Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli

Avainsanat

, , , , , , , ,

John Steinbeck: Vihan hedelmät. Alkuteos The Grapes of Wrath (USA 1939). Suom. Raimo Salminen. Tammi 2016. 635 s.

Vihan hedelmät (engl. The Grapes of Wrath) on amerikkalaisen John Steinbeckin (1902–1968) vuonna 1939 ilmestynyt klassikkoromaani. Kirja voitti seuraavana vuonna sekä National Book Award – että Pulitzer-palkinnon. Romaani siivitti Steinbeckiä myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi 1962. 75 vuoden aikana romaania on myyty maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta.

”Ihmiset pakenevat takanaan olevaa kauhua – ja heille tapahtuu outoja asioita, joista toiset ovat äärimmäisen julmia ja toiset niin kauniita, että usko syttyy uudelleen ikuisiksi ajoiksi.” (s. 170)

Vihan hedelmien tapahtumien taustalla on 1930-luvun suuri lamakausi USA:ssa. Köyhä, Oklahomassa asuva Joadin vuokraviljelijäperhe joutuu lähtemään kodistaan autorämällä kohti Kalifornian Keskuslaaksoa, jossa appelsiiniviljelmät odottavat työttömiä maatyöläisiä. Vaiherikkaan matkan jälkeen Joadit pääsevät perille, mutta odotettu onnela osoittautuu tyystin erilaiseksi. Oklahomalaisia odottavat ankeat olot valtion leireissä, joissa nälkä ja viranomaisten pelko vaivaavat siirtolaisia päivittäin.

Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla.

Kirja alkaa ja etenee varsin verkkaisesti. Päähenkilö on juuri vankilasta vapautunut Tom Joad jr., joka on istunut neljä vuotta vankilassa miehen taposta. Kotimatkallaan nuorukainen tapaa saarnaaja Jim Casyn, lapsuusaikojensa tutun pastorin, joka on jättänyt saarnahommat muille. He löytävät Tomin lapsuudenkodin tyhjillään ja perheen sukulaisten luota. Joadin perheen viljelykset ovat joutuneet massiivisten tomumyrskyjen riepottelemiksi. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet viljelykelvottomat maat ja häätäneet asukkaat matkoihinsa.

Sitten Joadit lukevat lentolehtisestä, että Kaliforniassa olisi mahdollisuus parempaan elämään. Lähdettyään matkaan kohti länttä he huomaavat satojentuhansien kohtalontoverien tehneen saman ratkaisun ja todistavat aitiopaikalta USA:n suurinta sisäistä muuttoliikettä valtatien 66 varrella.

Risuja ja ruusuja

Pulitzer-palkittu kirjailija Arthur Miller kirjoitti Vihan hedelmien ilmestyttyä Steinbeckista: ”En voi ajatella toista amerikkalaista kirjailijaa, mahdollisesti lukuun ottamatta Mark Twainia, joka olisi yhtä syvästi tunkeutunut USA:n poliittiseen elämään.” Seuraavana vuonna John Ford ohjasi romaanista Henry Fondan tähdittämän elokuvaversion. Kirja ja elokuva poikkeavat kuitenkin toisistaan huomattavasti loppuratkaisujensa osalta.

Vihan hedelmät sai aikaan yllättävän primitiivisiä reaktioita. Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla. Se kiellettiin monissa kouluissa ja kirjastoissa muka yliampuvan seksuaalisuutensa vuoksi. Romaania vastaan hyökättiin jopa USA:n kongressissa. Vaikka Steinbeckin merkitystä korostettiin yleisesti, häntä kutsuttiin myös lehdistössä valehtelijaksi, kommunistiksi ja ”juutalaiseksi, joka hoitaa sionistien kommunismin etuja”. Kirjailija sai sen verran paljon uhkaavaa postia, että hän hankki itselleen revolverin.

Edes Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia.

Julkisesta vastustuksesta huolimatta kirjasta tuli kuitenkin valtavan suosittu. Ilmestymisvuotenaan 1939 Vihan hedelmät oli USA:n myyntitilaston myydyin kaunokirja. Teokselle oli selvä sosiaalinen tilaus. Se, että yli puoli miljoonaa amerikkalaista siirtyi länteen vuosina 1934–1935, tarvitsi yhteiskunnallisena murrostekijänä välttämättä myös kaunokirjallista kerrontaa ja tulkintaa, jota Steinbeck tarjosi romaanissaan yllin kyllin.

Painosten kuningas ei kelvannut kirjallisuuskriitikoille. USA:n pääkaupunkiseudun kaunokirjalliset makutuomarit ampuivat armotta Steinbeckiä alas kirjallisuuden kaapin päältä. Kirjailijan syvällisiä oivalluksia ei nähty muka puutteellisen estetiikan takaa. Ironista kyllä, edes kirjailijan vuonna 1962 pokkaama Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia, päinvastoin. Esimerkiksi The New York Times kirjoitti seuraavasti päivää ennen kuin Steinbeck voitti Nobelin:
Ruotsalaiset ovat tehneet vakavan virheen antamalla palkinnon kirjailijalle, jonka parhaita kirjoja vesittää kymmenenvuotiaalle tarkoitettu filosofointi.”

Kansankynttilät pimeässä huoneessa

Vihan hedelmien henkilökuvaus vaihtelee jonkin verran sukupuolen mukaan. Steinbeckin miehet ovat räväköitä ja temperamenttisia toiminnan miehiä, jotka ärsyynnyttyään riittävästi nousevat yksissä tuumin riistäjiään vastaan. Miehet kuitenkin murtuvat menetettyään maat ja mantunsa, eikä heistä sen jälkeen tunnu olevan mihinkään.

Järkipuhe ja tulevaisuuden suunnittelu onnistuvat paremmin Steinbeckin naisilta, jotka nousevat kärsimysten keskellä perheidensä pelastajiksi. Esimerkiksi Joadien äiti muuttuu matkalla hyväntahtoisesta matriarkasta naarasleijonaksi, joka on valmis puolustamaan perheenjäseniään jopa asein. Äidin muuttunut luonto herättää ihmetystä eniten nuoressa Tomissa, joka ei ole aikaisemmin nähnyt äitiään yhtä kiivaana.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa. Juurettomat ihmiset menettävät myös ison määrän persoonallisuuden piirteistään ja rohkeudestaan eivätkä kykene taistelemaan riistäjiä vastaan. Tehokeinona Steinbeck vaihtaa välillä vuoropuhelut repliikittömiksi. Kun oklahomalaiset maalaiset ja heitä vainoavat rikkaat puhuvat romaanikertojan suulla, tuskaiset ja julmat repliikit lyövät lukijaa silmille kuin ruoska.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa.

Jotkut (lähinnä naishenkilöt) nousevat vastustamaan perheiden hajoamisprosessia. Tämä havainnollistuu esimerkiksi romaanin loppukappaleessa, jossa Joadin perheen vanhin tytär Saaronin Ruusu tekee tuntemattomalle saman kuin omalle lapselleen: hän antaa rintaruokintaa nälkiintyneelle, tuikituntemattomalle miehelle. Laupias teko loistaa lukijaa vastaan kuin kynttilä pimeässä huoneessa.

Steinbeckin mieskuvat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta synkkiä ja toivottomia. Kun vuokraviljelijöiden omaisuus on kiikutettu romukauppaan, he unelmoivat hetken uudesta alusta Kaliforniassa. Unelma kuitenkin sammuu kuin loppuun palanut kynttilä viljelijöiden tajutessa, ettei heillä itsellään ole toivoa paremmasta huomisesta. Parhaassa tapauksessa heidän lapsensa saavat jonkinlaisen alun uuteen elämään.

Joadit huomaavat olevansa kasvottomien kohtalonvoimien armoilla kuin lastut laineilla tai sotilaat taistelukentällä, kun kuolema ja muut karmeat kohtalot lähestyvät säännöllisesti nurkan takaa. Ensin vaari kohtaa matkansa pään pysähdyspaikalla, ja kumppaninsa menettänyt isoäitikin menettää elämänhalunsa. Joadien mukana kulkeva entinen pastori Casy kuolee apulaisseriffin ryhdyttyä väkivaltaiseksi. Jotkut nuorista henkilöistä karkaavat matkoihinsa ilman ennakkovaroitusta tai jäähyväiskirjeitä.

Vankilassa nuori Tom Joad on menettänyt idealisminsa ja oppinut olemaan hermostumatta pienistä. Sitten hän törmää lapsuutensa saarnaajaan eikä pysty kohtaamaan tämän silmistä huokuvaa ”alastonta rehellisyyttä”. Pää painuu alas, henkinen voittaja on löytynyt. Romaanin lopussa Tom huomaa oppineensa saarnaajalta kaikenlaista, jopa sen, minkä vuoksi ihminen voi uhrata oman henkensä.

Romaanin temaattinen huippukohta on, kun Tom käy äitinsä kanssa keskustelua vihan synnystä ihmisen mielessä. Äiti kertoo tunteneensa kuuluisan pankkirosvon Pretty Boy Floydin. Sitten äiti purkaa Tomille käsityksensä prosessista, joka teki kunnon perheen pojasta vaarallisen rikollisen. Lopuksi äiti kysyy, istutettiinko Tomin mieleen vankilassa samanlainen viha. Kun poika vastaa kieltävästi, äiti huokaisee kiitoksen taivaan suuntaan.

Kaikin keinoin julkisuutta karkuun

John Ernst Steinbeck, Jr. syntyi Salinasissa Kaliforniassa 27. helmikuuta 1902. Hänen isänsä työskenteli läänin rahastonhoitajana ja äitinsä opettajana. Nuoren Steinbeckin kirjallisuuden opinnot Stanfordin yliopistossa jäivät kesken. Hän työskenteli nuorena muun muassa kalifornialaisilla maatiloilla ja tutustui paikallisiin ihmisiin. Köyhistä, työväenluokkaisista kalifornialaisista tuli Steinbeckin proosan päähenkilöitä.

