Klassikon taltutus ei ole rakettitiedettä

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Maria Laakso ja Johanna Rojola

Maria Laakso ja Johanna Rojola.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko! Tammi 2019. 216 s.

TALTUTA KLASSIKKO! on kaunokirjallisiin klassikoihin iloisesti tutustuttava opaskirja koululaisille. Valloittavan hauskan sekä omaperäisesti kirjoitetun ja kuvitetun tietokirjan soisi tosin kulkeutuvan muidenkin kuin alaikäisten opiskelijoiden käsiin.

Teoksen kirjoittanut Maria Laakso ja kuvittanut Johanna Rojola osoittavat monin tavoin, ettei klassikon lukeminen ole aina helppoa tai yksinkertaista. Ei kuitenkaan rakettitiedettäkään! Kirjoittaja onnistuu kaivamaan hauskan lukutavan, joka motivoi tutustumaan klassikoihin.

Taltuta klassikko! kääntää kahdeksan kotimaista merkkiteosta nykynuorille ymmärrettävään muotoon. Mukaan ovat päässeet Aino Kallaksen Sudenmorsian, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, L. Onervan Mirdja, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Elias Lönnrotin Kalevala, Edith Södergranin Runoja, Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Pitempää kaanonia kaipaaville löytyy vielä 50 lisäklassikon lista teoksen lopusta.

Klassikon taltuttamiseen tarvitaan tietoa, rohkeutta ja seikkailumieltä.

MARIA LAAKSO kertoo ohjeita aloittelevalle klassikonlukijalle ja luettelee suomalaisen klassikkoteoksen selvimmät tuntomerkit. Sen jälkeen hän ottaa kantaa siihen, kuka Suomessa klassikot oikein määrittelee, syntyykö uusia klassikoita ja kannattaako klassikoita oikeastaan lukea – edes koulussa.

Taltuta klassikko! -teoksen avainsana on taltuttaminen. Klassikon taltuttamiseen tarvitaan tietoa, rohkeutta ja seikkailumieltä.

Varsinkin nuori lukija saattaa mieltää kaunokirjalliset mestariteokset muriseviksi hirviöiksi, jotka on viisainta kiertää kaukaa mielenrauhan säilyttämisen nimissä. Tähän Laakso vastaa seikkaperäisillä asenneohjeilla, joilla lukemisen pelko saataisiin aisoihin ja lukukokemukseen löytyisi tasapainoisempi lähtökohta.

”Parasta klassikoissa on se, että ne käsittelevät sellaisia teemoja, jotka ovat kiinnostavia sukupolvelta toiselle: rakkautta, seksuaalisuutta, valtaa, yksilön ja yhteiskunnan suhdetta, ihmisen osaa maan päällä.” (s. 211)

Taltutukset seuraavat monesti samaa kaavaa. Ensin kerrotaan lukemaan motivoiva anekdootti tai tapauskuvaus, sen jälkeen esitellään kirjailijan pienoiselämäkerta.

Ennen klassikkoteoksen juonikuvausta saatetaan todeta jotain teoksen edustamasta tyylikaudesta. Sitten seuraa sivukaupalla teoksen vastaanoton arviointia ja sisällön tulkintaa, jossa nuorisokeskeiset vertaukset sinkoilevat tämän tästä.

Laakson ja Rojolan teos käy hyvin klassikkopäivityksestä.

ÖVERIKSI MENEE muutaman kerran mutta menköön.

Äidinkielen opettajat menevät hämilleen, kun heidän opiskelijansa yllättävät heidät omilla lukukokemuksillaan, kun ovat monesti tottuneet siihen ajatukseen, etteivät nykynuoret lue kirjoja tai edes lehtiä. Sitten Laakso osoittaa hilpeällä tyylillään, mikä on äikän opettajien merkitys klassikoiden taltuttamisessa.

”Kaikkihan tietävät, että opettajat vetäytyvät oppituntien päätyttyä koulun kellareihin lepäämään ruumisarkuissaan. Harva kuitenkin tietää, että latautuakseen seuraavan päivän oppitunteja varten äikän open on luettava klassikoita vähintään neljä tuntia joka yö.” (s. 15)

Taltuta klassikko! avaa monenlaisia yllättäviä asiatietoja myös sellaiselle lukijalle, joka on harrastanut kirjallisuutta pitkään. Sen vuoksi Laakson ja Rojolan teos käy hyvin klassikkopäivityksestäkin. Sen äärellä konkarilukija voi testata hieman sitä, millaisen käsityksen aikoinaan omaksuikaan vaikka Seitsemän veljeksen sisällöistä.

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2020.

taltutaklassikko

Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

, , , , , ,

veikkohuovinen

Veikko Huovinen. Kuva: Harri Nurminen.

Tero Liukkonen: Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997. 196 s.

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies. Veikko Huovisen elämä. Into 2018. 342 s.

Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) täytti keväällä 1997 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisi tuolloin kirjallisuustieteellisen tutkimuksen Huovisen kaunokirjallisesta tuotannosta. Tutkimuksen takana oli porvoolainen tutkija ja kirjailija Tero Liukkonen (s. 1960).

Liukkonen sisällytti tutkimukseensa 26 Huovisen teosta, jotka oli kirjoitettu vuosina 19501995. Kirjailijan koko tuotanto käsittää yli 40 teosta. Liukkosen tutkimuksesta oli jätetty pois Huovisen näytelmät, päiväkirjat, artikkelit, erätarinat sekä pamfletit.

Kirjallisuudentutkijana Liukkonen hyödynsi eklektisesti monenlaisia näkökulmia ja tutkimusotteita. Lopputulos oli varsin sirpaleinen ja hajanainen. Monenkirjavien näkökulmien sovittaminen yhdeksi juontevaksi tarinaksi oli vaikeaa. Tuotteliaan kirjailijan teostuotannon haltuunotto yhdellä kertaa ei sekään ollut helppo tehtävä.

Liukkonen käytti hyväkseen asiantuntijalausuntoja koskien Huovisen tuotantoa. Sekundaarilähteiden kirjoittajien joukossa oli niin sanomalehtien päivänkriitikoita kuin yliopistojen kirjallisuudentutkijoita. Huovis-tutkijana Liukkonen onnistui verraten hyvin kokoamaan synteesin Huovisen teoksista eri aikoina esitetyistä argumenteista.

Asiantuntijalausuntojen kautta tutkija Liukkonen yritti selvittää erityisesti, millaisina Huovisen teokset oli aikoinaan vastaanotettu. Tutkimuksen keskeinen metodologinen painotus, joka ei kuitenkaan tuotu selvästi näkyviin, lienee ollut reseptioteoriassa.

Liukkonen käytti myös paljon tekstialaa esitellessään Huovisen tuotannon sisäisiä ja ulkoisia intertekstuaalisia suhteita. Kirjallisista esikuvistaan Huovinen nosti itse esille varsinkin Pentti Haanpään ja Ilmari Kiannon.

Deskriptiivistä tutkijanotetta tavoitellut Liukkonen ei ollut tutkimiensa teosten suhteen kovinkaan kriittinen. Ennemminkin päinvastoin.

Tekstijaksot, jotka ylistivät Huovisen kirjallisia ansioita ja innovaatioita varsin vuolaasti, kertoivat jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta ”suurta neroa” kohtaan.

Veikko Huovinen oli kuitenkin ollut kirjailijana äärimmäisyyksien mies, joka varmasti herätti lukijoissaan yhtä paljon vihaa kuin ihastuksen tunteita. Selkeästi ambivalentin kirjailijakuvan piirtäminen olisi siksi ollut paikallaan.

Huovisen tuotantoon ja varsinkin sen vastaanottoon liittyi voimakkaita ristiriitoja, joiden ohittaminen esimerkiksi neromyyttiin vetoamalla oli todellisuuden tarkoituksellista vääristämistä.

teroliukkonen

Tero Liukkonen. Kuva: Karjalainen.

Liukkosen Huovis-tutkimuksen ansiona voi pitää sitä, että tutkija kirjoitti verraten hyvää yleiskieltä. Näin ollen tutkimustekstiin saattoi melko vaivattomasti perehtyä kuka tahansa Huovisen teoksista kiinnostunut henkilö riippumatta tämän kirjallisuustieteellisestä koulutuksesta.

Käsikirjamainen kokoomateos oli suureksi hyödyksi tuleville Huovisen tuotannon tutkijoille. Teos antoi konkreettisen pohjan myöhemmin esille nousevien havaintojen pohtimiseen jo esitettyjen argumenttien synteesiä vasten.

