Silvia Hosseini vierittää Sisyfoksen tavoin suuria ja pieniä kiviä

Avainsanat

, , , , , ,

Silvia Hosseini. Kuva: Katri Saarela.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021. 238 s.

Äidinkielen opettajana ja monipuolisena tietokirjoittajana työskennelleen Silvia Hosseinin (s. 1982) loistava esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) oli todellinen tapaus ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Uutuuskokoelma Tie, totuus ja kuolema esittelee jälleen yllätyksellisen ja eri esseemuotoja taitavan kirjoittajan.

Albert Camus paljastuu Hosseinin lempikirjailijaksi jo esipuheessa. Tie, totuus ja kuolema on hiottu painavista ja kevyistä aiheista, kuin kirjoittaja olisi kantanut erilaisia taakkoja harteillaan kuin Camus’n esittelemä muinainen Sisyfos.

Hosseini on matkustellut aina tilaisuuden tullen ulkomailla, paennut kylmyyttä, pimeyttä ja merkityksettömyyden tunnetta. Hän pohtii hiilijalanjälkiä, ihmisoikeuksia, historiallisia anekdootteja, kodin merkitystä. Kirjailija tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin laulurunoudesta, joten muusikon runoja on päässyt esseiden väleihin.

Sisilian-matkakuvauksen yhteydessä Hosseini lukee intohimoisesti Andrea Camillerin Montalbano-romaaneja, erityisesti Terrakottakoiraa (1996), jossa kuvattu rikollisuus ja korruptio rappeuttavat Sisiliaa edelleen. Tästä esseisti jatkaa Jack Kerouacin Matkalla-romaanin (1957) maskuliinisten ilmentymien ääreen. Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813) äärellä hän pohtii muun muassa parisuhteen sosioekonomista merkitystä.

Hosseini osoittaa sormella monia nykykulttuurin osia, jotka hyväksytään ilman sen suurempaa miettimistä karvoineen kaikkineen. Esimerkiksi: ”Somejätit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla, minkä hämmästyttävän moni hyväksyy.” (s. 85)

Esseisti antaa satikutia monille klassikkokirjailijoille syyttäen heitä pinnallisuudesta, väärästä aiheenkäsittelystä tai jopa tylsyydestä. Viimeksi mainittuun syyllistyi esimerkiksi Dostojevski, sitä edelliseen Anton Tšehov.

Kokoelman alkupuolella kirjailija pohtii avoimesti suhdettaan feminismiin. Siitä on tullut länsimaissa valtavirtaa, ja samalla feministinen ajattelu on meemiytynyt letkautuksiksi, joiden merkitykset eivät ole avautuneet kaikille käyttäjilleen.

Hosseini ei ymmärrä nykyistä tapaa lukea kirjoja etsien identtisiä samastumiskohteita. Niin kuin lukemisen ainoana tarkoituksena olisi löytää itsensä ja aikansa. Esseistin mukaan merkittävä kaunokirjallisuus nousee tämän yläpuolelle taajuudelle, joka on arkielämän aistimusta syvempi, selittämättömämpi ja häkellyttävämpi.  

Hosseinin esseistä ainoastaan kaksi on julkaistu aiemmin. ”Menestyksen ammattilaisten” varhainen versio ilmestyi 2014 Nuoressa Voimassa ja ”Etsivä löytää” Imagessa 2019.

Hosseini antaa raikuvasti kyytiä Saara Turusen näytelmälle Medusan huone, jonka hän näki tammikuussa 2020 Kansallisteatterissa. Näytelmä ”kauniista sisustuksestaan huolimatta kaikui tyhjyyttään”. Turunen oli puolustavinaan naistaiteilijoiden työn arvoa, mutta Hosseinin mukaan hän suhtautui näytelmässään vähätellen kanonisoitujen naiskirjailijoiden suorituksiin.

Varttumisvuodet Itä-Helsingin lähiöissä ovat opettaneet Hosseinille muutakin kuin gettokatseen.

Hosseini kritisoi monesti ja hartaasti feminismikirjoittelun nykymuotoja varsinkin somessa. Keskustelualustojen pöyristymistä ja leiriytymistä suosivat algoritmit vievät keskustelua väärään suuntaan. Esseistiä ihmetyttää monien feministeiksi itseään kutsuvien ehdoton usko ideologiansa oikeellisuuteen, joka ei kavahda historian etenemistä.

”Siksi en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja. Hyödynnän feminismiä ajattelussani, teksteissäni ja elämässäni – kuten hyödynnän humanismia, biosentrismia, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia.” (s. 87)

Hosseini näpäyttää lukijaansa uskomasta kaikkea muslimeihin liittyvää panettelua. Euroopan olisi jo aika tunnustaa velkansa arabialaiselle viisaudelle ja luovuudelle. Esimerkit hän kaivaa sisilialaisen Syrakusan historiasta ja nykypäivästä. Joskus kaupunkia rikastaneen arabikulttuurin kuulee enää vain vaimeina kuiskauksina.

Esseisti kirjoittaa muste roiskuen unelmaduuniharhasta, jota hän pitää länsimaalaisten ongelmana. Yhteiskunta ei tulisi toimeen osaavia lähihoitajia, hitsaajia, asentajia tai siivoojia. Kulttuurisesti heitä ei kuitenkaan arvosteta, mikä näkyy ennen muuta palkkauksessa.

