Huojuvan paripuhteen psykologiaa

Avainsanat

, , , ,

ninahonkanen-netti-1-1024x650

Nina Honkanen. Kuva: Ari Heinonen / Otavamedia.

Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019. 284 s.

”On suoranainen ihme, että kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, erilaisine taustoineen ja sukurasitteineen, voivat edes jakaa yhteistä todellisuutta nimeltä parisuhde. Totuudenmukaisempi nimi yhdessä olisi ollut paripuhde, niin työlästä se kaiken muun arki- ja työelämästä selviytymisen lisäksi oli.” (s. 157)

Porilaissyntyisen mutta Raumalla varttuneen Nina Honkasen (s. 1968) kolmannen romaanin päähenkilö on onnettomassa avioliitossaan riutuva nainen, jonka olo on käynyt vuosien vieriessä yhä tukalammaksi. Hän kokee vajoavansa alaspäin, kunnes jotain tulee vastaan. Tätä alemmaksi ei enää pääse.

Viisikymppinen nainen on aina kuvitellut, ettei hänestä ole katkaisemaan kielteistä suhdetta. Samoin naisesta on ajatellut mieskin, kuuluisa kirjailija. Miellyttämisentarve saa naisen pyytämään anteeksi jopa olemassaoloaan.

Onhan hän jo kolmatta kertaa naimisissa, varsinainen parisuhteen luuseri.

Huumoria ei ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa.

NAINEN ANTAA miehelle tämän toivoman lapsen, vaikkei haluaisi enempää jälkikasvua. Vauvan mukana tuleva univaje kestää vuosia. Samalla murenee itsetunto, kun väsyneen taiteilijan käytöshäiriöt muuttuvat yhä voimakkaammiksi.

Pohjakosketus on ajoittain erittäin raskasta ja hurjaa luettavaa. Huumoria ei paljon ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa. Henkinen väkivalta kasvaa toiseen potenssiin, ja jälki on rumaa.

Eroprosessin alkamisen jälkeen monet vaikeudet kertautuvat:

”Mies ja nainen olivat vuosi sitten alkaneen eroprosessin jälkeen päässeet kohtuullisiin puheväleihin. Ensimmäisen eropäätöksen jälkeiset kuukaudet olivat niin täynnä vihaa, valhetta ja katkeruutta, että nainen luuli heidän jo ottaneen pohjakosketuksena. Kuinka väärässä hän olikaan.” (s. 25)

Kuvaavasti Pohjakosketus alkaa ruumiin äärellä. Kertoja tuntee raskaan prosessin päättyneen kuoleman kosketukseen.

Avioliiton harmaus saa Honkasen romaanissa useita eri sävyjä.

NINA HONKANEN on ollut seksuaaliterapeutti vuodesta 2015. Romaanissakin on mukana terapeutti. Hän terapoi onnettoman avioparin lapsia, jotka reagoivat omalla tavallaan vanhempiensa ahdistavaan yhteiseloon.

Honkasen romaanin päätarina etenee vääjäämättä ennalta-arvattavaan suuntaan. Muitakin tasoja löytyy, ja avioliiton harmaus saa useita eri sävyjä. Huojuvan paripuhteen lisäksi Honkanen tavoittaa arvokkaan havainnollisesti perhenäkökulman eli lasten kohtalon rikkinäisessä perheessä.

Myös kieleltään ja tyyliltään Pohjakosketus oli ansiokkaan tasapainoinen lukukokemus.

Kirjailijana Nina Honkanen on kuuden teoksen konkari. Kolmen kaunokirjan lisäksi hän on julkaissut Remu Aaltosen elämäkerran (1997) sekä tarinakokoelman syöpää sairastavista lapsista (2012).

Honkasen edellinen teos oli eri-ikäisten ihmisten seksuaalisuutta käsittelevä tietokirja Onnelliseksi (2017). Tätäkin aihepiiriä uutuusromaani koskettelee tämän tästä.

pohjakosketus-672x277

Vihan hedelmät suomalaisittain vievät pilvien päälle

Avainsanat

, , , , , ,

JPKoskinen3ET

J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.

”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)

Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.

Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).

Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.

FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:

”You’ll be the greatest pilot of the world.”

Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.

polikarpov

Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.

Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.

Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.

Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.

TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.

Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.

Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.

Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:

”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.

SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.

Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.

Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.

Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.

gagarin

Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.

Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.

Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.

KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.

Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.

Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.

Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?

Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.

 

Altered Carbon: TV-sarja versus kirja

Avainsanat

, , , , , , , ,

3347605-alteredcarbon-scifitermsexplained-promo

Ihmisen tietoisuutta käsittelevä tieteisdekkarisarja Muuntohiili sovitettiin TV-sarjaksi vuonna 2018. Sovituksen yhteydessä moni asia muuttui, mutta miten? Tässä artikkelissa on voimassa spoilerivaroitus sekä romaani- että TV-sarjasta. Spin-lehdessä 2/2019 julkaistu artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Jyväskylän Finnconissa heinäkuussa 2019.

ALTERED CARBON – MUUNTOHIILI on yhdysvaltalainen tieteis-TV-sarja, jonka on luonut Laeta Kalogridis (s. 1965). Sarja perustuu Richard Morganin (s. 1965) Altered Carbon (suom. Muuntohiili) -romaaneihin.

Muuntohiilen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2006. TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi taas julkaistiin Netflix -palvelussa 2. helmikuuta 2018. Toisen tuotantokauden ennakoidaan tulevan julki keväällä 2020.

Sekä TV-sarjan että kirjan päätarina sijoittuu vuoteen 2384. Miljöönä on Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälinen protektoraatti, joka on levittäytynyt Maasta käsin satojen valovuosien alueelle.

