Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta

Avainsanat

, , , , ,

Markku Aalto. Kuva: Aula et co.

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. 192 s.

MARKKU AALTO (s. 1970) on helsinkiläinen kustantaja ja kirjailija. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi romaania ja kymmenkunta runokokoelmaa. Romaanit Muistoa kunnioittaen ja Kaikki päivät maailman loppuun asti ovat molemmat ilmestyneet 2020-luvulla. Päivätyökseen Aalto toimii Tammessa tietokirjallisuuden kustantajana.

Aallon uusin romaani Turvallinen katastrofi ilmestyi hiljattain Warelialta. Päähenkilönä ovat kaksi romuluista mieskirjailijaa sekä heidän herttainen naiskustantajansa. Nimettömäksi jäävä kustantamo mainitaan Suomen suurimpiin kuuluvana.

Romaanikertoja kuvailee kirjailijoiden kehitystä mehevän satiirisesti. Antsa Horttanainen on menestyskirjailija, kustantamonsa kultamunia muniva hanhi, joka pyöräyttää menestyskirjan toisensa jälkeen. Hän tapaa kirjallisella kutsulla Pentti Hopeavuoren, joka on kirjailijana täysin päinvastainen. Miespolo ei ole saanut aikaan kuin yhden haukutun esikoisromaanin ja yrittää väen vängällä tehdä seuraavasta teoksesta paremman. Hopeavuoren silmissä siintävät kunnian kukkulat, joiden huipulle mokoma Horttainen on kiivennyt ajat sitten.

Horttanainen ja Hopeavuori lähtevät hetken mielijohteesta matkalle Fuengirolaan, jossa ensin mainitulla on vapaa-ajan asunto. Siellä tapahtumat etenevät niin hullunkurisiksi, että Suomesta on pakko kutsua hätiin sekä naiskustantaja Hanna-Riitta että Horttanaisen Katri-vaimo. Romaanin lopussa Hanna-Riitta kertoo, miksi kaikki meni niin kuin meni ja mitä ”turvallisesta katastrofista” seurasi.

TYKKÄSIN romaanikerronnasta loppua kohti yhä enemmän. Alku vaikutti varsin sekavalta, enkä meinannut päästä kärryille. Henkilökuvaus tökki vastaan. Romaanihenkilöt tuntuivat lyövän toisiaan poskelle monta sivua putkeen. Ylilyöntejä sateli. Lause oli pitkä, ja kappaleet venyivät.

Pienoisromaanin varsinaiseksi päähenkilöksi taisi lopulta nousta kirjailijoiden takaa kustantaja Hanna-Riitta, joka yritti junailla kirjailijoiden taustalla se, minkä ehti ja mihin pystyi. Romaanin lopussa lukijalle aukeaa, ettei kustantaja loppujen lopuksi pystykään ihan hirveän paljon tekemään. Eli hänkin on ajopuu, jota kohtalovoimat ohjaavat.

Juuri Hanna-Riitan työ onkin kaikkein tutuinta Markku Aallolle, joka on itsekin kustantaja. Itse kirjailijan työstä romaani antaa varsin raadollisen kuvan naturalistisuuteen saakka:

”Hän oli yksinkertaisesti asettanut tavoitteensa liian korkealle, paljon korkeammalle kuin mihin hänellä oli edellytyksiä kivuta, ja vieläpä omissa silmissään nostanut tuon päämäärän saavuttamisen oman ihmisarvonsa mittariksi. Luonnollisesti on ihmiselle kova isku huomata rakentaneensa identiteettinsä pelkän harhaisen kuvitelmaan varaan.”

TURVALLISEN KATASTROFIN perusidea on loistava. Toteutus ei kuitenkaan tainnut olla minun makuuni. Kaipaan romaanilta helppotajuisuutta, yllätyksellisyyttä, mukaansatempaavaa aloitusta ja kiinnostavia vuoropuheluita. Näitä löytyi Aallon romaanista ainoastaan ajoittain. Ei silti, kerronta vei lopussa mukanaan kuin pikku hiljaa kehittynyt joki ennen suurta putousta.

Aallon romaani sijoittuu jonnekin viihteen ja vakavan proosan välimaastoon. Tämä ei sikäli ole miinus teokselle, koska sinne viihteen ja korkeataiteen välimaastoon taitavat sijoittua kaikki muutkin nykyromaanit.

Markku Aalto kärjistää varsin hauskalla tavalla myyttisen kuvan Suuresta Kirjailijasta. Tähän myyttiin uskominen ajaa kirjailijaparkoja kauheaan henkiseen rääkkiin, lähes itsemurhan partaalle, ja heidän elämänhallintansa alkaa lipsua pahemman kerran. Kirjallisuushistoria jos mikä osoittaa tämän mekanismin toimivan.

Jo esikoisromaanissaan Aalto kävi miesneromyytin kimppuun. Seuraavassa romaanissaan hän pohti menestyneen ihmisen äkillistä poismenoa. Kaikki on katoavaista. Turvallinen katastrofi istuu tähän jatkumoon kuin nenä päähän.

Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta

Avainsanat

, , ,

KIRJALLISEN maailman moninaisuutta kuvaa se, että muihin käyttötarkoituksiin tehdyt systeemit saattavat muuttua kirjan näköiseksi – tai jopa päinvastoin.

Miltä näyttäisi esimerkiksi nykyaikana niin muodikas pakohuone kirjan sivuilla? Tammikuussa 2023 ilmestynyt Roope Lipastin parisataasivuinen Pakoretki mestauslavalta (WSOY) on ensimmäinen pakopelikirja, jonka olen saanut käsiini.

Lipastin pakopelikirjassa interaktiivisuus on viety astetta pitemmälle kuin muissa interaktiivisissa kirjoissa. Kirjan liepeistä löytyvät irti leikattavat kirjanmerkit. Samoin kirjan takana on muistiinpanosivu. Kirjan lopussa olevaan ratkaisutaulukkoon lukija joutuu kurkistamaan useammankin kerran.