Huovis-tutkimus toi myös esiin paljon kiintoisia faktoja Huovisen tuotannon takaa. Sotkamolaiskirjailijan asennetta yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaihtuviin maailmanaikoihin nähden kuvattiin heuristisena eli kekseliäänä. Kuriositeettina mainitaan, että kirjailija muun muassa keksi erääseen novelliinsa salmiakkikoskenkorvan kauan ennen Alkoa.

Liukkonen kysyi loppupäätelmissään, oliko Huovinen nähtävä sellaisena junttimaisena populistina, joka vuosikymmenestä toiseen yritti keksiä tuoretta sanottavaa urbaanista yhteiskunnasta sivussa eläville yksilöille.

Perusteellisen tutkimustyön jälkeen Liukkonen päätyi toteamaan, ettei tällainen asenteellinen lähtökohta kertonut koko totuutta.

Huovinen oli nimittäin ollut  enemmän leikittelijä, uuden kokeilija, paljon aikaansa edellä. Tässä suhteessa hän oli samanlainen kirjailija kuin Aleksis Kivi tai Pentti Haanpää. Vai oliko tutkijan viljelemää neromyyttiäkö tämäkin?

Tosiasia kuitenkin on, että moni-ilmeistä ja monenlaista kokeillutta Huovista on ollut varsin vaikea kategorioida yhden tyylisuunnan tai kirjallisuudenlajin alle. Toinen Huovisen elämäkerturi oli Kainuun Sanomien pitkän linjan kulttuuritoimittaja Eero Marttinen (s. 1943), joka julkaisi keväällä 2018 kiintoisan elämäkertateoksen suuresta idolistaan.

Hiljaisen hymyn mies oli rakenteeltaan kuin lehtijuttusarja. Teos perustuikin pitkälti Marttisen Kainuun Sanomiin kirjoittamiin uutisiin ja artikkeleihin.

Huovinen oli Marttisen mukaan tolkun mies, joka käsitteli tolkun asioita. Pentti Haanpään ohjetta noudattaen Huovinen käsitteli vaikeitakin asioita huumorin avulla.

Tolkku-sanan kainuulainen merkitys paljastui Marttisen teoksesta.

Tolkku merkitsee uutteraa, ahkeraa, sanoissaan ja teoissaan tunnollista ja asioistaan huolta pitävää. Tolkun synonyymi on esimerkiksi jämerä.

Metsänhoitaja Huovinen ponkaisi kirjalliseen julkisuuteen 1952 täysosumallaan Havukka-ahon ajattelija. Komean uran aikana syntyivät muun muassa kirjat Veitikka, Lampaansyöjät, Joe-setä, Hamsterit, Koirankynnen leikkaaja ja Lentsu.

Merkille pantavaa on, ettei Havukka-ahon ajattelija ponnahtanut saman tien kuuluisuuteen. Julkisuuspommi jytkähti vasta, kun lausuntataiteilija Eino Hyyrynen alkoi lukea romaania radiossa.

Huovisen kirjailijanlaadun perustaksi Marttinenkin nosti kolmikon Kivi, Haanpää ja Kianto. Varsinkin Ilmari Kianto nousi Marttisen teoksessa monesti esille. Kiannon suuri esikuva painoi Huovisen hartioita kuin viitta loppuun saakka.

Hiljaisen hymyn mies lähti liikkeelle kirjailijan lapsuudesta ja väritti koko matkan Huovisen kuolemaan saakka.

Marttisen kuvaamana Huovinen oli hyvin herkkä taiteilija. Hän vaihtoi välillä kustantajaakin lähes hetken mielijohteesta, mutta kirjoitti myöhemmin sekä Otavalle että WSOY:lle.

Hilkka-vaimo työskenteli hammaslääkärinä. Huovisilla oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2006).

Huovisen huumori, luonnonkuvaukset ja yhteiskuntakritiikki olivat lukijoille tärkeitä vuosikymmenien ajan. Kirjailijan suhteellisuudentaju kesti menestykset ja menetykset.

Huovisen elämän raskain vaihe osui vuoteen 2006, kun mieleltään sairas Pekka-poika riisti hengen itseltään. Aihetta sivusi kirjailijan viimeinen kirja Pojan kuolema (2007).

Huovinen oli erittäin tarkka journalistien kanssa. Marttiseen hän luotti alusta asti. Se näkyi elämäkerran lukuisista vuoropuheluista, jotka olivat avoimia ja suorasukaisia.

Kainuulaiskirjailijan viittaa Huovinen ei halunnut päälleen. Luokittelut tuntuivat hänestä muutenkin vääriltä.

Huovinen oli tyylitajuinen satiirikko, joka osasi terävästi ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia. Hänestä maailma oli täynnä naurunaiheita: niitä piti vain osata katsoa.

Vahinko vain, että Huovisen lennokkaat yhteiskuntasatiirit jäivät Konsta Pylkkäsen varjoon. Lopulta kirjailija taipui yleisönsä edessä ja kirjoitti Havukka-ahon ajattelijalle jatko-osan 2004.

Häntä ymmärrettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Useita kirjallisuuspalkintoja pokannut Huovinen sai 1999 professorin arvonimen. Hänellä todettiin haimasyöpä 2009, johon sitten meni.

Marttisen kirjaa olisi toivonut toimitettavan hieman tiiviimmäksi. Muuten sujuvaa tekstiä silpoi iso joukko lehtileikkeitä, joista jotkut olivat useiden sivujen mittaisia. Teoksessa olevista lukuisista valokuvista useimmat olivat toimittajan itsensä ottamia.

Kirjailijan omintakeiset tokaisut maailman menosta olivat Marttisen teoksen parasta antia.

eero-marttinen

Eero Marttinen. Kuva: Into Kustannus.

Kirjoituksen pohjalla olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.

 

Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa

Avainsanat

, , , ,

ristoisomäki

Risto Isomäki.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit. Kirjayhtymä 1997. 335 s.

TIEDETOIMITTAJA Risto Isomäki (s. 1961) on ollut pitkään kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia tieteiskirjailijoitamme. Hän aloitti scifi-tuotantonsa 1991 debytoimalla novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset saivat merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla.

Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetettiin ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä.

Torjuntaretket olivat tuloksellisia, mutta hengenvaarallisia. Aniharva romaanin lukuisista retkikuntalaisista palasi takaisin kotiin.

Viisinäytöksisen ja loistavasti rakennetun avaruusoopperan tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, aikaisimmillaan 40 vuoden päähän nykyhetkestä.

Tässä mielessä Pimeän pilven ritarit poikkesi olennaisesti Isomäen aikaisemmista teoksista, joissa aikasuhteet olivat suunnattomasti laajempia. Esimerkiksi Gilgamešin tappion loppunäytös tapahtui vasta 80 miljardin vuoden kuluttua!

Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään synkkää luettavaa.

JO TUOHON aikaan vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti lennokkaat tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Amerikkalaiset astronautit lentelivät sukkuloillaan avaruuden halki ja törmäsivät outoihin merkkeihin, jotka antoivat aihetta epäillä uusien elämänmuotojen olemassaoloa. Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki oli siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta.

Romaania kirjoittaessaan Isomäki oli ollut jo pitkään mukana erilaisissa ympäristö- ja kehitysmaaprojekteissa ympäri maailmaa. Ekologiset kysymykset olivat siksi lyöneet vahvan leiman Isomäen kaunokirjalliseen tuotantoon.

Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Romaanihenkilöt eivät voineet mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofeja ja saastumista.

Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyi epäonnisella avaruusmatkalla painajaismaiseksi räpeltämiseksi. Toivottomuus lieneekin ollut tuolloin Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta.

pimeänpilvenritarit

Romuluksen sielu: Dostojevski, Shakespeare, Churchill

Avainsanat

, , , , , , , ,

Seuraavista linkeistä voit kuunnella otteita teoksestani Romuluksen sielu – Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Warelia julkaisee teoksen 5.3.2020 Vammalassa, 11.3 Porissa ja 16.3 Ulvilassa.

dostoevskiy-700x394

Fjodor Dostojevski: klikkaa tästä.

winston

Winston Churchill: klikkaa tästä.

william

William Shakespeare: klikkaa tästä

Romuluksen sielun voit ostaa kätevästi täältä.

romuluksensielukansi

 

Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle

Avainsanat

, , , , , ,

katri-alatalo-raittiin

Katri Alatalo.

Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja Katri Alatalo (s. 1985) julkaisi keväällä 2019 kuudennen romaaninsa Ikuisesti, siskoni (Gummerus). Seuraavassa on kirjailijahaastattelu, jonka tein seuraavana syksynä.

Katri opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopistossa, eli samassa paikassa, jossa hän on aikoinaan opiskellut äidinkielen opettajaksi.