Dystopiassa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin. Se voidaan asentaa normaalin kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Vaihtokehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeve). Myös kloonien eli synteettisten ruumiiden luominen on mahdollista. Lisäksi tietoisuuden voi varmuuskopioida pilveen pahan päivän varalle.

Digitaalisista persoonavarastoista eli tankeista puhutaan Muuntohiilessä myös rangaistuspaikkana, johon rikollinen henkilö voidaan sulkea vasten hänen omaa tahtoaan.

Tarinan tärkein teema on siis kuolema ja sen voittaminen. Muuntohiilitekniikan vuoksi ihmiset voivat elää jopa vuosisatoja. Normaalin kuoleman lisäksi puhutaan nk. tosikuolemasta. Tällöin digi-implantti tuhoutuu ennen kuin persoonaa muistoineen saadaan siirrettyä toiseen kehoon.

Rikkaimmat ihmiset eli metut sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain yhteen uudelleen sukitukseen. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä moni halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukanaan psyykkisiä sopeutumisongelmia.

ALTERED CARBON kirja

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä.

SEKÄ KIRJA että TV-sarja alkavat uudelleen syntymästä. Päähenkilö Takeshi Kovacs (Byron Mann) on kapinallinen erikoissotilas, jonka tietoisuus on sammutettu pariksi vuosisadaksi, kunnes hänet herätetään kuolleen poliisin (Joel Kinnaman) kehoon.

Laurens Bancroft -niminen, yli 300-vuotias metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää sen Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavanaan armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin hetki aiemmin tapahtunut kuolemantapaus. Onko se ollut itsemurha vai rikos?

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä. Mukana on alusta asti niin kutsuttuja katolilaisia, jotka kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Näille on suotu uskontokoodi, jolla uudelleen sukitus kielletään.

Katolilaisten kautta tärkeäksi nousee päätöslauselma 653, Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälisen protektoraatin laatima lakiesitys. Sen mukaan jokainen murhattu tai murhatuksi epäilty voidaan varmuuskopioida tunnistamaan ja todistamaan murhaajia vastaan. Jos lakiesitys lopulta hyväksyttäisiin, jokainen kansalainen, uskonnollisesta koodauksestaan riippumatta, voitaisiin herättää tunnistamaan tappajaansa.

Esitystä vastustavat monet metut, jotka eivät halua rikostensa paljastuvan. Myös katoliset ovat lauselmaa vastaan, koska se mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten uskontokoodista riippumatta.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys.

ROMAANIN JA TV-sarjan tyypit vaihtelevat. TV-sarja on Raymond Chandlerin hengessä kovaksikeitetty science fiction noir -dekkari, jossa huumoria on varsin vähän. Romaani on sitä vastoin sekoitus lämminhenkistä brittidekkaria ja amerikkalaista noir-kerrontaa. Tämä selittynee Morgan brittitaustalla.

Muuntohiilen dystooppiset maailmat (Maa, Harlan) on useimmiten varsin synkkiä paikkoja. Ihmiskauppa käy ja väkivaltaa riittää. Kuolemaa halveksitaan, koska ihmiset eivät yleensä kuole oikeasti. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja, varsinkin kirjassa.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys. Tunnelmat ovat synkkiä alusta loppuun saakka. Romanttiset juonteet tosin rikkovat kovaa pintaa tämän tästä.

Kovacsin problemaattinen minäkertojahahmo vetoaa lukijan sympatiaan tehokkaasti. Jotkut henkilöt ovat karikatyyrimäisiä, kuten komisario Ortegan hahmo. Kirjassa Takeshi on todella suuri verraten TV-sarjaan, jossa muut henkilöt nousevat hänen rinnalleen.

Romaani on pitkä, yli 500 sivua. Varsinkin keskiosassa on kymmeniä, ellei jopa sata, sivua tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut tiivistää. Silti monimutkainen salapoliisijuoni toimii oivallisesti, loppuun saakka.

Murhakuvion selvittäminen vaatii lukijalta perehtymistä kirjailijan esittelemiin tieteiselementteihin, mitä voi pitää ansiona. Einari Aaltosen suomennos on sujuvakielinen, tiivis ja havainnollinen.

einariaaltonen

Einari Aaltonen. Kuva: Turun Sanomat.

Suomentaja on todennäköisesti pyrkinyt luomaan tyyliltään ja kielenkäyttötavaltaan alkutekstille uskollisen käännöksen. Jos näin on, Muuntohiilen kieli on monesti tarkoituksellisen heikkoa. Tämä oli yllätys, koska Morgan on vanhalta ammatiltaan äidinkielenopettaja.

Kielellisistä tyylirikoista huolimatta Morganin romaanikertoja osaa puhutella ja virittää jännitettä. Toinen lukukerta antoikin paljon uusia ajatuksia, mikä sinänsä kantaa teosta pois puhtaasti viihteellisten romaanien kategoriasta. Ikivanhojen henkilöiden kuvauksessa Morgan tavoittelee ilmeisesti jotain totuudellisuuden suuntaan kipupisteineen ja hylkää viihteellisen funktion ainakin hetkeksi.

Ruumiiden vaihtoon liittyviä ongelmia tulee toisinaan esille, minusta riittävästi siihen nähden, että kirjailijan voi väittää problematisoineen kuolemattomuuteen liittyvän onnen tavoittelun.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani.

NETFLIX ALOITTI TV-sarjan luomisen tammikuussa 2016. Laeta Kalogridis varasi Muuntohiili-romaanit muutettavaksi televisiosarjaksi jo 15 vuotta aiemmin. Kalogridisin mukaan sarjan myyminen tuotantoyhtiöille oli vaikeaa, koska Morganin romaanit itsessään ovat haastavia ja kiellettyjä alle 17-vuotiailta. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuvattiin Kanadan Vancouverissa.