Kirjan lukeminen etenee siten, että ensin luetaan jonkun aikaa tapahtumien ja henkilöiden kuvausta. Sen jälkeen tehdään joku tehtävä, jonka ratkaisusta riippuu, mihin päin kirjassa siirrytään seuraavaksi. Kun kirjan juonen kannalta kaikkein tärkeimmät tapahtumat on käyty läpi ja tehty harjoitukset, kirja (ja sen lukeminen) päättyy Turkuun. Ah, vanhaa kotiseutua!

Kirjassa on vinkkilistoja, joita käytetään hyväksi taittamalla kirjan sivuja. Kun kurkkasin tehtäviä, ne vaikuttivat yllättävän haastavilta. Jos kirjan tekstit lukisi läpi muutamassa tunnissa, tehtävien tekemiseen saattaisi mennä vähintään toinen mokoma.

Kirjailija Roope Lipasti. Kuva: Riikka Kantinkoski.

LEHTIEN elokuva-analyyseja lukiessa olen joskus törmännyt tilanteeseen, että elokuvan juoni on tuttu katsojille jostakin tietokonepelistä, joka on saattanut ilmestyä aikaisemmin. Pakopelisysteemit ovat tähän nähden huomattavasti yksinkertaisempia.

Toimintatavaltaan ne ovat kuitenkin täysin samanlaisia kuin tietokonepelit, joissa aktiivinen toimija, tässä tapauksessa lukija etenee toisen muotoilemassa ympäristössä omien valintojensa mukaan.

Valinnan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole kovin paljon. Yleensä peli on rakennettu siten, että reitistä riippumatta henkilö päättyy samaan paikkaan muiden kanssa. Omista valinnoista riippuu eniten se, kuinka kauan aikaa pelin kanssa joutuu viettämään.

Omaa aikaani Lipastin pakopelikirjan kanssa en mitannut. Ja vaikka tietäisin, en välttämättä kertoisi.

Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Mikko Lahtinen Pukstaavissa Sastamalassa 1. joulukuuta 2022.

Mikko Lahtinen: Kirja on pitkä ajatus. Warelia 2022. 224 s.

SASTAMALALAISEN yhteiskuntatieteilijän ja filosofin Mikko Lahtisen (s. 1966) uusin teos Kirja on pitkä ajatus on ns. wareliaanisia esseitä sisältävä esseekokoelma. Lahtinen on tuottanut kirjan Sastamalassa toimivan Warelia-kustantamon 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Teos on kustantamon tämän vuoden viimeinen nimike.

Olin kuuntelemassa kirjailijan julkistuspuheen Sastamalassa Pukstaavissa 1. joulukuuta. Lahtinen totesi maailmoja syleilevällä tyylillään kirjoittaneensa kaikki esseensä yhden kuukauden aikana viime kesänä. Samaan tapaan hän oli kuulemma tehnyt aikaisemman kirjansa Vastapainon 40-vuotisesta historiasta (ilm. 2022).

”Olen muuten lukenut Warelian kaikki satakaksikymmentäkolme kirjaa. Lukuprojektiin meni huomattavasti pitempi aika kuin kuukausi.”

Näihin reiluun sataan Warelian kirjaan kuuluvat minunkin kirjoittamat kolme esseekokoelmaa. Tulenko siis esseissä vastaan? Toki, jopa useamman kerran!

Kirja on pitkä ajatus -kirjassa on kaksikymmentä esseetä. Lahtinen on valinnut motokseen Riikka Palanderin Poissaolon painossa (Warelia 2022) kirjoittaman runonpätkän: ”Pitkää ajatusta ei voi kulkea perille: tiet haarovat.”

Jotain haarovaa tulee myös Lahtisen esseekokoelmassa vastaan. Hän käsittelee Warelian kirjoja monelta puolelta, lähtee liikkeelle kielestä kansankielenä ja miettii Vammalan paikallishistoriaa ja sen houkuttavuutta. Esseessään ”Ei mitään neliömillimetrin tutkimusta” Lahtinen käsittelee Marko A. Hautalan kirjoittamaa mammuttimaista Algoth Untolan elämäkertaa sekä allekirjoittaneen galaktista runousoppia.

Yhteiskuntatieteilijän ja filosofin näkökulmat ovat varsin monipuolisia. Lahtinen tuo julki monenlaisia kirjallisuuteen liittyviä reunaehtoja, joita pieni sastamalaiskustantaja havainnollistaa jopa hätkähdyttävästi.

Warelia on kahdenkymmenen vuoden aikana julkaissut hyvin laajasti erilaisia kirjallisuuslajeja. Julkaisumahdollisuus on annettu runoilijoille, elämäkertakirjailijoille, romaanitaiteilijoille ja muille, jotka ovat halunneet nähdä hengen tuotteensa kirjan muodossa. Onpa wareliaaneihin liittynyt myös sellaisia kirjailijoita, jotka ovat aiemmin tuottaneet kirjoja valtakustantajille.

Warelian kustantaja Marko Vesterbacka.

LAHTISEN katse kääntyy kohti Tyrvään omaa poikaa Marko Vesterbackaa (s. 1972), joka on perustanut kustantamon aikoinaan ja toiminut alusta asti sen primus motorina. Hänet Lahtinen mainitsee ansiosta useamman kerran.

Vesterbacka itse totesi julkistustilaisuudessa, että Warelia on alusta asti ollut useamman kuin yhden miehen kustantamo. Kustantaja on halunnut työnsä alle itseään leveämmät hartiat. Julkistustilaisuuden runsas wareliaaniyleisö sekä Lahtisen esseet osoittavat hänen onnistuneen siinä paremmin kuin hyvin.

Kustantamon nimi muuten tulee Antero Wareliuksesta (1821–1904), tyrvääläissyntyisestä kirjailijasta ja papista, joka auttoi muun muassa Elias Lönnrotia uudissanojen keksijänä. Eloisan ja hauskan kirjoitustyylin omaksunutta Wareliusta pidetään suomalaisen tietokirjallisuuden uranuurtajana. Suomen tietokirjailijat ry myöntää vuosittain Wareliuksen mukaan nimetyn palkinnon sellaiselle tietokirjailijalle, jolla on laaja ja korkealaatuinen tietoteostuotanto ja jonka teokset on suunnattu erityisesti yleisölle tai koululais- tai opiskelijakunnalle.