Alatalon teokset ovat tyylilajiltaan ns. korkeafantasiaa (high fantasy), joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ikuisesti, siskoni edustaa myös tätä genreä.

Katri on kirjoittanut myös enemmän kauhuun, scifiin tai maagiseen realismiin luokiteltavia tekstejä.

– Nautin siitä, jos onnistun hieman vaihtelemaan tyyliä ja tekstin ääntä erilaisissa tarinoissa: joskus suoraviivaisempaa seikkailua, joskus runollisempaa kielellä leikittelyä, joskus synkintä mahdollista kauhutunnelmaa ja joskus jopa huumoria! Kyllästyn helposti, joten vaihtelu on tärkeää.

Ikuisesti, siskoni on luokiteltavissa kelttifantasiaksi.

IKUISESTI, SISKONI ei liity millään tavoin Katrin muihin teoksiin.

Kirjailijan ensimmäiset kolme kirjaa muodostivat Mustien ruusujen maa -trilogian. Tämän jälkeen Katri julkaisi vielä novellikokoelman Älä riko pintaa, joka sijoittuu trilogian kanssa samaan fantasiamaailmaan.

Seuraava romaani Käärmeiden kaupunki sijoittuu aavikkomaailmaan, ja Ikuisesti, siskoni taas on luokiteltavissa kelttifantasiaksi. Teoksessa on vaikutteita Skotlannin historiasta ja maisemista.

– Kun saa teoksen valmiiksi, tekee monesti mieli kirjoittaa seuraavaksi jotain ihan muuta. Siitä kumpua tarve sijoittaa tarinoita jopa erilaisiin fantasiamaailmoihin. Toisaalta teksteissä on paljon yhteisiäkin asioita, esimerkiksi teemoissa.

– Joskus tuntuu, että kirjailijana yrittää aina vain pohtia vastauksia samoihin kysymyksiin eri sanoilla. Esimerkiksi kasvuun ja perhesuhteisiin liittyviä teemoja on toistunut minulla usein.

Katri haaveili kaunokirjailijan urasta jo seitsemänvuotiaana. Koulussa hänellä oli aina tosi kannustavia äikän opettajia, oikeastaan jokaisella kouluasteella.

– Lukioikäisenä ja parikymppisenä suorastaan häpeilin ja salailin kirjoitusharrastustani. Se tuntui nololta ja järjettömältä, enkä pitkään aikaan kehdannut sanoa ääneen edes silloiselle poikaystävälle, että haaveilin kirjan julkaisemisesta.

Katri on itse kirjafani eikä fanita varsinaisesti kirjailijoita. Useimmiten hän lukee kirjat vain kerran.

– Yritän tietoisesti välttää, ettei tulisi liian vahvasti vaikutteita yhdeltä suunnalta. Minulle tärkeitä ovat olleet kuitenkin ainakin Ursula K. Le Guinin, Robin Hobbin ja Patricia A. McKillipin fantasiakirjat, myös kielellisesti ja tyylillisesti.

Kotimaisista tekijöistä Katriin ovat vaikuttaneet muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Ilkka Auer ja Helena Waris.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

IKUISESTI, SISKONI oli Katrille kaikkein raskaimman prosessin takana.

– Halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta ja panostaa kieleen niin paljon kuin ikinä osaisin. Se vaatikin paljon hiomista. Yritin myös päästä syvälle teemoihin kuolemattomuudesta, syyllisyydestä ja yksinäisyydestä.

– Kävi niin, että samalla kun laitoin päähenkilöni koville ja laitoin hänet kokemaan suuria tunteita laidasta laitaan, jouduin itsekin aika syviin vesiin! Taakkaa lisäsi se, että romaani vaati monta muokkaus- ja uudelleenkirjoituskierrosta.

Katri kirjoitti vuonna 2014 artikkelin ”Onko fantasialla tulevaisuutta?”, joka julkaistiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemassa Kummallisen kirjoittajat -oppaassa. Hän tallensi tekstiin silloiset ajatukset fantasiagenrestä ja ehkä omasta urastaankin.

– Siihen juttuun voi olla hauska palata vuosien päästä ja katsoa, ovat teesit edelleen voimassa.

Katri on kirjailija, joka opettaa sivutyökseen. Hän opiskeli aikoinaan Jyväskylän yliopistossa suomen kielen opinnot opettajalinjalla. Hän on koukussa kirjoittamiseen, koska se on niin tehokas tapa päästä flow-tilaan ja hetkeksi täysin irti omasta mielestä, huolista jne.

– Kun kirjoittaa, pystyy todella unohtamaan itsensä hetkeksi! Muuten tulisin aika kiukkuiseksi.

Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10-20 liuskaa viikossa.

KIRJOITUSPROSESSIT OVAT VAIHDELLEET eri teosten kohdalla.

– Kirjailijana olen suunnittelija: tykkään suunnitella ensin ja kirjoittaa sitten. Yritän oppia koko ajan lisää. On tosi tärkeää että kirjoitusprosessi on joustava ja että työkalupakissa on erilaisia keinoja testata eri tekstien kanssa.

Usein jonkinlainen alkukuva saa kirjoitusprosessin käyntiin ja lentoon. Ikuisesti, siskoni -romaanin kirjoittaminen käynnistyi, kun Katri näki mielessään yhtäkkisen kuvan punatukkaisesta naisesta lumimyrskyssä, selässään kaksi miekkaa ristikkäin.

– Pyörittelen helposti alkukuvaa mielessäni jopa pari vuonna, ideoin ja teen taustatyötä. Suunnitelmavaiheessa suunnittelen draaman kaarta. Jaan tarinan ensin kolmeen näytökseen, ja sitten saatan kirjoittaa synopsiksen tai tehdä lukulistan.

Kun prosessi lähtee liikkeelle, Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10–20 liuskaa viikossa aamupäivisin. Iltapäivisin hän suunnittelee ja luonnostelee seuraavan päivän tekstiä.

– Minulla lukee aina kalenterissa kirjoitusajat ja mitä lukua tai kohtausta kirjoitan sinä päivänä. Merkkaan ne siis kalenteriin ihan kuin mitkä tahansa työtehtävät. On ihanaa nähdä, kun tekstiä alkaa syntyä.

Ikuisesti, siskoni -teoksen editointi kesti puolitoista vuotta.

– Kirjoitin kässäriin melkein 50 % uutta tekstiä, tiivistin paljon, vaihdoin aikamuotoa, säädin kaikkea mahdollista. Lopuksi oikoluku ja taiton tarkistus, jolloin päästin pilkunviilaaja-persoonani esiin – ja nautin siitä tosi paljon!

Katrista tuntuu, että liikaa lukuenergiaa kuluu siihen omien tekstien muokkausvaiheeseen ja siihen, kun lukee muiden käsikirjoituksia tai opiskelijoiden tekstejä.

– Äänikirjat ovat onneksi tuoneet ikään kuin lisää lukuaikaa. Silloin kun ei jaksa enää lukea-lukea, voi kuunnella kuitenkin vielä. Tänä vuonna yritän suorittaa Helmetin haastetta. Saa nähdä onnistuuko. Ainakin vielä olen jäljessä tavoitteesta.

Kirjan julkaisussa täytyy kaikkien tähtien olla kohdallaan.

KATRILLE SPEFI ja fantasia antavat ainakin teoriassa mahdollisuudet mihin vain. Aina on jotakin uutta, mitä voisi keksiä, sekä uusia ”entä jos”-kysymyksiä, joita pohtia.

– Voisin kirjoittaa realistisiakin tarinoita, jos löytäisin niihin sopivia ideoita. On outoa, että jos yritän kirjoittaa perhesuhteista tai muusta arkisesta, sinne aina hiipii mukaan jokin kummitusjuttu tai vastaava. Spefi-elementti antaa tarinaan jonkinlaisen lisätason, ylimääräisen ulottuvuuden, josta tykkään.

Katri haaveilee nuortenromaanisarjan kirjoittamisesta, mutta saapa nähdä, tuleeko sellaista jonain päivänä.

– Jo romaanin kasassa pitäminen on haasteellista, saati sitten laajan sarjan! Tällä hetkellä haluan kirjoittaa nykyaikaan sijoittuvaa, urbaania tarinaa, jossa on mukana vähän kepeyttä ja seikkailullisuutta. Se voisi olla vastapainoa Ikuisesti, siskoni -romaanille.

Katri on ollut hyvin tyytyväinen yhteistyöhönsä Gummeruksen kanssa. Kirjailijana hän on oppinut, että jokainen teksti alkaa aina nollasta ja sekä teoksen valmistuminen että sen julkaisu ovat aina epävarmoja.