Altered Carbon -TV-sarja on sekoitus Blade Runneria, Ghost in the Shelliä, Total Recallia ja kyberpunk noiria. Arvostelut ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Rotten Tomatoesin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 65 % ja sivuston käyttäjien 90 %. Metacriticin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 64/100 pistettä ja sivuston käyttäjien 8.0/10 pistettä.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani. Kymmenen jakson sarja on muutenkin romaania kookkaampi. TV-sarjassa tulee ruumiitakin enemmän. Sekä kirja että TV-sarja nojaavat viihteelliseen funktioonsa ja ovat siinä toimivia.

laeta_kalogridis_headshot

Laeta Kalogridis.

GAME OF THRONESIN adaptaatiota eli muuttamista romaanista TV-sarjaksi tutkinut Anna-Leena Harinen on todennut, että siinä missä kirjallinen teksti nojaa sanoihin, visuaalinen teksti turvautuu tekoihin. Elokuvatutkija Henry Baconin ajatuksia lainaten: kun romaanista muokataan TV-sarjaa, tarina-ainesta on välttämättä muokattava poistojen, lisäysten ja yhdistelyn kautta siirryttäessä mediasta toiseen. Näitä muokkauksia kutsutaan inventioiksi.

Altered Carbon -TV-sarjassa on mukana lukuisia inventioita. Seuraavassa niistä tärkeimmät:

1. Raylene Kowahara on Takeshin sisko. Tämä on luultavasti suurin ero. Kirjassa he eivät ole veli ja sisar eivätkä muutenkaan sukua. Kirjassa Raylene on yakuza-pomo, josta tulee yksi vaikutusvaltaisimmista metuista.

2. Takeshin lapsuus. Kirjassa Takeshin isä on väkivaltainen aviomies ja juoppo, joka lyö Takeshin äitiä. Kirjassa poika ei kosta isälleen tappamalla tätä. Sen sijaan isä saa toisen sukan ja hylkää perheensä.

3. Miksi Takeshi hylkäsikään lähettiläät? Syynä on kirjassa Takeshin kyllästyminen lähettiläiden hirmutekoihin, ei näiden kuolema, kuten TV-sarjassa.

4. Lähettiläät eivät ole kirjassa kapinallisia, vaan kovahermoisia eliittitaistelijoita, joilla on paremmat kyvyt ja lähes yliluonnollisia ennakointikykyjä. Lähettiläät ovat hallituksen julmia iskujoukkoja, eivät pienen, rohkean ideologisen vastarinnan taistelijoita.

5. Takeshin suuri rakkaus ja mentori Quellchrist Falconer on kirjassa kauan sitten kuollut harlanilainen hengellinen kirjailija ja quellismin perustaja, jota Takeshi tykkää siteerata. Kirjassa hän ei ole mukana ollenkaan. Quellchrist ilmestyy myöhemmin kolmannessa Altered Carbon -kirjassa Woken Furies (ei suomennettu).

6. Kirjassa Virginia Vidaura on Quellchristin sijasta se lähettiläs, joka kouluttaa ja inspiroi Takeshiä, opettaa häntä kestämään kidutusta ja potkunyrkkeilemään. TV-sarjassa Virginia on ainoastaan lähettiläs muiden joukossa.

ortega

7. TAKESHIN todellinen tyttöystävä on kirjassa Sarah, ei Ortega. Hänet ammutaan TV-sarjan avausjaksossa, kun alkuperäinen Takeshi jää erikoisjoukkojen vangiksi. Päätösjaksossa Raylene käyttää Ortegaa itsepuolustukseen Takeshia vastaan, kirjassa Sarahia.

8. TV-sarjan neljännen jakson kauhistuttava virtuaalikidutuskohtaus on kirjassa vieläkin aggressiivisempi ja järkyttävämpi. Takeshi siirretään virtuaalisesti naisen ruumiiseen, jolla on kuukautiset. Kirjan kohtaus on paljon lähempänä raiskausta ja seksuaalista hyväksikäyttöä kuin TV-jakso.

9. TV-sarjan naispäähenkilö Kristin Ortega on paljon vähemmän keskeisessä asemassa kirjassa. Ortegalla ei ole tuhoisaa taistelua Ghostwalkerin kanssa, eikä hän saa uutta kättä. Hänen lapsuudenperhettään ja uskontoaan ei kuvata kirjassa ollenkaan.

10. Kirjassa Ortegan työparin nimi on Rodrigo Bautista, ei Samir Abboud. Häntä ei myöskään surmata.

11. Kirjassa ei esitellä muita Bancrofteja Laurensin ja Miriamin lisäksi. Ahdistunut poikaa Iisakia ei ole eikä tytärtä, joka käyttäisi äitinsä ruumista seksin takia. Tämän vuoksi kirjassa Laurens ei näytä lapsilleen kaapin paikkaa, eikä hänellä ole Messias-hetkiä lastensa takia.

12. Niinkin keskeistä TV-sarjan sivuhenkilöä kuin Ghostwalkeria (Aavekulkijaa) ei ole lainkaan kirjassa. Raylenella on naispuolinen tappaja Trepp, joka tekee hänen likaisen työnsä.

poe

13. VIRTUAALIHOTELLI. TV-sarjassa se on runsas ja herkkä goottilainen laitos, jota hallinnoi Edgar Allan Poen näköinen tekoäly. Yhdennäköisyys oikean Poen kanssa on niin huomattava, että amerikkalainen katsoja tunnistaa hahmon oitis ja naureskelee asian ironialle. Hotellin nimi Raven (suom. Korppi) on Poen kuuluisimpia runoja, jonka sisällön moni amerikkalainen osaa ulkoa. Kirjassa puolestaan on psykedeelinen virtuaalihotelli, jota kutsutaan Hendrixiksi. Hotellissa ei ole käynyt asiakkaita 50 vuoteen. Huoneet ja baari on nimetty kuuluisien Jimmy Hendrixin kappaleiden mukaan. Tekoälypiccoloa ei ole. Legendaarisen laulajan jälkisäädös kielsi Hendrixin nimen tai kuvan yhdistämisen väkivaltaan. Sen vuoksi TV-sarjassa tekoäly sai toisen henkilöllisyyden ja nimen.

