Dostojevskin fantastiset kertomukset pl. Naurettavan ihmisen uni (podcast)

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Dream-2

Esittelen seuraavassa podcastissa Fjodor Dostojevskin viittä fantastista kertomusta, jotka ovat romaani Kaksoisolento ja novellit Krokotiili, Bobok, Poika Kristuksen joulujuhlassa ja Lempeä neito.

Podcastin alussa on lyhyt johdanto Dostojevskin elämään ja tuotantoon.

Podcast kestää 31 minuuttia.

Siirtyäksesi podcastiin paina tästä.

Podcastiin liittyy blogiteksti, joka löytyy täältä.

Mukavia kuunteluhetkiä!

 

Mainokset

Dostojevskin Naurettavan ihmisen uni (podcast)

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Ohessa on linkki podcastiin, jossa esittelen Fjodor Dostojevskin scifi-novellia Naurettavan ihmisen uni (1877).

Podcast kestää 15 minuuttia.

Paina tästä.

Mukavia kuunteluhetkiä!

J. P. Koskinen sepitti tärkeimmän kalavaleensa

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

J. P. Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. 418 s.

HÄMEENLINNAN suurimpiin nykykirjailijoihin kuuluva J. P. Koskinen (s. 1968) julkaisi keväällä tähänastisen pääteoksensa Kalevanpoikien kronikka.

Teos vyöryttää lukijan eteen saman mytologian, josta Elias Lönnrot kirjoitti oman tunnetun saagansa 1830- ja 1840-luvuilla. Kun Lönnrot sijoitti kalavaleensa Suomen mystiselle rauta-ajalle, Koskinen toi myytit huomattavasti lähemmäksi, 1100-luvulle. Kronikka-nimitys viittaa Koskisen romaanissa runomittaiseen ja leikilliseen sukutarinaan.

Olet taitava laskettelemaan pelkkää satua.

Koskisen keskiaikaisen miljöön keskuspaikka on idän keisarin Manuelin kultainen kaupunki Miklagård eli Konstantinopoli. Siellä tehdään tiedettä ja käydään kauppaa. Miklagårdissa sijaitsevat myös uskonnolliset pyhäköt.

Tuohon suuruuteen suuntaavat kaukaisesta pohjolasta Koskisen viikinkihenkiset päähenkilöt Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen, tietäjä Väinö Kalevanpoika ja takojamestari Seppo. Jokainen on Miklagårdissa omasta syystään. Mukana on myös Ahdin Väntti-poika, joka toimii romaanin minäkertojana. Isä huomaa pojan kertojanlahjat ja kehaisee tätä niistä:

”On pakko myöntää, että ovelasti kudot tarinaasi totta ja tarua. Koskaan en sanoisi sinua pojakseni, siitä viisas arvaisi heti, että laskettelet pelkkää satua. Mutta taitava olet, se on pakko myöntää. Olit muka hirveä hiihtämässä, vaikka kiukaan vieressä makasit etkä evääsi liikauttanut.” (s. 355)

Väntti muistelee menneitä seikkailuja vanhana miehenä. Miklagårdissa ollaan puolet romaanista. Siellä Väntin kohtaloksi oli ennakolta suunniteltu kaikenlaista, mutta kuinkas sitten käykään?

Miklagård-jaksossa on paljon teknohömppää. Seppo tutustuttaa Väntin keisarin yliteknikon Stauriakokseen, jonka pajalla Väntti vierailee tämän tästä. Siellä odottavat yliteknikon tekniset keksinnöt ja kaunis Irene, josta tulee suomalaispojan mielitietty.

Romaanin loppuosassa Kalevanpojat palaavat takaisin Suomeen. Siellä on edessä katkera taistelu lännestä hyökkäävien valloittajien kanssa. Keskiaikaista valtapeliä sivusta seuraava Väntti saa huomata yllätyksen toisensa jälkeen. Häntä, suurta huijaria, ovat vanhemmat miehet onnistuneet vedättämään kerran toisensa jälkeen!

Pitkäikäinen aihe viittaa kirjailijan pääteokseen.

KALEVANPOIKIEN KRONIKAN historiakuva on syntynyt kirjailijan tajuntaan muiden töiden ohessa. Koskinen on sanonut haastattelussa, ettei hänen tarvinnut perehtyä kyseiseen aikaan tämän kirjan puitteissa, koska kyseinen ajankuva oli kirkastunut jo aiempien projektien yhteydessä.

Koskinenhan aloitti romaanikirjailijana juuri keskiaikaan liittyvällä kuvauksella. Esikoisromaani Ristin ja raudan tie (2004) kuvasi Bysantin kautta kulkeneita ristiretkeläisiä.

Koskisen romaanituotannon vanhin aihe alleviivaa Kalevanpoikien kronikan tärkeyttä kirjailijan pääteoksena. Hän on käynyt hartiavoimin isojen teemojen kimppuun. Kirjailijan alasimelle on kannettu kristinoppia, suomalaista muinaisuskoa, Kalevalan tarinoita ja Bysantin ja Skandinavian historiaa.

viikingit

Vahvoista aiheistaan huolimatta Koskisen teos on pesunkestävä seikkailuromaani, jossa myyttiset juonenkäänteet ja Kalevala-mystiikka palvelevat viihteellisinä elementteinä. Kirjailija hyödyntää Kalevalan runomittoja varsinkin vuoropuheluissa. Temppu ei ole tehokas, vaan enemmän sekoittaa muuten hyviä keskusteluasemia.

Romaanin Väntti-kertoja puhuttelee lukijaa toisinaan metatarinoilla. Kyse on siitä, mitä romaanikertojalta kannattaa uskoa ja mitä ei.

Tämä korostuu varsinkin teoksen lopussa, jossa Väntti on jo vanha. Menneitä lähes kaikentietävän kertojan asenteella korostava vanhus näyttää havainnollisesti lukijalle, mikä ero on toden ja sepitteen välillä.

Tuleepa Väntti sepittäneeksi senkin, miten piispa Henrik kuoli aikoinaan Köyliönjärven jäällä. Väntin tarinassa päähenkilöiden nimet tosin ovat Henri ja Lauri.

Kalevanpoikien kronikka toisintaa muodikasta goottilaista fantasiaa.

KALEVANPOIKIEN keskinäinen taistelu on kuin Shakespearen kuningasnäytelmistä. Välillä käydään sukulaisten kimppuun katkerien aseiden kanssa, myrkytetään surutta toisen perheenjäseniä ja tehdään muita hirmutöitä.

Tykkäsin Koskisen romaanin katkeransuloisesta lopusta aika tavalla. Kerronta on siistiä ja loppuun asti mietittyä. Romaanin Bysanttiin liittyvä alkujakso oli loppuun verrattuna sekavampi, kun Kalevanpojat seikkailevat suurkaupungin kaduilla ja jopa niiden alla.

Koskinen on lähtenyt nykyaikana muodikkaan goottilaisen fantasian toisintajaksi. Väntti purkaa lukijalle näkemiään synkkiä näkyjä. Seuraavasta näkymästä, joka on Miklagårdin maanalaisesta luolasta, puuttuu enää Game of Thrones -henkinen, fantastinen zombikuvio:

”Koreisiin kaapuihin puettu vainaja sai sydämeni kylmenemään. Ukon kasvot olivat kuivuneet ja nahka vetäytynyt niin, että hampaat näkyivät huulten alta. Silmät olivat painuneet kuopalle mutta luomet olivat raollaan aivan kuin vainaja polisi salaa kurkkinut mitä teemme.” (s. 269)

Kuten George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussakin, uskonto on Koskisen teoksessa raakailmeisen valtaistuinpelin kaikupohja. Koskisen romaanihenkilöt puhuvat Jeesuksen sijasta Kiesuksen uskosta. Siihen vähitellen yksi jos toinenkin Kalevanpojista kääntyy.

Hyvin tuottelias J. P. Koskinen on kirjoittanut onnistuneesti hyvin erilaisia kirjoja. Hän on julkaissut kuusitoista romaania, kaksi novellikokoelmaa ja kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa.

Mukana on jopa scifiä (Luciferin oppipojat 2016), talvisotakuvaus (Kuinka sydän pysäytetään 2015) tai hirtehishenkinen romaani ihmissyöjistä (Kannibaalien keittokirja 2017). Venäläisestä legendasta kertova Ystäväni Rasputin oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

 

 

Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan

Avainsanat

, , ,

Pertti Koskinen

Pertti Koskinen.

PERTTI KOSKINEN (s. 1957) on Harjavallassa asuva tuottelias jännityskirjailija, joka on tehnyt romaaneja myös nuorille. Esikoisteos, romaani Salaisuuksien kylä, ilmestyi 2011.

Koskisen ns. Maija Miilunkorpi –sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi jännitysromaania.

Sarjan romaanikertoja on keskittynyt tulkitsemaan erityisesti maalaisihmisten ahdasmielisiä tuntoja ja asenteita. Romaanisarjan päähenkilönä on ollut miesmäisesti käyttäytyvä ja neuroottisuuteen taipuvainen yksityisetsivä Maija Miilunkorpi.

Pertti Koskinen muutti Kullaalle yhdeksänvuotiaana isäpuolen kotiseudulle. Hän aloitti kansakoulun kolmannen luokan Levanpellon koulussa, joka sijaitsi siinä parin sadan metrin päässä Koskisten kotoa.

– Aluksi en saanut lukukirjaa, sillä opettaja ei ollut tiennyt uudesta oppilaasta. Seuraavalla viikolla sain kirjan. Tuo viivytys ei ole haitannut myöhempää elämääni. Asuin Kullaalla lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni.

Maija Miilunkorpi -sarjan toisen romaanin Kaunis mies katoaa tapahtumat sijoittuvat Kullaan Levanpeltoon, vaikka paikannimiä ei mainita.

kaunismieskatoaa

KOSKINEN ON syntynyt Uudessakaupungissa. Ensimmäinen asuinpaikka Laitilassa oli keskellä metsää.

– Äidin avioiduttua muutimme Kalannin Palsan kylään. Siellä ratkaisin myös oudon mysteerin: kissa jätettiin ulos, kun lähdimme kylään, mutta palatessamme se oli sisällä ja katseli meitä ikkunasta. Selvitin, että kissa meni kivijalkaan ja kiipesi sieltä seinän sisällä vintille, josta se pääsi asuinhuoneisiin. Melko huonot sahanpurueristeet siinä talossa.

Koskinen on asunut Turussa, Porissa, Helsingissä ja Ulvilan Harjunpäässä, josta hän muutti Harjavaltaan.

– Kaikki teokseni ovat minulle tärkeitä. Niissä on eri teemat ja ne käsittelevät asioita, joita olen halunnut tuoda esiin. Maija Miilunkorpi -sarja on laajin. Viisi teosta on jo julkaistu, ja kuudes ilmestyy tämän vuoden keväällä. Silloin ja sinä yönä -kirjan päähenkilö Juhani Kotkasuo tulee vielä esiintymään uusissa kirjoissani, mikäli Luoja ja kustantaja suovat.

Koskisella on jatkosuunnitelmia myös Vilho ja Jari -nuortenkirjasarjaan, josta on nyt julkaistu kaksi osaa.

