Koululaisten maailmaa edestä ja takaa

Avainsanat

, , , ,

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi 2009. 183 s.

Sekä Karo Hämäläinen (s. 1976) että Salla Simukka (s. 1981) ovat ansioituneet aikaisemmin nuortenkirjailijoina. Kirjailijoiden yhteinen novellikokoelma Luokkakuva (2009) sisältää 16 tarinaa tavallisista ja erilaisista nuorista.

Kokoelman aihepiiri vaihtelee laajalla skaalalla. Koulumiljöö on kuitenkin Hämäläisen ja Simukan tarinoissa ylitse muiden. Lähes kaikissa tarinoissa kouluun viitataan jollakin tasolla, joko suoranaisena tapahtumapaikkana tai jokapäiväisenä reunaehtona. Myös opettajia tulee vastaan silloin tällöin.

Nimikkonovellissa luokallinen oppilaita kokoontuu opettajansa johdolla kuvaukseen kameran eteen. Ennen räpsäisyä jollakin on voimakas pissahätä, toinen taas tähyää mielitiettynsä perään, kolmas häiritsee muiden keskittymistä jäätelönsyönnillä, neljäs uneksii samalla tulevista mallintöistä. Epäonnistumisen pelko sävyttää jollakin tavalla lähes kaikkien oppilaiden mieltä:

”Oli tasan niin mun tuuria, että kalakeittolautanen kaatui mun päälle just luokkakuvauspäivänä. Onneks kouluruoka on sen verran haaleeta, että reidet ei palaneet, mutta mekkoon tuli ruma, märkä läikkä.”

Toisessa novellissa nuori tyttö käsittelee hahmotonta suruaan käymällä toisten ihmisten hautajaisissa. Kolmannessa kertomuksessa Madonnan konserttilippuja mielivä nuori soittaa lippupalvelun sijasta toisen nuoren puhelimeen. ”Turhan” puhelun päätteeksi sovitaan treffit.

Laittomia suunnitelmia

Kärjistyneet lähtökohdat ovat Luokkakuvassa tärkeitä. Eräässä novellissa pelihimoinen miesopettaja yhtäältä puhuu oppilailleen moraalin merkityksestä ja toisaalta varastaa ovelasti oppilaiden kolikoita rahoittaakseen niillä hedelmäpeleillä pelaamisensa.

Kokoelman kiintoisammaksi tarinaksi osoittautuu ”Suunnitelma A”, jonka alussa poika ihastuu koulussa tyttöön, joka sattuu seurustelemaan toisen pojan kanssa. Novellikertoja päättää kylmästi jättää oman tyttöystävänsä, pelata toisen pojan paitsioon mustasukkaisuuden avulla ja käydä mielitietyn kanssa tielle onnen hurmioon. Kuinka sitten lopulta käykään, onnistuu yllättämään ällikällä.

Hämäläisen ja Simukan nuorisonovellit ovat tyylikkäästi sommiteltuja ja havainnollisia. Jouheva kieli täydentää ytimekästä tarinointia.

Varsinkin koulunovellien henkevät tuulahdukset luokkaympäristöistä tekevät vaikutuksen. Nuorekkaat lähtökohdat ja realistishenkiset katsantokannat tekevät kokoelmasta kiintoisan lukemiston muillekin kuin nuorille lukijoille.

Naiskertojat lähtivät luontoon

Avainsanat

, , , , , , ,

Maria Peura: Vedenaliset. Teos 2008. 166 s.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 s.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Tammi 2008. 325 s.

Luontoon sijoitettu yhteiskunnan ja ihmismielen tulkinta puhututti syksyllä 2008 joitakuita naiskirjailijoitamme. Vahva luontokuvaus nivoutui ihmismielen perukoiden erittelyyn Maria Peuran romaanissa. Johanna Sinisalon romaanissa Linnunaivot tutkittiin luonnon manipuloinnin hyytäviä seurauksia. Maarit Verronen puolestaan lähti teoksessaan Karsintavaihe luonnostelemaan fantastista todellisuutta, jossa yhteiskunnan ja yksilön väliset ristiriidat kärjistyvät. Yhteistä näille kolmelle naiskirjailijalle oli sekin, että he kaikki ovat joko voittaneet Finlandia-palkinnon tai olleet ehdolla sen saajaksi.

Luonnonlapsen ahdistukset

Keväällä 2008 dramaturgiksi valmistuneen Maria Peuran (s. 1970) romaani Vedenaliset on kertomus ihmisistä luonnonvoimien ja urbaanin unelman risteyksessä. Peuran kolmas romaani on tyylillisesti sekava yhdistelmä maagista henkilökuvausta ja värikkäitä luontokuvia.

Romaanin päähenkilö Mirja on elänyt lapsuutensa saaressa, muun maailman ulkopuolella. Kun kovia kokeneet ja yksitotiset vanhemmat eivät ehdi olla tytön kanssa, tämä ystävystyy saaren kasvien ja meren kalojen kanssa. Luova mielikuvitus korvaa sen, mitä vanhemmat eivät tytölle anna.

”Mirja ei ollut toivottu lapsi. Siitä kalastajaäiti jaksoi tytärtään muistuttaa. Hän muistutti ollessaan huonolla tuulella, ja Mirja ympäröi häpeällä oman syntymänsä. Äidin mieliksi hän otti itselleen ne irvokkaat nimet. Saksalaisen penikka. Natsiäpärä.”

Myöhemmin tyttö joutuu saarelta pois kaupunkiin. Tyttö kokee väärinymmärrystä, mutta ei silti syrjäydy yhteisön ulkopuolelle. Joitakuita tytön avoimuus puhuttelee ainutkertaisella tavalla. Lopulta Mirja löytää ystäviä islaminuskoisista.

