Raimo Seppälälle faktateksti on ollut leipälaji

Avainsanat

, , , , , , , ,

DSC00167

Raimo Seppälä.

Raimo Seppälä (s. 1934) on Tampereella asuva päätoimittaja, professori ja tietokirjailija. Seppälä on kirjoittanut lukuisia elämäkertoja sekä yritys- ja järjestöhistoriikkeja. Ulvilalaistaustaisista kirjoittajista hän on tuotteliaimmasta päästä, ellei kaikkein tuotteliain.

Seppälän viimeisin teos Tulenheimot – Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia ilmestyi 2011 (Otava). Vuonna 2000 hän sai Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinnon.

– Vaikka synnyin kirkonkirjojen mukaan Ulvilassa, tarkasti sanottuna synnyin enoni hautajaisissa Kullaalla. Vanhempani ostivat syksyllä 1932 huoneen ja keittiön mökin Ravanista. Kolme vuotta myöhemmin he hankkivat kyläkaupan Laviasta ja muutimme sinne, Raimo Seppälä kertoo.

Neljäkymmentä vuotta Aamulehteä ja satakunta itse tehtyä kirjaa.

VUONNA 1950 perhe muutti Poriin. Raimo kävi siellä kauppaopiston ja aloitti toimittajanuransa, ensin Kokemäellä Lallin toimittajana ja vuonna 1955 Tampereella Aamulehdessä.

Keväällä 1955 hän avioitui Eeva-Liisan kanssa.

– Palasimme muutamaksi vuodeksi Kokemäelle, missä toimin Aamulehden aluetoimittajana. Noihin aikoihin syntyivät lapsemme Jari ja Tupu.

Seppälä jäi eläkkeelle Aamulehden vastaavana päätoimittajana 1995. Hänen hyllyssään on satakunta itse kirjoitettua kirjaa: tietokirjoja ja joitakin Seppälän tekstittämiä valokuvateoksia.

sylvi

Raimo Seppälä: Sylvi. Kuvaelmia erään näyttelijättären elämästä. Weilin + Göös 1981.

– USEIMMAT KIRJANI ovat historiikkeja. Niiden ohessa olen tehnyt kymmenkunta elämäkertateosta.

Kenties hauskinta oli tehdä Sylvi Salosen elämäkertaa.

– Muita mieluisia tehtäviä ovat olleet myös Lauri ”Tahko” Pihkalan, Tampereen kaupunginjohtaja Erkki ”Napoleon” Lindforsin sekä kenraalien Rudolf Waldenin ja Hjalmar Siilasvuon elämäkerrat. Historiikeista ovat työläimpiä ja samalla antoisimpia olleet Sotainvalidien Veljesliiton ja Pirkanmaan maakunnan historiat.

Nuorena Raimo Seppälä haaveili kaunokirjailijan urasta. Yhdessä Arto-veljensä kanssa hän suunnitteli koulupoikaiässä novellikokoelmia ja seikkailukirjoja.

– Lehtimiehenä olen kuitenkin ollut niin sidoksissa faktoihin, että mielikuvitukseni ei ole pystynyt fiktiiviseen tarinaan.

Seppälän mielestä faktatekstinkään ei tarvitse olla kuivaa litaniaa. Tietokirjakin voi olla luovasti kirjoitettu, ja myös elämäkerroissa voi tyylitellä.

Seppälä oppi lukemaan viisivuotiaana.

RAIMO SEPPÄLÄ oppi lukemaan noin viisivuotiaana. Kun poika makaili isän kanssa päivälevolla, isän lukemasta Satakunnan Kansasta osui pojan silmiin päätoimittaja Antero Lammisen pakinapalsta.

– Siitä alkoi lukemiseni. Luin kansakoulun pienen kirjaston kirjoja, sitten Lavian kunnankirjaston ja niin edelleen. Äiti vallankin kannusti ja osti meille lapsille poikien seikkailukirjoja ja Tarzaneita.

Kiven Seitsemän veljestä aukeni Seppälälle oppikoulussa.

– Muita minulle tärkeitä kirjoja ovat olleet erityisesti Waltarin Sinuhe, Cervantesin Don Quijote sekä Jaan Krossin romaanit. Ja sitten tietysti F.E. Sillanpää, jonka vaiheista tehdyn oopperan kävimme juuri kokemassa Hämeenkyrön kesäteatterissa.

– – – – – – – – – – – – –

RAIMO SEPPÄLÄ

  • Syntynyt 27.3.1934 Ulvilassa.
  • Puoliso vuodesta 1955 Eeva-Liisa o.s. Suominen.
  • Lapset Jari (1956) ja Tupu (1959).
  • Merkonomi 1952.
  • Sanomalehti Lallin toimittaja ja toimitussihteeri 1953–1955.
  • Aamulehden toimittajana vuodesta 1955.
  • Vastaava päätoimittaja 1991–1995.
  • Valtion journalistipalkinto 1995.
  • Professorin arvonimi 2001.
  • Kirjoittanut kymmeniä elämäkertoja, historiateoksia ja kuvateoksia.
  • Matti Wacklin kirjoittama elämäkerta ”Jutuntekijä, Raimo Seppälän uutismatka” (Tampere-seura 2017)

 

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa.

 

Pia Rendicin rohkeaa seksipuhetta kristityille

Avainsanat

, , , , ,

pia-rendic-_paakuva

Pia Rendic.

Pia Rendic: Taivaallisen hyvää seksiä. Aikamedia 2020. 203 s.

Kokeneen seksuaalineuvojan Pia Rendicin hienon tietokirjan yliampuva nimeke lyö poskelle heti kannessa.

Miltä tuntuisi lukea keittokirjaa, jonka nimenä olisi Taivaallisen hyvää ruokaa?

Toisin kuin nimekkeestä voisi päätellä, Rendicin opaskirja keskittyy seksuaalisuuteen ilmiönä kristillisestä näkökulmasta sen sijaan, että opastettaisiin sukupuolisen kanssakäymisen tekniikoissa.

Kirjan taustalla on verkkokysely, jolla kirjoittaja lähestyi jokin aika sitten suomalaisia kristittyjä. Nettikyselyyn osallistui yli 300 vastaajaa.

Vastauksista Rendic sai kirjaansa paljon havainnollisia tekstijaksoja.

Koska seksiä eivät kaikki harrasta, Rendicin teos jakaa lukijoitaan jo lukemisen lähtökohdissa. Parhaiten teos sopii avioliitossa eläville uskoville, jotka haluavat kehittää puolison kanssa entistä paremmaksi myös tätä kommunikaation lajia.

Myös yksin olevan sukupuolisuudesta Rendicillä on paljon sanottavaa.

Kirjailija keskittyy seksiin liittyviin ristiriitoihin, sekaannuksiin ja riippuvuuksiin.

TIETOKIRJAILIJANA Rendic on kirjoittanut paljon seksuaalisuuden pimeästä puolesta.

Pornosta hän julkaisi teoksen Voihan porno! (2018), uskottomuudesta teoksen Rikottu luottamus (2018) ja seksiperäisestä ihmiskaupasta Ihmiskaupan kasvot (2015).

Rendic valmistelee väitöskirjaa kristittyjen kiinnittymisestä pornografiaan. Myös uutuuskirjassaan hän keskittyy seksiin liittyviin ristiriitoihin, sekaannuksiin ja riippuvuuksiin.

Kohteena on juuri kristitty seurakuntapiiri, esipuheesta lähtien:

”Seksuaalisuus on kristillisissä piireissä, samoin kuin elämässä ylipäätään, kaksiteräinen miekka. Seksuaalisuus ja seksi voivat haavoittaa tai parantaa. Niitä voidaan käyttää niin hyvään kuin pahaan. Jos seksuaalisuuttamme manipuloidaan, hyväksikäytetään tai sen olemassaolo totaalisesti kielletään, seuraukset voivat olla tuhoisia.”