KOSKISEN KIRJOJA on luonnehdittu psykologisiksi jännäreiksi. Hän jatkaa toistaiseksi samalla linjalla, vaikka ei kiellä mahdollisuutta, että kirjoittaisi joskus ”tavallisen” romaanin.

– Se vaatisi kuitenkin muutamien kuukausien kypsyttelyn asennemuutokseen.

Koskinen haaveili jo nuorena kirjailijan urasta. Hän pyöräili lapsena yksin ja kavereiden kanssa Kullaan kirjastoon, joka oli siihen aikaan kesäisin auki vain yhtenä iltana viikossa.

– Vastassa oli arvokkaasti ja hyvin ystävällisesti käyttäytyvä kirjastonhoitaja Evely Hietikko. Hän ei koskaan kieltänyt, vaikka usein saatoin jämähtää puoleksikin tunniksi seisomaan paikoilleen lukemaan jotakin seksiopasta. Minulle oli melkoinen järkytys, kun paljon myöhemmin ymmärsin, että jotkut kirjastonhoitajat sensuroivat nuorten lukemista.

ILTAISIN POIKIEN seikkailukirjat avasivat Koskiselle portit aivan toiseen, jännittävään maailmaan.

– Se olikin tarpeen, sillä lapsuuteni todellisuus ei ollut usein niin hyvää. Kaiken lisäksi kaksivuotias sisareni kuoli, kun olin yhdentoista.

Koskinen siirtyi aika varhain lukemaan aikuisten kirjoja.

– Ensimmäinen oli John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, joka vaikutti minuun syvästi. Steinbeckin jälkeen tuli Ernest Hemingway, josta pidin myös paljon.

Dekkareita Koskinen alkoi lukea sairaalassa, jossa hän oli kolmisen viikkoa umpilisäkkeen puhkeamisen vuoksi. Hän löysi sairaalan kirjastosta George Simenonin Maigret-sarjan, ja samana kesänä myös Mauri Sariolan kirjat.

Miten kirjoitusharrastus aikoinaan virisi?

– Aloin kirjoittaa heti, kun huomasin osaavani lukea. Elämässäni olen aina välillä jotenkin palannut kirjoittamiseen.

HARJAVALLASSA KOSKINEN on asunut pian 30 vuotta.

– Olen viihtynyt täällä hyvin. Sadan metrin päästä kotoamme alkaa metsä, joka jatkuu Kullaan Levanpeltoon asti ja myös siitä eteenpäin.  Käymme toki usein Ulvilassa, jossa asuu paljon tuttuja. Myös siskoni hauta on Kullaalla. Samaa seutukuntaa tämä koko alue on loppujen lopuksi.

Levajärven_laidunaluetta_Kullaan_Levanpellossa_Ulvilassa

Kullaan Levanpeltoa.

– – – – – – – – – – – – – – – – –

PERTTI JUHANI KOSKINEN

  • S. 1957 Laitilassa
  • asuu Harjavallassa
  • siviiliammatiltaan rakennusmestari

Julkaistut teokset:

  • Suhteita ja suhteettomuuksia, novellikokoelma Nordbooks, 2008
  • Silloin ja sinä yönä, romaani KVALITI, 2016

Maija Miilunkorpi -sarja

  •     Tulipalo KVALITI 2018 (ilmestyy keväällä)
  •     Rasmus, KVALITI, 2017
  •     Vinttikamaripoika, KVALITI, 2015
  •     Manipulaattori, KVALITI, 2015
  •     Kaunis mies katoaa, Myllylahti, 2012
  •     Salaisuuksien kylä, Myllylahti, 2011

Vilho ja Jari -nuortenkirjasarja

  •     Pedon jäljillä, KVALITI, 2015
  •     Testamentti, KVALITI, 2017

 

 

Merja Mäki – kutsumusammattina sekä spefi-kirjailijan että opettajan työ

Avainsanat

, , , ,

 

Merja MäkiMERJA MÄKI (s. 1983) työskentelee Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Sivutyönään hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota. Tuorein teos on dystopiaromaani Kaksi vettä (Nordbooks 2017).

– Olen kirjoittanut yhden aikuisille suunnatun dystopian, kaksi varhaisnuorten fantasiaromaania ja yhden lastenromaanin. Lisäksi olen ollut mukana kolmessa usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa, kahdessa novellikokoelmassa sekä kirjallisuusaiheisessa antologiassa.

Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa.

– Esikoisromaanini Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012) julkaistiin, kun olin 28-vuotias. Kirjoitin käsikirjoitusta alun perin syntymäpäivälahjaksi sukulaislapselle, enkä kirjoittaessani ajatellut teoksen julkaisua.

Jälkeenpäin ajateltuna Merja on huomannut kouluttautuneensa kirjailijaksi lapsesta asti. Kirjailijaidentiteetti on muotoutunut hitaasti yhä uusien julkaisujen myötä ja kirjoittaminen kasvanut luonnolliseksi tavaksi olla.

– Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa ympärilläni.

KOSKA KIELI kiinnosti Merjaa myös opetettavana aiheena, hän päätyi aikoinaan opiskelemaan suomen kieltä. Opetusharjoittelussa ala alkoi tuntua juuri oikealta.

– Sekä kirjailijan että opettajan työ on mielestäni kutsumusammatti.

Merja sai puolivuotisen apurahan Kaksi vettä -romaanin kirjoittamiseen. Alkuperäinen novelli kasvoi romaaniksi.

Kaksi vettä sai alkunsa, kun luin uutisia massoittain kirkosta eroavista ihmisistä ja Isossa-Britanniassa kehitellystä keinohedelmöitystekniikasta, joka mahdollistaa lapselle kolme geneettistä vanhempaa. Nämä uutiset herättivät minussa kysymyksiä yksilöllisyydestä ja yksilönvapaudesta.

Milloin opettaja kirjoittaa?

– Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kirjoitan silloin, kun aikaa on: usein aikaisin aamulla.

Entä ehtiikö kolmen lapsen äiti lainkaan lukea kaunokirjallisuutta?

– Luen paljon. Lukeminen kuitenkin on tällä hetkellä hyvin harvoin ”huvilukemista”. Uusien tarinoiden sepittäminen vaatii monenlaista ja laajaa lähdemateriaaliin tutustumista.

Eräs tyttö luki esikoisromaanini moneen kertaan, vaikka hänellä oli luki-häiriö.

– Aika harvoin ehdin tarttua romaaniin, jonka lukemiseen ei liittyisi jonkinlaista tutkimista tai muistiinpanojen tekemistä. Lisäksi opettajan työ vaatii määrättyjen romaanien lukemista.

ENNEN VIRKAA Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Merja Mäki on työskennellyt muutamassa lukiossa Etelä-Pohjanmaalla. Hän on Suomen Kirjailijaliiton sekä Suomen Nuorisokirjailijoiden jäsen. Merja on vastikään valittu Usva-akatemiaan, Koneen säätiön rahoittamaan kaksivuotiseen hankkeeseen kirjailijoiden taiteellisen ilmaisun kehittämiseksi.

Keväällä 2018 hän on mukana usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa Satumaiset salaisuudet  (Lector Kustannus). Toisinaan palaute yllättää kirjailijan:

– Esimerkiksi Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -romaanista olen saanut palautetta äidiltä, jonka tytär oli lukenut sen useita kertoja siitä huolimatta, että hänellä on lukihäiriö.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Koitetaan arkisen kiireen keskellä nauttia koulun tunnelmasta, nuortemme onnistumisista sekä kevään tunnusta!

Minua ihastuttaa erityisesti kirjailijan rikas kieli.

Merja Mäen kaunokirjalliset esikuvat Suomessa ja ulkomailla:

– Monien joukosta mainitsen Väinö Linnan, Johanna Sinisalon, Siiri Enorannan ja Anne Leinosen. Jos jonkun kirjailijan kieli on poikkeuksellisen rikasta, palaan hänen virkkeisiinsä yhä uudelleen.

– Tällä hetkellä suosittelisin luettavaksi ÄOL:n talvipäivilläkin esiintyneen Ville Kivimäen kirjoittamaa ja Anssi Männistön kuvittamaa tietoteosta Sodan särkemä arki (WSOY, 2016), Aura Nurmen runoteoksen Villieläimiä (Kolera, 2016) sekä Siiri Enorannan fantastista dystopiaromaania Nokkosvallankumous (WSOY, 2013).

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.

Dekkaristi J. P. Pulkkinen palasi lapsuutensa Vantaalle

Avainsanat

, , , ,

jp-pulkkinen-1_preview

J. P. Pulkkinen. Kuva: Antti Yrjönen.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi. Vantaa I. Teos 2018. 334 s.

KUKA MUISTAA, ETTÄ Vantaan eli Helsingin maalaiskunnan historia on pitempi kuin varsinaisen Helsingin?

Pitkän linjan toimittaja ja kirjailija J. P. Pulkkinen (s. 1959) vaihtoi viihteelle ja ryhtyi dekkaristiksi. Uutuusromaani Sinisiipi aloittaa Vantaata kuvaavan rikosromaanitrilogian.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä.

Pulkkinen on itse asunut Vantaalla 16 vuotta. Kirjailijan lapsuudessa Vantaa oli isompansa varjoon jäänyt pikkuveli. Vantaa ei ole jättänyt Pulkkista rauhaa, vaikka hän on asunut Helsingin puolella jo yli 35 vuotta.

Sinisiipi-perhoslaji ei ole valikoitunut romaanin nimeksi sattumalta. Sinisiipi etsii toukilleen muurahaispesän, jossa muurahaiset ruokkivat niitä. Toisin kuin käenpoika, sinisiipitoukka syö pesän alkuperäiset toukat.

Sinisiiven alussa ollaan 1970-luvulla, jolloin suuri osa Vantaasta suurten teiden halkomaa metsää. Kertoja esittelee Leon ja Timon, kaupunkilaispojat, jotka seuraavat torninostureiden liikkeitä uudisasutustyömailla ja rata-ajoharjoituksia Keimolassa. Romaanin alussa nähty kauhea auto-onnettomuus syöpyy poikien takaraivoon vuosikymmeniksi.

 

ROMAANIN NYKYAIKA ON vuosi 2010, jonka syksyssä viivytään noin kuuden viikon jakso. Timo ja Leo ovat viisikymppisinä kaukana toisistaan kuin maa ja taivas. Silti ystävyyden juuret löytyvät vuosikymmenien takaa.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina.

Isona Timosta on tullut talousrikostutkijana epäonnistunut ylikonstaapeli. Leo taas on toiminut vuosia pomona isossa rakennusliikkeessä, joka on rakentanut Vantaata lähiökaupalla.

Sitten Timo saa tutkittavakseen purkutalon perustuksista löytyneen naisen ruumiin. Tutkimuksissa avustava nuorempi työpari Liina Vahtera kantaa erikoisen menneisyytensä painolastia ja ajautuu Timon perheen kanssa läheisiin väleihin.

Romaanissa löytyy ruumiita yllättävistä paikoista pitkin matkaa.