Tästä onkin lyhyt matka puhua nykyesseistien mieliaiheesta eli pääoman merkityksestä 2020-luvun ihmiselle. Henkevästi Hosseini ottaa esimerkit Jane Austenin maailmasta ja kurottaa katseensa nykyhetken ohi Suomen lähitulevaisuuteen.

Hosseinin kokoelman tekstit ovat muodoltaan monipuolisia. On kirjeitä, matkakuvia, historiaa, tapauskuvauksia. Välillä mennään hyvin salonkikelpoisesti, toisaalla taas roisilla otteella.

Kokoelman loppua kohti aiheet muuttuvat rajummiksi ja ampuvat jo yli.

Hosseinin tekstiin pääsee helposti kiinni. Hän ei yritä olla vaikeatajuinen, ollenkaan. Se on iso plussa, samoin aiheiden yllätyksellisyys. Esseisti Hosseinin kanssa ei koskaan tiedä, mitä sivunkäännöstä seuraa.

Silja Frangén kirjoitti romaaniksi Olga Nordblomin selviytymistarinan

Avainsanat

, , , , , , ,

Silja Frangén: Olga. Sunkirja 2021. 440 s.

KAIKKI töllistelivät häntä kunnioittavasti. Olga oli muuttunut. Hän tuntui vanhemmalta kuin ennen. Opettajakin tuli ulos. Olga meni lähemmäs tervehtiäkseen. Opettaja otti hänet vastaan lämpimästi. Oikein tuli halaamaan, vaikka se ei ollut mitenkään tapana.” (s. 31)

Ulvilalainen Silja Frangén (s. 1938) julkaisi marraskuussa aikuislukijoille suunnatun esikoisromaaninsa Olga. Muhkea ja sujuvakielinen lukuromaani kertoo tosipohjaisen kertomuksen porilaissyntyisestä Olga Nordblomista (o.s. Lehtinen; 1902–1991), jonka elämässä löytyy jopa seikkailuromaanin aineksia.

Seikkailuromaania Frangén ei ole kuitenkaan kirjoittanut, vaan elämäkertaromaanin.

Silja Frangén julkistustilaisuudessa Ulvilan kirjastossa 9.11.2021. Kuva: Katja Nivala.

OLGA alkaa vuodesta 1912, jolloin nimihenkilön isä hukkuu Kokemäenjokeen. Nelikymppinen leski jää yksin kahdeksan lapsen kanssa.

10-vuotias Olga joutuu lopettamaan koulunkäyntinsä, josta hän pitää kovin. Hänet lähetetään piikomaan Ulvilaan Trumetarin tilalle, jossa kuluu hetki jos toinenkin. Sieltä Olga siirtyy parempiin hommiin Puuvillatehtaalle, jossa hän oppii nopeasti antelijaksi ja kankuriksi.

Vuoden 1918 sodan myötä Olga joutuu lähtemään Raumalle, johon hän työllistyy sokerileipuriksi. Kontion leipomosta tulee hänen työpaikkansa vuosiksi.

Raumalla tyttö tapaa Alin, ja perheeseen syntyy monta lasta. Mies menehtyy sokeritautiin, ja niin Olga kokee äitinsä kohtalon.

Hän käy läpi kolme sotaa ja selviytyy hienosti mullistusten keskellä. Usko Jumalaan on turvapaikka moninaisten ahdistusten ja koettelemusten keskellä.

Olgan työt ovat aina olleet raskaita ruumiillisia töitä. Työn ja lapsilauman lisäksi häntä painaa velkataakka talokauppojen myötä.

Hienoina hetkinä lastensa ympäröimänä Olga huomaa, kuinka elämä saattaa olla täydellistä. Vielä täydellisemmäksi se muuttuu, kun osaa nähdä tulevaisuuteen, ennakoida tulevien tapahtumien kulkua. Siinä asiassa usko tulee suureksi tueksi Olgalle.

”Olga näki ja hyväksyi sen, että elämän rikkaus, sen köyhyys ja puute, olivat sitä varten, että ne jaettaisiin lähimmäisten kanssa. Köyhyys ja puute loppuisivat vasta, kun nekin opittaisiin jakamaan. Jakaminen vähästään oli elämän rikkaus.” (s. 170)

Olga sisältää kosolti koskettavaa kerrontaa. Kirjailijan elämänkokemuksen ääni on kirkas. Frangén on valikoinut monenlaista kokeneen henkilön elämästä ne asiat, jotka ovat ratkaisseet kohtalon, selviämisen ja tulevat päivät.

Silja Frangénilla on kertojan lahja, joka korostuu juuri romaanikirjailijana. Hän on aiemmin julkaissut lastenromaanisarjan, kuvakirjan ja lapsille suunnatun tietokirjan.

Toivasten värikäs nojatuolimatka Latinalaiseen Amerikkaan

Avainsanat

, , , , ,

Reijo ja Pirjo Toivanen.

Pirjo Toivanen: Salsaa ja mojitoa. Kuvat Reijo Toivanen. Stresa 2021. 192 s.