Kirjailijan ensimmäiset romaanit eivät saaneet paljoa huomiota. Vasta romaani Ystävyyden talo (Tortilla Flat; 1935) sai kiittäviä arvioita. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men; 1937) on tragedia, jossa yksinkertainen työläismies elää terävämmän toverinsa kanssa kiertolaisina.

Steinbeck omisti Vihan hedelmät ”vaimolleen Carolille joka tahdonvoimallaan sai aikaan tämä kirjan ja Tomille joka koki kaiken”. Steinbeck oli naimisissa kolmesti, ja omistus viittaa kirjailijan ensimmäiseen vaimoon Carol Steinbeckiin. Kolmessa avioliitossa Steinbeckille syntyi kaksi poikaa.

Omistuksessa mainittu Tom on Thomas Collins, Weedpatchin työleirin johtaja Etelä-Kaliforniassa. Steinbeck vietti Collinsin johtamalla valtion leirillä useita kuukausia vuonna 1937 ystävystyen johtajan kanssa.

Tom Collins esiintyy Vihan hedelmien luvuissa 22–26 Jim Rawleyn hahmossa, sympaattisena johtajana, joka hallinnoi tarmokkaasti fiktiivistä Weedpatchin leiriä ja jonka kautta köyhät oklahomalaiset saavat takaisin uskoaan ihmisessä asuvasta hyvyyteen. Jim Rawley on romaanin moraalinen keskiö, jota vasten romaanin muita henkilöitä voidaan tarkastella.

Toisen maailmansodan aikana Steinbeck toimi sensaatiolehti New York Herald Tribunen kirjeenvaihtajana. Vihan hedelmien jälkeen Steinbeck keskittyi aiempaa enemmän luonnontieteisiin ja kirjojen kirjoittamiseen. Kirjailijan suuri tavoite oli löytää kiistattomia yhteyksiä näkyvän luonnon, historian myyttien ja uskonnollisen mystiikan välillä.

”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe.”

Vaikka Vihan hedelmät voitti Pulitzer-palkinnon, Steinbeckin kunnianhimoisin työ ja pääteos oli historiallinen eepos Eedenistä itään (East of Eden; 1952). Siinä kirjailijan painopiste oli vaihtunut sosiaalisten epäkohtien analyysista perheensisäisen psykologian kuvaamiseen.

Vuonna 1962 Nobel-komitea kutsui Vihan hedelmiä ”suureksi työksi” ja viittasi siihen yhtenä tärkeimmistä syistä, miksi komitea päätti myöntää Steinbeckille Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Steinbeck vastasi kriitikoilleen juhlapuheessaan Tukholmassa:
”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe. Kirjallisuus on saanut alkunsa ihmisen tarpeesta, joka on muuttunut entistä suuremmaksi.”

John Steinbeck julkaisi elämänsä aikana kuusitoista romaania ja kuusi novellikokoelmaa. Kirjailija karttoi julkisuutta aina kun pystyi. Hän menehtyi sydänsairauteen 66-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1968.

Vihan hedelmät on suomennettu kahdesti. Alex Matsonin alkuperäinen suomennos ilmestyi Tammen kautta 1944. Tammen Keltaisen Kirjaston uutuussuomennoksen tekijä on hänkin Tampereelta. Raimo Salmisen teksti on jouhevaa, selväkielistä ja havainnollista. Salmisen suomentamissa vuoropuheluissa kukkii suomen kieli parhaimmillaan murteita myöten. Vaikka tekstiä on tiiliskiven verran, kielellisiä kömmähdyksiä ei ole, kielivirheistä ja sisällöllisistä huolimattomuuksista puhumattakaan. Myös Steinbeckin monipolviset virkkeet ja piilomerkitykselliset kappaleet löysivät Salmisesta oivallisen tulkkinsa.

Vallankumouksellista tyyliä?

Vihan hedelmiä on hankala sijoittaa tyylillisesti tietyn kaunokirjallisen suuntauksen alle. Romaania on mainittu jopa modernistisen kirjallisuuden liikkeen perusteoksena, vaikka sen tyylille keskeistä ovat naturalistinen realismi ja symbolismi. Vihan hedelmät lienee ollut kaunokirjallinen tyylikokeilu, jossa kirjailija yhdisteli rankkaa realismia modernistisiin kerrontakokeiluihin.

1900-luvun alkupuolen amerikkalaiskirjailijat alkoivat etsiä vaihtoehtoja realistiselle kerronnalle. Älykkyyden ja vapaa tahdon kuvauksen, ihmisen tietoisuuden tutkimuksen ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisen kautta modernistinen kerrontatapa haki paikkansa realistisen rinnalle. Modernin amerikkalaisproosan piirteitä olivat muun muassa juonellisen muodon hajoaminen, kerronnan keskittyminen mieleen ja tunteisiin, kerronnan sisäinen monologi ja tajunnanvirtatekniikka.

Modernistiset tyylivalinnat olivat Steinbeckille tietoista kapinaa realismin konservatiivisille periaatteille. Voimakas tendenssi ajoi kirjailijan uusien tyylien kokeilijaksi, ja Steinbeck valitsi mielestään parhaan tyylin kuvaamaan itse näkemiään sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia. Lopputulos saattoi yllättää jopa kirjailijan itsensäkin. Steinbeck ylsi niin voimakkaisiin kuviin, että häntä syytettiin jopa vallankumoukselliseksi.

Vihan hedelmien intohimoinen köyhien ahdingon kuvaus tuntui joistakin lukijoista liian painostavalta. Vastahyökkäyksistä voimakkain tuli yllättäen Kalifornian maanviljelijäyhdistykseltä: he olivat tyytymättömiä romaanin kuvaukseen kalifornialaisten viljelijöiden asenteista ja käytöksestä siirtotyöläisiä kohtaan. He tuomitsivat kirjan valhekokoelmaksi ja nimittivät sitä ”kommunistiseksi propagandaksi”.

Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita.

Vaikka Steinbeckia syytettiin leiriolojen kurjuuden liioittelusta, hän oli todellisuudessa toiminut juuri päinvastoin. Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita, joiden hän tiesi varsin hyvin olleen romaanin kuvailua pahempia. Hänen mielestään tarkka kuvaus olisi nimittäin tullut varsinaisen tarinankerronnan tielle.

Samoin kuin monet modernistiset amerikkalaiskirjailijat 1920-luvulla, Steinbeck tavoitteli yhtenäistä inhimillistä kokemusta. Vihan hedelmät lyö karkealla tavalla poskelle amerikkalaista unelmaa, tuomalla havainnollisesti näkyviin unelman kääntöpuolen: jokaista onnistujaa, voittajaa ja menestyjää kohti löytyy ainakin sama määrä menettäjiä, häviäjiä ja luusereita, joiden osa on surkeaakin surkeampi. Enemmän kuin politiikkaa, kirjailijaa kiinnosti tavattomasti tutkia psykologiaa, etenkin inhimillisen vihan ja pelon syntymekanismeja, kasvua ja purkautumistapoja.

John Steinbeck teki Vihan hedelmissä tavallaan saman kuin Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn 1970-luvulla Vankileirien saaristossaan: molemmat teokset paljastivat, kuinka kasvoton yhteiskunnallinen koneisto jauhoi muruiksi pieniä ihmisiä unelmineen ja polki ihmisarvoa alas. Marx ja Lenin ovat seurauksia, eivät syitä, toteaa Steinbeckin kertoja kuvatessaan Kalifornian työläisten järjestäytymistä riistäjiään vastaan. Ankeat olot käynnistävät vääjäämättömiä prosesseja.

1930- ja 1940-luvulla Steinbeck joutui USA:ssa vaikeuksiin vasemmistolaisuutensa vuoksi. Sosialistisissa maissa Vihan hedelmiä tulkittiin tuolloin jopa sosialistisen realismin perusteokseksi. Steinbeckin lopullinen pesäero kommunismiin tuli kuitenkin kesällä 1947, kun hän matkusti valokuvaaja Robert Capan kanssa Neuvostoliittoon. Steinbeck ja Capa kertovat teoksessaan Matkalla Neuvostoliitossa (2002), kuinka hämmentävältä matka oli tuntunut. Neuvostoliiton onnela oli paljastunut aivan toisenlaiseksi kuin amerikkalaiset vieraat olivat uumoilleet.

Vihan hedelmissä kuvataan, miten kilpailu ja maailmanlaajuinen talouslama painavat maatyöläisten palkat niin alas, etteivät ne riitä edes ravintoon. Lakot murretaan rikkurityövoimalla ja siirtotyöläisten järjestäytyminen estetään väkivalloin.

Kuten Olli Mäkinen on huomauttanut, tilanne USA:ssa on tänään samanlainen kuin 1930-luvulla. Vuonna 2008 alkaneen talouslaman hedelmät ovat kypsyneet poimittaviksi. Kun Steinbeck oli närkästynyt amerikkalaisten maatyöläisten kilpaillessa Kalifornian työpaikoista kiinalaisten ja muiden ulkomaalaisten siirtotyöläisten kanssa, tänään työpaikoista kilpailevat valtaväestön kanssa Latinalaisesta Amerikasta tulleet siirtotyöläiset ja palkat on jälleen puristettu hyvin alas. Kun amerikkalainen yhteiskunta on pyörähtänyt täysympyrän, Vihan hedelmät on aiheiltaan pelottavan ajankohtainen.

