Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

, , , , , ,

juha-ruusuvuoren-lukuvinkki-kirjastokaista

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

vadsö

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

jonathan

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Mainokset

Zachris Topeliuksen Maamme kirja kiteytti suomalaisuusihanteemme

Avainsanat

, , , , ,

maamme

TAMMIKUUSSA 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta Zachris Topeliuksen (1818–1898) syntymästä. Topelius antoi meille ällistyttävän perinnön. Siitä löytyy muun muassa se kuva, mikä meillä on kotoisesta Suomesta – tai itsestämme.

Jos identiteetillä ei ole kiinnekohtaa, on pitkälti muiden antaman palautteen varassa.

Topeliuksen ajan Suomessa suomalaisella identiteetillä ei ollut mihin kiinnittyä. Jos kysyttiin ulkomaalaisilta, nämä suhtautuivat suomalaisiin ennakkoluuloisesti ja nauraen, kuin kulttuurisiin irtolaisiin.

Topelius päätti tehdä asialle jotakin. Hän kiteytti ihanteellisen Suomi-kuvan 1875 Maamme kirjaan (ruots. Boken om vårt land), lapsille tarkoitettu alkeisoppikirjaan. Topelius kuvaili siinä mahtipontisesti Suomea, sen maakuntia, luontoa, kansaa, uskontoa, historiaa ja kulttuuria.

Maamme kirjan vuorotteleva rakenne on retorisesti vaikuttava.

TOPELIUS eli 80 vuotta. Samanpituisen ajan Maamme kirjaa käytettiin koulukirjana.

Yhteenlaskettu painos- ja myyntimäärä nousi lopulta likelle kolmea miljoonaa. Maamme kirjasta tuli kaikkien aikojen painetuin suomalainen kirja.

Maija Lehtosen mukaan Topelius vastusti kouluopetuksen liiallista älyllisyyttä ja teoreettisuutta. Kirjailijan usko lapsilukijoidensa luovaan mielikuvitukseen näkyi Maamme kirjan rakenteessa: paljon oli faktaa, mutta vielä enemmän romanttista fiktiota.

Mari Hatavaran mukaan Maamme kirjan rakenne, jossa vuorottelevat erilaiset tekstilajit elämäkerroista taiderunoihin ja maantieteellisistä esseistä kansansatuihin ja -arvoituksiin, on retorisesti vaikuttava:

”Teoksen jäsentymistä ohjaa vuorotteluperiaate paitsi eri tekstilajien välillä myös tietopuolisen ja kaunokirjallisen esitystavan välillä sekä siirtymät laajoista yleistyksistä yksittäisiin tapauksiin, henkilöihin ja paikkoihin. Näkökulma tarkentuu välillä kertojan omaan kotiin laajetakseen siitä koko isänmaahan ja maailmaan, ja yleistasoisia maantieteellisiä esittelyitä elävöittävät merkittävien paikkojen kuten suurmiesten synnyinkotien kuvaukset.”

Kun J. L. Runeberg oli korostanut ihannetta suomalaisesta sotilaasta, Topelius painotti suomalaista taidetta ja kulttuuria omintakeisena ja korkeatasoisena, lyhytikäisyydestään huolimatta.

Tämän vuoksi Maamme kirjaan lainattiin Runebergin ja F. M. Franzénin runoutta, Elias Lönnrotin kirjoituksia sekä katkelmia Kantelettaresta, Kalevalasta ja Raamatusta.

Topelius_Maamme_kirja_1905_Vainamoinen

Väinämöinen. Maamme kirjan kuvitusta (1905).

MAAMME KIRJAN  ihanteellinen Suomi-kuva oli lopputulema pitkästä projektista, jota tekivät monet muut Topeliuksen rinnalla, muun muassa A. I. Arwidsson, J. J. Tengström, G. M. Armfelt, Runeberg, J. V. Snellman ja Lönnrot.

Suomi-kuvan muotoilijana juuri Topelius oli tärkein ja näkyvin siksi, että hän teki tätä työtä viimeisenä ja Maamme kirjasta tuli massatuote. Topelius siis rakensi käsityksemme suomalaisuudesta pitkälti muiden rakentaman kuvan päälle.