– Tuntuu, että kirjan julkaisussa täytyy olla kaikki tähdet kohdallaan: juuri oikea hetki, oikea kässäri ja oikea kustantamo. Kaikkein tärkeintä on, että teos löytää tiensä oikeiden lukijoiden käsiin.

Ikuisesti, siskoni on onnistunut koskettamaan lukijoita.

– Siinä vaiheessa kun joku paljon lukeva ihminen kertoo, että tarina onnistui vaikkapa menemään ihon alle, se tuntuu kirjailijana ihan huikealta. Erityisesti lämmittää, kun on tullut positiivisia kommentteja kirjan kielestä ja henkilöistä.

katrialatalonteokset

Haastattelu on julkaistu lyhennettynä Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.

Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio

Avainsanat

, , , ,

taija tuominen

Taija Tuominen.

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019. 245 s.

HARVOIN OLEN ahminut yli 200-sivuista teosta siten, kuin kävi talvilomaviikolla lukiessani hämeenlinnalaisen Taija Tuomisen (s. 1962) romaanin Kuningaskobra.

Opiskelukaverini autofiktiivinen esikoisromaani Tiikerihai (2000) oli railakas ja omakohtainen sukellus lapsuuden perhehelvettiin, jossa väkivaltainen ja alkoholisoitunut äiti hallitsi kovasanaisena jääkuningattarena.

Kului 19 vuotta, ennen kuin Tuominen julkaisi seuraavan kerran romaanin.

Tiikerihain jälkeen Tuominen on ansioitunut muun muassa suosittuna kirjoittajakouluttajana, läänintaitelijana ja toiminnanjohtajana. Hän on julkaissut myös kirjoitusoppaita.

Taija varttuu rintamamiestalossa Hauholla.

MYÖS KUNINGASKOBRA on autofiktiota. Romaani kertoo kollaasinomaisesti oman äänen ja kirjoitustyylin etsimisestä ja löytymisestä. Samalla Taija-niminen kertoja käy läpi taistelujaan sukulaistensa kanssa, opiskeluvaiheitaan, työkuvioitaan jne.

”Ajattelen, että lapsuus maalla saa kaipaamaan maailmalle. Se opettaa olemaan pelkäämättä mitään. Se antaa levon kulkea kirkkaan tähtitaivaan alla tai avata pimeän ladon oven. Se saa laittamaan sukset jalkaan ja hiihtämään kaksikymmentä kilometriä lumisten metsien poikki Aulangolle, lähelle Hämeenlinnaa, tuijottamaan lumoavia kaupungin valoja, salaperäisyyttä ja elämää.”

Taija varttuu rintamamiestalossa Hauholla. Sieltä kolmekymmentä kilometriä Hämeenlinnaan on valovuosi. Kun Hauhon lapsuudenkodin seinät käyvät liian ahtaiksi, Taija lähtee maailmalle ja löytää oman polkunsa.

Kosmopoliitti reissaa kirjallisuushommissa maapalloa kiertävällä radalla, tapaa lukijalle tuttuja ja vieraita kasvoja läjäpäin. Silti sielua kuristaa yksinäisyys, kun ei ole ydinperhettä. Taija törmää muihin kaltaisiinsa maailmankansalaisiin ja solmii kestäviä ystävyyssuhteita.

”Ajattelin joskus, että me olimme kaikki metsän poikki käveleviä tiikereitä ja rakastin sitä suurta perheetöntä maailmaa, jossa ylistettiin juurettomuutta ja itse tehtyjä valintoja. Lopulta olimmekin keskenämme perhe, onnellinen aikuissuku.”

Onnellisesta kohtalonoikusta Taija saa henkisen äidin hienoluonteisesta äidinkielenopettajasta Hilja Mörsäristä (1932–2016), joka rohkaisee ja kannustaa häntä aikuiselämän eri vaiheissa.

tuominen&mörsäri

Taija Tuominen ja Hilja Mörsäri.

KUNINGASKOBRA PALAA Hiljaan monta kertaa ja aina kaunein sävyin. Ilman tämän hienovaraista ja viisasta ohjausta kirjoittaja ei olisi selvinnyt läpi siitä viidakosta, johon hänet kohtalo heitti.

Alussa Taija on Mörsärin oppilaana Kaurialan lukion iltalinjalla 1980-luvulla. 24-vuotiaan punkkarin ensimmäinen essee ihmetyttää opettajaa: tekstistä aistii kirjoittajan vahvan läsnäolon. Tutustuttuaan nuoreen maalaistyttöön enemmän Hilja kutsuu Taijan jopa lapsuutensa maisemiin Tornionjokilaaksoon.

Nukkuessaan Mörsärin lapsuudenkodissa Taija tuntee olevansa onnellinen. Sinne lapsuutensa maisemiin hienon opettajan ja äitihahmon uurna haudataan 2016.

Juuri Hilja ehdottaa Taijalle, että tämä hakeutuisi ensin Oriveden opiston kirjoittajakurssille ja myöhemmin Tampereen yliopistolle.

Kun Taija valmistuu vuosien päästä maisteriksi ja Tiikerihai julkaistaan, Hilja itkee. Hän kokee äidin onnea ja ylpeyttä.

Kuningaskobra ammentaa kovan kohtalon synkkiä vesiä.

ROMAANIN ALUSSA Taijan kotitalo on palanut. Ja tytär toivoisi, että kauhea äiti olisi palanut mukana.

”Talon palaminen on parasta mitä on vuosikausiin tapahtunut.”

Yhteenotot äidin kanssa äityvät nyrkkitappeluksi. Lopulta äiti tekee sellaisia temppuja, että joutuu niistä käräjille vastuuseen. Taija on itse tehnyt rikosilmoituksen.

Tiikerihain tavoin myös Kuningaskobra ammentaa kovan kohtalon synkkiä vesiä akvaarioon näytille.

Vähitellen vesi seestyy, raskaimmat ainekset painuvat pohjalle ja veden pinnalle jää kevyempää ja valoisampaa tavaraa. Valo paistaa koetun läpi ja elämänilo on konkreettinen, monista painolasteista huolimatta.

”Yritin kirjoittaa muuta. Yritin keksiä, mutta ei siitä mitään tullut.”

Tiikerihain lukeneille Tuomisen toinen romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Tuomisen taidolla käyttämä kollaasitekniikka ja lakoninen kerronta ovat yllättävän tehokkaita ja ilmavia. Romaani koostuu lyhyistä episodeista, joissa on äärimmäisen vähän jos ollenkaan kuvaavia johdantolauseita.

Lopputulemana on ilmava kerronta, joka tempaisee mukaan kerronnan vuolaaseen virtaan.

Hämeen tyttö näyttää taivaan merkit tamperelaisprofessorille.

MUISTAN NAURANEENI useammassa kohdassa Tuomisen viljelemiä anekdootteja ja sanontoja. Yllättävistä sattumuksista puhumattakaan.

Taija pääsee Tampereen yliopistolle lukemaan kirjallisuutta pääsykokeiden ohitse, ”erikoistapauksena”. Itse pääsin samaan ryhmään seitsemänneltä varasijalta.

Yliopistolla sattuu ja tapahtuu vuosien aikana kaikenlaista yksitoikkoista ja värikästä. Taija ystävystyy kirjallisuuden professorin kanssa – joka lähtee seuraamaan häntä illan pimeydessä.

Hämäläisen maalaistytön reaktio tähän on niin vakuuttava, että vanha opettaja muuttaa oudon tapansa kerta heitolla.

David Bowie on nuorelle Taijalle idoli ylitse muiden, jota hän kuuntelee iltalypsyn jälkeen pimeän pihamökin lattialla.

Kun Bowie laulaa muukalaisesta linnunradan toisella puolen, Taija tuntee sisimmässään, ettei ole sittenkään yksin, vaikka muuten tuntuu mitä yksinäisimmältä. Hän tietää, että jossain on maailma, avaruus, linnunrata – ja David Bowie.

Kun pop-laulaja menehtyy vuosikymmeniä myöhemmin, Taija kuulee asiasta New Yorkin -matkallaan. Maailma romahtaa, kuin lähiomainen olisi kuollut.

”Because of David I was not so lonely and lost. You painted my face visible to me.”  

David-Bowie

David Bowie.

KALLE PÄÄTALO oli Tuomiselle tuttu kirjailija lapsuudesta lähtien.

Hänen isänsä luki Päätaloa mielellään. Iijoki- ja Koillismaa-sarjat löytyivät kotitalon kirjahyllystä.

