Ahti Taposen sirpaleinen saagakokoelma

Avainsanat

, , , , , , , ,

ahtitaponen

Ahti Taponen YLEn haastattelussa 2011.

Ahti Taponen: Pohjanmiehet. WSOY 2011. 250 s.

Kirjailija Ahti Taposen (s. 1937) vuonna 2011 ilmestynyt romaani Pohjanmiehet päätti hänen neliosaisen romaanisarjansa. Tetralogian aiemmat osat olivat Messias (2004), Valta (2006) ja Marseljeesi (2008). Kirjailija oli aiemmin julkaissut kolme romaania Jussi Taposen nimellä.

Pohjanmiehissä kalevalahenkiset saagat sekoittuvat nykyaikaiseen kehityskertomukseen. Romaanikertojana toimiva mies kasvaa nuoreksi 1950-luvulla Oulun lyseon katon alla ja kokee Oulun yliopiston historian laitoksella eksistentialismin ja modernismin hurmion.

Nuorukainen saa tutkimuspöydälleen läjän vanhoja saagoja, jotka alkavat elää tutkijan mielessä omaa elämäänsä. Minäkertoja lienee Taposen alter ego, jonka matkassa kuljetaan nopein askelin lapsuudesta varusmiesaikaan ja työelämän haasteisiin.

Henkilökuvauksessa on melkoinen rooli berserkeillä, joiksi kertoja nimeää muinaiset viikinkivalloittajat. Näiden rinnalla kertoja esittelee pohjalaisia häjyjä ja naisamatsooneja, joiden kaikkien kanssa varomaton kulkija voi päästä hengestään. Suomalaisten tappouhoa kertoja selittää pitkälti tulisen viikinkiveren perinnöllä.

Miljöökuvaus heittelee laidasta laitaan. Mm. Oulun yliopisto määrittyy romaanikertojan silmin kilometrin mittaiseksi, kiemurtelevaksi parakiksi keskellä mäntymetsää.

Lennokkaat anekdootit

Pohjanmiesten Pohjola on jaettu kahtia, hyvään länteen ja huonoon itään. Lännenpuoleiset myytit ovat totta, idänpuoleiset satua. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhnin jalanjäljissä kertoja oppii kapinoimaan menneiden sukupolvien perinteitä vastaan.

Suomalaiset suurmiehet Lönnrotista Urho Kekkoseen saavat Taposen kourissa kylmää kyytiä. Anakronismit lyövät toisinaan irvokkaasti poskelle. Kertoja esim. keskustelee Mannerheimin kanssa Osama bin Ladenista, jota marsalkka ei tunne nimeltä.

Ahti Taponen on parhaimmillaan lyhyiden tilannekuvien ja kohtausten luojana. Tämän osoitti sarjan edellisen osa Marseljeesikin. Kirjailijalle on tärkeä heitellä sylikaupalla lennokkaita anekdootteja omasta ja kuuluisuuksien elämistä.

Lukuromaanina Taposen sirpaleinen saagakokoelma ei ole hääppöinen. Lyhyet kertomukset vievät ajassa välillä eteen, välillä taaksepäin, eikä punaista lankaa löydy helposti. Vieraannuttava efektikään ei ole kovin voimakas.

 

Mainokset

Johanneksen kauhuromanttinen ilmestyskirja

Avainsanat

, , , ,

tiinaraevaara

Tiina Raevaara.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017. 304 s.

Tiina Raevaara (s. 1979) on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori, tiedetoimittaja ja kaunokirjailija. Vuonna 2017 ilmestynyt Veri joka suonissasi virtaa on hänen kauhuromaanitrilogiansa päätösosa.

Trilogian aiemmat osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Raevaara kierrättää kauhutrilogiassaan E.T.A. Hoffmannin, Edgar Allan Poen ja Bram Stokerin klassikkoteoksia.

Bram Stokerin Draculaa (1897) jäljittelevän kauhuromanttisen jännitysromaanin tapahtumat alkavat Suomesta ja huipentuvat Romaniassa sijaitsevaan sairaalaan. Sieltä löytyy hullu, Stokerin kreivi Draculaa muistuttava kirurgi, joka osaa leikellä ihmisiä mielensä mukaan. Stokerin romaaniin viittaavat myös lukuisat päiväkirjamerkinnät, jotka vievät kerrontaa eteenpäin.

Bram-Stokers-Dracula-3

Trilogian päähenkilöt, rakastavaiset Johannes ja Aalo, seikkailevat jälleen yhdessä ja erikseen. Kertoja seuraa lähinnä Johannesta, joka omistaa nyt kelloliikkeen.

Aalon vakava sairaus on jatkanut kulkuaan nurkan takana odottavaa kuolemaa kohti. Sitten keksitään, että hänelle voitaisiin loihtia jopa päätä vaille uusi ruumis.

Romaanin alussa Johanneksen kelloliikkeeseen ilmestyy tuntematon mies, joka osoittautuu Johanneksen entisen esimiehen romanialaiseksi sukulaiseksi. Tarinaan sekoittuu myös Johanneksen ja Aalon vanha tuttu Ellen Sandvall. Johannes saa kuulla Aalon olevan ahdingossa romanialaisessa sairaalassa. Sinnehän on tietysti pakko lähteä juoksujalkaa ja jättää oma perhe Suomeen.

Johanneksen perhe-elämä on sekaisin useammasta syystä. Kolmikymppisen miehen tunne-elämä ponnahtelee edestakaisin kahden naisen loukussa.

Mielipahaa lisää se, että Johannes ja hänen vaimonsa ovat menettäneet vanhemman poikansa ennenaikaisesti luusyövän vuoksi. Kun nuorempikin poika joutuu sairaalaan tehohoitoon, ovat Johannes ja Hanna aika toivottomia.

”En ollut paikalla, kun Aaro kuoli. Hanna oli. Ehkä siksi maailmamme repesi kahtia. Hanna saattoi ajatella, että hän oli saanut kohtuuttoman taakan. Eihän minun läsnäoloni olisi kuitenkaan poistanut hänen taakkaansa. Ei lapsen kuolema puolitu. Sitä paitsi minun taakkani oli kohtuuton. Minä en saanut hyvästellä; minä joutuisin elämään loppuelämäni sen kanssa, etten ollut lapseni luona hänen viimeisenä hetkenään. Mutta ei se olisi puolittanut Aaronkaan taakkaa. Hän olisi kuollut yhtä kaikki. Kuolleena ei ole väliä, kuka istui vieressä.”

child

Vauhtiin päästyään Johannes liikkuu jälleen sähäkästi paikasta toiseen. Paikkakuntien ja maiden vaihtuessa romaanihenkilön ahdistus kasvaa välillä jopa eksponentiaalisesti.

Romaanin loppuosassa eletään hetki hyytävissä tunnelmissa romanialaisessa sairaalassa, jonne ei päivänvalo paista. Epäinhimilliset ihmiskokeet ja hoitotoimet sekoittuvat Johanneksen mielen painajaismaiseen myllerrykseen, joka ei ota loppuakseen.

Vanhaan luostariin rakennetussa 4eon-instituutissa saa rahalla mitä vain asiakas toivoo. Asiakkaille saatetaan siirtää uusia elimiä ja raajoja, jotka on ilmeisesti otettu väkisin nuorilta henkilöiltä. Romaanikertoja pohdiskelee tenhoavasti Johanneksen havaitsemia moraalisia ja laillisia ongelmia. Raevaaran romaanikertojalla taitaa olla ainakin pienoinen maailmanparannustendenssi.

Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen osa romaanisarjassa. Trilogian aikaisempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. Itse olin molemmat aiemmat osat lukenut. Trilogian osat ovat tyylillisesti toisistaan poikkeavia, mikä johtunee siitä, että Raevaara on koettanut jäljitellä esikuviaan myös kerrontatyylissä.

Uutuusromaanin kerronta on hetkittäin hyvin pelottavaa. Kirja alkaa mukaansatempaavasti, ja loppupuolen Romania-jakso on vauhdikas ja tapahtumarikas.

Väliin jäävään sivumäärään sijoittuu muun muassa Johanneksen painajaismaista mietiskelyä ja historiallisia kuvia kuolleiden romanialaisten kauhunhetkistä toisen maailmansodan aikana.

spatu

Pesunkestävänä luonnontieteilijänä Raevaara rakastaa sijoittaa romaaneihinsa eläimiä ja luontokuvia. Uutuusromaanissaan hän sijoittaa Johanneksen sedän Jaakon ”sattumalta” samoihin romanialaisiin metsiin etsimään harvinaisia lintuja. Linnut olivat pääosassa trilogian toisessa osassa Korppinaisissa.

Rakkausromaanina Veri joka suonissasi virtaa on aika synkkä ja alavireinen. Johannes on juossut kolme kirjaa tavoittamattoman perässä eikä ole tyytynyt siihen, mitä on saanut. Jätetään tässä nyt avoimeksi, onko romaanin lopussa sadend vai happyend.

Tiina Raevaara on noussut kolmella tyylikkäällä kauhuromaanillaan genren kiintoisaksi edustajaksi Suomessa. Kriitikko Markku Soikkeli nostaa Raevaaran rinnalle nykykirjailijoistamme ainoastaan Marko Hautalan, kotimaisen kauhun vahvan nimen.

 

Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta

Avainsanat

, , , , , ,

kuu-ja-maapallo

Vuonna 1877 Fjodor Dostojevski oli 56-vuotias. Luonnostellessaan pääteostaan Karamazovin veljekset hän julkaisi parikymmensivuisen fantasia- ja scifi-novellin Naurettavan ihmisen uni. Miksi Dostojevski lähti kirjoittamaan viimeiseksi jääneeseen novelliinsa spefi-tekstiä, avaruustarinaa ja utopiaa?

Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo tšeloveka) alkaa synkissä tunnelmissa. Minäkertoja on onneton mies, joka asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Voimakkaisiin itsemurha-ajatuksiin vaipunut kertoja törmää kadulla yksinäiseen ja kodittomalta vaikuttavaan tyttöön. Tyttö yrittää saada miestä mukaansa, mutta mies karkottaa tytön kauemmaksi karjaisemalla ja palaa kotiinsa.

Kertoja on suunnitellut jo kuukausia ampuvansa itsensä. Tytön tavattuaan mies kuitenkin huomaa luopuneensa itsemurha-ajatuksista. Mitä hänelle merkitsevät ventovieras tyttö, häpeä tai mikään muukaan? Hän päätyy ajattelemaan, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

activity-photo-165640

Tekstijakso havainnollistaa Dostojevskin voimakasta uskoa ihmisen teoista tai ansioista riippumattomaan arvoon. Ehkä kirjailija kirkastaa samalla jälkipolville omaakin arvoaan, jonka merkitystä hän on silloin tällöin tullut vakavasti pohtineeksi – varsinkin silloin kun toistuvat moraaliset kompuroinnit ovat tuottaneet suuria tunnontuskia.

Dostojevski vaivuttaa kotiinsa palanneen naurettavan ihmisen uneen. Sen alussa mies on samassa huoneessa kuin aiemmin, ja ampuu itseään kuolettavasti.

Päättyykö kertomus tähän? Ehei, tästähän kaikki vasta alkaa.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on kuolleenakin tietoinen ympäristöstään ja kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hänen hautansa ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Naurettavan ihmisen uni julkaistiin huhtikuun 1877 kirjana Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi vuodesta 1876 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1881. Novellin reaalimaailmassa ei tunnu olevan mitään hyvää, mutta kertojan siirryttyä fantastiseen maailmaan kaikki näyttää arvokkaalta.1

Kirjailijan päiväkirjassa ilmestyi Naurettavan ihmisen unen lisäksi muitakin kirjailijan fantasianovelleja.2 Dostojevskin vakiintuneelle lukijakunnalle oli mojova yllätys, että hän ryhtyi vanhoilla päivillään fantastisten kertomusten kirjoittajaksi. Niihin kuitenkin tiivistyi useita piirteitä hänen tuotannostaan. Etenkin kirjailijan viimeiseksi fantasianovelliksi jäänyt Naurettavan ihmisen uni kokosi yhteen kerrontaratkaisuja ja teemoja, jotka yhdistävät myös hänen suurromaanejaan. Samalla myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota, kun kirjailija lähti kehittelemään sitä pääteokseensa Karamazovin veljekset (1880).

