”Oikea vihollinen asuu yläpuolellamme, ei naapurissa”

Avainsanat

, ,

Toimittaja Asta Leppä. Kuva: Suvi Elo.

Asta Leppä. Sävyttömät sanat. Kun vastakkainasettelut saivat vallan. Kirjapaja 2019. 216 s.

RAISIOLAINEN toimittaja Asta Leppä (s. 1965) tuo kirjassaan Sävyttömät sanat (2019) esille runsaasti esimerkkejä nykyaikamme kärjistyneestä julkisesta keskustelusta ja sen taustalta löytyvistä mekanismeista.

Tietokirjailijana Leppä on kirjoittanut muun muassa teoksen Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa (2017).

Sävyttömät sanat tavoittelee monenlaista taivaan ja maan väliltä. Ensin käsitellään terveyttä, sitten sukelletaan hyvyyden ja pahuuden käsitteiden alle.

Kolmannessa osassa pohditaan ihmisen osaa luonnon osana ja neljännessä nuoruuden ja ikääntymisen kysymyksiä. Viidennessä osassa aiheina ovat mieheys, naiseus ja sukupuoli-identiteetti. Eli aika moneen suuntaan Leppä kurkottaa!

Uutuusteos koostuu esseistä samoin kuin Lepän edellinen kirja Voittajien varjot. Leppä on kehittynyt kirjoittajana. Yllätyksiä, ahaa-elämyksiä ja hyviä mielipiteitä satelee lukijan syliin. Toisen kunnioittamisella ei näyttäisi olevan samanlaista arvoa kuin ennen. Onko aitoa myötätuntoa enää lainkaan havaittavissa saati olemassa?

Nykypäivänä kukaan ei halua tinkiä mielipiteestään. Vastakkainasettelusta on tullut sääntö, ei poikkeus. Julkisen riidan saa helposti aikaan muustakin kuin ilmastonmuutoksesta.

KIRJOITTAJA puhuu jonkin verran jälkimodernin ihmisen ahdistuksesta, johon liittyy voimakkaita yksinäisyyden, pelon ja epävarmuuden tunteita.  

Ihminen ei tunne välttämättä kuuluvansa mihinkään joukkoon, vaikka haluaisi. Olla osa jotakin yhteisöä on tärkeä perustarve ihmisellä, on ollut sitä aina.

Leppä on kuitenkin havainnut, että perinteiset perheet ja muut ihmisyhteisöt ovat kriisissä ja etsivät uusia muotoja. Ihmiset muuttavat entistä enemmän uusille seuduille ja jäävät juurettomiksi.

Monesti tästä seuraa myös konkreettinen yksinäisyys, joka haavoittaa sielua syvältä. Ja kun yksinäisellä ihmisellä menee huonosti, hän monesti käyttäytyy sen mukaisesti. Esimerkiksi sometoiminta on monella yksinäisellä lapsellista ja infantiilia.

Asta Leppä kirjoittaa varsin paljon itsestään, viisikymppisestä yksinhuoltajaäidistä. Miessuhteet ovat järjestään epäonnistuneet, sukupuoli-identiteettiä mietitään edelleen. ”En ole se jota esitän.”

Spinozan jalanjäljissä hän pyrkii vapautumaan kulttuurisista paineista, elämään juuri hänelle varattua elämää. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!

Sävyttömät sanat on sisällöltään lähellä amerikkalaista elämäntaitokirjallisuutta. Kirjoittaja esittelee perätysten pitkän linjan tutkimustietoa, omia kokemuksiaan, uutisia, Facebook-päivityksiä jne. Journalistisen kirjoittamisen lopputulema on johtopäätös käyttää tervettä maalaisjärkeä ja löytää todellinen vihollinen:

”Jaksaisimmeko enää väsymykseltämme panna vastaan sille koneistolle, joka tainnuttaa meidät tällaisiksi? Sillä sen asemesta, että taistelemme toisiamme vastaan, meidän pitäisi nähdä oikea vihollinen. Eikä hän asu vastapäätä. Hän asuu yläpuolellamme. Meitä vastapäätä asuu vain meidän lähimmäisemme.” (s. 205–206)

Oma koti kullan kallis!

Avainsanat

, , ,

Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa. WSOY 2002. 258 s.

Syksyn 2002 kiintoisimpiin kirjauutuuksiin kuului Arto Paasilinnan (1942–2018) omaelämäkerrallinen Yhdeksän unelmaa. Vanhoja arkistoja selatessa osui silmiini kahdenkymmenen vuoden takainen, Lalliin kirjoittamani arvostelu kirjasta, jossa kirjailija kertoo menneistä rakennushankkeistaan.

TIETOTEOKSEN kantavana juonena on kertoa kirjailijan unelmien täyttymyksistä, kymmenestä rakennuksesta, jotka hän on rakentanut eri puolille Suomea vuosikymmenten saatossa. Samalla Paasilinna kertoo vuolaasti elämänsä kiintoisia kuriositeetteja ja käännekohtia ja parantaa maailmaa omalta osaltaan.

Teosta lukiessa huomaa Paasilinnan osoittautuneen varsin aikaansaavaksi niin kynämiehenä kuin rakentajana. Kun rahaa on löytynyt, sitä on innokkaasti käytetty hyviin tontteihin ja taloihin.