PORILAISTAUSTAISEN maailmanmatkaajan Pirjo Toivasen uutuusteos Salsaa ja mojitoa esittelee Toivasten retkiä Latinalaiseen Amerikkaan vuodesta 2010 nykypäivään. Rehevästi kirjoitetun matkakirjan on kuvittanut kirjailijan aviomies Reijo Toivanen.

Matkahaaveet kehittävät kuplia vatsanpohjaan. Vuosia ulkomailla asuneet Toivaset eivät ole kokeneet ongelmaksi hypätä tuosta noin vain lentokoneeseen ja matkata useammankin tunnin päässä odottavaan kohteeseen.

Vuonna 2010 Toivaset jäivät töistään sapattivapaalle ja alkoivat miettiä matkakohteita. ”Ei mikään ole yhtä hauskaa kuin pyöritellä maapalloa kirjoituspöydällä.”

Tästä seurasi matkoja Meksikoon, Argentiinaan, Pääsiäissaarille, Costa Ricaan, Peruun, Chileen, Brasiliaan, Kuubaan, Costa Ricaan ja Kolumbiaan.

Latinalainen Amerikka paljastuu Toivasten kirjassa ihmeellisyyksien runsaudensarveksi. Vanhat intiaanikulttuurit saivat suomalaisista kunnon niskaotteen. Meksikossa Toivaset hullaantuivat atsteekkien ja mayojen historiasta ja Perussa inkojen ylväistä raunioista.

Mitä erikoisin kokemus oli tutustua Pääsiäissaaren kuuluisiin miespatsaisiin. Niitä rakensivat aikoinaan Gambiersaarilta soutaneet polynesialaiset alkuperäisasukkaat. Tänään Pääsiäissaarella on enemmän villihevosia kuin ihmisiä.

ANKEUTTAKIN löytyi monin paikoin.

Esimerkiksi Kuuba on kärsinyt vuosikymmeniä venäläisen talouden alamäestä ja USA:n kauppasaarrosta. Maahan eksyviltä turisteilta kärkytään ylimääräisiä lääkkeitä, vaatteita ja muita hyödykkeistä, runsaista vipeistä puhumattakaan.

Venezuelan ja Nicaraguan Toivaset ohittivat suosiolla niiden turvattomuuden vuoksi. Brasilian-retketkin jäivät yhteen Toivasten nähtyä Riossa aseellisen ryöstön keskellä katua.

Kuuban Havannassa kirjailija menetti kaulakorunsa ammattivarkaalle keskellä katua. Härski temppu vei Toivaset seuraavaksi tutustumaan paikallisen poliisilaitoksen tehottomaan toimintaan.

Toivasten omien matkakokemusten väliin löytyy runsaasti kiintoisaa paikallishistoriaa. Kirjailija muistelee eloisasti myös eri paikoissa asuneita kuuluisuuksia. Tätä kautta esimerkiksi Hemingwayn Havanna tai Nerudan Santiago aukeavat laveammassa valossa.

Pirjo Toivasen tekstin rinnalla aviomiehen kuvat nousevat keskiöön tämän tästä, ajoittain jopa tekstin ohitse täyttäessään suurimman osan aukeamasta.

Reijo Toivanen on kuvannut sekä suomalaisille tuttuja turistikohteita että eksoottisia yksityiskohtia. Kuvat tavoittavat hienosti kyseisen maan ominaispiirteitä sekä menneen ajan rientoa. Ensimmäiset kuvat ovat vuodelta 2010, viimeisimmät koronavuosilta.

Kuvissa tulee vastaan muun muassa kalastajia Havannan rantakadulla, veitsenteroittaja Buenos Airesin jalkakäytävällä, souturetkeläisiä Amazon-joella ja ihmisten suhteen erittäin arka ketsaali, suurin ja värikkäin Costa Rican paratiisilinnuista. Viimeksi mainitusta Toivanen nappasi kuvan kauko-objektiivilla.

Perun pääkaupunki Lima vaikuttaa pikkupaikkakunnalta ollakseen miljoonakaupunki. Kerrostaloja on hyvin vähän, ei metroa ja vain pari suurta tavarataloa.

Toivaset ovat asuneet Suomen ulkopuolella pysyvästi vuodesta 1995. Salsaa ja mojitoa on Pirjo Toivasen toinen tietokirja ja neljäs kirja.

Italiaan sijoittuva kuvallinen matkakirja Proseccoa per favore! tuli painosta 2018. Lisäksi Toivanen on julkaissut romaanit Pyhä paha perhe (2017) ja Siskoni Italiassa (2020).

Porilaistaustaisen Pirjo Toivasen muiden kirjojen tapaan myös uutuustietokirjan kieli on virheetöntä, selvää ja tiivistä.

Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.  

Risto Isomäen apokalyptiset tunnelmat keskellä valtamerta

Avainsanat

, , , , ,

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Lauri Nurmi -trilleri. Into 2021. 397 s.

LAURI havahtui keskelle helvettiä. Hänen ympärillään oli kylmää ja pimeää, ilmassa leijaili harvakseltaan suuria tuulen riepottelemia lumihiutaleita. Hänen kämmeneensä sattui, kovasti. Siinä oli iso rosoinen reikä, josta tulvi verta. Hän nojasi järeään kivenlohkareeseen ja katseli suurta, palavaa rakennusta.” (s. 111)

Risto Isomäen (s. 1961) teknotrilleri Atlantin kuningatar päättää agentti Lauri Nurmesta kertovan neljän romaanin sarjan. Sarjan aikaisemmat osat ovat Litium 6 (2007), Jumalan pikkusormi (2009) ja Haudattu uhka (2016). Monipuolisen kirjailijauran tehnyt Isomäki oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005 romaanistaan Sarasvatin hiekkaa.

