Maagisrealistinen seikkailu Uuteen-Seelantiin

Avainsanat

, , ,

Auckland (1280x823)

Taru Kumara-Moisio: Taniwha. Osuuskumma 2019. 216 s.

TÄMÄ on meidän vuosi ulkomailla, äiti hykerteli Ellalle jo lentokoneessa, bai bai Finland. Ella kysyi miksi ja äiti selitti, että kaikki haluavat välillä vaihtelua ja seikkailua. Isä taas sanoi, että siinä on kyse kansainvälisestä työkokemuksesta. Ellalle olisi riittänyt viikon rantaloma.” (s. 7)

Ylöjärveläisen Taru Kumara-Moision (s. 1976) keväällä julkaisema Taniwha on lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja suomalaisperheen siirtolaisvuodesta Uudessa-Seelannissa.

Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti.

ROMAANIN FOKUKSESSA on perheen 10-vuotiaan Ella-tytön pelot ja epävarmuus vieraissa oloissa ja uuden edessä. Maailma ja tulevaisuus tuntuvat yhtä aikaa kaameilta ja kutsuvilta. Vieraassa ympäristössä aukeaa uusia piirteitä myös omista perheenjäsenistä ja muista tutuista.

Perheenisä on stressaantunut ATK-yrittäjä, jonka mielialat muuttuvat kuin vuoristoradan kyydissä. Taiteilijaäiti yrittää pitää perheen koossa ja onnistuukin siinä kohtuullisesti. Ella sisaruksineen kärsivät eniten sopeutumisvaikeuksista.

Ella on kaikkea muuta kuin innostunut muutosta maailman toiselle puolelle. Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti Leila, josta Ella tykkää valtavasti. Työmahdollisuuksiinsa uppoutunut nörtti-isä ja sapattivapaasta intoileva taiteilijaäiti eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän tytön ahdistuksen syitä.

Vuosi Uudessa-Seelannissa muuttaa kaikkia perheenjäseniä ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Kumara-Moisio osaa hienosti yhdistää maagisen ulottuvuuden arkirealismiin.

KUIN LASSISSA ja Leevissä lapsellisen kertojanäänen kautta mielikuvitus tekee arkisestakin yliluonnollista.

Ella oppii maailman toisella puolella vaistoamaan muiden ajatuksia, jolloin yliluonnollinen maailma iskee esiin vaivihkaa. Sitten tyttö tutustuu Hine-naiseen, joka ilmiintyy hänen eteensä tuosta vain – ja kaikkoaakin yhtä vauhdikkaasti. Puhumattakaan Taniwha-hirviöstä, josta ei saa puhua ja jota kaikki pelkäävät. Parhaalle ystävälle, paikalliselle Tane-pojalle nämä kuitenkin ovat oikeasti olemassa.

Välillä kertoja problematisoi Ellan vanhempien parisuhdepulmia, rakkaan kummitädin mielenterveysongelmia sekä Tanen erikoisia sijaisperhekuvioita.

Kirjailijan kerronta on värikästä ja mielikuvituksellista. Maagisen ulottuvuuden yhdistämisen arkirealismin Kumara-Moisio hallitsee hienosti. Kumara-Moisio on hyödyntänyt Uuden-Seelannin maorien legendoja ja taruja. Ellan erikoinen naisystävä on oikeasti maoritarujen kuolemanjumalatar Hine-nui-te-po!

”Peilikuvan takana näkyy tumma varjo. Se tarttuu kiinni Ellaan ja peittää ikkunanäkymän kokonaan. Se on Hine. Ella katsoo taakseen, mutta siellä ei ole ketään. Hine näkyy ainoastaan peilissä.” (s. 171)

Myös Taniwha-hirviö on niin ikään peräisin maorilegendoista. Koko romaanin läpi kulkeva olento symboloinee lapsen epävarmuutta ja pelkoa uudessa ja oudossa elämäntilanteessa.

Maaginen kertoja tähyää kohti ihmisyyden ydintä.