Lahtisen teksti rönsyilee surutta sivupoluille. Hän pohtii muun muassa kirjan tulevaisuutta painotuotteena. Warelialla on pieni kivijalkakirjakauppa Tyrvään Pryki Sastamalan keskustassa Marttilankadulla, johon on muotoutunut vertaansa vailla oleva kirjakatu. Lahtinen toteaa, että verkosta ladattavien sähköisten kirjojen ja äänikirjojen myynnissä kivijalkakaupoilla ei ole paljon tekemistä. Kun myös perinteisten antikvariaattien lukumäärä on vähenemässä, alkaakin kivijalkakaupan tulevaisuus näyttää huonolta. Viekö verkko loppujen lopuksi toimintamahdollisuudet perinteisemmällä kirjakaupalta?

Perinteisen kirjan ongelma on Lahtisen mukaan siinä, että se on fyysinen tuote, joka täytyy varastoida, kuljettaa ja pitää tarjolla. Kirjan sijoituskohde löytyy ensin kirjakaupasta, kirjastosta ja lopulta kodista. Kaikkialla kirjan säilyttäminen vie tilaa ja aiheuttaa kuluja.

Kuinka moni enää vanhaan tapaan säilyttää kotikirjastoa? Tähänkin Lahtinen käyttää joitakin sivuja. Hän tuo julki myös kirjan painamiseen ja ulkoasuun liittyviä tekijöitä, kertoo siitä, mitä kansitestit lupaavat, ja ottaa esimerkkinsä Warelian kirjoista, totta kai.

Carl Spitzweg: Der Bücherwurm (”Kirjamato/Lukutoukka/Kirjastonhoitaja”; Saksa 1850)

OMASTA kirjastostaan Lahtinen toteaa seuraavasti:

”Oma bibliofiilitilanteeni on ristiriitainen. Vanha taloni on periaatteessa iso ja avara, mutta käytännössä kirjojen liikaa kuormittama. Pelkkä ajatus siitä, että joskus joutuisi muuttamaan kerrostaloon, ahdistaa. Mihin laittaisin kymmenet tuhannet kirjani? Vuosikymmeniä jatkuneen kirjojen keräilyn verottamat varani eivät mitenkään riittäisi riittävän tilavaan kerrostaloasuntoon. Ellen tee asialle mitään, tyttäreni joutuu vielä kovan paikan eteen miettiessään perimäänsä kirjojen kohtaloa. Minkäänlaisia velvoitteita kirjakokoelmani säilyttämiselle en tietenkään halua asettaa. En millään tavalla halua lisätä kirjoistani jo muutenkin aiheutuvaa taakkaa.” (s. 75)

Warelian kirjailijoiden kasvava joukko kiinnostaa uusia lukijoita – ja myös uusia kirjailijoita. Lahtisen mukaan on helpompi tarjota omaa käsikirjoitusta kustantajalle, jolla on takanaan jo monipuolinen kirjailijakaarti. Pikkukustantajan mahdollisuudet julkaista uusia kirjoja ovat rajallisemmat kuin isommilla. Silti Warelia on löytänyt joka vuosi uusia kynäihmisiä, jotka haluavat ja myös saavat hengentuotteensa julki. Tämä jos mikä on kulttuuriteko.

Lahtisen teoksen kaltaisia kirjoja tehdään Suomessa aika vähän nykypäivänä. Harvoin on kustannustoiminnasta tehty samantyyppistä seikkaperäistä opusta, jossa käydään läpi yhden kustantamon kirjat koko kustannushistorian ajalta. Tosin Lahtinen ei ihan jokaisesta Warelian kirjasta kirjoita edes riviä, mutta hän on silti perehtynyt kaikkiin kirjoihin. Tällainen projekti olisi isomman kustantajan kohdalla hyvin vaikea ellei mahdoton toteuttaa.

MIKKO LAHTISEN journalistinen kirjoitusote on kiintoisa, kun ottaa huomioon, että on sentään kyse pitkän uran tehneestä tiedemiehestä. Kuivan akateemisen tyylin sijaan hän kuvaa varsin havainnollisesti, seikkaperäisesti ja elävällä kielellä Warelian kirjailijoita ja heidän kirjoittamiaan kirjoja. Yllätykset seuraavat toistaan.

Pitkään uutuuskirjoja arvioineena mietiskelen toisinaan uusien esikoiskirjailijoiden ikäjakaumaa. Voi olla, että nuori kirjoittaja kiinnostaa vanhaa enemmän kustantajia, kun he valikoivat kustannusohjelmiinsa debytanttien hengentuotteita.

Moni Warelian kirjailija on tehnyt päivätyönsä ihan muissa hommissa ja antautunut kirjailijan työhön eläkevuosinaan. Tähän on antanut yhteistyö Marko Vesterbackan kanssa hyvän mahdollisuuden. Hän kun arvostaa vuosien elämänkokemuksen mukanaan tuomaa hiljaista tietoa. Elämänkokemusten kristallinkirkkaaksi hiomien ajatusten muotoilu painokelpoiseksi tekstiksi voi ensin olla hapuilevaa, mutta wareliaanit ovat saaneet tähän ammattitaitoista tukea Warelian kustannustoimittajilta. Siitä itsellänikin on kokemusta jo kolmen kirjan verran.

Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. 230 s.

HUHTIKUUSSA 2022 ilmestynyt Tenho on historiantutkija Pulmu Kailamon ja opettaja-kirjailija Taru Kumara-Moision yhdessä kirjoittama aikuisromaani. Kumara-Moisio on kokenut kirjailija, toisin kuin Kailamo, jolle romaani on esikoisteos.

Tenhon päätapahtumat sijoittuvat 1990- ja 2010-luvuille, nykyhetki on vuonna 2016. Naispäähenkilö Kata on ajautunut aviokriisiin. Sen syitä pohdiskellessaan hän alkaa muistella 1990-luvun loppupuolen opiskelijavuosiaan Tampereella. Samalla hän pohtii, pitäisikö lähteä opiskelemaan keski-ikäisenä lääkäriksi, mikä oli nuoruuden toiveammatti. Ja ei muuta kuin lääkiksen pääsykokeisiin!