Pula-ajan läpikäyneen maalaispojan mieli tekee yhä rakennella ja sisustaa. Paasilinna toteaa: ”Niin se on, että kun mies saa valmiiksi mökin, mieli alkaa palaa uuden kämpän kimppuun. Semmoinen luonto.”

Pohjapiirustukset

YHDEKSÄN UNELMAA kasvaa kerros kerrokselta omakohtaiseksi tutkielmaksi kirjailijan osasta ja elämänkysymyksistä. Paasilinnan tarkoituksena on ollut kertoa havainnollisesti rakennusten kautta ”elämänsä pohjapiirustuksista”. Tämän hän tekeekin.

Menestyskirjailijan moni-ilmeinen persoona tulee Yhdeksässä unelmassa kenties konkreettisemmin esille kuin Paasilinnan viimekeväisessä omaelämäkerrassa Lentojätkä, jonka toimittaja Eino Leino on kirjoittanut. Tähän teokseen Paasilinna viittaa uutuudessaan kerran todeten, että Lentojätkän julkaisi Otava, eikä WSOY, kuten yleensä Paasilinnan kirjojen kohdalla.

Syytä vakinaisen kustantajansa sivuuttamiseen Paasilinna ei kerro Yhdeksässä unelmassa, vaan sitä vastoin kehuu kustantajansa yhteistyötaitoja. Lentojätkässä kerrotaan jonkun Hesarin toimittajan hiljattain suututtaneen painosten kuninkaan paksuilla jutuillaan maan valtalehdessä. Tästä kimpaantuneena kirjailija lähetti omaelämäkertansa WSOY:n pahimmalle kilpailijalle.

Yhdeksän unelman kirjallisuussosiologinen arvo on merkittävä. Paasilinna kertoo avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista kirjailijan työn reunaehdoista. 

Vihamieliset naapurit

PAASILINNAN IRONISOI jo ensi sivulta asti itsensä kylmän oluen ystäväksi ja räyhääjäksi, joka saa vaivatta naapurit hiiltymään. Mies on oppinut elämään senkin kanssa, että on syntynyt 20. huhtikuuta eli samana päivänä kuin Adolf Hitler!

Ilkikurisia sävyjä kirjailija ei ole edes yrittänyt välttää kommentoidessaan sarkastisesti omia toilailujaan tai ystäviensä luonteenpiirteitä. Esim. kirjailija Jussi Kylätaskusta Paasilinna toteaa, että tämä on ”merkillinen mies, monimutkainen niin kuin kirjailijan ja varsinkin näytelmäkirjailijan parhaimmillaan pitääkin olla”.

Kaikkien aikojen menestyneimmäksi suomalaiseksi elokuvaohjaajaksi Paasilinna nimeää ystävänsä Ere Kokkosen. Siinä ei tainnut olla ironiaa mukana.

Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei ole monta hyvää sanaa sanottavana. Hän suhtautuu näihin vihamielisesti odottaen väistämättömän hyökkäyksen tulevan arvaamattomalla ajalla. Naapurivihamielisyys on vaikuttanut myös kirjailijan rakennushankkeisiin (esim. Maahismaan puolustustorni).

Unelmat sirpaleina

YHDEKSÄN UNELMAN kirjoittamisen motiivi perustuu selvästi narsismiin ja itsensä paljastamiseen. Paasilinna haluaa paljastaa karheat ajatuksensa, suoristaa monia menneitä väärinkäsityksiä ja sivallella tyylikkäästi suuntaan ja toiseen.

Teoksessa romuttuu railakkaasti sekin myytti, että kirjailija olisi yli-ihminen tai epäihminen. Kirjailijan ihmisyydessä ei ole kadehtimista, liekö päinvastoin.

Tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää Yhdeksää unelmaa alusta asti. Vaikka Paasilinna on kyennyt rakentamaan ja kirjoittamaan paljon, hän ei silti koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita. 

Arto Paasilinna. Kuva: Hannes Heikura / HS.

Haluaisin mennä Butšaan

Avainsanat

, , ,

Tuntemattoman taiteilijan veistos Komsomolskaya-kadulla Butšassa.

MONIKO SUOMALAINEN olikaan kuullut ukrainalaiskaupunki Butšasta ennen 2. huhtikuuta, jolloin venäläisjoukot syyllistyivät alueella silmittömään kansanmurhaan?

Avasin maaliskuussa painosta tulleen esseekokoelmani ”Abrahamin korpus” kirjoituksen kirjailija Mihail Bulgakovista – ja siellähän se oli, sama paikka. Bulgakovin ukrainalaisilla vanhemmilla, jotka asuivat Kiovassa, oli kesäpaikka juuri Butšassa, 24 km Kiovasta länteen.

Muutettuaan aikuisena Moskovaan Bulgakovilla säilyi aina kunnioittava asenne pieneen kylään Kiovan lähellä, jossa hän vietti lapsuutensa parhaat kuukaudet. Kirjailijan kirjat kertoivat Kiovasta, kirjeet taas Butšasta.

