Vastakkaisuuksien sinfonia

Avainsanat

, , , , ,

jaynephillips

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti. Alkuteos Lark and Termite (USA 2009). Suom. Kersti Juva. Tammen Keltainen Kirjasto 397. Tammi 2009. 324 s.

Amerikkalaiskirjailija Jayne Anne Phillipsin (s. 1952) neljännen romaanin tapahtumat alkavat Korean sodasta 1950. Nuori, vastikään avioitunut korpraali Robert Leavitt ohjaa eteläkorealaisia pakolaisia turvaan sodan jaloista ja joutuu omien joukkojen väijytykseen Nogun Rin junatunnelissa.

Tästä pompataan 1950-luvun lopun Länsi-Virginiaan. Siellä päähenkilöinä ovat Robert Leavittin orpopoika Termiitti, joka ei osaa kävellä eikä puhua, sekä tämän sisarpuoli Kiuru. Termiitin oikea äiti Lola on kadonnut mystisesti, ja hänen paikkansa on korvannut viisas täti Nonni.

Sympaattiset ja elämänhaluiset Kiuru ja Nonni ovat hyvää seuraa Termiitille, jonka maailma pysyy muille ihmisille suljettuna. Läheiset ovat oppineet vuosien myötä tulkitsemaan paikkansapitävästi Termiitin herkkiä aistimuksia. Tapahtumat kärjistyvät äkisti, kun Kiurun ja Termiitin kotikaupunki joutuu mutatulvan valtaan.

Romaanikertoja vaihtuu 5-10 sivun välein. Kertojana on vuorotellen Kiuru, Nonni, Leavitt ja jopa Termiitti. Phillips tavoittaa koskettavasti erilaiset kertojanäänet.

Vierailla kielillä

Jayne Anne Phillipsin romaani on vastakkaisuuksien sinfonia. Romaanissa elämän halu ja kuoleman kutsu kietoutuvat toisiinsa kiintoisalla tavalla. Kun Robert ylenee joukkueenjohtajaksi esimiestensä kaaduttua ja kuolee turhaan amerikkalaisjoukkojen virheen vuoksi, hänelle syntyy samaan aikaan vammainen poika Virginiassa.

Ankean vastenmieliset kuvaukset Nogun Rin verilöylystä luovat kontrastia sille tapahtumasarjalle, jonka virginialaiset käyvät läpi. Kun Termiitin läheiset koettavat päästä selville vammaisen pojan mielenliikkeistä, toisissa tekstijaksoissa Leavitt yrittää selvittää, mitä kontolleen uskotut korealaiset hänelle oikein mongertavat.

Kersti Juvan suomennos on kielellisesti selvä ja havainnollinen. Viimeksi Jhumpa Lahirin romaanin Tuore maa oivallisesti suomentanut Juva on kääntänyt aikaisemmin mm. englantilaisia klassikoita Tolkienia, Dickensiä ja Shakespearea.

Phillipsin intensiivinen kerronta ei jätä kylmäksi. Amerikkalaisia sukusaagojen perinteitä seuraten Phillipsin romaanissa on melkoisesti yllättäviä käänteitä, ja dramaattiset tapahtumat seuraavat toistaan. Lukuromaanina Kiuru ja Termiitti ei ole helppolukuinen eikä sujuva yksityiskohtia pursuilevan kerrontansa vuoksi.

Lempi pyhittäköön keinot

Avainsanat

, , ,

jarijarvela

Jari Järvelä: Romeo ja Julia. Tammi 2007. 182 s.

Raakilemainen rakkaus johtaa Jari Järvelän Romeo ja Julia -romaanissa raakaan anarkiaan. Kirjailija siivittää nuoren rakkauden kuvausta kielellisillä leikeillä, dramaattisilla irtiotoilla ja karmaisevilla tapahtumilla. Näin syntyy sotaisa kertomus häikäilemättömyydestä rakkauden puolesta.

_________________________________________________________________

“Ei tonikäiset voi ymmärtää mitä oikea rakkaus on.“

Nuorta rakkautta kuvaava Romeo ja Julia (2007) on kotkalaisen Jari Järvelän (s. 1966) kuudes romaani. Vuoteen 2007 mennessä kirjailija oli julkaissut pitkän proosan rinnalla yhden näytelmäkirjan ja kolme novellikokoelmaa. Vankka tuotanto kertoi jo tuolloin Järvelän varmasta ja rutinoituneesta otteesta kaunokirjojen luomiseen.

Romeossa ja Juliassa räväkkä ja kielioppisääntöjä avoimesti rikkova kieli yllättää sujuvaan kielenkäyttöön tottuneen lukijan. Jo ensimmäisessä lauseessaan kirjailija ilmoittaa nousevansa muiden ilmoittamia pilkunpaikkoja vastaan ja vastaavansa itse omien sovellustensa seurauksista. Järvelän tekstistä puuttuu säännöllisesti välimerkkien lisäksi jopa ä:n ja ö:n pisteitä.

Nelikymppisen kirjailijan minäkertoja on keskenkasvuinen poikanen Vantte, joka inhoaa nimeään ja suomalaisia nynnyjä. Poikkeava kieli havainnollistaa minäkertojan kapinallista asennetta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Hän antaa alatyylisesti kyytiä kaikenlaisille ärsykkeilleen eikä kysele lupia varsinkaan rakkaustarinaansa:

“Muuta mä en pyydä kun että Julian ja mun annetaan elää rauhassa. Ainoa mikä tässä maailmassa merkitsee on se että kaks ihmistä rakastaa toisiaan. Me ei häiritä ketään. Julia auttaa kastematoja ja ruokkii puiston oravia, kaupassa on maapähkinöitä kilon pusseissa. Yhdellä pussilla se pelastaa monta oravaa nälkäkuolemalta. Ja me pelastetaan näivettyvät ihmiset. Vittu ihan ilman liksaa.“

Romeossa ja Juliassa nuorien viaton rakkaus muuttuu murheellisten ja kohtalokkaiden tapahtumien vuoksi irvokkaaksi, vaikka se on romaanihenkilöille tosi ja autenttinen. Vanten mielestä hän ja Julia ajautuvat toistensa syliin sattuman oikusta, ilman suurempien voimien johdatusta tai kaitselmusta.