Nuori Kata oli kova tyttö irkkaamaan. ataK-nimikkeen takaa hän koki voivansa tehdä netissä melkein mitä vain. Oman verkkoidentiteetin rakentaminen osoittautui kuitenkin lopulta haastavaksi: mitä kaikkea itsestä sopi oikeasti kuvitella tai syöttää muille? Yhtä kaikki, IRC-yhteisöstä tuli Katalle yllättävän tärkeä.

”En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan.” (s. 51)

Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio. Kuva: Kyrönmaa-lehti.

Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio. Kuva: Henry Söderlund / Enostone

KAILAMON ja Kumara-Moision romaani keskittyykin kuvaamaan ysäritunnelmaa vuodesta 1993 toimineessa verkossa ja tamperelaisissa miljöissä. Romaani on tyylikäs kokonaisuus, ja varsinkin vuoropuhelut toimivat hyvin.

Se, että Kata päättää voittaa poismuuttaneen miehensä takaisin hakeutumalla lääkikseen, tuntuu minusta kaukaahaetulta, jopa oudolta juoniratkaisulta. Mutta muuten juonelliset ratkaisut vievät kerrontaa uskottavasti eteenpäin. Henkilökuvaus ei näyttäydy ollenkaan viihteellisenä vaan enemmän aidosti problematisoivalta. Sehän on suuri ansio.

Itsekin 1990-luvun Tampereella opiskelleena koin nostalgisia tunnelmia Tenhon äärellä. Kirjailijat ovat onnistuneet vangitsemaan lukuisia maukkaita yksityiskohtia ysäritunnelmasta kovien kansien väliin.

Kuvatut IRC-meiningit sopivat hyvin juuri Tampereelle, jossa teknillisen korkeakoulun insinööriopiskelijoilla oli 1990-luvulla melkoinen nörttikulttuurirooli. Tämän havainnollistaminen on minusta Tenhon suurimpia ansioita.

Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota

Avainsanat

, , , , ,

Syyskuun lähestyessä loppuaan luin iltapuhteena lähes yhdeltä istumalta Tommi Kinnusen (s. 1973) uutuusromaanin Pimeät kuut (WSOY). Vaikuttavaa, kerrassaan. Arvostelussa (https://www.satakunnankansa.fi/kulttuuri/art-2000009099225.html) oli kehujen paikka.

Minua viisi vuotta nuorempi turkulainen opettaja-kirjailija on tuonut julkisuuteen jaksamisongelmiaan. Pimeät kuut viittaa samaan asiaan historiallisen romaanin keinoin.

Romaani kertoo koskettavasti yksinäisestä naisopettajasta, joka ottaa vastaan syrjäkylän koulun opettajan tehtävät läheltä Neuvostoliiton rajaa 1947. Yksinäinen talvi monine haasteineen tiettömien taipaleiden takana vie naisparan voimat tyystin.

Pimeiden kuiden äärellä mietin väistämättä nykyistä koululaitostamme. Se taitaa olla kirjailijan tarkoituskin. Minullakin on opettajan työstä pitkä kokemus, yli 20 vuotta.

OPETTAJIEN JAKSAMINEN perustuu silkkaan matematiikkaan.

Monipuoliseen työhön kuuluu oppituntien valmistelua, varsinaista opetusta, kokeiden laatimista, niiden korjausta, tukiopetusta, vanhempainpalavereita, ja kokouksia kollegojen kesken. Muun muassa. Sairaudet jylläävät koulussa, ja opettajia on kipeinä monesti useita yhtä aikaa.

Opettajan työ on vaihtelevaa, vastuullista ja mielenkiintoista. Mutta parhaimmillaankin varsin työlästä, toisinaan jopa raskasta. Viime lukuvuonna minullakin oli monta työpäivää, jolloin väsähdin niin, ettei kotona illalla evä paljon heilunut.

Koronan myötä etäopetus muuttui pysyväisluontoiseksi osaksi monen opettajan työpäivää. Pitemmän päälle opettajan etätyö on huomattavasti kuormittavampaa kuin normi lähiopetus. Hankala oppilas, vanhempi tai kollega saattaa taittaa kamelin selän, niin että opettajan lukuvuosi päättyy kesken kaiken pitkään sairauslomaan.

Opettajien jaksamisongelmat hätkähdyttävät muita kulkijoita, mutta ketä ne aikuisten oikeasti liikuttavat? Kaikillahan on näinä aikoina raskasta, varsinkin töissä.

OPETTAJAN TYÖHÖN liittyy kuitenkin sitkeähenkisiä myyttejä, joiden on jo aika väistyä pois.

Opettajia on aina pidetty kansankynttilöitä, joiden lukuvuosi on lyhyt ja lomat pitkiä. Ja lähteväthän opettajat monesti koulusta kesken päivän, ihan luvan kanssa. Mutta kuinka moni vie työnsä kotiin samalla tavoin kuin nämä kansankynttilät tekevät?

Olen itse ollut muutaman vuoden amisopettajan vuosityöajassa, jossa lomaoikeus on huomattavasti perinteistä lyhyempi. Seurantaan kirjataan myös ilta- ja viikonlopputyöt. Niitä riittää joka kouluviikolle.
Ammatilliselle koulutukselle tutut vuosityöaika ja alituiset opetussuunnitelmamuutokset väijyvät myös muuta opetusta. Olen nähnyt kerran jos toisenkin pelonsekaisen ilmeen peruskoulussa tai lukiossa työskentelevällä kollegalla, jos puhe kääntyy vuosityöaikaan.

Miltei suurempi ongelma on opetussuunnitelmauudistustyö (tiedän, kamala yhdyssana!).

Jos opetussuunnitelma muuttuu muutaman vuoden välein, esimerkiksi lukion opettaja joutuu suunnittelemaan samalla syklillä lukuisat kurssinsa. Suunnitelman vaihtuessa opettaja joutuu käymään kuukausia ylikierroksilla ja tekemään työtään kellon ympäri.