Vanhaan tapaansa Isomäki pyörittelee myös uutuudessa ilmastonmuutoksen aiheita jännitysromaanikerronnan keskiössä.

Tendenssi on selvä. Kirjailija maalailee täysmittaisen ilmastokatastrofin mahdollisuutta sopivan tilaisuuden tullen ja esittelee ratkaisuideoita, joista osa on tuttuja Isomäen aikaisemmista teoksista.

Atlantin kuningattaren tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen kahden vuosikymmenen päähän. Sanna Marinista on tullut Suomen presidentti useamman hallituskauden jälkeen.

Romaanissa kuvatut mittasuhteet tuntuvat ajoittain uskomattomilta. Kertoja hyppii estotta äärimmäisyydestä toiseen. Henkilökuvaus on monesti viihteellisen pelkistettyä.

Nimikkeen Atlantin kuningatar on yli kilometrin mittainen, erikoisrakenteinen rahtilaiva, jonka tarkoituksena on tuoda jäätä Etelänavalta Afrikan kuiville alueille. Se pystyy ottamaan kerralla lastia sata miljoonaa tonnia.

Malaria jyllää romaanissa vastustamattomasti. Afrikassa on syntynyt malariamuunnoksia, jotka ovat vastustuskykyisiä kaikille tunnetuille malarialääkkeille.

Romaanikertoja laskee, että maapallolla olisi tallustellut hieman reilut sata miljardia ihmistä, joista noin 52 miljardia olisi kuollut malariaan eli noin puolet.

Risto Isomäki. Kuva: Pertti Nisonen 2011.

PIIDIOKSIDIAEROGEELI on 2030-luvulla syrjäyttänyt perinteiset lämmöneristeet. Isomäen romaanissa siitä tulee ylivoimainen iskunvaimennin, joka auttaa tehokkaasti pysäyttämään muun muassa kiväärinluoteja.

Tiukassa paikassa Nurmi laittaa aerogeelista valmistetut jalkineet jalkoihinsa ja pystyy niiden kanssa pudottautumaan yli sata metriä alaspäin loukkaantumatta. Myöhemmin hänen työtoverinsa joutuu luotisateeseen ja selviää lähes naarmuitta aerogeelipukunsa vuoksi.

Isomäki toteaa jälkisanoissaan, että nykyaikaisella sotilasteknologialla on tässä romaanissa suurempi rooli kuin kirjailijan aikaisemmissa kirjoissa. Tässäkin on kirjailijan tendenssi: vastustaa Suomen valtion tuoreita hävittäjähankintoja.

Ilmestyskirjamainen joukkotuho todentuu romaanin loppupuolella, kun afrikkalaiset palkkasoturit käyvät suurella joukolla isoa laivaa vastaan keskellä Atlanttia. Kerronta muuttuu väkivaltapornoksi. Henkiin jääneet romaanihenkilöt kävelevät yltä päältä veressä lihanpalojen ja suolenpätkien joukossa.

Atlantin kuningattaressa mukana olevat rikollisjoukot pääpahis Richard Brunelia myöten ovat samoja, joiden kanssa Nurmi otteli Jumalan pikkusormessa.

Uutuusromaanin lopussa Lauri Nurmi ajetaan rakastettunsa Katharine Henshaw’n kanssa nurkkaan. Älykäs loppuratkaisu yllättää täysin. Sen vuoksi Atlantin kuningatarta ei kannata jättää kesken, vaikka brutaali väkivalta ahdistaisi.

Reijo Mäen Sulhasmies ei pahemmin yllättänyt

Avainsanat

, , , , , ,

Reijo Mäki: Sulhasmies. Otava 2021. 350 s.

TURKULAISKIRJAILIJA Reijo Mäen (s. 1958) uusin Vares-dekkari jatkaa sarjan hengessä ilman suurempia yllätyksiä. Toukokuussa ilmestynyt Sulhasmies on Vares-sarjan 32. osa.

Jussi Vareksesta leivotaan romaanin alussa ihkaoikea sulhasmies, kun hän törmää elämänsä naiseen Turun yössä ja kosaisee tätä onnistuneen illan lopuksi.

Novellikirjailija Luusalmi, pastori Alanen ja muut Vareksen ystävät päättävät järjestää miehelle polttarit, joiden yhteydessä eriskummalliseen leskiporukkaan. Kuolleeksi luultu aviomies, Montosen Jorma, ilmestyy kohta nurkan takaa ilmielävänä!

Myöhemmin Varsinais-Suomen ytimessä alkaa tapahtua naisten murhia, joiden tutkimuksiin Vares sekaantuu tahtomattaan. Rikosylikonstaapeli Multasilta kääntää terävän katseensa kohti yksityisetsivää, jonka muistikuvat tapahtumista ovat sekavat ja sirpaleiset.

Mäki on kirjoittanut Sulhasmiehen kieli poskella. Räväkkä läppä lentää vastaan joka aukeamalla.