14. ”Tilkkutäkkimies” on romaanin merkillisimpiä (ja tärkeimpiä) sivuhenkilöitä. Harlanin maailman satuhenkilö vertautuu Kovacsin tajunnassa Dimitri Kadminiin, joka on asunut Harlanissa ja tuntee quellismin kirjoitukset ja historian yhtä hyvin kuin Kovacs ja Raylene.

”Tilkkutäkkimiehestä” kertova metakirjallinen jakso (Muuntohiili s. 276–278) on täyttä fantasiaa. Lähtökohtana lienee ollut Len Weinin ja Bernie Wrigtsonin Patchwork Man -sarjakuva (1973). Kovacs kuvaa lapsuutensa karmeaa iltasatua Ortegalle, joka ei edes kunnolla kuuntele. Sadussa esiintyy ompelija Hullu-Ludmila, joka jauhaa laiskat lapsensa palasiksi puimakoneessa. Sen jälkeen hän kutoo lasten kappaleista kolmimetrisen hirviön ja manaa tengun (demonin) herättämään uuden ruumiin henkiin. Sen jälkeen Ludmila sysää tengun sielun ruumiin sisään ja ompelee sen kiinni.

Tengu luvataan vapauttaa yhdeksän vuoden päästä (pyhä luku harlanilaisessa tarustossa). Tengu kuitenkin hermostuu työhönsä muutaman vuoden kuluttua ja tappaa Ludmilan. Tästä seuraa, että tengu jää loppuiäkseen ruhoon, joka alkaa kuitenkin mädäntyä tekijänsä kuoltua. Kun ruumiista irtoaa jokin osa, tengu sieppaa Harlanissa lapsia ja ompelee niiden ruumiinosia itsensä korvikkeeksi. Tästä tulee nimitys ”Tilkkutäkkimies”, joka on siis Dimitri Kadmin. Tämä ei kuitenkaan ole Takeshin päävastustaja. Vasta Kadminin taustalta löytyy romaanin varsinainen pahis.

Kirjan mielenkiintoisin ajatus selviytyy adaptaatiosta TV-sarjaksi. Tätä kuoleman voittamisen etiikkaa olisi voinut jatkaa pitemmälle sekä kirjassa että sarjassa. Altered Carbonin suuret kysymykset ihmisyydestä, kuolemattomuudesta ja eriarvoisuudesta jäävät pohdinnoiltaan pinnallisiksi. Silti sekä romaani että TV-sarja ovat viihdyttäviä, varsinkin toimivien scifi-elementtiensä vuoksi.

pääkallo

Lähteet:

BACON, HENRY 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: SKS.

EDGERTON, GARY R. 2008/2009: Introduction: A Brief History of HBO. – Teoksessa The Essential HBO Reader. Toim. Gary P. Edgerton & Jeffrey P. Jones. Lexington: The University Press of Kentucky. 1–20.

GENETTE, GÉRARD 1982/1997: Palimpsests. Literature in the Second Degree. (Palimpsestes: La Littérature au Second Degré, 1982.) Käänt. Channa Newman & Claude Doubinsky. Lincoln: University of Nebraska Press.

HARINEN ANNA-LEENA H. 2014: Kun lohikäärmeet heräsivät eloon. George R. R. Martinin fantasiaromaanin A Game of Thrones adaptaatio televisiosarjaksi. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto.

HILTUNEN, JARI OLAVI 2011: Hyytävä dystopia 2100-luvun maailmasta. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Musta mies. Pori: Satakunnan Kansa.

HUTCHEON, LINDA 2006: A Theory of Adaptation. New York: Routledge.

JERRMAN, TONI 2008: Tieteisdekkari keitettiin kovaksi. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Muuntohiili. Helsingin Sanomat 20.1.2008.

KYRIAZIS STEFAN 2018: Altered Carbon book vs show: How much did they change? London: Express.

LEHTI AKI: Netflixin Altered Carbon -sarja on kunnianhimoista ja komeaa scifiä. TV-arvostelu. Muropaketti 29.1.2018.

PHELAN, JAMES 1989: Reading People, Reading Plots. Character, Progression, and the Interpretation of Narrative. Chicago & London: The University of Chicago Press.

PIETILÄ RAIJA 2018: Muuntohiili – kirja ja tv-sarja. Taikakirjaimet 6.2.2018.

SHEPHERD B.H. 2018: Books vs. Television – Altered Carbon. Glendale: LitReactor.

Spin_2019-2

 

Maagisrealistinen seikkailu Uuteen-Seelantiin

Avainsanat

, , ,

Auckland (1280x823)

Taru Kumara-Moisio: Taniwha. Osuuskumma 2019. 216 s.

TÄMÄ on meidän vuosi ulkomailla, äiti hykerteli Ellalle jo lentokoneessa, bai bai Finland. Ella kysyi miksi ja äiti selitti, että kaikki haluavat välillä vaihtelua ja seikkailua. Isä taas sanoi, että siinä on kyse kansainvälisestä työkokemuksesta. Ellalle olisi riittänyt viikon rantaloma.” (s. 7)

Ylöjärveläisen Taru Kumara-Moision (s. 1976) keväällä julkaisema Taniwha on lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja suomalaisperheen siirtolaisvuodesta Uudessa-Seelannissa.

Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti.