ORAVANPYÖRÄ uuvuttaa vääjäämättä. Toisin kuin moni muu, itse jakselen mainiosti. Minulla on hyvä mieli työviikon kohta päättyessä (tänään on torstai). Pidin tosin neljässä päivässä 30 omaa oppituntia ja sijaistin kolmea kollegaa oman toimen ohella. Huominen päivä menee etätöissä, mistä laskeudutaan viikonloppuun ja Turun kirjamessuille.

Mutta aina ei ole ollut niin hyvä tilanne kuin nykyisin.

Opettajaurani alussa opetin aikuiskoulutuskeskuksen mamu-koulutuksessa viitenä päivänä viikossa peräti 14 kuukautta putkeen, ennen kun jäin ensimmäiselle lakisääteiselle vuosilomaviikolle. Eikä yhdenkään oppitunnin sisältö ollut valmiina ennakolta.

Olin silloin kolmekymmentävuotias ja jaksoin juuri ja juuri tehdä kyseisen työrupeaman. Enää en jaksaisi.

Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

Avainsanat

, , , , ,

Kirjailija Tiina Raevaara. Kuva: LIKE KUSTANNUS.

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri. Like 2022. 298 s.

KERAVALAISKIRJAILIJA Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin trilleri ilmestyi keväällä 2022. Sielujen syöveri jatkaa kolmiosaiseksi ehtinyttä jännityskirjasarjaa.

Sarjan edelliset osat ovat Kaksoiskierre (2020) ja Polaaripyörre (2021). Vaikka uutuuskirjassa viitataan jonkin verran sarjan aikaisempiin osiin, Raevaaran uutuuskirjan voi lukea itsenäisesti ilman tutustumista niihin.

Kirjan alussa sarjan päähenkilö Eerika tapaa iäkkään psykologin Harrietin, joka on tuntenut Eerikan edesmenneet vanhemmat. Hänelle on tuttu myös Kristiina, Eerikan läheinen ystävä, joka on joutunut vankilaan.

Harrietin tapaamisen jälkeen Eerika tempautuu monenlaisiin outoihin tilanteisiin. Hän saa mielensä muistoja, jotka eivät ole hänen omiansa. Sitten alkaa tapahtua murhia, ja jännitys alkaa tiivistyä.

”Miksi minulla on tunne, että takanani pimeässä seisoo koko ajan joku, ja vaikka en voi nähdä häntä, kuulen hänen hengityksensä ja tunnen hänen läsnäolonsa? Jos kääntyisin, voisin koskettaa häntä. En halua kääntyä. Pysyn paikallani ja pidätän hengitystä.” (s. 183)

Romaanissa ovat mukana lähes kaikki sarjassa esiintyneet päähenkilöt. Tuulikki ja Kristiina saavat jälleen omat tärkeät roolinsa. Romaani päättyy siten, että tälle kirjalle voisi vielä tulla jatkoa.

Sielujen syöveri on taattua Raevaaraa kirjailijan kaunokirjoihin tykästyneille lukijoille.

Trilleri vangitsee lukijan tutustumaan erilaisiin muistoihin ja mielen manipulointiin. Romaanissa on hetkittäin jopa splatter-henkistä väkivaltaa. Tämäkin piirre tulee vastaan sarjan muissa osissa.

Tiina Raevaara osaa kertoa tottuneella otteella myös problemaattisista ihmissuhteista, vaikka ihmisten kipupisteet on viritetty tahallaan hyvin äärimmäisiksi. Jännityskerronta on ammattimaisesti rakennettu. Myös psykologisena kertojana kirjailija onnistuu jälleen hyvin.

Salman Rushdien puukotus oli enemmän kuin terroriteko

Avainsanat

, , , ,

Brittikirjailija Salman Rushdie Reutersin haastattelussa Lontoossa 14. huhtikuuta 2008. REUTERS/Dylan Martinez.

PERJANTAI-ILTA 12. elokuuta 2022 oli kaunis ja lämmin viettää mukavaa ehtoota ystävien kanssa kotipihalla. Kantaessani tarjoiluja pihalle lukaisin kännykästä nopeasti Hesariin tulleen uutisen. 75-vuotias Salman Rushdie oli puukotettu New Yorkissa.

Jokin puukko osui minuunkin. Tuntui kuin henki olisi salpaantunut. 

Puolitoista vuotta sitten vietin lähes kaksi kuukautta Rushdien tapauksen parissa. Tuloksena syntyi 80-sivuinen essee viimeiseen kirjaani Abrahamin korpus.

Rushdie ei ole ystäväni, koska emme tunne toisiamme. Enemmän voisi puhua hengenheimolaisuudesta. Enkä varmaan ole ainoa, joka ajattelee samalla lailla kammottavan terroriuutisen äärellä. 

Salman Rushdie joutui maailman valokeilaan helmikuussa 1989, kun Iranin kuolemansairas ajatollah Khomeini julisti hänelle fatwan eli kuolemantuomion edellisenä vuonna ilmestyneen romaanin Satanic Verses (suom. Saatanalliset säkeet) pohjalta.

Satiirisessa romaanissa ironisoitiin joitakin profeetta Muhammadin lausumia ja elämänvaiheita. Siitä ajatollah sai ponnen aloittaa vainon intialais-brittiläistä kirjailijaa kohtaan. Täysin absurdi keissi kaiken kaikkiaan.

Rushdie joutui menemään maan alle kahdeksitoista vuodeksi. Iranin valtio perui myöhemmin tappotuomion, mutta tappajalle säädettyä yli 3 miljoonan dollarin tapporahaa ei ole vieläkään peruttu.

Salman Rushdie tuli tahtomattaan yksi huomatuimmista toisinajattelijoista maailmassa.

Kauhea viitta puettiin miehen päälle satiirisen romaanin vuoksi, jonka ei ollut tarkoitus olla vakavaa kritiikkiä islamia kohtaan. Meni vuosia, ennen kuin vainottu kirjailija alkoi esittää painokkaampaa erittelyä islaminuskon perusteista. 