Romaanikertoja seuraa Vareksen joukon ohella tiiviisti kahta rikollisjengiä. Näiden keskuudesta nousevia persoonallisuuksia erikoisine kutsumanimineen kirjailija kuvaa antaumuksella.

Turun lähiöt ja lähialueet ovat jälleen keskeisiä miljöitä. Vares liikkuu erityisesti Varissuolla sekä Kaarinassa Littoistenjärven rannalla, johon epäonninen yöjuoksu vie varomattoman yksityisetsivän.

Vares-kirjojen kaunokirjallinen taso on monipiippuinen juttu. Dekkarit seuraavat samaa kaavaa kirjasta toiseen.

Toisaalta Mäki on sijoittanut Vares-dekkareihin täkyjä fanejaan ja suomaisen dekkarin ystäviä varten.

Reijo Mäki. Kuva Tommi Tuomi 2013

SULHASMIES alkaa punaisen sohvan tarinalla, jonka sisältö tuo vaistomaisesti mieleen Pentti Haanpään klassikon Yhdeksän miehen saappaat (1969). Se on kirjailijan tarkoituskin.

Äijädekkarina Sulhasmies on taattua Mäkeä, jossa naisia katsotaan tiettyjen silmälasien läpi eikä sukupuolistereotypioista välitetä tuon taivaallista.

Itse en lämmennyt Mäen kuivalle huumorille kuin ajoittain, silloin kuitenkin hersyvästi.

”Huomasin pudonneeni taas madonreikään. Herrojen höpötys kaikui korvissani vaimennettuna – kuin sermin takaa. Suljin silmäni ja olin taas muualla. Kirkkaita valoja ja repivää rytinää. Okei. Iisisti nyt vaan, Jussi Vares, komensin itseäni.” (s. 15)

Lypsävää lehmää ei kannata teurastaa. Mäki jatkanee Vares-kirjojen tekemistä niin kauan kun ne saavat hyväksynnän lukijakunnalta.

Tutkija Olli Löytty: – Onko kirjallisuutemme väri valkoinen?

Avainsanat

, , , , ,

Olli Löytty. Kuva: TEOS.

KIRJALLISUUDENTUTKIJA Olli Löytty lähestyi teoksessaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos 2021) Suomen kirjallisuutta erikoisesta ja omaperäisestä näkökulmasta. Mistä olikaan kyse ja mitä halusit kirjallasi sanoa?

– Kirjani otsikko on kieltämättä vähän provosoiva, tai oikeammin kuvittelin sen olevan kaikessa yliampuvuudessaan ennen muuta vitsikäs. Itse asiassa siinä ei jätetä jäähyväisiä minkään maalaiselle kirjallisuudelle – päinvastoin, kirjanihan on rakkaudenosoitus kirjallisuutta ja lukemista kohtaan – vaan käsityksille ”kirjallisuuden kotimaisuudesta”.

– Minua on aina kiinnostanut Suomen kirjallisuudessa kaikki se, mikä ei ole leimallisen suomalaista tai ”kotimaista”: vähemmistöjen ja rajanylitysten kuvaukset, monikielisyys, ”toisten” äänet, muukalaisuuden ja ulkopuolisuuden teemat. Yhtenäisyyttä korostava tapa kertoa suomalaisuuden tarinaa on ollut historiallisista syistä niin vahva ja yksituumainen, että siinä ei aina näy ja kuulu kulttuurimme tosiasiallinen moninaisuus.

– Siksi on tärkeää nostaa esiin vaikkapa klassikkojen sisältämiä vähemmistöjen kuvauksia, kuten Homsantuun roolia Minna Canthin Työmiehen vaimossa. Lyhyesti sanoen: kirjallisuudessa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta käsityksemme siitä ovat rajoittuneita.

Sama koskee Löytyn mielestä nykyään koko kirjallisuuden kenttää. Suomessa kirjoitetaan kirjoja ei vain kahdella vaan useilla kielillä.

– Hyvä esimerkki on arabiaksi kirjoittava kontulalainen Hassan Blasim, jonka tänä syksynä ilmestyvä kirja ilmestyy ensimmäiseksi Suomessa ja suomeksi Sampsa Peltosen kääntämänä.

Kirjoitat, että kirjallisuuskäsityksemme olisi avarruttava pois ”kotimaisesta kirjallisuudesta” yleismaailmalliseen suuntaan. Millä perustelet tämän ajatuksen?

– On selvää, ettei Suomessa ole koskaan kirjoitettu missään kulttuurisessa umpiossa. Kirjallisuus on täälläkin aina ollut monella tapaa kansainvälistä ja ylirajaista: Aleksis Kivi oli eurooppalaiset klassikkonsa lukenut ja niin edelleen.

YLIRAJAISUUS on Löytyn mukaan uudehko sana, joka viittaa arkiseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen yli kansallisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen.

– Ylirajaisuuden merkitys käy ilmi, kun sen kuvaamaa ilmiötä verrataan kansainvälisyyteen, joka yleensä on luonteeltaan virallisempaa ja suunnitellumpaa. Kun Suomessa kirjoitettua ja julkaistua kirjallisuutta katsotaan ylirajaisesta näkökulmasta, se ei enää näyttäydy yksinomaan kotoperäisenä vaan yhtenä silmukkana maapalloa ympäröivässä kirjallisuuden verkossa.