Tappava aavikko, eloisa preeria

Steinbeckin ympäristökuvaus on mieliinpainuvan värikylläistä ja tenhoavaa. Romaanin alkupuolella punainen multapöly on tuhon ja kuoleman symboli, kaikkialle työntyvä pilvi, joka vie vuokraviljelijöiltä elämisen mahdollisuudet Oklahomassa ja saattelee heitä kolmentuhannen kilometrin matkalle Kaliforniaan. Hylätyt talot rapistuvat nopeasti ja muuttuvat ympäröivän luonnon osiksi:
”Talot olivat autioina, ja autio talo hajoaa nopeasti. Vuorilaudoituksessa alkoi ruostuneiden naulojen kohdalta levitä halkeamia. Lattioille kerääntyi pölykerros, ja sen koskemattomuuden rikkoivat vain hiirten, kärppien ja kissojen jäljet. Eräänä yönä irrotti tuuli kattopäreen ja huiskautti sen maahan. Seuraava tuuli tunkeutui päreen jättämään aukkoon ja irrotti kolme pärettä, ja sitä seuraava irrotti niitä kymmenen. Keskipäivän aurinko paistoi sisään aukosta ja heitti hehkuvan pisteen lattialle. Villikissat hiipivät taloon pelloilta illalla, mutta enää ne eivät naukuneet rapulla. Kun ne menivät huoneisiin pyydystämään hiiriä, ne liikkuivat kuin kuun poikki lipuvat pilvien varjot.” (s. 163)

Romaanista on kulunut 160 sivua eli neljäsosa, kun Joadin pitkä matka Kaliforniaan alkaa. Kun Joadit pääsevät viimein maantielle, romaani muuttuu matkakirjaksi, tie-romaaniksi, jossa maisemat eivät häikäise myönteisyydellään. Satatuhatta kohtalotoveria ruuhkauttavat valtatien 66 länteen kerran jos toisenkin. Matka täyteen ahdetussa kuorma-autossa kestää viikkoja.

Steinbeck kuvaa valtatietä 66 ”teiden äitinä”, jota pitkin viisikymmentä tuhatta autoa raahustaa kuin haavoittuneiden eläinten lauma, läähättäen ja ponnistellen. Autonkorit rämisevät, moottorit ylikuumentuvat, liitokset löystyvät ja kiertokanget väljähtyvät, ennen kuin matkailu kuuman aavikon ja vaarallisen vuoriston läpi loppuu äkisti kesken. Kun matkanteko päättyy esimerkiksi moottoririkkoon, autot hylätään teiden varsille. Sen jälkeen matkustajat katoavat teille tietymättömille kuin tuhka tuuleen.

Kirjailija sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo.

Steinbeckin kuvaama preeria kuhisee monenlaista elämää. Eläin- ja kasvilajeja tulee vastaan kymmenittäin. Monimuotoiset luontokuvat lyövät poskelle tekniikan jyrinää avaran luonnon keskellä. Ristiriita kärjistyy romaanin alussa raivaustraktorien puskiessa vuokraviljelijöiden talonrähjiä mataliksi. Sitten tulevat toiset koneet, jotka kyntävät maan, kylvävät siemenet ja myöhemmin leikkaavat viljan:
”Ajaja istui rautaistuimellaan ja oli ylpeä suorista viivoista, jotka eivät olleet syntyneet hänen tahtonsa voimalla, ylpeä traktorista jota hän ei omistanut eikä rakastanut, ylpeä voimasta jota hän ei voinut hallita. Ja kun sato kypsyi ja korjattiin, ei yksikään mies ollut murentanut kuumaan kokkaretta kädessään ja antanut mullan siivilöityä sormiensa välistä. Yksikään mies ei ollut koskenut siemeneen eikä ollut himoinnut nähdä sen kasvavan. Miehet söivät mitä eivät olleet viljelleet, eikä heillä ollut yhteyttä leipäänsä. Maa synnytti raudan alla, ja raudan alle se vähitellen kuoli, sillä sitä ei rakastettu eikä vihattu, se ei saanut osakseen rukouksia eikä kirouksia.” (s. 53)

Steinbeck ottaa kerrontansa kohteeksi useita kertoja epäsovinnaisia ja yllätyksellisiä kohteita. Romaanin alussa hän seuraa jopa sivukaupalla yksinäisen kilpikonnan seikkailuja maantien varrella, kun sen tie sattuu yksiin vankilasta kotiinsa palaavan Tom Joadin kanssa. Kirjailija tavallaan sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo näkyvästi ja näkymättömästi.

Kun kerronta vaihtuu tiekuviksi, auton osien ja ominaisuuksien esittely on kuin suoraan tekniikan oppikirjasta. Ihmisten selviytyminen tukalasta ja vaarallisesta matkasta riippuu lopulta kokonaan siitä, miten autot toimivat tai miten niihin tulleet viat pystytään korjaamaan. Tällöin sankaritekoihin yltävät ne nuoret miehet, jotka osaavat korjata autot takaisin liikennekelpoisiksi tai ajaa autoa niin, etteivät osat rikkoudu pitkien ajomatkojen aikana.

Tiekertomusten kautta Vihan hedelmien henkilömäärä kasvaa nopeasti kymmeniin ellei satoihin. Tietynlaisia karikatyyrejäkin kirjailija tulee sepittäneeksi kuin puolihuolimattomasti. Esimerkiksi käytettyjen autojen kauppiaita romaanikertoja esittelee tunnottomina maantierosvoina, jotka myyvät ryöstöhinnoilla rikkinäisiä autoja sinisilmäisille ja autoista tietämättömille ihmisparoille. Suurten lupausten uskominen johtaa myöhemmin katkeriin pettymyksiin.

Raamatulliset kerrontaelementit

Vihan hedelmissä raamatulliset symbolit havainnollistavat Steinbeckin roolia tendenssikirjailijana. Vaikka Steinbeck ei ollut vakaumuksellinen kristitty, hän käytti raamatullisia vertauskuvia hyväkseen kerrontaa siivittävinä elementteinä ja assosiaatiokoukkuina. Raamatullinen symboliikka oli kirjailijalle pitkälti yritys liittää romaanin kammottavat tapahtumasarjat sellaiseen viitekehykseen, joka aukeaisi ilman vastuksia amerikkalaiselle keskivertolukijalle. Eli tutun kautta tuntemattoman sisälle.

Raamattu tulee Vihan hedelmissä vastaan vuorosanoissa, henkilökuvissa, juonenkehittelyssä, miljöönkuvauksessa jne. Joadien pitkä vaellus muistuttaa monin tavoin israelilaisten exodusta kohti Luvattua maata. Lieneekö puhdasta sattumaa, että matkalaisia on juuri kaksitoista, yhtä paljon kuin israelilaisten sukukuntia exoduksella? Joadien omin käsin kokoama autorumilus seilaa pitkin valtatietä 66 kuin Nooan arkki aavalla merellä. Ai niin – autosta löytyy kuin löytyykin Noah-niminen henkilö!

Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita.

Steinbeckin potentiaalinen lukija oli pyhäkoulunsa käynyt, uskonnolliset oppinsa lapsuuden kodistaan ammentanut keskiluokkainen amerikkalainen, joka tunnistaisi vaivatta romaanin lukuisat uskonnolliset vuoropuhelut. Uskonnolliset kuvat saattoivat olla myös yritys luoda romaaniin sellaista eeppistä otetta, joka tasoittaisi tietä kirjailijan poliittisille sanomille ja mielipiteille:
”Pelätkää aikaa, jolloin ihminen ei ole valmis kärsimään ja kuolemaan aatteensa puolesta, sillä tämä nimenomainen piirre on ihmisyyden perusta, ja tämä nimenomainen piirre on yhtä kuin ihminen ja se on maailmankaikkeudessa ainoa laatuaan.” (s. 209)

Pelko ja viha ovat Vihan hedelmien tunneilmaston perusta. Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita. Kalifornialaiset suhtautuvat nälkäisiin siirtolaisiin pelokkaasti ja kohtelevat heitä tylysti ja julmasti. Näin vihan hedelmät kasvavat ja kypsyvät siirtolaisten mielissä kuin Ilmestyskirjan näyssä.

Suhtautuminen asetettuihin lakeihin on yksi romaanin kiintopisteistä. Lakia täytyy joskus valikoida, sanoo vanhempi Tom Joad, kun perheellä ei ole varaa haudata vaaria lakisääteisin kuluin. Kun puutostaudit (kuten kammottava pellagra) alkavat vainota oklahomalaisia, nämä joutuvat pohtimaan ahdinkoonsa varastamista ja muita rikollisuuteen liittyviä ratkaisuja.

Jo pelkästään Oklahoman osavaltiosta lähteminen tarkoittaa Tomille ehdonalaissääntöjen rikkomista. Tom kuitenkin päättää ottaa riskin. Kun matkan varrella sattuu kaikenlaista, Tom syyllistyy uudelleen laittomuuksiin ja joutuu jättämään perheensä oman onnensa nojaan viranomaisten pelossa.

John-sedän kertomukset lapsille

Steinbeck vie Vihan hedelmien kerronnan toiselle tasolle luomalla romaanin sisälle metakertomusten jatkumon. Viihdykkeiden etsintä vie matkalaiset tarinoiden äärelle:
”Mailtaan lähteneet ihmiset, työnsä perässä vilistävät ja toimeentulonsa eteen ponnistelevat muuttajat, kaipasivat alinomaa iloa, etsivät iloa, loivat iloa, ja he janosivat viihdykettä. Toisinaan viihdyke saatiin puheista, ja arjesta selvittiin eteenpäin sukkeluuksilla. Ja tapahtui niin, että tienvarsien leireissä, jokien töyräillä, plataanipuitten alla, syntyi tarinankertojia, ja niinpä väki kokoontui heikossa nuotionvalossa kuuntelemaan näitä armoitettuja. Ja he kuuntelivat tarinoitten kertomista, ja heidän eläytymisensä teki tarinoista suuria. Ja ihmiset kuuntelivat, ja nuotiossa hiipuva tuli heijastui heidän tyhjistä silmistään.” (s. 452)

Siinä vaiheessa kun kertoja vaihtaa näkökulman ihmettelevän lapsen katsantokantaan, kynnetään jo syvissä vesissä. Perheen pienimmät Ruth ja Winfield ihmettelevät monet kerrat silmät ymmyrkäisinä seikkailumatkan sattumuksia ja aikuisten keskusteluja. USA:n sisäinen politiikka tai maailmanlaajuinen lama eivät tuota heille päänvaivaa; enemmän lapset aprikoivat matkantekoa sään armoilla, nälkäisiä vatsojaan ja perheen hyvinvointia vihamielisten kalifornialaisten keskellä.