Pulkkinen sepittää dekkaria valtapeleistä, joilla Vantaa luotiin nykymuotoonsa. Helsinki on imenyt maalaispitäjästään parhaimmat mehut ja palauttanut tilalle valtavan määrän jätteitä. Kuten Myllypurossa, jätteistä tehdään lähiöiden alusmaata, jonka päälle kerrostalot pystytetään.

Pulkkisen romaanissa Vantaa on totisesti läsnä. Kaupunkiin liittyviä yksityiskohtia ja maamerkkejä satelee lähes joka sivulla.

Vantaa näyttäytyy Sinisiivessä juurettoman sukupolven ikonina, josta Vesa Haapalakin aikoinaan runoili näyttävästi. Todellisten paikkojen rinnalle Pulkkinen on sepittänyt Kalliston kaupunginosan. Sille löytyi sopivasti tyhjä kohta kartalta Ruskeasannan pohjoispuolelta.

Sinisiipi osoittaa, että Pulkkinen osaa kirjoittaa myös dekkareita.

VANTAAN JOHDON KORRUPTIOSYYTÖKSET ovat romaanissa tärkeitä. Yhdenkään romaanihenkilön takaa ei löydy todellista ihmistä.

Vantaan historia on ollut ainaista remonttia, uudisasutusta ja laajenemista. Kirkonkylien paikkakunta muutettiin moderniksi asutuskeskukseksi.

Miltä tuntuu asua paikassa, joka on tuomittu kasvuun ja muuttuu koko ajan? Muuallekaan ei voi lähteä, sillä syntyperäiselle vantaalaiselle muualla ei ole elämää.

Yksityiskohtia muun muassa populaarikulttuurista satelee koko ajan jatkuvalla syötöllä.

Pulkkisen sinänsä toimiva dekkarikerronta kangistuu loppua kohti yksioikoiseksi ja hurmeiseksi väkivaltanäytösten sarjaksi. Kirjailijan tuotannossa romaani on monimuotoisuuden indikaattori: tämänkin lajin hän näyttää osaavan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana

Avainsanat

, , , , , , , , ,

dostoevskiy-700x394

SPEKULATIIVISEN FIKTION ystäville saattaa tulla yllätyksenä, että venäläisen kirjallisuuden suuruus Fjodor Dostojevski (1821–1881) ryhtyi vanhoilla päivillään scifi- ja fantasiakirjailijaksi.

Kirjailijalta löytyy kuusi enemmän tai vähemmän spefiin viittaavaa teosta, jotka ajoittuvat lähinnä Dostojevskin tuotannon loppupuolelle. Spefi-kertomuksista huomaa, että Dostojevski latasi niihin koko tuotantonsa lävitse kulkeneet eetokset ja johtolangat.

Lähes jokaisessa Dostojevskin teoksessa kukkii hetkittäin fantastisia aiheita ja mielikuvia.

Varsinaisesti spefiksi voidaan määritellä pienoisromaani Kaksoisolento (1846) sekä novellit Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Lempeä neito (1876) ja Naurettavan ihmisen uni (1877).

ALOITETAAN SIITÄ, mihin artikkelin voisi oikeastaan päättää, eli Dostojevskin viimeisestä fantasiakertomuksesta. Se kokoaa yhteen kirjailijan spekulatiivisen fiktion elementit.

Vuonna 1877 Dostojevski oli 56-vuotias. Samaan aikaan, kun hän luonnosteli pääteostaan Karamazovin veljekset (ilm. 1880), hän kirjoitti parikymmensivuisen fantasianovellin Naurettavan ihmisen uni.

Kertomus ilmestyi huhtikuun 1877 Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi kuolemaansa saakka.

Naurettavan ihmisen uni on kertomus maailmasta, jossa ei tunnu olevan mitään arvokasta. Sieltä siirrytään fantastiseen todellisuuteen, joka on täynnä arvokkaita asioita. Ajan ja paikan säännönmukaisuudet muuttuvat kuin unessa:

Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.

Novelli käynnistyy synkissä tunnelmissa. Onneton minäkertoja asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Oudon tapahtumasarjan seurauksena mies on muuttunut lähimmäistensä silmissä mielipuoleksi.

Mies on tullut tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole enää mitään merkitystä maailmalle eikä maailmalla hänelle – ja päätynyt suunnittelemaan itsemurhaa. Sitten hän törmää Pietarin kadulla yksinäiseen ja kodittoman oloiseen tyttöön.

sad-girl-wallpaper-1080p-For-Desktop-Wallpaper

Katkonaisesti äidistään puhuva tyttö yrittää saada miestä mukaansa, tuloksetta. Kotona mies valvoo koko yön. Huteran seinän läpi kuuluu sekavia ääniä köyhien naapureiden asunnoista.

Naurettava ihminen on oppinut sulkemaan silmänsä ja korvansa muiden asioilta ja kärsimyksiltä. Ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä ihmiselle, joka on menettänyt täysin elämänhalunsa.

Miehen ajatuksissa muiden väheksymä ihminen pienenee ja muuttuu kuolleen absoluuttiseksi nollaksi.

Itsemurhaan valmistautuminen edellyttää näin oman ihmisarvon polkemista maahan; vasta sitten sen uskaltaa tehdä. Mutta tytön tavattuaan mies ei enää ole valmis itsemurhaan.

Mies päättelee, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tyttö on tietämättään pelastanut tuntemattoman miehen hengen. Itsemurhaa on lykättävä tuonnemmaksi. Sitten mies nukahtaa tuoliinsa – ja uni alkaa.

UNEN ALUSSA mies on samassa paikassa ja ajassa kuin ennenkin. Hän istuu tuolissaan, ottaa aseen käteen ja ampuu itseään rintaan. Kuolleena mies on edelleen tietoinen ympäristöstään. Unen konkreettisuus iskee vasten miehen kasvoja:

activity-photo-165640

”En tuntenut kipua, mutta oli kuin kaikki olisi vavahtanut sisimmässäni ja sammunut yhtäkkiä, ympärilläni laskeutui hirvittävä pimeys. Ikään kuin sokaistuin ja mykistyin, ja sitten makasin jollakin kovalla pitkin pituuttani, selälläni, en nähnyt mitään enkä pystynyt tekemään mitään liikettä. [–] Pian alistuin siihen ja kuten unessa on tapana, hyväksyin todellisuuden sellaisenaan asettamatta mitään kyseenalaiseksi.”

Naurettavan ihmisen unessa utopia kestää vuosikausia.

Untanäkeväinen kokee hautajaisensa ja jopa hautaamisensa. Arkku maan sisällä on kostea, kun vesi tunkeutuu lautojen läpi ja tipahtelee painajaismaisesti suoraan miehen kasvoille. Mies ei kestä kidutusta kovin pitkään ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi.

Sitten tuntematon, enkelimäinen hahmo avaa hänen hautansa. Mies temmataan arkusta, ja hän nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Alkaa pitkä matka halki kosmoksen.

Retken päätteeksi löytyvät Auringon kaltainen tähti ja Maan kaltainen planeetta. Ja sen pinnalta oikeita ihmisiä, jotka muistuttavat meidän planeettamme asukkaita.

Kertoja löytää uudelta planeetalta onnellisia, viattomia ihmisiä. Nämä eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Edes kuolema ei heitä pelota.

onnellisetihmiset

”Uudet ihmiset” kuolevat hymyillen iloisesti ja rakkaidensa ympäröiminä. Kuolema näyttäytyy kuin vanhana ystävänä, ei vihollisena tai viikatemiehenä. Kertojan mukaan onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä muukalainen näet opettaa asukkaat valehtelemaan. Valheet synnyttävät ylpeyttä, joka johtaa muihinkin paheisiin.

Kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa, ihmiset oppivat huijaamaan, pelkäämään, vihaamaan ja tappamaan. Pian tapahtuu ensimmäinen murha ja syttyy jopa sotia.

Utopia on tuhoutunut, peruuttamattomasti.

Kotvan kuluttua entisen utopian jäsenet eivät kykene muistamaan aiempaa onneaan. Kuoleman pelko yleistyy nopeasti, samoin yksinäisyys. Naurettava ihminen on järkyttynyt ja kehottaa ihmisiä palaamaan vanhaan onnen tilaan – tai tappamaan hänet.

Tähän ei kuitenkaan suostuta. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuutta vanhaan, jossa oli autuaan tietämätön elämän ja kuoleman tutkimattomista laeista?

Kertomuksen lopussa minäkertoja herää muuttuneena miehenä. Itsemurha-ajatukset ovat tiessään.

Mies on vakuuttunut ihmisen perushyvyydestä ja mahdollisuuksista rakkauden suhteen. Hän omistaa loppuelämänsä opettaakseen kultaisen aikakauden lupausta asiasta tietämättömille. Nämä pitävät häntä mielipuolena – ja naurettavana.

Novellin lopussa mies lähtee etsimään tapaamaansa tyttöä ja löytää tämän.

manandgirl

NAURETTAVAN IHMISEN uni on kiintoisa sekoitus muinaiskreikkalaista satiiria, venäläistä komediaa, fantastisia unikuvia ja kultakauden eeppistä kertomusta.

Dostojevskin tuotantoa pitkään tutkinut venäläinen Mihail Bahtin näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä ns. menippolaisesta satiirista. 200-luvulta eaa. antiikin Kreikasta ponnistava kirjallisuudenlaji on saanut nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Genre korostaa mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä.

Menippolaiselle satiirikolle aatteellinen funktio on kaiken fantastisen kirjoittamisen päämäärä: seikkaillaan uppo-oudoissa paikoissa ja tehdään kaikenlaisia ihmeellisiä tekoja, jotta saadaan selville jonkin idean, uskomuksen tai filosofian todellinen luonne ja merkitys.

Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta.

Menippolainen satiiri ei näin ollen keskity henkilökuvaukseen kuin nimellisesti. Tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.

Bahtinin mukaan Dostojevski hyödyntää unen taiteellisia mahdollisuuksia erittäin laajasti ja monivivahteisesti. Unet saavatkin merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa.

Dream-2

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa. Sen sijaan kerronnassa keskitytään kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin.

Kenties juuri tämä ajoi hänet kreikkalaisen satiirin pariin. Genressä kun on mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden ja pinnallisesti järkevän logiikan yli.

Kreikkalaisen satiirin kaavoja seuraten Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä, myös antiikin klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta. Polusta, jonka muodostavat maallinen paratiisi, syntiinlankeemus ja sovitus.

Vaikka Naurettavan ihmisen unessa korostuvat Dostojevskin tuotannossa yleiset kristilliset aiheet, novelli ei kuitenkaan ole varsinaisesti kristillinen. Teksti heijastaa enemmän antiikin ajan henkeä ja mytologioita. Naurettavan ihmisen välinpitämätön suhtautuminen maailmaan ja sen kärsimyksiin on sekin suoraa lainaa antiikin Kreikan kyynikoiden ja stoalaisten tarinoista.

MENIPPOLAINEN SATIIRI oli kuin oman aikakautensa sanomalehtitekstiä tai blogikirjoitusta. Bahtin puhuu ”antiikin sanomalehtigenrestä”, joka vastasi terävästi kyseisen ajan päiväkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin.