Maamme kirja loi paljon sellaisia heimostereotypioita, joita kierrätämme edelleen: vilkkaat karjalaiset, hitaat hämäläiset, kierot savolaiset jne. Monet Topeliuksen stereotypiat olivat hyvin loukkaavia, kuten saamelaisista esitetyt.

Nämä luonnehdinnat olivat pitkällisen kypsyttelyn tulos. Leena Kirstinän mukaan Topelius alkoi laatia Suomi-reportaaseja (Finland framställd i teckningar) nuorena sanomalehtimiehenä jo vuonna 1845. Niistä kehkeytyi vähitellen Maamme kirjan lukemisto lapsille.

Topeliuksen kuvaustavalle oli tyypillistä maisemaisänmaallisuus.

TOPELIUS kirjoitti Maamme kirjaan kymmeniä sivuja kuvausta myös eri maakuntien luonnosta. Paitsi ihmisluonnosta, kirjailija oli erityisen kiinnostunut eri maakuntien ominaismaisemista. Mari Hatavara puhuu ”maisemaisänmaallisuudesta”, joka oli tyypillistä juuri Topeliuksen kuvaustavalle.

Suomalainen sisu on yksi Topeliuksen sitkeimmistä myyteistä ja kuvaa hyvin kirjailijan luomaa ihanteellista suomalaisuuskuvaa. Suomalaisten täytyi aina pärjätä, olivat olosuhteet kuinka kurjat tahansa.

Samaa perua oli ajatus, että pojasta oli polven parannuttava.

Topelius_Maamme_kirja_1905_Karhunkaataja_Martti_Kitunen

Martti Kitunen: Karhunkaatajat. Maamme kirjan kuvitusta (1905).

MAAMME KIRJASSA oli lukijalle tarjolla ns. topeliaaninen paradoksi (Helena Ruuska).

Ensin kirjailija väitti, ettei suomalainen voinut olla onnellinen muualla kuin Suomessa. Ironisesti Topeliuksen Suomi oli kuitenkin köyhä ja karu eikä tarjonnut helppoa elämää. Se oli kuin ankara työnantaja, joka antoi laiskuuteen taipuvaisille kansalaisilleen kyytiä.

Topeliuksen kuningasajatus oli yhdistää kristillinen usko ja suomalainen isänmaa eräänlaiseksi koulutuspaketiksi, josta saatettiin luoda eri versioita eri kansanryhmien tarpeisiin.

Topeliuksensa hyvin lukeneet kansakoulunopettajat opettivat kouluissa vielä pitkälle 1900-luvulle, että suomalainenhan menee sisullaan vaikka läpi harmaan kiven.

Perääntyviä joukkoja Itä-Kannaksella.

Suomalaisia joukkoja paluumatkalla talvisodan päättymisen jälkeen Itä-Karjalassa maaliskuussa 1940.

TODELLINEN ja keksitty suomalaisuus koeteltiin talvisodassa. Talvisodan jälkeen Maamme kirjaan lisättiin sotaa koskeva kertomus ”Sata kunnian päivää”.

Kertomus laadittiin Topeliuksen hengessä: talvisodassa Suomen rauhaarakastava kansa osoittautui uhrivalmiiksi ja taitavaksi sodankävijäksi, joka taisteli ylivoimaista vihollista vastaan kaikki yllättäneellä menestyksellä. Talvisotaa käsittelevä luku poistettiin sotienjälkeisistä painoksista vuodesta 1946 alkaen.

Vaikka Suomi hävisi talvi- ja jatkosodan, Topelius voitti, koska suomalainen sisu kesti hyvin vertailun venäläiseen. Sitä vastoin Runeberg hävisi, koska suomalainen sotilas ei vastannutkaan kymmentä venäläistä.

Topeliuksen esteettinen ohjelma yhdisti ajankohtaiset reaaliset ongelmat ihanteellisiin tulevaisuudenkuviin.