Rushdie kyseenalaisti tällöin varsinkin Koraanin tekstien alkuperän. Hän jyrähti monta kertaa muille muslimitaustaisille, millä selitetään se, ettei Muhammadin saarnoja ja Koraaniin merkittyä ilmestystä ollut kirjoitettu muistiin vasta kuin 800-luvulla, kun oli kulunut 200 vuotta profeetan kuolemasta.

”Kuka muistaisi sanatarkkaan Profeetan sanoja niin pitkän ajan?”, hän kysyi.

Rushdien puukotus on hyökkäys toisinajattelun ikonia vastaan. Rushdie jos kuka ui valtavirtaa vastaan monta vuotta. Hän sai ”projektiinsa” tukea ympäri maailmaa, mutta siitä huolimatta hän kauhoi yksin. 

Rushdie perheineen pelkäsi monta vuotta tilannetta, joka tuli perjantaina. Julkinen esiintyminen yleisön edessä koitui kirjailijan kohtaloksi.

On surullista, että toisinajattelun ikoni saa maailmalla kyytiä. Olisiko Rushdieta pitänyt suojella ikuisesti, huolimatta siitä, kuinka raskaaksi se hänelle kävi? Hänen äänensä on ihmisen ääni, joka tarvitsee valtionsuojaa. Häntähän ei voinut laittaa todistajan suojeluohjelmaan amerikkalaisen elokuvan tavoin. 

Suojelu sinänsä oli Salman Rushdielle yksi elämän raskaimmista asioista. Siksi hän päätti elää avoimesti sen elämän, joka hänellä olisi jäljellä.

Tuija Takala kutoo selkoromaanissaan neljä rakkaustarinaa toisiinsa

Avainsanat

, , , , , ,

Tuija Takala: Sormus. Selkoromaani. Avain 2022. 160 s.

HELSINKILÄINEN opettaja ja kirjailija Tuija Takala julkaisi heinäkuussa uuden selkoromaaninsa Sormus. Tässä kirjassa hän kuvaa neljää suomalaisnaista, jotka ovat samaa sukua. He elävät eri aikoina. Kirja alkaa 1000-luvulta ja päättyy nykyaikaan.

Sormuksen tarinat liittyvät rakkauteen kaikki. Ikuiset tunteet pyörittävät naisia, oli ajankohta tai historiallinen vaihe mikä tahansa. Rakkaus ei tule naisille helposti, vaikka heidän ympärillään pyörii miehiä välillä enemmänkin.

Tuija Takala on palkittu selkokirjailija, joka on tehnyt selkomukautuksia ja omia selkokirjoja. Takalan oma fiktio on ollut monipuolista. Sormus on episodiromaani, jonka neljä pitkää kertomusta liittyvät toisiinsa.

Kirjailija hallitsee historiallisen kuvauksen. Kieli on hänellä hallussa, ja lakoninen ilmaisu on tyylikästä. Sanat ovat Takalalle tärkeitä työvälineitä myös suomen kielen opettajana.

Tuija Takala on kiinnittänyt Sormuksessa huomiota varsinkin suomalaiseen yhteiskuntakuvaan, joka on tuhannen vuoden aikana tietysti muuttunut kovasti. Ihmismielessä muutosta ei näe samalla tavalla. Rakkausteema onkin hyvä näköalapaikka suomalaisen naisen mielenmaisemaan.

Nykyaikana Suomessa on enemmän maahanmuuttajia kuin ennen, ja tähänkin asiaan Takala puuttuu viimeisessä kertomuksessaan.

Kirjailija Tuija Takala. Kuva kirjailijan omasta blogista (tuijata.com).

ENSIMMÄISESSÄ tarinassa kerrotaan Talvikista, joka asuu veden lähellä vuonna 1021. Kylän tutuista miehistä kukaan ei kiinnosta Talvikkia aviomiehenä. Sitten nainen löytää uimapaikastaan viikinkimiehen, joka jää mieleen lähtemättömästi. Ulfin kanssa syntyy intohimoinen suhde, joka kestää hamaan tulevaisuuteen.

Toisessa tarinassa ollaan 1870-luvulla. Päähenkilö on Maria, joka on ollut naimisissa Juhanin kanssa jo kaksikymmentäviisi vuotta. Maria ja Juhani elävät onnellisina suomalaisen järven rannalla:

”Tämän järven rannalla ei ole paljon taloja, ja muut talot ovat kaukana. On tavallista, että täällä vaimo tai mies löytyy läheltä, ihan naapurista. Niin tapahtui myös meille.” (s. 65)

Kolmannessa tarinassa on päähenkilönä 1920-luvun alkua elävä Anna, joka on menettänyt sulhasensa ja veljensä sisällissodan aikana. Annan sulho ja veli liittyivät punakaartiin ja saivat siitä kuolemanrangaistuksen sodan loppuessa.

Anna löytää uuden sulhasen Toivosta, joka on häntä huomattavasti nuorempi. Hän kamppailee rakkautta vastaan ikään tiedon vedoten. Rakkaus on kuitenkin voimakkaampi kuin ikäero.

Viimeisessä tarinassa eletään kevättä 2022. Nuori päähenkilö Emma seurustelee ulkomaalaissyntyisen Amirin kanssa. Emma näkee erikoisia unia, jossa viikinki lähestyy järveltä. Kun hän kertoo tästä isoäidilleen, isoäiti kertoo hänkin nähneensä viikingin unessa.

Läheiseltä rannalta löytyy viikingin hauta. Isoäiti selittää, että viikinki tulee suvun naisten uniin, kun täytyy päättää sydämen asioita. Samaan suuntaan viittaa myös salaperäinen sormus, joka on kiertänyt suvussa naiselta toiselle vuosisatoja.

Tuija Takalan romaani on selkokielisenä hyvin helppolukuinen. Tarinankerronta onnistuu hyvin, ja jännittävät vaiheet seuraavat toistaan. Takalan romanttinen tyyli on kiintoisa. Lyhyin lausein hän saa esille isoja asioita. Sormuksen ulkoasu saa myös roimasti tyylipisteitä.

Aase Bergin synkkä kolmiodraama Akasta,  madonnasta ja nynnymiehestä

Avainsanat

, , , , , ,

Aase Berg. Kuva: Bengt Aberger.