Kirjeissään sukulaisilleen Moskovasta ja muualta Neuvostoliitosta Bulgakov muistutti jatkuvasti rauhallisesta lapsuudestaan ja ilmaisi muuttumattoman halun palata sinne jonakin päivänä:

”Haluan mennä Butšaan.”

M. Bulgakovin muistomerkki Butšassa.

SEUTU oli sata vuotta sitten kiovalaisille rauhan tyyssija.

Kiovan teologisen akatemian professori Afanasi Ivanovitš Bulgakov ja hänen vaimonsa Varvara Mihailovna huolestuivat siitä, että heidän Kiovan-asuntonsa oli liian ahdas isolle perheelle, jossa oli seitsemän lasta. Vuonna 1900 he ostivat kaksi eekkeriä metsää Butšasta, kuvankauniista paikasta.

Puut kaadettiin, ja avoimeen paikkaan rakennettiin viiden huoneen ja kahden verannan puutalo. Talon rakentaminen kesti vuoden.

Pääsiäismunanäyttely Butšassa silloin joskus.

BULGAKOVIEN lapset valmistautuivat muuttoon keräämällä kirjoja ja leluja ja tutustumalla ympäristöön. Perhe ahkeroi niin, että datšasta tuli todellinen paratiisi.

Afanasi Ivanovitš istutti hedelmäpuita ja järjesti polkuja puutarhassa poikiensa kanssa, Varvara Mihailovna kasvatti kukkia ja istutti kastanjoita.

Butšassa asui 1917 kolmisen tuhatta ihmistä. Vuonna 2020 väkiluku oli lähes 37 000.

Butšan Komsomolskaya-katu vuonna 2010.

MIHAIL BULGAKOVIN mieliharrastuksiin Butšassa kuului käydä pelaamassa biljardia naapuridatšassa.

Omaan pihapiiriin kuului vanha tammi, hedelmätarha, valko- ja punaherukkapensaita, krokettialue, koirankoppi, suuri keinu ja valtava monirunkoinen itkevä paju.

Bulgakovien datšassa oli aina paljon vieraita. Pihalle kannettiin iso piano, ja sen jälkeen metsässä kaikui musiikki joka päivä ja ilta. Bulgakovit asuivat Butšassa toukokuusta lokakuuhun.

Butšassa oli levotonta jo vuonna 1918. Lyhyen ajan sisällä Kiovassa oli 18 vallankaappausta. Bulgakovien kotitalo poltettiin sisällissodan aikana maan tasalle.

Bulgakovin nimikkokatu ilmestyi Butšaan vuonna 2005. Seuraavan vuoden lopussa 2,18 hehtaarin metsäalue, jonka keskellä oli Bulgakovin datšan raunioiden jäänteet, sai historiallisen maisemansuojelualueen statuksen.

Butšan metsäalueita ovat rakentaneet jo vuosia aktiivisesti uusrikkaat kaikkialta Ukrainasta. Sen vuoksi en välty ajatukselta, että venäläissotilaiden taannoisen raakuuden takana oli massiivinen määrä kateutta parempiosaisten elintasolle.

Datša 1920-luvun Butšassa.

NIIN – minäkin haluaisin mennä Butšaan.

En kuitenkaan nyt enkä siihen rauniokasaan, josta tuli kuuluisa uutisten myötä. Vaan siihen Butšaan, jossa nuori Mihail Afanasijevitš käyskenteli lapsuuden perheensä kanssa reilut sata vuotta sitten.

Homsantuu, #metoo-kampanjan ikoni

Avainsanat

, , , , , , ,

ARVOVALTAISTEN ja oman arvonsa tuntevien teatterikriitikoiden näkemys oli selviö.

Minna Canthin Työmiehen vaimon kantaesitys Suomalaisessa teatterissa 28.1.1885 oli pohjasakkaa, täysi fiasko.

Myös muut katsojat olivat ällistyneitä, tyrmistyneitä ja pettyneitä. Eihän teatterin tällaista pitänyt olla. 

Aivan kuten venäläiset ja eurooppalaiset esikuvansa, Canth oli käynyt häränsarviin kiinni, vääntäen niin, että tuntui. Katsojaa armahtamatta Canth kritisoi viinan litkimistä ja miesten ylivaltaa avioliitossa.

NÄYTELMÄN henkilökaartissa kaikki miehet ovat heikkoja. Sitä vastoin naisista löytyy pari vahvaa sankaritarta.

Nimikkeen työmies Risto on hulttio ja laiska juoppo. Hän houkuttelee naimisiin kanssaan ahkeran Johannan, joka on hankkinut omalla työllään itselleen kunnon myötäjäiset. Ennen avioitumistaan Johannaa varoitetaan Ristosta, turhaan.

Nykypäivään nähden on kummallista, että 1880-luvun Suomessa naineella naisella ei ollut oikeutta omaisuuteensa, ei edes omiin työtuloihinsa.

Ne kuuluivat lain mukaan aviomiehelle, joka toimi vaimonsa juridisena ja taloudellisena edusmiehenä.

Canthin näytelmässä Risto ryyppää häiden jälkeen surutta Johannan rahat kavereittensa kanssa. Kun Riston ja Johannan poika kärsii puutetta isän ryyppäämisen vuoksi, lähimmäiset syyttävät Johannaa huonoksi äidiksi.