ROMAANIN FOKUKSESSA on perheen 10-vuotiaan Ella-tytön pelot ja epävarmuus vieraissa oloissa ja uuden edessä. Maailma ja tulevaisuus tuntuvat yhtä aikaa kaameilta ja kutsuvilta. Vieraassa ympäristössä aukeaa uusia piirteitä myös omista perheenjäsenistä ja muista tutuista.

Perheenisä on stressaantunut ATK-yrittäjä, jonka mielialat muuttuvat kuin vuoristoradan kyydissä. Taiteilijaäiti yrittää pitää perheen koossa ja onnistuukin siinä kohtuullisesti. Ella sisaruksineen kärsivät eniten sopeutumisvaikeuksista.

Ella on kaikkea muuta kuin innostunut muutosta maailman toiselle puolelle. Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti Leila, josta Ella tykkää valtavasti. Työmahdollisuuksiinsa uppoutunut nörtti-isä ja sapattivapaasta intoileva taiteilijaäiti eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän tytön ahdistuksen syitä.

Vuosi Uudessa-Seelannissa muuttaa kaikkia perheenjäseniä ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Kumara-Moisio osaa hienosti yhdistää maagisen ulottuvuuden arkirealismiin.

KUIN LASSISSA ja Leevissä lapsellisen kertojanäänen kautta mielikuvitus tekee arkisestakin yliluonnollista.

Ella oppii maailman toisella puolella vaistoamaan muiden ajatuksia, jolloin yliluonnollinen maailma iskee esiin vaivihkaa. Sitten tyttö tutustuu Hine-naiseen, joka ilmiintyy hänen eteensä tuosta vain – ja kaikkoaakin yhtä vauhdikkaasti. Puhumattakaan Taniwha-hirviöstä, josta ei saa puhua ja jota kaikki pelkäävät. Parhaalle ystävälle, paikalliselle Tane-pojalle nämä kuitenkin ovat oikeasti olemassa.

Välillä kertoja problematisoi Ellan vanhempien parisuhdepulmia, rakkaan kummitädin mielenterveysongelmia sekä Tanen erikoisia sijaisperhekuvioita.

Kirjailijan kerronta on värikästä ja mielikuvituksellista. Maagisen ulottuvuuden yhdistämisen arkirealismin Kumara-Moisio hallitsee hienosti. Kumara-Moisio on hyödyntänyt Uuden-Seelannin maorien legendoja ja taruja. Ellan erikoinen naisystävä on oikeasti maoritarujen kuolemanjumalatar Hine-nui-te-po!

”Peilikuvan takana näkyy tumma varjo. Se tarttuu kiinni Ellaan ja peittää ikkunanäkymän kokonaan. Se on Hine. Ella katsoo taakseen, mutta siellä ei ole ketään. Hine näkyy ainoastaan peilissä.” (s. 171)

Myös Taniwha-hirviö on niin ikään peräisin maorilegendoista. Koko romaanin läpi kulkeva olento symboloinee lapsen epävarmuutta ja pelkoa uudessa ja oudossa elämäntilanteessa.

Maaginen kertoja tähyää kohti ihmisyyden ydintä.

ITSEKIN UUDESSA-SEELANNISSA asuneen Kumara-Moision tarinoinnissa maagisrealistisuudella on osansa juuri henkilökuvauksessa. Maaginen kertoja tähyää tässä kohti ihmisyyden ydintä. Lapsen havainnollinen näkökulma eksistentialismiin nähden on voimakas.

Lapsikertojan näkökulmat kirjailija hallitsee muutenkin hyvin, vaikka Ellan tuittuilu muistuttaa välillä enemmän murkkuikäisen tytön käytöstä.

Romaanin loppua kohti lapsihenkilöiden ahdistukset kasvavat toiseen potenssiin, kun Ella ja Tane joutuvat kokemaan kodeissaan jopa traumaattisia koettelemuksia. Vilkas mielikuvitus ja reipas mieli auttavat pitkälle, vaikka lapsenusko eilistä valoisampaan huomiseen on koetuksella pahemman kerran.

Taru Kumara-Moisio työskentelee Ylöjärven lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Hän on aikaisemmin julkaissut Atorox-ehdokkuuksia keränneitä novelleja sekä esikoisromaanin Maan vetovoima (Nordbooks, 2014). Kuluneena keväänä häneltä ilmestyi myös scifi-nuortenromaani Ihmisversoja (Atrain&Nord).

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2019.

taru

Taru Kumara-Moisio. – Kuva: Ylöjärven Uutiset

Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

, , ,

IMG_1031

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

hosseini-pölyn-ylistys

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

  • David Grossman: Hevonen meni baariin
  • Hassan Blasim: Allah99
  • Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.

 

Ruususen unet ja viikatetanssit

Avainsanat

, , , ,

1414576899_original_eveliina_talvitie_pp

Eveliina Talvitie. Kuva: Panu Pälviä.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019. 231 s.

”Herätys, prinsessa Ruusunen. Pakko ehkä tässä kohtaa muistuttaa, että sun prinssi on naimisissa. Mutta ei juututa siihen.” (s. 114)

Porilaissyntyinen Eveliina Talvitie (s. 1970) lähestyy esikoisromaanissaan lapsuutensa maisemia ja tunnelmia. Päähenkilöinä on nuoria naisia, joilla menee välillä kovaa ja kolkosti.

Sitten fokus siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti kiihtyy pysähtyäkseen äkisti ja ennalta arvaamatta. Samalla kertoja kurkistelee tämän tästä naiseuteen liittyvien myyttien taakse.

Kovakuorinen on feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus.

TALVITIE ON aiemmin tehnyt monenlaisia viestintähommia muun muassa Yleisradiossa, Satakunnan Kansassa ja Perheyritysten liitossa. Hän asuu ja kirjoittaa nykyisin Tallinnassa.