MAAMME KIRJA ilmestyi melko pian Seitsemän veljeksen (1870) jälkeen. Oliko Maamme kirja eräänlainen vastakirja Kiven realistishenkiselle kansankuvaukselle?

Mari Hatavaran mukaan 1800-luvun puolivälin estetiikassa, jota Maamme kirja edusti, yhdistyivät idealistinen käsitys taiteesta hyvän, kauniin ja totuudenmukaisen esittäjänä uudempaan realistiseen vaatimukseen ajankohtaisten aiheiden ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelystä.

Tuloksena syntynyt ideaalirealistinen esteettinen ohjelma yhdisti ajankohdan reaaliset ongelmat ihanteellisiin tulevaisuudenkuviin. Ohjelmaa toteuttava kirjailija käsitteli monesti kansaa isänmaallisella paatoksella.

Taide sai kuvata todellisuutta ja siinä esiintyviä epäkohtia, mutta vastapainoksi piti tarjota ristiriitoja sovittavia ratkaisuja. Ideaalirealistinen taide asettui todellisuuden yläpuolelle, jolloin se todellisuutta kuvatessaan harmonisoi siinä esiintyvät ristiriidat.

topelius

Zachris Topelius.

Ideaalirealistina Topelius julisti, että taiteen tehtävä on idealisoida ja sovittaa todellisuuden rumuuksia. Tällä estetiikalla tuotettu Maamme kirja ajautui niin etäälle esimerkiksi Seitsemän veljeksen realismista, että sitä saattaa hyvin pitää Kiven klassikon vastakirjana.

Tietynlaista vastustushenkeä voi Helena Ruuskan tavoin tulkita siitä, ettei yksikään Kiven kaunokirjallinen teksti mahtunut Maamme kirjaan.

Markku Eskelistä mukaillen voi päätellä, että Maamme kirja antoi suomalaiselle kansallisuusaatteelle sellaisen kristillis-siveellis-moralistisen pohjan, että se kelpasi hyvin konservatiivisille piireille.

Topelius oli vanhan idealismin viimeinen mohikaani.

KUN Topeliuksen vanhat taistelutoverit Snellman, Runeberg ja Lönnrot olivat käytännössä jo siirtyneet syrjään, Topelius jäi viimeisenä mohikaanina rummuttamaan vanhan idealismin puolesta.

Kuten Hatavara on osoittanut, Maamme kirja edustaa tekstilajillaan uudenlaista lukukirjaa suomalaisessa kontekstissa. Esteettisesti se oli kuitenkin yhteydessä 1840-luvun kirjalliseen kaanoniin, sen uusintamista.

Topelius pyrki esittämään todellisuudesta kuvauksen, joka on hyödyllisellä tavalla kytköksissä lapselle tuttuun todellisuuteen sekä ehdotti sille ihanteellisia, isänmaallisuuteen ja uskonnollisuuteen kehottavia merkityssisältöjä.

vanhakoulukuva-1-783x445

KIRJALLISUUS

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Siltala 2016.

Mari Hatavara: Maamme kirja ja kirja maastamme. – Teoksessa Zachris Topelius: Maamme kirja. Digitaalinen editio. SKS 2018.

Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Laatusana 2017.

Maija Lehtonen: Puoli vuosisataa lastenkirjailijana – Zacharias Topelius. – Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala et al. Tammi 2003.

Helena Ruuska: Hyväksijättö lukukirjoille ja ehkä lukutaidollekin. – Teoksessa Oppikirja Suomea rakentamassa. Toim. Pirjo Hiidenmaa et al. Suomen Tietokirjailijat ry 2017.

Zachris Topelius: Boken om vårt land (1875). Suom. Maamme kirja (Johan Bäckwall 1876). Alkuperäinen kustantaja G. W. Edlund, myöhemmin WSOY.

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2019.

Muukalaisia läheltä ja kaukaa

Avainsanat

, , , , , ,

Saara Henriksson Kuva Toni Neffling

Saara Henriksson. – Kuva: Toni Neffling.

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia. Osuuskumma 2018. 143 s.

TAMPERELAISEN kirjailijan ja toimittajan Saara Henrikssonin (s. 1981) lokakuussa 2018 ilmestynyt scifi-novellikokoelma Avaruusajan unelmia kurkottelee tähtien taakse alan perinteitä seuraten.