17-vuotiaan Vanten ja 13-vuotiaan Julian yhteiselosta ovat aikuiset hyvin kiinnostuneita. Opettaja antaa pojalle innokasta parisuhdeopetusta, mistä ei hyvä heilu. Julian äiti motkottaa suhteesta tytölle jatkuvasti ja joutuu tyttärensä hylkäämäksi.

Nurkkaan ajettuina nuoret ajautuvat ääritekoihin puolustaakseen suhdettaan ja toisiaan. Särmikäs, väkivaltainen ja yksioikoinen Vantte on paradoksaalisesti itse varsin särkyväistä lajia. Telkkä-niminen kaveri sanoo Vanten olevan ainoa, joka on onnistunut murtamaan 12 luutaan ilman liikenneonnettomuuksia.

Romeo ja Julia on road-tarina, jossa loppuvaihtoehdot eivät vaikuta hääppöisiltä. Aikuisten ahdistamat nuoret rakastavaiset turvautuvat klassiseen ratkaisuun: he lähtevät pakosalle liftaamalla. Pakomatka Julian isoäidin luo ei suju ilman kovia kokemuksia. Virtsavaivaisen isoäidinkään luona onni ei ole auvoista. Tilanteen synkkyys lyö lopulta korville vastaansanomattomalla tavalla.

Kuoleman peili

Lapsekkaille romaanihenkilöille kuolema ei ole kaiken loppu. Julian mielestä ihmiset jaetaan kuoleman jälkeen taivaaseen ja helvettiin sen mukaan, miten he ovat eläessään suhtautuneet kastematoihin. Vantte sitä vastoin elää tässä ja nyt -asenteella: ihmisten onni tulee ensimmäiseksi. Hänellekin helvetti on olemassa.

Järvelän romaanista ei puutu irvokkaita kuvia kuolleista ihmisistä. Romeo ja Julia pelaavat erään kuolleen mummon jäätyneessä mökissä pöytäjääkiekkoa sormet kohmeessa ruumiin katsellessa peliä omasta sängystään. Toistuessaan kuolema muuttuu rakastavaisten mielissä turruttavaksi aiheeksi, joka ei enää järkytä eikä kosketa. Makaabereille leikeillekin on näin mahdollisuus.

Romeossa ja Juliassa on vahvoja sotakirjan aineksia. Päähenkilöt käyvät yksinäistä sotaansa muuta maailmaa vastaan ja vaistoavat jo pakomatkansa alkupuolella, että joutuvat jonain päivänä seinää vasten. Vantelle sota on muutenkin aiheena ylitse muiden. Innokas Korkeajännitysten lukija sanoo jo romaanin ensimmäisellä sivulla ammentavansa yleistietonsakin sotasarjakuvista. Vanten suvussa Korkeajännityksiä oli joskus luettu jopa kirjailtujen kangaskansien sisältä.

Järvelä osoittaa nuoria rakkauden sankareitaan kohtaan myötätuntoa ja ymmärrystä. Koska yksikään aikuinen ei saa puhutuksi nuorille järkeä, he temmeltävät teoksen halki kuin terroristit. Tavallaan tämä on teoksen johtomotiivi; jos joku aikuinen saisi puhuttua nuorille päähenkilöille järkeä niin, että näiden käytös muuttuisi, romaanin keskeisin jännite lässähtäisi.

Lukuromaanina Romeo ja Julia on pysähdyttävä kokemus, joka jäi mieleeni myönteisenä. Järvelä on onnistunut luomaan kestäviä jännityselementtejä, jotka tempaavat mukaansa. Myös Shakespeare-parodiana romaani toimii kohtalaisen hyvin. Järvelän tuotannossa uutuusromaani liittyy saumattomasti siihen väkivalta- ja kauhukertomusten jatkumoon, jota kirjailija on työstänyt jo vuosia.

Kun esimerkiksi Lentäjän pojassa (1999) väkivalta uhkasi häikäilemättömien velkojien taholta, Romeossa ja Juliassa toistuu samantyyppinen asetelma. Vantte ja Julia tekevät jatkuvasti ikään kuin suurta velkaa yhteiskunnalle, mistä koittaa maksupäivä väistämättä.

Myös mielen salatut syöverit ovat Järvelälle tuttuja kuvauskohteita. Kuten Pekka Tarkka on todennut, ulkonainen kaaos jäsentyy Järvelän teoksissa romaanihenkilöiden muistiominaisuuksien mukaan. Tätä varten henkilöt joutuvat myös Romeossa ja Juliassa ääritilanteisiin, joissa muistiin jääneet tapahtumat saadaan esiin kuin pysäytyskuvina.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 5.9.2007.

 

Onnellinen nainen rikkoo rajansa

Avainsanat

, , , ,

leena-parkkinen

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. 335 s.

Esikoisromaanillaan Sinun jälkeesi Max (2009) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Leena Parkkinen (s. 1979) häikäisee jälleen uutuusromaanillaan. Säädyllinen ainesosa marssittaa näyttämölle kirjavan henkilökaartin, kiintoisia tapahtumasarjoja ja puhuttelevan eetoksen.

Parkkinen kirjoitti romaania kuusi vuotta. Kirjoitusprosessin aikana syntyi myös kirjailijan edellinen teos Galtbystä länteen (2013), joka kuvasi jännityskertomuksen keinoin muun muassa Turun saaristolaisten elämää ennen ja jälkeen sotavuosien. Monipolvinen dekkarikerronta siivitti raskaiden nuoruuskokemusten jälkipyykkiä.