Rendicin kirjoissa korostuu vapauttava tiedon intressi: minkä valo paljastaa, sen saattaa järjen ääni puhdistaa. Seksiin liittyvien ongelmien piilottelu johtaa vääristymiin ja jopa rikollisuuteen.

lataus

Tykkäsin Rendicin teoksen hengellisistä lähtökohdista ja ulottuvuuksista. Niistä ei lipsuta.

Kirjoittaja onnistuu hyvin osoittamaan Raamatun valossa sen, etteivät seksuaalisuus tai seksi ole hävettäviä tai elämälle vieraita asioita. Mitä häpeän tilalle? Elämän iloa!

Pitkän linjan seksuaalineuvoja näkee seksin elämän suolana, suurena Jumalan siunauksena:

”Jokaisella tulisi olla mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vastuullisella ja toista ihmistä kunnioittavalla tavalla, ilman häpeää ja syyllisyyttä. Seksuaalisuuden ja seksin tulisi tarjota ihmisille iloa ja nautintoa läpi elämän, rikastuttaa ja parantaa jokaista päivää.”

Rendicin kirjassa olisi ainesta vaikka Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

RENDIC KESKITTYY muovaamaan lukijansa asenteita entistä avarammiksi myös lemmenleikkien suhteen.

Rima nousee korkealle: parisuhdeseksiin lisää leikittelyä, hulluttelua ja seikkailua. Voisiko seksuaalinen halu kestää läpi elämän, vanhuuteen saakka? Rendicin mukaan voi – ja ilmeisesti myös pitäisi.

Kristillisten painotustensa vuoksi Rendicin kirjassa olisi ainesta vaikka Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Kuriositeettina mainittakoon, että kanadalaisen Sheila Wray Gregoiren bestseller The Good Girl’s Guide to Great Sex (suom. Nauti seksistä – Hyvistytön opas 2017) palkittiin Kanadassa vuonna 2012 vuoden kristillisenä kirjana.

Aihe oli täsmälleen sama.

Rendic_taivaallisenhyvaaseksia_mockup

Arvostelu on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 3.6.2020.

Galaktinen runousoppi haastaa sinisen valon matalakulttuurin

Avainsanat

, , , , , , , , ,

kassiopeia

”Kirjallisuuteen keskittyvä mieli sivuutti sinisen valon klikkitodellisuuden, joka houkutteli jatkuvasti. Sen matalakulttuuri oli kasvanut aikoja sitten pölypilviksi ja asteroidivyöhykkeiksi korkeakulttuurin muidenkin tähdistöjen edessä.” (Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu, s. 333)

Kukapa meistä ei miettisi aika ajoin erilaisten harrastustemme tärkeysjärjestystä.

Samasta ajasta kilpailevat netin matalakulttuurin tuotteet (suoratoisto-TV-sarjat, sosiaalinen media, kännykkäpelit, netin viihdesivustot) ja korkeakulttuurin taideteokset. Väsyneen nykyihmisen arkinen vaakakuppi kääntyy vapaa-ajalla monesti helpoimmin vastaanotettavien hyödykkeiden suuntaan.

Esittelen seuraavassa ns. galaktista runousoppia vastauksena edellä kuvattuun sinisen valon matalakulttuuriin. Asia on laajemmin esillä maaliskuussa 2020 ilmestyneessä tietokirjassani Romuluksen sielu (Warelia 2020).

Klassikkokirjat tarjoavat muistamisen arvoista tietoa.

KAIKKI LÄHTEE liikkeelle idealisoinnista.

Ideaalin mukaan klassikkokirjat tarjoavat jotakin, mitä minkä tahansa ajan ihminen tarvitsee kipeästi: muistamisen arvoista tietoa. Galaktisen runousopin perusidea on nähdä uuden ja vanhan kirjallisuuden keskeiset oivallukset ja sanomat osana Maailmankirjallisuuden Tarinaa, valona, joka singahtaa kirjallisuushistoriassa tavallaan kirjalliselta kiintotähdeltä toiselle:

”Menneet teokset muodostivat keskenään oman universuminsa, jonka sisältä eri kohdista aukesi yhä uusia suuntia ja ulottuvuuksia. Siinäpä kosmologisen runousopin ydin: tarinan keskus oli ollut jo ammoisista ajoista lähtien kaikkialla. Maailmankirjallisuuden Tarina [–] löytyi yhä uudelleen kirjailijan mielikuvien myllerrettyä tietyt pyörähdykset. Tarinan ikivanha ydinmehu kesti pilaantumatta pitkien aikojen läpi ja täytti viisaiden sanat yhä uudelleen.” (Romuluksen sielu, s. 333)

Romuluksen sielussa käyn läpi 15 klassikkokirjailijaa pienoiselämäkertojen kautta. Mukana on kaksi suomalaista (Aleksis Kivi, Väinö Linna), muut ovat ulkomailta.

Olen asetellut kirjailijat öiselle tähtitaivaalle siten, että jokaisen tähden taustalla loistaa myös varhaisempi valo.

Esitellessäni esimerkiksi Winston Churchillia kirjailijana liikun ajassa taakse päin antiikin aikaan, jolloin samantapaisia aiheita pyörittelivät antiikin kuuluisat reetorit Plutarkhos ja Cicero.

Kirjallisuushistoriasta löytyy kosolti mustia kääpiöitä.

KIRJASSANI ESITELLYT teokset havainnollistavat kirjallisuuden voimaa, joka päihittää mennen tullen pinnallisemman informaation. Näin ollen kirjallisuudesta on oikeasti myös informatiivisen matalakulttuurin haastajaksi.

Vertaan Romuluksen sielussa sinisen valon matalakulttuurin tuotteita avaruuden pimeään aineeseen. Tämäkin on idealisoitua ja kärjistettyä.

Jos kirjallisuuden informaatiovirtaa kuvailee valoksi, joka etenee ajassa jopa tuhansien vuosien matkan kirjailijalta lukijalle, sinisen valon matalakulttuurituotteet eivät samaan kykene. Ne eivät anna vastaanottajilleen juuri mitään kestävää tai säilyttämisen arvoista ja ovat useimmiten pelkkiä ”heittoja”, twiittejä, joiden tarkoituksena on pysäyttää vastaanottaja hetkeksi – ja sen jälkeen seuraa unohdus, vajoaminen tyhjään.

”Lähellä galaktisen runousopin ydintä löytyi valtava määrä pimeää ainetta, sanoja joita kenenkään ei tehnyt mieli lukea tai kuulla, ei minunkaan. Löysin kirjallisuushistoriasta monia mustia kääpiöitä, valonsa menettäneitä teoksia, joita kukaan ei lukenut eikä niiden valo enää siksi paistanut kenellekään. Mustien kääpiöiden tieto sammui kenties jo alussa. Samaan pimeyteen upposivat tyhjänpäiväiset puheenvuorot, sanahelinät, tyrannien propaganda, huonot lakitekstit ja niiden monisanaiset perustelut, valeuutiset, juorut ja väärät lupaukset.” (Romuluksen sielu, s. 332)

Smartphone_use_at_railway_station

JOKAISELLA ON tätä nykyä älypuhelin, joka päivittyy tämän tästä erilaisista informaatioista. Päiväksi kännykän netti kiinni, niin huomaamme kouriintuntuvasti, kuinka internetistä on tullut meitä alituisesti kiinnostava informaatioalusta.

Huomaan itsessänikin keskittymiskyvyttömyyttä esimerkiksi kirjaa lukiessa tai TV-elokuvaa katsoessa. Käsi hamuaa älypuhelinta vaistomaisesti, ja huomaan kohta selailevani Facebookin päivityksiä tai sähköpostiviestejä.