Peuran ilmaisu on sangen runollista ja kohti käyvääkin. Kirjailija oli ehdolla Finlandian saajaksi 2001 esikoisteoksellaan On rakkaus ääretön. Vedenaliset tuo havainnollisesti esiin Peuran kerronnallisen repertuaarin, jonka maaginen ulottuvuus on syventynyt keinoksi havainnollistaa nyky-yhteiskunnan kipupisteitä.

Epäromanttinen matkakirja

Johanna Sinisalo (s. 1958) ylsi Peuran tavoin jo esikoisromaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi. Toisin kuin Peura, Sinisalo myös sai palkinnon. Ennen päivänlaskua ei voi (2000) käännettiin monille kielille, ja amerikkalaiset ostivat sen elokuvaoikeudet.

Linnunaivot-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähinnä Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Suomalaiset romaanihenkilöt Jyrki ja Heidi lähtevät seikkailemaan koskemattomaan erämaahan, jossa on vastassa pitkiä hiekkadyynejä, loputtomia rankkasateita ja sademetsiä. Hiljattain ennen vaellustaan tavanneet nuoret opettelevat retkeillessään yhteiselonkin alkeita.

Jyrki ja Heidi kohtaavat erikoisia kasveja ja eläimiä. Niistä mieliin painuvimpia ovat eukalyptus-puut ja kea-papukaijat, jotka poikkeuksellisilla sopeutumiskyvyillään hallitsevat elinympäristöään, myös jopa ihmisiä. Sinisalolla on romaanissa kolme kertojaa: Jyrki, Heidi sekä eläin, jonka piirteet ja laji hahmottuvat romaanin loppua kohti.

Olli Jalosen tavoin kilpailuhenkisen matkakirjan tuottanut Sinisalo on päätynyt varsin epäromanttiseen matkakuvaukseen. Vaikka Linnunaivot ei yllä Sinisalon parhaimmaksi romaaniksi, teos silti vahvistaa myönteisiä käsityksiä Finlandia-kirjailijan taidosta ja eläytymiskyvystä.

Synkkä dystopia

Maarit Verrosen (s. 1965) yhdeksäs romaani Karsintavaihe sisältää synkän dystopian turvallisuusyhteiskunnasta. Ihmiset on lokeroitu turvallisuussyistä sekä töissä että kotioloissa. Heille aletaan asentaa infosiruja, joiden kautta valtaapitävät pystyvät kontrolloimaan ja seuraamaan kansalaisten puuhailuja.

Romaanin päähenkilö Lumi tekee purkutöitä vuokrafirman laskuun ja kamppailee perinnöllisen sairautensa kanssa. Nelikymppinen nainen asuu 12 hengen soluasunnossa, väistelee ulkosalla ollessaan hämäriä tyyppejä ja monsterimaastureita sekä yrittää hoitaa pitkät työpäivänsä niin hyvin kuin suinkin.

Kun työn ja asumisen reunaehdot kiristyvät entisestään, ihmiset napsivat jaksamispillereitä, psyykelääkkeitä ja huumeita. Rikollisista elintavoista tulee monille ainoa selviytymiskeino. Kaksi Lumin asuntokavereista katoaa mystisesti, ja Lumi itse joutuu todistamaan mellakkajoukkojen hirmutekoja köyhälistöalueilla.

Kun Lumin soluun muuttaa joukko ankeisiin työoloihin sitoutuneita nuoria, nainen löytää itselleen läheisiä ihmisistä, jotka eivät tavallaan ole hänen. Hän alkaa seurustella lähes 70-vuotiaan Kalevin kanssa, joka hoitaa kotonaan dementoitunutta puolisoaan. Lisäksi Lumi ottaa siipiensä alle äidistään eroon joutuneen Verneri-pojan. Erikoinen uusperhe on syntynyt.

Verrosen dystooppinen maailma on jännittävä romaanin alusta loppuun. Kirjailija sepittää ansiokkaan kiintoisasti eri-ikäisten romaanihenkilöiden elämänmenoa totalitaarisessa ja suljetussa maailmassa. Nuorekkaat vuoropuhelut sävyttävät yhä ankeammaksi yhteiskuntakuvausta.

 

Marski maailmanmatkaajana

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. Turbator 2012. 172 s.

Porilaissyntyisen mutta Turussa asuvan Juri Nummelinin  (s. 1972) toimittama kokoelma Mannerheimin seikkailuja (2012) esittelee Suomen todellisen suurmiehen keksityissä lainaryysyissä ja todellisuuspohjaisissakin kuoseissa.  Pokkarin kustantajana on turkulainen pienkustantamo Turbator.

Nummelin on koonnut kokoelmaan Mannerheim-tekstejä yhdeksältä kirjailijalta. Mukana ovat muun muassa fantasiakirjailijat Anne Leinonen ja Vesa Sisättö sekä lastenkirjailija Harri István Mäki. Teokseen tuo porilaista väriä toimittajan lisäksi porilaislähtöinen Jussi K. Niemelä, joka on ansioitunut tietokirjailijana sekä Suomen vapaa-ajattelijoiden liiton entisenä puheenjohtajana.

Kokoelman yleisvaikutelma on sekava sekä sisällöllisesti että tyylillisesti. Marski seikkailee muun muassa Egyptissä, Englannissa ja Venäjällä. Kokoelman päättävässä Samuli Antilan novellissa Mannerheim antaa viimeisen haastattelunsa Geneven-kodissaan Sveitsissä.