Sitä vastoin Risto pääsee vähemmällä huomiolla, paitsi näytelmän viimeisessä kohtauksessa.

Sitten Risto alkaa salaa vaimoltaan vikitellä entistä rakastettuaan Kerttua, joka tunnetaan mustalaistyttö Homsantuuna.

Kun Johanna kuolee vaivoihinsa, Homsantuu yrittää kostoksi ampua Riston, siinä kuitenkaan onnistumatta. Poliisit vangitsevat hänet ja vievät pois.

Ennen poistumistaan näyttämöltä Homsantuu tokaisee uhmakkaasti:

”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha! Niitähän minun pitikin ampua!”

TEIDÄN LAKINNE ja oikeutenne – totta tosiaan! Homsantuusta tuli suomalaisen kirjallisuuden irvokas #metoo-ikoni.

Lisäksi kahden fiktiivisen naisen tragedia pääsi Suomen historiaan.

Neljä vuotta Työmiehen vaimon kantaesityksestä Suomen senaatti sääti lainmuutoksesta, joka salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan.

Tämä tosin sillä edellytyksellä, että tehtiin erillinen avioehto.

Toinen keino oli leskeytyä. Tuttu juttu Minna Canthille, kauppiaan leskelle.

Lopullisesti suomalainen vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vasta vuoden 1930 avioliittolaissa.

Kirjoitus on julkaistu Satakunnan Kansassa 5.3.2018 ja Aamulehdessä 19.3.2018.

Suomi uusiksi vuorokaudessa

Avainsanat

, , , , , , ,

Tuomas Niskakangas. Kuva Jonne Räsänen/ Otava 2020.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 523 s.

HELSINGIN SANOMIEN politiikan ja talouden toimittaja Tuomas Niskakangas (s. 1980) debytoi 26.1.2021 lähitulevaisuuden Suomeen liittyvällä komealla esikoisromaanillaan Roihu. Tiiliskiven päähenkilönä on itse Suomen pääministeri, 35-vuotias Leo Koski.

”Päivä kerrallaan. Ehkä hän selviäisi myös tästä päivästä, kuten oli jotenkin selvinnyt kaikista pääministerikautensa 188 tähänastisesta päivästä.” (s. 15)

Taloustrillerin ajankuva liittyy lähitulevaisuuteen. Yksi vuorokausi riittää kääntämään Suomen päälaelleen.

Miljöinä vaihtelevat muun muassa Säätytalo, Valtioneuvoston linna ja pääministerin virka-asunto Kesäranta.

Dystooppinen Helsinki on täynnä kummallisuuksia ja hyytäviä näkymiä. Esimerkiksi Korkeasaareen on muodostunut Suomen suurin kodittomien yhdyskunta.

HENKILÖKUVAUKSESSA Niskakangas on vapaampi. Romaanihenkilöille ei löydy reaalisia vastineita.

Poliittinen äärivasemmisto on Roihussa organisoitunut populistisen vasenliikkeen alle. Uudeksi puheenjohtajaksi kaavaillaan Emma Erolaa, nuorta ja karismaattista naispoliitikkoa.

Vaalea ja räväkkä Erola on kuin ilmetty Laura Huhtasaari. Onko oikeistokoalition valtakausi päättymässä?

Yksinäinen suojelupoliisi ajautuu pelivelkoihin. Hänet houkutellaan tekemään salaisia toimeksiantoja ”kansakunnan perimmäisen edun nimissä”.

Kuka on häntä höykyttävä salaperäinen Peregrino, jonka vaikutusvalta tuntuu ulottuvan aina ylimpään poliisijohtoon saakka?

Henkilökuvauksessaan kirjailija lähtee reippaaseen liioitteluun kuin konsanaan Ilkka Remes.

Leo Kosken boheemi oppi-isä Pontus Ebeling on Suomen rikkain mies. Koski saa poliittisten toimittajien joulujuhlasta petikumppanikseen ”Suomen kuuluisimman toimittajan” Vilma Variksen, joka vaanii poliittisia broilereita kuin naarastiikeri.

Roihun ylväs talousteoria on silkkaa Marxia. Pääomavirrat ovat kääntyneet ruokkimaan eriarvoisuutta entistä voimakkaammin. Köyhemmän kansanosan vahva vastareaktio on vain ajan kysymys.

Koronapandemiaa on seurannut Suuri Puhkeaminen, hirvittävä talouskriisi, joka oli vienyt monelta suomalaiselta työt ja käyttövarat. Roihun Suomessa ei ole irtisanomissuojia eikä kunnon sosiaalitukia.

Monipolvisen tapahtumasarjan seurauksena Niskakankaan Suomessa mellakoidaan hetken päästä ulkomaiden tyyliin. Romaanin loppua kohti tulee enenevästi myös ruumiita.

Lukuromaanina Roihu on jännittävä, sujuvakielinen, viihdyttävä ja vetävän yksityiskohtainen. Ajoittain jopa hauskakin.

Roihu on näyttävä osoitus ammattimaisesta kirjoittajanotteesta. Niskakangas on tehnyt hienon jännitysromaanin, jossa on mukana aimo annos yleissivistävää asiatietoa maantieteestä, historiasta kuin erilaisista talousteorioistakin.