Informaation tuottamista ja ohjautumista internetissä johtaa monessa sovelluksessa tekoälypohjainen algoritmi, joka laskee netin käyttäjän potentiaalisia mieltymyksiä.

Esimerkiksi Spotifyn suuri suosio perustuu puhtaaseen matematiikkaan: sovellus tuottaa sellaisen musiikkitarjottimen, joka laskennallisesti sopii juuri tälle musiikin kuuntelijalle.

Nuorten heikko lukeminen on ainoastaan jäävuoren huippu.

KILPAILUSSA NYKYIHMISTEN huomiosta vanha kirjallisuus pystyy antamaan paremman vastuksen algoritmiohjatuille matalakulttuurituotteille kuin uutuuskirjat, olkoonkin, että myös nykyisin tehdään paljon hyviä kirjoja.

Läpi kirjallisuushistorian kirja on pannut ihmisen ajattelemaan uudella tavalla ja kasvamaan henkisesti. Kaikki klassikot ovat käytännössä oppikirjoja. Niitä lukemalla voi oppia elämässä tärkeitä taitoja ilman opettajaa, pappia tai muuta asiantuntijaa.

Sinisen valon matalakulttuurin tuotteet eivät sitä vastoin pyri kasvattamaan ketään. Niiden lähes ainoana tarkoituksena on herättää huomiota.

Kirjoittaminen ja muu luova työ vaativat älypuhelimen tietoista syrjään laittamista.

Kirjan itsekin kirjoittaneena en ihmettele, että monet kirjailijat, taiteilijat ja tiedeihmiset ovat jättäytyneet pois sosiaalisesta mediasta ainakin taide- tai tutkimusprosessin ajaksi. Voisiko lukemisen kanssa tehdä samanlaisen tempun?

Informaatioyhteiskunnan ajankäyttötavista on puhuttava ilman syyllistämistä tai kieltolauseita. En nouse älypuhelinta vastaan. Sen monipuolisilla informaatiovirroilla on tärkeä itseisarvonsa, joka pitää suhteuttaa informaation globaaliin kokonaisuuteen.

En vastusta Playstationia, Instagramia, Netflixiä enkä Twitteriä. En tavoittele pornosivustoja lailla suljettaviksi. Kaikella informaatiolla on vastaanottajansa. Suljetun yhteiskunnan ensimmäinen reunaehto on suljettu informaatio. Siitä on lyhyt matka propagandaan, erääseen informaation pimeistä aineista.

Meidän ei tule huolestua pelkästään nuorten heikosta lukukäyttäytymisestä. Se on ainoastaan jäävuoren huippu.

Jos jostain pitäisi huolestua, niin nykyaikuisten lukemisesta – joka on laskenut kuin lehmän häntä.

Kirjallisuus:

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Warelia 2020.

Artikkeli on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 2/2020.

romuluksensielu

jari 2020 1

 

 

Laura Luotola kirjoittaa kunnianhimoista fantasiaa suojakuvun alle

Avainsanat

, , , , , , , ,

laura luotola

Laura Luotola.

Laura Luotola: Suoja: Veteen heijastuvat kivet. Iris Kustannus 2019. 703 s.

SYKSYLLÄ 2019 ilmestynyt Veteen heijastuvat kivet on Laura Luotolan (s. 1976) ylvään Suoja-trilogian toinen osa. Tiiliskiviromaani sekoittaa viihdyttävästi dystopiaa, aasialaista filosofiaa ja kulta-ajan myyttejä. Unohtamatta vahvaa punk-henkeä, joka puhaltaa fantasiaseikkailun vahvaan elämään.

Suoja-sarjan universumi sijoittuu valtavan kuvun alle. Vanha maailma on tuhoutunut, ja kirjan henkilöt ovat tietoisia vain suojakuvun alaisesta todellisuudesta.

Suojakuvun alaisessa infrastruktuurissa on päällekkäin kaksi kaupunkia, joista An on ylempi ja Kándu alempi. Suojan ulkopuolella olevaa maailmaa kutsutaan khaironiksi.

Kuvun alla on tiukka meininki. Keskusjohto valvoo Kándun menoa tarkasti. Poliisivoimien katupartiot ovat jokapäiväisiä.

Kupuyhteisön huipulla ovat Mahdit, ruumiittomat jumalat, joista kukaan ei tunnu tietävän mitään. Kuvaus vertautuu suoraan antiikin Kreikan homerolaisiin jumalrunoihin:

”Kulta-ajan kansat saavuttivat tietämyksessään ja taidoissaan niin korkean huipun, että heidän lähettämänsä viestit kaikuivat avaruuden jokaiseen kolkkaan. Vauraudesta sekä yltäkylläisyydestä kertovat viestit herättivät toisten aurinkokuntain jumalissa syvää kademieltä. Lopulta kateelliset jumalat lyöttäytyivät yksiin.” (s. 16)

Uskonnollinen jännite on Luotolalle tärkeä.

VETEEN HEIJASTUVAT KIVET sijoittuu tapahtumiltaan pääosin Kudon saaristoon.

Uskonnollinen jännite on Luotolalle tärkeä alusta lähtien. Päähenkilö Ranir Nissa-Ir on liskojen jälkeläinen, joka on asunut vanhassa kallioluostarissa. Raamatun Samuelin tavoin hän pystyy keskustelemaan jumalien kanssa.

Sittemmin Mahdit ovat hiljentyneet, ja Ranir on maallistunut. Kunnes lapsuuden jumalatar Tytär ilmestyy uudelleen, ja Ranirin elämä muuttuu kertaheitolla.

Seuraa värikkäitä ja monipolvisia jaksoja, joissa Ranir kumppaneineen matkaa viidakossa ja rämpii lumessa vuorilla. Syrjäisellä Kautsurannikolla kootaan sotajoukkoja, joiden tarkoituksena on käynnistää vallankumous. Ehtiikö Ranir kumppaneineen tehdä asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä?

tiyankatolla_nettiin_color

KUDON saaristoa hallitseva Tytär on teokraattisen valtakuntansa diktaattori.

Kuusi Bhir Jandirin askeettia ja juonikas dekaani Nergüi Issa-Oler matkaavat Kudon halki mukanaan Tyttären kiistanalainen viesti. Kun matka aikanaan päättyy, alkaa uusi aikakausi, jonka sisältö ja muoto ovat arvoitus Tyttärellekin.

Tärkeitä sivuhenkilöitä ovat kapinallisjohtaja Bendelgeren, Tulen Antaja, sirkustirehtööri sekä Liskojen Lisko, jonka hallussa on Mustan Marmoripalatsin salaisuus.

Luotolan lajityyppi on tutustumisen arvoinen yhdistelmä scifiä, kyberpunkia, fantasiaa ja dystopiaa. Kekseliäs miljöö sisältää kehittynyttä teknologiaa arkaaisessa kulttuurissa.

Luotolan romaanista henkii sanomisen palo ja kirjoittamisen ilo.

KIRJAILIJAN voima on taitavassa tarinankuljetuksessa sekä henkilön- ja miljöönkuvauksessa. Esimerkiksi dystooppisen infrastruktuurin yksityiskohdat on pohdittu tarkasti ja loppuun saakka. Myös hallitun suljetun systeemin tematiikka on kiintoisasti esillä.

Kieli on loppuun asti hiottua. Runsas uudissanasto viittaa Tolkienin esikuvaan.

Romaanin lopussa olevasta sanastosta lukija voi tarkistaa mielleyhtymiensä oikeellisuuden.

Kirjailija ilmiselvästi nauttii juuri tällaisen tyylin ja tekstin kirjoittamisesta. Romaanista henkii sanomisen palo ja kirjoittamisen ilo. Veteen heijastuvat kivet ei vaikuta varsinaisesti suomalaiselta spefi-teokselta vaan hakee vertailukohtansa ja -teoksensa muualta.