Dostojevskiin perehtynyt neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin 3 näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista.  Se käyttää mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä. Fantasialla on siis aatteellinen päämäärä: uppo-oudot miljööt ja ihmeteot tuovat esille idean, uskomuksen tai filosofian todellisen luonteen ja merkityksen. Menippolaisen satiirin henkilökuvaus on nimellistä, sillä tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.4

Mikhail_bakhtin

Mihail Bahtin.

Dostojevski käyttää unen taiteellisia mahdollisuuksia laajasti ja monivivahteisesti. Bahtinin mukaan unet saavat merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa (1866), Idiootissa (1869), Keskenkasvuisessa (1875) ja Karamazovin veljeksissä. Näissä romaanihenkilö näkee niin sanottua kriisiunta, jonka jälkeen hän syntyy uudelleen, uudeksi ihmiseksi. Samanlaista kerrontaratkaisua on näytelmissään käyttänyt muun muassa William Shakespeare.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Bahtinin mukaan kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa, vaan kerronta keskittyy enemmän kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin. Uniulottuvuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden kehitellä henkilöilleen toisenlaista, unelmanomaista elämää.

Kenties juuri tämä ajoi Dostojevskin juuri menippolaisen satiirin käyttäjäksi. Genressä oli mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden, pinnallisen järkevän logiikan sekä ajan ja paikan säännönmukaisuuksien ylitse, kuten seuraavassa Naurettavan ihmisen unen katkelmassa:

”Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.”

Dostojevskin fantasia on Naurettavan ihmisen unessa menippolaisen satiirin omaleimainen muunnos, sen parodia. Voiko ajatella, että kirjailija halusi viimeisellä fantasianovellillaan pöyhiä vanhaa kirjallisuudenlajia pohjia myöten ja esittää korjatun version siitä? Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on kuin antiikin sanomalehtikirjoitusta: se vastaa terävästi aikansa päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin tai arvostelee poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja. Menippolaisena satiirina Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä (mistä me tulemme, mihin olemme matkalla, miksi olemme elossa), myös antiikin ja keskiajan klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta (maallinen paratiisi, syntiinlankeemus, sovitus).

menippos

Dostojevskia suomentanut ja tutkinut Tiina Kartano näkee samoin kuin Bahtin satiirin hyvin tärkeänä kirjallisuudenlajina Dostojevskille. Kartanon mukaan satiirin valitseminen lajityypiksi mahdollisti Dostojevskille murtautumisen sopimattomana, pahana, tuomittavana ja torjuttuna pidetyn alueelle. Hän tiesi, etteivät hänen lukijansa Venäjällä voineet sulattaa liian vakavahenkistä yhteiskuntakritiikkiä; se olisi kääntynyt kirjailijaa vastaan ja lukijat olisivat ottaneet hänen teoksiinsa etäisyyttä. 5

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertojan matka kosmoksen halki päätyy Maan kaltaiselle planeetalle, jota valaisee Auringon kaltainen tähti. Planeetan asukkaat muistuttavat ihmisiä mutta ovat onnellisia ja synnittömiä. He eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Merkillisintä on se, että he eivät pelkää edes kuolemaa vaan kuolevat hymyillen, rakkaidensa ympäröiminä. Onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

The_Man_Made_Mad_with_Fear_by_Gustave_Courbet

Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on Dostojevskin keskeisten teemojen universaali tietosanakirja. Kertomus on tiivistetty ja lakoninen taideteos, jossa yhdistyvät sekä kirjailijan filosofia että hänen taidenäkemyksensä. Bahtinin havainnot ja lopputulema näyttävät korostavan tutkijan ihailua kirjailijaa kohtaan: Bahtinille Dostojevski on kuin malliesimerkki aidosta, ideaalista taiteilijasta, jonka tuotannosta selittämätön nerokkuus paistaa kuin kirkas tähti yötaivaalla.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan tietojaan antiikista, ortodoksista saarnaa sekä rippiä eli tunnustusta. Monet novellissa esiintyvistä aiheista vaivasivat kirjailijaa koko hänen elämänsä ajan. Unelma ihmiskunnan harmonisesta, yhteisestä tulevaisuudesta oli Dostojevskin kirjailijantyön johtoajatus, joka ajoi häntä vastustamattomasti kuvaamaan hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä.

Jonkinasteinen naurettavuus (tai hulluus) on luonteenomaista hyvin monille Dostojevskin sankareille. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus oli kirjailijalle tietyllä lailla historiallista, ainutkertaista, siksi merkillepantavaa.

Korostuneemmin kuin muussa Dostojevskin tuotannossa, Naurettavan ihmisen unen minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän onkin outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki ja profeetta, jossa ei ole pisaraakaan naiiviutta ja joka tiedostaa itsensä ja kaiken terävästi. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esimerkiksi Rodion Raskolnikov ja Ivan Karamazov).

Minusta on olennaista, että Naurettavan ihmisen uni ilmestyi juuri Kirjailijan päiväkirjassa, eikä esimerkiksi novellikokoelmassa. Dostojevski oli novellin syntyaikoina erityisen kiinnostunut yhtäältä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toisaalta ihmisen psykologian havainnoinnista ja kuvaamisesta. Kirjailijan päiväkirjan 20-30-sivuisista kuukausijulkaisuista muodostui jatkumo, joka paitsi teki kirjailijasta koko lukutaitoisen kansan kirjailijan Venäjällä, myös kirkasti hänen sanomaansa.

writer

Niin kuin suomentaja Olli Kuukasjärvi on todennut, Venäjä eli 1870–1880-luvuilla murrosaikaa, jota sävyttivät isot yhteiskunnalliset muutokset.6 Myös maaorjuuden lakkauttaminen 1863 johti pitkäkestoisiin seurauksiin. Teollisuusmiesten ja lakimiesten vaikutusvalta kasvoi tuolloin niin suureksi, että Dostojevski reagoi siihen Päiväkirjassaan. Hän näki, että entinen maailma ja järjestys olivat peruuttamattomasti ohitse, mutta itsekkyys, kyynisyys ja yhteiskuntaluokkien väliset jyrkät erot eivät suinkaan olleet kadonneet maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Päinvastoin, ne olivat voimistuneet.

Kuukasjärven mukaan monet venäläiset joutuivat tuolloin lopun aikojen tunnelmien valtaan, mikä johti voimakkaaseen materialismiin: mammonaa koetettiin haalia kokoon entistä enemmän ja jopa häikäilemättömillä tavoilla. Venäläiset kokivat mahdottomaksi löytää yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa yksinkertaisia vastauksia kompleksisiin kysymyksiin. Tämä hämäsi monet ihmiset turvautumaan yksioikoisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. Itsemurhat ja juoppous lisääntyivät, ja perinteinen perheyhteisö tuli entistä hauraammaksi.

Tällaisessa tilanteessa Dostojevski koetti löytää lukijoidensa mielet kolmella tasolla tai tavalla. Yhtäältä hän kirjoitti Päiväkirjaansa journalistisella otteella tekstejä, joissa hänen poliittiset ja ideologiset sanomansa olivat selvästi esillä. Toiseksi Dostojevski julkaisi fantasiakertomuksia, joissa hän puhui varsinkin ihmisen psykologiasta mielikuvituksellisen novellikerronnan keinoin.7Kolmanneksi Dostojevski syventyi kirjoittamaan Karamazovin veljeksiä, jossa hänen elämäntyönsä ydin kristallisoitui inhimillisen pahuuden ongelman monitasoisena pohdiskeluna.

 

***

 

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: päähenkilöille luodut kaksoisolennot. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan. Kirjailija sepitti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä uudelle tasolle.

Naurettavan ihmisen unen päähenkilö löytää kaksoisolennot, vastakkaiset vastinparit jopa Auringolle ja Maalle ja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin maamme?”

tiedevastaa_avaruus_tuoksu

Päähenkilön itsemurha-ajatusten myötä puolestaan syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Ne täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös menippolaisille satiireille. Esimerkiksi surullinen tyttö on novellin tulkinnan kannalta merkittävä. Lapsen tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen. Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin itsemurhaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä(Iljušetška).

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä naurettava ihminen näet opettaa onnen maan asukkaita valehtelemaan. Tapahtuu kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa: ihmiset oppivat ylpistymään, huijaamaan, pelkäämään ja vihaamaan. Pian ensimmäinen ihminen murhataan ja syttyy jopa sotia.

Naurettava ihminen kehottaa järkyttyneenä onnen maan ihmisiä unohtamaan pahuutensa ja palaamaan entiseen onneensa. He eivät kuitenkaan suostu. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuuttaan vanhaan?

Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä saksalaiseen varhaisromanttiseen F. W. J. Schellingin filosofiaan. Hänen mukaansa Naurettavan ihmisen unessaviittaa Schellingin suuntaan ennen muuta se, että kertoja lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille uuden kuolemanjälkeisen elämän vielä paremmassa maailmassa.

schelling

F. W. J. Schelling.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta, jossa maailmanaikakaudet seuraavat toistaan entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina. Pahaa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa: siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin. Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Dostojevski ei piirrä mustavalkoisia henkilöitä, vaan tuo heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.8

Unikuvat onnellisten valtakunnasta saattoivat myös olla Dostojevskin versiointia niin sanotusta kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä. Kulta-ajalla viitataan tarunhohtoiseen menneisyyteen, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin myöhemmin. Kreikkalaisen (Hesiodotos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia eikä huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kertomus kultakaudesta.

Kultakauden myytti on ollut lähtökohtana utopioille vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Näistä tärkeimmät olivat Thomas Moren Utopia(1516), Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja Francis Baconin Uusi Atlantis (1627). Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin teokselle Kuun valtakunta (1655) että Voltairen teokselle Mikromegas (1752), joissa päähenkilöt löytävät paratiisinomaisia onnellisten valtakuntia Kuusta tai ulkoavaruuden planeetalta.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen kertoja on moraalisesti tietoisempi kuin muut hänen yhteiskunnassaan. Hänen laajempaa käsitystään elämästä yhteiskunta ei ymmärrä, ja sen vuoksi naurettavan ihmisen ulkopuolisuuden tunne on konkreettinen ja perusteltu. Novelli kertoo taitavasti yhteiskunnan hyväksymän moraalin ja ihmisen luonnollisen vaiston välisestä ristiriidasta. Toisaalta Naurettavan ihmisen uni problematisoi ihmisjoukolle tai yhteisölle ominaisen päättelyn, mikä sekin on Dostojevskin kirjoissa toistuva juonne.

1800-luvulla yleistyneen positivismin sijaan Dostojevski keskittyy metafysiikkaan ja ihmisluontoon, maagisten asioiden mietiskelyyn. Hänen tuotannossaan metafyysinen näkökulma yhdistyy monesti rakkauden ja uskonnon psykologiaan sekä olemassaolon äärimmäisen luonteen pohtimiseen. Samalla Dostojevski kritisoi inhimillisyyden puutteesta kärsivää yhteiskuntaa ja osoittaa havainnollisesti, että todellinen onni löytyy rakkaudesta, mutta rakkautta on vaikea saavuttaa.

dostoevskiy-700x394

F. M. Dostojevski.

Naurettava ihminenkin koettaa eritellä tunteitaan nuoren tytön tapaamisen jälkeen. Oivallettuaan mietiskelyn kautta olemassaolonsa merkityksen hän yrittää löytää keinon järkiperäistää tunteitaan ja ajatuksiaan, eikä onnistu. Kun naurettava ihminen ei kykene loogisen ajattelun avulla ratkaisemaan ongelmiaan, unelle ja fantastiselle ajattelulle on tilausta.