Historiallisia henkilöitä esiintyy useita. Josif Stalinin hahmo saa uusia muotoja Jussi Katajalan kynästä. Harri István Mäen novellissa Tampereen punakaartilaisten päällikkö Hugo Salmela muistelee nuoruuden vaiheitaan Mannerheimin kanssa juuri, ennen kuin jälkimmäisen armeija valtaa Tampereen. Anne Leinosen irvokkaassa tarinassa Hitlerin kuuluisa vierailu marsalkan syntymäpäivänä päättyy hurmeiseen verilöylyyn suomalaisten ja saksalaisvieraiden välillä.

Fiktiivinen Mannerheim on kokoelmassa välillä kenraalien esikoinen, välillä maailmaa kiertävä vakooja. Hän seikkailee iloisesti myös kuuluisien fantasiahenkilöiden seurassa. Heikki Nevalan avaustarinassa Gustaf törmää Englannissa tohtori Jekylliin ja Edward Hydeen ja todistaa kauheita veritekoja.

Jussi K. Niemelän hirtehisessä ”Operaatio Äijäkupittaa”-novellissa suomalainen tiedemies huomaa suomalaisten olevan maailman kansojen alkurotu. Marski vaalii tätä salaisuutta pienen valtion edun mukaisesti aikana, jolloin saksalaiset puhdistavat Eurooppaa oman rotupolitiikkansa siivittäminä.

Kolme teosta Henning Mankellin vuosikymmeniltä

Avainsanat

, , , , ,

Henning Mankell: Panokset. Alkuteos Bergsprängaren (Ruotsi 1973). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2009. 271 s.

Henning Mankell: Savuna ilmaan. Alkuteos Labyrinten (Ruotsi 2000). Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2010. 320 s.

Henning Mankell: Isidorin tarina. Alkuteos Sagan om Isidor (Ruotsi 1984). Suom. Kari Koski. Otava 2011. 432 s.

Vuonna 2009 Henning Mankellin (1948-2015) Suomen-kustantaja Otava suomennutti ensi kertaa ruotsalaisen menestyskirjailijan esikoisromaanin Bergsprängaren, joka on vuodelta 1973. Mankellin esikoinen on lavea kertomus siitä, miten ruotsalainen kansankoti aikoinaan syntyi ja millaisia uhrauksia tämä projekti oikein vaati. Toinen taso syntyy vanhuuteen ehtineen päähenkilön henkilökohtaisen kertomuksen myötä. Vaikka Panoksien kerronta etenee sujuvasti ja nopeasti, teos on kaukana viihteestä. Mankell kertoo modernisoituvasta Ruotsista rautateiden rakentamisen näkökulmasta.

Romaanin alussa eletään vuotta 1911, jolloin romaanin päähenkilö Oskar Johansson on nuori panostaja rautatien räjäytystyömaalla. Tapahtuu onnettomuus, mutta nuori panostaja jää eloon – ja jatkaa vaarallista työtään vuosikymmeniä. Oskar löytää elämänsä naisen entisen morsiamensa sisaresta, joka huomaa silmäpuolessa panostajassa sydämellisen ja mukavan miehen.

Romaanin toiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin vanha Johansson jää eläkkeelle katkeran pettyneenä siihen osaan, jonka valtio antaa 50 työvuotta tehneelle miehelle. Kun suuret ikäluokat lähtevät pontevasti kapinoimaan valtaapitäviä vastaan, Johansson yhtyy kapinaan täysin rinnoin.

25-vuotiaan Mankellin esikoisteoksessa loistavat moninaiset ja tyylikkäästi vuorottelevat kertojanäänet. Oskarin mielestä työläinen tekee työtä eikä vaikuta yhteiskunnan murrokseen mitenkään muuten. Romaanikertoja puolestaan ajattelee täysin päinvastoin.

Panokset-nimike viittaa hienosti moneen suuntaan. Yhtäältä nimike kertoo päähenkilön elämäntyöstä, jota kauhea onnettomuuskaan ei lopeta. Ironisesti ikänsä kallioita räjäytellyt Oskar pelästyy Japanin atomipommeja niin paljon, että eroaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta.

Toisaalta romaanissa käydään pitkällinen vuoropuhelu Ruotsin lähihistorian kanssa, jossa isien ja äitien suuret panokset hyvinvointivaltion puolesta jäävät ilman kiitosta tai palkkaa.

Tätä kirjailija havainnollistaa lähettämällä eläkeikäisen Oskarin vaimoineen Itävallan-matkalle. Retkellä ei ole ketään muuta työläistaustaista, koska ruotsalaisen työläisen palkka riittää vain ruokaan ja vaatteisiin, ei muuhun. Kirjailijan tendenssi työläisten äänitorvena on vahva.

Tendenssiromaani kadonneen miehen jäljistä

Henning Mankell teki 1990-luvun lopulla käsikirjoituksen 5-osaiseen TV-sarjaan Labyrinten, jonka ohjasi kirjailijan vaimon veli Daniel Bergman. Jännityssarjan jälkeen Mankell kirjoitti samasta aiheesta vielä samannimisen romaanin, joka suomennettiin 2010.

Smoolantilaiseen pikkukaupungin rahoja on hävinnyt 1980-luvun keinotteluissa 80 miljoonaa kruunua. Kaupungin syyttäjänvirastosta löytyy romaanin päähenkilö, vasta aloittanut syyttäjä Louise Rehnström. Kun kaksi vuotta aiemmin kadonneen talousrikollisen Bengt Ingemarssonin pääkallo löydetään lintuluodolta, Louise aloittaa asiaa koskevat tutkimukset ja pohtii samalla menneitä talousrikoksia.