Luotola on kuopiolaislähtöinen mutta asuu nykyisin Helsingissä. Se, että Luotola julkaisee Suoja-teoksiaan oman Iris Kustannuksensa kautta, on itsessään kiintoisaa. Näin hyvin tehdyt teokset olisivat hyvin kelvanneet jonkin valtakustantajan kustannusohjelmaan.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 1/2020.

tv220kansiweb

 

Klassikon taltutus ei ole rakettitiedettä

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Maria Laakso ja Johanna Rojola

Maria Laakso ja Johanna Rojola.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko! Tammi 2019. 216 s.

TALTUTA KLASSIKKO! on kaunokirjallisiin klassikoihin iloisesti tutustuttava opaskirja koululaisille. Valloittavan hauskan sekä omaperäisesti kirjoitetun ja kuvitetun tietokirjan soisi tosin kulkeutuvan muidenkin kuin alaikäisten opiskelijoiden käsiin.

Teoksen kirjoittanut Maria Laakso ja kuvittanut Johanna Rojola osoittavat monin tavoin, ettei klassikon lukeminen ole aina helppoa tai yksinkertaista. Ei kuitenkaan rakettitiedettäkään! Kirjoittaja onnistuu kaivamaan hauskan lukutavan, joka motivoi tutustumaan klassikoihin.

Taltuta klassikko! kääntää kahdeksan kotimaista merkkiteosta nykynuorille ymmärrettävään muotoon. Mukaan ovat päässeet Aino Kallaksen Sudenmorsian, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, L. Onervan Mirdja, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Elias Lönnrotin Kalevala, Edith Södergranin Runoja, Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Pitempää kaanonia kaipaaville löytyy vielä 50 lisäklassikon lista teoksen lopusta.

Klassikon taltuttamiseen tarvitaan tietoa, rohkeutta ja seikkailumieltä.

MARIA LAAKSO kertoo ohjeita aloittelevalle klassikonlukijalle ja luettelee suomalaisen klassikkoteoksen selvimmät tuntomerkit. Sen jälkeen hän ottaa kantaa siihen, kuka Suomessa klassikot oikein määrittelee, syntyykö uusia klassikoita ja kannattaako klassikoita oikeastaan lukea – edes koulussa.

Taltuta klassikko! -teoksen avainsana on taltuttaminen. Klassikon taltuttamiseen tarvitaan tietoa, rohkeutta ja seikkailumieltä.

Varsinkin nuori lukija saattaa mieltää kaunokirjalliset mestariteokset muriseviksi hirviöiksi, jotka on viisainta kiertää kaukaa mielenrauhan säilyttämisen nimissä. Tähän Laakso vastaa seikkaperäisillä asenneohjeilla, joilla lukemisen pelko saataisiin aisoihin ja lukukokemukseen löytyisi tasapainoisempi lähtökohta.

”Parasta klassikoissa on se, että ne käsittelevät sellaisia teemoja, jotka ovat kiinnostavia sukupolvelta toiselle: rakkautta, seksuaalisuutta, valtaa, yksilön ja yhteiskunnan suhdetta, ihmisen osaa maan päällä.” (s. 211)

Taltutukset seuraavat monesti samaa kaavaa. Ensin kerrotaan lukemaan motivoiva anekdootti tai tapauskuvaus, sen jälkeen esitellään kirjailijan pienoiselämäkerta.

Ennen klassikkoteoksen juonikuvausta saatetaan todeta jotain teoksen edustamasta tyylikaudesta. Sitten seuraa sivukaupalla teoksen vastaanoton arviointia ja sisällön tulkintaa, jossa nuorisokeskeiset vertaukset sinkoilevat tämän tästä.

Laakson ja Rojolan teos käy hyvin klassikkopäivityksestä.

ÖVERIKSI MENEE muutaman kerran mutta menköön.

Äidinkielen opettajat menevät hämilleen, kun heidän opiskelijansa yllättävät heidät omilla lukukokemuksillaan, kun ovat monesti tottuneet siihen ajatukseen, etteivät nykynuoret lue kirjoja tai edes lehtiä. Sitten Laakso osoittaa hilpeällä tyylillään, mikä on äikän opettajien merkitys klassikoiden taltuttamisessa.

”Kaikkihan tietävät, että opettajat vetäytyvät oppituntien päätyttyä koulun kellareihin lepäämään ruumisarkuissaan. Harva kuitenkin tietää, että latautuakseen seuraavan päivän oppitunteja varten äikän open on luettava klassikoita vähintään neljä tuntia joka yö.” (s. 15)

Taltuta klassikko! avaa monenlaisia yllättäviä asiatietoja myös sellaiselle lukijalle, joka on harrastanut kirjallisuutta pitkään. Sen vuoksi Laakson ja Rojolan teos käy hyvin klassikkopäivityksestäkin. Sen äärellä konkarilukija voi testata hieman sitä, millaisen käsityksen aikoinaan omaksuikaan vaikka Seitsemän veljeksen sisällöistä.

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2020.

taltutaklassikko

Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

, , , , , ,

veikkohuovinen

Veikko Huovinen. Kuva: Harri Nurminen.

Tero Liukkonen: Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997. 196 s.

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies. Veikko Huovisen elämä. Into 2018. 342 s.

Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) täytti keväällä 1997 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisi tuolloin kirjallisuustieteellisen tutkimuksen Huovisen kaunokirjallisesta tuotannosta. Tutkimuksen takana oli porvoolainen tutkija ja kirjailija Tero Liukkonen (s. 1960).

Liukkonen sisällytti tutkimukseensa 26 Huovisen teosta, jotka oli kirjoitettu vuosina 19501995. Kirjailijan koko tuotanto käsittää yli 40 teosta. Liukkosen tutkimuksesta oli jätetty pois Huovisen näytelmät, päiväkirjat, artikkelit, erätarinat sekä pamfletit.

Kirjallisuudentutkijana Liukkonen hyödynsi eklektisesti monenlaisia näkökulmia ja tutkimusotteita. Lopputulos oli varsin sirpaleinen ja hajanainen. Monenkirjavien näkökulmien sovittaminen yhdeksi juontevaksi tarinaksi oli vaikeaa. Tuotteliaan kirjailijan teostuotannon haltuunotto yhdellä kertaa ei sekään ollut helppo tehtävä.

Liukkonen käytti hyväkseen asiantuntijalausuntoja koskien Huovisen tuotantoa. Sekundaarilähteiden kirjoittajien joukossa oli niin sanomalehtien päivänkriitikoita kuin yliopistojen kirjallisuudentutkijoita. Huovis-tutkijana Liukkonen onnistui verraten hyvin kokoamaan synteesin Huovisen teoksista eri aikoina esitetyistä argumenteista.

Asiantuntijalausuntojen kautta tutkija Liukkonen yritti selvittää erityisesti, millaisina Huovisen teokset oli aikoinaan vastaanotettu. Tutkimuksen keskeinen metodologinen painotus, joka ei kuitenkaan tuotu selvästi näkyviin, lienee ollut reseptioteoriassa.

Liukkonen käytti myös paljon tekstialaa esitellessään Huovisen tuotannon sisäisiä ja ulkoisia intertekstuaalisia suhteita. Kirjallisista esikuvistaan Huovinen nosti itse esille varsinkin Pentti Haanpään ja Ilmari Kiannon.

Deskriptiivistä tutkijanotetta tavoitellut Liukkonen ei ollut tutkimiensa teosten suhteen kovinkaan kriittinen. Ennemminkin päinvastoin.

Tekstijaksot, jotka ylistivät Huovisen kirjallisia ansioita ja innovaatioita varsin vuolaasti, kertoivat jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta ”suurta neroa” kohtaan.

