Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

, , , , , ,

lukutunti

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

Father Carrying Son On Shoulders During Countryside Walk

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

kirjalaatikko

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

ollijalonen

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Mainokset

Paperilla seisova perkele

Avainsanat

, , , ,

hannu-salama

Hannu Salama.

Milla Peltonen: Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat. Into 2016. 442 s. 

Into Kustannus julkaisi Hannu Salaman 80-vuotispäivän kunniaksi Milla Peltosen (s. 1973) kirjoittaman elämäkerran vuonna 2016. Kangasalla asuva Peltonen on perehtynyt Salaman elämään ja tuotantoon toistakymmentä vuotta. Salaman tuotantoa käsittelevä väitöskirja ilmestyi Turussa 2008.

Väitöskirjaa yleistajuisemmin kirjoitettu Paperilla seisova perkele paljastaa Salaman maailmankuvaa ja sen kehitystä lapsuudesta lähtien. Samalla esitellään ja arvotetaan Salaman 48 kaunokirjaa ja puututaan kirjailijan pitkän elämän kulminaatiokohtiin.

Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

HANNU Salamasta ovat aiemmin kirjoittaneet laajoja monografioita Pekka Tarkka (1973) ja Timo Harakka (1986)Jälkimmäisen teos S: Markiisi de Salaman vuodet oli 50-vuotiaan Salaman postmoderni elämäkerta, jossa sirpaleisen reportaasin keinoin tehtiin selkoa kirjailijan elämästä ja kirjojen taustoista.

Paperilla seisova perkele poikkeaa esimerkiksi Tarkan ja Harakan teoksista siinä, että Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

Pienoinen omakehu tuoksahtaa elämäkerturin mainitessa, että luettuaan 2008 tuoreeltaan Peltosen väitöskirjan Salama oli soittanut hänelle ja kiittänyt vertaansa vailla olleesta ymmärryksestä. Tarkemmin sanottuna Salama virkkoi, että Peltonen oli ensimmäinen tutkija, joka oli oikeasti ymmärtänyt häntä.

Peltonen teki väitöskirjan haastattelematta kertaakaan kirjailijaa itseään. Sitä vastoin uutuusteosta varten haastatteluja on ollut useita.

Salama on kirjoittanut päiväkirjaa 17-vuotiaasta asti, vuodesta 1999 asti julkaisumielessä. Nämä ns. Millenium-päiväkirjat julkaistaan kuulemma vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Peltonen on kuitenkin saanut luvan lukea päiväkirjoja, ja hän kommentoi niitä monografian loppusivuilla.

Päiväkirjat osoittavat kaikenlaista Salaman persoonasta ja ajattelusta. Monet tutut ihmiset saavat siellä kuulla kunniansa.

Esimerkiksi Pekka Tarkkaan Salama kuulemma pettyi pahasti vanhemmiten. Tuliko kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta todella kirjailijan vihamies, kuten Salama on kirjoittanut päiväkirjoihinsa?

Päiväkirjamerkinnöistä selviää myös, että Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955, 18-vuotiaana. Nuori taiteilijasielu oli kiinnostunut sekä kirjallisuudesta että kuvataiteista.

Tampere (erityisesti Pispala) oli kirjailijan mielestä erityisen kova ja kovuutta vaativa selviytymispaikka, mitä seikkaa Salama on havainnollistanut esimerkiksi Minä, Olli ja Orvokki -romaanissaan. Romaanin Harri Salmisen kovat kokemukset pohjautuvat kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin Tampereella.

Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955.

KIINTOISA pointti liittyy Salaman suhteeseen median kanssa.

Kirjailija on aina suhtautunut mediaan ja julkisuuteen ristiriitaisesti. Ristiriita ei ole vanhemmiten vähentynyt tai tasoittunut, päinvastoin.

Salama kirjoittaa edelleen aktiivisesti saadakseen tekstiä julkisuuteen. Uusin runokokoelma Hyvästi, kirvesvarsi! ilmestyi talvella 2016. Kun uusien teosten myötä tulee mahdollisuuksia esiintyä messuilla ja TV:ssä, kirjailija vaikuttaa ensin vastahakoiselta – mutta menee kuitenkin täysillä mukaan median pyöritykseen.

Median kutsu on siis vastustamaton.

Peltonen kuvaa seikkaperäisesti, kuinka teiskolaisesta maalaispojasta kuoriutui maailmankirjallisuuteen ja modernistiseen tyyliin perehtynyt kirjailija.

Nuori Hannu perehtyi modernistiseen kirjallisuuteen opiskellessaan Oriveden opistolla 1950-luvulla. Samalla aukesivat ulkomaalaiset esikuvat Dostojevskista ja Camus’sta lähtien.

Työläisperheen pojan kaunokirjallinen läpimurto oli romaani Juhannustanssit (1964), tekijänsä neljäs kaunokirja, josta nousi vertaansa vailla oleva kohu Suomen kirjallisuushistoriassa.

Kohua on seurannut myöhemminkin, esimerkiksi silloin, kun romaani Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi (1972). Romaani käsitteli räväkästi suomalaisten kommunistien vastarintaryhmiä II maailmansodan aikana. Kriitikot suhtautuivat siihen pääosin myönteisesti, varsinkin porvarillisissa lehdissä. Taistolaislehdissä teos teilattiin sen vuoksi, ettei Salama lähtenyt kirjoittamaan sosialistista realismia, kuten moni vasemmistolainen lukija oli odottanut.

Vaikka Salama on suhtautunut erittäin kriittisesti myös kommunisteihin, kirjailijan oma ääni on Peltosen mukaan aina ollut työläisen ja kadunmiehen ääni. ”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi, joka jaksaa räyhätä ainaista rosvokapitalismia vastaan.

Pienenä lapsena Tampereella Hannu joutui näkemään, kuinka poliisit pahoinpitelivät hänen isoisänsä epäiltynä kommunistisesta toiminnasta. Kun II maailmansodan aikana tuli nähtyä lähietäisyydeltä suomalaisten kaltoin kohtelemia venäläisiä sotavankeja, nuoreen mieleen iskostui painostavia kuvia väkivaltaisesta maailmasta ja elämänmenosta.

”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi.

SALAMA oppi lukemaan jo 4-vuotiaana.

Kirjoittamisen opettelu otti huomattavasti pitemmän ajan, koska sen omaksuminen kangerteli. Vaikka Hannu oli vasenkätinen, hänet pakotettiin ajan tavan mukaisesti oikeakätiseksi kirjoittajaksi.

Vuosi 1953 oli Hannu Salamalle sikäli merkityksellinen, että sinä vuonna päättyi hänen ”lapsenuskonsa” kommunismiin ja Neuvostoliittoon Stalinin kuoltua pois. Myöhemmin tuleva kirjailija kiinnostui politiikasta uudelleen.

Salama on antanut paljon ajattelemisen aihetta myös kaunokirjallisen muodon kehittämisestä. Viisiosainen Finlandia-sarja (1976–1983) sai muutkin kirjailijat sekä tutkijat miettimään uuden romaanimuodon ilmentymistä.

Milla Peltosen mukaan Hannu Salama on erilainen ihminen kuin romaaneista tuttu alter ego Harri Salminen.

Heillä on paljon yhtäläisyyksiäkin: molemmat ovat syntyneet 1936, käyneet kansankorkeakoulun, eläneet yksinäisinä kirjailijoina, pitäneet päiväkirjaa ja pelänneet mielisairauksia.

Salama totesi kuitenkin jo Minä, Olli ja Orvokki -teoksen (1967) ilmestyessä, ettei teoksessa esiintyvä Harri Salminen ilmennä hänen kokonaispersoonallisuuttaan – kuten ei yksikään Salaman lukuisista romaanihenkilöistä.

Itsestään kirjailija kuitenkin jakaa kukkuramitoin jokaiseen teokseensa. Todellisen psykologisen itsepaljastuksen Peltonen on havainnoinut muun muassa romaanista Tapausten kulku (1969).

Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama.

HANNU Salaman uskonnollisuus on esillä elämäkerrassa säännöllisin väliajoin. Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama, johon hän on suhtautunut jopa huumorilla.

Romaaneissaan Salama ei ole vierastanut uskonnollisia aiheita, päinvastoin. Elämän opetuslapsia I-III (1997–2002) ja Hakemisen riemu (2014) olivat Uuden testamentin uudelleenkirjoitusta.

Päiväkirjan lisäksi eräs toinenkin kirjoittamisen muoto on aina kiinnostanut Salamaa. Hän on näet ollut nuoresta asti innokas kirjeiden kirjoittaja. Usein kirjeet ovat kuitenkin jääneet lähettämättä.

Milla Peltosen sujuvakielinen ja havainnollinen ilmaisu tekee vaikutuksen ensi luvusta lähtien. Elämäkerturi käy analyyttisesti läpi Salaman teoksia liittäen ne kirjailijan elämänvaiheiden lomaan taitavasti ja kiinnostavasti.

Milla-Peltonen

Milla Peltonen. Kuva: Nauska.

Salaman teosten rinnalla Peltonen on lukenut myös melkoisen määrän kirjallisuuskritiikkejä ja huomioinut niiden vaikutuksia kirjailijan työhön. Lopputulema on kielellisesti hyvin hiottua tekstiä, jonka tyylikäs feature-kerronta jopa tempaisee mukaansa.

Vaikka Peltonen on haastatellut kirjailijaa paljon, hän silti siteeraa Salamaa verraten harvoin.

Peltonen osoittaa kirjailijaa kohtaan selvää myötätuntoa ja ymmärrystä tämän monista harhapoluista ja ongelmista huolimatta. Onhan sentään kyse kirjallisen romaanimuodon uudistajasta, joka on ohjannut monia ”seuraajiaan” luopumaan esimerkiksi kaikkitietävän kertojan luonnostelusta.

Hannu Salaman teoksista suurin osa lienee avainromaaneja ja ‑teoksia. Kirjailijalle on ollut aina tärkeä kuvata yhteiskunnallisia asioita ja muita aiheita oman itsen ja läheisten ihmisten, omien perheenjäsenten ja sukulaisten kautta.

Toisinaan kirjailija on käyttänyt romaanikerrontaa koston välineenä niitä kohtaan, jotka olivat joskus tehneet hänelle katalia temppuja.

Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle.

Hannu varttui lapsuutensa vuorotellen Sulo-isän ja Mirjami-äidin luona. Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle. Kommunistinen elämänkoulu kasvatti lahtarivihaan ja porvarien halveksuntaan.

Monet Salaman miespuoliset sukulaiset kärsivät skitsofreniasta. Aihe esiintyy jo Salaman esikoisromaanissa Se tavallinen tarina (1961), jossa päähenkilö joutuu mielisairaalaan. Mielenterveys on ollut kirjailijalle itselleenkin pitkäaikainen huolenaihe.

Romaanissaan Siinä näkijä missä tekijä (1972) Salama ruotii vanhempiensa salaista vastarintaliiketoimintaa, suomalaisen luokkayhteiskunnan ristiriitoja sekä Suomen kommunistisen liikkeen epäyhtenäisyyttä. Seurauksena monet suuttuivat, muun muassa taistolaiset lukijat sekä Salaman Mirjami-äiti.

Peltosen painokkaiden sanojen ja mielipiteiden taustalla on vuosia kestänyt mietiskely ja tutkimustyö.

Hannu Salaman kirjailijakuva on sikäli ristiriitainen, että yhtäältä hän on inhorealistinen kertoja, joka ei säästele lukijaansa ahdistukselta, ja toisaalta hän on herkkävireinen lyyrikko, jonka runollinen tyyli tulee esiin jopa realistisen romaanikerronnan rivien välissä. Tämän Peltonen osoittaa lukuisten esimerkkien ja tapauskuvausten kautta. Aivan oma lukunsa on Salaman naiskuvaus, johon Peltonen kiinnittää erikseen huomiota.

Juhannustanssit ja jumalanpilkkakohu saavat tilaa kymmeniä sivuja.

Peltonen osoittaa, että Juhannustanssien vastaanotossa oli samanlaisia piirteitä kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vastaanotossa. Sekä 1870-luvulla että 1960-luvulla syntyi valtava haloo siitä, että kirjailija juotti romaanihenkilön humalaan ja tämä kännipäissään piti karnevalistisen pilkkasaarnan. Seitsemässä veljeksessä ”saarnaajaksi” nousee Lauri, Juhannustansseissa muurari Hiltunen.

Toisaalta Peltonen osoittaa sen, mistä alustasta Juhannustanssien yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat ampuivat liikkeelle ja osuivat maaleihinsa, historiallisin tuloksin. Kirjailijan näkyvä kapinointi yhteiskunnan silloisia valtarakenteita vastaan sai kansanedustajat reagoimaan. Näin kuuluisa kirjasota syttyi, vaikka kirjallisuuskriitikot arvioivat teosta pääosin myönteisin kommentein.

Ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

KIRJAILIJA tuomittiin lopulta korkeimmassa oikeudessa kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen romaanihenkilönsä Hiltusen vuorosanoista, joiden tulkittiin sisältävän jumalanpilkkaa. Vankilaan Salama ei silti joutunut, koska presidentti Urho Kekkonen armahti hänet 1968.

Juhannustanssien pitkällinen julkisuusmylly vaikutti Salamaan Peltosen mukaan kaksijakoisesti:

”Juhannustanssijupakka oli Hannulle kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se oli pitkittyessään raastava rupeama, tuntuihan koko yhteiskuntarupeama nousseen yhtä jäsentään vastaan. Toisaalta tilanne oli kutkuttava. Huomio hiveli niin miehistä itsetuntoa kuin kirjailijan identiteettiäkin: kiinnostuneita (naisia eritoten) riitti, ja todennäköisesti Hannu koki olevansa niiden suurten edeltäjiensä veroinen, jotka olivat kohahduttaneet lukevaa yleisöä teoksillaan mutta jotka myöhemmin oli nostettu kuolemattomiksi klassikoiksi.” (s. 130)

Salama-sodasta on syytä muistaa, että Juhannustanssit kohautti myös Ruotsia ilmestyttyään siellä käännöksenä 1965.

Myös Sveanmaalla käytiin valtionpäivillä jumalanpilkkakeskustelua Salaman vuoksi, mutta kiivastuneiden ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

Otava on ollut Salaman luottokustantaja alusta asti. Välillä Salama on käväissyt toisella kustantajalla (Art House) mutta palannut sitten takaisin.

Mikä onkaan paljon julkaisseen Salaman varsinainen pääteos?

Salama on kuulemma kirjoittanut joitakin teoksia hätäpäissään hengen pitimiksi, rahapulassa. Sellaisiin ei kuitenkaan voi laskea romaania Siinä näkijä missä tekijä, jonka merkitys työväen kuvauksena on jopa kirjallisuushistoriallinen.

Kirjailija itse ei enää pidä tätä teosta pääteoksenaan, toisin kuin kirjallisuudentutkijat.

Peltosen elämäkerta tuo esiin paljon muitakin kirjailijoita, joiden kanssa Salama on ollut ahkerasti tekemisissä. Kirjailijalistan kärkinimi, johon viitataan useita kertoja, on Pentti Saarikoski. Hän ja Salama olivat toistensa luottoystäviä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 13.7.2017.

 

Tapio Koivukarin vaikein kirja

Avainsanat

, , , , ,

Tapio Koivukari 2013

Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro.

Tajusin, että voisin tehdä kirjan Islannin noitaoikeudenkäynneistä.

ROMAANINI Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga 2018) on 1600-luvun Islantiin sijoittuva historiallinen romaani. Islannista on toinen kotimaani. Asuin siellä vuosina 1989-1993. Puolisoni on islantilainen. Siksi minulle oli luontevaa kirjoittaa Islannin historiasta ja ihmisistä.

Kuulin kirjan aiheena olleesta tositarinasta jo asuessani Islannissa.

Vaimoni on kuvataiteilija. Hän teki huovuttamalla hahmoja, joita aloimme kutsua ”Mangoiksi”. Manga on kansansadun naispuolinen kummitus. Myös Poltetun miehen tyttären päähenkilöä kutsuttiin Mangaksi.

Ajatus Mangan tarinan pukemisesta kirjan muotoon kyti vuosia.

Kun keräsin aineistoa aiempaan islantilaiseen kirjaani Ariasman (ilmestyi 2011), joka kertoo baskilaisten valaanpyytäjien ja islantilaisten kanssakäymisestä, tajusin, että voisin tehdä kirjan myös noitaoikeudenkäynneistä.

Keräsin romaania varten aineistoa syksyllä 2014. Sen jälkeen kirjoitin valmiiksi romaanin Unissasaarnaaja (ilmestyi 2015).

Poltetun miehen tyttären kirjoitusprosessi oli poikkeuksellisen raskas ja monivaiheinen.

Suurin haaste oli juuri päästä sisään 1600-luvun ihmisten ajatusmaailmaan ja toisaalta nimenomaan päähenkilön persoonaan. Siksi tämä on ehkä vaikein kirja, jonka olen koskaan tehnyt.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia.

KUTEN sanottua, romaanissa on jonkin verran todella eläneitä historiallisia henkilöitä: päähenkilö Hyväniemen Mangan eli Margrét Thórdardóttirin lisäksi on ollut olemassa hänen isänsä, josta myös kerrotaan. Kirjassa selostetut oikeudenkäynnit ja teloitukset ovat oikeasti tapahtuneet.

Poltetun miehen tytär ilmestyi samanaikaisesti myös islanniksi. Puolisoni vuoksi islanti on ollut kotikielenäni neljännesvuosisadan. Siitä on tullut melkein toinen äidinkieli, mutta ei aivan suomen veroinen. En siksi tehnyt islanninkielistä versiota itse.

Minulla oli onnea saada kääntäjäkseni Sigurður Karlsson, joka on kääntänyt minulta aiemmin jo kolme kirjaa.

Sigurður on kääntänyt islanniksi myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sekä Rosa Liksomin ja Sofi Oksasen teoksia. Alkuun toimin Sigurðurin ”alkuasukasoppaana” eli varmistin esimerkiksi sen, että hän oli ymmärtänyt tekstin käänteet oikein.

Kirjoitusprosessin vaivalloisuudesta kertoo jotain se, että kirjoitin käsikirjoituksen kahdesti ja tekstiä karsittiin päättäväisesti. Tavallisesti kirjoitan rennommalla otteella, kun olen saanut tarinasta kiinni.

Poltetun miehen tyttäressä voi havaita yhteisiä teemoja sekä Ariasmanin että Unissasaarnaajan suhteen. Toisaalta tämä on kuitenkin aivan uusi näkökulma ennestään tuttuun maailmaan ja maisemaan.

Uskonto on minulle monella tavalla tärkeä asia. Minulla on teologin koulutus. Olen toiminut uskonnonopettajana seitsemisen vuotta ja joskus saarnannut tai muuten esiintynyt yhteisön luottomiehenä. Pappisvihkimys minulta kuitenkin puuttuu.

Niin on ehkä hyvä.

Uskonnollisten yhteisöjen raadolliset pyrinnöt antavat helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

KIRJAILIJAN kutsumushan on samalla tavalla kokonaisvaltainen elämäntapa kuin pappisvirka. Olen ajatellut, että yrittäisin liikaa, jos olisin samalla aikaa sekä pappi että kirjailija.

Teologin koulutus on minusta hyvä pohjakoulutus kirjailijalle.

Se on syväkairaus kulttuurimme perusteisiin. Hyvin monissa aiheissa on uskonnollinen ja hengellinen ulottuvuus, vaikka näkyvässä tekstissä ei viitattaisikaan perinteiseen uskonnollisuuteen.

Toisaalta uskonnollisessa yhteisössä vaikuttavat myös monet inhimilliset ja jopa raadolliset pyrinnöt. Kaikki tällainen on mielestäni kiintoisaa ja antaa helposti aihetta kaunokirjalliseen tarinaan.

Vietin romaania varten kolme kuukautta Islannissa ja suurimman osan ajasta Poltetun miehen tyttären tapahtumaseuduilla Islannin Länsivuonoilla eli maan luoteisnurkassa. Samalla seudulla olen itsekin aiemmin asunut.

Kuriositeettina mainittakoon, että olen ollut Sana-lehdessä avustajana opiskeluaikoina. Sana on siis ollut minulle yksi ponnahdusalustoista kirjalliselle uralle.”