Kun vanhoja tunkioita aletaan pöyhiä, pikkukaupungissa alkaa tapahtua kummia. Syyttäjävirastoon tulee murtovarkaita. Louisen ystävän mökki poltetaan maan tasalle. Kuolleeksi luullun miehen vaimo tulee näpäyttämään Louisea poskelle keskellä katua. Ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Kirjailija myöntää Labyrinten-romaanin esipuheessaan vahvan tendenssin kirjoittaa niistä kontrolloimattomista miljardikaupoista, joita Ruotsissa tehtiin 1980-luvulla. Mankell päätti syventyä asiaan tapauskuvauksen kautta, romaanihenkilön sanoin:

”Koko oikeusjärjestelmä perustuu sille ajatukselle, että ihmiset ovat kutakuinkin kunnollisia. Talousrikolliset käyttävät sitä hyväkseen. He noudattavat sääntöjä ja lakeja tiettyyn pisteeseen asti. Sitten he vaihtavat suuntaa.”

Louise on romaanihenkilönä hyvin haavoittuva. Hän taistelee yhtä aikaa valtavaa työmäärää, tylsistymistä ja alkoholismia vastaan. Tilannetta ei helpota dementoitunut äiti, joka ei pysy paikoillaan vaan joudutaan siirtämään lopulta laitoshoitoon.

Romaanissa ruoditaan Ruotsin talouden alamäkeä lähinnä mikrotasolla, vaikka kerronnan lomaan mahtuu mahtipontisia heittoja makrotason ilmiöihinkin (esim. rahamarkkinoita sääteleviin lakeihin ja järkeviin tilintarkastuskäytäntöihin). Harmaisiin pukeutuneet kunnallispoliitikot käyvät hattu kourassa kerjuuretkillä valtiovarainministeriössä, kun 1980-luvun lainat lankeavat maksettaviksi.

Laura Jänisniemen selväkielisesti suomentamassa romaanissa kohtaukset ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä ja sirpaleisia, lyhyimmät luvut jopa kahden virkkeen mittaisia. Kerronta on pintaliitoa alati vaihtuvien miljöiden välillä. Taitava jännitysmomentti säilyy kuitenkin viimeiselle sivulle saakka.

Kuparikaivoksen nousu ja tuho

Mankellin seuraava suomennos Isidorin tarina julkaistiin tammikuussa 2011. Kyseessä on ruotsalaiskirjailijan varhaistuotantoon kuuluva satu, jossa hän leikittelee Ruotsin historialla kohtalouskoisten ihmisten ja yhteiskunnallisesti heränneiden yksilöiden mittaillessa toisiaan.

Romaani kertoo kierosilmäisestä Isidorista, joka raivaa itselleen maatilaa karulle kallioluodolle Ruotsin rannikolla. Ennen uudisraivaustaan nuorukainen tutustuu Ranskan vallankumouksen kokeneeseen Kapteeniin, joka sytyttää hänen mieleensä uusia ajatuksia yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kun Isidor on tehnyt saarellaan ankaraa raivaus- ja rakennustyötä viisi vuotta, hänet häädetään häikäilemättä pois kuparikaivoksen tieltä. Mies ei jätä asiaa tähän vaan aloittaa epätoivoisen taistelun riistäjiään vastaan. Isidor oppii Kapteenilta, että elämässä on pantava tarpeen tullen kova kovaa vastaan.

”Hän ei lähtisi vapaaehtoisesti, heidän pitäisi ampua hänet tai räjäyttää koko luoto taivaan tuuliin päästäkseen hänestä eroon. Näin häntä ei sittenkään ajettaisi pois. Jos hänen ei annettaisi muuttaa tätä luotoa elinkelpoiseksi maaksi, siitä saisi sitten tulla hänen hautansa.”

Mankellin 1850-luvulle sijoittuva tuotos on osoitus kehittyneestä kirjailijantaidosta ja tyylitajusta. Isidorin tarina ei ole lukuromaanina kovin kummoinen. Sinänsä kiintoisa tarina etenee varsin sekavasti ja jännitteettömästi varsinkin teoksen alkupuolella. Myöhemmin tarina lähtee lentoon paremmin.

Henkilökuvauksessa Mankell on terävimmillään. Isidorin, Kapteenin ja työnjohtaja Granbergin hahmot kehittyvät syvällisiksi. Ruotsin tuulisen saariston sekä vähitellen syntyvän kaivosyhdyskunnan kuvaus on elävää ja havainnollista. Kirjailija esittelee synkkää historiankuvaa Ruotsista laajana rangaistussiirtolana, jossa ahneet herrat hallitsevat köyhiä ihmisparkoja miten mielivät, kruunun ajatuksista piittaamatta.

Inkeriläisten onnistunut kansanmurha

Avainsanat

, , , , , ,

jaritervoetu25042016mt_uu

Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.

Jari Tervon (s. 1959) romaanissa Matriarkka kerrotaan elämästä Neuvosto-Inkerissä, Stalinin vainoista ja toisen maailmansodan aiheuttamasta inkeriläisten hajaannuksesta. Neuvostoliittoon Suomesta 1940-luvulla palautetut inkeriläiset karkotettiin Keski-Venäjälle. Inkeriläisten hajaannus on Tervolle nykyaikainen kansanmurha, joka tuppaa toistumaan silloin tällöin. Euroopan pakolaistilanne on inkeriläisten kohtalon toisinto.

Tervo on käsitellyt pakolaisuutta aiemmissakin romaaneissaan, samoin Ylen verkkosivujen blogissaan. Hän on jo pitkään arvostellut suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä ja rasismia. Tervo on väittänyt Suomesta löytyvän 700 000 rasistia Taloustutkimus Oy:n tutkimuksen mukaan. Kirjailijan mukaan Suomessa yksinkertaisesti ajatellaan, ettei täällä saisi olla erivärisiä ihmisiä.