Taidokkaasti sommitellut ja loppuun asti ajatellut novellit ovat kirjailijan uran eri vaiheilta, 15 vuoden ajalta.

Henrikssonin novellit seuraavat pääsääntöisesti sellaista scifi-novellistiikan perinnettä, jossa varsinainen scifi-kuvaus tulee vasta jälkikäteen problemaattisten henkilökuvien jälkeen.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin kaaoksen keskellä.

SCIFI-YKSITYISKOHDAT ovat kirjailijalle kuin dekkarijuonen huippukohta, jossa alkaa viimein tapahtua. Scifi-ympäristönä voi kotoisen maapallon sijasta olla asumaton planeetta, jota Maasta tulleet avaruusmatkaajat yrittävät maankaltaistaa, kuten ”Siniset”-novellissa.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin siinä kohti, missä kaiken järjen mukainen järjestys osoittautuu riittämättömäksi tai rajalliseksi.

Novellissa ”Painovoiman sieppaamat” meritutkijat törmäävät grönlanninvalaisiin, jotka ennen liikkuvat merellä laumoina mutta ovat nykyisin harvinaisempia. Sitten minäkertoja löytää sata vuotta vanhan sukeltajankypärän, joka osaltaan sulkee aikaympyrän.

Novellissa valaat rinnastuvat avaruusaluksiin, jotka liikkuvat läpi avaruuden ilman painovoiman tuntua.

Avaruusaika_musta valas

 

HEIJASTUS”-novellissa kertoja leikittelee aika-avaruusmuunnoksilla ilman pidäkkeitä. Novellihenkilöt liikkuvat ensin hallitusti eri todellisuuksien välillä, mutta sitten liike muuttuu arvaamattomaksi ja henkilöt menettävät tuttaviaan ja läheisiään kuin kuolemalle.

Henrikssonin novelleissa tähdet ovat lähellä, samoin tähtiin kurottavat unelmat. Ihmisen yksinäinen osa maailmankaikkeudessa kiinnostaa kirjailijaa tavattomasti. Miten luoda kestävää kommunikaatiota ihmisten välille, entä erilaisten eliöiden kesken?

Muukalaisuuden teema on aina seurannut kirjailijaa.

KOKOELMAN nimikkonovelli laajentaa todellisuuden rajoja maapallon ulkopuolelle, josta on saapunut moniraajainen muukalainen Maan asukkaiden ihmeteltäväksi. Päähenkilö Annakaren hakeutuu kummajaisen seuraan ja oppii samalla melkoisesti metafysiikasta ja kosmisesta toiveajattelusta.

”Merkitystä ei ollut sillä, mihin oli mahdollista kurottaa. Todellisuudessa merkitystä oli vain sillä, mistä oli mahdollista palata takaisin.” (s. 46)

Meritähden muotoisista alieneista kertovat ”Meritähdet” on Henrikssonin kokoelman vanhin teksti. Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että muukalaisuuden teema on pysyvästi seurannut häntä ”Meritähdistä” lähtien.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2019.

tähtivaeltaja

”Sain asua ihanassa hämmennyksessä”

Avainsanat

, , , , , ,

minna_rytisalo_1 (1)

Minna Rytisalo. Kuva: Gummerus.

KUUSAMOLAINEN äidinkielenopettaja ja kirjailija Minna Rytisalo (s. 1974) julkaisi syksyllä 2018 toisen romaaninsa Rouva C. (Gummerus). Seuraavassa Minna kertoo kirjoitusprosessistaan:

”Olen aina ihmetellyt, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Minna Canthista taiteilijaromaania. Kummallista! Toisaalta pohdin, onko hänestä yleensä esitetty kuva tomerana rautarouvana ja kivijalkamaisena kirjallisuushahmona ja naisasialiikkeen ikonina ainoa oikea. Niinpä päätin tehdä romaanin, joka kyseenalaistaa näitä lukkiutumia.

Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en tiedä.

KIRJOITUSPROSESSIN aikana sain asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä.