Isä muisti valtavan määrän vuorosanoja ja kohtauksia ulkoa. Kun jokin maatalon työasia liippasi läheltä muistikuvaa, hän saattoi kävellä kirjahyllylle, etsiä saman tien oikean kirjan oikean sivun ja lukea Päätalon kuvausta ääneen.

Pitkä, leveäharteinen hämäläismies seisoi kumarassa harmaat villasukat jalassa, onnelliset kasvot kohti aukeamaa ja luki hartaasti kuin pappi postillaa kinkereillä.

Samalla onnellisuudella isä luki ääneen kaikki Päätalon seksikohtaukset. Siinä tuleva kirjailija sai aimo annoksen sukupuolivalistusta.

Saiko Tuominen Päätalosta myös ratkaisevan virikkeen tai esimerkin autofiktiosta, jota hän itse tulisi myöhemmin kirjoittamaan?

Päätalojen väliin kirjahyllyynsä, tärkeään paikkaan, Taijan isä laittoi myöhemmin tytön kirjoittaman gradun. Kun isä on kuollut, Taija löytää tämän jäämistöstä valtavan määrän lehtileikkeitä: Taijan lehtikuvia, haastatteluja ja Tiikerihain kritiikkejä.

Kirjoita siitä, mistä sinun ei pitäisi.

”ÄLÄ IKINÄ anna pahalle periksi. Ole rohkea ja suora. Sinun pitää kirjoittaa juuri siitä, mistä et saisi kirjoittaa.”

Näin Hilja neuvoo Taijaa, kun tämä alkaa saada kielteistä palautetta kärkevistä kolumniteksteistään.

Hilja itse on toiminut kirjallisuuskriitikkona aikoinaan kuusamolaisessa Koillissanomissa. Hän oli saanut arvioitavakseen Timo K. Mukan elämäkerran (1974) ja kirjoittanut siitä ymmärtävän arvostelun.

Siinä Mörsäri olikin ainoa Suomessa: kaikki muut kriitikot teilasivat hämeenlinnalaisen Erno Paasilinnan räväkän teoksen.

On vaikea kirjoittaa hyvästä, jos mieli on täynnä pahaa.

LUULEN, ETTEIVÄT kaikki Tuomisen kuvaavat henkilöt ole todellisuudessa aivan sellaisia kuin Kuningaskobrassa on kuvattu.

Aikuistuttuaan Taija löytää itselleen Hämeenlinnasta miehen, joka suostuu asumaan eri osoitteessa. Taijan parhaalla hauholaisella lapsuudenystävällä (koodinimi Heli) on tappolista vihaamistaan ihmisistä samaan tapaan kuin Game of Thronesin Aryalla.

Vanhemmiten tästä tappajatytöstä tulee komisario Helsingin poliisilaitokselle.

Taija huomaa vaikeimmaksi kirjoittaa hyvistä asioista, jossa mielessä on paljon pahaa ja rumaa. Niistä on päästävä ensin eroon kirjoittamalla.

Kertoja liikkuu tiikerihain tavoin muistosta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Sirpaleinen teos kutoo silti pikku hiljaa laajan kertomuksen kokoon kiintoisaksi mosaiikiksi.

Kirjastoauto6

TUOMISEN HIENO romaani ylistää kirjoittamista ja siihen sisältyvää mystistä voimaa. Kirjoittaminen on väylä toisenlaiseen tulevaisuuteen, unelmien tuolle puolen.

En pitänyt teoksen roisia kieltä ongelmana, päinvastoin. Elämän ääni on voimakas, voimakkaampi kuin kuoleman.

Kirjoittaja heiluttaa henkisen vapauden lippua pitkän vankilajakson jälkeen. Hauhon pimeillä pelloilla kirjastoauton valot olivat olleet uuden ajan airuita, viestejä valoisammasta tulevaisuudesta.

Aika kaukana Hämeenlinnasta ja Hauholta Taija kuulee romaanin lopussa vanhan intiaanin sanovan:

”Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi.”

kuningaskobra

Sodan järkytys siirtyi Tolkienin fantasiaan

Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

tolkien

J. R. R. Tolkien: Gondolinin tuho. Alkuteos The Fall of Gondolin (Englanti 2018). Toim. Christopher Tolkien. Kuvittanut Alan Lee. Suom. Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva. WSOY 2019. 315 s.

”Kun nyt katson työtäni, jonka yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olen saanut päätökseen, sen tarkoituksena on nähdäkseni ainakin osittain ollut tuoda paremmin esille ”Silmarillionia” ja sitä, kuinka suuri on sen merkitys Tarulle Sormusten herrasta – miten se muodostaa välttämättömän ensiajan kahdelle isäni luomukselle, Keski-Maalle ja Valinorille.” (s. 11)

Näillä sanoilla avaa Christopher Tolkien (1924–2020) isänsä nimiin laittamaansa teosta Gondolinin tuho. Teos on yksi niistä J. R. R. Tolkienin (1892–1973) alkuperäisistä kadonneista tarinoista, jotka muodostivat perustan kirjailijan pääteokselle, Silmarillionille.

Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaa 1917 brittiarmeijan kasarmeissa. Se on ensimmäinen tarina hänen Keski-Maastaan. Vuoden 1920 kevätpuolella Tolkien luki tarinan Oxfordissa Exeter Collegen esseekerholle, vaikkei kyseessä ollut tavanomainen esseeteksti.

Tarinan ensimmäinen puoli tulkitsee Tolkienin hidasta velvollisuuden hyväksymistä sodan ensimmäisenä vuotena, toinen puolisko heijastaa hänen henkilökohtaista kamppailuaan Sommen taistelussa.

Gondolinin surullinen tarina tulee lähelle myös keväällä 2019 julkaistua Tolkien-elokuvaa. Kauhun hetket juoksuhaudassa inspiroivat kirjailijaa fantastisten ainesten äärelle.

Itsenäinen, kirjanpituinen versio tarinasta julkaistiin Englannissa vasta 30. elokuuta 2018.

Teoksen haltiankielisessä nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen.

GONDOLININ TUHOON on liitetty laajoja kommentaariosuuksia. Ne ovat oikeastaan teoksen parhaimpia osia.

Christopher Tolkienin toimitustavasta on todettava, että hän on sijoittanut mukaan varsinaisen tarinan rinnalle myös varhaisimmat versiot muutoskommentteineen. Samaa tekniikkaa hän käytti myös teoksessa Beren and Lúthien (2017) ja vähäisemmin teoksessa Húrinin lasten tarina (2007).

Gondolin oli noldoli-haltioiden upea salainen kaupunki Keskimaan Ensimmäisellä Ajalla. Elettiin aikaa, joka on noin tuhat vuotta ennen Sormusten Herran tapahtumia.

Pitkän linjan Tolkien-suomentajan Kersti Juvan sekä Jaakko Kankaanpään yhteissuomennos toisintaa Silmarillionin, Sormusten Herran ja Hobitin suomennoksista tuttua kielimaisemaa ja käännöstapaa. Tosin monia sanoja on korjattu vastaamaan paremmin Tolkienin alkuperäisiä ilmaisuja.

ESIMERKIKSI HALTIANKIELISESSÄ nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen. Gondolinin tuhon sanasto-osuudessa selitetään käytetyn Tolkienin alkuperäisiä muotoja. Näin esimerkiksi noldor on noldoli, Melkor on Melko jne.

Kaiken kauniin ja ihmeellisen vastapoolina oli Melko, Rautavuorilla majaileva pahuuden ruumiillistuma, jonka vakoojia löytyi joka paikasta ja jonka vihaiset hiisit (örkit) olivat saastuttaneet monta paikkaa. Örkit ovat haltiakielellä glamhoth, kauhistuttavan vihan kansa.

Melko, joka nimeä ei saanut mainita, vertautui lähes suoraan J. K. Rowlingin pääpahikseen Voldemortiin. Melkon voima haltioihin nähden oli pohjattoman kauhun lumous, niin että hän tuntui olevan alati lähellä haltioita, vaikka nämä olisivat kuinka kaukana tahansa Varjovuorista.

Tolkien sepitti paratiisin ylisanoja säästämättä.

GONDOLININ TUHON taustalla oli Nirnaeth Arnoediad eli Lukemattomien kyynelten taistelu, jossa Melko oli voittanut haltioiden armeijan ja tehnyt heistä kaivosorjia.

Romaanin alussa Ulmo houkutteli Tuorin lähtemään kivessäasujien luokse. Taustalla oli noldolin orjuus Melkon rautasaappaan alla. Rautavuoret oli nimetty Varjovuoriksi. Niiden alla oli Melkon valtakunta, jossa noldori asuivat orjuudessa. Örkkien kanssa!