Romaanikirjailijana Tervo halusi selvittää, miksi 50 000 inkeriläistä palasi 1940-luvulla Suomesta vapaaehtoisesti Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Inkerinmaa on Pietaria ympäröivä, noin 15 000 neliökilometrin alue Laatokan ja Suomenlahden välissä. Inkeriläiset asettuivat sinne itämerensuomalaisia kieliä puhuvien vatjalaisten, inkerikkojen ja venäläisten joukkoon. 1900-luvun alussa inkerinsuomalaisten määräksi on arvioitu reilut 100 000.

Kameleontin identiteetti

Matriarkka alkaa Pietarin alueella Laukaanjoen varressa sijaitsevassa Simpukan kylässä, jossa kylän papille syntyy Aamu Karitsantytär -niminen tytär. Aikuisena tyttö vihitään papin virkaan ja hänestä tulee sukunsa naispuolinen johtaja, matriarkka.

Aamu joutuu muuttamaan identiteettiään ympäristön mukaan kameleonttimaisesti. Aamu painaa mieleensä kaiken kokemansa ja muistaa asiat kirkkaasti vuosikymmenien jälkeen. Naisen mielestä tulee näin tuhotun kansankunnan muisti. Lisäksi Aamu on käytännöllisyyden perikuva, joka sopeutuu vieraaseen aikaan ja maahan kuin kameleontti. Romaanin tapahtumista osa sijoittuu Siperiaan Jenisei-joen varteen, jonne Aamukin karkotetaan miehensä Ilmarin kanssa.

Tervon Venäjällä pienet vähemmistöt, kuten inkerikot ja vatjalaiset, joutuvat väistämättä totaalisen järjestelmän jalkoihin. Simpukan kyläpäällikkö Lebed allekirjoittaa itse lukuisten kyläläistensä vangitsemiset. Kuin kirottuna Simpukka lakkaa synnyttämästä uusia vauvoja, ja kylä autioituu pikkuhiljaa kokonaan.

Matriarkka on poikkeuksellisen naisen selviytymistarina. Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti. Aamun isoisä on M. A. Castrén, tunnettu suomalainen kansanrunouden kerääjä ja Elias Lönnrotin työtoveri.

Kolumbialainen esikuva

Tervon parhaita puolia ovat elävä, värikylläinen ja loppuun asti mietitty kieli. Tämä näkyy muun muassa inkeriläisten hauskoissa nimissä, joissa eläimet ja luonnonilmiöt saavat sijansa.

Tervon virtuoosimainen kerronta on toisaalta varsin sekavaa luettavaa. Monipolvinen juonenkuljetus huopaa edestakaisin kuin soutuvene myrskyisällä järvenselällä. Matriarkka on kaukana sujuvasta lukuromaanista.

Aamun traaginen tarina kuvaa havainnollisesti kokonaisen kansan kärsimyksiä Stalinin Neuvostoliitossa. Monipolviset tarinat ja juonenpätkät nivoutuvat toisiinsa mestarillisesti.

Yhteiskuntakriittisiä sanomia riittää kuin poliittisessa manifestissa. Kirjailijan tendenssinä on kaivaa fasismin juuria esiin paksujen historiallisten multakerrosten alta. Yhteiskuntakritiikin kärki osoittaa lopulta Suomeen, ei Venäjälle.

Aamun matriarkkatarina vertautuu hyvin Gabriel Garcia Marquezin suurromaaniin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), jossa kolumbialainen maalaisnainen elää ikivanhaksi, kärsii läpi maansa hirvittävien murrosvaiheiden ja kokee kaikkien läheistensä poismenon. Sadan vuoden yksinäisyys piirittää lopulta Aamuakin.

Matriarkka lähestyy Marquezin klassikkoa myös tyylillisesti. Se sama maaginen realismi, joka teki kolumbialaiskirjailijasta kansainvälisen tähden, tulee Tervolla näytille lähes yhtä sekavana ja tyylillisesti epäyhtenäisenä.

Kun sataa vuotta hipova Aamu tulee kuolemaan Suomeen, hän tapaa tietämättään kauan sitten kadottamansa pojan. Tämäkin on jo vanha. Hän messuaa äidilleen: kaikkien on parempi pysyä kotimaassaan. Aamulle ei ole Suomessa minkäänlaista sijaa, edes poikansa sydämessä.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa nro 6/2016.

Uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin

Avainsanat

, , , ,

 

Ilkka Malmberg: Tuntemattomat sotilaat. Kuvitus Ville Tietäväinen. Helsingin Sanomat 2007. 207 s.

Toimittaja Ilkka Malmberg lähestyy syksyllä 2007 ilmestyneessä teoksessaan Tuntemattomat sotilaat kaikkien tuntemia mutta silti salaperäisiä romaanihenkilöitä Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas (1954). Palkitun sarjakuvataiteilijan Ville Tietäväisen karikatyyrimäiset kuvat havainnollistavat Linnan piiloisia kärjistyksiä.

Feature-tyyliin kirjoitettu Tuntemattomat sotilaat on Malmbergin toinen tietoteos. Esikoisteos Seitsemän miestä (2005) käsitteli Aleksis Kiven kuulua veljesjoukkoa. Debyytin tapaan Tuntemattomien sotilaiden tekstit perustuvat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistuihin artikkeleihin.