Olin ensin kiinni faktoissa, luin elämäkertoja ja poimin tarvitsemiani asioita. Sitten tuli ihmeellinen hetki, jossa saatoin päästää faktoista irti ja mielikuvitus sai vallan.

Se nosti minut leijumaan historiankirjojen yläpuolelle. Unen ja illuusion hohteesta alkoi tarkentua fiktiivinen henkilö.

Rouva C. on kunnianosoitus henkilölle, jota olen aina arvostanut. Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Päätin romaanissani keskittyä Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin rakkaustarinaan, mistä seurasi vahva romanttinen pohjavire. Rakastavaisten seurustelua oli vaikea sitoa todistusaineistoihin, koska juuri mitään kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole jäljellä.

Otin monessa kohtaa kirjailijan vapauksia. Fiktiivistä Minnaa se ei haitannut. Hän raivasi tekstiini oman tilansa.

Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

ROMAANINI on itse asiassa opettajalukijalle herkullista luettavaa sikäli, että se kertoo kansakoululaitoksen ensi askelista Suomessa. Tein romaanihenkilön Uno Cygnaeuksesta, Suomen kansakoululaitoksen isästä ja Jyväskylän opettajaseminaarin johtajasta, joka toimii Ferdinandin esimiehenä.

Kun Ferdinand rakastui oppilaaseensa, siinä olivat skandaalin ainekset kuin tarjottimella. Tilanne johti myös Minnan kovien päätösten eteen.

Minna_and_Johan_Ferdinand_Canth-muokattu_0

Minna Canth, alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, ja Johan Ferdinand Canth kihlajaiskuvassa vuonna 1865.

MINUSTA Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

Monilla nykysuomalaisilla on täysin väärä käsitys Ferdinandista. Häntä pidetään autoritaarisena ja jopa mustasukkaisena aviomiehenä.

Tutkittuani asiaa tulin vakuuttuneeksi siitä, että tämä ei pitänyt paikkaansa. Ferdinand ja Minna olivat keskenään samanarvoiset. Mies ei todellakaan asettunut Minnan kirjoitusharrastuksia vastaan. He jopa kirjoittivat yhdessä ja toimittivat lehtiä.

Rouva C. on rakkausromaani, jossa halusin kuvata onnellista, pitkäikäistä avioliittoa. Tarinan intohimoinen juonne johtuu todellisuudesta: Minna ja Ferdinand tekivät lapsia parin vuoden välein.

Olen tulkinnassani Canthien avioliitosta velkaa kirjallisuudentutkija Minna Maijalalle, joka tekee teoksessaan Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014) saman päätelmän pariskunnan väleistä.

Kumpikaan meistä ei ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

MINNA Canth on ollut minulle tärkeä henkilö monesta syystä.

Olen ensinnäkin saanut oikeasti etunimeni häneltä, isoäitini ehdotuksesta. Minnan tavoin opiskelin itsekin aikoinaan Jyväskylässä.

Meille on yhteistä sekin, ettei kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Sattumalta oma luokkahuoneeni Kuusamon lukiossa on nimetty Canthiksi!”

* * * * *

Haastattelu on julkaistu Virkkeessä 1/2019.

Karo Hämäläisen (juoksu)elämä ja teokset

Avainsanat

, , , , ,

karohämäläinen

Karo Hämäläinen. Kuva: Mikko Ahmajärvi/YLE.

Karo Hämäläinen: Miksi juoksen. Otava 2019.

Kirjailija Karo Hämäläisen (s. 1976) Miksi juoksen kertaa kirjallisuusmiehen väkevää juoksuharrastusta edestä ja takaa sellaisella hartaudella, jota harvoin kohtaa.

”Juoksu on innostus ja lamaannus. Se on kipu ja nautinto, hulluus ja nerous.”

Hämäläinen koki juoksuherätyksen kolmikymppisenä.

MIKSI JUOKSEN on kirjoitettu samanlaisella tatsilla kuin Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007). Maailmankirjallisuuteen kivunnut Murakami päätti julkaista omaelämäkertansa mutta tehdä sen juoksutarinoinnin kautta.