Veikko Huovinen oli kuitenkin ollut kirjailijana äärimmäisyyksien mies, joka varmasti herätti lukijoissaan yhtä paljon vihaa kuin ihastuksen tunteita. Selkeästi ambivalentin kirjailijakuvan piirtäminen olisi siksi ollut paikallaan.

Huovisen tuotantoon ja varsinkin sen vastaanottoon liittyi voimakkaita ristiriitoja, joiden ohittaminen esimerkiksi neromyyttiin vetoamalla oli todellisuuden tarkoituksellista vääristämistä.

teroliukkonen

Tero Liukkonen. Kuva: Karjalainen.

Liukkosen Huovis-tutkimuksen ansiona voi pitää sitä, että tutkija kirjoitti verraten hyvää yleiskieltä. Näin ollen tutkimustekstiin saattoi melko vaivattomasti perehtyä kuka tahansa Huovisen teoksista kiinnostunut henkilö riippumatta tämän kirjallisuustieteellisestä koulutuksesta.

Käsikirjamainen kokoomateos oli suureksi hyödyksi tuleville Huovisen tuotannon tutkijoille. Teos antoi konkreettisen pohjan myöhemmin esille nousevien havaintojen pohtimiseen jo esitettyjen argumenttien synteesiä vasten.

Huovis-tutkimus toi myös esiin paljon kiintoisia faktoja Huovisen tuotannon takaa. Sotkamolaiskirjailijan asennetta yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaihtuviin maailmanaikoihin nähden kuvattiin heuristisena eli kekseliäänä. Kuriositeettina mainitaan, että kirjailija muun muassa keksi erääseen novelliinsa salmiakkikoskenkorvan kauan ennen Alkoa.

Liukkonen kysyi loppupäätelmissään, oliko Huovinen nähtävä sellaisena junttimaisena populistina, joka vuosikymmenestä toiseen yritti keksiä tuoretta sanottavaa urbaanista yhteiskunnasta sivussa eläville yksilöille.

Perusteellisen tutkimustyön jälkeen Liukkonen päätyi toteamaan, ettei tällainen asenteellinen lähtökohta kertonut koko totuutta.

Huovinen oli nimittäin ollut  enemmän leikittelijä, uuden kokeilija, paljon aikaansa edellä. Tässä suhteessa hän oli samanlainen kirjailija kuin Aleksis Kivi tai Pentti Haanpää. Vai oliko tutkijan viljelemää neromyyttiäkö tämäkin?

Tosiasia kuitenkin on, että moni-ilmeistä ja monenlaista kokeillutta Huovista on ollut varsin vaikea kategorioida yhden tyylisuunnan tai kirjallisuudenlajin alle. Toinen Huovisen elämäkerturi oli Kainuun Sanomien pitkän linjan kulttuuritoimittaja Eero Marttinen (s. 1943), joka julkaisi keväällä 2018 kiintoisan elämäkertateoksen suuresta idolistaan.

Hiljaisen hymyn mies oli rakenteeltaan kuin lehtijuttusarja. Teos perustuikin pitkälti Marttisen Kainuun Sanomiin kirjoittamiin uutisiin ja artikkeleihin.

Huovinen oli Marttisen mukaan tolkun mies, joka käsitteli tolkun asioita. Pentti Haanpään ohjetta noudattaen Huovinen käsitteli vaikeitakin asioita huumorin avulla.

Tolkku-sanan kainuulainen merkitys paljastui Marttisen teoksesta.

Tolkku merkitsee uutteraa, ahkeraa, sanoissaan ja teoissaan tunnollista ja asioistaan huolta pitävää. Tolkun synonyymi on esimerkiksi jämerä.

Metsänhoitaja Huovinen ponkaisi kirjalliseen julkisuuteen 1952 täysosumallaan Havukka-ahon ajattelija. Komean uran aikana syntyivät muun muassa kirjat Veitikka, Lampaansyöjät, Joe-setä, Hamsterit, Koirankynnen leikkaaja ja Lentsu.

Merkille pantavaa on, ettei Havukka-ahon ajattelija ponnahtanut saman tien kuuluisuuteen. Julkisuuspommi jytkähti vasta, kun lausuntataiteilija Eino Hyyrynen alkoi lukea romaania radiossa.

Huovisen kirjailijanlaadun perustaksi Marttinenkin nosti kolmikon Kivi, Haanpää ja Kianto. Varsinkin Ilmari Kianto nousi Marttisen teoksessa monesti esille. Kiannon suuri esikuva painoi Huovisen hartioita kuin viitta loppuun saakka.

Hiljaisen hymyn mies lähti liikkeelle kirjailijan lapsuudesta ja väritti koko matkan Huovisen kuolemaan saakka.

Marttisen kuvaamana Huovinen oli hyvin herkkä taiteilija. Hän vaihtoi välillä kustantajaakin lähes hetken mielijohteesta, mutta kirjoitti myöhemmin sekä Otavalle että WSOY:lle.

Hilkka-vaimo työskenteli hammaslääkärinä. Huovisilla oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2006).

Huovisen huumori, luonnonkuvaukset ja yhteiskuntakritiikki olivat lukijoille tärkeitä vuosikymmenien ajan. Kirjailijan suhteellisuudentaju kesti menestykset ja menetykset.

Huovisen elämän raskain vaihe osui vuoteen 2006, kun mieleltään sairas Pekka-poika riisti hengen itseltään. Aihetta sivusi kirjailijan viimeinen kirja Pojan kuolema (2007).

Huovinen oli erittäin tarkka journalistien kanssa. Marttiseen hän luotti alusta asti. Se näkyi elämäkerran lukuisista vuoropuheluista, jotka olivat avoimia ja suorasukaisia.

Kainuulaiskirjailijan viittaa Huovinen ei halunnut päälleen. Luokittelut tuntuivat hänestä muutenkin vääriltä.

Huovinen oli tyylitajuinen satiirikko, joka osasi terävästi ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia. Hänestä maailma oli täynnä naurunaiheita: niitä piti vain osata katsoa.

Vahinko vain, että Huovisen lennokkaat yhteiskuntasatiirit jäivät Konsta Pylkkäsen varjoon. Lopulta kirjailija taipui yleisönsä edessä ja kirjoitti Havukka-ahon ajattelijalle jatko-osan 2004.

Häntä ymmärrettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Useita kirjallisuuspalkintoja pokannut Huovinen sai 1999 professorin arvonimen. Hänellä todettiin haimasyöpä 2009, johon sitten meni.

Marttisen kirjaa olisi toivonut toimitettavan hieman tiiviimmäksi. Muuten sujuvaa tekstiä silpoi iso joukko lehtileikkeitä, joista jotkut olivat useiden sivujen mittaisia. Teoksessa olevista lukuisista valokuvista useimmat olivat toimittajan itsensä ottamia.

Kirjailijan omintakeiset tokaisut maailman menosta olivat Marttisen teoksen parasta antia.

eero-marttinen

Eero Marttinen. Kuva: Into Kustannus.

Kirjoituksen pohjalla olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.

 

Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa

Avainsanat

, , , ,

ristoisomäki

Risto Isomäki.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit. Kirjayhtymä 1997. 335 s.

TIEDETOIMITTAJA Risto Isomäki (s. 1961) on ollut pitkään kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia tieteiskirjailijoitamme. Hän aloitti scifi-tuotantonsa 1991 debytoimalla novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset saivat merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla.

Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetettiin ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä.

Torjuntaretket olivat tuloksellisia, mutta hengenvaarallisia. Aniharva romaanin lukuisista retkikuntalaisista palasi takaisin kotiin.

Viisinäytöksisen ja loistavasti rakennetun avaruusoopperan tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, aikaisimmillaan 40 vuoden päähän nykyhetkestä.