Malmbergin silmä näkee tarkasti murteellisten vuoropuheluiden ja kertojan kommenttien taakse. Hän osoittaa Rahikaisen Tuntemattoman moderneimmaksi hahmoksi, joka ei kykene empatiaan eikä liikutu edes ensimmäisen ruumiinsa äärellä. Linnan moniulotteinen romaani vilisee orpopoikia, jotka joutuvat kohtalon oikusta samoamaan pitkin Laatokan Karjalan metsiä virkaintoisten upseereiden ohjauksessa. Yhtymäkohtia Seitsemään veljekseen on kosolti:

Tuntemattoman sotilaan miesjoukko on varsin eläväinen, verbaalinen ja tunteikas. Siinä on aika niukalti näitä jäyhiä ja lujia suomalaishahmoja. Mutta samoinhan on Jukolan veljeksissä: hekin lörpöttävät, paasaavat ja uhoavat kuin latinot.“

Kliseiden alasajo

Toimittaja on kaivanut koko joukon kiintoisia faktoja sotaromaanin tapahtumien taustalta. Malmberg kiinnittää melkoisesti huomiota mm. haavoittuneiden kohtaloihin joukkosidontapaikoilla, joilla sotalääkärit käyttivät lääkkeinä kovia huumeitakin (amfetamiinia ja heroiinia). Vaikka Malmbergin monet ajatusleikit, joissa kehitellään esim. kohtaloita kuolleiden romaanihenkilöiden jälkikasvuille, ovat mielikuvituksellisia, ne eivät tunnu kaukaahaetun makuisilta.

Monet TK-miesten ylevät sanat (meidän poikamme, korpisoturimme, sisukimppumme, hehkuva puolustustahtomme) saivat Vanhalan naurussa raikuvan tuomionsa kirjailijalta. Malmbergille romaanin murteellinen kieli on tärkeä havaintojen ja erittelyiden kohde. Hän viittaa lingvistien havaintoihin esim. Lehdon yllättävästä kirjakielisyydestä, joka itsessään viestii vahvoja merkityksiä. Linnan romaanikertojan käännyttyä jotakuta romaanihenkilöä (vaikkapa Lammiota) vastaan, ei tämän suuhun enää mahdu kotikunnaiden murretta.

Linnan romaanin kautta Malmberg ottaa kantaa paitsi historiallisiin faktoihin myös kaunokirjallisuuden painotuksiin. Hän näkee suomalaisessa kirjallisuudessa vahvan juopottelukohtausperinteen, joka käy kansallisesta totuustestistä. Perinne saa osansa myös Tuntemattomassa tuoden esille ennalta-arvaamattomia piirteitä varsinkin Koskelassa.

Pitkään ammattikirjoittajan työtä tehnyt Ilkka Malmberg on hionut feature-tyylinsä mukaansatempaavaksi. Tuntemattomiin sotilaisiin on kehittynyt hyvin persoonallinen kertojanääni, joka haastaa Linnan lukijat ja tutkijat jatkamaan puhkiluetun klassikon avaamista.

 

Scifi-matka Jumalan luokse

Avainsanat

, , , , , ,

J. P. Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016. 293 s.

Kirjailija J. P. Koskisen (s. 1968) uusin kaunokirja on jännittävä scifi-romaani Luciferin oppipojat. Tieteisromaanissa matkataan läpi avaruuden kaukaiselle Olympos-planeetalle etsien maapallon jumalien syntysijaa. Jumalat löytyvätkin, ja niiden takaa paljastuu yhtä ja toista kiintoisaa ja vähemmän jumalallista.

Romaanin päähenkilönä on Gabriel Bonhomme -niminen vanhempi mies, jolla on takanaan useita, vuosia kestäneitä avaruusmatkoja. Bonhomme on tullut Maassa kuuluisaksi siitä, että hän on onnistunut löytämään (kristillisen) Jumalan ja jopa tappamaan tämän. Miten, missä ja miksi: siinä kysymyksiä, joita romaanissa selvitellään loppusivuille asti.

Jumala, jonka Bonhomme on tappanut ensimmäisellä Olympos-matkallaan, on muumioitunut ihmisolento, jonka Bonhomme oli haudannut metsään. Olento paljastuu lopulta lavastukseksi, tuhansia vuosia kestäneeksi komediaksi.

Löytyykö todellinen Jumala romaanin aikana? Itse asiassa eipä taida, mutta sitä vastoin sellaiseen uskovia henkilöitä löytyy joitakuita.

Kosmiset maailmanmatkaajat

Koskisen romaani on kiintoisasti täynnä ironisia viittauksia Raamattuun ja kreikkalaiseen mytologiaan. Yksi niistä on ollut ristiä Bonhommen avaruusaluksia Lucifer-nimellä. Romaanin todellinen Jumalan vastustaja ei kuitenkaan ole avaruusalus, vaan Bonhomme itse, joka on valmis räjäyttämään jopa planeettoja pelastaakseen ihmiskunnan julmien ”jumalien” käsistä.

Koskisen romaanikertoja selittää jopa joitakin Raamatun kertomuksia Olympos-planeetan alkuperäisasukkaiden tekosilla. Homo sapiensin esi-isinä tunnetut neanderthalinihmiset ovat Koskisen romaanissa kosmisia maailmanmatkaajia, joilla on yliluonnollisia voimia ja kykyjä.

Kertoja selittää tällaista avaruusmatkailua Vanhan testamentin Hesekielin kirjan 1. luvulla, jossa profeetta kuvaa erikoista enkelinäkyään. Scifi-romaanissa kuvaus on avaruusaluksen laskeutumista, jota Hesekiel kuvaa omalla tavallaan. Ihmiskunnan kosmiset kätilöt saapuvat tähtien takaa ja luovat ihmiset apinoista.