Nelikymppisen Hämäläisen kertojanote ja johtomotiivi ovat täsmälleen samat. Juoksuaiheiden lomassa hän käy läpi seikkaperäisesti oman elämänsä käännekohdat sekä kirjojensa syntyprosessit.

Kirjoittaja koki juoksuherätyksen kolmikymppisenä. Sen jälkeen Hämäläinen on taittanut yhden jos toisenkin kilometrin apostolinkyydillä. Juoksuaddiktin matkat ovat pidentyneet, myös kilpailuissa. Hän on juossut jopa yli 100 km:n ultrajuoksukilpailuja. Näistä Hämäläinen raportoi hartaasti ja yksityiskohtaisesti.

karohämäläinen2

NUTS Ylläs Pallas 2017.

MIKSI JUOKSEN on hyvin henkilökohtainen juoksukirja. Sen verran lähelle Hämäläinen päästää ventovieraan lukijan, että hieman hämmästelin.

Kuten Murakamin teoksessa, juokseminen on Hämäläisen kirjassa oikeastaan sivuseikka, jonka kautta päästään varsinaiseen aiheeseen eli kirjoittajan omiin elämänvaiheisiin. Juokseminen on opettanut Hämäläiselle paljon elämään ja kirjallisuusammattiinkin liittyviä aiheita.

Ainakin niitä on ollut lenkeillä rauhaa ja aikaa mietiskellä jos ei muuten.

Miksi juoksen inspiroi juoksuharrastuksen aloittamiseen.

SAMALLA lukijalle selviää, millaisia kirjoja Hämäläinen on kirjoittanut ja mitä muuta vuosien aikana on tapahtunut. Häneltä on ilmestynyt kuusi romaania, yhdeksänosainen lastenkirjasarja, useita muita lasten- ja nuortenkirjoja sekä useita tietokirjoja.

Miksi juoksen voi parhaimmillaan inspiroida juoksuharrastuksen aloittamiseen. Joitakuita lukijoita teos voi inspiroida myös luku- tai kirjoittamisharrastuksen kehittämiseen.

Karo Hämäläinen osaa pukea sanoiksi juoksuharrastuksen voiman ja kipeät puolet. Jouheva tarinointi sujuu muutenkin kuin vanhalta tekijältä. Lopputulemana Miksi juoksen tempaisee mukaansa vastustamattomasti.

 

Sukupolvien katkeamaton ketju

Avainsanat

, , , , , , , ,

kaisa&arja

Kaisa Huhtala ja Arja Palonen. – Kuva: Petra Hietanen.

Kaisa Huhtala & Arja Palonen: Miten teitä ihailenkaan. Suomi 100 runokirjaa. Mediapinta 2017. 50 s.

Teljän seurakunnan kirkkoherran Kaisa Huhtalan ja Porin kaupungin kirjastonhoitajan Arja Palosen yhteisesti kirjoittama runokokoelma Miten teitä ihailenkaan ilmestyi kesän alussa 2017.

Huhtala ja Palonen virittävät eläviksi menneen maalaismaiseman ja vuosikymmenien takaiset lapsuusmuistot. Runoissa sykkivät maalaistalon askareet, jotka vauhdittivat lapsuusvuodet vinhaan vauhtiin:

”Vuodet kului kasvoi kakarat samassa / lappu odotti pöydällä koulusta tullessa / keitä kahvit, ota pullat pussista / olen pesemässä uudessa navetassa //”

Runojen vanhemmat sukupolvet ovat käyneet pystyssä seisten läpi tyvenet ja tyrskyt.

RUNOKERTOJA on aikoja sitten aikuistunut maalaistyttö, joka pohtii menneen elämänsä valintoja ja lapsuuden kodin muistoja nostalgisesti ja myötätuntoisesti. Menneet valinnat erottautua lapsuudenkodista toisiin kuvioihin tuntuvat jälkikäteen oikeilta.

Runokuviin tulevat myös vanhemmat sukupolvet, jotka pystyssä seisten ovat käyneet läpi tyvenet ja tyrskyt. Kertojan anoppi on muuttanut maakunnasta toiseen, jopa vanhoilla päivillään, ja aina opetellut uuden murteen salat.