Tässä mielessä Pimeän pilven ritarit poikkesi olennaisesti Isomäen aikaisemmista teoksista, joissa aikasuhteet olivat suunnattomasti laajempia. Esimerkiksi Gilgamešin tappion loppunäytös tapahtui vasta 80 miljardin vuoden kuluttua!

Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään synkkää luettavaa.

JO TUOHON aikaan vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti lennokkaat tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Amerikkalaiset astronautit lentelivät sukkuloillaan avaruuden halki ja törmäsivät outoihin merkkeihin, jotka antoivat aihetta epäillä uusien elämänmuotojen olemassaoloa. Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki oli siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta.

Romaania kirjoittaessaan Isomäki oli ollut jo pitkään mukana erilaisissa ympäristö- ja kehitysmaaprojekteissa ympäri maailmaa. Ekologiset kysymykset olivat siksi lyöneet vahvan leiman Isomäen kaunokirjalliseen tuotantoon.

Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Romaanihenkilöt eivät voineet mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofeja ja saastumista.

Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyi epäonnisella avaruusmatkalla painajaismaiseksi räpeltämiseksi. Toivottomuus lieneekin ollut tuolloin Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta.

pimeänpilvenritarit

Romuluksen sielu: Dostojevski, Shakespeare, Churchill

Avainsanat

, , , , , , , ,

Seuraavista linkeistä voit kuunnella otteita teoksestani Romuluksen sielu – Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Warelia julkaisee teoksen 5.3.2020 Vammalassa, 11.3 Porissa ja 16.3 Ulvilassa.

dostoevskiy-700x394

Fjodor Dostojevski: klikkaa tästä.

winston

Winston Churchill: klikkaa tästä.

william

William Shakespeare: klikkaa tästä

Romuluksen sielun voit ostaa kätevästi täältä.

romuluksensielukansi

 

Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle

Avainsanat

, , , , , ,

katri-alatalo-raittiin

Katri Alatalo.

Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja Katri Alatalo (s. 1985) julkaisi keväällä 2019 kuudennen romaaninsa Ikuisesti, siskoni (Gummerus). Seuraavassa on kirjailijahaastattelu, jonka tein seuraavana syksynä.

Katri opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopistossa, eli samassa paikassa, jossa hän on aikoinaan opiskellut äidinkielen opettajaksi.

Alatalon teokset ovat tyylilajiltaan ns. korkeafantasiaa (high fantasy), joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ikuisesti, siskoni edustaa myös tätä genreä.

Katri on kirjoittanut myös enemmän kauhuun, scifiin tai maagiseen realismiin luokiteltavia tekstejä.

– Nautin siitä, jos onnistun hieman vaihtelemaan tyyliä ja tekstin ääntä erilaisissa tarinoissa: joskus suoraviivaisempaa seikkailua, joskus runollisempaa kielellä leikittelyä, joskus synkintä mahdollista kauhutunnelmaa ja joskus jopa huumoria! Kyllästyn helposti, joten vaihtelu on tärkeää.

Ikuisesti, siskoni on luokiteltavissa kelttifantasiaksi.

IKUISESTI, SISKONI ei liity millään tavoin Katrin muihin teoksiin.

Kirjailijan ensimmäiset kolme kirjaa muodostivat Mustien ruusujen maa -trilogian. Tämän jälkeen Katri julkaisi vielä novellikokoelman Älä riko pintaa, joka sijoittuu trilogian kanssa samaan fantasiamaailmaan.

Seuraava romaani Käärmeiden kaupunki sijoittuu aavikkomaailmaan, ja Ikuisesti, siskoni taas on luokiteltavissa kelttifantasiaksi. Teoksessa on vaikutteita Skotlannin historiasta ja maisemista.

– Kun saa teoksen valmiiksi, tekee monesti mieli kirjoittaa seuraavaksi jotain ihan muuta. Siitä kumpua tarve sijoittaa tarinoita jopa erilaisiin fantasiamaailmoihin. Toisaalta teksteissä on paljon yhteisiäkin asioita, esimerkiksi teemoissa.

– Joskus tuntuu, että kirjailijana yrittää aina vain pohtia vastauksia samoihin kysymyksiin eri sanoilla. Esimerkiksi kasvuun ja perhesuhteisiin liittyviä teemoja on toistunut minulla usein.

Katri haaveili kaunokirjailijan urasta jo seitsemänvuotiaana. Koulussa hänellä oli aina tosi kannustavia äikän opettajia, oikeastaan jokaisella kouluasteella.

– Lukioikäisenä ja parikymppisenä suorastaan häpeilin ja salailin kirjoitusharrastustani. Se tuntui nololta ja järjettömältä, enkä pitkään aikaan kehdannut sanoa ääneen edes silloiselle poikaystävälle, että haaveilin kirjan julkaisemisesta.

Katri on itse kirjafani eikä fanita varsinaisesti kirjailijoita. Useimmiten hän lukee kirjat vain kerran.

– Yritän tietoisesti välttää, ettei tulisi liian vahvasti vaikutteita yhdeltä suunnalta. Minulle tärkeitä ovat olleet kuitenkin ainakin Ursula K. Le Guinin, Robin Hobbin ja Patricia A. McKillipin fantasiakirjat, myös kielellisesti ja tyylillisesti.

Kotimaisista tekijöistä Katriin ovat vaikuttaneet muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Ilkka Auer ja Helena Waris.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

IKUISESTI, SISKONI oli Katrille kaikkein raskaimman prosessin takana.

– Halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta ja panostaa kieleen niin paljon kuin ikinä osaisin. Se vaatikin paljon hiomista. Yritin myös päästä syvälle teemoihin kuolemattomuudesta, syyllisyydestä ja yksinäisyydestä.

– Kävi niin, että samalla kun laitoin päähenkilöni koville ja laitoin hänet kokemaan suuria tunteita laidasta laitaan, jouduin itsekin aika syviin vesiin! Taakkaa lisäsi se, että romaani vaati monta muokkaus- ja uudelleenkirjoituskierrosta.

Katri kirjoitti vuonna 2014 artikkelin ”Onko fantasialla tulevaisuutta?”, joka julkaistiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemassa Kummallisen kirjoittajat -oppaassa. Hän tallensi tekstiin silloiset ajatukset fantasiagenrestä ja ehkä omasta urastaankin.

– Siihen juttuun voi olla hauska palata vuosien päästä ja katsoa, ovat teesit edelleen voimassa.

Katri on kirjailija, joka opettaa sivutyökseen. Hän opiskeli aikoinaan Jyväskylän yliopistossa suomen kielen opinnot opettajalinjalla. Hän on koukussa kirjoittamiseen, koska se on niin tehokas tapa päästä flow-tilaan ja hetkeksi täysin irti omasta mielestä, huolista jne.

– Kun kirjoittaa, pystyy todella unohtamaan itsensä hetkeksi! Muuten tulisin aika kiukkuiseksi.

Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10-20 liuskaa viikossa.

KIRJOITUSPROSESSIT OVAT VAIHDELLEET eri teosten kohdalla.

– Kirjailijana olen suunnittelija: tykkään suunnitella ensin ja kirjoittaa sitten. Yritän oppia koko ajan lisää. On tosi tärkeää että kirjoitusprosessi on joustava ja että työkalupakissa on erilaisia keinoja testata eri tekstien kanssa.

Usein jonkinlainen alkukuva saa kirjoitusprosessin käyntiin ja lentoon. Ikuisesti, siskoni -romaanin kirjoittaminen käynnistyi, kun Katri näki mielessään yhtäkkisen kuvan punatukkaisesta naisesta lumimyrskyssä, selässään kaksi miekkaa ristikkäin.

– Pyörittelen helposti alkukuvaa mielessäni jopa pari vuonna, ideoin ja teen taustatyötä. Suunnitelmavaiheessa suunnittelen draaman kaarta. Jaan tarinan ensin kolmeen näytökseen, ja sitten saatan kirjoittaa synopsiksen tai tehdä lukulistan.