Menippolaisessa satiirissa arvosteltiin usein kirjoitusajan poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja, varsinaisen tarinan varjolla.

amfiteatteri

Tämä huomio sopii Dostojevskiin kuin nyrkki silmään. Julkaisemassaan Kirjailijan päiväkirjassa (1873–1881) hän noudatti antiikin tapaa kuvata karnevalistisen kertomuksen kautta ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja ideologisia kysymyksiä.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi romaanitaidettaan välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gradanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin kaksi kertaa isompia painoksia kuin Dostojevskin kaunokirjoista.

Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan Venäjällä. Ennen tätä sarjaa kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat.

Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat kaikki kansanryhmät, jotka osasivat lukea. On syytä muistaa, että 1870-luvun Venäjällä suurin osa kansasta ei kuitenkaan osannut lukea.

writer

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan antiikin luentoa, ortodoksista saarnaa sekä rippiä. Monet Naurettavan ihmisen unessa esiintyvistä aiheista vaivasivat Dostojevskia koko hänen elämänsä ajan.

Kun Naurettavan ihmisen uni ilmestyi, Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjaa jo neljä vuotta ja löytänyt yleisönsä. Suosionsa huipulla hän päätti tiivistää kaunokirjojensa ydinsanomat lyhyisiin fantasiakertomuksiin.

Kenties kirjailija oli elämänsä ehtoopuolella jo hyväksynyt, että ihmisten oli mahdoton oppia pois jo ammoisina aikoina omaksumistaan ”käytöshäiriöistä”.

Bahtinin mielestä Dostojevski kasvoi juuri ristiriitaisen ihmisen kuvaajana ulos menippolaisen satiirin antiikinaikaisesta genremaailmasta.

Kreikkalaisen henkilökuvauksen sijaan Dostojevski keksi polyfonian, eli romaanihenkilöiden moniäänisyyden. Moniäänisyys tarkoitti omaperäistä, moniulotteista henkilökuvausta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu vasta monista näkökulmista katsottuna – kuin salapoliisiromaanissa.

pelurit

UNIKUVAT ONNELLISTEN valtakunnasta saattoivat olla kirjailijan yritys luonnostella oma versionsa ns. kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä.

Kulta-ajalla viitataan monissa kulttuureissa menneeseen tarunhohtoiseen suuruuden aikaan, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin sen jälkeen.

Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit.

Kreikkalaisen (Hesiodos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia tai huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kultakauden myyttiä kuvaava kertomus.

Kultakauden myytti on toiminut utopioiden lähtökohtana jo vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Niistä tärkeimmät olivat englantilaisen Thomas Moren Utopia (1516), italialaisen Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja englantilaisen Francis Baconin Uusi Atlantis (1627).

utopia

Naurettavan ihmisen uni on mitä todennäköisimmin vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin Kuun valtakunnalle (1655) että Voltairen Mikromegas-teokselle (1752).

Dostojevskia suomentanut ja tämän aatehistoriaa tutkinut Tiina Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä myös saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan. Schellingin innoittamana Dostojevski ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.

Naurettavan ihmisen unen uudet ihmiset eivät tarvinneet uskontoa.

Kartanon mukaan Naurettavan ihmisen unessa Schellingin suuntaan viittaa ennen muuta se, että kirjailija lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille kuolemanjälkeisen elämän uudessa, vielä paremmassa maailmassa.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta. Siinä maailman aikakaudet seuraavat toistaan, entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina.

schelling

F. W. J. von Schelling.

Pahaa ei kuitenkaan voida poistaa kokonaan. Siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin.

Dostojevskin alituinen uskontopuhe nousee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Uusilla ihmisillä ei näet ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys Maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, johon liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa.

BAHTIN HAVAITSI Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon. Se on ajatus päähenkilön kaksoisolennosta.

Kirjailija sepitti säännöllisesti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä.

kaksoisolento

Kaksoisolentoteema esiintyy selvimmillään Dostojevskin Kaksoisolento-pienoisromaanissa. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1846 ”Isänmaallisissa kirjoituksissa”. Dostojevski uudisti ja julkaisi sen toistamisiin vuonna 1866.

Romaanin päähenkilö on valtion virkailija, nimineuvos Jakov Goljadkin. Minäkertoja käy koko pienoisromaanin ajan voimakasta sisäistä taistelua, joka johtuu siitä, että Goljadkin tapaa toistuvasti kaksoisolentonsa.

Kaksoisolento on nuoren Dostojevskin toinen romaani. Länsimaisessa kirjallisuudessa kaksoisolentoaihe muodostaa oman traditionsa. Sitä käsittelevissä tutkimuksissa viitataan monesti myös Dostojevskiin.

Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa?

Kaksoisolennon muukalainen on samanniminen ja kotoisin samalta seudulta kuin Goljadkin. Hän tulee jopa samaan työpaikkaan samankaltaisiin tehtäviin. Vaikka hän näyttää samalta, kaksoisolento on nimineuvoksen polaarinen vastakohta luonteenpiirteidensä vuoksi.

Kaksoisolento on olemassa ihmisenä tarinan muillekin henkilöille. Hämmästyttävästi muut pitävät asiaa luonnollisena, toisin kuin Goljadkin-parka.

Romaanissa Dostojevski teki kaksoisolentoteemasta identiteettikysymyksen. Koska kaksoisolento uhkaa nimineuvoksen ihmisyyttä ja asemaa, hänestä on päästävä eroon.

Romaania analysoinut Penjami Lehto puhuu kuvaavasti Dostojevskin epäluotettavasta romaanikertojasta. Päätelmissään henkilöiden identtisyydestä lukijan on syytä olla varovainen, sillä romaanin minäkertoja kärsii selvästi mielenhäiriöistä. Romaanin lopussa Goljadkin kuvittelee näkevänsä itsestään lukuisia kaksoisolentoja, jolloin hänen mielensä sortuu lopullisesti.

Naurettavan ihmisen unessa Dostojevski sepittää jopa Auringolle ja Maalle ”kaksoisolennot”. Novellin minäkertoja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin Maamme?”

ilta-taivas.-jpg

Näin kaksoisolentoteema viedään Naurettavan ihmisen unessa karnevalistisesti toiselle asteelle. Kuten muutkin Dostojevskin kaksoisolennot, myös uusi Maa on luonteeltaan erilainen kuin vastakappaleensa.

KLASSIKKOLISTOJEN UNOHTUMATTOMIIN jää usein pienempiä teoksia. Nämä pienuudet saattavat tarjoilla lukijoille ja kirjallisuudentutkijoille jopa antoisampia elämyksiä kuin kirjailijan pääteokset, koska niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde, kuten Penjami Lehto on huomauttanut.

Yksi tällainen teos on Dostojevskin Krokotiili-novelli (1865), fantastinen kertomus Ivan Matveitšista, jonka krokotiili nielaisee. Mies ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin vatsaan.

Kukaan minäkertojaa lukuun ottamatta ei kuitenkaan tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Krokotiili on kuulemma niin arvokas, ettei sitä haluta tappaa yhden pikkuvirkamiehen vuoksi!

crocodile

Hullunkurisuuden huippu on, että uhrikaan ei pistä pahakseen elämäänsä krokotiilin sisällä. Matveitš uskoo tulevansa näin kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan:

”Henkeni ei ole koskaan liidellyt niin korkealla kuin nyt. Ahtaassa turvapaikassani pelkään vain yhtä: paksujen aikakauskirjojen kirjallisuuskritiikkiä ja pilalehtiemme vihellyksiä. Pelkään sitä, että pinnalliset päältäkatsojat, tyhmyrit ja kadehtijat ja yleensäkin nihilistit tekevät minusta pilkkaa. Mutta minä ryhdyn toimenpiteisiin. Odotan malttamattomana yleisön huomisia lausuntoja ja ennen kaikkea sanomalehtien mielipidettä.”

Teoksessa on mukana melkoisesti karnevaalihenkeä, jonka Dostojevski vei entistä pidemmälle myöhemmissä teksteissään. Asiat käännetään päälaelleen kerran jos toisenkin, ja lopulta kerronta muuttuu absurdiksi.

Krokotiili-novelli ei ollut tyypillistä Dostojevskia.

Krokotiili on luonteva tulkita allegoriaksi henkilöstä, joka on joutunut olosuhteiden ”nielaisemaksi”. Ensin tuholta näyttävä tilanne kääntyy nurin, ja tuhon ”uhri” päättää käyttää tilanteen luomat mahdollisuudet hyväkseen. Samoin tekee myös lähipiiri, joka yrittää kummallisen innokkaasti sopeutua uuteen tulevaisuuteen.

Dostojevski kirjoitti Krokotiilin osa kerrallaan veljensä kanssa julkaisemaansa Epoha-lehteen. Kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.

Ilkikurinen, 52-sivuinen satiiri on epätyypillinen Dostojevskin tuotannossa, jossa synkkä pohjavire maustaa lähes kaikkia teoksia.

SATIIRINA KROKOTIILI tuo väistämättä mieleen Nikolai Gogolin (1809-1852) tarinat. Omalaatuinen absurdismi ja surrealismi ovat Gogolin tuotannon parhaita piirteitä, kuten suomentaja Vappu Orlov on todennut.

gogol2

Nikolai Gogolin muistomerkki Moskovassa.

Gogolin suosikkinäytelmä Reviisori (1836) lienee ollut Dostojevskille tärkeä esikuva juuri Krokotiilin kirjoitusvaiheessa. Reviisori on väärinkäsityksille ja erehdyksille rakentuva hulvaton komedia, jossa vahvasti karrikoidut henkilöt esiintyvät koomisesti.

Samalla teos ruoskii omaa etuaan tavoittelevia ja valtaan takertuvia virkamiehiä ja poliitikkoja, aivan samalla tavoin kuin Krokotiili.

Dostojevski kopioi muitakin fantastisia aiheita suurelta esikuvaltaan Gogolilta.

Gogolin novelleissa epäonni ja absurdit sattumukset vainoavat virkamiespoloja kohtuuttomasti. Esimerkiksi novellissa Nenä (1836) kollegioasessori Kovaljov kokee eräänä aamuna järkytyksen, kun hänen nenänsä on kadonnut. Sitten nenä ilmaantuu yllättäen käyskentelemään Pietarin kaduille valtioneuvokseksi muuttuneena!

Gogolin Päällystakki-novellissa (1842) pikkuvirkamies hankkii puolestaan suurella vaivalla uuden päällystakin, joka varastetaan. Kun hän yrittää epätoivoisesti saada takkiaan takaisin, hän menettää terveytensä ja kuolee – ja alkaa kuolemansa jälkeen jahdata ihmisten päällystakkeja kummituksena.

Kaksoisolennon vähäpätöinen virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin.

Gogolin ja Dostojevskin kaltaisille yhteiskuntakriittisille kirjailijoille virkamies oli kiitollinen hahmo 1800-luvun Venäjällä.

reviisori

Arvoasteikossa vähäiselle pikkuvirkamiehelle naureskelu ei ärsyttänyt liikaa vallanpitäjiä. Silti vähäpätöinenkin virkamies oli osa laajempaa kokonaisuutta, hallintoa ja yhteiskuntajärjestelmää.