Melko ei kuitenkaan ollut saanut selville kivessäasujien salaista kaupunkia Gondolinia, johon Tuor opastettiin ja jossa asuivat viimeiset vapaat haltiat.

Ulmon hahmossa oli myös raamatullisia piirteitä. Hän laittoi profeetalleen sanat suuhun kuin Vanhan testamentin Jumala Moosekselle. Ulmo myös lupasi Tuorille suuren perillisen ”jota enempää yksikään mies ei tiedä suurimmista syvyyksistä, sen paremmin merestä kuin taivaanvahvuudesta” (s. 48).

gondolin

Tuor pääsi monen mutkan kautta perille Gondolinin laaksoon. Tolkien sepitti kaupungin kauneuden paratiisimaiseksi ylisanoja säästämättä. Kuninkaanlinnan marmoriportaiden päästä löytyi haltiakuningas Turgon, Húrinin lasten tarinasta tuttu sotasankari.

Tuor jäi asumaan Turgonin luokse vuosiksi, nai tämän tyttären Idrilin ja sai pojan nimeltä Eärendel.

Ulmo oli luvannut Tuorille, että jos tämä löytäisi tien Gondoliniin, hän tulisi saamaan pojan, josta tulisi isona tunnettu merimies. Aikuisena pojasta tulikin Eärendel Merenkävijä, jonka poika taas oli Sormusten Herrasta tuttu Elrond. Eärendelin syntymä on yksi romaanin huippukohtia:

”Mitä kaunein oli tämä lapsi, sillä hänen ihonsa oli hohtavan valkea ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin eteläisten maiden taivas, sinisemmät kuin Manwën viitan safiirit; ja syvä oli Meglinin kateus hänen syntytessään, mutta Turgonin ja kaiken kansan riemu oli suuren suuri.” (s. 64)

Pelko kahlitsi sydämen loppuiäksi.

TOLKIENIN MILJÖÖNKUVAUKSESSA keskeisen roolin sai Sirion-joki. Se johti Ulmon valtakuntaan eli meren maille. Merenrannasta alkoi meritie Valinoriin, jonne haltiat uneksivat pääsevänsä.

Kun Turgon kieltäytyi Tuorin kehotuksesta käymästä Melkon joukkojen kimppuun, Tuor kehotti häntä seuraavaksi pakenemaan kansansa kera Valinoriin. Tähänkään Turgon ei suostunut, koska kukaan hänen lähettämistään haltioista ei ollut onnistunut löytämään meritietä Valinoriin.

Shakespearen ja Lönnrotin tavoin Tolkien kiinnitti valtavasti huomiota päähenkilöidensä heittelehtivien mielentilojen kuvaukseen.

Hän eritteli jokaisen mielentilan muutosta erikseen. Lukija pääsee näin kurkistamaan Tuorin, Turgonin, Melkon, Idrilin (Tuorin vaimo ja Turgonin tytär) ja petturi Meglinin pään sisälle kuin terapeutti.

Kaikkein onnettomimmaksi osoittautui Meglinin hahmo, jonka kovaa kohtaloa voi surkutella. Kuninkaan sisarenpoika oli Gondolinin kaivosmiesten päällikkö, joka joutui örkkien vangiksi ja ennen kuolemaansa päätti kavaltaa kotikaupunkinsa. Kun Meglin pääsi kosketuksiin itsensä Melkon kanssa, hän joutui tämän vangiksi myös henkisesti.

Tolkienin kertoja kuvasi taikuutta, jolla Melko kahlitsi Meglinin sydämen loppuiäksi.

Sen ydin oli suunnaton pelko, josta Meglin ei vapautunut, vaikka hänet palautettiin takaisin Gondoliniin ja vuodet kuluivat.

Moni asia kopioitiin lähes sellaisenaan Game of Thronesiin.

TOLKIEN KUVASI paljon päähenkilöiden päätöksentekoon liittyneitä ajatuskulkuja ja prosesseja. Heikot premissit ja perustelut korostuivat, mistä seuraten esimerkiksi Turgon vaikutti tyhmältä kuninkaalta.

Poikkeuksen teki Tuor, joka puhui Ulmon sanoja eli esiintyi jumalallisena profeettana. Toinen poikkeus oli Idril, jolla oli jumalallista näkökykyä tulevaisuuteen (vrt. Silmarilit):

”Idrilillä oli kyky nähdä ajatuksillaan tarkasti ja syvälle pimeyteen, joka haltioiden ja ihmisten sydämissä vallitsee, ynnä synkkään tulevaisuuteen, jonka se saattaa tuoda tullessaan; ja siinä hän oli taitavampi kuin eldaliën suku yleensä.” (s. 67)

Idril arvasi kaiken etukäteen: Melkon juonet, Meglinin petoksen, Gondolinin tulevan tuhon. Hän sai Tuorin palkkaamaan parhaat ja luotettavimmat kaivajat, jotka ryhtyivät kaivamaan salaista pakokäytävää. Tämäkin projekti venyi vuosien mittaiseksi.

elves

Samaan aikaan Melko rakensi taikavoimilla lohikäärmeiden kaltaisia hirviöitä. Niiden tehtävänä oli yhtäältä tuhota tulella Gondolinin rakennuksia ja puolustajia (vrt. Game of Thrones) ja toisaalta kuljettaa mukanaan vahvoja örkkijoukkoja henkiinjääneiden puolustajien kimppuun.

Tämä tuo vahvasti mieleen Kalevalan Louhen, joka sammon ryöstön jälkeen noitui itsensä valtavaksi petolinnuksi ja otti armeijansa selkäänsä.

Henkilökuvauksen tumma kukka oli Melko vakooja-armeija, jota kertoja kuvasi antaumuksella.

Se koostui suuresta joukosta erilaisia eläimiä: lintuja, susia, kärppiä, käärmeitä jne. Melko lähetti nämä eläinlaumat Tuorin perään – vuosiksi. Mutta eivät vakoojat olisi onnistuneet selvittämään Gondolinin sijaintia ilman vangiksi saamiaan haltioita, joilta kidutettiin tietoja säälimättömästi.

Mitä enemmän Gondolinin tuhoa lukee, sitä enemmän huomaa Game of Thronesin tekijöiden ja George R. R. Martinin lainanneen Tolkienilta.

Gondolinin keskellä oli esimerkiksi valkoisia puita, jotka iässä ja elinvoimassa vertautuvat suoraan Talvivaaran valkoiseen puuhun.

Meglinin kuolema oli täysin samantyyppinen kuin Vuoren kuolema Game of Thronesissa: sotasankari heitti hänet alas linnoituksen päältä ja hän putoaa pitkän matkan ennen kuin iskeytyy liekkimereen.

Gondolinin puolustusjoukot koostuivat kahdentoista haltiahuoneen varustamista sotureista, joilla oli kilvissään huoneen merkit. Tämäkin vertautui suoraan Game of Thronesiin!

balrog

GONDOLININ HÄVITYSTÄ johtivat balrogit, Sormusten Herrasta tutut henkihirviöt, jollainen vilahtaa myös Tolkien-elokuvan loppupuolella Sommen taistelukentän yllä. Tolkien pani nämä jopa neuvottelemaan keskenään taistelun kuluessa.

Samalla tavoin kuin Gandalf surmasi balrogin Kaksi tornia -romaanissa ja -elokuvassa, Gondolinin puolustajat onnistuivat päihittämään kokonaisen lauman balrogeja – ennen kuin menehtyivät itse.

Tuorin ja kumppanien pakomatka Gondolinista Sirionin suistoalueelle kesti yli vuoden. Gondolinin tuho esittelee yllättävästi myös Legolas Viherlehden, Puun huoneen haltiasoturin, joka onnistui pakenemaan salaista käytävää pois Gondolinista.

Oliko tämä sama Legolas, joka kunnostautui myöhemmin sekä Hobitissa että Sormusten Herrassa? Eipä sentään. Synkmetsän haltiakuninkaan poika ei voinut olla mukana Gondolinin taistelussa.

Tolkien viritteli ensimmäiseen Keski-Maa-tarinaansa surullisia sankaritarinoita toisensa perään. Olivatko kovat kohtalot suoraan verrannollisia hänen asetovereihinsa, jotka juoksivat Sommessa saksalaisten konekiväärien ja tykkien eteen, kuten Tolkien-elokuvasta voi päätellä?

yubupcupcxh31

TOLKIENIN VELKA muinaisskandinaavisia kansanrunoja kohtaan on vertaamattoman iso. Kalevala-rinnastuksia tulee vastaan tämän tästä.