Vaikka Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen ulostulo kaunokirjailijana, hän on tietokirjoittajana jo kokenut tekijä. Tietokirjoja on ilmestynyt kahdeksan kappaletta, joista kaksi on tunnetun poliitikkojen elämäkertoja ja neljä feministikirjoja.

Kovakuorinen on oikeastaan Talvitien yhden naisen feministisen ristiretken kaunokirjallinen avaus, jota on tehty hartaasti Virginia Woolfin hengessä. Talvitien mieliaihe, hyvä tai huono nainen, on jälleen kiikarissa ja suurennuslasin alla.

Talvitie on henkeen ja vereen porilainen muija – myös kaunokirjailijana. Puolet romaanista sijoittuu ankeaan porilaiseen kerrostalolähiöön. Siellä varttuneiden tyttöjen välinen ystävyys kestää läpi vuosikymmenten, vaikka miljöö vaihtuu pääkaupunkiseudun teatteripiireihin.

03-Peippikuoriainen-tn1

Eeva irrottaa kovakuoriaisen jalat yksi kerrallaan.

SINÄNSÄ VINO sattuma, että keväälle on mahtunut kaksi porilaista kerrostaloelämää kuvaavaa romaania. Hanna-Riikka Kuisman kiitetyssä Kerrostalo-romaanissa esiintyy samanlaista inhorealistista miljöökuvausta kuin Kovakuorisessa.

”Eeva sulki silmänsä ja keskitti ajatuksensa huomiseen päivää, ensi viikkoon, mihin tahansa kohtaan ajassa joka ei ollut menneessä. Hän ei halunnut ajautua lapsuuden käytäville, keittiöihin eikä olohuoneisiin eikä varsinkaan sen yhden asunnon eteisen lattialle, jossa karkotettiin pimeyttä ja leikittiin liikaa nalleilla.” (s. 40)

Romaanin alussa ollaan päähenkilöiden lapsuusajassa vuodessa 1979. Kerronta kärjistyy räväkkään kohtaukseen, jossa Eeva ja Mira ovat naapurin pojan Samuelin kanssa leikkimässä puiston intiaanimajassa. Riita pamahtaa äkkiarvaamatta päälle, ja Samuel sylkäisee Eevaa kasvoihin.

Tästä tyttö ei häkelly ollenkaan. Eeva avaa kovakuoriaisia kuhisevan purkin, ottaa sieltä kuoriaisen ja irrottaa pojan kasvojen edessä kuoriaisen jalat yksi kerrallaan. Samuel saa sätkyn ja karkaa majasta.

Talvitie osaa pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä.

POJILLE PANNAAN hanttiin hartaasti ja lupia kysymättä. Ja samalla mitalla takaisin, mitä itse jakaa. Eeva ja Mira leimataan häiriintyneiksi, ja kohtelu koulussa ja muualla on sen mukaista.

Eevan mielenvikaisuuteen kertoja syventyy useilla tasoilla. Hän ikävöi usein sellaista, mitä ei ole olemassa. Kun hän rakastuu ukkomieheen, jota ei voi saada, mielikuvitus lähtee laukkaamaan yllättäviä polkuja.

Talvitien lakoninen kerronta on hyvin koskettavaa. Kirjailija on osannut pukea sanoiksi ankean lapsuuden kipupisteitä, nuoren seurustelun herkkyyden ja eri sukupolvien säkenöivät kohtaukset. Mielenvikaisuuden vainoharhoista ja hallusinaatioista puhumattakaan,

Kertoja näyttää Miran ja Eevan viettämässä nuoruuden juhannusta Yyterissä, pallonpyöritystä jäätelökioskissa. Välillä kerronnan keskiöön nousee näytelmäkirjailija. Nimetön Mies on moderni ja maskuliininen sovinisti, jolta naissuhteet eivät ota onnistuakseen.

Itsetunto-ongelmainen mies harrastaa kiiltokuoriaisten keräilyä. Hän saa sitten kiepautettua itselleen Miran, mutta haaveilee Eevasta. Hullulla ajatuksella on suuret seurauksensa.

Romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko.

VÄLILLÄ KURKATAAN Eevan aikuisuuteen, kun hän on muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Siellä Eeva Mustonen kohtaa suutari Joel Valkosen ja solmii suhteen ukkomiehen kanssa, jolla on itsetietoinen pikkutytär.

Eevasta tulee isona kulttuuritoimittaja. Välillä hän poikkeaa Porissa tuttujen luona. Käyskennellessään keskustassa tutut miljööt lyövät poskelle muualle muuttanutta:

”Kirjastorakennus puistojen keskellä näytti kaakelipäällysteineen edelleen nurinpäin käännetyltä uimahallilta. Se oli ollut pelastus monelle avain kaulassa kulkevalle lapselle, joka kaipasi pakoreittiä todellisuudesta. Lehtiosastolla haisi pinttynyt hiki, koska se toimi päiväkotina avohoitopotilaille ja pitkäaikaistyöttömille, joita kaupungissa piisasi yleisistä suhdanteista huolimatta.” (s. 95)

Kun Eevan Helsingin-bussi kaartaa poliisilaitoksen ympyrästä kohti kakkostietä, Eeva kokee sekä helpotusta että kaipausta.

Romaanin puolivälissä kaikki romahtaa kuin korttitalo. Eeva löytyy tutkintovankeudesta ja mielentilatutkimuksesta.

Mitä hän on mennyt tekemään ja miksi? Miten seuraavaksi määritellään, kuka on hullu ja kuka ei?