Lukijalle ei varmaankaan jäänyt epäselväksi, mikä oli pilanteon varsinainen kohde.

Dostojevskin Kaksoisolennon virkamieshahmo on ajankohtainen 2000-luvullakin. Toimistotyön hierarkkiset rakenteet, byrokratia ja usein yksilön kannalta mielivaltaiset käytännöt eivät ole kadonneet mihinkään. Kuka tahansa on korvattavissa toisella samankaltaisella, joka muistuttaa erehdyttävästi omaa itseä, mutta on työnantajan kannalta silti hivenen parempi painos.

Kaksoisolento on itse asiassa Dostojevskin teosten suurin Gogol-jäljitelmä. Alaotsikko ”Pietarin runo” viittaa suoraan Gogolin Kuolleisiin sieluihin (1842). Kirjailija Vladimir Nabokov kutsuikin Kaksoisolentoa Päällystakin parodiaksi.

Dostojevski kirjoitti Kirjailijan päiväkirjaan, että ”vaikka en onnistunut tuossa romaanissa [Kaksoisolennossa], sen ajatus oli melko selkeä ja en ole koskaan ilmaissut kirjoituksissani mitään vakavampaa”.

Nabokov, joka yleisesti piti Dostojevskia keskinkertaisena kirjailijana, on puolestaan todennut Kaksoisolennon olevan täydellinen taideteos, parasta mitä Dostojevski koskaan kirjoitti.

DOSTOJEVSKIN NOVELLI Lempeä neito ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa vuonna 1876, vuotta ennen Naurettavan ihmisen unta. Tekstiin alaotsikko on ”Fantastinen kertomus”.

Esipuheessaan kirjailija tosin toteaa, ettei Lempeä neito ole fantastinen niinkään sisällöltään kuin esitystavaltaan:

”Tässä tapauksessa fantastinen on todellista; tämä koskee nimenomaan kertomuksen muotoa. [–] Kertojana oleva mies puhuu milloin itselleen, milloin näkymättömälle kuuntelijalle, jonkinlaiselle tuomarille. [–] Olettamus kaiken muistiinmerkitsevästä pikakirjoittajasta (jonka työn minä olisin viimeistellyt) saa minut kutsumaan kertomusta fantastiseksi.”

Lempeässä neidossa (1876) panttilainaamon omistaja menee naimisiin varkaan kanssa.

Dostojevski sanoo nähneensä vastaavan idean fantastisesta pikakirjoittajasta Victor Hugon romaanissa Kuolemantuomitun viimeinen päivä (1829). Romaani perustuu ideaan, että kuolemaantuomittu henkilö kertoo aivan viime hetkiinsä asti tunnoistaan toiselle, joka kirjoittaa kaiken ylös.

Lempeä neito sai syntynsä ompelijan itsemurhasta kertoneesta uutisesta, jonka Dostojevski luki huhtikuussa 1876. Uutinen innoitti kirjailijaa avaamaan tapausta mielikuvituksensa voimin.

lempeä neito

Novellin alussa panttilainaamon omistajan vaimo on juuri tappanut itsensä. Leskimies toimii novellin kertojana ja asettelee lukijan eteen tuskaisesti tapahtumasarjan, jonka hän kuvittelee johtaneen itsemurharatkaisuun.

Yksi panttilainaamon omistajan toistuvista asiakkaista ​​on ollut 16-vuotias tyttö, joka rahapulassa varastaa säännöllisesti lainaamon esineitä. Lainaamon omistaja kiintyy hiljalleen tyttöön – ja he avioituvat.

Kertojan avioliitto käynnistyy romanttisesti, mutta perheen köyhyys alkaa lopulta rasittaa vaimoa. Viestinnän puute ja erimielisyydet siitä, miten panttimyymälä olisi hoidettava, johtavat riitoihin.

Sitten vaimo alkaa laihtua ja muuttua huonovointiseksi. Mies kutsuu lopulta paikalle lääkärin, jonka pintapuoliset tutkimukset eivät tuota tulosta.

Eräänä päivänä minäkertoja lähtee käymään ulkona. Kun hän palaa takaisin, vaimo on surmannut itsensä hyppäämällä ikkunasta. Narsistinen mieskertoja jää lohduttomana surkuttelemaan itseään.

Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään.

Lempeä neito on tietyssä mielessä Naurettavan ihmisen unen rinnakkaiskirjoitus. Tekstit julkaistiin puolen vuoden sisään Kirjailijan päiväkirjassa. Lempeän neidon minäkertoja onnistuu yhden ihmisen kohdalla samassa kuin Naurettava ihmisen uni kokonaisen ihmiskunnan kanssa: pilaamaan puhtaan mielen ja täyttämään sen pelokkuudella ja epätoivolla.

Lempeän neidon paholaismainen minäkertoja purkaa fantastiselle pikakirjoittajalleen sisäistä ahdinkoaan, jota kukaan ei voi helpottaa tai ottaa pois. Hän on kuin Hugon kuolemaantuomittu romaanihenkilö, joka on tajunnut tekonsa peruuttamattomuuden ja siitä vääjäämättä seuraavan rangaistuksen:

”Mitä minulle merkitsevät nyt teidän lakinne? Mihin tarvitsen tapojanne, moraalisääntöjänne, elämäänne, valtiotanne, uskontoanne? Tuomitkoon teidän tuomarinne minut, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteenne, ja minä tulen sanomaan, etten tunnusta mitään. [–] Ei, vakavasti puhuen, miten käy minun huomenna sitten kun hänet on viety?”

YMPÄRÖIVÄSTÄ ELÄMÄNPIIRISTÄ irralleen joutunut päähenkilö seikkailee Bobok-novellissa (1873) hautausmaalla ja tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina, jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa.

Kertomuksessa ironisoidaan ihmisten arvohierarkioita ja ns. parempien ihmisten vähättely alempia kohtaan. Kuolema tasapäistää kaikki ylivertaisella tavalla.

Bobokissa Dostojevski pilkkaa aikansa spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä. Novellin aikalaisvastaanotto oli hyvin vaihtelevaa. Varsinkin kirkon piiristä satoi lunta tupaan rankasti.

bobok

Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua. Se viittaa novellissa ääneen, joka ihmisestä lähtee, kun elämän viimeinen lanka katkeaa.

Huomattavasti vakavahenkisemmin kuolemanjälkeistä elämää käsittelee Poika Kristuksen joulujuhlassa -novelli, joka ilmestyi Kirjailijan päiväkirjassa 1876.

Poika Kristuksen joulujuhlassa vie lukijan kuoleman toiselle puolen.

Novellin päähenkilö on kuusivuotias, pietarilainen kerjäläispoika, joka asuu kylmässä kellariloukossa kuolemansairaan äitinsä kanssa. Poika lähtee nälissään etsimään ruokaa Pietarin kaduilta ja joutuu katupoikien pahoinpitelemäksi. Hän vetäytyy halkopinon taakse piiloon ja menehtyy.

Kuolemanjälkeinen elämä alkaa saman tien. Poika kutsutaan joulujuhlaan, jossa hän näkee ison joukon ennenaikaisesti menehtyneitä lapsia – ja Kristuksen heidän kanssaan.

zenzeli_rozhd

Novellin yhteiskunnallinen sanoma on selvä. Kertomuksen alussa kertoja ruoskii lukijaa kuvilla aikuisista, jotka ryyppäävät ja pelaavat lasten kaduilla kerjäämillä rahoilla. Pojan kuoleman jälkeen fantastinen aines häivyttää raadollisen todellisuuden taka-alalle.

Poika Kristuksen joulujuhlassa saa aavistamaan, että kirjailija on perehtynyt Hans Christian Andersenin ja Charles Dickensin tuotantoon. Andersenin Pikku tulitikkutyttö (1845) on aiheiltaan ja ratkaisuiltaan hyvin samankaltainen. Hengeltään Dostojevskin novelli muistuttaa kovasti Dickensin Joulukertomusta (1843), jota on innoittanut kirjailijan intressi opettaa lukijoilleen hyväsydämisyyttä.

DOSTOJEVSKIN FANTASTISET kertomukset kokoavat yhteen kirjailijan tuotannon keskeisiä teemoja ja johtolankoja. Bahtin nostaa Naurettavan ihmisen unen Dostojevskin keskeisten teemojen tietosanakirjaksi.

Mitä nämä teemat ovatkaan?

1. Hullu henkilö. Monet Dostojevskin sankarit ovat hulluja tai naurettavia. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus on kirjailijalle tietyllä lailla historiallista ja ainutkertaista – siksi muistettavaa.

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän ei siis ole oikeasti hullu, vaan outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esim. Rodion Raskolnikov, Ivan Karamazov, Jakov Goljadkin).

Lapsen kärsimys on yksi Dostojevskin kestoaiheista.

2. Itsemurhan hautominen. Kun novellin tai romaanin päähenkilö ajautuu itsemurha-ajatuksiin, syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Tunnit täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös kreikkalaisille satiireille.

3. Kärsivä lapsi. Surullisen tytön tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen.

Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin kuolemaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä (Iljušetška).

4. Myytti onnellisista ihmisistä. Myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota.

Naurettavan ihmisen uni on kuvaus onnellisuuteen upotetuista ihmisistä, jotka oppivat siitä pois. Tarinahan jää tavallaan kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä.

herännyt

USKON, ETTÄ Dostojevskia ajoi fantasiakirjailijaksi sitkeä unelma ihmiskunnan harmonisesta tulevaisuudesta. Tämä lienee ollut myös koko hänen kirjailijantyönsä johtoajatus.

Kaunokirjailijana Dostojevski kuvasi hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä. Erityisen selvästi nämä aiheet pelkistyvät ja havainnollistuvat hänen fantastisissa kertomuksissaan.

– – – – – – – – – – – – – – – –

LÄHTEET

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Kaksoisolento. Alkuteos Dvojnik (Venäjä 1846). Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2011.

Fjodor Dostojevski: Krokotiili. Alkuteos Krokodil (Venäjä 1864). Teoksesta Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Suom. Vappu Orlov. Avain 2010.

Fjodor Dostojevski: Bobok. Alkuteos Bobok (Venäjä 1873). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 277-296. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Lempeä neito. Alkuteos Krotkaja (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 317-365. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa. Alkuteos Malčik u Hrista na jolke (Venäjä 1876). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 297-303. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi. Kiiltomato.net 9.9.2017.

Jari Olavi Hiltunen: Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta. Nuori Voima (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä s. 7–47. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861–1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873–1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Penjami Lehto: Dostojevskin Kaksoisolento. Maailmankirjat (www.maailmankirjat.ma-pe.net) 2011.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia. Avain 2010.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2018.

Kirjoituksen pohjalta tehty podcast on mahdollista kuunnella täältä.

pikkukuva

Ahti Taposen sirpaleinen saagakokoelma

Avainsanat

, , , , , , , ,

ahtitaponen

Ahti Taponen YLEn haastattelussa 2011.

Ahti Taponen: Pohjanmiehet. WSOY 2011. 250 s.