Väinämöisellä oli kanteleensa, Ulmolla näkinkenkäsoittimensa. Molempien härveleiden tarkoitus oli sama: lumota kuulijansa maagiseen uneen tai todellisuuteen:

”Siihen puhaltamalla ja soittamalla pitkillä sormillaan loihti Ulmo syviä säveliä, joiden taikuus oli suurempaa kun yksikään toinen soittoniekka oli koskaan saanut aikaan harpulla tai luutulla, lyyralla tai huilulla tai kielillä tai jousella. [–] Se, joka on kerran kuullut Ulmon näkinkengät, kuulee niiden soiton kuolinpäiväänsä asti, ja sen tuli myös Tuor tuntemaan.” (s. 47–48)

Teoksen päähenkilöllä Tuorilla oli muuten harppu, jota hän kantoi mukanaan matkoilla!

 

Arvostelu on julkaistu huomattavasti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä kesällä 2019.

Katja Kärki kirjoitti koskettavasti Pohjois-Karjalan lestadiolaisista

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Katja-Kärki-talvi-c-Mirva-Vainio

Katja Kärki. – Kuva: Mirva Vainio.

ÄIDINKIELEN OPETTAJA Katja Kärki (s. 1985) ponnahti laajan kansan tietoisuuteen vuoden 2019 alkupuolella ilmestyneellä, osin tosipohjaisella Jumalan huone -romaanillaan (Bazar).

Kärjen kuvaama lestadiolaisyhteisö asuu Lieksassa. Martikaisen suvun matriarkka Aili on nähnyt nuorena sota-ajan. Sisarentytär Maria on syntynyt 1960-luvulla ja seuraavaan sukupolveen kuuluva Elsa 1980-luvulla. Romaanikertoja seuraa nuoren naisen, Elsan, kehittymistä pois lestadiolaisesta yhteisöstä.

Ruusunpunaiset onnen haaveet romuttuvat lestadiolaisen yhteisön rankkojen sääntöjen vuoksi. Naispäähenkilöiden ristiriitaiset miesjutut nousevat kerronnan keskiöön tämän tästä. Rakkaus on vaikeaa, ahdistuneessa mielentilassa jopa mahdotonta. Onnen kaipuu kuivuu kokoon vanhemmiten ja muuttuu kohtaloon alistumiseksi.

Tiukka uskonnollinen yhteisö korostuu eniten kiltin ja nöyrän Marian kohdalla. Hän rakastuu kielletyllä tavalla, ja irtaantuminen yhteisön otteesta vie pitkän ajan. Kirjailija tekee Mariasta suomen kielen opettajan, joka kiinnostuu myös teologiasta. Jumaluusopinnot vieraannuttavat häntä entisestään vanhasta yhteisöstä.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka.

ELSAN MURROSIÄN kapina lestadiolaisperhettä ja -sukua kohtaan on avoin ja voimakas. Hän löytää sielunkumppanin Veerasta, toisesta lestadiolaisperheen kasvatista. Raivoisa irtiotto vie Elsan ja Veeran Jyväskylään, jossa sekalaiset bileet, päihteet ja irtosuhteet korvaavat seurakuntayhteyden.

Vaikka nuoren kirjailijan kirjoitusote on erittäin tyylikäs ja kieli toimivaa, uskonnollisen todellisuuden kuvaus painottuu liian kielteiseksi. Lestadiolaissaarnaajat leimautuvat romaanihenkilöiden silmissä tekopyhiksi valehtelijoiksi, joiden elämä ei täytä sanojen mittaa.

Poikkeuksen tekee komea maallikkosaarnaaja Hannu, Marian mielitietty ja ukkomies, josta tämä haaveilee salaisesti vuosia.

Ailin elämään mahtuu monta mysteeriä, jotka selviävät Marialle ja Elsalle vasta vuosikymmenien jälkeen. Marian äiti löytyy järven rannalta surmattuna. Sitten hänelle paljastetaan, ettei Mauri olekaan hänen isänsä.

Miten äiti sitten kuoli? Entä kuka on Marian oikea isä? Aili tietää kaiken – mutta vaikenee kuin muuri.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka. Kun Mauri menee saunaan perheensä kanssa, hän heittää löylyä kuin viimeistä päivää. Se on perheelle helvetin esikartano, josta ei pääse pois.

Saunassa Mauri myös pahoinpiteli aikoinaan Vienoa, Marian oikeaa äitiä, jopa lasten nähden.

Jumalan huone on oikeastaan Elsan kehitystarina, jonka lomaan on nivottu lyhyitä katkelmia Maria-tädin ja Aili-mummun henkilöhistorioista. Elsa kaipaa vimmatusti vapauteen lestadiolaisyhteisön ikeistä. Raju vastareaktio kaduttaa jälkikäteen:

”Tekee mieli mennä kotiin, mutta mitä minä siellä tekisin, kun tyhjät seinät vain kaatuisivat päälle ja tukehtuisin, itkisin omaa yksinäisyyttäni. En jaksa kenenkään iloa. En jaksa katsella tanssivia ja ilakoivia ihmisiä, jotka ovat kauniita ja vääristyneitä. En jaksa Veeraa enkä sen sössötyksiä.” (s. 297)

Kuka osaisi käsitellä onnistunutta lestadiolaisuutta?

MILJÖÖNKUVAUS ON Jumalan huoneen parasta ainesta. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa. Onko luonto se Jumalan todellinen huone, jonka kautta kirjailija haluaa avata lukijalle ihmisluontoa ja sielun kaipuuta vapaaksi sääntöjen ahdistamasta uskonnollisuudesta?

Kärjen esiintuomat ihmiskohtalot ovat tietyssä mielessä koskettavampia kuin Pauliina Rauhalan lestadiolaisuutta käsittelevissä bestsellereissä Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018).

Olen toivonut, että jokin lestadiolaisista piireistä nouseva kuvaus käsittelisi onnistunutta lestadiolaisuutta, sellaista jossa uskonnon keskeltä löytynyt onni säteilisi vastaan.

Onko sellainen pelkkä myytti ilman todellisuuspohjaa? Siitä ei uutisoida – eikä tehdä myyvää romaania.

 

Jumalan-huone_print_300dpi

KATJA KÄRKI on asunut nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Puolet suvusta on esikoislestadiolaisia, ja hän on pienenä ollut mukana seuroissa.

– Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Sukulaiset tosin ovat havainneet Ailissa samoja piirteitä kuin äidinäidissäni, vaikka mummo oli naimisissa ja kymmenen lapsen äiti. Myös jotkut fraasit ja repliikit voisivat olla sukulaisteni suusta, kirjailija toteaa Virkkeen haastattelussa.

Kirjoitusprosessin alkuvaiheessa Kärki luki muutamia sotaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka kertoivat kotirintaman naisista ja partisaanien tekemistä murhista Pielisjärvellä. Nämä teokset hätkähdyttivät ja järkyttävyydessään inspiroivat kirjoittamaan muutamia kohtauksia. Niistä kaikki eivät kuitenkaan ole päätyneet valmiiseen romaaniin.

Hyvässä kirjassa pitää olla jotain, mikä riipaisee sielua. Katja Kärki pitää monien suomalaisten naiskirjailijoiden romaaneista, jotka käsittelevät rankkoja aiheita, esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Anneli Kannon Lahtarit. Muita suosikkeja ovat Heidi Köngäksen Dora dora, Kirsi Alanivan Villa vietin linnut, virolaisen Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (jossa on mahtava lapsikertoja) ja Maja Lunden Mehiläisten historia.

Jumalan huonetta oli kuulemma sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Aihe syntyi helposti, kuin annettuna. Katja käytti kirjoittamiseen lähes kaiken vapaa-aikansa.

– Myös kirjan työstäminen valmiiksi kustannustoimittajan kanssa oli rankkaa mutta mahtavaa puuhaa.

Kirjailija naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

KIRJAILIJALLA EI OLLUT kovin kunnianhimoisia odotuksia romaanin suhteen. Jumalan huoneen saama suosio ja kehuvat kritiikit olivat täysiä yllätyksiä. Romaani huomioitiin muun muassa Helsingin Sanomissa ja Parnassossa, ja Katja Kärki sai kutsun esiintymään kirjamessuille.

Ajatus Jumalan huoneesta syntyi jo opiskeluaikoina. Kirjallisuuden aineopintoihin kuuluvalla luovan kirjoittamisen kurssilla Katja Kärki alkoi kirjoittaa ahdistuneen nuoren naisen näkökulmasta.

– Jossain vaiheessa ajatus oli, että kirjoitan lestadiolaisen pojan näkökulmasta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan. Lähtökohtana toimivat siis omat kokemukseni puoliksi lestadiolaisessa suvussa, vaikka läheskään mitään noin rankkaa en ole kokenut.