Joadin suvun erikoisimpia jäseniä on John-setä, ydinperheen sivulla elelevä ja oman perheensä aikoinaan menettänyt leskimies. Romaanin alussa nuori Tom esittelee Johnin Casylle yksinäisenä piruna ja aikamoisena kahelina. John-setä on varjo entisestään:
”John-sedän näkee milloin missäkin – joskus Shawneessa juovuksissa, joskus kyläilemässä jonkun lesken tykönä kymmenien kilometrien päässä täältä tai kuokkimassa maataan lyhdyn valossa. Pähkähullu. Kaikki luuli, ettei se eläisi vanhaksi. Semmoiset yksinäiset miehet eivät elä pitkään. Mutta John-setä on isäukkoa vanhempi. Se on vuosi vuodelta vaan luisevampi ja pahansisuisempi. Vielä pahansisuisempi kuin meidän vaari.” (s. 97)

Lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka miettivät juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa.

En usko, että John-setä on sattumalta kirjailijan kaima. Vaikkei olisi kirjailijan alter ego, John-setä on romaanin tärkeimpiä sivuhenkilöitä, patriarkkamainen sivustakatsoja, joka tallentaa omat ja naapureiden kokemukset muistiinsa kertoakseen ne eteenpäin – kenelle? Niille lapsille, uusille sukupolville, jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Vihan hedelmät on täynnä John-sedän (Uncle John) kaameita kertomuksia lapsille. Kriitikoiden aikoinaan halveksima lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu Al Joadin kaltaisille 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka amerikkalaislukion kirjallisuuskurssilla miettivät aikuisuutensa kynnyksellä juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa, tai Saaronin Ruusun kaltaiset nuorille tytöille, jotka etsivät humaania suhtautumistapaa lähimmäisiinsä.

Vaikutukset suomalaiseen kirjallisuuteen

Vihan hedelmien vaikutus suomalaiseen kaunokirjallisuuteen saattaa olla arvaamattoman suuri. Romaanin suomentanut Alex Matson ihaili teosta avoimesti ja piti sitä Steinbeckin pääteoksena. Romaani lienee vaikuttanut merkittävästi Matsonin 1940-luvulla muotoilemaan romaaniteoriaan, joka puolestaan siivitti ns. Mäkelän piirin kirjoitustyötä Tampereella 1940–1950-luvuilla. Romaaniteoria oli esillä Matsonin pääteoksessa Romaanitaide (1949) oli erityisen tärkeä Väinö Linnalle tämän luonnostellessa Tuntematonta sotilasta 1950-luvulla.

Matson kirjoitti Steinbeckistä pienoistutkielman John Steinbeck, joka julkaistiin 1948 ja uusittuna laitoksena 1962 Steinbeckin saatua Nobelin. Steinbeck-tutkielmassaan Matson selittää ja arvottaa Vihan hedelmiä sivukaupalla. Matsonille Vihan hedelmät oli paras ja rikkain sosiaalinen romaani, joka USA:ssa oli siihen mennessä kirjoitettu. Teos edusti esimerkillisellä tavalla sosiaalisella kentällä liikkuvaa romaania.

Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit.

Matsonia kiehtoi valtavasti ajatus sellaisesta romaanimuodosta, jota Steinbeck oli luonnostellut Cervantesin, Defoen ja Tolstoin jalanjäljissä: Kun perinteinen juoniromaani ei riittänyt nostamaan riittävän väkevästi yhteiskunnallisten ongelmien syyseuraussuhteita, luotiin romaanimuoto, jolla korvattiin todellisuuden realistinen kuvaus. Antamalla aiheen määrätä romaanin muotoa, Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit. Tämä teki Steinbeckistä Matsonin silmissä mestarin kaunokirjallisten oppipoikien eteen.

Vihan hedelmissä Steinbeck pyrki Matsonin mukaan luomaan taiteen kielellä todellisuuden vastineen, moniulotteisen kuvan, jossa esteettinen ja taiteellinen elementti oli ”arkkitektonisessa rakenteessa” eikä juonen kehittelyssä tai konfliktin ratkaisussa. Vihan hedelmät edusti Matsonille puhtainta ja alkuperäisintä romaanitaidetta, jonka taiteellinen kasvannainen oli tavanomainen juoniromaani.

Matson näki Vihan hedelmien ja Sodan ja rauhan rakenteissa niin paljon samaa, ettei hänen mielestään voinut olla kyse sattumasta. Hän lienee opettanut edellä mainitut rakenneasiat kädestä pitäen muun muassa Lauri Viidalle ja Väinö Linnalle Mäkelän piirissä. Viidan pääteoksiin kuuluva työläisromaani Moreeni (1950) sai Vihan hedelmistä ilmiselviä vaikutteita jopa henkilökuviin ja sosiaalisten ongelmien erittelyyn. Linnan läpimurtoteoksen Tuntematon sotilaan historiakuvaus puolestaan onnistui haastamaan ”virallisen” historiankirjoituksen uskottavasti, aivan kuten Vihan hedelmät USA:ssa.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.4.2017.

Vihan hedelmien suullinen esittely Archive-palvelussa.

Romaani opettajan masennuksesta

Avainsanat

, , ,

katri_rauanjoki_03_2

Oululainen äidinkielen opettaja Katri Rauanjoki (s. 1973) kirjoitti ahdistavasta elämänvaiheestaan romaanin. Kirjailijan toinen romaani Jonain keväänä herään (Atena 2016) kertoo Kertusta, luokanopettajasta, jonka mieli synkkenee synkkenemistään syksyn pimentyessä.

Romaanin lähtökohdat ovat kirjailijan mukaan omakohtaiset, vaikka juonen tasolla teksti on fiktiivinen. Rauanjoki sairastui itse vuonna 2008 keskivaikeaan masennukseen ja koki sen jälkeen myös siitä toipumisen monet vaiheet. Romaanissa luokanopettaja joutuu seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Myös tämä on kirjailijalle tuttua omasta kokemuksesta.

Kirjoittaminen on aina ollut osa Katri Rauanjokea. Jo lukiolaisena hänelle oli selvää, että hän haluaa olla kielen ja kirjallisuuden kanssa tekemisissä ammatinkin puolesta. Niin hänestä tuli juuri äidinkielen opettaja.

Kirjallisia esikuvia Rauanjoella on paljon:

– Ihailen hyvin monenlaisia kirjailijoita. Kirjallisen kehitykseni kannalta tärkeimmät ovat varmaan Rosa Liksom ja Kurt Vonnegut – molemmat leikkivät toden ja fantasian kanssa ja molempien kirjoissa on sekä yhteiskunnallisuutta että huumoria.

Katri Rauanjoesta ei pitänyt tulla opettajaa ollenkaan, mutta laman takia hän teki ”varalta” kasvatustieteelliset opinnot. Hän haluaa pitää molemmat ammatit itselläni ja olla välillä kirjailija ja välillä opettaja.

– Se on todella antoisaa puolin ja toisin, Rauanjoki sanoo.

Romaanissa Kerttu kirjoittaa säännöllisesti ahdistuksen hetkillä ajatuksiaan unikkokantiseen muistivihkoon. Kertun muistikirjalla on kirjailijan mukaan vastineensa tosielämässä. Kirjoittaminen on mitä terapeuttisinta toimintaa. Metsän ja luonnon kuvaus on kirjassa samalla alitajuisen ja aidon kuvausta. Kertun matka takaisin tuntevaksi ja eläväksi olennoksi on samalla matka yhteyteen ympäristön kanssa.

Kertun mielentila synkkenee romaanin alkupuolella kuin ukkospilvi taivaalla. Sitten onnistunut terapia kääntää katseet elämäniloisempiin asioihin. Rauanjoki kävi itse useamman vuoden psykoanalyyttisen terapian masennuksen vuoksi. Sen merkitys omalle toipumiselle oli valtavan suuri.

Romaanissa vaihdetaan välillä kerronnan näkökulmaa: toisinaan Kerttu toimii minäkertojana, toisinaan häntä katsotaan ulkopuolisen silmin. Rauanjoki perustelee:

– Jos äänessä olisi vain Kerttu, niin varsinkin kirjan alku olisi mennyt helposti liian itseensä käpertyneeksi ja staattiseksi. Lassen hahmo tuo etäisyyttä ja perheen näkökulmaa. Sairaushan ei kosketa vain sairastunutta. Olisi tärkeä puhua koko perheen jaksamisesta.

Katri Rauanjoki kirjoitti romaaniaan seitsemän vuoden aikana. Lopullinen kokoaminen ja työstö kesti noin vuoden.

Yksi tärkeä aihepiiri liittyy koulutyön kiristyviin reunaehtoihin. Kerttu viihtyy opettajana mutta väsyy koulutyön muihin ongelmiin.

– Kertun näkemys koulusta on tietysti hyvin subjektiivinen ja masentuneella on tapana nähdä asiat negatiivisina. Halusin nostaa esille ilmiöitä, jotka ovat tosia suomalaisessa ihannoidussa koululaitoksessa, mm. opettajien uupumus ja pätkätyöt. Niille toivoisin tehtävän paljonkin, samoin tietysti romaanissa esiintyvän kaltaiselle seksuaaliselle häirinnälle ja työpaikan heikolle ilmapiirille. Ne eivät ole mielestäni suomalaisen koulun koko kuva, mutta asioita, joista pitäisi puhua, Rauanjoki sanoo.