Kirjailija Ahti Taposen (s. 1937) vuonna 2011 ilmestynyt romaani Pohjanmiehet päätti hänen neliosaisen romaanisarjansa. Tetralogian aiemmat osat olivat Messias (2004), Valta (2006) ja Marseljeesi (2008). Kirjailija oli aiemmin julkaissut kolme romaania Jussi Taposen nimellä.

Pohjanmiehissä kalevalahenkiset saagat sekoittuvat nykyaikaiseen kehityskertomukseen. Romaanikertojana toimiva mies kasvaa nuoreksi 1950-luvulla Oulun lyseon katon alla ja kokee Oulun yliopiston historian laitoksella eksistentialismin ja modernismin hurmion.

Nuorukainen saa tutkimuspöydälleen läjän vanhoja saagoja, jotka alkavat elää tutkijan mielessä omaa elämäänsä. Minäkertoja lienee Taposen alter ego, jonka matkassa kuljetaan nopein askelin lapsuudesta varusmiesaikaan ja työelämän haasteisiin.

Henkilökuvauksessa on melkoinen rooli berserkeillä, joiksi kertoja nimeää muinaiset viikinkivalloittajat. Näiden rinnalla kertoja esittelee pohjalaisia häjyjä ja naisamatsooneja, joiden kaikkien kanssa varomaton kulkija voi päästä hengestään. Suomalaisten tappouhoa kertoja selittää pitkälti tulisen viikinkiveren perinnöllä.

Miljöökuvaus heittelee laidasta laitaan. Mm. Oulun yliopisto määrittyy romaanikertojan silmin kilometrin mittaiseksi, kiemurtelevaksi parakiksi keskellä mäntymetsää.

Lennokkaat anekdootit

Pohjanmiesten Pohjola on jaettu kahtia, hyvään länteen ja huonoon itään. Lännenpuoleiset myytit ovat totta, idänpuoleiset satua. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhnin jalanjäljissä kertoja oppii kapinoimaan menneiden sukupolvien perinteitä vastaan.

Suomalaiset suurmiehet Lönnrotista Urho Kekkoseen saavat Taposen kourissa kylmää kyytiä. Anakronismit lyövät toisinaan irvokkaasti poskelle. Kertoja esim. keskustelee Mannerheimin kanssa Osama bin Ladenista, jota marsalkka ei tunne nimeltä.

Ahti Taponen on parhaimmillaan lyhyiden tilannekuvien ja kohtausten luojana. Tämän osoitti sarjan edellisen osa Marseljeesikin. Kirjailijalle on tärkeä heitellä sylikaupalla lennokkaita anekdootteja omasta ja kuuluisuuksien elämistä.

Lukuromaanina Taposen sirpaleinen saagakokoelma ei ole hääppöinen. Lyhyet kertomukset vievät ajassa välillä eteen, välillä taaksepäin, eikä punaista lankaa löydy helposti. Vieraannuttava efektikään ei ole kovin voimakas.

 

Johanneksen kauhuromanttinen ilmestyskirja

Avainsanat

, , , ,

tiinaraevaara

Tiina Raevaara.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017. 304 s.

Tiina Raevaara (s. 1979) on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori, tiedetoimittaja ja kaunokirjailija. Vuonna 2017 ilmestynyt Veri joka suonissasi virtaa on hänen kauhuromaanitrilogiansa päätösosa.

Trilogian aiemmat osat ovat Yö ei saa tulla (2015) ja Korppinaiset (2016). Raevaara kierrättää kauhutrilogiassaan E.T.A. Hoffmannin, Edgar Allan Poen ja Bram Stokerin klassikkoteoksia.

Bram Stokerin Draculaa (1897) jäljittelevän kauhuromanttisen jännitysromaanin tapahtumat alkavat Suomesta ja huipentuvat Romaniassa sijaitsevaan sairaalaan. Sieltä löytyy hullu, Stokerin kreivi Draculaa muistuttava kirurgi, joka osaa leikellä ihmisiä mielensä mukaan. Stokerin romaaniin viittaavat myös lukuisat päiväkirjamerkinnät, jotka vievät kerrontaa eteenpäin.

Bram-Stokers-Dracula-3

Trilogian päähenkilöt, rakastavaiset Johannes ja Aalo, seikkailevat jälleen yhdessä ja erikseen. Kertoja seuraa lähinnä Johannesta, joka omistaa nyt kelloliikkeen.

Aalon vakava sairaus on jatkanut kulkuaan nurkan takana odottavaa kuolemaa kohti. Sitten keksitään, että hänelle voitaisiin loihtia jopa päätä vaille uusi ruumis.

Romaanin alussa Johanneksen kelloliikkeeseen ilmestyy tuntematon mies, joka osoittautuu Johanneksen entisen esimiehen romanialaiseksi sukulaiseksi. Tarinaan sekoittuu myös Johanneksen ja Aalon vanha tuttu Ellen Sandvall. Johannes saa kuulla Aalon olevan ahdingossa romanialaisessa sairaalassa. Sinnehän on tietysti pakko lähteä juoksujalkaa ja jättää oma perhe Suomeen.

Johanneksen perhe-elämä on sekaisin useammasta syystä. Kolmikymppisen miehen tunne-elämä ponnahtelee edestakaisin kahden naisen loukussa.

Mielipahaa lisää se, että Johannes ja hänen vaimonsa ovat menettäneet vanhemman poikansa ennenaikaisesti luusyövän vuoksi. Kun nuorempikin poika joutuu sairaalaan tehohoitoon, ovat Johannes ja Hanna aika toivottomia.

”En ollut paikalla, kun Aaro kuoli. Hanna oli. Ehkä siksi maailmamme repesi kahtia. Hanna saattoi ajatella, että hän oli saanut kohtuuttoman taakan. Eihän minun läsnäoloni olisi kuitenkaan poistanut hänen taakkaansa. Ei lapsen kuolema puolitu. Sitä paitsi minun taakkani oli kohtuuton. Minä en saanut hyvästellä; minä joutuisin elämään loppuelämäni sen kanssa, etten ollut lapseni luona hänen viimeisenä hetkenään. Mutta ei se olisi puolittanut Aaronkaan taakkaa. Hän olisi kuollut yhtä kaikki. Kuolleena ei ole väliä, kuka istui vieressä.”

child

Vauhtiin päästyään Johannes liikkuu jälleen sähäkästi paikasta toiseen. Paikkakuntien ja maiden vaihtuessa romaanihenkilön ahdistus kasvaa välillä jopa eksponentiaalisesti.

Romaanin loppuosassa eletään hetki hyytävissä tunnelmissa romanialaisessa sairaalassa, jonne ei päivänvalo paista. Epäinhimilliset ihmiskokeet ja hoitotoimet sekoittuvat Johanneksen mielen painajaismaiseen myllerrykseen, joka ei ota loppuakseen.

Vanhaan luostariin rakennetussa 4eon-instituutissa saa rahalla mitä vain asiakas toivoo. Asiakkaille saatetaan siirtää uusia elimiä ja raajoja, jotka on ilmeisesti otettu väkisin nuorilta henkilöiltä. Romaanikertoja pohdiskelee tenhoavasti Johanneksen havaitsemia moraalisia ja laillisia ongelmia. Raevaaran romaanikertojalla taitaa olla ainakin pienoinen maailmanparannustendenssi.

Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen osa romaanisarjassa. Trilogian aikaisempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. Itse olin molemmat aiemmat osat lukenut. Trilogian osat ovat tyylillisesti toisistaan poikkeavia, mikä johtunee siitä, että Raevaara on koettanut jäljitellä esikuviaan myös kerrontatyylissä.

Uutuusromaanin kerronta on hetkittäin hyvin pelottavaa. Kirja alkaa mukaansatempaavasti, ja loppupuolen Romania-jakso on vauhdikas ja tapahtumarikas.

Väliin jäävään sivumäärään sijoittuu muun muassa Johanneksen painajaismaista mietiskelyä ja historiallisia kuvia kuolleiden romanialaisten kauhunhetkistä toisen maailmansodan aikana.

spatu

Pesunkestävänä luonnontieteilijänä Raevaara rakastaa sijoittaa romaaneihinsa eläimiä ja luontokuvia. Uutuusromaanissaan hän sijoittaa Johanneksen sedän Jaakon ”sattumalta” samoihin romanialaisiin metsiin etsimään harvinaisia lintuja. Linnut olivat pääosassa trilogian toisessa osassa Korppinaisissa.

Rakkausromaanina Veri joka suonissasi virtaa on aika synkkä ja alavireinen. Johannes on juossut kolme kirjaa tavoittamattoman perässä eikä ole tyytynyt siihen, mitä on saanut. Jätetään tässä nyt avoimeksi, onko romaanin lopussa sadend vai happyend.

Tiina Raevaara on noussut kolmella tyylikkäällä kauhuromaanillaan genren kiintoisaksi edustajaksi Suomessa. Kriitikko Markku Soikkeli nostaa Raevaaran rinnalle nykykirjailijoistamme ainoastaan Marko Hautalan, kotimaisen kauhun vahvan nimen.

 

Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta

Avainsanat

, , , , , ,

kuu-ja-maapallo

Vuonna 1877 Fjodor Dostojevski oli 56-vuotias. Luonnostellessaan pääteostaan Karamazovin veljekset hän julkaisi parikymmensivuisen fantasia- ja scifi-novellin Naurettavan ihmisen uni. Miksi Dostojevski lähti kirjoittamaan viimeiseksi jääneeseen novelliinsa spefi-tekstiä, avaruustarinaa ja utopiaa?

Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo tšeloveka) alkaa synkissä tunnelmissa. Minäkertoja on onneton mies, joka asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Voimakkaisiin itsemurha-ajatuksiin vaipunut kertoja törmää kadulla yksinäiseen ja kodittomalta vaikuttavaan tyttöön. Tyttö yrittää saada miestä mukaansa, mutta mies karkottaa tytön kauemmaksi karjaisemalla ja palaa kotiinsa.

Kertoja on suunnitellut jo kuukausia ampuvansa itsensä. Tytön tavattuaan mies kuitenkin huomaa luopuneensa itsemurha-ajatuksista. Mitä hänelle merkitsevät ventovieras tyttö, häpeä tai mikään muukaan? Hän päätyy ajattelemaan, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

activity-photo-165640

Tekstijakso havainnollistaa Dostojevskin voimakasta uskoa ihmisen teoista tai ansioista riippumattomaan arvoon. Ehkä kirjailija kirkastaa samalla jälkipolville omaakin arvoaan, jonka merkitystä hän on silloin tällöin tullut vakavasti pohtineeksi – varsinkin silloin kun toistuvat moraaliset kompuroinnit ovat tuottaneet suuria tunnontuskia.

Dostojevski vaivuttaa kotiinsa palanneen naurettavan ihmisen uneen. Sen alussa mies on samassa huoneessa kuin aiemmin, ja ampuu itseään kuolettavasti.