Naurettava ihminen näkee Suuren Totuuden unensa kautta ja oppii tunnustamaan sen, ettei hän ymmärrä kaikkea, mitä maailmankaikkeus voi tarjota. Hän löytää sen totuuden, jota on etsinyt koko elämänsä, ja siksi itsemurhaakaan ei enää tarvita.

Rakkaus voikin Dostojevskin novellissa toteutua ilman kärsimystä vain ihanteellisessa yhteiskunnassa. Saavuttaakseen todellisen rakkauden ja onnen täytyy luopua loogisesta ajattelusta ja kääntyä metafyysiseen ajatteluun.

Kartanon mukaan Dostojevskin oma ääni kuuluu Kirjailijan päiväkirjan teksteissä niin selvästi, että hänen romaanejaan lukenut on ihmeissään. Dostojevskin klassikkoromaaneissahan kirjailijan ääni on niin huolellisesti piilotettu kerrosten, ideoiden ja näkökantojen taakse, että sitä on lähes mahdoton löytää. Kun kirjailija sijoittaa fiktiivisen kertomuksensa publisistiseen9 julkaisusarjaansa, voidaan olettaa hänen puhuvan Päiväkirjansa lukijalle samanlaisella äänellä kuin journalistisissa teksteissä – tai ainakin sinne päin.

***

 

Kuvauksena ihmisistä, jotka oppivat onnellisuudesta pois, Naurettavan ihmisen uni jää kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä. Jos hän sitä vastoin olisi jäänyt uneensa, olisiko kertoja esitellyt samanlaisten filosofisten oppirakennelmien kavalkadin, joka olisi ollut analoginen Maan filosofian historialle?

Myös Dostojevskin uskontopuhe menee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Onnellisten valtakunnan asukkailla ei ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, mihin liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa. Tekstissä on sisäinen ristiriita: kertoja kuvaa silti selvästi uskonnon kaltaista ilmiötä, vaikka ensin kiistää sen olemassaolon.

Se, että naurettava ihminen suhtautuu kertomuksen alussa välinpitämättömästi ympäristönsä kärsimyksiin, on suoraa lainaa antiikin kyynikkojen ja stoalaisten menippolaistarinoista. Lopulta Dostojevski kuitenkin kyseenalaistaa menippolaisen satiirin siten, että Naurettavan ihmisen unenlopussa kertoja herää muuttuneena miehenä. Unta edeltäneet itsemurha-ajatukset ovat tiessään, ja mies päättää ruveta eksoottisen kokemuksensa saarnamieheksi.

hqdefault

Lähimmäistensä pilkkaama novellikertoja ei jää onnettomana pohdiskelemaan muiden ylenkatsetta, vaan antaa muille heidän vaatimansa tilan ja epäilyksen. Siinä tiivistyy Dostojevskin kirjailijatyön lopputulema: hän tiesi, että kaikki eivät ymmärtäisi hänenkään tarinoitaan heti tai mutkattomasti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa. Naurettavan ihmisen sanoin:

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. [–] He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Kartano on todennut, että Dostojevskin loppukauden sanoma pitkälti konkretisoituu transsendenttisen universalismin ympärille. Schellingin filosofiaa seuraten kirjailija muotoili oman universalisminsa, jossa koko maailma palautuu pitkän ajan kuluessa ainoan oikean Kirkon (ortodoksikirkon) helmoihin ja oppii sellaisia käytöstapoja, jotka mahdollistavat kunnon yhteiselämän.10 Naurettavan ihmisen uni on utopistinen matka sellaiseen maailmaan, jossa tämä olisi jo tapahtunut. Silti tuo maailma on säilyttänyt haavoittuvuutensa.11

Publisistisen tuotantonsa alkuvaiheissa Dostojevski oli hyvin keskittynyt tämänpuoleisuuden ongelmiin. Hänen käsittelemiään suuria kysymyksiä olivat muun muassa maaorjien vapautuminen, paikallishallintoelinten (semstvojen) perustaminen sekä kansan lukutaidon opettaminen. Myöhemmässä tuotannossaan, johon Naurettavan ihmisen unikin kuuluu, hän lähti keskittymään tuonpuoleisuuden kysymyksiin – ja jäi sille tielleen kuoltuaan äkillisesti keuhkoverenvuotoon vuonna 1881.

Pahan ongelman Dostojevski onnistui konkretisoimaan suurromaaniinsa Karamazovin veljeksetNaurettavan ihmisen uni on tavallaan saman aiheen käsittelyn fantastinen harjoituskappale, jossa kirjailija tiivistää universalistisen ja utopistisen sanomansa. Kartanon mukaan Dostojevski halusi käsitellä pahuuden ongelmaa, jotta siitä tulisi tuttu vihollinen, ei voittamaton. Ihmisen pimeän puolen käsittely vapauttaa lukijaa syyllisyydestä ja häpeästä tehokkaammin kuin pahan salailu.

dream

Artikkeli on julkaistu Nuoressa Voimassa (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Lähteet:

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). – Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. – Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua s. 7–47. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861 – 1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873 – 1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

 

Viitteet:

  • 1.Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja sai alkunsa Graždanin-aikakauslehdessä. Hänen lehtikirjoituksensa olivat niin suosittuja, että niistä kehittyi itsenäisiä julkaisuja. Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen sitä hänen tuotantoaan olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjastaotettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Ja toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat entistä laajemmat kansanryhmät. On syytä muistaa, että Venäjällä ns. tavallinen kansa oli lukutaidotonta.
  • 2. Dostojevskin muita fantasianovelleja olivat muun muassa Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Satavuotias (1876) ja Lempeä neito (1876).
  • 3.Huomionarvoista on, että Dostojevskin tutkiminen Neuvostoliitossa oli lähes mahdotonta koko Stalinin valtakaudella (1925–1955). Vasta oikeastaan Hruštšovin ”suojasään” aikana venäläinen kirjallisuudentutkimus vapautui sen verran, että kirjallisuuspolitrukkien inhoamia kirjailijoita (joista Dostojevski oli ensimmäisiä) saatettiin tutkia hieman aikaisempaa rohkeammin. Mihail Bahtin (1895–1975) onnistui julkaisemaan Dostojevskin kaunokirjallista tuotantoa käsittelevän teoksen Dostojevskin poetiikan ongelmia vuonna 1929, mutta joutui vuoksi hän joutui kirjallisuudentutkijana pannaan 30 vuodeksi. Suojasään aikana Bahtinin teos ilmestyi laajennettuna versiona vuonna 1963.
  • 4.Kirjallisuudenlaji syntyi antiikin Kreikassa noin 200 eKr. ja sai nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Antiikin kirjailijoista menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa Antisthenes, Herakleides Pontikos, Seneca ja Apuleius. Genre vaikutti voimakkaasti muinaiskristilliseen ja bysantin kirjallisuuteen ja sen kautta myös muinaisvenäläiseen kirjakieleen. Myöhemmin menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa sellaiset kaunokirjallisuuden mestarit kuin Erasmus Rotterdamilainen, Cervantes, Grimmelhausen ja Voltaire.
  • 5. Tässä Dostojevski oli ottanut oppia Nikolai Gogolista, suuresta idolistaan. Myös Gogol oli yhteiskuntakriitikko, joka päätti tehdä näkemyksistään satiiria. Hänen yleisönsä reaktiot vaihtelivat jyrkästi kirjoittamisen lajityypin mukaan. Venäläisyleisö salli kirjailijalle jopa ankaran yhteiskuntakritiikin, jos se päättyi puhdistavaan nauruun. Mutta kun Gogol lähti kirjoittamaan vakavassa sävyssä venäläisen yläluokan ja virkamiesten teennäisyydestä, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta, hän menetti yleisönsä.
  • 6. Ajan historiakuvaa sävyttävät muun muassa Venäjän-Turkin sota (1877–1878) sekä useat poliittiset murhat ja aseelliset hyökkäykset poliisia ja valtakoneistoa vastaan. Monarkian vastatoimet valtion rauhoittamiseksi olivat ankaria.
  • 7.Myös fantasiakirjoittajana Dostojevski otti mallia Nikolai Gogolista, joka julkaisi useita fantastisia kertomuksia.
  • 8.On kiintoisaa, ettei Schellingin filosofia saanut 1800-luvulla oikeastaan minkäänlaista vastakaikua Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä tuli hyvin merkittävä osa filosofian opetusta ja filosofista ajattelua. Kuten tiedettyä, suomalainen filosofia otti oppinsa Hegeliltä, joka sai Snellmanista apostolinsa Suomenniemelle. Kuten Veijo Meri (1994, 202) on todennut, Hegelin filosofia ei kelvannut Ruotsille eikä Venäjälle ja Suomesta tuli ainoa maa maailmassa, jossa jonka yliopistossa opetettiin Hegelin filosofiaa.
  • 9.Dostojevskin publisistinen tuotanto tarkoittaa kirjailijan omissa nimissään kirjoittamia lehtikirjoituksia.
  • 10.Dostojevskin ystäviin kuulunut Vladimir Solovjov kirjoitti vuonna 1881, että Dostojevski kutsui kansansa uskoa Kirkkoon ”venäläiseksi sosialismiksi”. Dostojevskin venäläinen sosialismi kohottaa kaikki sille moraaliselle tasolle, jota Kirkko edustaa henkisenä veljeskuntana. Toisin kuin eurooppalainen sosialismi opetti, tässä ei tarvita väkivaltaista vallankumousta.
  • 11. Tähän suuntaan osoittaa novellin sisällä uusi ”syntiinlankeemus”, joka rikkoo kristillisen utopian. Suuriin mittoihin kehittyvä lankeemus pois Kirkon piiristä toisintaa kristillis-juutalaista perusmyyttiä.

Valkoihoisten seikkailuromaanien koukuttamat – rasistista ja antirasistista kirjallisuutta etsimässä

Avainsanat

, , , , , , , ,

mamoud

Arto Nyyssönen: Mamoud.

Toukokuinen maanantai vei minut Turkuun Sirkkalan kasarmitaloon. Seminaari kirjallisuuden sisältämästä rasismista on järjestetty legendaariseen sotilasmiljööhön.

Viereeni istuu Jarkko Tontti, helsinkiläinen kirjailija ja juristi. Sananvapauden apostoli on täpinöissä.

– Saapa nähdä, löytävätkö MV-lehden tyypit tänne. Tai Jussi Halla-ahon agentit.

Hetkinen? Siis tänne vai?

 

DSC_0896

Jarkko Tontti, Hanna Meretoja ja allekirjoittanut.

Varttia yli kymmenen tamperelainen filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen kävelee kateederin taakse. Salissa istuu kolmattakymmentä henkilöä, lähes kaikki Turun yliopiston opettajia ja opiskelijoita. Halla-ahoa ja MV-lehden toimittajia ei näy.

– Mitä ihminen sanoo omasta rasismistaan, ei merkitse mitään, Kovalainen heittää.

DSC_0892

Filosofi ja kirjailija Heikki A. Kovalainen.

Puolituntiset puheenvuorot seuraavat toisiaan. Taukoja on vähän. Tohtoritason tutkijat heittävät esimerkkejä eri puolilta maailmaa: Turkki, Saksa, Ranska, USA, Englanti…

Sitten tulee kotoisan Suomen vuoro. Tosin sarjakuvan kautta:

Arto Nyyssösen Mamoud-sarjakuva heittää aika kesyllä tavalla herjaa suomalaisten rasistisista käsityksistä ja niiden ilmenemismuodoista. Satiirina se ei mene kovin hyvin kansallisten stereotypioiden taakse, erittelivät sarjakuvatutkijat Ralf Kauranen ja Anna Vuorinne.