”Olen lukenut teologiaa ja mytologiaa riittävästi ymmärtääkseni, että muinaisten tekstien lähde oli silmieni edessä. Jumalat olivat eläneet ihmiskunnan tarinoissa vuosituhansien halki. Jumala oli ollut meille suuri arvoitus. Nyt se arvoitus oli ratkaistu, mutta jumalan takana piili varmasti toinen jumala, josta emme tienneet mitään. Olimme ottaneet lopullisen askeleen sijaan vasta ensimmäisen matkalla, niin, minne?” (s. 163)

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä syyskuussa 2016.

Uskonnollisen uskon läpileikkaus

Avainsanat

, , , ,

eskolaanttirs

Antti Eskola: Yksinkertainen usko. Otava 2006. 185 s.

Antti Eskolan (s. 1934) uskontrilogian kolmas osa Yksinkertainen usko kertaa jonkin verran vanhaa ja jo sanottua mutta tuo esille myös uusia ajatuksia. Sarjan aikaisemmat osat ovat Uskon tunnustelua (1999) ja Tiedän ja uskon (2003). Eskolan uskokirjat ovat muodoltaan elämäntaitokirjallisuutta, joka on viime vuosina ollut varsinkin teologitaustaisten kirjoittajien muodikas lempilaji.

”Olen kirjoittanut tämän kirjan siinä käsityksessä, että useammassa suomalaisessa kuin arvaammekaan, on jonkin verran uskonnollista uskoa. Tämä usko ei kuitenkaan erityisen hyvin kohtaa sitä, mitä kirkko tarjoaa meille uskontona esimerkiksi Katekismuksen tai jumalanpalveluksen muodossa.”

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori on sisällyttänyt teokseensa laajoja kuvauksia uskon olemuksesta, kirkosta uskovien yhteisönä sekä uskon kohteesta eli Jumalasta. Perusteelliset käsittelynsä saavat myös sellaiset kristinuskon perusasiat kuin synti, armo, taivas, kadotus ja seurakunta. Yksinkertainen usko päättyy hauskasti uskontopedagogiseen pohdiskeluun, jossa Eskola kertoo keskusteluistaan omien lastenlastensa parissa.

Oma usko koeaineistona

Eskola viittaa usein vasemmistolaisuuteensa todeten yhteiskunnallisen radikalisminsa alkaneen jo 1960-luvulla. Teoksen alussa hän väittää aiheensa väistelevän suoraa käsittelyä mutta pyrkivänsä paradoksaalisesti juuri siihen: puhumaan uskon yksinkertaisuudesta siten, että sen kaikki ymmärtäisivät.

Kirjoittaja pyrkii lisäksi pelastamaan yksinkertaisen uskonsa dogmatiikan ja kirkkohistoriallisen opin syövereistä, niin kuin hän asian ilmaisee. Aika hyvin hän näihin tavoitteisiin pääseekin. Verraten sujuvasti kirjoittava Eskola tosin esittää jonkin verran keskenään ristiriitaisia ajatuksia.

Tällaiseksi osoittautuu esim. alituinen puhe uskovaisista, joita kohtaan Eskola esittää kärkevää arvostelua kautta teoksen. Kuitenkin hän nimeää uskovaiset selväksi viiteryhmäkseen:

”Vertaan itseäni uskovaisiin, ja minulla on paljolti sama uskonnollispohjainen arvo- ja normimaailma kuin heillä. Haluaisin olla vähintäänkin heidän liittolaisensa.”

Yllättävästi Eskola käsittelee omaa uskonnollista uskoaan ikään kuin koeaineistona. Tutkimalla omia ajatuksiaan, tuntojaan, uskomuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittaja yrittää tuoda havainnollisesti esille uskon ulottuvuuden salaisuuksia ja lainalaisuuksia. ”Elämänkokemukset eivät ole uskoa minusta karistaneet, vaan pikemminkin ylläpitäneet sitä, vaikka joskus itse yritin päästä uskostani eroon.”

Eskola kirjoittaa uskonasioista erittäin kiintoisasti, joskin ajoittain sekavasti. Kerronta ja ajatuksenkulku rönsyilevät melkoisesti, ja kirjoittaja sivuaa monenlaisia aiheita varsinaisten sanomiensa rinnalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Eskola suhtautuu uskontotieteilijöihin erittäin epäilevästi. Hän toteaa, että uskontotieteen monimutkaisista kiemurteluista ei jää jäljelle muuta kuin tyhjänpäiväinen abstraktio.

Teoksen ilmestyessä 2006 ajattelin Antti Eskolan kirjallisten uskontopohdiskeluiden ilmeisesti päättyvän Yksinkertaiseen uskoon. Teoksen lopun kuolemapohdiskeluista välittyy hyvin testamentillinen vaikutelma. Eskola on kuitenkin jatkanut aiheen kanssa myöhemmin, muun muassa teoksessaan Vanhuus (2016).

Italiasta on Suomen rinnalle

Avainsanat

, ,

Kirsi Piha: Medicien naapurissa. Pieni kirja Italiasta. Otava 2008. 189 s.

”Sen sijaan, että muuttaa koko elämänsä ja muuttaa Italiaan, kannattaa Italia nauttia pieniä paloja kerrallaan.”

Itäisessä Marchen maakunnassa vietetyt lomajaksot ovat saaneet Kirsi Pihan (s. 1967) kirjoittamaan pienen kirjan Italiasta. Suomen räntäsateisiin kyllästynyt ex-kansanedustaja hankki silloisen miehensä Saku Tuomisen kanssa jo vuosia sitten loma-asunnon Italiasta. Piha oli aikaisemmin julkaissut ja toimittanut viisi kirjaa, muun muassa Äitijohtajan vuonna 2006.