Kun prosessi lähtee liikkeelle, Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10–20 liuskaa viikossa aamupäivisin. Iltapäivisin hän suunnittelee ja luonnostelee seuraavan päivän tekstiä.

– Minulla lukee aina kalenterissa kirjoitusajat ja mitä lukua tai kohtausta kirjoitan sinä päivänä. Merkkaan ne siis kalenteriin ihan kuin mitkä tahansa työtehtävät. On ihanaa nähdä, kun tekstiä alkaa syntyä.

Ikuisesti, siskoni -teoksen editointi kesti puolitoista vuotta.

– Kirjoitin kässäriin melkein 50 % uutta tekstiä, tiivistin paljon, vaihdoin aikamuotoa, säädin kaikkea mahdollista. Lopuksi oikoluku ja taiton tarkistus, jolloin päästin pilkunviilaaja-persoonani esiin – ja nautin siitä tosi paljon!

Katrista tuntuu, että liikaa lukuenergiaa kuluu siihen omien tekstien muokkausvaiheeseen ja siihen, kun lukee muiden käsikirjoituksia tai opiskelijoiden tekstejä.

– Äänikirjat ovat onneksi tuoneet ikään kuin lisää lukuaikaa. Silloin kun ei jaksa enää lukea-lukea, voi kuunnella kuitenkin vielä. Tänä vuonna yritän suorittaa Helmetin haastetta. Saa nähdä onnistuuko. Ainakin vielä olen jäljessä tavoitteesta.

Kirjan julkaisussa täytyy kaikkien tähtien olla kohdallaan.

KATRILLE SPEFI ja fantasia antavat ainakin teoriassa mahdollisuudet mihin vain. Aina on jotakin uutta, mitä voisi keksiä, sekä uusia ”entä jos”-kysymyksiä, joita pohtia.

– Voisin kirjoittaa realistisiakin tarinoita, jos löytäisin niihin sopivia ideoita. On outoa, että jos yritän kirjoittaa perhesuhteista tai muusta arkisesta, sinne aina hiipii mukaan jokin kummitusjuttu tai vastaava. Spefi-elementti antaa tarinaan jonkinlaisen lisätason, ylimääräisen ulottuvuuden, josta tykkään.

Katri haaveilee nuortenromaanisarjan kirjoittamisesta, mutta saapa nähdä, tuleeko sellaista jonain päivänä.

– Jo romaanin kasassa pitäminen on haasteellista, saati sitten laajan sarjan! Tällä hetkellä haluan kirjoittaa nykyaikaan sijoittuvaa, urbaania tarinaa, jossa on mukana vähän kepeyttä ja seikkailullisuutta. Se voisi olla vastapainoa Ikuisesti, siskoni -romaanille.

Katri on ollut hyvin tyytyväinen yhteistyöhönsä Gummeruksen kanssa. Kirjailijana hän on oppinut, että jokainen teksti alkaa aina nollasta ja sekä teoksen valmistuminen että sen julkaisu ovat aina epävarmoja.

– Tuntuu, että kirjan julkaisussa täytyy olla kaikki tähdet kohdallaan: juuri oikea hetki, oikea kässäri ja oikea kustantamo. Kaikkein tärkeintä on, että teos löytää tiensä oikeiden lukijoiden käsiin.

Ikuisesti, siskoni on onnistunut koskettamaan lukijoita.

– Siinä vaiheessa kun joku paljon lukeva ihminen kertoo, että tarina onnistui vaikkapa menemään ihon alle, se tuntuu kirjailijana ihan huikealta. Erityisesti lämmittää, kun on tullut positiivisia kommentteja kirjan kielestä ja henkilöistä.

katrialatalonteokset

Haastattelu on julkaistu lyhennettynä Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.

Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio

Avainsanat

, , , ,

taija tuominen

Taija Tuominen.

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019. 245 s.

HARVOIN OLEN ahminut yli 200-sivuista teosta siten, kuin kävi talvilomaviikolla lukiessani hämeenlinnalaisen Taija Tuomisen (s. 1962) romaanin Kuningaskobra.

Opiskelukaverini autofiktiivinen esikoisromaani Tiikerihai (2000) oli railakas ja omakohtainen sukellus lapsuuden perhehelvettiin, jossa väkivaltainen ja alkoholisoitunut äiti hallitsi kovasanaisena jääkuningattarena.

Kului 19 vuotta, ennen kuin Tuominen julkaisi seuraavan kerran romaanin.

Tiikerihain jälkeen Tuominen on ansioitunut muun muassa suosittuna kirjoittajakouluttajana, läänintaitelijana ja toiminnanjohtajana. Hän on julkaissut myös kirjoitusoppaita.

Taija varttuu rintamamiestalossa Hauholla.

MYÖS KUNINGASKOBRA on autofiktiota. Romaani kertoo kollaasinomaisesti oman äänen ja kirjoitustyylin etsimisestä ja löytymisestä. Samalla Taija-niminen kertoja käy läpi taistelujaan sukulaistensa kanssa, opiskeluvaiheitaan, työkuvioitaan jne.

”Ajattelen, että lapsuus maalla saa kaipaamaan maailmalle. Se opettaa olemaan pelkäämättä mitään. Se antaa levon kulkea kirkkaan tähtitaivaan alla tai avata pimeän ladon oven. Se saa laittamaan sukset jalkaan ja hiihtämään kaksikymmentä kilometriä lumisten metsien poikki Aulangolle, lähelle Hämeenlinnaa, tuijottamaan lumoavia kaupungin valoja, salaperäisyyttä ja elämää.”

Taija varttuu rintamamiestalossa Hauholla. Sieltä kolmekymmentä kilometriä Hämeenlinnaan on valovuosi. Kun Hauhon lapsuudenkodin seinät käyvät liian ahtaiksi, Taija lähtee maailmalle ja löytää oman polkunsa.

Kosmopoliitti reissaa kirjallisuushommissa maapalloa kiertävällä radalla, tapaa lukijalle tuttuja ja vieraita kasvoja läjäpäin. Silti sielua kuristaa yksinäisyys, kun ei ole ydinperhettä. Taija törmää muihin kaltaisiinsa maailmankansalaisiin ja solmii kestäviä ystävyyssuhteita.

”Ajattelin joskus, että me olimme kaikki metsän poikki käveleviä tiikereitä ja rakastin sitä suurta perheetöntä maailmaa, jossa ylistettiin juurettomuutta ja itse tehtyjä valintoja. Lopulta olimmekin keskenämme perhe, onnellinen aikuissuku.”

Onnellisesta kohtalonoikusta Taija saa henkisen äidin hienoluonteisesta äidinkielenopettajasta Hilja Mörsäristä (1932–2016), joka rohkaisee ja kannustaa häntä aikuiselämän eri vaiheissa.

tuominen&mörsäri

Taija Tuominen ja Hilja Mörsäri.

KUNINGASKOBRA PALAA Hiljaan monta kertaa ja aina kaunein sävyin. Ilman tämän hienovaraista ja viisasta ohjausta kirjoittaja ei olisi selvinnyt läpi siitä viidakosta, johon hänet kohtalo heitti.

Alussa Taija on Mörsärin oppilaana Kaurialan lukion iltalinjalla 1980-luvulla. 24-vuotiaan punkkarin ensimmäinen essee ihmetyttää opettajaa: tekstistä aistii kirjoittajan vahvan läsnäolon. Tutustuttuaan nuoreen maalaistyttöön enemmän Hilja kutsuu Taijan jopa lapsuutensa maisemiin Tornionjokilaaksoon.

Nukkuessaan Mörsärin lapsuudenkodissa Taija tuntee olevansa onnellinen. Sinne lapsuutensa maisemiin hienon opettajan ja äitihahmon uurna haudataan 2016.