DSC_0917

Sarjakuvatutkijat Anna Vuorinne ja Ralf Kauranen.

Suomalaisten rasistinen kirjallisuus näyttäytyi seminaarissa kuin Lapin erämaa: vähän tutkittuna, tuntemattomana lakeutena ilman suuntaviittoja. Tutkijoiden oli selvästi helpompi puhua aiheesta ulkomaisten esimerkkien kautta.

Kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki perkasi ansiokkaasti suomalaisen rasistisen kirjallisuuden historiallisia juuria Hilja Huntuvuoren romaanien kautta. Jo 1930-luvun kirjallisuudessa oli nähtävissä merkkejä medievalismista eli sellaisesta keskiajan ihannoinnista, johon rasismi sopii kuin nenä päähän. Äärioikeisto on herännyt asialle uudelleen, varsinkin Ranskassa ja USA:ssa.

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkösen esitys seisautti verenkierron. Kuka olisi uskonut Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja rasistisiksi?

Kähkösen mukaan Tarzan oli loppuunsa viritetty yli-ihminen, joka pärjäsi jo lapsena ylivertaisesti afrikkalaisten ihmisten ja eläinten kanssa.

DSC_0942

Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen.

Asetelmaa vahvisti Jane, valkoinen nainen. Tämähän hämmästyi kohdatessaan Tarzanin, kuinka täydellisen miehen olikaan tavannut.

Burroughs kirjoitti Tarzan-kirjoja vuosina 1912–1944. Kähkösen mukaan Burroughs lähti seikkailuromaaneissaan uusintamaan valkoisen miehen ylemmyyttä korostavaa ajatusmallia.

Kirjailijan sepittämässä apinoiden kielessä Tarzan tarkoitti valkoista ihoa.

Burroughs sattui olemaan minulle tärkeä kirjailija teini-iässä 1980-luvulla. Luin yläasteikäisenä suurimman osan hänen 26:sta Tarzan-kirjastaan. Mars-kirjat ahmin peräjälkeen lukio-opintojen kevennyksenä.

DSC_0946

Kotiseudullani Piikkiössä muutkin maalaispojat olivat Burroughsin valkoihoisten seikkailuromaanien koukuttamia. Niin – lukivat niitä joukolla aikuisetkin.

Antirasistinenkin kaunokirja voi myydä hyvin, mutta seurauksista ei aina tiedä.

Kun Abraham Lincoln tapasi Setä Tuomon tuvalla (1852) suureen menestykseen kivunneen Harriet Beecher Stowen USA:n sisällissodan sytyttyä, hän tokaisi:

”Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!”

Tuoreempi yritys laajentaa lukijan antirasistista ymmärrystä oli Jonathan Littellin bestseller Les Bienveillantes (2006; suom. Hyväntahtoiset 2008). Siinä saksalaiset henkilöt opetetaan 1930-luvulla rasistisiksi, ja sen myötä he alentuvat natsien määräämien hirmutekojen tekijöiksi.

– Kehittääkö Hyväntahtoisten kaltainen voimakas, kaunokirjallinen kertomus mahdollisen tajuamme, itseymmärrystämme tai toisten kokemuksiin eläytymistämme? professori Hanna Meretoja kysyy.

DSC_0898

Yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja.

Kirjailija taistelee kivulla rasismia vastaan. Hyväntahtoisetkin herätti niin ison kohun, että Littell joutui pakenemaan perheineen Ranskasta Espanjaan.

Burroughsin sanomat ovat kelvanneet ympäri maailmaa paremmin.

Jarkko Tontti oli omassa työssään kansainvälisen PEN-yhdistyksen juridisena toimijana perehtynyt Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ennakkotapauksiin, jotka koskivat rasistista kirjoittelua ja siitä annettuja tuomioita. Omassa puolituntisessaan Tontti toi esille havaintojaan koskien sitä, millaisista asioista kaunokirjailija voi oikeasti Euroopassa kirjoittaa.

DSC_0900

Jarkko Tontti.

Tontti kertoi tapauksen Ranskasta. Vuosituhanteen vaihteessa kirjailija Mathieu Lindon sai Ranskassa kunnianloukkaustuomion romaanistaan Le Procès de Jean-Marie Le Pen (1998). Lindonin teos kuvaa sepitteellistä oikeudenkäyntiä, jossa Kansallisen rintaman jäsen on syytteessä rasistisista murhista.

Romaanihenkilön asianajaja pohtii romaanissa, onko Kansallisen rintaman johtaja Jean-Marie Le Pen vastuussa puolueensa jäsenen tekemistä rikoksista. Le Pen nosti kunnianloukkauksesta syytteen – ja voitti oikeudenkäynnin kirjailijaa ja kustantajaa kohtaan.

Kun Lindon valitti tuomiosta EIT:een, siellä asia tulkittiin hyvin kummallisesti. Romaanikertojan ääntä pidettiin kirjailijan omana äänenä, eli kirjailija oli puhunut romaanissa omasta puolestaan! Tuomiota ei näin purettu.

 

 

 

Kuolema ajaa perheen pariin

Avainsanat

, , , , ,

jppulkkinen

J. P. Pulkkinen. – Kuva: Leena Koivisto.

J. P. Pulkkinen: Puhu Eevalle. 214 s. Teos 2016.

 

Toimittaja J. P. Pulkkisen (s. 1959) neljäs kaunokirja on tyylikäs pienoisromaani Puhu Eevalle. Sukupolviromaani kertoo erikoisesta perheestä, jossa mikään ei tunnu olevan kohdillaan.

”Me synnymme täydellisinä mutta kuolemme keskeneräisinä.” (s. 213)

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Eero, joka on tehnyt vaikuttavan uran musiikkibisneksessä. Eeron maailma kuitenkin kääntyy ylösalaisin hänen saatuaan syöpädiagnoosin. Aggressiivinen syöpä on viemässä miehen mennessään, ja romaanin alussa Eero saa kuulla hoitojen loppumisesta. Romaanin keskeisiksi aiheiksi määrittyvät kuolema ja sen kohtaaminen.

Romaanin keskeiseksi aiheeksi määrittyy kuoleman kohtaaminen.

Kerronnan keskiöön pääsee myös kaksi naista: Eeron äiti Eeva sekä tytär Aino. Eeron alkoholisoitunut ex-vaimo Merja puolestaan on kaiken aikaa taustalla. Vaimoa enemmän kertoja mainitsee välillä Myrnaa, ruotsalaista musiikkitähteä, jonka managerina Eero on toiminut menestyksellisesti.

Eero suhtautuu lähestyvään kuolemaansa kevytmielisesti, vaikka on sairastanut jo puoli vuotta.

”Minä olen elänyt hyvin. Eikö se riitä?” (s. 10)

Kuoleman lähestyminen kuitenkin vie Eeroa vääjäämättä perheensä pariin, mutta millaisin tuloksin? Sekä äiti että tytär ovat valovuosien päässä, vaikka asuvat samassa kaupungissa.

Mennyt menestys menettää merkityksensä, kun sitä mitataan saavutuksilla läheisten ihmissuhteiden suhteen. Kansainvälinen musiikkibisnes on vienyt Eeroa kuin lastua laineilla, eikä hän ole tajunnut muuta kaivatakaan.

Palomiehenä työskentelevä Aino on elänyt koko elämänsä isästään irrallaan, joten hän ei halua tutustua isäänsä sen enempää. Eero, Eeva ja Aino ovat jäseniä perheessä, joka ei ole koskaan toiminut perheen tavoin.

Eeva taas on itse rauhallisuus, toimistosihteeri, joka osaa kuunnella kaikkia kaikkialla. Hän on jäänyt leskeksi 28-vuotiaana ja elänyt sen jälkeen yksinhuoltajana. Myöhemmin hän on saanut aviotarjouksen toimitusjohtajalta, joka on hänen esimiehensä ja kymmenen vuotta vanhempi. Eeva on kuitenkin kieltäytynyt.

Jälkikäteen hän on enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuunsa:

”Toimitusjohtaja kosi minua, minä kieltäydyin, sillä minä tiesin jo Ainosta ja minä halusin ennemmin Ainon kuin hänet ja molempia en voinut saada. Hyvä, että kieltäydyin. Olisin nyt kaksinkertainen leski, olisin kaksinkertaisesti yksin.” (s. 131).

Elämä eri käänteissään on opettanut Eevaa sekä voittamaan että häviämään. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat niin hyvät, että hän puhuu puolelleen niin esimiehet, sielunpaimenet kuin asiakaspalvelijatkin. Eeva suhtautuu myös kuolemaan tasapainoisesti: sen nyt vain on tultava vastaan. Hän epäilee viimeiseen asti, ettei poika kuole vakavaan sairauteensa, vaan viime hetkellä löytyy hoito joka tepsii.

Eerolle taas kuolema on mysteeri, jota hän on aina väistänyt. Sitten Eero ajaa omakotialueella kissan ylitse ja hautaa luontokappaleen kauas toisaalle. Samalla miehelle selviää jotain olennaista omasta hautauksestaan, joka häämöttää nurkan takana.

Jättibrändin metsästys

Menestys sulkee romaanihenkilön yksinäisyyden vankilaan. Eero ei avaudu kuin tutulle taksikuskille ja pankkivirkailijalle. Kun Eero tarvitsee kyytiä, hän ei aja itse vaan soittaa Maukan paikalle. Vasta hieman ennen kuolemaansa Eero tajuaa olevansa kotoisin samalta seudulta kuin taksikuski. Miksei hän ollut sitä ennen tajunnut?

Jättiläismäinen brändi kasvaa romaanissa itsetarkoitukseksi, koska se liikuttaa massojen mielikuvitusta. Ennen kuolemaansa Eero pääsee kurkistamaan rahan tuolle puolen henkilöihin ja ilmiöihin, joille mammona on merkityksetöntä.

Tässä kirkastuu Pulkkisen henkilökuvauksen eetos ihmiskuvista, jotka eivät ole oikeita vaan yhteisesti sovittuja ja sellaisina hyväksyttyjä:

”Raha ei enää ollut ratkaiseva kysymys, ratkaisevaa oli päästä osaksi oikeaa tarinaa. Meitä hallitsevat mielikuvituksen luomat olennot, jotka kohoavat kuin maalauksen koira alareunasta ja valtaavat pian koko kuvan, täynnä toivoa, uskallusta ja oikeassa olemisen vakuuttavuutta.” (s. 175)

Pulkkisen lause on tiivis kuin oviaukon eristenauha.

Eerolle varsinainen henkilötarina on ollut Myrna, jonka brändiä hän on ollut itse rakentamassa. Eero aistii Myrnan tarinassa kuolemattomuuden siemenen, koska hänen tarinansa käy kaupaksi artistin kuoltuakin.

Menestyksensä huipulla Myrna on kuitenkin yksinäisistä yksinäisin. Kun Myrnan elämä loppuu lyhyeen, vastustamaton suru lyö Eeroa päin kasvoja kuin ruoska. Kun Eero vuorostaan kuolee, Myrnan popmusiikki säestää miehen hautausta. Summa summarum: brändit eivät tee onnelliseksi.

Hetkeä ennen kuolemaansa Eero huomaa kauhukseen, ettei hänellä ole Ainolle minkäänlaista tarinaa. Onko tytärtä ollut hänelle koskaan olemassa? Entä hänen tarinansa tytön suhteen – onko hän koskaan ollut isä vai ei?

Repliikkiviivoja romaanissa ei ole. Kun Pulkkisen lause on lisäksi tiivis kuin oviaukon eristenauha, lukeminen on hidasta ja vaivalloista.