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin (s. 1959) ajatukset kirjattiin ylös Sana-lehden haastattelussa kesällä 2018. Teksti julkaistiin syksyllä.

 

 

Lumoava romaani loputtomasta yksinäisyydestä

Avainsanat

, , , , ,

markkupääskynen

Markku Pääskynen. – Kuva: Curt Richter.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. 199 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) yhdeksäs romaani Hyvä ihminen on matkakirja, jossa seurataan yksinäisen nuorukaisen, Rakun, taivalta läpi Länsi-Euroopan ja tämän rauhoittumista kotoiseen Helsinkiin.

Romaani on tutkielma vähäosaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Teema lähtee liikkeelle minäkertojasta itsestään ja laajenee sen jälkeen hänen tapaamiinsa lähimmäisiin.

Rakun sukupuolesta ei ota helposti selvää: häntä luullaan jatkuvasti naiseksi. Hän pukeutuu paljon valkoisiin, mikä lisää harhatulkintoja.

VALO ja varjo ovat tärkeitä metaforia Pääskysen kerronnassa. Valon ja pimeyden kautta kirjailija kuvastaa ihmisen vaikeuksia havaita näkemiään asioita tai arvottaa niitä oikein.

Kun Rakku tapaa Helsingissä katujen kasvatteja, hän huomaa auringonvalonkin käyttäytyvän oudosti näiden kohdalla: valo hajoaa niin olemattomaksi, ettei näistä maan vähäisimmistä jää edes varjoa.

Hyvässä ihmisessä vilisee ulkomaalaisia ja helsinkiläisiä paikannimiä jatkuvana virtana. Myös Rakun paikalleen pysähtynyt elämä on Pääskysen kertomana tajunnanvirtaa, jossa tapahtuu vähän ikimuistoista ja jonka totuusarvo muuttuu koko ajan kyseenalaisemmaksi.

Hyvässä ihmisessä Rakku tekee jatkuvasti kauhistuneita havaintoja muista ihmisistä ja ympäristöstään. Lähelle tulevat ihmiset tuntuvat toimivan jopa järjenvastaisesti. Kun hän yrittää itse toimia oikein, muut reagoivat yllättävästi: loukkaantuvat tai sanovat hänelle pahasti.

On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus.

ROMAANI tuo mieleen Mika Waltarin klassikon Yksinäisen miehen juna (1929), jossa 21-vuotias kirjailija kuvaa alakuloiseen tapaansa pitkää, todellista junamatkaa Istanbuliin ja takaisin. Pääskysen samanikäinen minäkertoja tekee matkaa eri suuntaan kuin Waltarin, idästä länteen. Yhteistä teoksille on painostava tunnelma, vaikka nuoria henkilöitä kiehtovat seikkailut odottaisivatkin seuraavan kulman takana.

Venice_paloma1-1300x800

Silloin tällöin Rakku tarttuu tarot-kortteihin, jotka vievät hänet kohti uusia seikkailuja. Hän uskoo sattumaan enemmän kuin Jumalaan.

”On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.”

Pelko/rakkaus-dikotomia on itse asiassa sekin kuin suoraan Waltarin suusta.

Auringon liikkumattomuus aurinkokunnan keskiössä puhuttelee Rakkua tavattomasti. Hänkin haluaisi asettua Aurinkoa kiertävälle radalle, jossa ei tarvitsisi piitata harharetkistä.

Tämä tapahtuukin toisen osan alussa, kun Rakku on vakiintunut perheenisäksi. Viivin ja pienen vauvan kanssa Rakku oppii, kuinka tärkeät asiat muuttuvat arkipäiväisiksi: läheisen ihmisen puheesta tulee ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Ja jos läheistä ei enää kunnolla kuuntele, tämä on muuttunut itsensä yhdentekeväksi varjoksi.

Päiväkirjan kirjoittamisesta tulee Rakulle pakkomielle. Hän on pannut merkille, että tie sanonnan kirkkauteen on koettelemuksia täynnä: jos haluaa ilmaista itseään hyvin, sitä on harjoiteltava yhä uudelleen. Päiväkirjaan Rakku kirjaa seikkaperäisesti kokemuksiaan Suomesta ja maailmalta.

Välillä hän unohtaa päiväkirjan jonnekin, josta seuraa voimakas vieraantumisen tunne. Hän tuntuu täyttävän päiväkirjaa automaattikirjoituksella ja seuraa myöhemmin mielenkiinnolla, mitä tulikaan kirjoittaneeksi.

Työkaverin mukaan Rakku on luonnostaan hyvä ihminen: muiden etuja ajatteleva rajojen kokeilija, joka rakastaa muita aidosti, on hyvä ja solidaarinen ystävä, poliittisesti valveutunut ja aktiivinen sekä universaalisti innostunut.

Tätä Rakku ei hevin usko. Hänhän tekee väritöntä virastotyötään, möyryää tuntikausia maanalaisissa varastokäytävissä Eläintarhanlahden alla, hoitaa kotitöitä. Ketä sellainen ihminen tai elämä voisi kiinnostaa?

Sitten tulee pysähdys: Viivi päättää jättää tylsäksi kokemansa miehen. Rakku putoaa tyhjän päälle – ja huomaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

NIIN nuorempi kuin vanhempi Rakku lueskelee portugalilaisen Fernando Pessoan runoja. Waltarin rinnalla Pessoa on avain Pääskysen sanaiseen arkkuun.

Portugalilaiskirjailijahan on maailmankirjallisuuden kuuluisin heteronyymien käyttäjä. Pessoa loi kokonaisia kirjoja tekniikalla, jossa sepitettiin kirjoittajakin, ei pelkästään kertojaa.

Rakku huomaa kirjoittavansa päiväkirjaansa heteronyyminä, vaikka ei ensin tiedosta sitä. Teksti, joka tuntuu juuri nyt omalta, ei ole sitä enää vuoden kuluttua.

Tätä kautta Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

Kun Pääskysen päähenkilö huomaa, ettei hän voi määritellä itseään toisten kautta (Viivin aviomiehenä, työyhteisön jäsenenä, ystävänä jne.), hän alkaa etsiä muista riippumatonta itseään.

Kun Rakku löytää itsensä, pitkä vaellus läpi vieraan ja pimeän päättyy ja hän tuntee ajan pysähtyvän kuin juoksukilpailun maalissa.

Pääskysen sinänsä lumoava romaani jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Teos kertoo koskettavasti ihmisestä, joka ymmärtää ajan riennon ja osansa maailmankaikkeudessa persoonallisemmin kuin lähipiirinsä ja jää näiden tietojensa kanssa yksinäiseksi.

– – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Nuoressa Voimassa 25.5.2018.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

, , ,

Tuominen.jpg

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

arttutuominen

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård

Johanna Sinisalon pitkä tie Kuun pimeälle puolelle

Avainsanat

, , , , , , ,

Renate-Richter-iron-sky-30371089-2048-854
Johanna Sinisalo: Renaten tarina. Johnny Kniga 2018. 358 s. 

 

EN TIEDÄ, kuka muistiinpanojani tulee lukemaan. En halua olla niin dramaattinen, että kuvittelisin avaruuden muukalaisten löytävän ja tulkitsevan tekstiäni tuhansia vuosia sen jälkeen, kun olemme jo kaikki mennyttä. Luultavasti tiedostoni päätyy lähinnä Obin huviksi. Tai kenties järkytykseksi.” (s. 13)

Johanna Sinisalon (s. 1958) uusin romaani Renaten tarina pohjaa Iron Sky I -elokuvaan, jonka käsikirjoitustiimin johtaja Sinisalo oli ennen työn siirtymistä amerikkalaisille. Elokuvan ilmestyttyä 2012 Sinisalolta kysyttiin, voisiko hän tehdä aiheesta myös romaanin.

– En tosiaan, kirjailija oli tiuskaissut väsyneenä ja kyllästyneenä. Myöhemmin kysyttiin uudelleen, sama vastaus.

Sittemmin Sinisalon ajatukset romaanin suhteen muuttuivat toisiksi. Hän julkaisi romaanin ensin ranskaksi nimellä Le Reich de la Lune (Kuun valtakunta). Myös saksankielinen romaani on jo painovalmis, mutta sen julkaisu Saksassa odottaa Iron Sky II -elokuvan ensi-iltaa (tammikuussa 2019).

Sinisalo lähti tutkimaan yhteiskuntaa kannattelevia valheita, propagandaa, indoktrinaatiota ja valtarakenteita.

Suomeksi romaani ilmestyi elokuun puolivälissä. Renaten tarina perustuu Iron Skyn käsikirjoituksen varhaisiin versioihin ja Sinisalon tekemään massiiviseen taustatyöhön.
– Varsinainen kirjoitustyö nieli kolme vuotta, Sinisalo kommentoi heinäkuussa Iron Sky -faneille Turun Finnconissa.

Jarmo Puskala keksi pähkähullun alkuperäisidean kuunatseista, ja Star Wreckillä kunnostautuneet tamperelaisteekkarit rekrytoivat Sinisalon tekemään ideaa isommaksi. Renaten tarina on ”Iron Sky Writer’s Cut”. Kun Iron Sky I on jäävuoren huippu, Renaten tarina liikkuu suurimmaksi osaksi pinnan alla.

 

ELOKUVAN tarinakehyksestä käyttämättä jäänyt materiaali käsitteli muun muassa sitä, millaista voisi olla syntyä salaisessa kuulinnakkeessa ja elää yhden ideologian kuplassa koko lapsuusaika. Tämän rinnalla Sinisalo lähti tutkimaan ja erittelemään yhteiskuntaa kannattelevia valheita, propagandaa, indoktrinaatiota ja valtarakenteita. Kirjailijaa ovat ennenkin kiinnostaneet sekä ihmisten väliset valtarakenteet että ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Iron Sky I sijoittuu vuoteen 2018 ja Iron Sky II vuoteen 2038. Renaten tarinan nykyaika puolestaan on vuosi 2047, jolloin Iron Sky III saattaa sekin olla jo takanapäin. Tuolloin Renate on 52-vuotias aikuinen. Sodasta on kulunut vajaat 30 vuotta. Kuun siirtokuntaa johtava Renate päättää kirjoittaa kokemuksistaan päiväkirjan, omaelämäkerran, tilinteon.