Onko suomalaisessa kirjallisuudessa nähtävissä omaperäisiä, juuri sille tyypillisiä piirteitä? 

– Heh, minun tekisi otsikkoni rehvakkaassa hengessä mieleni vastata tähän kysymykseen yksinkertaisesti ”ei”: samassa mielessä kuin ihmiset ovat kaikkialla maailmassa pohjimmiltaan samanlaisia myös ihmisten kertomat tarinat muistuttavat kaikkialla toisiaan. Mutta tällainen vastaus ei tekisi oikeutta kirjallisuuden mahdollisuuksille tuottaa ja välittää kulttuurin jatkuvasti muuttuvia kaleidoskooppikuvioita.

Vaikka Löytty ei usko puhtaisiin, toisistaan erillisiin kulttuureihin (kuten suomalainen kulttuuri, botswanalainen kulttuuri), hän uskoo kuitenkin kulttuurin paikallisesti muuttuviin ilmenemismuotoihin.

– Ajatus on kieltämättä hieman paradoksaalinen, mikä ilmentää hyvin ilmiön monimutkaisuutta. Suomen (ja ruotsin) kieli erottaa Suomen kirjallisuuden muualla kirjoitetusta kirjallisuudesta, mutta kieletkään eivät ole toisistaan täysin erillisiä olioita.

– Tässä mielessä olisi kiinnostavaa lukea sellaistakin kirjallisuutta, jossa kuuluisi se sekakieli, jota esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuoret käyttävät. Tai sellaisten perheiden kielet, joissa puhutaan useampaa kuin yhtä kieltä!

OTIT esseissäsi useasti kantaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien haasteeseen tuoda kirjallista kaanonia esille yhä monimuotoisemmaksi muuttuneessa opiskelijajoukossaan. Mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa?

– Kirjaa kirjoittaessani yritin miettiä, miltä väitteeni ja tulkintani kirjallisuudesta kuulostavat sellaisessa koululuokassa, jonka oppilaiden juuret johtavat maan rajojen yli. Kun puhun meistä suomalaista, keihin tuo me-pronomini tarkasti ottaen viittaa? Onko kirjallisuuden kaanonin väri aina ja väistämättä valkoinen? Käytännössä tämä tarkoittaa oppilaisen taustojen huomioimista.

– Löytyisikö kirjoja, joista mahdollisimman monet oppilaat löytäisivät samastumispintaa? Olisiko kaanonin valkoisuudesta syytä keskustella luokassa? Mihin perustuu se, että joillakin kirjoilla on klassikon status? Millaisia ovat ne kirjat, joita ei arvosteta? Myös kielestä on syytä keskustella sen kannalta, kenen kieltä pidetään normina missäkin tilanteessa.

Millaisia muita terveisiä haluat lähettää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille?

– Äidinkielen yo-sensorina olen erittäin tietoinen siitä, miten lukemisharrastuksen väheneminen näkyy oppilaiden kyvyssä ilmaista itseään kirjoittamalla. Haluan ennen muuta rohkaista opettajia: työnne on äärimmäisen tärkeää. Kunpa oppilaat ymmärtäisivät, miten mukavaa ja antoisaa kaunokirjallisuuden lukeminen voi olla.

– Harvalla niin suurta mielihyvää tuottavalla toiminnalla on niin järisyttäviä käytännön hyötyjä, kuten nyt vaikka se, että kielellisen rekisterin vahvistumisen myötä myös kirjoitustaito kohenee. Onhan niin, että nimenomaan kaunokirjallisuuden avulla välittyy hyvän ja ilmaisuvoimaisen kielenkäytön perinne. Kaunokirjallisuuden keinoille altistunut kirjoittaja kykenee sanallistamaan ajatuksensa ymmärrettävällä ja tarpeen tullen myös vakuuttavalla tavalla.

– Tämä on se viesti, mikä pitäisi saada iskostettua oppilaiden ajatteluun: sen lisäksi, että lukeminen ja kirjoittaminen voivat tuottaa mielihyvää, niistä on myös monenlaista käytännön iloa ja hyötyä. En tunne opetuksen arkea ja käytäntöä, joten en rohkene antaa tämän konkreettisempia neuvoja, mutta yleisen elämänkokemukseni perusteella ehdotan, että kirjallisuuden ilosanomaa kannattaa varmaankin kaupata nuorille nimenomaan tuo mielihyväpuoli edellä.

Olli Löytty otti kantaa kirjallisuuden lokerointiin

Avainsanat

, , , , ,

Olli Löytty. Kuva: TEOS.

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Teos 2021. 183 s.

TAMPEREELTA käsin operoiva kotimaisen kirjallisuuden dosentti Olli Löytty (s. 1966) toivottaa jäähyväisiä oppiaineelleen uusimmassa esseekokoelmassaan.

Löytyn jäähyväisajatus perustuu näköharhaan, että kirjallisuutemme olisi erillinen saareke muun maailmankirjallisuuden ulkopuolella.

Kirjoittaja panee kaanonin kieppumaan kuin Linnanmäen kieputtimessa. Esseisti kyseenalaistaa raikuvasti totuttuja kirjallisuuskäsityksiämme, jotka tulevat esille muun muassa tavassamme kanonisoida suomalaisen kaunokirjallisuuden perusteoksia.