Runokertojan lapsuusmuistoissa ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan.

Pieni tyttö kulkee hautausmaalla, näkee sankarihautoja ja ihmettelee niiden kummallisia muistosanoja. Vuosien kuluessa tyttö kasvaa ja perehtyy sukuunsa enemmän. Eteen nousee uusia kummallisuuksia:

”Silmien edessä aukenee koko sukupolvien ketju / ja olohuoneen seinällä olevassa taulussa / heidän kotitalonsa / ja sama piha / piha jossa minäkin kuljen – samassa ketjussa //”

Kirkko osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

ÄIDIN ja tyttären ystävyys kantaa vuosikymmenien läpi.

Sitten syöpä vie äidin ja voimakas suru vie tyttäreltä elämänhalun. Omaa itseä on vaikea kuvitella ilman kontaktia äitiin.

Kovia kokenut kertoja päätyy lopulta kirkkoon, joka osoittautuu avuliaaksi paikaksi monenlaista kokevalle ihmiselle.

Kun kaikki runot on kursivoitu, tehokeino menettää tehonsa ja muuttuu puuduttavaksi.

Huhtalan ja Jokisen runoista löytyy iskevyyttä runsain mitoin. Vaikealukuiset säkeet aukeavat ajatustyöllä ja hahmottuvat kauniiksi kokonaisuudeksi.

Moneen suuntaan säkenöinti on sekava kangastus. Sen kaikottua lukijan edessä on voimakas kuva sukupolvien ketjusta, jota kuolemakaan ei kukista.

SONY DSC

Kuva: Raija Rantola.

Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Avainsanat

, , , , ,

2010 Teos Veera Antsalo_0257_DxO

Veera Antsalo. – Kuva: Heini Lehväslaiho.

Veera Antsalo: Imago. Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon (s. 1975) eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista.

Yhdeksänsataa miljoonaa hyönteistä on fantastisen draaman taustakuoro.

ALOITUSRUNON kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä?

Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

imago

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin kvintessenssiä, jonka myötä ”avaruus laajenee tuntemattomasta syystä” (s. 39) ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden Suuri Mysteeri, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Imagossa avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella.

ANTSALON teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys.

Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

tiede_vastaa_avaruus_laajenee

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,

löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tuli&Savu-lehdessä nro 4/2018 (Veistos).

tulietsavu

Emil Nervander – Suomen taidehistorian isä

Avainsanat

, , , , , , ,

hk19510407_72

Emil Nervander 1880-luvun alussa. Kuva: Museovirasto.

Emil Fredrick Nervander (1840–1914) oli merkittävä suomalainen kirjailija, lehtimies ja taidehistorioitsija.

Hän oli fyysikko ja runoilija Johan Jakob Nervanderin poika. Nervanderien suku on kotoisin Kullaan Palukselta Närvän tilalta.

Emil Nervander pääsi ylioppilaaksi 1858. Yliopistossa hän opiskeli aluksi luonnontieteitä mutta vaihtoi sitten taidehistoriaan. Kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1869.

Emil Nervanderin on katsottu ansaitsevan ’Suomen taidehistorian isän’ kunnianimen.

AIKALAISTENSA tavoin Nervander teki monenlaisia ansiotöitä.

Lehtimiehen työ oli hänelle yksi tärkeimmistä. Hän kirjoitti 30–40 sanomalehteen muun muassa taidearvosteluja. Nervander toimi Åbo Postenin päätoimittajana 1874–1879.

Ansiokkaalla kirjailijanurallaan Nervander kirjoitti muun muassa kansa- ja maantieteellisiä kuvauksia, kulttuurihistoriaa ja matkakertomuksia.

Nervanderilla oli paljon muita harrastuksia kirjoitustöiden ohella.

Hän toimi muun muassa Turun tuomiokirkon muinaismuistojen järjestämiskomitean sihteerinä, tuomiokirkon korjausvaltuuskunnan jäsenenä sekä muinaistieteen toimikunnan tehtävissä.