Pulkkisen yksityiskohtaisen romaanikerronnan tyylilaji havainnollistuu, kun Eero puhuu häntä ymmärtämättömille amerikkalaisille:

”Eero puhui improvisoiden, itseään innostaen. Hän kompasteli ja nauroi, teki niistä jutun. Hän tarttui lauseisiin, ilmeisiin ja eleisiin, nappasi ilmasta linkkejä.” (s. 139)

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana. Kieli soljuu eteenpäin kuin lasikuitupaatti kuohuvassa koskessa.

Sanasto on rikas, havainnollinen ja selvä. Pulkkinen ei malta olla kirjoittamatta myös kulttuuritoimittajista karikatyyrimäisiä romaanihenkilöitä.

Äänimaisemat ovat aina olleet tärkeitä Pulkkiselle, jolla on takanaan pitkä ura radiotoimittajana. Puhu Eevalle yhdistelee kiintoisasti kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvaa. Pulkkinen kirjoittaa itselleen tutuista taiteenlajeista kuin pitkäaikaisista ystävistään, tutuista tuntemattomille.

Pyöreä aika

Kaikki tapahtuu yhden viikon aikana. Aika ei romaanissa ole niinkään lineaarinen vaan syklinen.

Pulkkisen kerronta tuntuu polkevan paikallaan muuttuen yksitoikkoiseksi toistoksi. Kirjailija kuitenkin hakee kerrontaansa supertekstimäistä tenhoa lähestymällä Oksasia kehämäisillä tapauskuvauksilla ja pyörittämällä asioita ja henkilöitä eri näkökulmista. Ajan pysähtyminen korostaa varsinaista aihetta eli kuoleman lähestymistä.

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana.

Kirjailijan kyky luovaan kielenkäyttöön havainnollistuu itseironisesti kohtauksessa, jossa Eero matkustaa USA:han ja joutuu käyttämään englantia paineistetussa mielentilassa:

”Kiitin isovanhempiani ja kielikurssia siitä, että sanoja tuli. Jos oikeaa ei löytynyt, keksin kiertotien ja havaitsin että toiset sanat ovat sivuovia, joista pääsi samaan rakennukseen. Vaikka matkaa tuli enemmän niin myös vauhtia oli enemmän.” (s. 116)

Pulkkisen romaanissa kuolema lähestyy vääjäämättä, mutta mikä onkaan loppujen lopuksi Eeron suhde kohtaloonsa? Eero kehittyy kamaluuksien äärellä kypsemmäksi.

Henkilökuvaus muuttuu loppua kohti katarttisemmaksi: tavallaan lähestyy vapautus, ei katastrofi.

Perhekuviot nurin

J. P. Pulkkinen oli vuonna 1979 perustamassa Päät-yhtyettä ja vuonna 1983 Keba-yhtyettä. Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja teatteritiedettä opiskellut mies valmistui filosofian kandidaatiksi 1989. Hän on työskennellyt toimittajana Yleisradiossa vuodesta 1990.

Pulkkinen tunnetaan toimittajana muun muassa radion ohjelmasarjoista Timanttien jäljillä, Television tiiliskivet ja 12 kertomusta liikkeestä. Televisioon Pulkkinen on ollut tekemässä muun muassa henkilökuvasarjaa Ammatti: suomalainen kirjailija, joka esitteli 30 suomalaista kirjailijaa. Sarja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2003.

Vuoden 2012 lopulla valmistui Pulkkisen ohjaama ja käsikirjoittama TV-elokuva Oiva, pöytä ja Kaj Franck. Se voitti vuoden 2012 parhaan kulttuuriohjelman KOURA-palkinnon.

Miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa?

Kaunokirjailijana Pulkkinen on julkaissut tähän mennessä kolme romaania sekä novellikokoelman. Pulkkisen esikoisromaani Ohi liitävä enkeli julkaistiin vuonna 2004, novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant 2006 ja romaani Kaikki onnelliset perheet 2008. Syksyllä 2011 ilmestyi musiikkia ja omaelämäkertaa yhdistelevä teos Pieni kaistale maata.

Perhekuvioiden keikuttaminen on ollut tärkeä aihepiiri Pulkkiselle kaunokirjailijana.

Esimerkiksi Kaikki onnelliset perheet kertoi onnettoman parisuhteen tunnuspiirteistä ja ratkaisuvaihtoehdoista. Myös tässä teoksessa tähyttiin kysymystä, miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa. Kun Puhu Eevalle on sukupolviromaani, Kaikki onnelliset perheet taas keskittyi erilaisten perheiden esittelyyn ja erittelyyn.

Ituja novelleissa

Faktan parissa lähinnä askaroiva Pulkkinen julkaisi sanataidetta viime vuosikymmenellä parin vuoden välein, tällä vuosikymmenellä harvemmin.

Vaikka esikoisromaani Ohi liitävä enkeli toi Pulkkisen esille myös kaunokirjailijana, vasta hieno novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grantantoi ymmärtää, että Pulkkinen osaa tehdä myös huomionarvoista fiktiota.

Jotkut uutuusromaanin aiheista ja henkilöistä ovat olleet idullaan jo Pulkkisen novellikokoelmassa. Esimerkiksi yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta tai korkeammasta ajattelusta.

Toisaalla kokoelmassa tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on nähnyt myös kuuluisuuden taakse. Toisaalla tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Monipuoliset, loppuun asti ajatellut kielikuvat ovat olleet Pulkkisen tavaramerkki. Kaunokirjallinen kerronta on kypsynyt koko ajan tyylikkäämmäksi, vaikka se on samalla vaikeutunut silmiinpistävästi.

Värikylläisesti nykymaailmaa kuvaava Pulkkinen tavoittaa varsin hyvin myös romanttisen tyylilajin. Synkän perhetarinan melankolinen pohjavire koskettaa syvältä ja perusteellisesti. Suuri tarina on saanut tiiviin muodon.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 6.11.2016.

Siperian massiivinen pakkolaitos

Avainsanat

, , , , , , , ,

Martti_Anhava

Martti Anhava Turun Kirjamessuilla 2013.

Martti Anhava: Siperia opettaa. Kirjoituksia. Otava 2018. 335 s.

Kevään 2018 vetävimpien tietokirjojen joukkoon Martti Anhavan (s. 1955) esseekokoelma venäläisistä klassikoista. Venäläisten ohessa kirjoittaja tulee veistelleeksi läntisistäkin kirjailijoista, muun muassa Blaise Pascalista ja Paavo Haavikosta.

Pitkän kirjallisen uran tehnyt Anhava on toiminut kirjailijana, suomentajana ja vapaana toimittajana. Siperia opettaa keskittyy pitkäksi aikaa tuomaan esiin neuvostodiktatuurin ilmentymiä Siperiaan karkotettujen kirjailijoiden teosten ja elämänkäänteiden kautta.

Värikkäiden ihmiskohtaloiden kautta syntyy voimakkaita kuvia venäläisten kärsimysten maksiimeista. Anhavan kuvaamina ne näyttäytyvät pitkän venäläisen perinteen osana.

Siperian asuttamisen historia on ollut pitkälti karkottamisen historiaa. Venäjä ryhtyi aikoinaan käyttämään Siperiaa inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana samalla tavoin, kuin englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta.

Ennen valtaannousuaan Stalin karkotettiin Siperiaan peräti yhdeksän kertaa. Ihmekö, että hän käytti tsaarinaikaista rangaistusta ahkerasti itsekin.

Neuvostodiktatuurissa Siperiaan karkotettiin lukuisia ihmisiä ns. hallinnollista tietä. Menettelyä sovellettiin ihmisiin, jotka eivät olleet rikkoneet lakia mutta joiden oleskelu jollakin seudulla muodosti paikallisviranomaisten käsityksen mukaan uhkan yleiselle järjestykselle. Näiden poloisten yhteydet omiin sukulaisiin katkaistiin yleensä kokonaan ja tehokkaasti.

Aleksandr Solženitsyn mainitsee Vankileirien saaristossa (1973-1976), että Stalinilla oli aikoinaan suunnitelmia siirtää Suomen väestö jonnekin Kiinan rajan tuntumaan, juutalaisten autonomisen alueen naapurustoon.

Siperian läpi matkustanut Anton Tšehov ei halunnut kirjoittaa esimerkiksi Sahalinin rangaistusvankien todellisuudesta. Toisin kuin Dostojevski, Tšehov ei ollut itse ollut tuomittuna, eikä halunnut kirjoittaa aiheista, joita ei itse tuntenut.

Onneksi muut kirjailijat (ennen muuta Vladimir Korolenko ja Pjotr Jakubovitš paikkasivat tämän aukon kiitettävästi.

Erityisesti Anhavan essee Solženitsynista havainnollistaa, kuinka vaikeaa venäläisen kirjailijan on ollut sopeutua julkisuuden valokeilaan kotimaassaan ja ulkomailla.

Solženitsyn aloitti esikoisteoksellaan Ivan Denisovitšin päivä vankileirikirjallisuuden lajin. Kirjallisuuden Nobel-palkinto (1970) teki kirjailijasta maailmankuulun, muutaman vuoden päästä seurannut karkotus ulkomaille vielä kuulumman.

Solženitsynista tuli karkotusvuosiensa aikana poissaoleva profeetta, jonka paluuta kotimaahansa odotettiin kuin Messiaan paluuta.

Aleksandr_Solzhenitsyn_vanginpuvussa

Aleksandr Solženitsyn vangin puvussa. 

Kolme vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Solženitsyn palasi kotimaahansa. Profeetta oli muuttunut USA:ssa yltiöisänmaalliseksi, joka Dostojevskin tavoin hyökkäsi vanhoilla päivillään Venäjän juutalaisten kimppuun.

”Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin.”

Gulagiin joutuneet ihmiset näkivät leireillä asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä. Rankat olosuhteet hioivat ihmisten primitiivisiä eloonjäämisvaistoja ja tukahduttivat tehokkaasti sydämellisyyden ja auttamishalun.

Anhavan mukaan Gulagin kaltaisia pakkolaitoksia syntyy jatkuvasti eri puolilla maailmaa, varsinkin Kiinassa ja Pohjois-Koreassa.

Anhavan teos sisältää paljon tietoa venäläisistä kirjailijoista, näiden kirjoittamista Siperia-kirjoista ja Venäjän kansan kohtalonvuosista neuvostodiktatuurin alla.

Vuosikymmenet venäläisten klassikoiden kääntäjänä ovat tehneet tehtävänsä: Anhavan esseiden kieli on hioutunut kirkkaaksi, havainnollisesti ja selväksi kuin pläkki. Siperia opettaa on selvästi pitkän, vuosikymmeniä kestäneen perehtymisen, valmistelun ja ajatustyön tulos.

Pitkän linjan suomentaja tuo väsymättä esille sellaisia kirjailijoita, joita suomalaislukija ei liene koskaan kuullut: Juri Trifonov, Vasili Grossman, Vladimir Korolenko, Varlam Šalamov jne.

Neuvostodiktatuuri toi mukanaan stalinistisen kirjallisuuskäsityksen, jonka piirteet ja jolla tehdyt tuotokset Anhava teoretisoi ja havainnollistaa seikkaperäisesti. Kuvatessaan kirjailijoiden vihamielisiä olosuhteita Anhava lähtee monta kertaa kauhukuvaukseen, joka vetää vertoja venäläiskirjailijoiden tosipohjaisille vastineille.

Anhava tutkii venäläiskirjailijoiden tuotoksia yleensä varsin tyylitajuisesti ja analyyttisesti. Siperia opettaa on pullollaan oivaltavaa kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä, joka sinänsä on tutustumisen arvoista.