ITSEKIN UUDESSA-SEELANNISSA asuneen Kumara-Moision tarinoinnissa maagisrealistisuudella on osansa juuri henkilökuvauksessa. Maaginen kertoja tähyää tässä kohti ihmisyyden ydintä. Lapsen havainnollinen näkökulma eksistentialismiin nähden on voimakas.

Lapsikertojan näkökulmat kirjailija hallitsee muutenkin hyvin, vaikka Ellan tuittuilu muistuttaa välillä enemmän murkkuikäisen tytön käytöstä.

Romaanin loppua kohti lapsihenkilöiden ahdistukset kasvavat toiseen potenssiin, kun Ella ja Tane joutuvat kokemaan kodeissaan jopa traumaattisia koettelemuksia. Vilkas mielikuvitus ja reipas mieli auttavat pitkälle, vaikka lapsenusko eilistä valoisampaan huomiseen on koetuksella pahemman kerran.

Taru Kumara-Moisio työskentelee Ylöjärven lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Hän on aikaisemmin julkaissut Atorox-ehdokkuuksia keränneitä novelleja sekä esikoisromaanin Maan vetovoima (Nordbooks, 2014). Kuluneena keväänä häneltä ilmestyi myös scifi-nuortenromaani Ihmisversoja (Atrain&Nord).

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2019.

taru

Taru Kumara-Moisio. – Kuva: Ylöjärven Uutiset

Mainokset

Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

, , ,

IMG_1031

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

hosseini-pölyn-ylistys

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

  • David Grossman: Hevonen meni baariin
  • Hassan Blasim: Allah99
  • Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.

 

Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

, , , ,

1414576899_original_eveliina_talvitie_pp

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

03-Peippikuoriainen-tn1

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

poliisilaitos

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Karmaisevat grillijuhlat Eurajoella ja muita juhannustarinoita

Avainsanat

, , , , , ,

eurajoki-ilmakuva-tapahtumakalenteri

Juhannusmorsian – valon ja varjon tarinoita. Toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Varjo Kustannus 2019. 213 s.

Heinäkuussa ilmestynyt Juhannusmorsian-antologia kokoaa yhteen erilaisia juhannustarinoita läheltä ja kaukaa. Antologia on jatkoa Helmivyö-kustantamon vuodentakaiselle kokoelmalle Koivulehto.

Kokoelman toimittajina ovat viimevuotiseen tapaan kirjailijat Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Mukana on 15 kirjailijaa, joiden tummat kauhutekstit värittävät juhannuksesta jälleen väkivaltaisen ja hurmeisen kansanjuhlan.

Tiina Raevaaran novellissa painajaismainen kaaos peittää elämän ja toivon.

RUNEBERG-PALKITUN Tiina Raevaaran novelli ”Menneen kesän kosto” aloittaa antologian. Päähenkilön romanttinen juhannustaika äityy kammottavaksi, kun lähipiiristä alkaa väkeä kaatumaan vammautuneena rantakaislikkoon. Lopputulema ei anna helpotusta, vaan painajaismainen kaaos peittää kuolemalla kaiken elämän ja toivon.

Markus Ahosen novellissa tyttären kuolemaan liittyvät syyllisyydentunteet ja muut synkät ajatukset piirittävät novellikertojan lopulta niin, ettei tämä pysty muuta ajattelemaan:

”Muutaman vuoden jälkeen unet olivat muuttuneet järkyttävästä kaipuusta ja läheisyyden äkillisestä poisviemisestä painajaismaisemmiksi. Väkivalta rynnisti uniin ja mielen melankoliset urut alkoivat soittaa pelon marssia.” (s. 39)

Mieskertoja lähtee koston tielle ja löytää ulottuvilleen tyttären kuolemasta vastuussa olleet rikolliset. Tilinteon mustat hetket käydään läpi katseilta piilossa.

Eeva Rohas opettaa ihmisen käsittelyn aakkosia kannibaaleille.