1800-luvun Suomen muinaistutkijat lähtivät yleensä liikkeelle kansallisromanttiselta pohjalta. Tämä huipentui Emil Nervanderissa, jonka on katsottu ansaitsevan ”Suomen taidehistorian isän” kunnianimen.

Nervander oli ensimmäinen, joka muinaistutkimuksissaan otti lähtökohdakseen taiteen itsensä. Näin hän lähentyi myös taiteilijoita, jotka huomasivat, ettei Nervander käyttänyt tutkimuksiaan omiin poliittisiin tarkoituksiinsa.

Emil Nervander oli etenkin keskiaikaisen maalaustaiteen tutkija. Hän oli mukana perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä 1870.

Nervanderilta ilmestyi 70–80 painotuotetta.

NERVANDERIN pääteoksena pidetään teosta Den kyrkliga konsten i Finland under medeltiden I–II (1887–1888), laajaa kuvausta keskiaikaisesta kirkkotaiteesta Suomessa.

Nervander teki merkittävää työtä myös kirkkotaiteen restauroinnin parissa. Tosin hänen työtapansa saivat kritiikkiä aikalaisilta.

Nervanderin kaunokirjallisena esikoisteoksena voidaan pitää murhatarinaa Uotilan isäntä (1869), joka ilmestyi suomeksi 1870. Teos perustuu Etelä-Suomessa tapahtuneeseen tositapaukseen.

Suomalaiselle maaseudulle sijoittuvassa tarinassa pohditaan rankaisematta jääneen murhan aiheuttamaa syyllisyyttä, paljolti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen tapaan.

Kertomuskokoelma Honkain tarinat ilmestyi 1869, ja samana vuonna tuli julki myös ensimmäinen runokokoelma Dikter (Runoja). Toisen runokokoelmansa Efter femtio år Nervander julkaisi 1907.

Nervanderilta ilmestyi 70–80 painotuotetta. Hän toimitti muun muassa Fredrik Cygnaeuksen ja J. V. Snellmanin kootut teokset. Kuvaus keisari Aleksanteri I:n matkoista Suomessa ilmestyi 1906.

Nervander kirjoitti lähes koko tuotantonsa ruotsiksi. Suurin osa hänen teoksistaan suomennettiin. Osa Nervanderin teoksista ilmestyi ainoastaan suomeksi.

Nervander vietti viimeiset elinvuotensa pienessä vuokramökissä Harjavallassa.

EMIL Nervander oli Suomen ensimmäinen novellikirjailija. Hän oli myös Suomen kansalliskirjailijan Aleksis Kiven hyvä ystävä. Nervander ja Kivi tapasivat ilmeisesti 1857 Helsingissä. Nervander ei vieroksunut köyhän maalaisräätälin poikaa. Lämmin ystävyys jatkui Kiven kuolemaan (1872) saakka.

Nervander vietti viimeiset elinvuotensa pienessä vuokramökissä Harjavallassa. Hän kuoli Porin kaupunginsairaalassa 1914, täysin erakoituneena.

Emil Nervander on haudattu Harjavallan hautausmaalle. Sieltä löytyy kirjailijan omasta toivomuksesta vain pienikokoinen, luonnonkivestä tehty muistokivi.

emil_nervanderin_hauta

Emil Nervanderin muistolaatta Harjavallan hautausmaalla. 

EMIL FREDRICK NERVANDER

  • syntyi 11. marraskuuta 1840 Helsingissä
  • kuoli 27. tammikuuta 1914 Porissa
  • Johan Jakob Nervanderin poika
  • 70-80 kirjallista painotuotetta
  • pääteos Den kyrkliga konsten i Finland under medeltiden I–II (1887–1888)
  • kirjoitti osan tuotannostaan salanimellä Emlekyl
  • suomalaisen taidehistorian perustaja

– – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa 2018.

 

Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

, , , , , , , ,

mikaelniemi

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

karhun_keitto
Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

françois-auguste_biard_-_le_pasteur_læstadius_instruisant_les_lapons

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

, , , ,

pekkasimojoki

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

exit 22102015 02 (1 of 1)_l

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.