Tuire Malmstedtin hieno dekkari Lasitarha puistattaa lapsensieppauskuvillaan

Avainsanat

, , , , ,

Kirjailija Tuire Malmstedt. Kuva: Helena Nyman.

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. 361 s.

PIEKSÄMÄKELÄISEN dekkarikirjailijan Tuire Malmstedtin (s. 1974) neljäs rikosromaani Lasitarha aloittaa uuden sarjan, jonka keskiössä ovat toisistaan melkoisesti poikkeavat rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso. Tapahtumat sijoittuvat harjujen kaupunkiin Jyväskylään.

Matilda ja Elmo tarkkailevat toisiaan romaanin läpi, kun käynnistyy heidän ensimmäinen yhteinen keissinsä tutkia kaupunkilaispojan katoamista. Matilda ensin ihailee työpariaan, mutta sitten hän huomaa tämän pinnan alla olevan jotain todella synkkää:

”Ehkä tämä työ tekee meistä tällaisia, Matilda pohti itsekseen, vaikka tiesi tasan tarkkaan, että pelkkä työ ei muokannut ihmistä niin vahvasti. Työ oli vain kansi, jonka alle voi peittää kaiken muun.” (s. 66)

Lasitarha sisältää puistattavia lapsensieppaustapauksia, joiden välillä on vuosien ajanjakso.

Elmo, entinen muusikko, on kantanut lapsesta asti synkkää salaisuuttaan mielensä päällä. Lähes 30 vuotta kadonnut kasvinkumppani Henri kolkuttaa tunnolla jatkuvasti. Päästyään poliisiksi kotikaupunkiinsa Elmo päättää selvittää tapauksen perin pohjin.

Myös Matildalla on painolastinsa, jotka tekevät hänestä hiljaisen ja monesti oudosti käyttäytyvän kollegan.

AIKOJA SITTEN kadonneen Henri-pojan Lilja-äiti on tärkeä romaanihenkilö. Hän on kuuroutunut musiikinopettaja, joka elää omassa hiljaisessa maailmassaan. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi taakkaa, Liljalla on muistisairas mies, joka elelee hänkin omassa todellisuudessaan.

Näyttämölle astuu lapsen oloinen hahmo, jotka puhuu Herrastaan, löytäjästään ja pelastajastaan. Kuka on tämä suuruus, joka pitää huolta kadonneista lapsista?

Raamatunlauseet toimivat lukujen mottoina. Varsin pessimistiset sävyt kulkevat teoksen läpi.

Suomen Dekkariseura palkitsi vuonna 2018 Tuire Malmstedtin vuoden parhaasta esikoisdekkarista Pimeä jää.

Malmstedtin neljäs dekkari on taattua kirjailijantyötä: kielellisesti toimiva, rakenteeltaan harkittu ja tyyliltään viimeistelty lukuromaani piinaavien dekkareiden ystäville. Jännitettä lisääviä juonenkäänteitä tulee vastaan useasti. Sitä vastoin räväkkää toimintaa romaanista ei löydy.

Malmstedt on kyennyt muuttamaan romaanihenkilöiden menneisyyden painolastit puhutteleviksi tunnelmakuviksi. Myös ihmismielen pimeyteen kirjailija kurkistaa jälleen verraten onnistuneesti.

Tuija Takalan metsäiset tarinat sisälsivät hioutunutta runokieltä

Avainsanat

, , , , , ,

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Novelleja. Avain 2021. 106 s.

SUOMEN KIELEN opettajan ja selkokirjailijan Tuija Takalan kertomuskokoelma Niin metsä vastaa sisältää 13 selkokielistä novellia. Monimuotoisissa teksteissä on mukana jopa sähköpostiviestejä.

Novelleissa metsällä on tärkeä rooli paitsi miljöönä, myös myyttisenä salaperäisten voimien pesäpaikkana. ”Kotona on joskus yksinäinen olo, metsässä ei koskaan” (s. 8). Metsässä vastaan voi kävellä yllättäviä kulkijoita, sellaisiakin, joihin ihminen ei haluaisi törmätä.

Myös maaginen realismi sävyttää Takalan novelleja. Tekstit vaikuttavat ensin runoilta, mutta runolle tyypillisiä aukkokohtia ei sitten löydykään. Rivit ovat lukemisen helpottamiseksi lyhyet kuin sanomalehtitekstissä.

Takalan novellihenkilöt ovat usein hiljaisia, itseensä kääntyneitä ja sosiaalisissa suhteissaan pidättyväisiä. Avausnovellissa ”Hirveä hetki” pieni ja ujo nainen löytää metsästä paikan, jossa häntä ei pelota lainkaan ja jossa on tilaa hengittää. Joskus metsäretkeen menee viisi minuuttia, joskus koko päivä. Nainen ihmettelee, miksi muut ihmiset eivät sinne eksy edes vahingossa.

Sitten eräänä päivänä nainen huomaa katsovansa silmästä silmään hirvilaumaa ja joutuu vastaavan pelon valtaan kuin ihmisten keskellä.