Sota on uutuudessakin läsnä alusta asti. Romaanin tapahtumat käynnistyvät välirauhan loppuvaiheessa kesäkuussa 1941 Porvoon saaristossa, johon saapuu arvovaltainen saksalaislähetystö vieraaksi. Paljon talvisodassa menettänyt keittiömestari Reetta Murros ottaa väen vastaan ja illanvieton ruokalista saa läpi romaanin kantavan merkityksen.

Porvoon saaristosta siirrytään nopeasti pääkaupunkiin ja ajassa 15 vuotta eteenpäin. Romaanin varsinainen päähenkilö on nuori kotirouva Saara, joka kipuilee perheensä kanssa jatkuvissa taloudellisissa ongelmissa. Varsinaissuomalaisessa kauppalassa kunnanlääkärin perheessä varttunut Saara muuttaa Turkuun opintojen perässä. Yliopisto-opinnot kuitenkin keskeytyvät, kun Saara joutuu parantolaan. Saara avioituu itseään vanhemman Juhanin kanssa ja muuttaa Helsingin Töölöön kerrostaloyksiöön. Saaralle Elias-pikkupoika on silmäterä.

Saaran naapurissa töölöläisessä kerrostalossa asuu suomennostöillä elävä Elisabeth, joka järjestää tämän tästä kiintoisia illanviettoja ja kutsuu lopulta mukaan Saarankin. Elisabethin kanssa Saaralle aukeaa ovi täysin vieraaseen maailmaan, jossa kulttuuri ja kylmän sodan politiikka kättelevät toisiaan. Onko Elisabeth oikeasti neuvostovakooja, kuten joku illallisvieraista terävästi kertoo Saaralle arvelevansa? Entä kuka on salaperäinen Isabella, jolle Elisabeth kirjoittaa säännöllisesti ranskankielisiä kirjeitä?

Parkkisen eetokseksi osoittautuu matka omaan itseen ja selviytymiseen oman ulkopuolisuuden keskellä. Vaikka sympaattisen Saaran elämässä pitäisi kaiken olla kunnossa, hän ei silti ole onnellinen. Hän kasvaa ottamaan etäisyyttä tärkeisiin ihmisiinsä ja ajalle tyypillisiin sovinnaisuussääntöihin.

Töölön naiset

Miljöönkuvauksen näkökulmasta Säädyllinen ainesosa on Helsinki-romaani, jossa varsinkin Töölön kulmat nousevat kerronnan keskiöön. Romaanissa 1950-luvun Helsinki on siisti kaupunki, jossa sodan käyneet ihmiset eivät heitä mitään menemään. Ihmiset asuvat kerrostalolähiöissä ahtaasti, kaikilla ei ole edes kylpyhuonetta.

Monipolvinen tarina liikkuu sujuvasti myös Ruotsissa ja Ranskassa, joista romaanikertoja ammentaa väsymättä yllätyksellisiä aineksia romaanihenkilöiden historioihin. Kertoja viivähtää myös kirjailijan vanhassa kotikaupungissa Turussa, jonka kasvot 1940-luvun lopussa ovat yhä rokonarpiset sota-aikaisten pommitusten vuoksi.

1950-luvun Suomi näyttäytyy uutena aikakautena, jossa nuoret naiset käyvät tansseissa ja kaunistavat hiuksensa permanentilla, toisin kuin äitinsä, jotka omassa nuoruudessaan sopeutuivat nyrkin ja hellan väliin. Naisten maailmaan tuo uutta ilmettä myös sukupuolinen avautuminen, jota kertoja kuvaa voimakkaasti ja värikylläisesti.

Säädyllinen ainesosa on pesunkestävä naisromaani, jossa miehille on lähinnä statistin rooleja. Parkkisen miehet pitävät ruoasta ja heidän kanssaan vahvoilla ovat naiset, jotka ymmärtävät jotain keittiöstä. Ruoka tavallaan korostaa ihmisluonteitakin. Kertoja havainnollistaa kiintoisasti ruokalajien kautta myös sitä, mikä henkilökuvauksessa on jäänyt aukkoiseksi.

1950-luvun naisten vaihtoehdot miesten suhteen ovat vähissä, sota on siivonnut tehokkaasti tarjonnan. Saara naikin huomattavasti vanhemman miehen Juhanin ja sopeutuu kotirouvan rooliinsa ensi alkuun kohtuullisesti. Sitten räväkkä ja ulkomailla varttunut Elisabeth sotkee kaiken. Hänen villi luonteensa on liikaa Saaralle, joka rakastuu tähän epätoivoisesti:

”Saara rakasti Elisabethia, halusi Elisabethia niin paljon että oli vaikea hengittää. Se teki hänestä rikollisen vuoteessa, avionrikkojan ja perverssin. Mutta ainoastaan Elisabethissa oli järkeä. Ainoastaan Elisabeth tuntui todelliselta.”

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo muistuttaa osuvasti keittokirjan sisällystä. Romaani onkin täynnä monenlaista ruokaa, ruokaohjeita ja menulistoja. Ruoan rinnalla romaanikertoja viljelee runsaasti 1940- ja 1950-lukujen detaljeja, joilla lukija vieraannutetaan tehokkaasti historiallisen ajankuvan äärelle. Suuri ansio on, että Parkkisen osuva ajankuvaus välttää varsin tarkasti anakronismit, runsaista yksityiskohdista huolimatta.

Parkkisen romaanissa on runsaasti yhtymäkohtia Helvi Hämäläisen klassiseen ja rohkeaan perhekuvaukseen Säädyllinen murhenäytelmä (1941). Kun Hämäläisen romaanin toisesta laitoksesta siivottiin aikoinaan pois muun muassa homoseksuaalisuutta ja kansallissosialismin kritiikkiä, Parkkisen teos ei ohita näitäkään aiheita.