Kansallinen on taiteelle kovin ahdas kehys tai reunaehto. Kirjallisuuden ”kotimaisuutta” ja ”ulkomaisuutta” on nykyään entistä vaikeampi pitää erillään, ja tällaiset erottelut tuntuvat Löytystä ennen kaikkea keinotekoisilta:

”Olen alkanut epäillä koko ajattelutavan mielekkyyttä: mitä palvelee luokittelu, jossa kirjallisuuden kaltainen taidemuoto erotellaan kielten ja kotipaikkojen perusteella?” (s. 11)

Löytty purkaa kotimaisen kirjallisuuden ahtaita rajoja ennen muuta Hassan Blasimin esimerkin kautta. Arabitaustaisen Blasimin lokerointi juuri suomalaiseksi kirjailijaksi siksi, että hän sattuu asumaan nykyisin Suomessa, on hyvinkin epäonnistunut.

Toisaalta Löytty havainnollistaa sitä rankkaa osaa, jota suomalainen kirjallisuuskenttä tarjoaa maahanmuuttajakirjailijalle. Vaikka Blasim tekisi maailmalla vaikka mitä, Suomessa hän säilyy silti kirjallisena outolintuna, koska kirjoittaa vierailla kielillä. Hän kelpaa Suomeen henkilönä, mutta hänen kirjoituskielensä arabia ei kelpaa.

Nationalismin aika on ohitse, on aika avata kirjallisuutemme rajat laveammalle. Nationalismiin liittyvään muukalaisvihaan ja muihin ongelmiin Löytty viittaa jopa päälauseissa.

LÖYTYLLÄ piisaa kosolti hyviä argumentteja. Hän ottaa monesti puheeksi äidinkielen opettajien merkityksen kirjallisen kaanon-tiedon ylläpitäjinä ja uusintajina.

Pakollisina lukiossa luetettava kotimainen kirjallisuus on kaventunut oikeastaan kahteen kirjallisuuden perusteokseen, Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen ja Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Kansallisromaani ja itsenäisyytemme puolesta käydyn taistelun kirjallinen symboli ovat kirjallisuutemme jäävuorenhuippu.

Löytty näkee kaanonin työkaluksi tuoda esiin kunkin ajan kulttuurista ja etnistä moninaisuutta. Kaanon on luotava, jotta se voitaisiin kyseenalaistaa aika ajoin. Molemmat prosessit Löytty näkee keskeisenä osana äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien työnkuvaa.

Maahanmuuttajaopiskelijoiden kasvava määrä Suomen koululaitoksessa on suuri haaste, jota ei voi ohittaa. Kaanon luodaan tiettyjä ihmisiä varten, ei kaikkia. Luodessaan kaanonin opiskelijoitaan varten kirjallisuuden opettaja ottaa tähänkin asiaan kantaa tärkeällä tavalla.

Esseissään Löytty lukee auki lukuisia teoksia, kuten Minna Canthin Työmiehen vaimoa (1885), Arto Salmisen Turvapaikkaa (1995), Annamari Marttisen Vapaata (2015), Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa (1985), Arne Nevanlinnan Marieta (2008), Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa (1875) ja Ulla-Lena Lundbergin Sadetta (Regn; 1997). Hassan Blasimin novellien analyysit tulevat vastaan useammassakin esseessä.

Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle on jäntevä ja toimiva kokonaisuus, joka välttää esseekokoelmien perussynnin, sirpaleisuuden. Myös kieli on kunnossa, ja sujuva kirjoitusote tempaisee mukaansa.

Pertti Lassilan Venetsiassa on paljon rosoista

Avainsanat

, , , ,

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s.

Kirjallisuuden monitoimimies Pertti Lassila (s. 1949) julkaisi kesällä 2021 viidennen romaaninsa. Aikaisemmista romaaneista Armain aika (2015) ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Lassila on aiemmin kunnostautunut myös tietokirjailijana.

Venetsia on sukupolviromaani, jossa seurataan toisiaan seuraavia polvia useamman vuosikymmenen ajan. Miljöönä on koko ajan Helsinki.

Romaanin Helsinkiin saapuu kaksi miestä, joista toinen saa paikan rautakaupasta ja toinen taloyhtiöstä. Suomi on vielä hetken Venäjän vallan alla. Sekä Ilmari että Alpo avioituvat ja perustavat perheen.

Molempiin perheisiin syntyy lapsi. Myöhemmin lapset avioituvat keskenään. Ilmarin poika Tauno ja Alpon tytär Essi tuntuvat olevan kuin toisilleen luodut. Vai ovatko sittenkään?

Taunolle ja Essille syntyy Seppo-poika, joka on Lassilan omaa sukupolvea. Sepon matkassa romaani päättyy.

Elämä osoittaa Venetsiassa rosoisen puolensa joka käänteessä.

”Nopeasti kuluivat ne vuodet, kun olit pikkutyttö. Sitä ei silloin huomannut. Se, mikä on tosi tärkeää, pitäisi tajuta ajallaan, mutta ei sitä aina tajua, ja aika on saita. Siltä ei saa takaisin mitään, minkä se on vienyt.” (s. 53)

Essi päättää lopulta ottaa sen pois, mutta kauhistuu varjoläikkää, joka on kehittynyt halvalle tapetille. Ei muuta kuin taulu takaisin vanhalle paikalleen.