Juuri Hilja ehdottaa Taijalle, että tämä hakeutuisi ensin Oriveden opiston kirjoittajakurssille ja myöhemmin Tampereen yliopistolle.

Kun Taija valmistuu vuosien päästä maisteriksi ja Tiikerihai julkaistaan, Hilja itkee. Hän kokee äidin onnea ja ylpeyttä.

Kuningaskobra ammentaa kovan kohtalon synkkiä vesiä.

ROMAANIN ALUSSA Taijan kotitalo on palanut. Ja tytär toivoisi, että kauhea äiti olisi palanut mukana.

”Talon palaminen on parasta mitä on vuosikausiin tapahtunut.”

Yhteenotot äidin kanssa äityvät nyrkkitappeluksi. Lopulta äiti tekee sellaisia temppuja, että joutuu niistä käräjille vastuuseen. Taija on itse tehnyt rikosilmoituksen.

Tiikerihain tavoin myös Kuningaskobra ammentaa kovan kohtalon synkkiä vesiä akvaarioon näytille.

Vähitellen vesi seestyy, raskaimmat ainekset painuvat pohjalle ja veden pinnalle jää kevyempää ja valoisampaa tavaraa. Valo paistaa koetun läpi ja elämänilo on konkreettinen, monista painolasteista huolimatta.

”Yritin kirjoittaa muuta. Yritin keksiä, mutta ei siitä mitään tullut.”

Tiikerihain lukeneille Tuomisen toinen romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Tuomisen taidolla käyttämä kollaasitekniikka ja lakoninen kerronta ovat yllättävän tehokkaita ja ilmavia. Romaani koostuu lyhyistä episodeista, joissa on äärimmäisen vähän jos ollenkaan kuvaavia johdantolauseita.

Lopputulemana on ilmava kerronta, joka tempaisee mukaan kerronnan vuolaaseen virtaan.

Hämeen tyttö näyttää taivaan merkit tamperelaisprofessorille.

MUISTAN NAURANEENI useammassa kohdassa Tuomisen viljelemiä anekdootteja ja sanontoja. Yllättävistä sattumuksista puhumattakaan.

Taija pääsee Tampereen yliopistolle lukemaan kirjallisuutta pääsykokeiden ohitse, ”erikoistapauksena”. Itse pääsin samaan ryhmään seitsemänneltä varasijalta.

Yliopistolla sattuu ja tapahtuu vuosien aikana kaikenlaista yksitoikkoista ja värikästä. Taija ystävystyy kirjallisuuden professorin kanssa – joka lähtee seuraamaan häntä illan pimeydessä.

Hämäläisen maalaistytön reaktio tähän on niin vakuuttava, että vanha opettaja muuttaa oudon tapansa kerta heitolla.

David Bowie on nuorelle Taijalle idoli ylitse muiden, jota hän kuuntelee iltalypsyn jälkeen pimeän pihamökin lattialla.

Kun Bowie laulaa muukalaisesta linnunradan toisella puolen, Taija tuntee sisimmässään, ettei ole sittenkään yksin, vaikka muuten tuntuu mitä yksinäisimmältä. Hän tietää, että jossain on maailma, avaruus, linnunrata – ja David Bowie.

Kun pop-laulaja menehtyy vuosikymmeniä myöhemmin, Taija kuulee asiasta New Yorkin -matkallaan. Maailma romahtaa, kuin lähiomainen olisi kuollut.

”Because of David I was not so lonely and lost. You painted my face visible to me.”  

David-Bowie

David Bowie.

KALLE PÄÄTALO oli Tuomiselle tuttu kirjailija lapsuudesta lähtien.

Hänen isänsä luki Päätaloa mielellään. Iijoki- ja Koillismaa-sarjat löytyivät kotitalon kirjahyllystä.

Isä muisti valtavan määrän vuorosanoja ja kohtauksia ulkoa. Kun jokin maatalon työasia liippasi läheltä muistikuvaa, hän saattoi kävellä kirjahyllylle, etsiä saman tien oikean kirjan oikean sivun ja lukea Päätalon kuvausta ääneen.

Pitkä, leveäharteinen hämäläismies seisoi kumarassa harmaat villasukat jalassa, onnelliset kasvot kohti aukeamaa ja luki hartaasti kuin pappi postillaa kinkereillä.

Samalla onnellisuudella isä luki ääneen kaikki Päätalon seksikohtaukset. Siinä tuleva kirjailija sai aimo annoksen sukupuolivalistusta.

Saiko Tuominen Päätalosta myös ratkaisevan virikkeen tai esimerkin autofiktiosta, jota hän itse tulisi myöhemmin kirjoittamaan?

Päätalojen väliin kirjahyllyynsä, tärkeään paikkaan, Taijan isä laittoi myöhemmin tytön kirjoittaman gradun. Kun isä on kuollut, Taija löytää tämän jäämistöstä valtavan määrän lehtileikkeitä: Taijan lehtikuvia, haastatteluja ja Tiikerihain kritiikkejä.

Kirjoita siitä, mistä sinun ei pitäisi.

”ÄLÄ IKINÄ anna pahalle periksi. Ole rohkea ja suora. Sinun pitää kirjoittaa juuri siitä, mistä et saisi kirjoittaa.”

Näin Hilja neuvoo Taijaa, kun tämä alkaa saada kielteistä palautetta kärkevistä kolumniteksteistään.

Hilja itse on toiminut kirjallisuuskriitikkona aikoinaan kuusamolaisessa Koillissanomissa. Hän oli saanut arvioitavakseen Timo K. Mukan elämäkerran (1974) ja kirjoittanut siitä ymmärtävän arvostelun.

Siinä Mörsäri olikin ainoa Suomessa: kaikki muut kriitikot teilasivat hämeenlinnalaisen Erno Paasilinnan räväkän teoksen.

On vaikea kirjoittaa hyvästä, jos mieli on täynnä pahaa.

LUULEN, ETTEIVÄT kaikki Tuomisen kuvaavat henkilöt ole todellisuudessa aivan sellaisia kuin Kuningaskobrassa on kuvattu.

Aikuistuttuaan Taija löytää itselleen Hämeenlinnasta miehen, joka suostuu asumaan eri osoitteessa. Taijan parhaalla hauholaisella lapsuudenystävällä (koodinimi Heli) on tappolista vihaamistaan ihmisistä samaan tapaan kuin Game of Thronesin Aryalla.

Vanhemmiten tästä tappajatytöstä tulee komisario Helsingin poliisilaitokselle.

Taija huomaa vaikeimmaksi kirjoittaa hyvistä asioista, jossa mielessä on paljon pahaa ja rumaa. Niistä on päästävä ensin eroon kirjoittamalla.

Kertoja liikkuu tiikerihain tavoin muistosta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Sirpaleinen teos kutoo silti pikku hiljaa laajan kertomuksen kokoon kiintoisaksi mosaiikiksi.

Kirjastoauto6

TUOMISEN HIENO romaani ylistää kirjoittamista ja siihen sisältyvää mystistä voimaa. Kirjoittaminen on väylä toisenlaiseen tulevaisuuteen, unelmien tuolle puolen.

En pitänyt teoksen roisia kieltä ongelmana, päinvastoin. Elämän ääni on voimakas, voimakkaampi kuin kuoleman.

Kirjoittaja heiluttaa henkisen vapauden lippua pitkän vankilajakson jälkeen. Hauhon pimeillä pelloilla kirjastoauton valot olivat olleet uuden ajan airuita, viestejä valoisammasta tulevaisuudesta.

Aika kaukana Hämeenlinnasta ja Hauholta Taija kuulee romaanin lopussa vanhan intiaanin sanovan:

”Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi.”

kuningaskobra