Anhavan esseet ovat kuitenkin tekstijaksoiltaan sekavia siten, että välillä kirjoitusote ikään kuin karkaa käsistä ja kirjoittaja tulee kirjoittaneeksi pehmeämpiä tekstejä. Samalla ajatus karkaa kauas Venäjän ahdistavasta kulttuurimaisemasta: länsimaihin, populaarielokuviin, omiin kokemuksiin.

Kuin vahingossa Anhava tulee kertoneeksi, miksi jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 suomalaisjoukkojen tie nousi pystyyn ja sota jähmettyi paikoilleen.

Talvisodasta viisastunut Stalin näet laittoi suomalaisia vastaan parhaat joukkonsa, siperialaiset sotilaat. Nämä olivat venäläisiin nähden todella rämäpäistä porukkaa, aseiden käyttöön lapsesta asti varttuneita:

”Siperialaiselle välttämätön tottumus tuliaseisiin tulee vastaan kaikkialla, tottumus vaaroihin ja riuskoihin otteisiin on tehnyt siperialaisesta talonpojasta sotaisemman, kekseliäämmän ja paremmin puoliaan pitävän kuin isovenäläisestä veljestään.”

Esseekokoelman lopussa Anhava kirjoittaa pitkästi Paavo Haavikosta, keskittyen tämän rahankäyttöön ja talousjohtajuuteen erityisesti Otavassa.

siperiaopettaa

 

Kohti ääretöntä ja sen yli

Avainsanat

, , , ,

Valtaoja_VERKKOON1-1200x675

Esko Valtaoja. Kuva: Virpi Kirves-Torvinen.

Esko Valtaojan (s. 1951) teokset ovat olleet aina kiintoisia tietopakkauksia. Syksyllä 2017 ilmestynyt Kohti ikuisuutta (Ursa 2017) tähyää maailmankaikkeuden tulevaisuuteen ja sen loppuun.

Tietokirjailijana palkitun ja suositun avaruustähtitieteen emeritus-professorin ajatuksissa maailmanloppu ei häämötä vielä hetkeen, tuskin koskaan. Ihmiskunnan historiallekaan hän ei lupaa kovin nopeaa päätöstä.

– Meitä on vaikea tappaa, varsinkaan nyt kun olemme oppineet puolustautumaan luontoa vastaan, Valtaoja sanoo painokkaasti.

Valtaoja kirjoitti uutuuttaan kolme vuotta.

Hän aloittaa tarinointinsa kuvittelemalla tutkimuspartion, joka lähtee yöpymään metsään ja asettaa illalla ennen nukkumaan menoa hyönteisansat paikoilleen. Kun aamulla ansoista ei löydy mitään, havahdutaan todellisuuteen, jonka ei pitäisi olla mahdollista: edes pieniä eläimiä ei enää löydy ekosysteemistä.

Tästä Valtaoja rientää varsinaisen aiheensa ääreen, joka liittyy elämän löytymiseen tai loppumiseen maailmankaikkeudesta. Ihmisen vertaista älyä on maailmankaikkeudessa vähän, todella vähän.

Kirjoittaja pohtii melkoisesti ns. Fermin paradoksia. Kuuluisa fyysikko Enrico Fermi esitti 1940-luvulla kysymyksen: jos maailmankaikkeudessa on ihmistä älykkäämpiä olentoja, miksi niitä ei ole vielä havaittu?

Innokkaana scifi-harrastajana Valtaoja viittaa tämän tästä uudempaan ja vanhempaan tieteiskirjallisuuteen, joissa monia kosmologian peruskysymyksiä on käsitelty luovasti ja monesti uskottavastikin. Tieteisromaaneja häneltä löytyy kotoa kuulemma kokonainen seinällinen.

Valtaoja osoittaa historiallisen tosiasian, jonka mukaan 1900-luku oli ihmiskunnan historiassa yksi rauhallisimmista, kahdesta maailmansodasta huolimatta. Sodat ja arjen väkivalta on laantuneet selvästi. Ihmiskunta on kasvanut suuresti, uhkaako nälkäkuolema?

Ei uhkaa Valtaojan mukaan. Väestönkasvukin on hiipumassa ja kohta loppuu kokonaan.

Rahan sijasta energia on se, mikä maksaa kaiken maailmankaikkeudessa. Valtaoja puhuu paljon ihmiskunnan olemassaoloa vaarantavista eksistentiaalisista vaaroista.

Tapansa mukaisesti Valtaoja ottaa kaiken huomioon – myös uskonnolliset uskomukset ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Raamatun ilmoitukseen hän viittaa kahdesti: teoksen keskivaiheilla Ilmestyskirjan näkytulkinnoilla ja aivan lopussa puhuessaan kaiken päätepisteestä: Minä olen alfa ja omega, alku ja loppu.

Teologinen omega-piste kurkkii Valtaojan mukaan siellä täällä nykyfysiikan ja kosmologian maailmankuvassa, vaikka esiintyy eri nimillä kuin teologeilla.

avaruus

Ei mitään uutta amerikkalaisten rintamalohkolta

Avainsanat

, , , ,

company-k

William March: Komppania K. Alkuteos Company K (USA 1933). Suomentanut Janne Tarmio. Viestintä Tarmio 2014. 263 s.

Amerikkalaiskirjailija William March (1893 – 1954) julkaisi 1933 romaanimuotoisen kokoelman sotajuttuja nimellä Company K. Sotaklassikon suomennosta saatiin odottaa vuosikymmeniä. Vasta 2014 Viestintä Tarmio julkaisi viimein Janne Tarmion ansiokkaan suomennoksen.

Komppania K:ta on pidetty yhtenä merkittävimmistä teoksista, jotka käsittelevät Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Marchin tuotannossa teos on ylitse muiden sikäli, että siitä on otettu enemmän uusia painoksia kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta.

Komppania K koostuu 113 lyhyestä kertomuksesta, jotka kaikki on kerrottu eri sotilaan näkökulmasta. Teoksen nimi on peräisin siitä Yhdysvaltain merijalkaväen komppaniasta, jossa March itse palveli ensimmäisessä maailmansodassa.

Lyhytproosan aikajana ulottuu sotaa edeltävästä merijalkaväen koulutusvaiheesta aina sodanjälkeiseen aikaan, jolloin sotilaat on kotiutettu ja heidän on sopeuduttava rauhan aikaan kotimaassaan.

Osa tarinoista on kahden sivun mittaisia, osa pitempiä. Lopputulos on moniulotteinen mosaiikki, jossa sotaa käyvien miesten koruttomat puheenvuorot yhtyvät selkäpiitä karmivaksi yhteisaariaksi.

March havainnollistaa useasti eroavaisuuksia sodankäyneiden miesten ja kotona odottavien siviilien välillä. Tämä käy ilmi esimerkiksi teoksen aloittavassa kertomuksessa, jossa kirjailijan alter ego on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen vanhan komppaniansa henkilöistä ja antaa vaimonsa lukea sen.

Toisessa tarinassa eräs sotamies laitetaan kirjoittamaan kirjeitä kuolleiden miesten vanhemmille. Hän huomaa kuitenkin karvaasti, ettei löydä sanoja kuvata kammottavia kaatumiskuolemia vainajien läheisille. Rintamaolot ovat niin oma maailmansa, ettei niitä voi ulkopuolisille kuvata tavallisen kirjurin keinoin.

Myös sotaan liittyvät myytit oli yksi Marchin lempiaiheista. Hän rikkoi myyttejä vailla tunnontuskia.

Tämä näkyy ennen muuta miljöönkuvauksessa, joka on yleensä yksitotista juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja kranaatinkuoppien vuorottelua. Kuvaannollisesti tämä heijastaa sotaan liittyvien illuusioiden ja haavekuvien nopeaa murskaantumista sotilaiden tajunnassa.

Toivoa vailla olevaa näkemystä sodasta on usein verrattu romaaniin Länsirintamalta ei mitään uutta.

Ironisesti menneet taistelukentät muuttuvat arvaamattoman nopeasti takaisin normaaliksi luonnoksi, toisin kuin sodassa rikkoontuneet ihmismielet:

”On aina helppo löytää taistelukenttä, jolla monet miehet ovat menettäneet henkensä. Jo seuraavana keväänä ruoho kasvaa vehreämpänä ja vehmaampana kuin ympäröivällä maaseudulla. Poppelit ovat punaisempia ja maissi kukkii sinisempänä kuin muualla. Kaikki kasvaa taistelukentillä ja kranaattikuoppien rinteillä, kurkottuu värikylläisenä merenä, melkein hipaisten, yli hyljättyjen juoksuhautojen kallistuen aina siihen suuntaan mihin tuuli määrää. Rikkirevityn maan kuopat täyttyvät ja arvet siloittuvat niin että tilalla on pian taas kauniisti aaltoileva ehjä pinta. Mitä metsiin tai rotkoihin taas tulee, jo vuoden päästä on mahdotonta aavistaa, millaisia asioita niissä on tapahtunut.”

K-komppanian päällikkö on kapteeni Terry Matlock, joka ei nauti alaistensa luottamusta eikä kunnioitusta. Ammattisotilaana hän tuntee syvää halveksuntaa lähinnä reserviläisistä koottua joukkoaan kohtaan ja määräilee miespoloja mielivaltaisesti järjettömyyden rajoja koettelevilla käskyillä.

Teoksen huippukohdassa Matlock määrää raakalaismaisesti ampumaan 22 saksalaisvankia, koska näistä on muka liikaa huolta ja vaivaa. Teloituksen synkät muistikuvat vaivaavat teloitusryhmän jäseniä pitkään sodan jälkeen.

Kirjailija ja liikemies

William March oli oikealta nimeltään William Edward Campbell. Hän syntyi Mobilessa Alabamassa 1893. March vietti lapsuutensa Alabamassa varsin köyhissä oloissa. Oikeustieteen opinnot jäivät kesken perheen varojen puutteessa.

Työskennellessään vuonna 1917 Manhattanilla lakitoimistossa March liittyi vapaaehtoisena merijalkaväkeen. March ilmoittautui asepalvelukseen 5. kesäkuuta 1917, runsas kuukausi sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan.

Kun koulutus merijalkaväen koulutuskeskuksessa Parris Islandilla oli suoritettu, hän lähti helmikuussa 1918 Ranskaan. Marchin komppania osallistui kaikkiin merkittäviin taisteluihin, joissa Yhdysvaltojen joukot olivat mukana, ja kärsi taisteluissa suuria tappioita.

220px-WMarch_Award_Pic

William March 1918.

March haavoittui päähän ja olkapäähän Belleaun metsän taistelussa. Toivuttuaan hän osallistui Soissonsin ja St. Mihielin taisteluihin. March ylennettiin kahdesti ja kotiutettiin kersanttina 1919. Hän sai ansioistaan lukuisia kunniamerkkejä.

March palasi työhönsä lakitoimistoon, mutta ryhtyi myöhemmin liikemieheksi ja kirjailijaksi. Kirjailijana March oli psykologisen kaunokirjallisuuden sepittäjä ja julkaisi kuusi romaania ja neljä novellikokoelmaa. Kirjailija sai kriitikoilta ja tutkijoilta kiitosta, mutta lukijoiden suosio jäi vähäiseksi.

March aloitti novellikirjailijana. Vuonna 1933 häneltä ilmestyi esikoisromaani Komppania K. Viimeinen romaani Pimeät leikit (The Bad Seed) ilmestyi hänen kuolinvuotenaan 1954. Siitä tuli myyntimenestys. March ei itse ehtinyt nähdä, kuinka hänen tarinansa dramatisoitiin ensin teatterinäyttämölle ja sitten elokuvaksi.

Marchin romaanit ovat psykologisia henkilötutkielmia, joissa kirjailijan omat kärsimykset nivoutuvat traagisiin henkilökuviin saumattomasti. Henkilöhahmot kärsivät ”sattumalta” hirvittäviä asioita.