Kuten sanottua, seksuaalikuvaus on Säädyllisessä ainesosassa toistuvaa ja havainnollista. Parkkisen naiset elävät aikaa ennen e-pillerin keksimistä, jolloin naisten uramahdollisuudet olivat varsin rajatut. Romaanin biseksuaalit naispäähenkilöt pitävät miehistäkin, mutta he eivät halua herätä miesten vierestä. Silmiinpistävää tässä on se, että homoseksuaalisuus oli 1950-luvulla laitonta jopa vankeustuomion uhalla ja ison häpeän aihe.

Historiallisen romaanin tekijänä Parkkinen on kunnianhimoinen yksityiskohtien etsijä ja tyyliniekka. Monipolvisen romaanikerronnan taitajana hän on Sofi Oksasen veroinen virtuoosi. Toisistaan irrallaan olevat tarinanpolut risteävät valtavissa tienhaaroissa, joissa henkilökuvien aihiot kiteytyvät puhutteleviksi persoonallisuuksiksi.

Parkkinen kieli soljuu eteenpäin kuin taitavasti ohjattu kanootti vuolaassa koskessa. Kaikkeen ei tartuta, vaan kertoja lyö kerrontaan vauhtia vihjailuilla, poissaolevilla yksityiskohdilla ja lyhyillä virkkeillä. Reiluun kolmeensataan sivuun saadaan näin mahdutettua monta ihmiskohtaloa ja rinnakkaista juonta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 4/2016.

Matkamiehestä ei tullut sosialistia

Avainsanat

, , , , ,

Per Olof Enquist: Matkamies. Alkuteos Lewis resa (Ruotsi 2001). Suom. Antero Tiusanen. Gummerus 2003. 630 s.

Ruotsalainen menestyskirjailija Per Olov Enquist (s. 1934) julkaisi vuonna 2001 kohutun romaanin Ruotsin helluntailiikkeen perustajasta Lewi Pethruksesta (1884–1974). Puolifiktiivinen Lewis resa saavutti Ruotsissa laajan huomion: teosta myytiin nopeasti 100 000 kappaletta. Teos ilmestyi suomeksi nimellä Matkamies vuonna 2003 Gummeruksen kustantamana.

Matkamies on jylhä monumentti ruotsalaisen helluntailiikkeen perustajien muistolle. Teoksesta käyvät hyvin ilmi pohjoismaisen helluntailiikkeen syntyvaiheet ja tausta. Pethruksen lisäksi kirjan päähenkilöksi kohoaa kirjailija Sven Lidman (1882–1960), joka toimi pitkään seurakuntatyössä Pethruksen työtoverina.

1900-luvun alussa lähinnä Ruotsin baptistiyhteisön piirissä syntynyt epäyhtenäinen karismaattinen liike alkoi vähitellen vuosikymmenien kuluessa saada organisoidumpaa muotoa. Helluntailiike henkilöityi Ruotsissa alusta asti juuri Pethrukseen. Hänen vaikutuksensa ulottui paitsi helluntailiikkeen kaikille toiminta-aloille myös laajalti yhteiskunnalliseen kehitykseen Ruotsissa. Pethrus painoi lähtemättömiä jälkiä myös Suomen helluntailiikkeeseen.

Ruotsalaiskirjailija kutoo yhteen Pethruksen ja Lidmanin elämänlangat kiintoisalla tavalla. Runoilijana kuuluisuuteen nousseesta Lidmanista tuli helluntaipastori 1921. Hän julisti Pethruksen kanssa rinta rinnan vuosikymmeniä.

II maailmansodan jälkeen Lidman ja monet muut johtavat helluntailaiset irtautuivat Pethruksesta. Helluntaiseurakuntien itsenäisyyden näennäisyydestä kertoo se, että Pethrus oli käytännössä Ruotsin helluntailiikkeen ehdoton yksinvaltias. Hänen sanansa painoi eniten kaikkialla.

Tästä esimerkkinä on päivälehti Dagen, jonka Pethrus perusti 1940-luvulla vastoin Tukholman Filadelfian vanhimmiston mielipidettä. Vaikka poliittiset kiistat veivät herätyssaarnaajan ja sielunhoitajan mennessään, Pethruksen asema helluntailiikkeessä säilyi vankkumattomana.

Työläispastori

Lewi Pethrus oli alusta asti mukana muun muassa Ruotsin kristillisdemokraattien toiminnassa. Kun Matkamiehessä Pethruksen fiktiivinen ystävä Efraim Markström toteaa tälle, että hänestä olisi voinut tulla oiva sosiaalidemokraattinen poliitikko, Pethrus vastaa ykskantaan:

– Ei sosiaalidemokratian piirissä ole sijaa minun kaltaiselleni.

Kun Pethrus aloitti Tukholmassa seurakuntatyön 1910, kaupungin työläisperheistä puolet oli yksinhuoltajaperheitä. Köyhyys ja lapsikuolleisuus olivat tuolloin Euroopan korkeimpia. Proletariaatin hätätila vei nuorta seurakuntapastoria milloin ruokkimaan asunnottomia miehiä, milloin toimimaan näiden asuntolan portsarina.

Enquist kuvaa uskonnollisia kokemuksia samaan tapaan ruumiin kautta kuin Mika Waltari (1908–1979) klassikkoromaaneissaan Valtakunnan salaisuus tai Turms kuolematon. Missä ihmiset joutuivat hurmoksiin Hengen koskettamina, siellä Waltarin mukaan romanttiset jännitteet olivat aina voimakkaita.

Enquistin näkemys helluntailaisten “pälpättäjien“ kokouksista viittaa selvästi samaan suuntaan; joskin hänelle uskon ulottuvuus on auennut selvemmin ja pidemmälle kuin suomalaiskirjailijalla. Jumalakin saa puheenvuoron muutaman kerran.

Helluntailaissuvun vesana Enquistilla oli suora yhteys Pethruksen perustamaan herätysliikkeeseen, vaikka hän oli aikuisena vieraantunut siitä. Enquist kohtelee bestsellerissään niin Pethrusta kuin Lidmania hyvin sympaattisesti näiden ristiriitaisista luonteista huolimatta.