”Treffit”-novellissa poika etsii netistä naista, joka voisi harkita yhteiseloa rehellisen, luonnossa liikkuvan ja hyvää ruokaa rakastavan miehen kanssa. Hän löytää naisen, jolle kaikki nämä ovat tärkeitä. Mutta tutustuminen tuottaa naiselle pettymyksen. Mies ei olekaan puhunut totta. Mitäs nyt eteen?

Tuija Takala.

TAKALA tunkeutuu hauskasti arkoihin aiheisiin kuten lasten tunne-elämään.

Juuso-tonttu on pihapiirin mystisin asukas, jolla pieni poika vie herkkujaan syötäväksi. Veikeässä tarinassa joulukuusesta pojat lähtevät innokkaasti etsimään kuusta metsästä. Sitten he alkavat pohtia metsää ja puita enemmänkin, ja koko projekti saa toisen luonteen.

Novellissa ”Metsä peittää” 16-vuotias tyttö matkustaa mummunsa luokse kauas maaseudulle. Kun laturi on jäänyt kotiin, tytön on pärjättävä jumalanselän takana neljä viikkoa ilman puhelinta.

Mummu panee tytön tekemään talon töitä ja vie mukanaan mustikkametsään. Metsässä mummu puhuu metsänpeitosta, maailman isoimmasta peitosta puiden päällä. Sen pudotessa yöllä taivaasta metsän päälle kuu nukuttaa puut.

”Ihminen voi joutua metsänpeittoon. Kai se on jotain sellaista, että metsä peittää ihmisen, piilottaa hänet ja pitää itsellään.” (s. 39)

Metsänpeitossa ihmisen ajantaju hämärtyy ja yhteys muuhun maailmaan kaikkoaa. Mystinen voima osoittaa, että metsä on kuitenkin suurempi ja vahvempi kuin ihminen, vaikka tämä voimiensa tunnosta monesti kuvittelee toisin. Metsä tarvitsee ihmistä paljon vähemmän kuin ihminen metsää.

Toisinaan kirjailija osoittaa ihmisen ja puiden suhteen olevan sittenkin symbioottisen. Kauneimmillaan tämä tulee esille ”Pihlaja”-novellissa, jossa maalaisnainen elää koko elämänsä sama pihlajapuu ikkunansa alla. 

Takala kuvaa monessa tarinassa parisuhdeongelmia, mököttämistä, riitelyä ja riitojen sopimista. Monesti luonto eli metsä nousee keskeiseen rooliin arkisen kohtauksen huippuhetkessä. Pariskunnat ovat usein kypsään ikään ehtineitä, elämää nähneitä ja toisiinsa tottuneita.

Tuija Takalan novellien selkokieli tuo mukanaan kiintoisan kaunokirjallisen elementin. Pelkistetty ja tiivistetty ilmaisu selvine sanoineen on hioutunutta kuin kirkas runokieli.         

Hitaan kirjoittamisen lumo

Avainsanat

, , , , ,

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021. 168 s.

KIRJAILIJA Terhi Rannelan (s. 1980) tietoteos Kirjeiden lumo tähyää kirjeiden, muistiinpanojen ja muiden hitaasti kirjoitettujen tekstien maailmaan. Miltä tuntuu vastaanottaa itselle kirjoitettu, käsin tehty viesti nykyaikana, jolloin sähköinen viestintä on voimissaan?

”Hyväntahtoisesta kirjeestä harva pahoittaa mielensä. Jokainen meistä voi vähentää yksinäisyyttä huomioimalla enemmän toisia ihmisiä. Läheltä on helpoin aloittaa. Ette usko, millaista riemua tunsin, kun eräs naapurini viimein vastasi tervehdykseeni kolmen vuoden kuluttua.” (s. 54)

Kirjeen lumoa eritellessään Rannela kaivaa esiin kulttuurihistoriaa lavealla skaalalla ja osoittaa kirjeiden kirjoittamisen kulttuurihistoriallisen merkityksen. Historiallisessa katsauksessa korostuu Cicero, jonka kirjeet ovat säilyneet verraten hyvin muihin antiikin kirjailijoihin verraten.

Antaapa hän muutaman vinkinkin kirjeiden kirjoittamiseen. Niihin lomittuvat mestareilta, muun muassa Lewis Carrollilta, napatut ohjeet. Kirjoitusvinkkien lomassa Rannela jakaa ison määrän elämänhistoriaansa ja kertoo myös ystävistään Suomessa ja ulkomailla.

Vanhat kirjeet toimivat näyteikkunoina menneisyyteen. Kirjoittaja on usein vastaanottajalleen auki paljon syvemmin kuin päiväkirjoissa tai varsinkin elämäkerroissa, jotka on tarkoitettu laajemman yleisön luettaviski. Kirjeet voivat olla myös painostavia. Muistelepa Urho Kekkosen kuuluja myllykirjeitä!

Rannela kuvaa paljon myös päiväkirjakirjoittamista. Esimerkeistä tärkeimmäksi nousevat Leo Tolstoin puolison Sofia Tolstajan lukuisat päiväkirjat. Niissä on tallennettuna paitsi Tolstoiden vaikea avioliitto, myös aimo annos Venäjän keisarikunnan historiaa.  

Terhi Rannela. Kuva: Laura Vesa.

TIETOTEOKSENA Kirjeiden lumo on varsin sekavaa luettavaa. Kirjoitusote on kuitenkin raikas, myönteishenkinen ja piristävä.