JOISSAKIN KERTOMUKSISSA kieli on niin sujuvaa, että tarinaan lähtee väistämättä mukaan, karmeista tilanteista ja aiheista huolimatta. Esimerkiksi Jaakko Melentjeffin Hissi-novellissa kertomus alkaa kertojan lapsuudesta, jossa hän oppi tiedostamaan maailman todellisen pahuuden.

Myöhemmin kotitalon hissi muuttuu fantastiseksi kanavaksi näkymättömään maailmaan ja ihmisen huonojen puolien äärelle. Talossa käynnistyy vuosien päästä murhatutkimus, jonka äärellä novellihenkilöiden maailma kääntyy kokonaan ympäri.

Kokoelman lyhin teksti on Eeva Rohaksen ihmisen käsittelyn aakkoset kannibaaleille, kolmisen sivua. Pisimmän, 29-sivuisen, on tehnyt Markus Ahonen.

Merikarvialaislähtöisen Mäntylän kauhunovellissa ”Pahvilaatikkopoika” uskonnolliset tunteet sekoittuvat sekavaan tajunnanvirtaan. Ikänsä pahvilaatikossa nukkunut poika joutuu sukulaistensa messiassyndrooman sijaiskärsijäksi. Kun tapaus nousee otsikoihin, pojan äiti havahtuu järkyttävien tosiasioiden edessä.

arttutuominen

Arttu Tuominen.

Arttu Tuomisen ”Korpikumpu”-novelli on kokoelman tyylikkäimpiä. Teksti kertoo neljästä pojasta, jotka ovat varttuneet Porin Sampolassa betonin ja saven äärellä ja lähteneet maailmalle, kuka minnekin.

Myöhemmin pojat alkavat tavata juhannuksena Eurajoen Korpikummussa. Siellä järjestetään joka vuosi grillijuhlat, johon tuodaan eksoottisia herkkuja ympäri maailmaa. Kilpailu menee överiksi, kamalin seurauksin.

Tommi Kinnusen rakkaustarina autokauppiaasta säväyttää kauneudellaan. Mies oppii juhannusmorsiameltaan rakkauden salat, mutta ei voi mitään pimeälle puolelleen.

Juhannusmorsian pursuaa karmeita tarinoita. Juhannuksen taikaa ei silti voita mikään, ei edes kuolema. Sen saavat myös kokoelman novellihenkilöt huomata.

Altered Carbon -romaanin ja TV-sarjan esittelyt (podcastit)

Avainsanat

, , , , , ,

 

Olin puhumassa Jyväskylän Finnconissa 7.7.2019 Richard K. Morganin romaanista Altered Carbon (2002) ja vertailin teosta Netflixin suosittuun TV-sarjaan (ensimmäinen tuotantokausi 2018). Aiheet ovat esillä oheisissa, jälkikäteen nauhoitetuissa podcasteissa.

romaani

Romaanin esittely:

https://archive.org/details/alteredcarbonkirja

3347605-alteredcarbon-scifitermsexplained-promo

TV-sarjan esittely:

https://archive.org/details/alteredcarbontvsarja

Molemmat podcastit kestävät noin puoli tuntia. Kuunteluiloa!

dav

Jyväskylän Finnconin Altered Carbon -esitelmä. Kuva: Siiri Ahlqvist

 

 

 

 

Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

, , , , ,

andersson

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

andersson-runokokoelma-630x400

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

kiiskinen

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

SONY DSC

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea

Avainsanat

, , , ,

sini_helminen_iso_cropped

Sini Helminen.

Sini Helminen: Maan povessa. Väkiveriset 4. Myllylahti 2019. 248 s.

Sini Helmisen (s. 1987) Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiaromaanisarjaa Väkiveriset. Teos on persoonallinen sekoitus suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea.

YA-kirjallisuutena Väkiveriset on toimiva, sujuvakielinen ja jännittävä romaanisarja. Helminen on kirjoittanut sarjaa viisi vuotta. Se on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Sarjassa ovat ilmestyneet Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).

Romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria.