 

Pedofiilien pyöveli

Avainsanat

, , , ,

mikkokarppi

Mikko Karppi: Sateen varjo. Tammi 2009. 178 s.

Pirkanmaalaisen Mikko Karpin (s. 1978) kolmas kaunokirjallinen teos Sateen varjo on sysimusta rikosromaani. Karpin aikaisemmat romaanit ovat Väinämöisen vyö (2007) ja Unkarilainen taulu (2008).

Romaanin päähenkilö Tor kärsii pitkäaikaisesta masennuksesta. Hän päättää ryhtyä pedofiilien pyöveliksi ja tekeytyy netissä alaikäiseksi tytöksi. Tapaamisesta aikuisen miehen kanssa seuraa julma veriteko, josta Tor ei koe omantunnontuskia.

”Tunnen olevani tuo korsi, joka katkaisee kamelin selän. Työni on vasta alussa, ja loppu kaukana. Toki loppukin tulee. Sitten kun kaikki saasta maan päältä on siivottu. Ihmiskunnan ei tule sulattaa enää yhtään lapsiuhria, viattoman ihmisen kellarikidutusta tai järjestelmällistä sortoa.”

Sitten Tor saa kutsun poliisin kuulusteluun. Tuttu naistutkija näyttää toteen Torin rikoksen. Lopuksi poliisi tekee hämmentävän ehdotuksen. Mihin Tor on sotkeutunut?

Tamperelaiset ympyrät

Sujuvasti etenevän romaanin tapahtumat on sijoitettu kirjailijan kotikulmille Tampereelle. Lisäksi romaanikertoja tuo esille ahdistavia unikuvia ja hallusinaatioita, joita päähenkilön nurkkaan ajettu mielikuvitus loihtii tämän tästä.

Lapsuuden traumasta ja masennuksesta kärsivä Tor on sellainen antisankari, jolle heruu sympatiaa jopa poliisiviranomaisina työskenteleviltä romaanihenkilöiltä. Toisiaan seuraavat raa’at surmatyöt kuitenkin vieraannuttavat Torin arkitodellisuudesta. Hän huomaa perässään synkän varjon, joka heijastanee omantunnon ääntä.

Kujanjuoksu oman mielenterveyden ympärillä kiihtyy kohti skitsofrenian puhkeamista. Tor tajuaa tekojensa kauheuden mutta pitää niitä välttämättöminä. Kirjailija sekoittaa antisankarilliseen henkilökuvaan traagisen menetyksen perhepiirissä, jonka moniulotteisuus koskettaa pintaa syvemmältä.

Mikko Karpin varsinainen leipätyö on rikostutkijana. Ero muihin suomalaisiin poliisi-kirjailijoihin, esim. Marko Kilpeen tai M. Y. Joensuuhun, näkyy kerronnan tasoissa. Karpin synkkään rikosmaailmaan ei toivon aurinko paista miltään puolelta. Karpilla on paljon myös fantastisia aineksia kerronnan vieraannuttajana.

Kirjailija luo synkän kuvan myös rikostutkijan työstä, joka ei saa kiitosta eikä vaikuta mihinkään. Sekä poliisi että sarjamurhaaja vaikuttavat henkilöinä tyhjiltä kuorilta, joiden on tehtävä velvollisuutensa keinoja kaihtamatta.

Tyylillisesti Sateen varjo on melko yhtenäinen antidekkari. Romaanin karu loppu vie yllättävyydessään jalat alta.

 

Holokaustin jälkiselvittelyä ja Israelin syntyvaiheet

Avainsanat

, , ,

kavasto_net

Eero Kavasto: Pantterin täplät. TenPerCent 2009. 270 s.

Porilaisen rovasti Eero Kavaston (s. 1949) esikoisromaani Pantterin täplät sisältää hätkähdyttävän kuvauksen keskitysleirioloista ja Euroopasta sodan jaloissa. Teos perustuu Kavaston aikaisemmin kirjoittamaan samannimiseen näytelmään. Romaanin julkaisi rovastin oma kustantamo TenPerCent.

Pantterin täplien tapahtumista pääosa tapahtuu Dachaun keskitysleirillä 1947, kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen. Sekalainen joukko vankeja odottaa yhä poispääsyä karmeista oloista. Kavasto keskittyy kuvaamaan kahdeksaa erimaalaista juutalaista, joilta vuodet tuhoamisleirin krematorioiden äärellä ovat vieneet uskon ihmiseen ja toivon huomisesta.

Romaanikertoja kulkee välillä lukuisia sivupolkuja. Vastaan tulee sellaisen naisvartijan oikeudenkäynti, joka ei osoita katumuksen merkkejä. Hirmutekoihin osallistunut, idealistinen Jutta Emsche katsoo tehneensä ainoastaan velvollisuutensa. Argumentilla ei ole merkitystä liittoutuneiden valvontakomission langettamalle tuomiolle.

Pantterin täplien keskitysleirit muodostuvat kansallisiksi kokoontumispaikoiksi, joissa tuho ja kärsimys ajaa yhteen erilaisia ihmisiä. Romaanin jälkimoderni, kaaosmainen kerrontatekniikka tuo tehokkaasti esille holokaustin laajuutta ja anarkismia.

Palestiinaa kohti

Pantterin täplien sujuva kerronta perustuu harkittuun ja virheettömään kieleen. Lisäksi Kavasto osaa kirjoittaa varsin jännittävää ja yksityiskohtaista kuvausta synkistä tunnoista ja kokemuksista. Rakkauskertomus päättää teoksen lopussa helpontuntuisesti synkkien tilannekuvien sikermät.

Kirjoittaja on koonnut liian pitkään teokseensa satoja sirpaletietoja holokaustista ja siihen vaikuttaneista historian henkilöistä. Muun muassa Hitler, Eva Braun, Goebbelsit ja Hermann Göring nousevat säännöllisesti näyttämölle sopimaan Saksan ja Euroopan kohtalonhetkistä.