Renate on jäänyt yksin Jamesinsa ja valtavan pakolaisjoukon kanssa ja joutunut suunnittelemaan kolossaalisen pakolaisleirin Kuuhun. Schwarze Sonnen uudeksi nimeksi on tullut Neomenia, Uusi kuu.

Renaten tarina sisältää Renate Richterin päiväkirjamerkintöjä yli 300 sivua. Ne valaisevat kuusiirtokunnan elämänmenoa ja kansallissosialistista ideologiaa, josta natsit eivät luovu mistään hinnasta.

Renatella on jo lapsena haave matkustaa Maahan käännyttämään natsien vihamiehiä natsiaatteen taakse. Kuten Iron Sky I -elokuvassa, natsivakoojien joukkue lähetetään Renate mukanaan Maahan hakemaan uutta teknologiaa, jolla viimeisteltäisiin Maan tuhoamiseksi valmistetut superaseet.

Seurauksena syttyy sota, ja tuhannet kuolevat Maassa ja Kuussa.

Maassa ei kuitenkaan kaikki ole kuulaisten silmin niin kuin piti olla. Maan ihmiset elävät sellaisessa yltäkylläisyydessä, että Renate menee sekaisin. Sitten Renate törmää kiintoisiin miehiin ja naisiin – ja menee sekaisin niistäkin.

ironsky

Romaanin alussa Renate uneksii vesisateesta.

Kuussa vesi on kultaa arvokkaampaa. Unessa Renaten yläpuolella on avoin taivas. Se on mittaamattoman arvokas sille, joka on varttunut kupolien alla ja tunneleiden sisällä.

Renate herää veteen, joka tippuu hänen kasvoilleen kallion raosta. Tunteeseen sekoittuu myös surua siksi, että Renate tietää Kuun olevan vaaraksi siellä asuville. Vaara kasvaa suhteessa aikaan, mitä pitempään Kuussa asuu.

Avasin silmäni. Ylläni oli kivinen katto. Se tuntui riippuvan vain muutaman vaaksan päässä kasvoistani. Pettymys sekoittui kauhuun. Äkillinen ahtauden tunne iski minua nyrkillä vatsaan ja salpasi hengitykseni. Tunsin makaavani sängyn sijasta ruumisarkussa. Tietyllä tavalla tietysti makasinkin, valtavassa kivisessä ruumisarkussa joka kiiti avaruudessa.” (s. 9)

Kuun asukkaiden vihollisista tärkeimpiä on kuutomu, äärimmäisen teräväkiteinen ja hienojakoinen pöly, joka turmelee laitteet ja koneet ja sairastuttaa ihmiset keuhkosairauksiin. Kuun asukkaat saavat asiaan helpotusta sodan jälkeisen pakolaistulvan myötä. Pakolaisilla on mukanaan mikroaaltotekniikkaa, jolla saadaan viimein estettyä tehokkaasti kuutomun kulkeutuminen ilmalukoista asuin- ja työtiloihin.

Kuun asukkaiden vihollisista tärkeimpiä on kuutomu, joka turmelee laitteet ja koneet ja sairastuttaa ihmiset keuhkosairauksiin.

Renate muistelee lapsuuttaan Kuussa hartaasti ja rakkaudella. Päiväkirjan ensimmäisellä sivulla Renate on kuusivuotias syntymäpäiväsankari vuonna 2001. Renaten syntymäpäivä on sama, jolloin Hitler aikoinaan käski polttaa epäsaksalaiset kirjat.

Kuunatsit opettavat lapsilleen asiat oikein päin. Lapset totutetaan Maan painovoimaan käyttämällä gravitaatiogeneraattoreita. Tälläkin valmistaudutaan invaasioon Maan pinnalle, jottei hyökkääjien voimat lopu saman tien astuttaessa Maan kamaralle.

Kuun erikoisin paikka on Valhalla Garten, jonne kuolemansairaat vanhukset ja ihmiset kootaan. Renaten parhaan ystävän Anneliesen mummo saa paikan tästä saattohoitokodista. Myöhemmin sinne lähetetään myös Renaten lähipiiriä.

Ensimmäinen kirja, jonka Renate lukee lapsena mikrofilmiltä, on Pikku Heidi (1880). Klassinen tarina kasvaa nuoren tytön mielikuvituksessa koskettavaksi vertauskuvaksi kuunatseista, jotka ovat joutuneet hylättyinä muuttamaan normi-ihmisten yhteisöjen ulkopuolelle.

Renate lukee sveitsiläistä satua vinoon siksi, että hän ei ymmärrä kaikkia sanoja. Esimerkiksi tarinan kannalta tärkeät sanat kuin tuuli, vuohi, pensas ja juusto eivät aukea Kuun tytölle ollenkaan. Ja kun tarinan jatko-osassa Heidi osaa käyttää oppiaan (1881) puhutaan jostain Jumalasta, Renaten äiti selittää sen Hitlerin vertauskuvaksi!

Keski-ikäinen Renate suhtautuu elämään ja kuolemaan kaikenkokeneella otteella. Hänen miehensä James on kuollut, ja Renate kokee kaikennielevää yksinäisyyttä. Hän on ainoa elossa oleva siltaihminen – eli ihminen, joka on oleskellut ennen sotaa sekä Kuussa että Maassa. Kuun johtajana Renatella ei ole paljon ystäviä. Kuussa syntyneet pitävät häntä maatiaisena (Maan asukkaana) ja Maassa syntyneet taas täysverisenä kuulaisena.

Renaten silmäterä on hänen aikuinen tyttärensä Obi. Renate ei kuitenkaan kirjoita päiväkirjaansa varsinaisesti tytärtään varten. Hän nimeää päiväkirjan Kittyksi (kuin Anne Frank) ja kirjoittaa kirjalle suoraan. Renaten suhde omiin vanhempiinsa on kompleksinen: hän kaipaa äitiään kovasti, mutta isää ei. Isä on Renaten muistoissa karkea valehtelija, jota hän ei muistele lämmöllä.

Renate tutkii 40 vuotta vanhoja muistiinpanojaan ihmetellen, kuinka paljon hän onkaan unohtanut lapsuutensa vaikeuksista. Kuulaisenkin aivot ovat armeliaat ja siivilöivät muistoista pois vastenmielisiä juttuja.

Renate käyttää hyväkseen lukuisia historian materiaaleja, joita hän on itse aikuisena laatinut Kuun koululaisia varten. Niihin kuuluu sotahistorian oppiaineisto Operaatio Perhosesta, joka on natsien tuhatvuotisen valtakunnan vaihtoehto, suunnitelma B.

Renaten lapsuus oikeastaan päättyy siihen hetkeen, kun hänestä tehdään Mondjugendunterführerin eli kuunatsien lasten opettaja. Edellinen opettaja oli vanha mies, jolla oli todettu kasvain. Hänkin sai lähteä pikavauhtia Valhalla Gardeniin!

iron-sky-2012-001-swastika-spaceship (1)

TARPEEKSI hullu idea vetää vakavaksi. Renaten tarina on jotain kunnon seikkailuromaanin ja romanttisen tyttöromaanin välimaastosta. Scifi on romaanissa kolmannella sijalla. Sinisalon teos on kelpo kirja elokuvasta, jonka slapstick-huumori jakoi mielipiteet kaikilla mantereilla.

Hieman mietityttää, miksi Sinisalo on lähtenyt tekemään vakavasävyistä kaunokirjaa pähkähullusta parodiasta.

Kenties Iron Sky alkoi vuosia sitten Sinisalonkin mielessä parodiana, vitsinä, kunnon herjana tms. Myöhemmin perehdyttyään tarkemmin Renaten ja kumppaneiden taustoihin sekä kuunatsien oloihin ja historiaan kirjailijaa on alkanut houkuttaa tehdä aiheestaan ja henkilöistään kunnon kaunokirjallisuutta.

Miksi Sinisalo on lähtenyt tekemään vakavasävyistä kaunokirjaa pähkähullusta parodiasta?

Ei siis enää kieli poskella, vaan pohjamutia myöten.

Näin ollen Iron Sky -fanille Renaten tarina on aarreaitta. Teoksesta löytyy laajoja historiankirjoituksia esimerkiksi Kuun asuttamisen vaiheista II maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Kuunatsien historia esitellään johdonmukaisena. Kuusta tulee romaanissa omavarainen 1949, jolloin viimeiset natsit muuttavat Etelämantereelta Kuuhun. Myöhemmin kuunatsit rakentavat helium-3-kaivoksia, joista löytyy energiaa suunnattomia määriä.

Olojen vakiinnuttua kuunatsit alkavat suunnitella kostoretkeä. Paluusuunnitelma on aikaansa odottava revanssi, kuin Kristuksen toinen tulemus tai Imperiumin vastaisku.

Tottuneena scifi-kirjailijana Sinisalo pudottelee futuristisia yksityiskohtia lukijan eteen tottuneesti kuin sanavalmis huutokauppameklari. Hän kansoittaa Kuun yli- ja ali-ihmisillä, joista jälkimmäiset työskentelevät käsityöverstaissa syvällä kuunpinnan alla ja näkyvät varsinaisille Kuun asukkaille harvoin.

Sinisalo syventyy kuunatsien elämänmenoon intohimoisesti, tunnontarkasti ja järjestelmällisesti. Olisiko pienempi intensiteetti riittänyt?

Vaikka Renaten tarinan vakavat sävyt rikkovat Iron Skyn hirtehistä tyyliä, osaa Sinisalokin ironisoida ja kyseenalaistaa, jopa naureskella. Keskeisimmät ironian piikit osoittavat samaan suuntaan kuin elokuvassakin eli USA:n hallintoon, jossa riittää aineksia satiiriin.

Kirjailija tosin sanoi Finnconissa, että Donald Trumpin päästyä USA:n presidentiksi oli ollut vaikea keksiä niin mielikuvituksellista parodiaa jenkkivaltion hallinnosta, etteikö reaaliuutisointi olisi ampunut sitä saman tien alas teränsä menettäneenä!

dtrump

RENATEN tarinaa sävyttää koko ajan kirjailijan sitkeä tendenssi saarnata luonnonvarojen tuhlausta ja kapitalistista asennetta vastaan. Viisikymppisenä Renate huomaa olevansa kuolemansairas. Kuutomu on tehnyt tehtävänsä keuhkoissa.