Medicien naapurissa on persoonallinen matkakirja, jonka kepeä tyyli ja henkilökohtainen ote tempaisevat mukaansa ajoittain vastustamattomasti. Piha kertoo italialaisista ihmisistä, ruokalajeista, paikoista ja historiasta kriittisin silmin mutta aidosti haltioituneena. Kirjoittaja onnistuu havainnollistamaan Italian lumoa lähes yhtä hyvin kuin Helena Petäistö loistavissa matkaoppaissaan Euroopan kaupungeista.

Säkenöivän kerronnan keskiössä ovat lähinnä Italian-talon remontti, naapurissa asuva Medicien suurperhe, Marchen maakunnan erityispiirteet, Italian politiikka sekä italialainen kahvi- ja ruokakulttuuri. Kirjoittaja yrittää siinä sivussa kasvattaa suomalaista lukijaa hylkäämään vääriä uskomuksiaan italialaisista ja Italiasta.

Perhekeskeinen ote

Pieneen italialaiskylään sopeutuminen ei onnistunut Pihan perheeltä heti eikä kivuttomasti. Ihmiset katsoivat pitkään kummastuneina, välittömyyttä ei syntynyt saman tien. Paikallisten asenne suomalaisperhettä muuttui kertaheitolla, kun Kimi Räikkönen siirtyi Ferrarin leipiin:

– Tehän olette siis suomalaisia!

Italiaan rakastunut kirjoittaja ei peittele monipuolista kateuttaan italiasta elämäntapaa ja –asennetta kohtaan. Ylisanoja riittää kosolti. Pihan teoksesta jää hieman sekava jälkimaku. Runsaat italiankieliset sanat alkavat häiritä teoksen loppua kohti. Kaikki 49 väliotsikkoa ovat nekin italiaksi, ja moni niistä jää aukeamatta.

Pihan perhekeskeinen lähestymistapa tuntuu nautittavan kouriintuntuvalta. – Meillä on paljon opittavaa näistä pastansyöjistä, hän julistaa paatoksella. Tämä näkyy erityisesti ruokaan liittyvissä kirjoituksissa. Kenties sen vuoksi, että Pihan italialainen katsoo suomalaista tarkemmin, mitä suuhunsa panee ja milloin juo cappuccinonsa.

Suurta kertomusta hahmottamassa

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

raamattu_matteus10

Torsti Lehtinen (toim.): Kirjailijan Raamattu. Johnny Kniga 2009. 240 s.

Torsti Lehtisen (s. 1942) toimittama kirjoituskokoelma Kirjailijan Raamattu (2009) havainnollistaa kirjojen kirjan asemaa suomalaisen kaunokirjallisuuden perustekstinä. Alkusanoissaan Lehtinen toteaa uutuuden olevan rinnakkaisteos kirjalleen Runoilijan Jumala (2003), jossa kirjailija esitteli suomalaisen runouden jumalakuvia.

Kirjailijan Raamatun kirjoittajat kertovat lähinnä siitä, miten Raamattu on vaikuttanut heidän kirjoittamiseensa. Vaikka kyse on Raamatun aiheiden ja kysymysten käyttökelpoisuudesta esim. uudessa romaanitaiteessa, monet kirjoittajista ajautuvat pohdiskelemaan uskonasioita sinänsä.

Kirjoittajiin otettiin kuulemma sekä kokeneita kirjailijoita että aloittelijoita. Lehtinen painotti kutsussaan henkilökohtaisia ja kiintoisia näkökulmia. Kirjailijakirjoittajien joukkoon saatiin yksi näyttelijäkin, Hannu-Pekka Björkman.

Jotkut kirjoittajista suhtautuvat kirjoitustehtäväänsä herätyssaarnaajan kiihkeydellä. Esimerkiksi Björkman erehtyy selostamaan sivukaupalla sitä, kuinka historian siivillä houkan ja narrin äänet ovat ojentaneet valtioiden hallitsijoita tyhmyyksien tekemisestä. Hieman läheisemmille harhapoluille eksyy Harri Raitis vuolaissa erittelyissään kirkon suhteesta Raamattuun ja raamatunkäännöstyön etenemisestä.

Ironian kohde

16 kirjoittajan joukossa on ainoastaan neljä naista: runoilijat Anne Hänninen, Liisa Laukkarinen ja Mirkka Rekola (haastateltu) sekä kirjailija Rosa Liksom. Lehtinen myöntää epäkohdan jo alkupuheessaan. Hän toteaa, etteivät naiskirjailijat olleet yhtä innostuneita aiheeseen nähden kuin miehet.

Monelle kokoelman kirjailijoista Raamattu on ironisen ajattelun lähde ja kohde, jota vasten on hedelmällistä testata sekä hirtehisiä että vakavamielisiä ajatusleikkejä. Kari Aronpuro kertoo lukuisista runoistaan, joihin hän on lainannut Raamatun ajatuksia ja lauseita.

Runoilija Jouni Inkala oppi laululyriikan perusteet virsikirjan virsien kautta, jotka ammentavat kuvastonsa suoraan Raamatusta. Vierastan Björkmanin ja muutamien muiden tapaa heittäytyä syvällisiksi raamatunselittäjiksi, joiksi heistä ei tunnu olevan.

Monen kirjoittajan mielestä Raamattu sisältää kertomuksia, joista ei kertomus enää parane. Runoilija Liisa Naukkarinen kuvaa Raamattua kestäväksi kaleidoskoopikseen, jonka voima peilata uusia aikoja ja tapahtumasarjoja ei vähene. Kokoelman parhaimpia on Markku Envallin teksti, jossa hän erittelee Raamattua suurena kertomuksena.