Aase Berg: Akka. Alkuteos Haggan (Ruotsi 2019). Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala 2020. 311 s.

RUOTSALAISRUNOILIJA Aase Berg (s. 1967) pitää itseään kirjallisena aktivistina. #metoo lienee mieltä runoilijaa lähimpänä, mutta saattaa häntä inspiroida taistelevaan kirjoittamiseen jokin muukin tendenssi.

Bergin kahden vuoden takaisessa Akka-suomennoksessa akka tarkoittaa montaa asiaa yhtä aikaa.

Päällimmäiseksi se on Thelma-nimisen päähenkilön itsestään löytämä toinen identiteetti. Akka on nainen, joka ei alistu patriarkaatin sääntöjen alle. Akka ei vaikene näkemistään vääryyksistä. Kun Akka analysoi tilanteen ja huomaa epäkohtia, hän toimii. 

”En aio enää elää maailmassa, jonka olette luoneet. Palvelijana, tunneorjana ja seksileluna olen sukupolvien ajan oppinut kuuliaisuutta. Olen kiihko ja kylmyys. Tarkkailen kaikkea, tiedän kaiken. Ja aion hyötyä siitä.” (s. 7)

Akka on myös teonsana, akata. Varokoot piloille hemmotellut nynnymiehet akkaavan naisen edessä!

X X X X X

AASE BERG on yksi Ruotsin tärkeimmistä nykyrunoilijoista ja monitaitoinen kynänkäyttäjä. Akka on Bergin ensimmäinen suomennos, mikä sinänsä yllättää.

Esikoiskokoelma Hos rådjur ilmestyi 1997. Forsla fett (2002) asetettiin ehdolle Augustpriset-saajaksi. Seitsemän runokokoelman lisäksi Berg on kirjoittanut kaksi kirjallisuuskritiikkikirjaa ja Young Adult -romaanin Människoätande människor i Märsta (2009).

Autofiktiivisen Akka-romaanin runollisen proosan läpi kulkee kaksi linjaa, valoisa muisto ja sysipimeä linja. Lukijan tehtäväksi jää pohtia, kumpi on todempi.

Bergin alter ego Thelma on runoilija, joka elää alkoholistimiehen kanssa. Sitten hän tapaa Victorin, joka on hänkin naimisissa. He huomaavat rakastavansa toisiaan ja sopivat muuttavansa yhteen. Thelma on 43-vuotias, Victor kymmenen vuotta vanhempi.

Thelma pitää lupauksensa Victorille. Victor taas viivyttää eroaan niin kauan, että Thelma vakuuttuu olevansa pelkkä rakastajatar, Victorin piristäjä tämän sinnitellessä ankeassa avioliitossaan.

Elettyään yli kaksi vuotta toisen naisen elämää Thelma huomaa olevansa nobody jokaisella kenttäpuoliskolla. Hän ei ole mitään rakastettunsa elämässä. Kustantajalle Thelma on arvoton runoilija. Hänellä ei ole maahanmuuttaja- eikä lesbotaustaa – eikä hirveästi rahaa.

Vulkaaninen trauma panee lopulta Thelman mielen sekaisin ja herättää Akan, kulttuurisen anarkistin. Sehän ei voi olla jyrähtämättä. Akka tyhjentää pajatson ja siivoaa pöydän.

THELMA huomaa aina pitäneensä villeistä miehistä. Nemon kanssa hän oli kymmenen vuotta. Sitten Thelmalla oli H, entinen aviomies. Ei tämäkään puhdas pulmunen ollut, kaukana siitä. Thelman tragedia on siinä, että hän ei ole koskaan ollut tasavertainen rakkauskumppani kenenkään miehen kanssa.

Akka lukee haltioituneena itävaltalaisen Natascha Kampuschin kauheaa sieppausdokumenttia tämän elettyä kahdeksan vuotta psyykkisesti sairaan miehen vankina. Thelma kokee olevansa samanlainen uhri, joka väistämättä vetää tietynlaisia miehiä puoleensa.

Sitten Thelma hätkähtää. Natascha Kampusch onkin Victor, joka elelee pelosta hytisten vaimonsa tossun alla.

Ironisesti Akka on kerronnaltaan opettavainen teos. Oppikirjamaisia toistoja on paljon. Kerronta kiertää kehää eikä etene kronologisesti vaan edestakaisin. Kaaos kasvaa tällä tekniikalla isoksi, lähelle todellista kokoaan.

Noitaympyrän pauke kasvaa lopulta infernaaliseksi. Villi lemmenseikkailu johtaa ylilyönteihin ja sikalailmiöön, jossa äärimmäiset tunteet vuorottelevat.

SALARAKKAUDEN rinnalla porvarillinen avioliitto näyttäytyy kolkkotahtisena paritanssina, jossa vapautensa menettäneet riutuvat pikkuhiljaa tai julkiroihulla. Teerenpelin paljastaa ikivanha naisansa, josta romaanikertoja varoittelee tämän tästä kanssasisariaan.

Victorin vaimo on madonnahahmo, se ainoa oikea, jonka kanssa vannottiin pyhät valat. Kun Thelma lähtee valtapeliin madonnan kanssa, hän aavistaa nopeasti häviönsä:

”Te tiedätte, miten madonna ulvoo kärsiessään. Kyyneleet ovat valtaa. Silloin mies kokee tunteita ja haluaa olla kiltti ja kunniallinen. Ainakin kun ei petä toisaalla, silloin ei ole kyse omastatunnosta. Sitä mikä ei näy, ei ole olemassa. Näkyvä herättää miehen syyllisyydentunteet.” (s. 26)

Eikä mene kauan, kun Victor ilmoittaa lopettavansa suhteen Thelman kanssa. Sitten mies tulee tästäkin katumapäälle, yrittää sopia – ja laittaa kotvan kuluttua uudelleen välit poikki.

X X X X X

AKKA laajenee ennen puoltaväliä naisasiatutkielmaksi. Berg kirjoittaa väkivallan kuumeessa analyyttista aktivismia. Hän ottaa kantaa muun muassa #metoo-liikkeeseen syyttäen sitä yksisilmäisyydestä.