Vanhana häntä ei enää miellytä kaaosteoria siten kuin nuorena. Henkisesti kypsynyt nainen haluaa ajatella koruttomasti, yksinkertaisesti ja tasapainoisesti sekä uskoa järjen voittoon tunteesta.

Renaten tarinan luontopuhe alkaa oikeastaan jo kuulinnakkeen kuvauksessa. Schwarze Sonne on elinkelpoinen ihmisille pitkälti yksinkertaistetun ekosysteeminsä ansiosta. Kuulaisten ruokavalio on yksinkertainen ja askeettinen. He viljelevät ainoastaan klorellalevää, hamppua ja lehtikaalia. Sinisalo kuvaa kunnianhimoisesti ravintoarvoja ja sitä, miten lapsi Maan ulkopuolella kokee maatiaislapselle itsestään selviä luonnollisia asioita.

Myöhemmin Maassa Renate ihmettelee avoimesti ja hartaasti monia maatiaisten kerskakulutuksen ilmentymiä. Maan asukkaat ovat lisäksi niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa pysähtyä edes ruokailemaan rauhassa. Pikaruokakulttuurin tuotteina syntyy valtavia määriä roskia.

Luonto on ollut Sinisalolle tärkeä aihe aikaisemminkin, jopa lähtien esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi.

Erityisen pöyristynyt Renate on muoviteollisuudesta:

Kallisarvoisesta, valtavalla vaivalla kivimassojen syövereistä ja meren pohjasta lypsetystä, muinoin kuolleista eläimistä ja kasveista vuosimiljoonien kuluessa muodostuneesta, hankalasti ja ympäristöä turmelevasti jatkojalostetusta raaka-aineesta tehtiin tavaraa, joka oli tarkoitettu vain pois heitettäväksi.” (s. 35)

Puhuessaan Renaten suulla esimerkiksi öljyn jatkojalostuksen mielettömyydestä kirjailijan oma kriittinen ääni on vahva. Pointit liittyvät Sinisalon vuosikymmeniä kestäneeseen ympäristökritiikkiin. Renate toteaa yksikantaan, että maatiaiset olisivat voineet oppia ympäristö- ja energia-asioissa paljon kuulaisilta. Niin – elleivät nämä olisi olleet kostonhimoisia natseja.

Luonto on ollut itse asiassa Sinisalolle hyvin tärkeä kuvauskohde aikaisemminkin, jopa lähtien hänen esikoisromaanistaan Ennen päivänlaskua ei voi. Renate katselee Maapalloa kuin kirjailija aikoinaan Australian ja Uuden-Seelannin neitseellistä luontoa. Länsimaisen ihmisen kuluttajapainotteiset elämäntavat, veden ja luonnonvarojen tuhlaus ja saasteet lyövät molempia silmille kuin ruoska.

Niinpä Sinisalo leipoo Renatesta kaltaisensa ympäristöaktivistin, joka antaa sanan säilän heilua ihmisten ymmärtämättömyydelle.

Renaten tarinan tempo vaihtelee selvästi. Teos alkaa hitaasti lapsuuskokemuksilla. Tapahtumat kiihtyvät kunnon vauhtiin, kun Renatesta on tullut opettaja ja Maa-seikkailu alkaa.

Kirjailija käyttää satiiria ihmiskuvauksessa tämän tästä. Usein kertojan pointtina on se, kuinka tyhmästi ihmiset yrittävät toisiaan sumuttaa – tai uskovat toisen sumutuksen. Tässä Sinisalo painii todella raskaassa sarjassa. Yksi keskeinen vertauskohde on Voltairen klassikko Candide (1759).

renate-richter-1920x1080-26580

SINISALO lähtee henkilökuvauksessa eri linjoille elokuvaohjaaja Timo Vuorensolan kanssa. Eniten ero näkyy Renaten hahmossa, joka elokuvassa on seksisymbolinen ja kirjassa taas tylsä, harmaa hahmo, joka ei kerää miesten katseita (paitsi Adlerin). Kirjallisen Renaten sukupuolisuudessa myös lesbous on mukana selvästi.

Henkilökuvauksen avainsana on indoktrinaatio. Renaten on pakko myöntää tulleensa vahvasti indoktrinoiduksi. Onko hän pettynyt? Eipä oikeastaan, ainakaan ensin. Kyllä hän opettajana ymmärtää yksioppisuuden merkityksen päälle. Historian huonoimmilta asioilta tekee kenen tahansa mieli ummistaa silmänsä. Toisaalta Renate ymmärtää, että Kuussa on ollut syytä viljellä vahvaa propagandaa.

Kostoretkessä ei ole järkeä, mutta tunnetta – sitä riittää!

Yksi syy käyttää propagandaa on vallanhimo. Se ajaa Renatelle tuttuja ihmisiä mielettömiin tekoihin. Kuunatsit suunnittelevat kostoa bolsevikeille, kapitalisteille ja aasialaisille, jotka natsien sijasta nyt hallitsevat Maassa. Tällaisessa kostoretkessä ei ole järkeä, mutta tunnetta – sitä riittää!

Maassa Renatea odottaa täydellinen kulttuurishokki. Ihmiset elävät käsittämättömässä yltäkylläisyydessä, toisin kuin kuunatseille on opetettu.

Kirjoittaako Sinisalo nykypäivän johtajista tai johtamismenetelmistä? Kuin vastauksena tähän Klaus ottaa Maahan mukaan Hakenkreuzigung- eli hakaristeytyskoneen, jonka äänellä pitäisi pystyä aivopesemään kuulijoita. Ensin kone tuntuu toimivan moitteettomasti, mutta sitten Renate ja Klaus huomaavat ongelman. Maan ihmiset näyttelevät vaikutusta!

Romaanin toisen osan alussa astronautti James Washington saapuu Maasta sekoittamaan kuulinnakkeen – ja Renaten – elämänmenon:
Elämäni oli mullistunut jo Klausin kosinnasta, mutta vangin saapuminen muutti sen kuin oudoksi uneksi. En saanut ajatuksiani irti muukalaisesta. Mitä kaikkea hän olisi voinut minulle kertoa?” (s. 121)

Renatella riittää häkellyttäviä hetkiä tämän tästä. Yksi ironisimmista on, kun Klaus Adler lyö hänelle käteen kansallissosialistisen sukupuolielämän käsikirjan. Hän on ilmeisesti itse opiskellut käsikirjan kannesta kanteen. Kuten arvata saattaa, Schwarze Sonnessa miehet ovat kaikessa naisten edellä.

Eli kyllä tätä kirjaa on tehty myös vahvassa #metoo-hengessä!

Renaten tarina on värikäs kertomus, josta tihkuu läpi alituinen hermostuneisuus ja angsti.  Sinisalo pohtii Renaten suulla arkipäivän politiikkaa, geopolitiikkaa, mediaa, muotia ja koulutusta.

iron-sky-walkyr1

Kuunatsien yhdyskunnassa kaikki valjastetaan koston tarkoitusta varten. Kuunatsien kostoiskun valmistelu vie kuitenkin mehut siltä tärkeimmältä eli yhteiskunnan kehittämiseltä. Esimerkiksi digitaalinen vallankumous ei kosketa Kuun asukkaita. He vain ihmettelevät, miksi maatiaisilta siepatut TV- ja radiolähetykset muuttuvat yhtäkkiä kryptisemmiksi avata. Kun James Washington tulee käymään, hänen älypuhelimensa herättää syystä ihmetystä.

Lähtiessään 2018 Maata valloittamaan kuunatseja odottaa vihollinen, joka on tottunut tietokoneisiinsa ja älypuhelimiinsa. Maan päällä Renate tajuaa, että Schwarze Sonne on kaukana ihanteesta, johon hän uskoi. Havahduttavaa on toisaalta sekin, ettei Maakaan ole paratiisi.

Vaihtoehtoinen historia saa täyden merkityksen: natsipropaganda laittaa tositapahtumat kirkastamaan järjestelmää. Indoktrinoinnissa kuunatsit ja Maan kapitalistit ovat samanlaisia, yhtä oppineita.

Sinisalo onnistuu uskottelemaan, kuinka inhimillisiä natsit ovat karmeassa projektissaan. Historiankirjoitus on voittajien, toivotti jo Churchill. Natsit vaikuttavat tiettyyn pisteeseen asti jopa onnellisilta. Renaten tarina on oikeastaan Renaten historia, hänen tulkintansa tapahtumien kulusta ja kausaliteettisuhteista. Tässä vaihtoehtoisessa historiassa Barack Obamasta ei tullut Yhdysvaltain presidenttiä vuonna 2008, vaan Sarah Palinista.

Sinisalo korostaa reaalimaailman heikkouksia ja itsestäänselvyyksiä. Natsismi kääntyy romaanissa naurettavaksi suhteessa yhteisöönsä, joka on vienyt periaatteensa äärimmäisyyteen, vaikka elää epäinhimillisissä oloissa. Samaan tyhmyyteen taisivat oikeatkin natsit sortua.

Maan pieneliöt ovat synekdokee planeetan satumaisesta faunasta, floorasta, vesistöistä ja ilmastosta.

Miten voidaan palauttaa historia, jos ei ole tietoja, arkistoja ja keskustelua? Silloin myytit ja legendat leviävät kuin rikkaruoho.

Kuunatsit pitävät Hitleriä hienona humanistina, jopa pyhimyksenä. Se, että hieno ihminen ajettiin itsemurhaan 1945, ajaa kuunatseja omassa projektissaan eteenpäin kuin lokomotiivi.

Kuunatsien ylemmyys perustuu loistavan puhtaisiin jälkeläisiin. Kuunatsit luulevat Maan teknisten edistysaskeleiden liittyvän lähinnä huvitteluun, laiskotteluun, kapitalistiseen voiton maksimointiin ja kansan tyhmentämiseen.

Kuunatsien aseistuksen tärkein elementti on Götterdämmerung (Jumalten tuho). Kuunatseilla on myös Hitlerin Silmä, jolla he ovat tarkkailleet vuosikymmeniä maatiaisten touhuja. Renate alkaa epäillä koko härveliä, koska hänen saamissaan tiedoissa on valtavia puutteita ja aukkoja.