Siviilitoimensa ohella Rauanjoki opetti Oriveden opistolla luovaa kirjoittamista 2014-2016. Kuluvana syksynä hän jatkaa luovan kirjoittamisen opettajana Iin kansanopistossa.

– Luovan kirjoittamisen ohjaaminen on tuttua työtä lukion soveltavien kurssien kautta, niitä olen vetänyt yli kymmenen vuotta. Ohjaaminen on valtavan ihanaa työtä, josta opin aina vähintään yhtä paljon kuin opiskelijani.

Monista suosikkikirjoistaan Rauanjoki listasi tämän hetken mieleenpainuvimmat lukukokemukset:

1. Marcus Zusak: Kirjavaras. Tempaisi mukaansa ja kosketti monella tasolla. Puhdistavin ja syvin ”itken ja luen” -kokemus pitkiin aikoihin.

2. Minna Canth: Anna-Liisa. Luin nuorena tyttönä. On hienosti rakennettu, Anna-Liisaan samastuu ja samalla hänen rikoksestaan järkyttyy. Canth opetti, että kirjallisuus on ja sen pitäisi olla yhteiskunnalista.

3. Jose Saramago: Kertomus sokeudesta. Rakastan ajatella, mitä tapahtuu kun maailma menee vähän raiteiltaan. Tässä sellainen muutos on toteutettu juuri niin hienovaraisesti ja kaikkeen vaikuttavasti kuin se todellisuudessa tapahtuisi.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 4/2016.

Koululaisten maailmaa edestä ja takaa

Avainsanat

, , , ,

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 s.

Sekä Karo Hämäläinen (s. 1976) että Salla Simukka (s. 1981) ovat ansioituneet aikaisemmin nuortenkirjailijoina. Kirjailijoiden yhteinen novellikokoelma Luokkakuva (2009) sisältää 16 tarinaa tavallisista ja erilaisista nuorista.

Kokoelman aihepiiri vaihtelee laajalla skaalalla. Koulumiljöö on kuitenkin Hämäläisen ja Simukan tarinoissa ylitse muiden. Lähes kaikissa tarinoissa kouluun viitataan jollakin tasolla, joko suoranaisena tapahtumapaikkana tai jokapäiväisenä reunaehtona. Myös opettajia tulee vastaan silloin tällöin.

Nimikkonovellissa luokallinen oppilaita kokoontuu opettajansa johdolla kuvaukseen kameran eteen. Ennen räpsäisyä jollakin on voimakas pissahätä, toinen taas tähyää mielitiettynsä perään, kolmas häiritsee muiden keskittymistä jäätelönsyönnillä, neljäs uneksii samalla tulevista mallintöistä. Epäonnistumisen pelko sävyttää jollakin tavalla lähes kaikkien oppilaiden mieltä:

”Oli tasan niin mun tuuria, että kalakeittolautanen kaatui mun päälle just luokkakuvauspäivänä. Onneks kouluruoka on sen verran haaleeta, että reidet ei palaneet, mutta mekkoon tuli ruma, märkä läikkä.”

Toisessa novellissa nuori tyttö käsittelee hahmotonta suruaan käymällä toisten ihmisten hautajaisissa. Kolmannessa kertomuksessa Madonnan konserttilippuja mielivä nuori soittaa lippupalvelun sijasta toisen nuoren puhelimeen. ”Turhan” puhelun päätteeksi sovitaan treffit.

Laittomia suunnitelmia

Kärjistyneet lähtökohdat ovat Luokkakuvassa tärkeitä. Eräässä novellissa pelihimoinen miesopettaja yhtäältä puhuu oppilailleen moraalin merkityksestä ja toisaalta varastaa ovelasti oppilaiden kolikoita rahoittaakseen niillä hedelmäpeleillä pelaamisensa.

Kokoelman kiintoisammaksi tarinaksi osoittautuu ”Suunnitelma A”, jonka alussa poika ihastuu koulussa tyttöön, joka sattuu seurustelemaan toisen pojan kanssa. Novellikertoja päättää kylmästi jättää oman tyttöystävänsä, pelata toisen pojan paitsioon mustasukkaisuuden avulla ja käydä mielitietyn kanssa tielle onnen hurmioon. Kuinka sitten lopulta käykään, onnistuu yllättämään ällikällä.

Hämäläisen ja Simukan nuorisonovellit ovat tyylikkäästi sommiteltuja ja havainnollisia. Jouheva kieli täydentää ytimekästä tarinointia.

Varsinkin koulunovellien henkevät tuulahdukset luokkaympäristöistä tekevät vaikutuksen. Nuorekkaat lähtökohdat ja realistishenkiset katsantokannat tekevät kokoelmasta kiintoisan lukemiston muillekin kuin nuorille lukijoille.

Naiskertojat lähtivät luontoon

Avainsanat

, , , , , , ,

Maria Peura: Vedenaliset. Teos 2008. 166 s.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Tammi 2008. 325 s.

Luontoon sijoitettu yhteiskunnan ja ihmismielen tulkinta puhututti syksyllä 2008 joitakuita naiskirjailijoitamme. Vahva luontokuvaus nivoutui ihmismielen perukoiden erittelyyn Maria Peuran romaanissa. Johanna Sinisalon romaanissa Linnunaivot tutkittiin luonnon manipuloinnin hyytäviä seurauksia. Maarit Verronen puolestaan lähti teoksessaan Karsintavaihe luonnostelemaan fantastista todellisuutta, jossa yhteiskunnan ja yksilön väliset ristiriidat kärjistyvät. Yhteistä näille kolmelle naiskirjailijalle oli sekin, että he kaikki ovat joko voittaneet Finlandia-palkinnon tai olleet ehdolla sen saajaksi.

Luonnonlapsen ahdistukset

Keväällä 2008 dramaturgiksi valmistuneen Maria Peuran (s. 1970) romaani Vedenaliset on kertomus ihmisistä luonnonvoimien ja urbaanin unelman risteyksessä. Peuran kolmas romaani on tyylillisesti sekava yhdistelmä maagista henkilökuvausta ja värikkäitä luontokuvia.

Romaanin päähenkilö Mirja on elänyt lapsuutensa saaressa, muun maailman ulkopuolella. Kun kovia kokeneet ja yksitotiset vanhemmat eivät ehdi olla tytön kanssa, tämä ystävystyy saaren kasvien ja meren kalojen kanssa. Luova mielikuvitus korvaa sen, mitä vanhemmat eivät tytölle anna.

”Mirja ei ollut toivottu lapsi. Siitä kalastajaäiti jaksoi tytärtään muistuttaa. Hän muistutti ollessaan huonolla tuulella, ja Mirja ympäröi häpeällä oman syntymänsä. Äidin mieliksi hän otti itselleen ne irvokkaat nimet. Saksalaisen penikka. Natsiäpärä.”

Myöhemmin tyttö joutuu saarelta pois kaupunkiin. Tyttö kokee väärinymmärrystä, mutta ei silti syrjäydy yhteisön ulkopuolelle. Joitakuita tytön avoimuus puhuttelee ainutkertaisella tavalla. Lopulta Mirja löytää ystäviä islaminuskoisista.

Peuran ilmaisu on sangen runollista ja kohti käyvääkin. Kirjailija oli ehdolla Finlandian saajaksi 2001 esikoisteoksellaan On rakkaus ääretön. Vedenaliset tuo havainnollisesti esiin Peuran kerronnallisen repertuaarin, jonka maaginen ulottuvuus on syventynyt keinoksi havainnollistaa nyky-yhteiskunnan kipupisteitä.

Epäromanttinen matkakirja

Johanna Sinisalo (s. 1958) ylsi Peuran tavoin jo esikoisromaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi. Toisin kuin Peura, Sinisalo myös sai palkinnon. Ennen päivänlaskua ei voi (2000) käännettiin monille kielille, ja amerikkalaiset ostivat sen elokuvaoikeudet.

Linnunaivot-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähinnä Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Suomalaiset romaanihenkilöt Jyrki ja Heidi lähtevät seikkailemaan koskemattomaan erämaahan, jossa on vastassa pitkiä hiekkadyynejä, loputtomia rankkasateita ja sademetsiä. Hiljattain ennen vaellustaan tavanneet nuoret opettelevat retkeillessään yhteiselonkin alkeita.

Jyrki ja Heidi kohtaavat erikoisia kasveja ja eläimiä. Niistä mieliin painuvimpia ovat eukalyptus-puut ja kea-papukaijat, jotka poikkeuksellisilla sopeutumiskyvyillään hallitsevat elinympäristöään, myös jopa ihmisiä. Sinisalolla on romaanissa kolme kertojaa: Jyrki, Heidi sekä eläin, jonka piirteet ja laji hahmottuvat romaanin loppua kohti.

Olli Jalosen tavoin kilpailuhenkisen matkakirjan tuottanut Sinisalo on päätynyt varsin epäromanttiseen matkakuvaukseen. Vaikka Linnunaivot ei yllä Sinisalon parhaimmaksi romaaniksi, teos silti vahvistaa myönteisiä käsityksiä Finlandia-kirjailijan taidosta ja eläytymiskyvystä.

Synkkä dystopia

Maarit Verrosen (s. 1965) yhdeksäs romaani Karsintavaihe sisältää synkän dystopian turvallisuusyhteiskunnasta. Ihmiset on lokeroitu turvallisuussyistä sekä töissä että kotioloissa. Heille aletaan asentaa infosiruja, joiden kautta valtaapitävät pystyvät kontrolloimaan ja seuraamaan kansalaisten puuhailuja.

Romaanin päähenkilö Lumi tekee purkutöitä vuokrafirman laskuun ja kamppailee perinnöllisen sairautensa kanssa. Nelikymppinen nainen asuu 12 hengen soluasunnossa, väistelee ulkosalla ollessaan hämäriä tyyppejä ja monsterimaastureita sekä yrittää hoitaa pitkät työpäivänsä niin hyvin kuin suinkin.