Päättyykö kertomus tähän? Ehei, tästähän kaikki vasta alkaa.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on kuolleenakin tietoinen ympäristöstään ja kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hänen hautansa ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Naurettavan ihmisen uni julkaistiin huhtikuun 1877 kirjana Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi vuodesta 1876 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1881. Novellin reaalimaailmassa ei tunnu olevan mitään hyvää, mutta kertojan siirryttyä fantastiseen maailmaan kaikki näyttää arvokkaalta.1

Kirjailijan päiväkirjassa ilmestyi Naurettavan ihmisen unen lisäksi muitakin kirjailijan fantasianovelleja.2 Dostojevskin vakiintuneelle lukijakunnalle oli mojova yllätys, että hän ryhtyi vanhoilla päivillään fantastisten kertomusten kirjoittajaksi. Niihin kuitenkin tiivistyi useita piirteitä hänen tuotannostaan. Etenkin kirjailijan viimeiseksi fantasianovelliksi jäänyt Naurettavan ihmisen uni kokosi yhteen kerrontaratkaisuja ja teemoja, jotka yhdistävät myös hänen suurromaanejaan. Samalla myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota, kun kirjailija lähti kehittelemään sitä pääteokseensa Karamazovin veljekset (1880).

Dostojevskiin perehtynyt neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin 3 näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista.  Se käyttää mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä. Fantasialla on siis aatteellinen päämäärä: uppo-oudot miljööt ja ihmeteot tuovat esille idean, uskomuksen tai filosofian todellisen luonteen ja merkityksen. Menippolaisen satiirin henkilökuvaus on nimellistä, sillä tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.4

Mikhail_bakhtin

Mihail Bahtin.

Dostojevski käyttää unen taiteellisia mahdollisuuksia laajasti ja monivivahteisesti. Bahtinin mukaan unet saavat merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa (1866), Idiootissa (1869), Keskenkasvuisessa (1875) ja Karamazovin veljeksissä. Näissä romaanihenkilö näkee niin sanottua kriisiunta, jonka jälkeen hän syntyy uudelleen, uudeksi ihmiseksi. Samanlaista kerrontaratkaisua on näytelmissään käyttänyt muun muassa William Shakespeare.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Bahtinin mukaan kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa, vaan kerronta keskittyy enemmän kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin. Uniulottuvuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden kehitellä henkilöilleen toisenlaista, unelmanomaista elämää.

Kenties juuri tämä ajoi Dostojevskin juuri menippolaisen satiirin käyttäjäksi. Genressä oli mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden, pinnallisen järkevän logiikan sekä ajan ja paikan säännönmukaisuuksien ylitse, kuten seuraavassa Naurettavan ihmisen unen katkelmassa:

”Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.”

Dostojevskin fantasia on Naurettavan ihmisen unessa menippolaisen satiirin omaleimainen muunnos, sen parodia. Voiko ajatella, että kirjailija halusi viimeisellä fantasianovellillaan pöyhiä vanhaa kirjallisuudenlajia pohjia myöten ja esittää korjatun version siitä? Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on kuin antiikin sanomalehtikirjoitusta: se vastaa terävästi aikansa päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin tai arvostelee poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja. Menippolaisena satiirina Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä (mistä me tulemme, mihin olemme matkalla, miksi olemme elossa), myös antiikin ja keskiajan klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta (maallinen paratiisi, syntiinlankeemus, sovitus).

menippos

Dostojevskia suomentanut ja tutkinut Tiina Kartano näkee samoin kuin Bahtin satiirin hyvin tärkeänä kirjallisuudenlajina Dostojevskille. Kartanon mukaan satiirin valitseminen lajityypiksi mahdollisti Dostojevskille murtautumisen sopimattomana, pahana, tuomittavana ja torjuttuna pidetyn alueelle. Hän tiesi, etteivät hänen lukijansa Venäjällä voineet sulattaa liian vakavahenkistä yhteiskuntakritiikkiä; se olisi kääntynyt kirjailijaa vastaan ja lukijat olisivat ottaneet hänen teoksiinsa etäisyyttä. 5

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertojan matka kosmoksen halki päätyy Maan kaltaiselle planeetalle, jota valaisee Auringon kaltainen tähti. Planeetan asukkaat muistuttavat ihmisiä mutta ovat onnellisia ja synnittömiä. He eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Merkillisintä on se, että he eivät pelkää edes kuolemaa vaan kuolevat hymyillen, rakkaidensa ympäröiminä. Onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

The_Man_Made_Mad_with_Fear_by_Gustave_Courbet

Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on Dostojevskin keskeisten teemojen universaali tietosanakirja. Kertomus on tiivistetty ja lakoninen taideteos, jossa yhdistyvät sekä kirjailijan filosofia että hänen taidenäkemyksensä. Bahtinin havainnot ja lopputulema näyttävät korostavan tutkijan ihailua kirjailijaa kohtaan: Bahtinille Dostojevski on kuin malliesimerkki aidosta, ideaalista taiteilijasta, jonka tuotannosta selittämätön nerokkuus paistaa kuin kirkas tähti yötaivaalla.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan tietojaan antiikista, ortodoksista saarnaa sekä rippiä eli tunnustusta. Monet novellissa esiintyvistä aiheista vaivasivat kirjailijaa koko hänen elämänsä ajan. Unelma ihmiskunnan harmonisesta, yhteisestä tulevaisuudesta oli Dostojevskin kirjailijantyön johtoajatus, joka ajoi häntä vastustamattomasti kuvaamaan hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä.

Jonkinasteinen naurettavuus (tai hulluus) on luonteenomaista hyvin monille Dostojevskin sankareille. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus oli kirjailijalle tietyllä lailla historiallista, ainutkertaista, siksi merkillepantavaa.

Korostuneemmin kuin muussa Dostojevskin tuotannossa, Naurettavan ihmisen unen minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän onkin outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki ja profeetta, jossa ei ole pisaraakaan naiiviutta ja joka tiedostaa itsensä ja kaiken terävästi. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esimerkiksi Rodion Raskolnikov ja Ivan Karamazov).

Minusta on olennaista, että Naurettavan ihmisen uni ilmestyi juuri Kirjailijan päiväkirjassa, eikä esimerkiksi novellikokoelmassa. Dostojevski oli novellin syntyaikoina erityisen kiinnostunut yhtäältä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toisaalta ihmisen psykologian havainnoinnista ja kuvaamisesta. Kirjailijan päiväkirjan 20-30-sivuisista kuukausijulkaisuista muodostui jatkumo, joka paitsi teki kirjailijasta koko lukutaitoisen kansan kirjailijan Venäjällä, myös kirkasti hänen sanomaansa.

writer

Niin kuin suomentaja Olli Kuukasjärvi on todennut, Venäjä eli 1870–1880-luvuilla murrosaikaa, jota sävyttivät isot yhteiskunnalliset muutokset.6 Myös maaorjuuden lakkauttaminen 1863 johti pitkäkestoisiin seurauksiin. Teollisuusmiesten ja lakimiesten vaikutusvalta kasvoi tuolloin niin suureksi, että Dostojevski reagoi siihen Päiväkirjassaan. Hän näki, että entinen maailma ja järjestys olivat peruuttamattomasti ohitse, mutta itsekkyys, kyynisyys ja yhteiskuntaluokkien väliset jyrkät erot eivät suinkaan olleet kadonneet maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Päinvastoin, ne olivat voimistuneet.

Kuukasjärven mukaan monet venäläiset joutuivat tuolloin lopun aikojen tunnelmien valtaan, mikä johti voimakkaaseen materialismiin: mammonaa koetettiin haalia kokoon entistä enemmän ja jopa häikäilemättömillä tavoilla. Venäläiset kokivat mahdottomaksi löytää yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa yksinkertaisia vastauksia kompleksisiin kysymyksiin. Tämä hämäsi monet ihmiset turvautumaan yksioikoisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. Itsemurhat ja juoppous lisääntyivät, ja perinteinen perheyhteisö tuli entistä hauraammaksi.

Tällaisessa tilanteessa Dostojevski koetti löytää lukijoidensa mielet kolmella tasolla tai tavalla. Yhtäältä hän kirjoitti Päiväkirjaansa journalistisella otteella tekstejä, joissa hänen poliittiset ja ideologiset sanomansa olivat selvästi esillä. Toiseksi Dostojevski julkaisi fantasiakertomuksia, joissa hän puhui varsinkin ihmisen psykologiasta mielikuvituksellisen novellikerronnan keinoin.7Kolmanneksi Dostojevski syventyi kirjoittamaan Karamazovin veljeksiä, jossa hänen elämäntyönsä ydin kristallisoitui inhimillisen pahuuden ongelman monitasoisena pohdiskeluna.

 

***

 

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: päähenkilöille luodut kaksoisolennot. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan. Kirjailija sepitti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä uudelle tasolle.

Naurettavan ihmisen unen päähenkilö löytää kaksoisolennot, vastakkaiset vastinparit jopa Auringolle ja Maalle ja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin maamme?”

tiedevastaa_avaruus_tuoksu

Päähenkilön itsemurha-ajatusten myötä puolestaan syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Ne täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös menippolaisille satiireille. Esimerkiksi surullinen tyttö on novellin tulkinnan kannalta merkittävä. Lapsen tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen. Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin itsemurhaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä(Iljušetška).

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä naurettava ihminen näet opettaa onnen maan asukkaita valehtelemaan. Tapahtuu kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa: ihmiset oppivat ylpistymään, huijaamaan, pelkäämään ja vihaamaan. Pian ensimmäinen ihminen murhataan ja syttyy jopa sotia.

Naurettava ihminen kehottaa järkyttyneenä onnen maan ihmisiä unohtamaan pahuutensa ja palaamaan entiseen onneensa. He eivät kuitenkaan suostu. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuuttaan vanhaan?

Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä saksalaiseen varhaisromanttiseen F. W. J. Schellingin filosofiaan. Hänen mukaansa Naurettavan ihmisen unessaviittaa Schellingin suuntaan ennen muuta se, että kertoja lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille uuden kuolemanjälkeisen elämän vielä paremmassa maailmassa.

schelling

F. W. J. Schelling.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta, jossa maailmanaikakaudet seuraavat toistaan entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina. Pahaa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa: siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin. Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Dostojevski ei piirrä mustavalkoisia henkilöitä, vaan tuo heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.8

Unikuvat onnellisten valtakunnasta saattoivat myös olla Dostojevskin versiointia niin sanotusta kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä. Kulta-ajalla viitataan tarunhohtoiseen menneisyyteen, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin myöhemmin. Kreikkalaisen (Hesiodotos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia eikä huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kertomus kultakaudesta.

Kultakauden myytti on ollut lähtökohtana utopioille vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Näistä tärkeimmät olivat Thomas Moren Utopia(1516), Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja Francis Baconin Uusi Atlantis (1627). Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin teokselle Kuun valtakunta (1655) että Voltairen teokselle Mikromegas (1752), joissa päähenkilöt löytävät paratiisinomaisia onnellisten valtakuntia Kuusta tai ulkoavaruuden planeetalta.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen kertoja on moraalisesti tietoisempi kuin muut hänen yhteiskunnassaan. Hänen laajempaa käsitystään elämästä yhteiskunta ei ymmärrä, ja sen vuoksi naurettavan ihmisen ulkopuolisuuden tunne on konkreettinen ja perusteltu. Novelli kertoo taitavasti yhteiskunnan hyväksymän moraalin ja ihmisen luonnollisen vaiston välisestä ristiriidasta. Toisaalta Naurettavan ihmisen uni problematisoi ihmisjoukolle tai yhteisölle ominaisen päättelyn, mikä sekin on Dostojevskin kirjoissa toistuva juonne.