Renate lähtee Maahan missionaan oppia siitä olennainen tieto – ja palata sen kanssa Kuuhun takaisin. Kun Renate katsoo Kuuta New Yorkin yötaivaalla, hän on hienoisen pettynyt. Tuo harmaa kiekonpuolikas ja suttuinen lamppu on hänen lapsuudenkotinsa.

Kuunatsit pelkäävät muuten henkeen ja vereen Maan eläimiä, pieniä ja isoja. Kun Klaus Adler näkee Maan majapaikassaan rotan, hän hyppää kauhuissaan vessan istuimen päälle seisomaan ja huutaa suoraa huutoa.

Villieläimiä enemmän kuitenkin kuunatsit pelkäävät Maan bakteereja, joille heillä ei ole vastustuskykyä. Maan pieneliöt ovat synekdokee planeetan satumaisesta faunasta, floorasta, vesistöistä ja ilmastosta:

Kun vedin ensimmäistä kertaa keuhkoihini Maan ilmaa, se oli niin täyteläistä ja rikasta kosteudesta ja tuoksuista, että tuntui kuin olisin koettanut hengittää jotain puoliksi kiinteää, hyytelömäistä ainetta. Jos ei ole tuntenut Maan ilmassa vallitsevaa tuoksujen kaaosta, ei pysty ymmärtämään, miten se jyräsi hajureseptorini oikosulkuun.” (s. 165)

Tavallaan Maan bakteerit ovat sukua maatiaisille, joista kirjailija leipoo kuunatseja selvästi ovelampia pirulaisia. Kun Kuun ja Maan välille syttyy avaruussota, Maasta lähtee nopeasti hyökkääjiä vastaan monikansallinen avaruussotalaivasto. Missä välissä tällaiset avaruusalukset valmisteltiin Maan eri valtioissa?

Renaten tarinan kannalta Antarktis on lähes yhtä tärkeä paikka kuin Kuun hakaristilinnake. Antarktiksella tehdään 1940-luvulla kaikki se, joka mahdollistaa Kuuhun siirtymisen ja siellä asumisen. Siellä rakennetaan avaruusraketit, joilla matkustetaan Kuuhun.

Klaus-and-Renate-iron-sky-30371098-1600-667

RENATE ja Klaus Adler kihlautuvat jo ennen matkaa Maahan. Maassa kuitenkin lopahtaa sekin vähä rakkaus, mitä Renate tuntee Klausia kohtaan.

Romaanin varsinainen rakkaustarina on Renaten ja Jamesin välinen. James Washington muuttuu romaanihenkilönä moneen kertaan. Hänethän kuvataan koko ajan Renaten silmin, toisin kuin Iron Sky -elokuvassa, jossa näkökulma on laveampi.

Renaten silmissä James-parka kärsii tavattomasti. Ensin hänet ”aivopestään” Kuussa kuunatsien hakaristeytyskoneen äänipurskeella ja musta ihonväri valkaistaan. Sitten James menettää Maahan palattuaan USA:n kansallissankarin maineensa. Kun hänestä on leivottu luuseri, hän lähtee saarnaamaan New Yorkin kadunkulmiin ”Moon nazis are coming”-kylttien kanssa. Mies leimataan hulluksi kiihkoilijaksi, ja poliisit vievät hänet putkaan.

Stressi ajaa Sinisalon henkilöitä itseään korkeampiin suorituksiin – tai entistä suurempiin naurettavuuksiin. Kun James ajetaan nurkkaan, hän alkaa puhua pölpöttää kuin posetiivari. Samanlaisen reaktion huomaa myös Renate itsessään, kun hän houkuttelee Vivian Wagnerin kuunatsien puolelle.

Renaten ja Jamesin rakkaustarina jää romaanissa hämäräksi: missä, milloin ja miksi se rakkaus syttyikään? Molemmathan rakastuvat sellaiseen häviäjään, joka menettää kaiken tuntemansa (siis itsensäkin, minuutensa). Onko tällainen mahdollista muualla kuin spefissä, joka muutenkin yllättää ihmeellisyyksillään?

Huumorin osalta Sinisalon romaanikerronta muuttuu olennaisesti, kun Renaten ja Klaus Adlerin retkikunta pääsee Maahan asti. Elokuvassa kuvatut roisit ja huvittavat kohtaukset pääsevät oikeuksiinsa myös romaanissa.

Pitäisikö Iron Skysta löytyä uskottavia tieteellisiä selityksiä? Eipä tietenkään. Tämähän on herjaa lähtökohdistaan lähtien. Sinisalo on kuitenkin selvästi eri mieltä.

Satiirin ohella kirjailija jatkaa sinnikästä filosofointiaan ja alakuloista tyyliään. Hän kuvaa intohimoisella yksityiskohtaisuudella niitä vaikeuksia, joita kuunatseilla on perehtyessään Maan hyödykkeisiin, ruokaan, vessoihin jne.

Natsiajattelun avainsana on indoktrinaatio, kansallissosialistisen aatteen siirto sellaisenaan arjalaisille.

Sinisalo kertoo kirjansa lopussa kaivaneensa aimo annoksen faktaa romaanissa esiintyvien natsipuheiden pohjaksi. Tämä on tarkoittanut tutustumista Saksan natsijohtajien puheisiin, Hitlerin Taisteluni-teokseen ja Hitleristä kirjoitettuihin elämäkertoihin. Natsijohtajien puheet eivät olleet naurettavia omana aikanaan. Päinvastoin, ne kirjoitettiin vakavassa hengessä.

Kuun pimeä puoli on vertauskuva natsi-ideologiasta, jonka ei ole tarkoituskaan olla läpinäkyvää tai avointa. Natsiajattelun avainsana on indoktrinaatio, kansallissosialistisen aatteen siirto sellaisenaan arjalaisille.

Kaikki, mikä vierailussa ei oikein istu natsi-ideologiaan, on indoktrinaation nimissä pakko muunnella sellaiseksi, että istuu. Silloin siitä tulee naurettavaa itsessään, tosin sillä edellytyksellä, ettei kukaan oikeasti naura.

Renate näyttäytyy sokeana ja epäluotettavana kertojana, jonka silmistä (dostojevskilaisittain ilmaistuna) putoaa suomuksia pitkin matkaa kypsään aikuisuuteen. Naiivisuudessaan hän älyää monet asiat liian myöhään. Kuitenkin romaanin loppua kohti hänestä kehittyy kuunatsien uusi johtaja. Henkinen kasvu johtaa todelliseen aikuisuuteen, jossa infantiilit ja naiivit elkeet on hylätty.

johannasinisalo

Johanna Sinisalo. Kuva: Katja Lösönen.

Johanna Sinisalon pitkä tie Kuun pimeälle puolelle on alkanut oikeastaan jo 1980-luvulla.

Mainosalalla 15 vuotta toiminut Sinisalo jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1997. Tässä vaiheessa Sinisalo oli jo tullut tutuksi suomalaiselle SF/F-fandomille voitettuaan novelleillaan suomalaisia Atorox-palkintoja.

Finlandialla vuonna 2000 palkittu esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi huomattiin myös ulkomailla. Romaani palkittiin 2004 tieteis- ja fantasiakirjallisuuden James Tiptree Jr. -palkinnolla. Romaani on myös käännetty 14 kielelle.

Sinisalon Lasisilmä-romaani (2006) toi lukijan eteen saippuasarjan käsikirjoitustiimin arkea. Todentuntuinen kerronta selittyi kirjailijan taustalla eri TV-sarjojen (mm. Salatut elämät, Kotikatu, Käenpesä) taustajoukoissa.

Romaani Linnunaivot (2008) tutkii luonnon manipuloinnin hyytäviä seurauksia Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Suomalaiset romaanihenkilöt Jyrki ja Heidi lähtevät seikkailemaan koskemattomaan erämaahan, jossa on vastassa pitkiä hiekkadyynejä, loputtomia rankkasateita ja sademetsiä. Retki vertautuu suoraan Sinisalon ja hänen miehensä Hannu Mänttärin 1990-luvulla tekemään matkaan kyseisille seuduille.

Romaani Enkelten verta (2011) on tutkielma lähitulevaisuudesta ekokatastrofin äärellä. Romaanissa eletään 2010-luvun jälkipuoliskoa. USA:ssa ja Euroopassa on kadonnut isoja määriä mehiläisiä kuin tuhkan tuuleen yli 10 vuoden ajan. Kun pölyttäjät ovat poissa, leipäviljaa ei kasva, mistä seuraa globaali nälänhätä ja kansainvaelluksia hedelmällisille maille.

Enkelten veren keski-ikäinen päähenkilö Orvo on suomalainen mehiläistenhoitaja, joka kaihtaa kohtaamasta epämiellyttäviä totuuksia niin kotona kuin suuressa maailmassa. Orvon 17-vuotias poika Eero on uuden sukupolven radikaali kasvatti, jonka surullisessa kohtalossa kertoja havainnollistaa isän toiveajattelun romuttumista.

Orvo saa lohtua luonnosta anarkistisen ja kaoottisen maailman keskellä. Miehen maailma romahtaa vasta hänen löydettyään mehiläistarhastaan kuolleita kuningattaria ja hylättyjä pesiä. Orvo tarttuu ensin pulloon. Sitten hän löytää ladon seinästä mehiläisten jyrsimän ikkunan rinnakkaistodellisuuteen, jonne hänenkin tekisi mieli paeta mehiläisten perässä.

Enkelten verestä paistaa selvä tendenssi puhua luonnonsuojelun puolesta. Kirjailija tavoittaa yhtä aikaa sekä kiintoisan maagisen kerronnan, ajankohtaiset luontoteemat että koskettavan tunne- ja henkilökuvauksen.

Renaten tarina on mahdollisesti jopa Johanna Sinisalon tärkein teos, johon hänen tähänastinen tuotantonsa on tähdännyt.