MAAN POVESSA jatkaa sarjan edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan seikkailuja. Uutuusromaani yhdistää kolmen muun romaanin tapahtumasarjoja ja henkilökaartia. Mukana on näkkejä, kaarnanaisia, peikkoja, metsäläisiä, vuorelaisia jne. Ja tietysti kalviksia, niitä tavallisia tallaajia.

Romaanin alussa esitellään vihainen maahispoika Otra, joka on saanut kuulla huonoja uutisia: maan alla asuvien maahisten olisi muutettava pois kaivosalueen tieltä. Maahiset päättävät näyttää ihmisille, mistä heidät on tehty. Sitten Otra saa vangikseen mielenkiintoisen olion, joka pitää suklaasta ja karkeista.

Kolmannesta romaanista tuttu Mari saa kuulla sinipiikaystävänsä Tuulian kadonneen jäljettömiin. Löytääkseen Tuulian Mari etsii käsiinsä Pinjan ja Pekon. Yhdessä he suuntaavat Tuulian perään, mutta haluaako tämä tulla edes löydetyksi?

Helmisen romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria. Nuoret henkilöt saattavat pelata Fortnitea tai Pokémon Go:ta ennen kuin fantastiset seikkailut taas jatkuvat. Kirjailijalle ympäristöongelmat ja suvaitsemattomuus ovat tendenssejä, joihin hän ottaa kantaa nuorten henkilöhahmojensa kautta.

Henkilökuvissa maagiset yksityiskohdat ovat merkittäviä:

”Portinpuolikkaaseen nojailee farkkutakkiin pukeutunut mies, vihreä tukka valuu olkapäille ja kajaali vetää mustat silmät viiruiksi. Siinä voisi olla jonkun lukiolaistytön vanhempi punkkaripoikakaveri, elleivät kajaalin lomasta katsoisi käärmeen kapeat pupillit.” (s. 14)

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa.

HELMISEN VAHVUUKSIA on nuorten henkilöiden autenttinen kuvaus. Kirjailija tavoittaa uskottavasti erilaisia nuorten luonteenlaatuja, asenteita ja päämääriä. Väkiveriset-sarja havainnollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia, joita nuoret joutuvat prosessoimaan koulukiusaamisesta lähtien.

Fantasiakirjailijana Helminen on loihtinut monta hienoa yksityiskohtaa. Kirjailijan käyttämä kieli on täsmällistä, havainnollista ja selvää, vaikka hän kuvaisi mielikuvituksellisia miljöitä, sateenkaarivähemmistöjä ja fantastisia tapahtumia.

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa, vaikka jää pintapuoliseksi. Kirjailija käyttää vanhoista myyteistä sen, mikä romaanikerrontaan sopii.

Helminen on tässä kulkenut esikuvansa J. K. Rowlingin matkassa, joka on Harry Potter -romaaneissaan yhdistää fantastista velhomaailmaansa vanhaan englantilaiseen mytologiaan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 1/2019.

 

 

 

Ujouden puolustuspuheenvuoro

Avainsanat

, , , ,

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.

PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.

Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti.  Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.

Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.

Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.

KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.

Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.

Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.

Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.

Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.

Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:

”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.

UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.

Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.

Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.

Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.

Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.

ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.

Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.

Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:

”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)

Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.

Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!

Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.

TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.

Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.

chinese2

UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.

Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:

”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Maailmanlopun enteitä Kauniaisissa

Avainsanat

, , ,

harmaaaurinko

Ville Lindgren: Harmaan auringon säikeet. Kelmee 2019. 217 s.

”Ikkunaa kohti lähestyi jokin hahmo, se näytti lentävän ilmassa velttona kuin olisi pyörtynyt ilmalentonsa aikana. Hahmo sinkoutui ikkunasta läpi jalkojemme juureen.”

Porilaisen Ville Lindgrenin (s. 1978) toinen romaani Harmaan auringon säikeet on kunnianhimoisesti kirjoitettu scifi-tarina rinnakkaisista todellisuuksista ja tulevan maailmanlopun enteistä.