Näin Pantterin täplät heijastaa kaksijakoista käsitystä historiallisesta romaanista. Yhtäältä kuvataan historian makrotasoa todellisten henkilöiden kautta ja toisaalta mikrotasoa keksittyjen romaanihenkilöiden avulla. Sama käytäntö oli tärkeä muun muassa Mika Waltarille.

Pappiskirjailijalle tyypilliset uskonnolliset pohdiskelut ovat myös Kavastolle tärkeitä. Romaanihenkilöt käyvät keskustelua mm. kristittyjen ja juutalaisten uskonnollisesta paremmuudesta. Kullaan kappalainen on suunnitellut kirjoittavansa Pantterin täplille jatko-osan, jonka tapahtumat veisivät kaksi päähenkilöä sodanjälkeiseen Palestiinaan.

Kavaston seuraava romaani Hatikva, toivo (2010) on jatkoa esikoisteokselle. Kun Pantterin täplien tapahtumista pääosa tapahtui Dachaun keskitysleirillä, jatkoteoksen tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Israeliin. Ajanjatkumona on useiden kymmenien vuosien ajanjakso.

Pakolaisleirien saaristo 

Kun Kavasto keskittyi esikoisteoksessaan kuvaamaan kahdeksaa erimaalaista juutalaista holokaustin varjossa, Hatikva, toivo –teoksessa päähenkilöinä ovat aviopari Sarah ja Ben Stiller, jotka olivat molemmat mukana myös esikoisromaanissa. Keskitysleirin kauhut kokeneina he matkustavat Israeliin ja asettuvat kibbutsille.

Työ kibbutsilla ei kuitenkaan vastaa läheskään sitä romanttista mielikuvaa, jota nuoren valtion hallitus propagoi varsinkin ulkomaiden suuntaan. Siirtokuntien ja kibbutsien perustamisen jälkeen juutalaisten ja palestiinalaisten keskinäiset nahistelut muuttuvat nopeasti täysmittaiseksi sodaksi. Palestiinalaiset pakenevat pakolaisleireille, jotka muuttuvat väliaikaisasunnoista pysyvämmiksi olosijoiksi.

Hatikva, toivo alkaa synkällä kohtauksella Jerusalemissa, jossa 42 ihmistä kuolee autopommi-iskussa. Iskun tekijä Samira on 17-vuotias kristitty arabi, joka on vuosien mietiskelyn jälkeen päättänyt toimia.

Kuten Pantterin täplissäkin, uutuusromaanissa on rinnakkain sekä todellisia että keksittyjä henkilöitä. Todellisista henkilöistä keskeisimpiä on suomalaisen raamattulähetystyön pioneeri Kaarlo Syväntö, jonka Kavasto marssittaa esille sivulla 32. Syväntö aloittaa vuosikymmeniä kestäneen raamattutyönsä Israelissa 1947, samaan aikaan kun fiktiiviset Sarah ja Ben saapuvat sinne.

 

Niukan ilmaisun mestarin elämäntyö

Avainsanat

, , , , , ,

transtromer

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004. Suom. Caj Westerberg. Tammen Keltainen Kirjasto 427. 527 s.

Kirjallisuuden Nobel vuonna 2011 täydensi ainutkertaisesti sitä lukuisten palkintojen sarjaa, jonka ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer (1931-2015) oli jo saanut osakseen. Ruotsalaisen kaunokirjallisuuden August-palkinnon mies oli napannut vuonna 1996, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon puolestaan vuonna 1990.

Ymmärrettävästi Ruotsin Akatemia oli arkaillut juuri ruotsalaisen kirjailijan palkitsemista huolimatta tämän saavuttamasta merkittävästä kansainvälisestä huomiosta. Tranströmerin runoja oli käännetty esimerkiksi pelkästään englanniksi ällistyttävät 1500 käännöstä 40 kääntäjän toimesta.

Tammen Keltaisessa Kirjastossa julkaistu kokoomanide Kootut teokset 1954-2004 sisältää kaikki Tranströmerin siihenastiset teokset samojen kansien sisällä. Teoksista 14 on runokokoelmia, ja kokoomaniteen viimeinen teos Muistot näkevät minut (1993) on pienoisomaelämäkerta. Ilmestymisjärjestyksessä esitellyistä runoteoksista ensimmäisenä on 17 runoa (1954) ja viimeisenä haikurunokokoelma Suuri arvoitus (2004).

Tranströmerin runouden suomenkielisille ystäville Caj Westerbergin (s. 1946) toimittama kokoomateos on tervetullut ja antoisa teos. Paitsi suomentajana Westerberg tunnetaan myös runoilijana. Muun muassa Bo Carpelania, Tua Forsströmiä ja Gösta Ågrenia suomentanut Westerberg on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon 1970 ja 1986 sekä kääntäjien valtionpalkinnon 1984.

Lieneekö pelkkää sattumaa, että Tranströmerin äidin tyttönimi on Westerberg?

Runon ehtymätön voima

Tranströmer rakastaa avaria maisemia ja tuonpuoleisuuteen tähtääviä tunnelmia. Esimerkiksi runossa ”Kuohuvassa keulassa on lepo” (1954) välittyy runoilijan eetos julistaa äärimmäisyyksien vertailulla luonnollisen tasapainon olemassaoloa:

”Talviaamuna on aistittavissa miten tämä maa / kierii eteenpäin. Talon seiniin / lyö ilmavirta / näkymättömästä./ Liikkeen ympäröimä: hiljaisuuden teltta./ Ja muuttolintuparven salainen ruori./ Talvihämärässä / kohoaa tremolo / näkymättömistä soittimista. On kuin seisoisi / kesä korkean lehmuksen alla, pään päällä / kymmenentuhannen hyönteissiiven / pauhu.”