Talvitien romaanikerronta tiivistyy loppua kohti kuin jääpuikko. Rumat kohtalot vangitsevat huomion hengästyttävästi. Eevan päiväuniin ja viikatetansseihin ei ole helppo samastua, eipä taida olla tarkoituskaan.

poliisilaitos

Poliisilaitoksen ympyrä Porissa. Kuva: Kari Mankonen.

Karmaisevat grillijuhlat Eurajoella ja muita juhannustarinoita

Avainsanat

, , , , , ,

eurajoki-ilmakuva-tapahtumakalenteri

Juhannusmorsian – valon ja varjon tarinoita. Toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Varjo Kustannus 2019. 213 s.

Heinäkuussa ilmestynyt Juhannusmorsian-antologia kokoaa yhteen erilaisia juhannustarinoita läheltä ja kaukaa. Antologia on jatkoa Helmivyö-kustantamon vuodentakaiselle kokoelmalle Koivulehto.

Kokoelman toimittajina ovat viimevuotiseen tapaan kirjailijat Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Mukana on 15 kirjailijaa, joiden tummat kauhutekstit värittävät juhannuksesta jälleen väkivaltaisen ja hurmeisen kansanjuhlan.

Tiina Raevaaran novellissa painajaismainen kaaos peittää elämän ja toivon.

RUNEBERG-PALKITUN Tiina Raevaaran novelli ”Menneen kesän kosto” aloittaa antologian. Päähenkilön romanttinen juhannustaika äityy kammottavaksi, kun lähipiiristä alkaa väkeä kaatumaan vammautuneena rantakaislikkoon. Lopputulema ei anna helpotusta, vaan painajaismainen kaaos peittää kuolemalla kaiken elämän ja toivon.

Markus Ahosen novellissa tyttären kuolemaan liittyvät syyllisyydentunteet ja muut synkät ajatukset piirittävät novellikertojan lopulta niin, ettei tämä pysty muuta ajattelemaan:

”Muutaman vuoden jälkeen unet olivat muuttuneet järkyttävästä kaipuusta ja läheisyyden äkillisestä poisviemisestä painajaismaisemmiksi. Väkivalta rynnisti uniin ja mielen melankoliset urut alkoivat soittaa pelon marssia.” (s. 39)

Mieskertoja lähtee koston tielle ja löytää ulottuvilleen tyttären kuolemasta vastuussa olleet rikolliset. Tilinteon mustat hetket käydään läpi katseilta piilossa.

Eeva Rohas opettaa ihmisen käsittelyn aakkosia kannibaaleille.

JOISSAKIN KERTOMUKSISSA kieli on niin sujuvaa, että tarinaan lähtee väistämättä mukaan, karmeista tilanteista ja aiheista huolimatta. Esimerkiksi Jaakko Melentjeffin Hissi-novellissa kertomus alkaa kertojan lapsuudesta, jossa hän oppi tiedostamaan maailman todellisen pahuuden.

Myöhemmin kotitalon hissi muuttuu fantastiseksi kanavaksi näkymättömään maailmaan ja ihmisen huonojen puolien äärelle. Talossa käynnistyy vuosien päästä murhatutkimus, jonka äärellä novellihenkilöiden maailma kääntyy kokonaan ympäri.

Kokoelman lyhin teksti on Eeva Rohaksen ihmisen käsittelyn aakkoset kannibaaleille, kolmisen sivua. Pisimmän, 29-sivuisen, on tehnyt Markus Ahonen.

Merikarvialaislähtöisen Mäntylän kauhunovellissa ”Pahvilaatikkopoika” uskonnolliset tunteet sekoittuvat sekavaan tajunnanvirtaan. Ikänsä pahvilaatikossa nukkunut poika joutuu sukulaistensa messiassyndrooman sijaiskärsijäksi. Kun tapaus nousee otsikoihin, pojan äiti havahtuu järkyttävien tosiasioiden edessä.

arttutuominen

Arttu Tuominen.

Arttu Tuomisen ”Korpikumpu”-novelli on kokoelman tyylikkäimpiä. Teksti kertoo neljästä pojasta, jotka ovat varttuneet Porin Sampolassa betonin ja saven äärellä ja lähteneet maailmalle, kuka minnekin.

Myöhemmin pojat alkavat tavata juhannuksena Eurajoen Korpikummussa. Siellä järjestetään joka vuosi grillijuhlat, johon tuodaan eksoottisia herkkuja ympäri maailmaa. Kilpailu menee överiksi, kamalin seurauksin.

Tommi Kinnusen rakkaustarina autokauppiaasta säväyttää kauneudellaan. Mies oppii juhannusmorsiameltaan rakkauden salat, mutta ei voi mitään pimeälle puolelleen.

Juhannusmorsian pursuaa karmeita tarinoita. Juhannuksen taikaa ei silti voita mikään, ei edes kuolema. Sen saavat myös kokoelman novellihenkilöt huomata.

Altered Carbon -romaanin ja TV-sarjan esittelyt (podcastit)

Avainsanat

, , , , , ,

 

Olin puhumassa Jyväskylän Finnconissa 7.7.2019 Richard K. Morganin romaanista Altered Carbon (2002) ja vertailin teosta Netflixin suosittuun TV-sarjaan (ensimmäinen tuotantokausi 2018). Aiheet ovat esillä oheisissa, jälkikäteen nauhoitetuissa podcasteissa.

romaani

Romaanin esittely:

https://archive.org/details/alteredcarbonkirja

3347605-alteredcarbon-scifitermsexplained-promo

TV-sarjan esittely:

https://archive.org/details/alteredcarbontvsarja

Molemmat podcastit kestävät noin puoli tuntia. Kuunteluiloa!

dav

Jyväskylän Finnconin Altered Carbon -esitelmä. Kuva: Siiri Ahlqvist

 

 

 

 

Claes Andersson – Ruohonjuuritason taivaanrannan maalari

Avainsanat

, , , , ,

andersson

Claes Andersson (30.5.1937 – 24.7.2019).