Kun työn ja asumisen reunaehdot kiristyvät entisestään, ihmiset napsivat jaksamispillereitä, psyykelääkkeitä ja huumeita. Rikollisista elintavoista tulee monille ainoa selviytymiskeino. Kaksi Lumin asuntokavereista katoaa mystisesti, ja Lumi itse joutuu todistamaan mellakkajoukkojen hirmutekoja köyhälistöalueilla.

Kun Lumin soluun muuttaa joukko ankeisiin työoloihin sitoutuneita nuoria, nainen löytää itselleen läheisiä ihmisistä, jotka eivät tavallaan ole hänen. Hän alkaa seurustella lähes 70-vuotiaan Kalevin kanssa, joka hoitaa kotonaan dementoitunutta puolisoaan. Lisäksi Lumi ottaa siipiensä alle äidistään eroon joutuneen Verneri-pojan. Erikoinen uusperhe on syntynyt.

Verrosen dystooppinen maailma on jännittävä romaanin alusta loppuun. Kirjailija sepittää ansiokkaan kiintoisasti eri-ikäisten romaanihenkilöiden elämänmenoa totalitaarisessa ja suljetussa maailmassa. Nuorekkaat vuoropuhelut sävyttävät yhä ankeammaksi yhteiskuntakuvausta.

 

Marski maailmanmatkaajana

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. Turbator 2012. 172 s.

Porilaissyntyisen mutta Turussa asuvan Juri Nummelinin  (s. 1972) toimittama kokoelma Mannerheimin seikkailuja (2012) esittelee Suomen todellisen suurmiehen keksityissä lainaryysyissä ja todellisuuspohjaisissakin kuoseissa.  Pokkarin kustantajana on turkulainen pienkustantamo Turbator.

Nummelin on koonnut kokoelmaan Mannerheim-tekstejä yhdeksältä kirjailijalta. Mukana ovat muun muassa fantasiakirjailijat Anne Leinonen ja Vesa Sisättö sekä lastenkirjailija Harri István Mäki. Teokseen tuo porilaista väriä toimittajan lisäksi porilaislähtöinen Jussi K. Niemelä, joka on ansioitunut tietokirjailijana sekä Suomen vapaa-ajattelijoiden liiton entisenä puheenjohtajana.

Kokoelman yleisvaikutelma on sekava sekä sisällöllisesti että tyylillisesti. Marski seikkailee muun muassa Egyptissä, Englannissa ja Venäjällä. Kokoelman päättävässä Samuli Antilan novellissa Mannerheim antaa viimeisen haastattelunsa Geneven-kodissaan Sveitsissä.

Historiallisia henkilöitä esiintyy useita. Josif Stalinin hahmo saa uusia muotoja Jussi Katajalan kynästä. Harri István Mäen novellissa Tampereen punakaartilaisten päällikkö Hugo Salmela muistelee nuoruuden vaiheitaan Mannerheimin kanssa juuri, ennen kuin jälkimmäisen armeija valtaa Tampereen. Anne Leinosen irvokkaassa tarinassa Hitlerin kuuluisa vierailu marsalkan syntymäpäivänä päättyy hurmeiseen verilöylyyn suomalaisten ja saksalaisvieraiden välillä.

Fiktiivinen Mannerheim on kokoelmassa välillä kenraalien esikoinen, välillä maailmaa kiertävä vakooja. Hän seikkailee iloisesti myös kuuluisien fantasiahenkilöiden seurassa. Heikki Nevalan avaustarinassa Gustaf törmää Englannissa tohtori Jekylliin ja Edward Hydeen ja todistaa kauheita veritekoja.

Jussi K. Niemelän hirtehisessä ”Operaatio Äijäkupittaa”-novellissa suomalainen tiedemies huomaa suomalaisten olevan maailman kansojen alkurotu. Marski vaalii tätä salaisuutta pienen valtion edun mukaisesti aikana, jolloin saksalaiset puhdistavat Eurooppaa oman rotupolitiikkansa siivittäminä.

Kolme teosta Henning Mankellin vuosikymmeniltä

Avainsanat

, , , , ,

Henning Mankell: Panokset. Alkuteos Bergsprängaren (Ruotsi 1973). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2009. 271 s.

Henning Mankell: Savuna ilmaan. Alkuteos Labyrinten (Ruotsi 2000). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2010. 320 s.

Henning Mankell: Isidorin tarina. Alkuteos Sagan om Isidor (Ruotsi 1984). Suom. Kari Koski. Otava 2011. 432 s.

Vuonna 2009 Henning Mankellin (1948-2015) Suomen-kustantaja Otava suomennutti ensi kertaa ruotsalaisen menestyskirjailijan esikoisromaanin Bergsprängaren, joka on vuodelta 1973. Mankellin esikoinen on lavea kertomus siitä, miten ruotsalainen kansankoti aikoinaan syntyi ja millaisia uhrauksia tämä projekti oikein vaati. Toinen taso syntyy vanhuuteen ehtineen päähenkilön henkilökohtaisen kertomuksen myötä. Vaikka Panoksien kerronta etenee sujuvasti ja nopeasti, teos on kaukana viihteestä. Mankell kertoo modernisoituvasta Ruotsista rautateiden rakentamisen näkökulmasta.

Romaanin alussa eletään vuotta 1911, jolloin romaanin päähenkilö Oskar Johansson on nuori panostaja rautatien räjäytystyömaalla. Tapahtuu onnettomuus, mutta nuori panostaja jää eloon – ja jatkaa vaarallista työtään vuosikymmeniä. Oskar löytää elämänsä naisen entisen morsiamensa sisaresta, joka huomaa silmäpuolessa panostajassa sydämellisen ja mukavan miehen.

Romaanin toiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin vanha Johansson jää eläkkeelle katkeran pettyneenä siihen osaan, jonka valtio antaa 50 työvuotta tehneelle miehelle. Kun suuret ikäluokat lähtevät pontevasti kapinoimaan valtaapitäviä vastaan, Johansson yhtyy kapinaan täysin rinnoin.

25-vuotiaan Mankellin esikoisteoksessa loistavat moninaiset ja tyylikkäästi vuorottelevat kertojanäänet. Oskarin mielestä työläinen tekee työtä eikä vaikuta yhteiskunnan murrokseen mitenkään muuten. Romaanikertoja puolestaan ajattelee täysin päinvastoin.

Panokset-nimike viittaa hienosti moneen suuntaan. Yhtäältä nimike kertoo päähenkilön elämäntyöstä, jota kauhea onnettomuuskaan ei lopeta. Ironisesti ikänsä kallioita räjäytellyt Oskar pelästyy Japanin atomipommeja niin paljon, että eroaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta.

Toisaalta romaanissa käydään pitkällinen vuoropuhelu Ruotsin lähihistorian kanssa, jossa isien ja äitien suuret panokset hyvinvointivaltion puolesta jäävät ilman kiitosta tai palkkaa.

Tätä kirjailija havainnollistaa lähettämällä eläkeikäisen Oskarin vaimoineen Itävallan-matkalle. Retkellä ei ole ketään muuta työläistaustaista, koska ruotsalaisen työläisen palkka riittää vain ruokaan ja vaatteisiin, ei muuhun. Kirjailijan tendenssi työläisten äänitorvena on vahva.

Tendenssiromaani kadonneen miehen jäljistä

Henning Mankell teki 1990-luvun lopulla käsikirjoituksen 5-osaiseen TV-sarjaan Labyrinten, jonka ohjasi kirjailijan vaimon veli Daniel Bergman. Jännityssarjan jälkeen Mankell kirjoitti samasta aiheesta vielä samannimisen romaanin, joka suomennettiin 2010.

Smoolantilaiseen pikkukaupungin rahoja on hävinnyt 1980-luvun keinotteluissa 80 miljoonaa kruunua. Kaupungin syyttäjänvirastosta löytyy romaanin päähenkilö, vasta aloittanut syyttäjä Louise Rehnström. Kun kaksi vuotta aiemmin kadonneen talousrikollisen Bengt Ingemarssonin pääkallo löydetään lintuluodolta, Louise aloittaa asiaa koskevat tutkimukset ja pohtii samalla menneitä talousrikoksia.

Kun vanhoja tunkioita aletaan pöyhiä, pikkukaupungissa alkaa tapahtua kummia. Syyttäjävirastoon tulee murtovarkaita. Louisen ystävän mökki poltetaan maan tasalle. Kuolleeksi luullun miehen vaimo tulee näpäyttämään Louisea poskelle keskellä katua. Ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Kirjailija myöntää Labyrinten-romaanin esipuheessaan vahvan tendenssin kirjoittaa niistä kontrolloimattomista miljardikaupoista, joita Ruotsissa tehtiin 1980-luvulla. Mankell päätti syventyä asiaan tapauskuvauksen kautta, romaanihenkilön sanoin:

”Koko oikeusjärjestelmä perustuu sille ajatukselle, että ihmiset ovat kutakuinkin kunnollisia. Talousrikolliset käyttävät sitä hyväkseen. He noudattavat sääntöjä ja lakeja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten he vaihtavat suuntaa.”

Louise on romaanihenkilönä hyvin haavoittuva. Hän taistelee yhtä aikaa valtavaa työmäärää, tylsistymistä ja alkoholismia vastaan. Tilannetta ei helpota dementoitunut äiti, joka ei pysy paikoillaan vaan joudutaan siirtämään lopulta laitoshoitoon.

Romaanissa ruoditaan Ruotsin talouden alamäkeä lähinnä mikrotasolla, vaikka kerronnan lomaan mahtuu mahtipontisia heittoja makrotason ilmiöihinkin (esim. rahamarkkinoita sääteleviin lakeihin ja järkeviin tilintarkastuskäytäntöihin). Harmaisiin pukeutuneet kunnallispoliitikot käyvät hattu kourassa kerjuuretkillä valtiovarainministeriössä, kun 1980-luvun lainat lankeavat maksettaviksi.