Vuonna 1990 aivoverenvuodon saanut Tranströmer teki elämäntyönsä psykologina ja syrjäytyneiden kuntouttajana. Runoilijan ihmiskeskeinen päivätyö näkyi ihmisyyden perusteita pohdiskelevina runoina. Tranströmer sanoutui varhain irti ideologisista sidoksista, vaikka mainitsi toisinaan jopa Jumalan runohenkilönä. Lopulta niukka tuotteliaisuus ja lakoninen ilmaisu vakiintuivat runoilijan tavaramerkeiksi.

Suomentaja Westerbergin mukaan Tranströmer saavutti horjumattoman aseman Ruotsin kaunokirjallisuudessa jo esikoiskokoelmallaan. Tätä ”tosiasiaa” on syytä epäillä. On kuitenkin huomattava, että Tranströmerin runot ovat herättäneet lähes ennennäkemätöntä huomiota Ruotsissa, ja vakaaksi lujittunut arvostus on levinnyt myös maan rajojen ulkopuolelle. Westerbergin mielestä Tranströmerin runot ovat voimaltaan ehtymättömiä, eli niissä on jopa klassisia aineksia.

Vapaat käännökset

Tomas Tranströmerin runoudessa runomitoilla on tärkeä merkitys sikäli, että hän käyttää niitä paljon ja säännöllisesti. Runoilijan tuotannossa on alusta asti ollut mukana klassisia antiikin runomittoja, kuten alkaiolaista mittaa, silosäettä ja loppusoinnullista tertsiiniä. Viimeisimmissä runoissa on nähtävissä jopa japanilaista haikumittaa.

Useimpia Tranströmerin runoista Caj Westerberg ei ole suomentanut tiukkaan runomittaan. Mitallisen tekstin vapaalla käännöksellä suomentaja tähdentää sitä modernismin läpimurrosta asti vaikuttanutta käsitystä, ettei ole mielekästä kääntää sanasta sanaan hyvin erityyppisiä kieliä: vapaalla käännöksellä voidaan silti luoda hienoja käännöksiä.

Runoilijan omaelämäkerta on todennäköisesti pettymys niille, jotka odottavat kirjailijalta reippaita ja vuolaita selvityksiä pitkän elämän vaiheilta. Elämäkerturina Tranströmer on samanlainen kuin runoilijana: lakoninen, vähäsanainen mutta paljon puhuva. Reilussa 30 sivussa runoilija kertoo raapaisemalla lapsuudestaan, koulunkäynnistään ja kehitysvuosistaan. Aikuisiän vaiheet jäävät kokonaan pois.

Vanhempien avioero oli nuorelle Tomasille häpeän aihe koko lapsuuden ajan. Oppikouluopettajien raivoaminen muistuu vuosikymmenien takaa kuin eilen koettuna vanhan kirjailijan mieleen. Kiintoisa kuriositeetti on, että niukan ilmaisun mestari oli lukiossa tunnettu liiallisesta tuotteliaisuudestaan.

Jalkapalloelämän kääntöpuoli ja kultahetket

Avainsanat

, , , ,

beckhams

Beckham Family on June 2015

David Beckham & Tom Watt: David Beckham. Englanninkielinen alkuteos David Beckham: My Side (2003). Suom. Seppo Raudaskoski. Otava 2004. 427 s.

Urheilusankarien elämäkerrat saattavat parhaimmillaan puhutella elämänvoimallaan ja koskettavilla tarinoillaan. Jalkapalloilija David Beckham (s. 1975) kertoo nimikkokirjassaan omassa persoonassaan elämänsä tarinan.

Beckham lähtee liikkeelle lapsuudestaan edeten suoraviivaisesti juniorivuosiinsa ja ammattilaisjalkapalloilijan uralleen Manchester Unitedissa. Mukaan ilmestyy reilun sadan sivun jälkeen Posh Spice eli Victoria Adams, josta tulee Beckhamin vaimo 1999. Pariskunnalle syntyy kaksi poikaa.

Beckhamin teos on pesunkestävä nuoren miehen elämäkerta, jossa on selvästi vastakirjan makua. Julkkisurheilija on halunnut ottaa kantaa varsinkin keltaisten lehtien kirjoitteluun. Beckhamin elämänvaiheet havainnollistavat melko hyvin englantilaismedioiden häikäilemättömiä keinoja uutisten hankinnassa. Beckhamin perheen elämää varjostavat jatkuvasti sensaationälkäiset journalistit ja paparazzit.

Aika kultaa nostalgisia muistoja kullanvärisiksi. Beckham muistelee elämänsä tähtihetkiä ja kurjimpia kokemuksia lähestulkoon kyyneleet silmissä. Jalkapallo lietsoo voimakkaita tunteita.

Beckhamin persoonallisen poikamainen ote tekee kirjasta jalkapallosankarin itsensä näköisen. BBC:n urheilutoimittaja Tom Watt on avustanut Becksiä brändituotteen luomisessa. Urheiluikonia teos ei himmennä, päinvastoin.

Huomionarvoista on se, että Beckham on kirjoittanut suomenkieliseen laitokseen oman esipuheen, jossa hän korostaa maireasti suomalaisen jalkapalloilun tasoa.

Menestyssarjan kirjaversio

Avainsanat

, , , , , ,

28ambrose-obit-master1050

Hugh Ambrose, left, and Stephen E. Ambrose in 2000. Hugh was also a former vice president of the National WWII Museum. Credit Grace Ambrose Zaken

Hugh Ambrose: The Pacific – Tyynenmeren taistelutoverit. Alkuteos The Pacific (USA 2010). Suom. Jyri Raivio. Otava 2010. 592 s.

TV1:ssä alkoi 28.12.2010 pyöriä 10-osainen, kahdeksan Emmy-palkintoa voittanut sarja The Pacific, joka kuvaa amerikkalaisen merijalkaväen taisteluja Tyynellämerellä II maailmansodan aikana. Historiantutkija Hugh Ambrose (1966-2015) julkaisi maaliskuussa 2010 USA:ssa virallisen kirjaversion HBO:n tuottamasta sarjasta, josta tuli yksi TV:n historian kalleimmista.