Film noir -henkisessä tarinoinnissa on paljon samaa kuin Lindgrenin esikoisromaanissa Vuodet tekivät päivän (2018), jossa ahdistunut perheenisä joutui pohtimaan maagisen todellisuuden ja reaalimaailman rajoja.

Romaanihenkilö löytää itsestään kopioita vapaalla jalalla.

KAUNIAISIIN sijoittuvat tapahtumat alkavat vaisusti ja hitaasti vankilamaisessa seuraamuslaitoksessa, jossa miespuolinen päähenkilö ja minäkertoja on kärsimässä vuosien tuomiota vaimonsa murhasta.

Syyttömästi tuomittu mies nähdään hiippailevan seuraamuslaitoksen ulkopuolella ja ammutaan kuoliaaksi peräti neljästi – vaikka hän on koko ajan istunut sellissään.

Miten ja missä miehen kopiot ovat syntyneet?

Kun vanki lähtee vartijansa kanssa komennukselle laitoksen ulkopuolelle, hän törmää kopioonsa ja vapautuu yksinäiseksi vaeltajaksi. Onko hän valittu, jolle on suunniteltu jossakin itseään korkeampia tehtäviä?

”En totta vie antautuisi. Selvittäisin asiat, niin että niissä olisi järkeä. Miksi Anne todella kuoli? Tarvitsin apua. Mutta kuka auttaisi?”

ville lindgren2

Ville Lindgren.

KOIN ANSIOKSI sen, että kirjailija on sijoittanut romaaninsa tapahtumat koti-Suomeen. Moni valtakustantamon piikkiin kirjoittava suomalainen reaalifantastikko lähettää henkilönsä ulkomaille, periferiaa eksoottisemmille seuduille.

Henkilökuvaus keskittyy viiteen henkilöön, joita väkivalta piirittää jatkuvasti. Päähenkilön kuollutta vaimoakin muistellaan muutamassa kohtauksessa nostalgiseen sävyyn.

Virtuaalitodellisuus ja fantastinen maailma vuorottelevat synkän dystopian kanssa.  Mielikuvitusta Lindgrenillä riittää täyttämään galaksin kokoisen miljöön aukkoja.

Reaalitodellisuus saa jatkuvasti rinnalleen yliluonnollisia ja fantastisia aineksia. Niitä verkkainen scifi-puuronkeittäjä hämmentää keitokseensa.

Tieteisromaanina Harmaan auringon säikeet muuttuu loppua kohti yhä sekavammaksi hötöksi.

Viimeisen neljänkymmenen sivun aikana tapahtumat ampaisevat kirjaimellisesti taivaalle, kun selviää todellinen syy päähenkilön kaksoisolennoille.

Väkivaltainen kaaos, jossa tulee kasoittain ruumiita ja veri lentää kuin synnytyssalissa, räjähtää vasten lukijan kasvoja.

Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen.

KIRJAILIJAN virke on useimmiten lyhyt kuin mainoslauseissa. Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen valitettavan usein.

Lindgrenin scifi-avaukselle olisin toivonut kustannustoimittajaa, joka olisi karsinut kerronnan ylimääräiset sivupolut ja stilisoinut romaanin nykyistä tyylikkäämmäksi kokonaisuudeksi.

Lindgrenin oman kustantamon nimi Kelmee on porilainen muoto sanalle ”kelmeä”. Kelmeen julkaisemat teokset ovat lähinnä karmeita juttuja, ja genre liikkuu fantasiasta kauhun kautta scifiin.

Kirjailijalla on jo työn alla kahden seuraavan kirjansa aihiot.

dekkariviikonblogisti

 

Taivas varjele mitä Turusta löytyy!

Avainsanat

, , , , ,

View of boats on a river at sunset

Dare Talvitie: Valkea liekki. Näkymätön piiri 1. Kuoriaiskirjat 2018. 291 s.