Laura Jänisniemen selväkielisesti suomentamassa romaanissa kohtaukset ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä ja sirpaleisia, lyhyimmät luvut jopa kahden virkkeen mittaisia. Kerronta on pintaliitoa alati vaihtuvien miljöiden välillä. Taitava jännitysmomentti säilyy kuitenkin viimeiselle sivulle saakka.

Kuparikaivoksen nousu ja tuho

Mankellin seuraava suomennos Isidorin tarina julkaistiin tammikuussa 2011. Kyseessä on ruotsalaiskirjailijan varhaistuotantoon kuuluva satu, jossa hän leikittelee Ruotsin historialla kohtalouskoisten ihmisten ja yhteiskunnallisesti heränneiden yksilöiden mittaillessa toisiaan.

Romaani kertoo kierosilmäisestä Isidorista, joka raivaa itselleen maatilaa karulle kallioluodolle Ruotsin rannikolla. Ennen uudisraivaustaan nuorukainen tutustuu Ranskan vallankumouksen kokeneeseen Kapteeniin, joka sytyttää hänen mieleensä uusia ajatuksia yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kun Isidor on tehnyt saarellaan ankaraa raivaus- ja rakennustyötä viisi vuotta, hänet häädetään häikäilemättä pois kuparikaivoksen tieltä. Mies ei jätä asiaa tähän vaan aloittaa epätoivoisen taistelun riistäjiään vastaan. Isidor oppii Kapteenilta, että elämässä on pantava tarpeen tullen kova kovaa vastaan.

”Hän ei lähtisi vapaaehtoisesti, heidän pitäisi ampua hänet tai räjäyttää koko luoto taivaan tuuliin päästäkseen hänestä eroon. Näin häntä ei sittenkään ajettaisi pois. Jos hänen ei annettaisi muuttaa tätä luotoa elinkelpoiseksi maaksi, siitä saisi sitten tulla hänen hautansa.”

Mankellin 1850-luvulle sijoittuva tuotos on osoitus kehittyneestä kirjailijantaidosta ja tyylitajusta. Isidorin tarina ei ole lukuromaanina kovin kummoinen. Sinänsä kiintoisa tarina etenee varsin sekavasti ja jännitteettömästi varsinkin teoksen alkupuolella. Myöhemmin tarina lähtee lentoon paremmin.

Henkilökuvauksessa Mankell on terävimmillään. Isidorin, Kapteenin ja työnjohtaja Granbergin hahmot kehittyvät syvällisiksi. Ruotsin tuulisen saariston sekä vähitellen syntyvän kaivosyhdyskunnan kuvaus on elävää ja havainnollista. Kirjailija esittelee synkkää historiankuvaa Ruotsista laajana rangaistussiirtolana, jossa ahneet herrat hallitsevat köyhiä ihmisparkoja miten mielivät, kruunun ajatuksista piittaamatta.

Inkeriläisten onnistunut kansanmurha

Avainsanat

, , , , , ,

jaritervoetu25042016mt_uu

Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.

Jari Tervon (s. 1959) romaanissa Matriarkka kerrotaan elämästä Neuvosto-Inkerissä, Stalinin vainoista ja toisen maailmansodan aiheuttamasta inkeriläisten hajaannuksesta. Neuvostoliittoon Suomesta 1940-luvulla palautetut inkeriläiset karkotettiin Keski-Venäjälle. Inkeriläisten hajaannus on Tervolle nykyaikainen kansanmurha, joka tuppaa toistumaan silloin tällöin. Euroopan pakolaistilanne on inkeriläisten kohtalon toisinto.

Tervo on käsitellyt pakolaisuutta aiemmissakin romaaneissaan, samoin Ylen verkkosivujen blogissaan. Hän on jo pitkään arvostellut suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä ja rasismia. Tervo on väittänyt Suomesta löytyvän 700 000 rasistia Taloustutkimus Oy:n tutkimuksen mukaan. Kirjailijan mukaan Suomessa yksinkertaisesti ajatellaan, ettei täällä saisi olla erivärisiä ihmisiä.

Romaanikirjailijana Tervo halusi selvittää, miksi 50 000 inkeriläistä palasi 1940-luvulla Suomesta vapaaehtoisesti Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Inkerinmaa on Pietaria ympäröivä, noin 15 000 neliökilometrin alue Laatokan ja Suomenlahden välissä. Inkeriläiset asettuivat sinne itämerensuomalaisia kieliä puhuvien vatjalaisten, inkerikkojen ja venäläisten joukkoon. 1900-luvun alussa inkerinsuomalaisten määräksi on arvioitu reilut 100 000.

Kameleontin identiteetti

Matriarkka alkaa Pietarin alueella Laukaanjoen varressa sijaitsevassa Simpukan kylässä, jossa kylän papille syntyy Aamu Karitsantytär -niminen tytär. Aikuisena tyttö vihitään papin virkaan ja hänestä tulee sukunsa naispuolinen johtaja, matriarkka.

Aamu joutuu muuttamaan identiteettiään ympäristön mukaan kameleonttimaisesti. Aamu painaa mieleensä kaiken kokemansa ja muistaa asiat kirkkaasti vuosikymmenien jälkeen. Naisen mielestä tulee näin tuhotun kansankunnan muisti. Lisäksi Aamu on käytännöllisyyden perikuva, joka sopeutuu vieraaseen aikaan ja maahan kuin kameleontti. Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Siperiaan Jenisei-joen varteen, jonne Aamukin karkotetaan miehensä Ilmarin kanssa.

Tervon Venäjällä pienet vähemmistöt, kuten inkerikot ja vatjalaiset, joutuvat väistämättä totaalisen järjestelmän jalkoihin. Simpukan kyläpäällikkö Lebed allekirjoittaa itse lukuisten kyläläistensä vangitsemiset. Kuin kirottuna Simpukka lakkaa synnyttämästä uusia vauvoja, ja kylä autioituu pikkuhiljaa kokonaan.

Matriarkka on poikkeuksellisen naisen selviytymistarina. Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti. Aamun isoisä on M. A. Castrén, tunnettu suomalainen kansanrunouden kerääjä ja Elias Lönnrotin työtoveri.

Kolumbialainen esikuva

Tervon parhaita puolia ovat elävä, värikylläinen ja loppuun asti mietitty kieli. Tämä näkyy muun muassa inkeriläisten hauskoissa nimissä, joissa eläimet ja luonnonilmiöt saavat sijansa.

Tervon virtuoosimainen kerronta on toisaalta varsin sekavaa luettavaa. Monipolvinen juonenkuljetus huopaa edestakaisin kuin soutuvene myrskyisällä järvenselällä. Matriarkka on kaukana sujuvasta lukuromaanista.

Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä Stalinin Neuvostoliitossa. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti.

Yhteiskuntakriittisiä sanomia riittää kuin poliittisessa manifestissa. Kirjailijan tendenssinä on kaivaa fasismin juuria esiin paksujen historiallisten multakerrosten alta. Yhteiskuntakritiikin kärki osoittaa lopulta Suomeen, ei Venäjälle.

Aamun matriarkkatarina vertautuu hyvin Gabriel Garcia Marquezin suurromaaniin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), jossa kolumbialainen maalaisnainen elää ikivanhaksi, kärsii läpi maansa hirvittävien murrosvaiheiden ja kokee kaikkien läheistensä poismenon. Sadan vuoden yksinäisyys piirittää lopulta Aamuakin.

Matriarkka lähestyy Marquezin klassikkoa myös tyylillisesti. Se sama maaginen realismi, joka teki kolumbialaiskirjailijasta kansainvälisen tähden, tulee Tervolla näytille lähes yhtä sekavana ja tyylillisesti epäyhtenäisenä.

Kun sataa vuotta hipova Aamu tulee kuolemaan Suomeen, hän tapaa tietämättään kauan sitten kadottamansa pojan. Tämäkin on jo vanha. Hän messuaa äidilleen: kaikkien on parempi pysyä kotimaassaan. Aamulle ei ole Suomessa minkäänlaista sijaa, edes poikansa sydämessä.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa nro 6/2016.

Uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin

Avainsanat

, , , ,

 

Ilkka Malmberg: Tuntemattomat sotilaat. Kuvitus Ville Tietäväinen. Helsingin Sanomat 2007. 207 s.

Toimittaja Ilkka Malmberg lähestyy syksyllä 2007 ilmestyneessä teoksessaan Tuntemattomat sotilaat kaikkien tuntemia mutta silti salaperäisiä romaanihenkilöitä Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas (1954). Palkitun sarjakuvataiteilijan Ville Tietäväisen karikatyyrimäiset kuvat havainnollistavat Linnan piiloisia kärjistyksiä.

Feature-tyyliin kirjoitettu Tuntemattomat sotilaat on Malmbergin toinen tietoteos. Esikoisteos Seitsemän miestä (2005) käsitteli Aleksis Kiven kuulua veljesjoukkoa. Debyytin tapaan Tuntemattomien sotilaiden tekstit perustuvat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistuihin artikkeleihin.