Marchista on todettu, että hänen tuotannossaan todellisuus tuntui sekoittuvan kuvitteellisiin muistoihin koko kirjailijan elämän ajan. Näin ollen hän kertoo toisinaan tosiasioiksi olettamiaan tapahtumia, jotka eivät välttämättä ole totta.

Näin on todettu tapahtuneen varsinkin teoksessa Komppania K, jonka tapahtumista monet perustuvat suoraan kirjailijan omiin kokemuksiin länsirintamalta. Muiden sotaveteraanien tavoin March kärsi vuosien ajan masennuksesta ja ahdistuskohtauksista.

Kun työ lakimiehenä vaihtui laivanvarustamon johtotehtäviin, March matkusteli jatkuvasti pitkin maata työasioissa. Hän luki matkoillaan paljon psykologiaa, erityisesti Freudia ja Jungia.

Muutettuaan jälleen 1928 New Yorkiin March opiskeli Columbian yliopistossa luovaa kirjoittamista ja alkoi kirjoittaa novelleja newyorkilaiseen kirjalliseen Forum-aikakauslehteen.

Komppania K ilmestyi ensin lyhyinä kertomuksina Forumissa 1930–1932. Romaanista tuli heti menestys, josta otettiin kolme painosta.

March asui tässä vaiheessa jo Saksassa. Hän sai todistaa omin silmin natsien valtaannousun. March viimeisteli Hampurissa toisen romaaninsa Come in at the Door (1934), joka oli ensimmäinen romaani ”Pearl County”- teossarjasta.

March muutti sen jälkeen Lontooseen ja sai valmiiksi kolmannen romaaninsa The Tallons (1936), toisen osan ”Pearl County”-sarjasta. Marchia jo Saksassa vaivanneet psyykkiset ongelmat pahenivat Lontoossa.

Kirjailija palasi Yhdysvaltoihin 1937, irtisanoutui työstään ja keskittyi pelkästään kirjoittamiseen. Vuonna 1943 julkaistu romaani The Looking-Glass päätti ”Pearl County”-sarjan.

Komppania K:n toivoa vailla olevaa näkemystä sodasta on usein verrattu Erich Maria Remarquen romaaniin Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Komppania K saattaakin hyvin olla syntynyt vastakirjana saksalaiselle klassikkoromaanille, olihan March tutustunut Saksaan liikkuvan työnsä vuoksi ja todennäköisesti perehtynyt Remarquen teokseen jopa alkukielellä.

Alabamalainen elokuvantekijä Robert Clem teki 2004 Komppania K:sta filmisovituksen. Elokuva ei herättänyt kiinnostusta USA:n ulkopuolella. Myös romaanikäännöksiä saatiin odotella. Vuonna 1967 Marchin romaani käännettiin italiaksi ja vuonna 2008 hollanniksi.

companyKfilm

Iso mörkö väijyy sisällä

Komppania K:ssa kuilu rivimiesten ja upseerien välillä kasvaa toisinaan todella suureksi. Vihollinen löytyy tällöin yllättävän läheltä. Eräs sotamies kyllästyy täysin joukkueenjohtajansa pompotteluun ja lävistää tämän pistimellään. Salassa tehty murha jää ilman rangaistusta.

”Sota on yhtä inhaa kuin köyhän tilan soppa ja yhtä pikkumaista kuin vanhanpiian juorut.”

Kuin vastapainona raskaille ihmissuhteille rintamatoveruus saattaa romaanissa muuttua kohtalonoikusta jopa vihollisuuden ylittäväksi.

K-komppania heitetään pariksi viikoksi lepäämään Moselin rannalle, jossa ranskalaissotilaat opettavat amerikkalaisille pelisääntöjä elää rauhanomaisesti joen toisella puolelle sijoitettujen saksalaisten kanssa. Kun puolin ja toisin tiedotetaan tulevista keskityksistä, tiedetään poistua asemista ajoissa turvaan kauemmaksi.

K-komppania oppii näin sodasta ainutlaatuisen totuuden, joka muodostuu yhdeksi romaanin tärkeimmistä eetoksista: jos taistelevien armeijoiden rivimiehet voisivat kokoontua yhteen ja puhua asiat kiihkottomasti selviksi, yksikään sota ei kestäisi viikkoa kauempaa.

Juoksuhaudassa tapahtuu toisinaan muitakin ihmeellisyyksiä. Yksi mies kuvittelee muuttuvansa sokeaksi – ja huomaa asian todella toteutuvan! Toinen mies haavoittuu, joutuu leikkaukseen ja herää nukutuksesta sairaalassa. Havahduttuaan hän alkaa keskustella sänkynsä viereen tulleen vanhemman naisen kanssa, joka näyttää tutulta naiselta kotikulmilta.

Myöhemmin selviää, että itse Englannin kuningatar on käynyt rintamalla ja vieraillut haavoittuneen miehen sängyn vieressä!

Kuoleman läheisyys vakavan haavoittumisen yhteydessä saa sotilaat näkemään erikoisia näkyjä, joissa sotaolot sekoittuvat lapsuuden muistoihin ja nuoruuden unelmiin. Raskaat taistelut, ankeat odottelut ja alituinen nälkä erottelevat miesten henkisiä ominaisuuksia kuin jyviä akanoista.

Taistelutaito on oma lukunsa. Kaksi K-komppanian sotilaista nousee urheudellaan todellisiksi sotasankareiksi muuttuen lopulta eläviksi legendoiksi. Sodan jälkeen nämä mainesanat kuitenkin hälvenevät siviilien parissa nopeasti kuin savu ilmaan, kun muut inhimilliset ominaisuudet nousevat taistelutaidon edelle.

Hyvin ankea kohtalo odottaa niitä komppanian sotilaista, jotka joutuvat sotaoikeuteen syytettyinä pelkuruudesta tai velvollisuuksiensa laiminlyönnistä. Kohtuullisen pieniä rikoksia seuraavat kauhistuttavat rangaistukset, jotka saavat karvat nousemaan pystyyn oikeudenkäyntiä seuraavilta:

”Toivoisinpa joskus näkeväni sotaoikeuden istuntoja seuraamassa niitä heppuja, jotka ovat koko ajan puhumassa sodan jaloudesta ja armeijassa vallitsevasta veljeydestä. Heidän mielensä muuttuisi nopeasti, sillä sota on yhtä inhaa kuin köyhän tilan soppa ja yhtä pikkumaista kuin vanhanpiian juorut.”

Usean näkökulman romaanitekniikka Komppania K:ssa osoittautui tehokkaaksi. Sirpaleiset kuvat sieltä täältä korostivat sellaisenaan sodan sirpaloittavaa maailmankuvaa, jonka veteraanit saivat viedä kotiin mukanaan. Kun nämä jätettiin sodan päätyttyä julmasti oman onnensa nojaan, heidän selviämismahdollisuutensa saattoivat olla vähäiset.

Henkiin jääneiden sotilaiden teloitus olisi ollut inhimillisempää kuin kotiutus, toteaa yksi Komppania K:n veteraaneista kyynisesti sodan jälkeen.

Rauhanjulistus ei poistanut veteraanien mielistä sinne asettunutta isoa mörköä, joka vei yöunet ja teki päiväsaikaankin monenlaisia henkisiä kepposia äärimmäisyyksiin herkistyneille mielille.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 17.3.2015.

Käytännöllinen opas suomennostyön prosessista ja kipupisteistä

Avainsanat

, , ,

 

kotimainen_kirjallisuus_kuva_Wilma_Hurskainen_0

Natasha Vilokkinen: Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle. Vastapaino 2017. 273 s.

Kiikoisissa asuva suomentaja Natasha Vilokkinen (s. 1974) julkaisi maaliskuussa 2017 selväkielisen, havainnollisen ja laajan oppaan tietokirjan suomentamisesta. Tiedontuojat vastaa sosiaaliseen tilaukseen: vastaavaa teosta ei ole aikaisemmin ilmestynyt Suomessa.

Vilokkisen teos on tarkoitettu lähinnä suomennostyöstä kiinnostuneille, mutta sopii hyvin myös muiden kirjallisuusammattilaisten luettavaksi. Tiedontuojat antaa ajattelemisen aihetta myös kirjallisuuskriitikoille, jotka arvostelevat muista kielistä suomennettuja kirjoja.

Vilokkinen keskittyy kääntämisen käytäntöihin ja ihanteisiin. Hän käy teoksen alussa seikkaperäisesti lävitse, miten käännösprosessi käytännössä etenee ja millaisia kääntäjän (suomentajan) työn kipupisteet ovat.

Samalla hän viljelee kernaasti ihanteita eli sitä, millaista tämän työn pitäisi olla ja millaisia ominaisuuksia hyvältä kääntäjältä tai käännökseltä voisi odottaa.

”Jotta suomalainen lukija saisi tekstistä kaiken irti, kääntäjällä täytyy olla rohkeutta irrottautua alkutekstistä tarpeeksi. Kääntämisen paradoksi on, että kääntäjä palvelee sekä kirjailijaa että lukijaa parhaiten ottamalla alkutekstiin kunnon hajuraon. Suomenkielinen käännös on oma itsenäinen tekstinsä, jonka täytyy toimia omillaan.” (s. 13)

Tiedontuojat antaa ajattelemisen aihetta myös kirjallisuuskriitikoille, jotka arvostelevat muista kielistä suomennettuja kirjoja.

Tiedontuojat on käytännöllisten vinkkien runsaudensarvi, josta on hyötyä muillekin käännöskirjojen kanssa työskenteleville. Teoksesta löytää selkokielisiä neuvoja muun muassa tiedonhakuun, asia- ja kielivirheiden korjaamiseen, erikoistermien suomentamiseen, taulukointiin sekä kielenhuoltoon.

Kokemuksiensa myötä Vilokkinen on muotoillut painavia teesejä, joita hän havainnollistaa runsailla tekstiesimerkeillä.

Tiedontuojista löytyy kattava hakemisto, joka tekee siitä oivallisen käsikirjan lukijan omien suomennospuuhien avuksi. Lähdeluettelo puolivahingossa tuo julki ison määrän alan kotimaista kirjallisuutta ja tutkimusta.

Vilokkinen on itse tehnyt käännöstieteen pro gradu -tutkielmansa Tampereella 2002 kääntäjän tiedonhankinnasta.

Luettavuus ja sujuva kieli

Natasha Vilokkinen perustaa hyvän suomennostyön tekstin luettavuuteen ja sujuvaan kieleen. Niillä houkutellaan lukijaa tarttumaan teokseen ja palkitaan hänen luku-urakkansa.

Kirjallisuuskriitikkona toimivalle lukijalle Tiedontuojat tuo havainnollisesti ilmi asioita, joita suomennosten arvioinnissa voisi ottaa esille. Ihmisten arkikäsitys kirjallisuuden kääntämisestä on hämmästyttävän usein yksinkertainen tai -oikoinen.

Vilokkinen muuttaa tätä käsitystä ansiokkaan ravistelevasti monipuolisemmaksi. Kääntäminen on enemmän kuin kääntämistä: se on kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Kääntäjä toimii siis kulttuurin tulkkina, ja myös tätä työtä voidaan käännöskirja-arvosteluissa arvioida.

Vaikka Vilokkisen fokus on tietokirjallisuudessa, hän sivuaa esimerkeissään toistuvasti myös kaunokirjallisuutta. Kirjallisuuskriitikolle on hyväksi tietää pintaa syvemmältä käännösprosessista, jolla ulkomainen kirja tuodaan suomalaisen lukijan ulottuville.

Kirjoittajan mukaan kaunokirjallisessa tekstissä ovat pääosassa kirjailijan tyyli ja kieli, mutta tietokirjallisuudessa sitä vastoin korostuvat tekstin luettavuus ja erikoisalan oikea sanasto.

Toisinaan suomentaja joutuu itsekin osallistumaan termitalkoisiin eli keksimään suomenkielisiä vastineita vierassanoille.