TV-sarjan kannalta tärkeimmät lähteet olivat Eugene Sledgen omaelämäkerrallinen teos With the Old Breed (1981) ja Robert Leckien muistelmateos Helmet for My Pillow (1957). Kirjaversio sitä vastoin on tehty laajemmista lähteistä. Ambrose ammensi teostaan varten tietonsa paitsi Sledgen ja Leckien teoksista myös lukuisista kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista.

Kirjaversio kulkee Tyynenmeren sotanäyttämön läpi viiden sotilaan matkassa. Eugene Sledge ja Sidney Phillips ovat nuoria alabamalaispoikia, jotka värväytyvät merijalkaväkeen ja taistelevat Guadalcanalissa, Peleliussa, Cape Gloucesterissä, Iwo Jimassa ja Okinawalla. Nuoret pojat tovereineen saavat kokea tämän tästä sekasortoa, kaaosta ja lamauttavia kauhunhetkiä.

Samasta sarjastako?

TV-sarjan tapahtumat poikkeavat melkoisesti kirjaversion vastaavista. Esim. minisarjan keskiöön nouseva Leckie ei esiinny kirjassa kuin parissa kohtauksessa.

Lisäksi Ambrosen kirjan päähenkilöistä kaksi puuttuu kokonaan TV-sarjasta. Everstiluutnantti Austin Shofner jää henkiin Bataanin taistelussa, pakenee japanilaisten vankileiriltä ja palaa Tyynellemerelle merijalkaväen pataljoonan komentajana. Luutnantti Vernon Micheel puolestaan sotii laivaston lentäjänä Midwayn taistelussa ja Filippiinien suurissa laivastotaisteluissa.

Viides teoksen päähenkilöistä on legendaarinen merijalkaväen kersantti John Basilone, joka saa USA:n korkeimman sotilasansiomitalin (Medal of Honor) urheudestaan Guadalcanalin taistelussa.

Ambrosen teos kuvaa jännittävästi ja laaja-alaisesti tosipohjaisia tapahtumia. Kirjoittaja käy seikkaperäisesti läpi niin ilma-, meri- ja maasotaa sekä poikkeaa jopa amerikkalaisten sotavankien leireillä Filippiineillä. Ambrose uhraa melkoisesti sivuja myös amerikkalaisten sotatarvikkeiden, ajoneuvojen, logistiikkajärjestelyiden, sodanjohdon jne. kuvaamiseen ja erittelyyn.

Tiiliskivimäinen opus on suomennettu harmillisen hätäisesti. Vaikka varsinaiset kirjoitusvirheet on oikoluettu pois, on teokseen jäänyt aivan liian paljon kielellisiä lapsuksia.

pacific

Jumalan kasvot tavaramerkkinä

Avainsanat

, , , ,

Miltäköhän Jumala näyttäisi kasvotusten? Jos meille aukeaisi mahdollisuus tavata kristittyjen Jumala keskellä kirkasta päivää, juoksisimmeko tilannetta karkuun vai ryntäisimmekö kohti? 

Kirjakevät 2011 antoi vastauksia näihin kysymyksiin. Kerronpa yhdestä lukukokemuksestani. Keväällä 2011 avasin Liken hiljattain julkaiseman sarjakuvasuomennoksen. Ranskalaisen piirtäjän Marc–Antoine Mathieun (s. 1959) mustavalkoisessa sarjakuvassa Jumala itse (suom. Ville Keynäs) Taivaan isä ilmestyy yhtäkkiä ihmisten joukkoon tavallisennäköisenä vanhuksena, esittäytyy ja aloittaa ihmetekojen sarjan.

Ihmisten ensityrmistyksen mentyä ohitse Jumalaa vastaan aletaan nostaa oikeussyytteitä. Tiedotusvälineet välittävät kuvaa näyttävistä oikeudenkäynneistä isoille yleisöille. Näin kuuluisat pääsiäistapahtumat toistuvat dramaattisesti TV-kameroiden äärellä.

Minua alkoi mietityttää, näyttääkö Mathieu Jumalan kasvot oikeasti lukijalle. Vaikka albumin sarjakuvahenkilöt näkevät Jumalan kasvoista kasvoihin, lukija seuraa Taivaan isän ainoastaan niskapuolelta. Tämän kasvot rekisteröidään tavaramerkiksi, jonka saavat nähdä vain harvat. Jumalan kasvoja ei lopulta näytetä lukijalle kuin suttuisen näyteikkunan läpi.

Vaikka ranskalaispiirtäjän kärjistykset hymyilyttivät monta kertaa, albumi alkoi kylmätä loppua kohti. Mathieun maailma näet osoittautuu läpikotaisin maallistuneeksi. Synkkä yhteiskunta on rappioitunut ja ihmiset vieraantuneet Jumalasta. Kirkkoja tai pappeja ei tule vastaan lainkaan.

Hämmennyin kahdesta huomiosta. Ensinnäkin Mathieun sarjakuvahenkilöiden elämä ei olennaisesti muutu, vaikka he tapaavat Jumalan henkilökohtaisesti. Heidän päällimmäinen tunteensa on pettymys: hän olikin vain tällainen.

Toiseksi Mathieun Jumala ei näyttäydy ihmisten henkilökohtaisena ystävänä tai Vapahtajana, niin kuin Raamatun evankeliumeissa. Piirtäjä taitaa havainnollistaa kuvillaan ulkokohtaisesta Jumalasta vahvaa epäilyään raamatullisen Kaikkivaltiaan olemassaolosta.

Summa summarum: Jos Raamatun Jeesus tulisi meitä vastaan tänään, varmaan hämmentyisimme keskustelukumppaneiksi, joiden ääni olisi hiljainen ja mielipiteet vähäisiä. Keskustelumme ei liiku välttämättä ollenkaan siinä, miksi maailmasta tuli niin paha kuin tuli, vaan muissa kysymyksissä. Kenties saatamme itsekin hylätä sen iänikuisen tuomarin asenteen.