Dare Talvitien (s. 1972) hurja fantasiadekkari Valkea liekki on Näkymätön piiri -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani alleviivaa kirjailijan rakkautta entistä kotikaupunkiaan kohtaan. Turku esiintyy Valkeassa liekissä suomalaisen magian epävakaana keskuksena, jonka rauhallisen pinnan alla piilevät arvaamattomat voimat.

Vartiovuorenmäellä sattuu erikoinen kuolemantapaus, joka hämmentää kaikki asiaan osallistuvat. Romaanissa liikutaan Turussa ristiin rastiin lähikuntia myöten.

Suomalaisen magian tulivuori odottaa Turussa purkautumistaan.

TALVITIEN romaanin päähenkilö Kari Spiegelberg on kaukaista sukua maagikoille, jotka hallitsivat yliluonnollisia voimia. Romaani alkaa Riikasta, jossa Spiegelberg (suom. Peilivuori) on musisoimassa uusnatsien keskellä ja päätyy todistamaan maagikkojen kammottavaa ihmisuhritilannetta.

Siitä siirrytäänkin ”luontevasti” suoraan Turkuun, jossa suomalaisen magian tulivuori odottaa purkautumistaan. Spiegelbergin painaisunet vaihtelevat painajaismaisten valvetilojen kanssa, kun turkulaiseen katukuvaan ilmestyy yhtä ja toista sinne kuulumatonta.

Puhumattakaan Uuden Elämän seurakunnan raamattupiiristä, johon Kari tekee rohkean ekskursion vähän ennen romaanin puoltaväliä!

Romaanikerronnan keskiöön nousee Weissflamme, Valkea liekki, joka määrittää jos jonkinlaisia elämänpolkuja ja kohtaloita, polttokuolemasta puhumattakaan. Jännitteensä loppuun saakka säilyttävässä dekkarissa tulee ruumiita säännöllisin väliajoin.

Keravalaissyntyinen Talvitie on asunut Turun lisäksi muun muassa Porvoossa ja Oulussa. Nyt hän majailee Helsingissä ja työskentelee IT-ylläpitäjänä. Roolipelien ja seikkailuharrastusten mies on opiskellut Oulun ja Turun yliopistoissa.

30 vuotta pöytälaatikkofiktiota, roolipeliharrastus ja epäonnistuneet yliopisto-opinnot vaikuttivat sen, että Talvitien reaalifantastinen esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet ilmestyi 2015 (Myllylahti). Sitä kirjoittaessaan Talvitie sai ajatuksen okkulttisesta yksityisetsivästä, joka ratkoisi sekavassa seurassa yliluonnollisia rikoksia, ja Valkea liekki sai syntynsä.

Talvitien ihailemia kirjailijoita ovat Lois McMaster Bujold, China Miéville ja Charles Stross. Näistä Miéville lienee tärkein esikuva Valkean liekin kannalta.

daretalvitie

Dare Talvitie. – Kuva: Myllylahti.

Talvitien Turku on jakautunut kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin.

NOIR-DEKKARINA Valkeassa liekissä on jonkin verran uuskummallisia yhtymäkohtia Miévillen romaaniin Toiset (The City & The City; 2009): fantastista magiaa, rinnakkaisia maailmoja, erikoisia kuolemantapauksia, vainoharhaisuutta. Siinä missä Miéville jakaa tapahtumapaikkansa kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin, Talvitien Turkukin on jakautunut kahtia.

Teknisesti Valkea liekki toimii kuin hyvin rasvattu konekivääri. Hyvin mietittyjä sanoja sinkoilee jatkuvalla syötöllä, kerronnan fokus ja tyyli säilyvät samanlaisina läpi pitkän romaanin ja kielikin pysyy harkitusti poskella, vaikka mitä tapahtuisi.

Hurttia huumoria sataa lukijan laariin kuin Jerry Cottonissa. Maaginen todellisuus saa jatkuvasti parodisia piirteitä:

”Yliluonnollinen murha on hyvä tapa pilata päiväni. Minulla on taipumus ottaa sellaiset asiat aivan tarpeettoman henkilökohtaisesti.” (s. 43)

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2019.