”Hitaan kirjoittamisen lumo” olisi sopinut paremmin nimeksi kirjalle, joka käsittelee kirjeiden lisäksi monia muitakin hitaan kirjoittamisen muotoja.

Rannela suhtautuu kirjeiden kirjoittamiseen romantisoivasti. Kaikilla viime vuosituhannella syntyneillä on kokemusta käsin kirjoitetuista kirjeistä. Haluaisimmeko tämän tradition siirtyvän lapsillemme ja varsinkin lapsenlapsillemme?

Nostalgiahakuisuus on Rannelasta itsen suojaamista. Hän uskoo jääräpäisesti kirjeiden ja käsin kirjoittamisen paluuseen.

”En äänekkääseen vallankumoukseen, mutta ainakin pienimuotoiseen mielenosoitukseen.” (s. 20)

Aikana, jolloin sähköposti, WhatsApp, Messenger ja tekstiviestit ovat korvanneet käsin kirjoitetun kirjeen, mustekynän tuoksu on tullut kirjoittajalle rakkaaksi. Alkaapa Rannela jossakin kohtaa eritellä jopa lempikyniään. Toisaalla hän pohdiskelee postilaatikon ja postimerkin kehitystarinoita.

Kätevää triviaalitietoa satelee joka aukeamalla. Tiesitkö, ettei 39 % yli 16-vuotiaista suomalaisista käytä lainkaan somea? Pitäisikö olla huolissaan?

Nelikymppinen Terhi Rannela on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu parikymmentä teosta. Korpukseen mahtuu muun muassa historiallisia romaaneita, luovan kirjoittamisen oppaita, elämäkerrallisia teoksia ja nuortenkirjoja. Outokummussa syntyneen Rannelan edellinen teos oli omaelämäkerrallinen Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (2020).

Tapio Meri runoili kuolemattomasta rakkaudesta

Avainsanat

, , , , , , , ,

Kimalaiskolibri (Mellisuga helenae) on maailman pienin lintu. Se painaa noin 1,6 grammaa (vähemmän kuin sentin eurokolikko) ja on 5,7 cm pitkä.

Tapio Meri: Kimalaiskolibri. BoD 2021. 439 s.

PORILAISEN lintuharrastajan Tapio Meren (s. 1941) autofiktiivinen esikoisromaani Kimalaiskolibri ilmestyi toukokuussa 2021.

Tosipohjainen romaani kertoo hätkähdyttävän tarinan vanhemmalla iällä syttyneestä rakkaudesta, joka saa lopulta hyytävän lopun.

Meren kaltainen, kaksi kertaa eronnut porilaismies on 67-vuotias, kun hän aloittaa vakavan suhteen itseään yli 30 vuotta nuoremman meksikolaisen lentokenttävirkailijan kanssa. He tapaavat toisensa sattumalta Mexico Cityn lentokentällä. Rakkaus syntyy ensi silmäyksellä.

Mira-nimen saanut nainen haluaa nähdä Suomen revontulet ja saapuu Tapion houkuttelemana lopulta Suomeen. Revontulet jäävät näkemättä, mutta sen sijaan Tapion ja Miran sydämet lämpenevät toisilleen tulisesti. Lopulta Mira saa maassaololuvan, ja hän avioituu Tapion kanssa.

Kimalaiskolibri-nimike viittaa kirjailijan lintuharrastukseen, jota on kestänyt nuoruudesta asti.

Ennen kohtaamistaan Miran kanssa Tapio tekee lintujen perässä pitkän matkan Latinalaiseen Amerikkaan Silja-nimisen naisen kanssa ja vierailee muun muassa Kuubassa. Se on ainoa maa, jossa tavataan kimalaiskolibri (Mellisuga helenae), maailman pienin lintulaji.

Kuubalainen vapaustaistelija Che Guevara on Tapion idoli, joka hänkin kaipasi vapauteen koko ikänsä. Kun Guevara käytti energiansa Kuuban poliittisten olojen muuttamiseen, Tapio suuntaa vapaudenkaipuunsa linturetkiin eri puolille maailmaa.

Lintubongari Yyterissä. Kuva: Elli-Mari Sulonen.

KIMALAISKOLIBRISSA Tapio vie Miransa Porin ja Merikarvian parhaisiin lintujen bongauspaikkoihin. Samalla mies ja nainen tutustuvat toisiinsa kuin harvinaisiin lintulajeihin.

Mira käy Porissa suomen kielen kursseja ja opiskelee samalla kokiksi. Tulevaisuus näyttää aukeavan kuin aavan meren selkä.

Meren romaanissa on höysteenä melkoinen määrä havainnollista seksikuvausta. Minäkertojan henrymillermäinen sänkypuuhastelu asettaa romaanin lopun kauhean tragedian omiin mittasuhteisiinsa.