Malmbergin silmä näkee tarkasti murteellisten vuoropuheluiden ja kertojan kommenttien taakse. Hän osoittaa Rahikaisen Tuntemattoman moderneimmaksi hahmoksi, joka ei kykene empatiaan eikä liikutu edes ensimmäisen ruumiinsa äärellä. Linnan moniulotteinen romaani vilisee orpopoikia, jotka joutuvat kohtalon oikusta samoamaan pitkin Laatokan Karjalan metsiä virkaintoisten upseereiden ohjauksessa. Yhtymäkohtia Seitsemään veljekseen on kosolti:

Tuntemattoman sotilaan miesjoukko on varsin eläväinen, verbaalinen ja tunteikas. Siinä on aika niukalti näitä jäyhiä ja lujia suomalaishahmoja. Mutta samoinhan on Jukolan veljeksissä: hekin lörpöttävät, paasaavat ja uhoavat kuin latinot.“

Kliseiden alasajo

Toimittaja on kaivanut koko joukon kiintoisia faktoja sotaromaanin tapahtumien taustalta. Malmberg kiinnittää melkoisesti huomiota mm. haavoittuneiden kohtaloihin joukkosidontapaikoilla, joilla sotalääkärit käyttivät lääkkeinä kovia huumeitakin (amfetamiinia ja heroiinia). Vaikka Malmbergin monet ajatusleikit, joissa kehitellään esim. kohtaloita kuolleiden romaanihenkilöiden jälkikasvuille, ovat mielikuvituksellisia, ne eivät tunnu kaukaahaetun makuisilta.

Monet TK-miesten ylevät sanat (meidän poikamme, korpisoturimme, sisukimppumme, hehkuva puolustustahtomme) saivat Vanhalan naurussa raikuvan tuomionsa kirjailijalta. Malmbergille romaanin murteellinen kieli on tärkeä havaintojen ja erittelyiden kohde. Hän viittaa lingvistien havaintoihin esim. Lehdon yllättävästä kirjakielisyydestä, joka itsessään viestii vahvoja merkityksiä. Linnan romaanikertojan käännyttyä jotakuta romaanihenkilöä (vaikkapa Lammiota) vastaan, ei tämän suuhun enää mahdu kotikunnaiden murretta.

Linnan romaanin kautta Malmberg ottaa kantaa paitsi historiallisiin faktoihin myös kaunokirjallisuuden painotuksiin. Hän näkee suomalaisessa kirjallisuudessa vahvan juopottelukohtausperinteen, joka käy kansallisesta totuustestistä. Perinne saa osansa myös Tuntemattomassa tuoden esille ennalta-arvaamattomia piirteitä varsinkin Koskelassa.

Pitkään ammattikirjoittajan työtä tehnyt Ilkka Malmberg on hionut feature-tyylinsä mukaansatempaavaksi. Tuntemattomiin sotilaisiin on kehittynyt hyvin persoonallinen kertojanääni, joka haastaa Linnan lukijat ja tutkijat jatkamaan puhkiluetun klassikon avaamista.

 

Scifi-matka Jumalan luokse

Avainsanat

, , , , , ,

J. P. Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016. 293 s.

Kirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) uusin kaunokirja on jännittävä scifi-romaani Luciferin oppipojat. Tieteisromaanissa matkataan läpi avaruuden kaukaiselle Olympos-planeetalle etsien maapallon jumalien syntysijaa. Jumalat löytyvätkin, ja niiden takaa paljastuu yhtä ja toista kiintoisaa ja vähemmän jumalallista.

Romaanin päähenkilönä on Gabriel Bonhomme -niminen vanhempi mies, jolla on takanaan useita, vuosia kestäneitä avaruusmatkoja. Bonhomme on tullut Maassa kuuluisaksi siitä, että hän on onnistunut löytämään (kristillisen) Jumalan ja jopa tappamaan tämän. Miten, missä ja miksi: siinä kysymyksiä, joita romaanissa selvitellään loppusivuille asti.

Jumala, jonka Bonhomme on tappanut ensimmäisellä Olympos-matkallaan, on muumioitunut ihmisolento, jonka Bonhomme oli haudannut metsään. Olento paljastuu lopulta lavastukseksi, tuhansia vuosia kestäneeksi komediaksi.

Löytyykö todellinen Jumala romaanin aikana? Itse asiassa eipä taida, mutta sitä vastoin sellaiseen uskovia henkilöitä löytyy joitakuita.

Kosmiset maailmanmatkaajat

Koskisen romaani on kiintoisasti täynnä ironisia viittauksia Raamattuun ja kreikkalaiseen mytologiaan. Yksi niistä on ollut ristiä Bonhommen avaruusaluksia Lucifer-nimellä. Romaanin todellinen Jumalan vastustaja ei kuitenkaan ole avaruusalus, vaan Bonhomme itse, joka on valmis räjäyttämään jopa planeettoja pelastaakseen ihmiskunnan julmien ”jumalien” käsistä.

Koskisen romaanikertoja selittää jopa joitakin Raamatun kertomuksia Olympos-planeetan alkuperäisasukkaiden tekosilla. Homo sapiensin esi-isinä tunnetut neanderthalinihmiset ovat Koskisen romaanissa kosmisia maailmanmatkaajia, joilla on yliluonnollisia voimia ja kykyjä.

Kertoja selittää tällaista avaruusmatkailua Vanhan testamentin Hesekielin kirjan 1. luvulla, jossa profeetta kuvaa erikoista enkelinäkyään. Scifi-romaanissa kuvaus on avaruusaluksen laskeutumista, jota Hesekiel kuvaa omalla tavallaan. Ihmiskunnan kosmiset kätilöt saapuvat tähtien takaa ja luovat ihmiset apinoista.

”Olen lukenut teologiaa ja mytologiaa riittävästi ymmärtääkseni, että muinaisten tekstien lähde oli silmieni edessä. Jumalat olivat eläneet ihmiskunnan tarinoissa vuosituhansien halki. Jumala oli ollut meille suuri arvoitus. Nyt se arvoitus oli ratkaistu, mutta jumalan takana piili varmasti toinen jumala, josta emme tienneet mitään. Olimme ottaneet lopullisen askeleen sijaan vasta ensimmäisen matkalla, niin, minne?” (s. 163)

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä syyskuussa 2016.

Uskonnollisen uskon läpileikkaus

Avainsanat

, , , ,

eskolaanttirs

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006. 185 s.

Antti Eskolan (s. 1934) uskontrilogian kolmas osa Yksinkertainen usko kertaa jonkin verran vanhaa ja jo sanottua mutta tuo esille myös uusia ajatuksia. Sarjan aikaisemmat osat ovat Uskon tunnustelua (1999) ja Tiedän ja uskon (2003). Eskolan uskokirjat ovat muodoltaan elämäntaitokirjallisuutta, joka on viime vuosina ollut varsinkin teologitaustaisten kirjoittajien muodikas lempilaji.

”Olen kirjoittanut tämän kirjan siinä käsityksessä, että useammassa suomalaisessa kuin arvaammekaan, on jonkin verran uskonnollista uskoa. Tämä usko ei kuitenkaan erityisen hyvin kohtaa sitä, mitä kirkko tarjoaa meille uskontona esimerkiksi Katekismuksen tai jumalanpalveluksen muodossa.”

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori on sisällyttänyt teokseensa laajoja kuvauksia uskon olemuksesta, kirkosta uskovien yhteisönä sekä uskon kohteesta eli Jumalasta. Perusteelliset käsittelynsä saavat myös sellaiset kristinuskon perusasiat kuin synti, armo, taivas, kadotus ja seurakunta. Yksinkertainen usko päättyy hauskasti uskontopedagogiseen pohdiskeluun, jossa Eskola kertoo keskusteluistaan omien lastenlastensa parissa.

Oma usko koeaineistona

Eskola viittaa usein vasemmistolaisuuteensa todeten yhteiskunnallisen radikalisminsa alkaneen jo 1960-luvulla. Teoksen alussa hän väittää aiheensa väistelevän suoraa käsittelyä mutta pyrkivänsä paradoksaalisesti juuri siihen: puhumaan uskon yksinkertaisuudesta siten, että sen kaikki ymmärtäisivät.

Kirjoittaja pyrkii lisäksi pelastamaan yksinkertaisen uskonsa dogmatiikan ja kirkkohistoriallisen opin syövereistä, niin kuin hän asian ilmaisee. Aika hyvin hän näihin tavoitteisiin pääseekin. Verraten sujuvasti kirjoittava Eskola tosin esittää jonkin verran keskenään ristiriitaisia ajatuksia.

Tällaiseksi osoittautuu esim. alituinen puhe uskovaisista, joita kohtaan Eskola esittää kärkevää arvostelua kautta teoksen. Kuitenkin hän nimeää uskovaiset selväksi viiteryhmäkseen:

”Vertaan itseäni uskovaisiin, ja minulla on paljolti sama uskonnollispohjainen arvo- ja normimaailma kuin heillä. Haluaisin olla vähintäänkin heidän liittolaisensa.”

Yllättävästi Eskola käsittelee omaa uskonnollista uskoaan ikään kuin koeaineistona. Tutkimalla omia ajatuksiaan, tuntojaan, uskomuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittaja yrittää tuoda havainnollisesti esille uskon ulottuvuuden salaisuuksia ja lainalaisuuksia. ”Elämänkokemukset eivät ole uskoa minusta karistaneet, vaan pikemminkin ylläpitäneet sitä, vaikka joskus itse yritin päästä uskostani eroon.”

Eskola kirjoittaa uskonasioista erittäin kiintoisasti, joskin ajoittain sekavasti. Kerronta ja ajatuksenkulku rönsyilevät melkoisesti, ja kirjoittaja sivuaa monenlaisia aiheita varsinaisten sanomiensa rinnalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Eskola suhtautuu uskontotieteilijöihin erittäin epäilevästi. Hän toteaa, että uskontotieteen monimutkaisista kiemurteluista ei jää jäljelle muuta kuin tyhjänpäiväinen abstraktio.

Teoksen ilmestyessä 2006 ajattelin Antti Eskolan kirjallisten uskontopohdiskeluiden ilmeisesti päättyvän Yksinkertaiseen uskoon. Teoksen lopun kuolemapohdiskeluista välittyy hyvin testamentillinen vaikutelma. Eskola on kuitenkin jatkanut aiheen kanssa myöhemmin, muun muassa teoksessaan Vanhuus (2016).