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.

Taiteen ja kulttuurin monitoimimiehen Claes Anderssonin (1937 – 2019) 24. runokokoelma osoittautuu aiheiltaan sillisalaatiksi.

Pitkän elämän elänyt puhuja kuvaa jos jonkinlaisia näkyjä, kokemuksia, mielialoja ja ajatuksia. Mukana on mietteitä ihmisyydestä ja sen ulottuvuuksista, eri maanosien ihmisten kohtaloista, päivänpolitiikasta, vanhenemisesta, sukupolvirajoista jne.

Puhuja ei usko vakaumusten voimaan.

VANHAN RUNOILIJAN kaleidoskooppi maalaa antaumuksella taivaanrantaa ruohonjuuritasolta. Päävärit ovat valkoinen ja musta; muut värit ovat haalistuneet pitkässä juoksussa harmaan eri sävyiksi.

Avausrunossa puhuja myöntää menettäneensä uskon vakaumusten voimaan:

”Se mitä näin vei minulta yksinkertaistuksieni / voiman [–] Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta” (s. 5)

Kokoelman lopussa tämä osoittautuu poliitikon puheenvuoroksi: mitä poliitikko tekeekään vakaumuksella, jos hän menettää luottamuksen kansansa silmissä eikä tule valituksi jatkokaudelle vallan keskiöön?

”Ilman ääniä sinua ei näy eikä kuulu, ilman / ääniä et ole kukaan” (s. 62)

andersson-runokokoelma-630x400

ANDERSSON on nimennyt kokonaisen osan ironisesti isänmaallisiksi runoiksi. Niiden näkökulma ja eetos ovat silti kosmopoliitin. Puhuja on kasvanut irti isänmaastaan.

Andersson katselee isänmaata laveasti kuin Runeberg tai Topelius, tosin mitään ihannoimatta ja ilman sankarihahmoja.

Toisin kuin Topeliuksen Maamme kirjassa (1875), Anderssonin Suomessa on paljon selvittämättömiä ongelmia, joita puhuja alleviivaa muste roiskuen. Puhujan havainnon mukaan monilla suomalaisilla ei ole varaa lähteä ulkomaille; itsemurha on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Suomalaisuuskuvien rinnalla Andersson esittelee tuokiokuvia ulkomailta. Suurin osa niistä havainnollistaa ulkomaalaisten köyhyyttä ja ankeita kohtaloita sekä sotien rikkirepimää todellisuutta. Kuinka rauhallista Suomessa onkaan, puhuja veistelee.

Globaalit näkökulmat sinkoilevat muutenkin tämän tästä. Puhuja saattaa tuosta heittää esiin raa’an näyn Afrikan sarven väkivallanteoista, viskaa sen lukijan kasvoille ilman esivalmistelua.

Politiikka on vallan kylmien käytävien suhmurointia.

AJOITTAIN tulee vastaan jopa scifiä, kuten runossa, jossa puhuja matkustaa monikansallisen retkikunnan mukana Maan keskipisteeseen, kuumiin oloihin.

Puhujan kokemukset ja näkökulmat ja ajatukset vaikuttavat omakohtaisilta.

Puhuja käy tapaamassa kirjailijakollegoita Moskovassa. Venäjän parhaat kirjailijat ovat kuin sotaan lähdössä, valmiina mittelemään voimiaan vallanpitäjien kanssa. He ovat valmiita uhraamaan jopa henkensä vapauden puolesta. Tähän suomalaisrunoilija ei ota kantaa – vaan nostaa votkalasin rauhalle venäläiskollegojensa kanssa.

Kiintoisimmasta päästä ovat pelkistykset hallitustyöstä, johon Andersson osallistui kulttuuriministerinä 1995–1998. Runoilija tiivistää hallituspolitiikan vallan kylmien käytävien suhmuroinniksi, jossa ihmisyys ja sen hyvät puolet työnnetään syrjään ja raha lopulta ratkaisee, mihin mennään tai mitä tehdään.

”Valtionpäämiehelle on tärkeä hankkia vihollisia, koska niiden kautta legitimoidaan oma toiminta.” (s. 31)

kiiskinen

Suomentaja Jyrki Kiiskinen.

ERI SUKUPOLVIEN äänet ovat runoilijalle tärkeitä.

Andersson hakee yhden isältään, joka oli viisi vuotta rintamalla: ”Miten olisin reagoinut, kun poikani sodan päättymisen jälkeen / olisi ottanut etäisyyttä tekoihini ja ivannut / isänmaallista panostani, tehnyt siitä opiskelijapiireissä, / pakinoissa ja kabareissa” (s. 10).

”Nyt on korkea aika ajatella asiaa, kun pojan elämä lähestyy loppuaan / ja isä on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta” (s. 10)

Andersson ei suhtaudu kritiikittömästi ulkomaalaisiinkaan. Ulkomaalaisetkin ihmettelevät sitä mitä eivät ymmärrä.

Hyvä esimerkki on se, etteivät ulkomaalaiset runopuhujan mukaan tajua, että suomalainen tekee enemmän kuin puhuu. Eikös niin olekin parempi! Ei melua tyhjästä!

Kirjoittaminen on Anderssonille ”kirjoittamattoman ulkolukua” (s. 25). Hän painottaa, ettei kaikkea kannata lukijan eteen työntää, koska ”kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää”.

Anderssonin kokoelmasta jää hivenen ristiriitainen vaikutelma. Taidokkaat tekstit kirkastavat kestäviä ajatuksia esiin kuin kultajyviä rantahiekan joukosta. Silti kokoelmassa on paljon turhiakin jaksoja, joiden myötä pääajatukset unohtuvat.

SONY DSC

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.