1800-luvulla yleistyneen positivismin sijaan Dostojevski keskittyy metafysiikkaan ja ihmisluontoon, maagisten asioiden mietiskelyyn. Hänen tuotannossaan metafyysinen näkökulma yhdistyy monesti rakkauden ja uskonnon psykologiaan sekä olemassaolon äärimmäisen luonteen pohtimiseen. Samalla Dostojevski kritisoi inhimillisyyden puutteesta kärsivää yhteiskuntaa ja osoittaa havainnollisesti, että todellinen onni löytyy rakkaudesta, mutta rakkautta on vaikea saavuttaa.

dostoevskiy-700x394

F. M. Dostojevski.

Naurettava ihminenkin koettaa eritellä tunteitaan nuoren tytön tapaamisen jälkeen. Oivallettuaan mietiskelyn kautta olemassaolonsa merkityksen hän yrittää löytää keinon järkiperäistää tunteitaan ja ajatuksiaan, eikä onnistu. Kun naurettava ihminen ei kykene loogisen ajattelun avulla ratkaisemaan ongelmiaan, unelle ja fantastiselle ajattelulle on tilausta.

Naurettava ihminen näkee Suuren Totuuden unensa kautta ja oppii tunnustamaan sen, ettei hän ymmärrä kaikkea, mitä maailmankaikkeus voi tarjota. Hän löytää sen totuuden, jota on etsinyt koko elämänsä, ja siksi itsemurhaakaan ei enää tarvita.

Rakkaus voikin Dostojevskin novellissa toteutua ilman kärsimystä vain ihanteellisessa yhteiskunnassa. Saavuttaakseen todellisen rakkauden ja onnen täytyy luopua loogisesta ajattelusta ja kääntyä metafyysiseen ajatteluun.

Kartanon mukaan Dostojevskin oma ääni kuuluu Kirjailijan päiväkirjan teksteissä niin selvästi, että hänen romaanejaan lukenut on ihmeissään. Dostojevskin klassikkoromaaneissahan kirjailijan ääni on niin huolellisesti piilotettu kerrosten, ideoiden ja näkökantojen taakse, että sitä on lähes mahdoton löytää. Kun kirjailija sijoittaa fiktiivisen kertomuksensa publisistiseen9 julkaisusarjaansa, voidaan olettaa hänen puhuvan Päiväkirjansa lukijalle samanlaisella äänellä kuin journalistisissa teksteissä – tai ainakin sinne päin.

***

 

Kuvauksena ihmisistä, jotka oppivat onnellisuudesta pois, Naurettavan ihmisen uni jää kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä. Jos hän sitä vastoin olisi jäänyt uneensa, olisiko kertoja esitellyt samanlaisten filosofisten oppirakennelmien kavalkadin, joka olisi ollut analoginen Maan filosofian historialle?

Myös Dostojevskin uskontopuhe menee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Onnellisten valtakunnan asukkailla ei ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, mihin liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa. Tekstissä on sisäinen ristiriita: kertoja kuvaa silti selvästi uskonnon kaltaista ilmiötä, vaikka ensin kiistää sen olemassaolon.

Se, että naurettava ihminen suhtautuu kertomuksen alussa välinpitämättömästi ympäristönsä kärsimyksiin, on suoraa lainaa antiikin kyynikkojen ja stoalaisten menippolaistarinoista. Lopulta Dostojevski kuitenkin kyseenalaistaa menippolaisen satiirin siten, että Naurettavan ihmisen unenlopussa kertoja herää muuttuneena miehenä. Unta edeltäneet itsemurha-ajatukset ovat tiessään, ja mies päättää ruveta eksoottisen kokemuksensa saarnamieheksi.

hqdefault

Lähimmäistensä pilkkaama novellikertoja ei jää onnettomana pohdiskelemaan muiden ylenkatsetta, vaan antaa muille heidän vaatimansa tilan ja epäilyksen. Siinä tiivistyy Dostojevskin kirjailijatyön lopputulema: hän tiesi, että kaikki eivät ymmärtäisi hänenkään tarinoitaan heti tai mutkattomasti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa. Naurettavan ihmisen sanoin:

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. [–] He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Kartano on todennut, että Dostojevskin loppukauden sanoma pitkälti konkretisoituu transsendenttisen universalismin ympärille. Schellingin filosofiaa seuraten kirjailija muotoili oman universalisminsa, jossa koko maailma palautuu pitkän ajan kuluessa ainoan oikean Kirkon (ortodoksikirkon) helmoihin ja oppii sellaisia käytöstapoja, jotka mahdollistavat kunnon yhteiselämän.10 Naurettavan ihmisen uni on utopistinen matka sellaiseen maailmaan, jossa tämä olisi jo tapahtunut. Silti tuo maailma on säilyttänyt haavoittuvuutensa.11

Publisistisen tuotantonsa alkuvaiheissa Dostojevski oli hyvin keskittynyt tämänpuoleisuuden ongelmiin. Hänen käsittelemiään suuria kysymyksiä olivat muun muassa maaorjien vapautuminen, paikallishallintoelinten (semstvojen) perustaminen sekä kansan lukutaidon opettaminen. Myöhemmässä tuotannossaan, johon Naurettavan ihmisen unikin kuuluu, hän lähti keskittymään tuonpuoleisuuden kysymyksiin – ja jäi sille tielleen kuoltuaan äkillisesti keuhkoverenvuotoon vuonna 1881.

Pahan ongelman Dostojevski onnistui konkretisoimaan suurromaaniinsa Karamazovin veljeksetNaurettavan ihmisen uni on tavallaan saman aiheen käsittelyn fantastinen harjoituskappale, jossa kirjailija tiivistää universalistisen ja utopistisen sanomansa. Kartanon mukaan Dostojevski halusi käsitellä pahuuden ongelmaa, jotta siitä tulisi tuttu vihollinen, ei voittamaton. Ihmisen pimeän puolen käsittely vapauttaa lukijaa syyllisyydestä ja häpeästä tehokkaammin kuin pahan salailu.

dream

Artikkeli on julkaistu Nuoressa Voimassa (nuorivoima.fi) 26.1.2018.

Lähteet:

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). – Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. – Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua s. 7–47. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861 – 1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873 – 1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

 

Viitteet:

  • 1.Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja sai alkunsa Graždanin-aikakauslehdessä. Hänen lehtikirjoituksensa olivat niin suosittuja, että niistä kehittyi itsenäisiä julkaisuja. Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen sitä hänen tuotantoaan olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjastaotettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Ja toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat entistä laajemmat kansanryhmät. On syytä muistaa, että Venäjällä ns. tavallinen kansa oli lukutaidotonta.
  • 2. Dostojevskin muita fantasianovelleja olivat muun muassa Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Satavuotias (1876) ja Lempeä neito (1876).
  • 3.Huomionarvoista on, että Dostojevskin tutkiminen Neuvostoliitossa oli lähes mahdotonta koko Stalinin valtakaudella (1925–1955). Vasta oikeastaan Hruštšovin ”suojasään” aikana venäläinen kirjallisuudentutkimus vapautui sen verran, että kirjallisuuspolitrukkien inhoamia kirjailijoita (joista Dostojevski oli ensimmäisiä) saatettiin tutkia hieman aikaisempaa rohkeammin. Mihail Bahtin (1895–1975) onnistui julkaisemaan Dostojevskin kaunokirjallista tuotantoa käsittelevän teoksen Dostojevskin poetiikan ongelmia vuonna 1929, mutta joutui vuoksi hän joutui kirjallisuudentutkijana pannaan 30 vuodeksi. Suojasään aikana Bahtinin teos ilmestyi laajennettuna versiona vuonna 1963.
  • 4.Kirjallisuudenlaji syntyi antiikin Kreikassa noin 200 eKr. ja sai nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Antiikin kirjailijoista menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa Antisthenes, Herakleides Pontikos, Seneca ja Apuleius. Genre vaikutti voimakkaasti muinaiskristilliseen ja bysantin kirjallisuuteen ja sen kautta myös muinaisvenäläiseen kirjakieleen. Myöhemmin menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa sellaiset kaunokirjallisuuden mestarit kuin Erasmus Rotterdamilainen, Cervantes, Grimmelhausen ja Voltaire.
  • 5. Tässä Dostojevski oli ottanut oppia Nikolai Gogolista, suuresta idolistaan. Myös Gogol oli yhteiskuntakriitikko, joka päätti tehdä näkemyksistään satiiria. Hänen yleisönsä reaktiot vaihtelivat jyrkästi kirjoittamisen lajityypin mukaan. Venäläisyleisö salli kirjailijalle jopa ankaran yhteiskuntakritiikin, jos se päättyi puhdistavaan nauruun. Mutta kun Gogol lähti kirjoittamaan vakavassa sävyssä venäläisen yläluokan ja virkamiesten teennäisyydestä, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta, hän menetti yleisönsä.
  • 6. Ajan historiakuvaa sävyttävät muun muassa Venäjän-Turkin sota (1877–1878) sekä useat poliittiset murhat ja aseelliset hyökkäykset poliisia ja valtakoneistoa vastaan. Monarkian vastatoimet valtion rauhoittamiseksi olivat ankaria.
  • 7.Myös fantasiakirjoittajana Dostojevski otti mallia Nikolai Gogolista, joka julkaisi useita fantastisia kertomuksia.
  • 8.On kiintoisaa, ettei Schellingin filosofia saanut 1800-luvulla oikeastaan minkäänlaista vastakaikua Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä tuli hyvin merkittävä osa filosofian opetusta ja filosofista ajattelua. Kuten tiedettyä, suomalainen filosofia otti oppinsa Hegeliltä, joka sai Snellmanista apostolinsa Suomenniemelle. Kuten Veijo Meri (1994, 202) on todennut, Hegelin filosofia ei kelvannut Ruotsille eikä Venäjälle ja Suomesta tuli ainoa maa maailmassa, jossa jonka yliopistossa opetettiin Hegelin filosofiaa.
  • 9.Dostojevskin publisistinen tuotanto tarkoittaa kirjailijan omissa nimissään kirjoittamia lehtikirjoituksia.
  • 10.Dostojevskin ystäviin kuulunut Vladimir Solovjov kirjoitti vuonna 1881, että Dostojevski kutsui kansansa uskoa Kirkkoon ”venäläiseksi sosialismiksi”. Dostojevskin venäläinen sosialismi kohottaa kaikki sille moraaliselle tasolle, jota Kirkko edustaa henkisenä veljeskuntana. Toisin kuin eurooppalainen sosialismi opetti, tässä ei tarvita väkivaltaista vallankumousta.
  • 11. Tähän suuntaan osoittaa novellin sisällä uusi ”syntiinlankeemus”, joka rikkoo kristillisen utopian. Suuriin mittoihin kehittyvä lankeemus pois Kirkon piiristä toisintaa kristillis-juutalaista perusmyyttiä.