Oikea Venetsia on romaanissa paikka, johon suomalaiset romaanihenkilöt haikailevat läpi 1900-luvun. Romaanin lopussa Seppo tokaisee äidilleen, että unelmien kaupunkihan vajoaa vääjäämättä mereen. Ei sinne kannatakaan niin kauheasti haikailla.

Pertti Lassila. Kuva: TEOS.

VENETSIA antaa ihmisten tunne-elämästä varsin kielteisen kuvan. Unelmoida ei kannata, koska unelmat kuitenkin kuolevat ihmisten huonouden vuoksi.

Enemmän kuin pitää pelätä sitä, että tyytyy liian vähään. Myöhemmin tiettyjä elämänvalintoja on turha tarkistaa.

Tykkäsin kovasti kypsään ikään ehtineen kynämiehen tyylistä sanoittaa elämään liittyviä pettymyksiä. Suuret odotukset siivittävät suuria pettymyksiä, jotka panevat väkisin miettimään ihmismielen pienuutta. Lisäksi Lassilan kerronta pursuaa aforistisia huomioita.

Venetsia ei keskity historiaan vaan perhekuvaukseen. Epookin sijasta fokuksen nappaa henkilökemia, joka harvoin osuu kohdilleen Lassilan kuvaamissa ydinperheissä.

Kuusi Elefanttia, Marikki Piirtolan rosoisen dekkarisarjan avaus

Avainsanat

, , , , ,

Marikki Piirtola: Kuusi Elefanttia. Basam Books 2021. 434 s.

Harvoin kunnon dekkari alkaa yhtä luotaantyöntävästi kuin Marikki Piirtolan (s. 1967) romaani Kuusi elefanttia. Sukuelimiä, irvokkaita seksikohtauksia, kirosanoja, sekavia tunnelmia. Sitten alkaa tapahtua.

Tullikamarinaukion sisätiloista Tampereelta löytyy kuolleena alaston mies, jonka penis on leikattu pois. Tapaus on tamperelaisen murharyhmän uuden tutkinnanjohtajan Sylva Harmajan ensimmäinen keissi.

Kotvan kuluttua Harmaja alaisineen on saanut selville, että murhattu Pauli Ojala on ensimmäinen kuudesta Elefantista, joita outo sarjamurhaaja tavoittelee.

Keitä Elefantit ovat? Miksi joku tavoittelee heidän henkeään? Sarjamurhaajan projekti tavoittaa seuraavan uhrin ja seuraavan, ja Harmajan ryhmä yrittää ehtiä murhaajan edelle.

Romaani tanssittaa esille kavalkadin poliisivoimia, joista kukaan ei vaikuta normaalilta.

Romaanin alussa Sylva saa tietää, että on kasvanut lapsuutensa adoptiovanhemmilla, ei biologisilla. Oikeuspatologi Mikko Heino kärvistelee vaimonsa Parkinsonin tautia, joka vie naisen vääjäämättä hautaan. Sylvan lähin työkaveri Joonas Järvi käyttää kirosanoja enemmän kuin muita sanoja.

POLIISIEN ja tutkijoiden lisäksi Piirtola tuo näyttämölle koko joukon poliisien sukulaisia, murhattujen tuttuja ja muita asianosaisia.

Kuuden Elefantin henkilökuvaus on mestarillisen lakonista. Teksti on täynnä merkityksiä, joiden avaaminen vie aikaa mutta palkitsee vaivan. Piirtola on onnistunut luomaan koko joukon problemaattisia romaanihenkilöitä.

Yllätyksiä satelee joka käänteessä. Jännite hieman kärsii romaanin pituudesta.

Kuuden Elefantin tapahtumat sijoittuvat Tampereelle ja Jyväskylään. Romaanin loppuratkaisu on hätkähdyttävän yllättävä.

Marikki Piirtola on syntynyt Jyväskylässä ja asuu nykyisin Porissa. Esikoisromaani Perhe (Like) ilmestyi 1999. Sanataiteen lisäksi Piirtola on tehnyt paljon maalauksia ja toiminut myös opettajana.

Kirjailijana Piirtola on kiinnostunut kuvaamaan ahdistuneita henkilöitä, joita uhkaa masennuskierre.

”Sylva sammutti valot ja nukahti ilman unia. Unien ulkopuolella tapahtui kaikki paha.” (s. 335)

Sylva Harmaja on elämässään monessa epäonnistunut häviäjä, virhe vailla vertaa. Hän hakee lohtua masennuslääkkeistä ja eroottisesta thaihieronnasta. Sylva on menettänyt miehensä ja haaveilee ystävättärensä aviomiehestä Markusta.

David Lynchin Elefanttimies (1980) saa Piirtolan käsittelyssä uuden merkityksen.

Kuuden Elefantin ulkoasu ei minusta ole kovin onnistunut. Kirjailija on suunnitellut dekkarille ainakin kuusi jatko-osaa.

Sylva Harmajan epäterve mieli on pääosassa kaikissa Piirtolan dekkarisarjan osissa.

David Lynch: The Elephant Man (1980).