Kimalaiskolibrin lopussa Mira näet menehtyy nopeasti etenevään sairauteen, ja Tapio jää jälleen yksin. Seksin lisäksi kertoja kuvaa paljon maisemia eri puolilla maailmaa:

”Torilla tuona keväisenä huhtikuun päivänä oli auto, josta myytiin lihapiirakkaa, yksi kalakauppias ja pari sekalaista tavaraa kauppaavaa myyjää. Torin ympärillä olevat pysäköintipaikat olivat kuitenkin täynnä, yhdellä sivustalla tyhjät linja-autot lähtivät ja myös tulivat lähes tyhjinä. Koko toria kuristi kadun varsien lähes värittömät kerrostalorumilukset.” (s. 249)

Rakkaus ei kuitenkaan kuole rakkaan kuollessa. Tapio päättää kirjoittaa Mirastaan kirjan.

Kimalaiskolibri tavoittaa koskettavasti sekä rakkauden lämmön että sen hurjan hinnan. Kaunis tarina on ansainnut yli 400-sivuisen muodon.

Tapio Meri. Kuva: Heikki Westergård.

Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snow’n nuoruudesta

Avainsanat

, , , , , ,

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Nälkäpeli-sarja. Alkuteos The Ballad of Songbirds and Snakes (USA 2020). Suom. Helene Bützov. WSOY 2020. 601 s.

AMERIKKALAISKIRJAILIJA Suzanne Collins (s. 1962) aloitti kirjallisen uransa vuonna 1991. George R. R. Martinin tavoin hän toimi vuosia televisio-ohjelmien käsikirjoittajana ennen kaunokirjallista uraa.

Kun Martin teki TV-draamaa, Collins käsikirjoitti lastenohjelmia. TV-työn ohessa Collins tuotti ns. Nälkäpeli-trilogian (2008–2010), jonka osia on myyty yhteensä yli sata miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Kirjasarja sovitettiin neliosaiseksi elokuvasarjaksi.

Tapa tai tule tapetuksi. Se on jälleen Nälkäpelin hinta viime vuonna ilmestyneessä ja suomennetussa prequel-romaanissa Balladi laululinnuista ja käärmeistä.

Romaani jatkaa Matkijanärhen synkkyyttä. Huumoria on hyvin vähän. Uutuusromaanin tapahtumat sijoittuvat 60 vuotta ennen ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan otteluita.

Collinsin sankarikuvassa hyvikset ovat marttyyreja ja pahikset brutaalin kuoleman arvoisia. Ruumiita tulee tässäkin romaanissa kasapäin.

Presidentti Coriolanus Snow (Donald Sutherland) elokuvasta Vihan liekit (2013). Valokuva: Murray Close/AP.

PÄÄHENKILÖNÄ on tulevana pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow, joka vaikuttaa 18-vuotiaana hyvin sympaattiselta. Miehen todellinen luonne on vasta kehitysasteella.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä alkaa vauhdikkaasti.

Järjestyksessä kymmenes Nälkäpeli on alkamassa. 12 vyöhykkeen tribuutit ja näiden ohjaajat nimetään. Tribuutteja pidetään eläintarhan häkissä odottamassa Nälkäpelin alkua. Sitten peli lähtee käyntiin, ja ihmisiä kuolee lähes joka aukeamalla mielikuvituksellisilla tavoilla.

Vyöhykkeen 12 tyttötribuutti Lucy Gray Baird käyttää käärmeitä muita tribuutteja vastaan, laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä huomion ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tytön tutoriksi Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa määrätään Coriolanus Snow, jonka ensivaikutelma Lucysta voisi olla positiivisempikin. 

Pienikokoinen, musiikkia harrastava tyttö vaikuttaa ensi alkuun melko epätodennäköiseltä voittajaehdokkaalta. Snow haluaa kuitenkin tribuuttinsa voittavan, koska hän tienaisi samalla itselleen stipendin yliopistoon. Sitten Lucy ja Coriolanus vielä rakastuvat toisiinsa.

Lucyn koskettavista balladeista tulee romaanin kantava voima. Balladi laululinnuista ja käärmeistä osoittaa havainnollisesti, miten Nälkäpeli kehittyi sellaiseksi julmaksi TV-otteluksi kuin myöhemmässä trilogiassa.

Collinsin Nälkäpeli-kirjat ovat sisällöltään viihdyttäviä YA-kirjoja, vaikka ovat lähtökohtaisesti aika synkkää luettavaa. Kirjailija hallitsee hyvin sekä problemaattisen henkilökuvauksen, utopistisen miljöön rakentelun että koko ajan kiristyvän jännityskerronnan.

Nälkäpeli ei uutuusromaanissa ole vielä niin suosittu mediatapahtuma kuin myöhemmin Katnissin ja Peetan osallistuessa siihen. Balladista laululinnuista ja käärmeistä tulee kehitysromaani, jossa etsitään sitä polkua, jolle ajauduttuaan Coriolanuksesta tulee aika myötä vertaansa vailla oleva pahispresidentti. Hän aloittaa kyllä jalosti, mutta sitten politiikka turmelee hyvän miehen.

Helene Bützovin (s. 1955) loistavaa suomennosta täytyy kehaista, vaikka se on tehty nopealla aikataululla. On hienoa, että spefi saa tällaisia suuruuksia kääntäjikseen. Bützov on suomentanut Collinsin kirjojen lisäksi muun muassa Kazuo Ishiguron ja Philip Pullmanin teoksia.

Kirjailija Suzanne Collins. Kuva: The New York Times.