Lennokkaassa romaanissa Auringon ydin (2013) 2010-luvun Tampere on muuttunut naisten kannalta synkäksi paikaksi, jossa seksi, kielletyt nautintoaineet ja pariutumisriitit sanelevat dystooppisen yhteiskunnan perustan. Romaaniin kirjailija sommitteli eusistokratian eli terveysarvoihin uskovan totalitaarisen diktatuurin, jossa lähes kaikki nautintoaineet oli kielletty. Samalla Sinisalo pohti Margaret Atwoodin hengessä naisten asemaa suljetussa diktatuurissa. Auringon ydin palkittiin Prometheus-palkinnolla USA:ssa 2017.

Romaanien ohella Sinisalo on kirjoittanut novelleja ja käsikirjoituksia radiolle, TV:lle ja jopa sarjakuviin.

Renaten tarinan loppua kohti suru ihmisen tyhmyyden vuoksi nousee pintaan niin voimallisena, että satiiri, komedia ja huumori jäävät sen jalkoihin. Tarjolla olevat suunnattomat rikkaudet riivaavat vuonna 2018 maatiaiset toistensa kurkkuun ja tuhoamaan ydinasein sen kaikkein tärkeimmän eli Maan luonnon.

Tämä tekee Renaten tarinasta mahdollisesti jopa Sinisalon tärkeimmän teoksen, johon hänen tähänastinen tuotantonsa on tähdännyt. Todetaan kehityslinjan indikaattorit vielä kerran: (1) spefi-romaani (2) globaali kuva luonnon tuhoutumisesta (3) ihmisen tyhmyyden alleviivaaminen (4) ”virallisen” historiankirjoituksen kyseenalaistaminen.

Sinisalo heittäytyy valistusfilosofi Voltairen kelkkaan, joka pisti kuuluisan satiirinsa Candide (1759) nimihenkilön kiertämään maailmaa ja oppimaan kaikenlaista maailman pahuudesta ja ihmisen tyhmyydestä. Renaten tavoin myös Candide oppi luonnon merkityksen ihmisen hyvinvoinnin kannalta ja keskittyi hoitamaan puutarhaansa, pahuuden filosofisen pohdiskelun sijasta.

Candide_PP_600x360_1

Voltaire uskoi, että ihmisten suurelle enemmistölle oli mielenrauhan vuoksi kehitelty erilaisia illuusioita. Vahva indoktrinaatio esti maailman todellisen pahuuden paljastumisen esimerkiksi 1700-luvun ranskalaisten silmissä.

Candiden maailmassa pahuus ja kärsimys oli minimoitu, unohdettu, oikeutettu, poisselitetty, romantisoitu tai kielletty. Kirjailijan filosofinen tavoite oli estää lukijaa pakenemasta illuusioihin maailman pahuuden suhteen.

Samaan suuntaa Johanna Sinisalokin Renaten tarinaa. Viimeinen sivu tiivistää kirjailijan eetoksen:

Historia voi toistaa itseään, sillä sitä ei ole koskaan kirjoitettu järjellä, vaan tunteella. Mutta eihän kaiketi voi olla niin, että jokaisella sukupolvella on oma Hitlerinsä? Että muuttuneessa, turvattoman tuntuisessa maailmassa joku lupaa parempia elinehtoja, yhteenkuuluvuutta ja oikeutta, ja sen nimissä ihmiset ovat valmiita hyväksymään syrjinnän, vihamielisyyden ja väkivallan?” (s. 354)

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 20.10.2018 (teksti löytyy täältä).

 

iron sky 3

Carita Forsgren yhdistää ihmisiä ja jumalia scifi-debyytissään

Avainsanat

, , , , , ,

ambrosia

Nicola da Urbino: The Food of the Gods on Olympus (1530)

Carita Forsgren: Ambrosia. Osuuskumma 2018. 388 s.

Carita Forsgren (s. 1968) on tamperelainen kirjailija, opettaja, kuvittaja ja yrittäjä. Hän opettaa Tampereen ammattikorkeakoulussa animaatiota, käsikirjoittamista ja kuvankäsittelyä.

Ambrosia on Forsgrenin viides kaunokirja ja ensimmäinen scifi-romaani. Romaanien lisäksi kirjailija on julkaissut muun muassa tieteisnovelleja Portti-lehdessä.

Ambrosia tarkoittaa kreikkalaisessa mytologiassa jumalten ruokaa.

”Hänen kehonsa kaipasi kuolla. Ilu tunsi pimeyden houkuttelevan kutsun sisimmässään. Jos hän nyt nukahtaisi tähän, hän ei ehkä enää heräisi. Mutta hänhän oli jumalten jumala. Ei hänen kuulunut kuolla.” (s. 213)

Ambrosia-romaani on nautintojen kavalkadi. Päähenkilölle, hervantalaiselle Jennille maistuu suklaa ja seksi. Koska kumpaakaan ei saa joka päivä, Jenni joutuu opettelemaan kohtuullisuutta ja kirjoittelee suklaasta ahkerasti blogiinsa.

Working on laptop

JENNI törmää kiintoisiin miehiin – ja erikoiseen seerumiin, joka tuntuu nuorentavan ja antavan yliluonnollisia kykyjä niin sängyssä kuin muuallakin.

Kun Jenni miettii arkisia huoliaan ja miesongelmiaan, siirrytään takautumissa tuhansien vuosien taakse menneisyyteen, jolloin Maahan on haaksirikkoutunut tuhansia vuosia vanhoja muukalaisia ulkoavaruudesta. Nämä risteytyvät ihmisten kanssa ja pettyvät pahemman kerran näiden pahansuopuuteen ja vallanhimoon.

Romaanin loppua kohti Jenni tutustuu näihin ganymeedeihin paremmin ja joutuu sovittelijaksi ikivanhoihin kiistoihin ihmisten ja alienien välillä.

Forsgrenin scifi-kerronta on kiintoisa yhdistelmä klassisia kuolemattomuusmyyttejä, voimakasta nautinnonhalua, kliseisiä alien-kuvia ja nuoren äidin elämänongelmia.

Ganyrubn

Peter Paul Rubens: Ganymeden kaappaus (1611).

SUKLAA vie hassusti Jennin galaktiseen yhteyteen samaan makuun tottuneiden avaruusolentojen kanssa. Ja kyllähän näiltä avaruusolennoilta se seksikin sujuu, jopa ihmisten kanssa.

Alieneista kertovat jaksot tuovat väistämättä mieleen Isaac Asimovin palkituimman romaanin Itse jumalat (1972; suom. 1974). Kun Asimov siteeraa romaanissaan Schillerin kuuluisaa sitaattia ”Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan”, Forsgren kääntää kyseisen ajatuksen nurin niskoin: itse jumalatkin voivat tyhmistyä vuosituhansien mittaan!

Ambrosian ajatus siitä, että alienit ohjailevat tuhansia vuosia ihmiskuntaa, viittaa puolestaan Asimovin Säätiö-kirjoihin.

Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010), jännitysromaani Jänistanssi (2011) sekä sukuromaani Perintö.

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia. Oikeastaan tamperelaiskirjailijan tuotanto on ollut matkaa kohti scifi-kerrontaa. Jo aiemmissa teoksissaan Forsgren sekoitti mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia.

Pidin Ambrosiasta aika paljon, vaikka teoksen romanttiset kohdat ovat hyvin harlekiinimaisia. Kunnon scifi-juoni palkitsi lukemisen. Forsgren on rautainen ammattilainen vuoropuheluiden ja värikkäiden tapahtumasarjojen sepittäjänä.

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 2/2018.

Carita Forsgren. Kuva Pekka Holmström 2010

Carita Forsgren. Kuva Pekka Holmström 2010

J. Pekka Mäkelältä koskettava romaani Kiinan lähetystyöstä

Avainsanat

, , ,

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

J. Pekka Mäkelä. – Kuva: Laura Honkasalo.

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018. 549 s.

KIRJAILIJA J. Pekka Mäkelän (s. 1962) uusin romaani kertoo hänen lähetyssaarnaajasukulaisensa värikkään tarinan. Mäkelä on helsinkiläinen pitkän linjan kirjailija, suomentaja ja musiikintekijä. Aiemmin hän on julkaissut kuusi tieteisromaania. Esikoisromaani 391 ilmestyi vuonna 2004.

Hunanin tapahtumat perustuvat Mäkelän kummi- ja isotädin Helvi Södermanin (1902–1986) aitoihin päiväkirjamerkintöihin, jotka kirjailija sai aikoinaan haltuunsa äitinsä kautta.

Mäkelä kirjoitti Hunania neljä vuotta. Hän on aiemmin ansioitunut erityisesti scifi-kirjailijana. Lähetysromaani onkin hyvin erikoinen poikkeus Mäkelän tuotannossa. Romaanihenkilöinä on suomalaisten lähetystyöntekijöiden tiivis joukko, muita eurooppalaisia emigrantteja sekä joukko kiinalaisia.

Hunanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Hunanin maakuntaan Kaakkois-Kiinassa. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946. Suomalaiset lähetyssaarnaajat pyrkivät levittämään Kiinassa kristinuskoa ja lukutaitoa. Kiinalaiset ovat tyytymättömiä levottomiin oloihinsa ja toivottavat tervetulleiksi uuden toivon lähettiläät ulkomailta.

 

ERÄÄNÄ kertojana toimii fiktiivinen sveitsiläinen kirjailija Johann Caspar Wolff, joka kirjaa päiväkirjaansa lähetyssaarnaajien elämänmenoa ja kokemuksia.  Kun Kiinan ja Japanin välille syttyy sota, Johann joutuu muiden henkilöiden kanssa näkemään kammottavia asioita.

Helvi ja Johan saapuvat Kiinaan samalla laivalla vuonna 1935. Kun myrskyisät sotavuodet ovat ohitse vuosikymmentä myöhemmin, suomalaislähetit lähtevät takaisin koti-Suomeen monen raskaan kokemuksen raskauttamina.

Hunan keskittyy Kiinan sotavuosiin. Romaani sisältää jonkin verran myös fantastisia aineksia, joista näkyy Mäkelän kiinnostus reaalifantastiseen kerrontaan. Kirjailija ei ole pyrkinyt luomaan yhtenäistä kuvaa historiallisesta Kiinasta, vaan hänen fokuksensa on muualla.

Romaanissa on oikeastaan kymmenen eri kertojaa, jotka tekevät kerronnasta yhtäältä sirpaleisen ja toisaalta moniulotteisen. Vaikka Helvi on romaanin primus motor ja päähenkilö, hänen tarinansa meinaa jäädä muiden näkökulmien alle.