Thelma ei näe itseään niinkään patriarkaalisen kulttuurin uhrina vaan toimintahäiriönä: hän ei toimi siten kuin hänen odotetaan toimivan. Kanssasisaret eivät ole hänelle niin tärkeitä, että hän uhraisi itsekritiikkinsä. Hän ei suinkaan ole valmis mihin tahansa.

Yhteiskuntapamfletiksi olisin toivonut Akkaan mukaan enemmän huumoria. Bergin synkkenevä kolmiodraama ei naurata kertaakaan, ei edes hymyilytä.

Yksi romaanin mustista lopputulemista: uskottomuus pitää avioliittoja pystyssä.

Akan perustelut: vanhetessaan moni avioliitto muuttuu valliksi elämää vastaan. Mies tyytyy tylsään avioelämäänsä, kun saa pitää vaimon tieten rakastajatarta. Akan mielestä kaikki systemaattiseen uskottomuuteen perustuvat avioliitot pitäisi päästää tuhoonsa.

”Rakastajar on systeemin liukuvoidetta. Rakastajar ja madonna saavat jaetun ykköstilan Isin tyttöinä.” (s. 235)

Jyrki Kiiskinen. Kuva: Heini Lehväslaiho /Teos.

JYRKI KIISKISEN sanasto on rikas ja aiheen mukainen. Säväyttävä suomennos paukauttaa ruotsinkielisen alatyylin suosiolla omaan sävyynsä eikä peittele rosoja.

Itseään kommentoiva tarina on vaikea taiteenlaji. Epäuskottavalla kertojalla on moni asia prosessissa. Kliseitäkin satelee lukijan syliin. Mutta useimmiten Kiiskisen kieli on tuoretta ja eletyn makuista. 

Romaanin lopussa Thelma/Akka kävelee kustantamoonsa ja lyö toimittajan eteen runokokoelman sijasta autofiktiivisen proosakäsikirjoituksen. Luettuaan sen kustannustoimittaja kehuu Thelman osuneen napakymppiin tyhjentävällä avioliiton ja luokkaerojen vaikutuksen ruumiinavauksellaan.

Victorin takaa ei löydy yhtä todellista miestä, vaan useiden yhdistelmä. Kertoja hyökkää henkilön sijasta kulttuuristen tuulimyllyjen kimppuun.

Akan suulla: demokratia edellyttää ihmisiltä kypsyyttä, jota näillä ei useinkaan ole.

Esimerkiksi ruotsalaista demokratiaa eivät uhkaa ruotsidemokraatit tai rappeutuvien taajamien tatuoitu roskaväki. Akan kertoja näkee suuremman uhan pikkuporvarillisissa, pilalle hyysätyissä kakaroissa, jotka eivät aikuisiällä pysty aikuisiin tekoihin.

”Elämä on leikki. Mutta vain jos on kyllin kypsä tietääkseen, että leikki on totisinta totta.” (s. 256)

Lukuromaaniksi aika lailla kamala teos päättyy kyyneliin. Mutta ne eivät ole Akan kyyneleitä.

Kaari Utrion epookkiromaani Länsi-Lapista

Avainsanat

, , , , ,

Kirjailija Kaari Utrio. Kuva: Jenni-Justiina Niemi.

Kaari Utrio: Oppinut neiti. Amanita 2011. 431 s.

KAARI Utrion (s. 1942) elokuussa 2011 julkaisema epookkiromaani Oppinut neiti liittyi kirjailijan 2000-luvulla julkaisemiin historiallisten komedioiden sarjaan. Sarjassa luodattiin sitä historiallista ajanjaksoa, jolloin Suomi siirtyi vähitellen suuriruhtinaskunnasta kansakunnaksi ja omaksi valtioksi.

Oppineen neidin tapahtumat sijoittuvat 1830-luvulle. Naispäähenkilönä on Sofia Malm –niminen suomalaisen upseerintytär, joka on opiskellut maineikkaassa Smolnan tyttökoulussa Pietarissa. Lapista kotoisin oleva Sofia haaveilee itsellisen naisen elämästä, joka aukeaa Smolnan opettajapaikan myötä.

Christian Hackfelt, Silvan kartanon kopea ja upporikas paroni, saa temperamenttisen Sofian sydämen sykkimään ennen kokemattomalla voimalla. Sukulaistyttö rähjäisessä olkihatussa tekee ensin nuoreen Hackfeltiin kielteisen vaikutelman.

Sitten paroni joutuu palaamaan Länsi-Lapin maisemiin kotikartanonsa isännäksi. Siellä epäsäätyinen rakkaus köyhän Sofian ja rikkaan Christianin välillä kasvaa vähitellen täyteen kukoistukseen. 

VÄRIKÄS miljöö- ja henkilökuvaus on Utrion kaunokirjallinen valttikortti. Oppineessa neidissä liikutaan uskottavasti niin Pietarin palatseissa, Lapin tuntureilla kuin Vantaanjoen maaseudulla.

1830-luvulla Venäjä on voimissaan, ja talot, kulttuuri ja sivistys ovat korkealla tasolla. Pohjoisen Suomen maalaisjoukon keskellä tulee vastaan kuuluisiakin henkilöitä, muun muassa Kaaresuvannon voimakas kirkkoherra Lars Levi Laestadius.

Romantiikka jyllää Oppineessa neidissä kaikennielevällä tenholla. Romaanihenkilöistä monet menevät naimisiin aseman ja elatuksen vuoksi, eivät niinkään rakkaudesta.

Kertoja virittää tämän realismin rinnalle yltiöromanttisia asetelmia. Naispäähenkilön itsenäinen riippumattomuus on tuttua Utrion aikaisemmista romaaneista.

Kaari Utrio osoitti jälleen hallitsevansa paitsi henkilöidensä tunnemyrskyjen kuvauksen, myös ajanmukaiset vaatteet, kulkuneuvot, ruoat jne. Epookkikertojana Utrio loi Oppineessa neidissä eläviä katsauksia 200 vuoden takaisiin maisemiin ja henkilöihin.

Lukuromaanina Utrion teos loistaa kertomisen iloa ja intohimoa kuin majakka saaristoyössä.