Vilokkinen kuvaa sivukaupalla oikeiden termien metsästystä eri lähteistä. Toisinaan suomentaja joutuu itsekin osallistumaan termitalkoisiin eli keksimään suomenkielisiä vastineita vierassanoille.

Termitalkoiden äärellä suomentaja joutuu pakosti lukemaan aiheeseen liittyviä rinnakkaistekstejä, joista selviää, mistä käännöskohteena olevassa tietokirjassa ja sen sanastossa on kyse.

Tämän kautta kriitikkokin ymmärtää, kuinka paljon käännöskirja on suomentajan tuote. Vaikka käännöskirja on sitaattia alusta loppuun, se on kuitenkin suomentajan tekele, tietyn etäisyyden päässä alkuteoksesta, jopa toinen teos.

Tätä vasten ajateltuna kriitikon on outoa sanoa omalle lukijalleen, että suomentaja olisi onnistunut hienosti tai huonosti pukemaan sanoiksi toisen kirjoittaman tekstin. Kyse on muunlaisesta toiminnasta.

Sitä vastoin kriitikon pitäisi sanoa, että suomentaja on onnistunut kirjoittamaan hienon (tai huonon) kirjan, jonka alkuteoksena on ollut ulkomaisen kirjailijan kirja.

”Hyvän käännöksen tunnistaa helposti: sitä on mukava lukea. Kun kirja on hyvin suomennettu, lukija voi rentoutua ja antaa kääntäjän viedä. Teksti rullaa, ajatus kulkee, mikään ei särähdä eikä kompastuta. Vaikka aihe olisi vaikea, lukeminen itsessään ei saa olla vaikeaa.” (s. 16)

Itselleni oli yllättävää lukea, kuinka pitkälle suomentajan työ ulottuu kirjan tekoprosessissa. Vilokkisen mukaan suomentaja osallistuu jopa sivunvalmistukseen lukemalla käsikirjoituksen taittoversion lävitse ja tehden viimeiset korjaukset siihen.

Kääntäjän sekava työnkuva

Kääntäjän tärkeimmäksi ominaisuudeksi Vilokkinen määrittää epäilyn, joka lähentelee vainoharhaisuutta. Kääntäjän täytyy epäillä kaikkea mitä työssään näkee: faktoja, omia tulkintojaan, kirjailijan lausumia, sanakirjan määritelmiä jne.

Kääntäjän täytyy keskittyä kuvaamaan kirjailijan ajatuksia ja kokonaisuutta, ei niinkään pelkästään sanoja tai kieltä.

Vilokkinen kirjoittaa kääntämisen ammatista toisinaan niin ristiriitaisesti, ettei kokonaiskuvaa työn eri puolista synny helposti. Kompleksinen kuva kääntäjän työstä lienee kuitenkin ollut kirjoittajan tavoite.

Suurin osa oppaasta käsittelee kielenhuolto- ja sanastoasioita. Toinen laaja kokonaisuus koskee tekstin sujuvoittamisen havainnollistamista (89 sivua).

Kääntäjän huolellinen ja tyylitelty kieli on käännöskielistä lukijaa varten. Kirjoittaja pohtii ansiokkaasti suomen kielen ominaisuuksia käännöskielenä ja erittelee sen jälkeen kymmeniä sivuja suomen kielioppiin liittyviä ongelmakohtia, joihin suomentaja väistämättä törmää mittavien käännösprojektiensa aikana. Nämä sivut ovat tulevalle suomentajalle erittäin hyödyllisiä lukea – miksei varttuneemmallekin.

Tiedontuojat sopii myös käännöstieteen yliopisto-opiskelijoille käytännön oppikirjaksi.

Palkintoraadin kokemukset

Natasha Vilokkinen on kokenut ja palkittu tieto- ja kaunokirjallisuuden suomentaja, joka on toiminut tietokirjasuomennoksista jaettavan J. A. Hollo -palkinnon raadissa. Raadille lähetetään luettavaksi suurin osa suomeksi käännetystä tietokirjallisuudesta.

Vilokkinen on itse saanut kyseisen palkinnon vuonna 2010 suomennettuaan esimerkillisesti amerikanunkarilaisen Karl Polanyin taloushistoriallisen klassikkoteoksen Suuri murros – aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret (Vastapaino 2009; alkuteos USA 1944).

Idea suomennosoppaan kirjoittamisesta lähti liikkeelle juuri kirjoittajan palkintoraatityöskentelystä.

Ennen raadin kokousta 2016 Vilokkinen oli juuri saanut käännettyä suomeksi amerikkalaisen toimittajan Scott Stosselin tietokirjan My Age of Anxiety: Fear, Hope, Dread and the Search for Peace of Mind (USA 2014). Teos ilmestyi syksyllä 2016 suomeksi nimellä Yhden miehen matka ahdistuksen ytimeen (WSOY).

Tarkkaillessaan kirjallisuusraadissa samaan aikaan ilmestyneitä tietokirjasuomennoksia Vilokkinen huomasi kääntäjillä sellaisia ongelmia ja virheitä, jotka kertoivat koulutuksen tai oppaan tarpeesta. Raatityöskentelyn vuoksi Vilokkinen lähti vielä työstämään Stossel-käännöksensä uusiksi. Varsinaista kääntämistä seurasi vielä kirjan suomentaminen eli muuttaminen sujuvalle suomelle.

Kuten sanottua, Vilokkisen kansantajuinen teos on tarkoitettu lähinnä tulevalle tai aloittelevalle tietokirjan suomentajalle. Joissakin kohdissa kirjoittaja puhutteleekin suoraan tällaista lukijaa, varoittelee opettajamaisesti virheistä tai miinakohdista taikka ohjaa muulla tavoin.

Rennolla otteella ja tyylillä kirjoitettu Tiedontuojat sopii myös käännöstieteen yliopisto-opiskelijoille käytännön oppikirjaksi.

AjaH - 7

Kuvassa Seppo Raudaskoski ja Natasha Vilokkinen, suomennostyötä tekevä aviopari.

Ruotsalainen suosikkikirjailija tähyää itsetuhon ja pahuuden taakse

Avainsanat

, , , ,

heberlein

Ann Heberlein. Kuva: AFTONBLADET.

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Alkuteos Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva (Ruotsi 2009). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2010. 167 s.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta. Alkuteos En liten bok om ondska (Ruotsi 2010). Suom. Ulla Lempinen. Atena 2011. 309 s.  

Ruotsalaisen eetikon Ann Heberleinin (s. 1970) teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen kanssa elämisestä. Omakohtaisen teoksen tapahtumat sijoittuvat lähinnä kesään 2008, vaikka kirjoittaja kertaa elämäänsä pitkin matkaa.

Teos sisältää varsin hajanaisia otteita mielensairauden erämaassa tarpomisesta ja itsetuhoisista mielleyhtymistä:

”Ahdistukseni saa minut pitämään elämää arvottomana ja ajattelemaan, että se pitäisi lopettaa. Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä.”

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on häiriintyneen henkilön tunteikas vuodatus niistä syyseuraussuhteista, joiden vuoksi juuri hänestä kehittyi mielisairas yksilö.

Kirjoittaja on käynyt psykiatrisessa hoidossa 14-vuotiaasta lähtien. Heberlein antaa psyykelääkkeille suuren arvon: ilman niitä hän olisi tappanut itsensä jo vuosia aiemmin.

Lääkkeillä on kuitenkin vain rajallinen vaikutus. Ne eivät poista mielisairaan varsinaisia elämänongelmia eivätkä tee hänestä onnellista.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää -teoksen ydinpointti on, että ihminen jää ahdistuksensa kanssa väistämättä yksin ilman todellisia ystäviä.

Kirjailijalla on ollut julkisuusasemansa vuoksi tuttuja kaikilla ruotsalaisen yhteiskunnan tasoilla. Kyynisesti hän toteaa tuttujen kaikonneen jonnekin tavoittamattomiin, kun koetti heitä lähestyä ahdistuneena.

Kerronta silti koskettaa sikäli, että kirjoittajanotteen ristiriitaisuuden takaa pilkistää lukuisia järjen ja johdonmukaisuuden näkökulmia, kuin pilven takaa.

Heberleinin läpimurtoteos oli Den sexuella människan, etiska perspektiv (2004). Seuraavana vuonna hän väitteli teologian tohtoriksi syyllisyyden ja anteeksiantamuksen etiikasta.

Ahkerasti lehtiin kirjoittavan Heberleinin ensimmäiseksi suomennettu teos Det var inte mitt fel (2008; suom. Se ei ollut minun vikani 2009) erittelee vastuukysymyksiä ja vastuun välttelyä nyky-yhteiskunnassa.

Elokuussa 2008 Heberlein erosi Ruotsin kirkosta teologisten erimielisyyksien vuoksi. Kirjailijan mielestä kirkosta oli tullut liian pinnallinen eikä se enää uskaltanut puhua Jumalasta, Jeesuksesta, synnistä ja anteeksiannosta.

Tavallisen ihmisen pahuudesta

Turkulainen suomentaja Ulla Lempinen on kääntänyt sujuvalle suomelle kaikki suomeksi ilmestyneet Heberleinin kolme teosta. Viimeisin suomennos on Pieni kirja pahuudesta (2010; suom. 2011), jossa kirjailija lähestyi inhimillisen pahuuden olemusta teoksessaan .

Teologin tiedon intressi pahuuden selvittämiseksi on hermeneuttinen: kun opimme ymmärtämään pahuutta ja siihen liittyviä mekanismeja, voimme tehdä niille jotakin.

Heberlein ottaa valtaosan esimerkeistään kaunokirjallisuuden klassikoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja ajankohtaisista uutisotsikoista. Kaunokirjallisuudesta eritellään muun muassa Dostojevskin romaaneja ja Goldingin Kärpästen herraa.

Paha saattaa olla Heberleinille käsittämätöntä, mutta ei koskaan näkymätöntä. Hän puhuu painokkaasti siitä muutoksesta, joka on menneinä vuosina tapahtunut ihmisten suhteessa pahaan ja pahuudesta puhumiseen:

”Pahuudesta puhuminen ei ole enää sivistymätöntä ja rahvaanomaista. Enää ei ole tabu julistaa ihmistä pahaksi. Päinvastoin: rikoksentekijän leimaaminen pahaksi on nyt rohkeaa ja merkki myötätunnosta uhria kohtaan.”

Ann Heberlein korostaa monessa kohdin ns. tavallisen ihmisen pahuutta. Pahojen olosuhteiden myötä tavallinenkin ihminen voi muuttua hirviöksi, minkä vuoksi jokaisen täytyy tarkkailla moraalista identiteettiään.

Isosti otsikoidut kansanmurhat edellyttävät aina hiljaisen enemmistön hyväksyntää. Ihmiset suojautuvat sen uskomuksen taakse, että kaikki paha johtuu yksittäisten pahojen ihmisten ja johtajien aikeista ja teoista:

”Ilman meidän hiljaista hyväksyntäämme sellaiset miehet kuin Adolf Hitler ja Radovan Karadžić olisivat olleet lähinnä pateettisia.”

Heberleinille Jumala ei ole pahuuden lopullinen kukistaja. Ihmiselle jää paljon vastuuta ja työtä, vaikka hän uskoisi Jumalankin tekevän osansa.

Kirjoittajan mukaan on rakentavampaa vihata välinpitämättömyyttä kuin pahaa, koska moraalinen piittaamattomuus selittää ison osan maailman kauheudesta.

Pahuus ei ole Heberleinille sen käsittämättömämpää kuin hyvyys.

Käsittämätöntä on sen sijaan ihmisten sitkeä haluttomuus luoda maailma, jossa olisi mahdollisimman vähän pahaa. Ajatukseen on helppo yhtyä.