Mäkelä kuvaa kristittyjen evankelistojen elämänmenoa, ajattelua ja puheita koskettavasti ja todentuntuisesti. Samanlainen autenttisuus tulee ilmi myös jaksoissa, joissa päähenkilöinä kiinalaisia kommunisteja tai eurooppalaisia maahanmuuttajia, jotka pyrkivät tekemään Kiinassa bisnestä eli rahaa.

Romaanikerronnassa korostuu henkilöiden maailmankuvien erittely ja vertailu. Talonpoikien maailma on samanlainen kuin tuhannen vuoden takaisessa keisarikunnassa. Nanking (nyk. Nanjing) taas edustaa uutta Kiinaa, johon länsimaiset sijoittajat saapuvat dollarinkuvat silmissään.

 

MÄKELÄ esittelee kiintoisasti kiinalaista miljöötä uskontojen törmäyspaikkana. Jotkut kiinalaiset suhtautuvat kristinuskoon varauksella sen vuoksi, että Kiina on ollut uskontojen läpikulkupaikka tuhansia vuosia. Työ kantaa silti hedelmän, mutta vaatii läheteiltä isoja uhrauksia. Kirjailija kuvaa Hunanissa autenttisesti uhrautuvaa lähetystyötä, jonka työntekijät eivät säiky rauhattomia oloja, sotaa tai rosvojoukkoja.

Romaani muuttuu loppua kohti selviytymistaisteluksi, jossa jotkut oikeasti tuhoutuvat. Karu kohtalo on Helvin lähettikollegalla, joka odottaa 12 vuotta pääsyä Suomeen kihlattunsa luokse. Kun kotimatka lopulta koittaa, lähettinainen huomaa rasittuneensa Kiinassa niin, että hänen elämänsä on lopussa.

Mäkelä on tavoittanut romaaniinsa humaanin perusvireen, joka alleviivaa kaikenlaisten kulkijoiden arvoa sodan kaaoksessa. Vieras kulttuuri on aina hankala emigrantille, ja ongelmat moninkertaistuvat levottomissa oloissa.

 

 

 

 

 

 

 

Joel Lehtonen – uusromanttinen runoilija

Avainsanat

, , , ,

joel-lehtonen

Joel Lehtonen.

Pekka Tarkka: Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917. Otava 2009. 431 s.

PEKKA Tarkan (s. 1934) elämäkertateos piirtää havainnollista kuvaa Joel Lehtosen (1881–1934) elämästä ja teoksista kirjailijan 36 ensimmäisen elinvuoden aikana.

Lehtosen tuotannon uusromanttisten alkuvaiheiden lisäksi kirjoittaja tuo eloisasti esille ihmissuhteita, joita äärimmäisen köyhistä oloista ponnistanut toimittaja-kirjailija solmi nuoruusiällään.

Säämingistä kotoisin olevaa nuorta Lehtosta kiinnostivat tavattomasti 1800-luvun rahvaanrunoilijat, jotka välttelivät ruumiillista työtä ja sepittivät suusta suuhun kulkevia kansanrunoja. Tarkka osoittaa, että rahvaanrunoilijat vaikuttivat lähtemättömästi Lehtosen kirjailijantyöhön ja elämäntapaan.

Lehtonen eli pitkälti kuten opetti, vaikka saattoi kääntyä äärimmäisyydestä toiseen.

Paholaisen viulussa (1905) kirjailija hyökkäsi Raamattua vastaan kääntäen nurin Mooseksen käskyjä. Runebergiläiset myytit suomalaisesta talonpojasta (Saarijärven Paavo) saivat Lehtosen runoissa sarkastista kyytiä. Poliittisesti aktiivinen kirjailija sai kokea toisinaan vainoa mielipiteittensä takia.

Tarkka tuo esille Lehtosen kirjallisen uran monipuolisuuden.

Hän oli varsin työteliäs ja arvostettu kääntäjä suomentaen muun muassa August Strindbergiä. Pelkästään vuonna 1917 Lehtosen suomennoksia julkaistiin 3000 painosivun verran!

 

TOINEN, klassikkoromaanien varjoon jäänyt tosiasia on se, että Lehtonen kohosi klassikoksi myös suomenkielisessä kirjekirjallisuudessa. Tätä osoittaa Putkinotkon herra –teos (1969), johon koottiin kirjailijan rakastajattarelleen Sylvia Avellanille lähettämät tunteikkaat kirjeet.

Lehtos-elämäkerta kuroo arvokkaasti kokoon Pekka Tarkan elämäntyötä kirjallisuudentutkijana.

Jo 1960-luvulla hän teki pro gradu –tutkielmansa Joel Lehtosesta ja myöhemmin väitteli Lehtosen ihmiskuvan muutoksista (1977). Kun väitöskirja vei aikoinaan kahdeksan kesää, viisi virkaa ja kaksi avioliittoa, uutuusteos on kuulemma syntynyt seesteisemmissä merkeissä!

Tarkan kronologisesti etenevä kuvaus on yhtäältä raikkaan havainnollista, toisaalta sekavantuntuista.

Journalistinen ote nousee esille feature-tyyppisenä. Tarkan teos antaa seikkaperäisen kuvan esimerkiksi kirjailijan tiestä Otavaan, jonka johtokunta aluksi kauhisteli Lehtosen ”kujeilua vakavilla asioilla”.

Ansio on, että Tarkka on löytänyt kosolti aikalaisarvosteluja ja muita lähteitä. Näiden valossa Lehtosen varhaistuotanto näyttäytyy tavallaan ”oikeana”: aikansa tarkkanäköisenä kuvaajana tai aikaansa edellä olevana kertojana.

pekka_tarkka_vaaka-1200x800

Pekka Tarkka.

Kirjalliset väärennökset kirjallisuusinstituution osana

Avainsanat

, , , , ,

Sanna_Nyqvist_-ja_Outi_Oja_72rgb

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. 381 s.

SANNA NYQVISTIN ja Outi Ojan yhdessä kirjoittama Kirjalliset väärennökset kurkistaa kirjallisuushistoriaan kiintoisan näkökulman kautta. Kirjalliset väärennökset ja huijaukset ovat aiheena jo vuosia kiinnostaneet yliopistotutkijoina työskennelleitä kirjoittajia.

Kirjallisten väärennösten ilmiö on vanha kuin muinaismuisto. Kirjoittajat toteavat, että vaikka kirjallisia väärennöksiä on ollut olemassa jo antiikin aikoina, niillä on erityistä merkitystä juuri nykyaikana.

Väärennökset ilmentävät yhtäältä modernia aikakautta leimaavaa yksilöllisyyden kulttia ja toisaalta kehittyneen toiston kulttuuria. Kirjoittajat jakavat väärennösepäillyt kolmia: varsinaiset väärentäjät (esittelevät muka jonkun tunnetun kirjailijan julkaisematta jäänyttä käsikirjoitusta), plagioijat (julkaistaan omissa nimissä toisen tekstiä) ja identiteettihuijarit (esiinnytään väärällä nimellä).

Kirjoittajat ovat keskittyneet tapauksiin, joissa väärentäjät ovat tehneet työnsä tietoisesti, eivät huomaamattaan. Pitkissä tapauskertomuksissa tarkastellaan väärennösten muotoja, huijauksiin johtaneita syitä sekä väärennösten seurauksia. James MacPhersoniin, Oscar Wildeen sekä Fabian Kastneriin liittyvät osiot kertovat aiheen problematiikasta havainnollisesti ja seikkaperäisesti.

KOTIMAISISTA väärennösjupakoista kirjoittajat ovat valinneet kolme värikästä tapausta, jotka liittyvät V. A. Koskenniemen, Mauri Sariolan ja Anja Kaurasen kyseenalaiseen toimintaan kirjailijoina. Suomessa vain muutama tapaus on vienyt syyllisiä oikeudenkäynteihin asti. Vaikka Suomi on liian pieni maa taloudellisen hyödyn saamiseksi jäljentämiskeinoin, maailmalla on toisin. Suomalaiset tekijänoikeuslait ovat 1960-luvulta. Olisiko niitä jo aika uusia?

Koin hyväksi, että tietyistä tapauksista etsittiin syvällistä ja analyyttistä tietoa sen sijaan, että olisi esitelty pintapuolisesti kymmeniä tapauksia. On syytä huomata, ettei raivostunut media yleensä päästä väärennysten ilmiantajaakaan helpolla. Myös ilmiantajan ammattitaitoa tai asiantuntemusta aletaan sitä todennäköisimmin epäillä, mitä suuremmasta tai painavammasta väärennöksestä on kyse.

Nyqvistin ja Ojan teos osoittaa hyvin, ettei ole helppoa todentaa, milloin kirjailija on tehnyt väärin tai tuomittavan teon. Kirjallisuushistoria tuntee tapauksia, joissa väärennöksillä on yritetty muuttaa vallitsevaa kirjallisuuskäsitystä tai tekemään kirjallisuushistoriaa. Yllättävästi väärentäminen vaatii usein enemmän tietoa ja taitoa kuin alkuperäisen tekeminen.

Kirjalliset väärennökset on kirjallisuuden opettajalle todellinen aarreaitta. Harvoin lukee näin seikkaperäisesti ja analyyttisesti kirjoitettua tietokirjaa, jossa käsiteltyjä aiheita pöyhitään asiantuntevasti jopa filosofisella tasolla.

”Väärennökset ovat osa kirjallisuutta, ja kirjallisuutena niitä kannattaa lukea. Väärennösleima on turhaan sulkenut yleisen mielenkiinnon piiristä teoksia, jotka ansaitsevat edelleen tulla luetuiksi ja muistetuiksi. Kokonaisvaltaisempi käsitys väärennöksistä tekee yksiselitteisen tuomitsemisen ja leimaamisen vaikeaksi mutta avartaa käsityksiämme kirjallisuuden olemuksesta ja vaikutuksesta.” (s. 312)

Nyqvistin ja Ojan teos sopii hyvin luettavaksi myös myös ei-akateemisille lukijoille. Kansantajuisen kirjoitusotteensa vuoksi teosta voidaan käyttää esimerkiksi lukion kurssien yhteydessä.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 3/2018.

kirjallisetväärennökset