Jumalan huone sai alkunsa Oriveden opiston Proosapaja-kurssilla kesällä 2016. Kärki naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

– Lähetin Jumalan huoneen romaanikäsikirjoituksen saatekirjeen kera pdf-tiedostona kaikkiin aikuisten romaaneja julkaiseviin kustantamoihin.

Bazar vastasi viikon kuluttua, että se oli kiinnostunut julkaisemaan romaanin.

– Minulla kävi tuuri. Esikoiskirjailija on kustantamolle aina taloudellinen riski. Monet hyvät käsikirjoitukset jäävät julkaisematta ja sattumalla on osuutensa, kuka kustantamolla sattuu käsikirjoituksen lukemaan.

Katja Kärki on opiskellut äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä opettajaksi Jyväskylässä. Hän on tehnyt töitä pääasiassa S2-opettajana.  Seuraavan lukuvuoden hän työskentelee Rovaniemen aikuislukiossa. Hänellä ei ole tällä hetkellä vakituista työsuhdetta.

– Toisaalta se on stressaavaa, mutta toisaalta antaa tietynlaista vapautta.

Kärki on jo kirjoittamassa kahta uutta romaanikäsikirjoitusta. Hänellä on jo kustannussopimus seuraavaa romaania varten, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2021.

lestadiolaiset

Porilainen lestadiolaisperhe. Kuva: Hanna Laasanen / Satakunnan Kansa

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit on julkaistu Ristin Voitossa ja Virkkeessä.

Suomentajalegendan käytännöllistä kielioppia

Avainsanat

, , , , , ,

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kersti Juva Jyväskylän Finnconissa 2019. Kuva: Henry Söderlund.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS 2019. 413 s.

”Tämä kirja on syntynyt halusta ymmärtää ja eritellä keinoja, joita olen vaistonvaraisesti käyttänyt siirtäessäni englanninkielisiä teoksia suomen kielelle.”

Suomentajalegenda Kersti Juva (s. 1948) opastaa uusimmassa teoksessaan lukijaansa löytöretkelle suomen saloihin. Juva käy perusteellisesti läpi kielemme erityispiirteitä ja kielikohtaisia yksityiskohtia ja vertailee tämän tästä englantiin. Hänellä on satoja lyhyitä käännösesimerkkejä, jotka on otettu kolmestakymmenestä omasta suomennoksesta.

Lähes viisikymmentä vuotta kääntänyt Kersti Juva tunnetaan erityisesti Tolkien-käännöksistään, joihin hän lähti nuorena suomentajana 1970-luvulla. Hän on suomentanut myös englanninkielisiä klassikoita, nykyproosaa sekä näytelmiä.

Älä käännä sanoja vaan ajatuksia.

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO myönsi Juvalle Eminentia-apurahan vuonna 2014, mistä lähti liikkeelle projekti koota oma kirja suomen kieleen liittyen. Löytöretki suomeen oli neljän vuoden työn tulos.

Teos havainnollistaa monin tavoin pitkään suomennostyötä tehneen kirjailijan elämäntyötä. Juva on argumentoinut paremman suomen kielen puolesta vuosikymmeniä. Nyt hän sukeltaa suomen kielen ainutlaatuisuuteen. Juva löysi Isosta suomen kieliopista (2004) pohjan ja lokerot omille ajatuksilleen ja esimerkeilleen.

Perusteellisen paneutumisen pontimena ovat olleet paitsi rakkaus suomen kieleen myös huoli puolihuolimattoman kielenkäytön lisääntymisestä. Uutuusteoksessaan hän tuo hienosti ilmi juuri suomen kielen tarjoamia mahdollisuuksia esitellä ajatuksia.

Juva valitsi kuusi teemaa, jotka toimivat jäsennyksenä. Ne ovat virkkeen rakentaminen, sanajärjestys, ajan ilmaiseminen, modaalisuus, kieliopillinen subjekti sekä viittaussuhteet.

löytöretkisuomeen

”Älä käännä sanoja vaan ajatuksia”. Kieli ei ole pelkkä koodi, vaan tietyn yhteisön ääni ja tapa kommunikoida keskenään. Juva oppi jo varhain, ettei hän voisi ymmärtää englantia ilman englantia puhuvia ihmisiä. Hän on tästä syystä asunut vuosikymmeniä Englannissa:

”Yllättävä seuraus tästä vieraaseen tutustumisesta oli se, että opin ymmärtämään omaa kieltäni ja omaa kulttuuriani aivan toisella tavalla, kun näin, mikä on yhteistä ja mikä erottaa.”

Suomalaiset esimerkiksi eivät ole tottuneet hyppelehtiviin virkkeisiin, joissa lauseita olisi upotettu toistensa sisään. Suomen sanojen taipumisen vuoksi sanajärjestys ei meillä määrää sanan kieliopillista asemaa. Sanajärjestys on näin vapautettu ilmaisemaan muita asioita: vanhoja ja uusia asioita sekä erilaisia sävyjä ja vivahteita.

Suomessa on paljon tapoja ilmaista lupaa, kykyä, mahdollisuutta ja muuta modaalisuutta. Vaihtoehtoiset maailmat olivat tutkimuskohteena Juvan lempilapsi, joka tuotti paljon ahaa-elämyksiä. Oppaana hänellä oli tähän aiheeseen Aili Flintin modaaliverbejä käsittelevä väitöskirja Semantic structure in the Finnish lexicon : verbs of possibilty and sufficiency (SKS 1980).

Suomenkieliset ovat mestareita kiertelemään asioita.

JUVAN LUKUISAT esimerkit alleviivaavat suomen kielen täsmällisyyttä ja sanojen niukkuutta. Suomenkieliset rakastavat lauseenvastikkeita, mutta käyttävät paljon vähemmän relatiivilauseita kuin englanninkieliset.

Suomen kieli on omiaan kiertoilmauksiin. Suomen kielen ikiomat keinot kiertää suorat väitteet modaalisilla adverbeilla ja partikkeleilla ovat vaikuttavia: olin unohtaa, oli tuntevinaan, tuskin, kai tai näemmä.

Löytöretki suomeen soveltuu moneen: suomentamisen opiskelijalle, suomen kielen erityispiirteitä pohdiskelevalle opiskelijalle, opettajalle ja toimittajalle. Jotain aiheen ja kirjoittajan merkityksestä kertoo, että syyskuussa ilmestyneen teoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun alle viikossa.

Arvostelu on julkaistu Virkkeessä 4/2019.

Huonon itsetunnon kosmologiaa

Avainsanat

, ,

tamminen

Petri Tamminen.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. 175 s.

”Heinäkuussa lopetin tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.”

Petri Tammisen (s. 1966)  Musta vyö on romaani tärkeästä aiheesta, huonosta itsetunnosta.

Ensin väläytetään isän ja pojan välistä läheisriippuvuutta. Minäkertojan isällä on ollut itseluottamusta kolmen miehen edestä. Kun vahva isä kuolee pois, viisikymppisen pojan on pakko pärjätä omillaan.

Kaikkihan joskus eksyvät – vai eksyvätkö?

ISÄN KUOLEMA käynnistää kivuliaan aikuistumisprosessin. Poika huomaa, ettei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseen. Itseluottamus on sitä, että luottaa toisiin.

Pelokas mies paljastuu Tammisen alter egoksi nimeltä Petri. Miehen kujanjuoksua seuraa sivusta Liisa-vaimo, kärsivällisyyden kävelevä ruumiillistuma.

Yllättävät olosuhteet piirittävät levottoman kulkijan monta kertaa surkuhupaisesti.

Mies muun muassa juuttuu sairaalahissiin poliisiparin kanssa. Toisinaan voi puhua eksymisestäkin, korosteisesti.

Kirjailija kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä.

MUSTA VYÖ ei ole tavanomainen lukuromaani. Tamminen kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä: havainnoista, tuntemuksista, päätelmistä.

Kaiken takana on miehen surullinen kyvyttömyys käyttäytyä oikein tai hyväksytysti. Hän ei osaa keskustella. Hän näyttelee kuuntelemista. Ja muut koettavat sopeutua.

Lopputulemana huonon itsetunnon kosmologi heittelee itsestään ja ympäristöstään sirpaleisia argumentteja. Kuinka paljon aisteihin vaikuttaakaan se, ettei arvosta itseään:

”Kaikki mitä toisillemme sanomme on asiayhteydestään irrotettua. Jopa omat ajatuksemme ovat asiayhteydestään irrotettuja. Asiayhteydet ovat koossa ja kasassa vain maailmankaikkeuden kokoluokassa. Mutta maailmankaikkeus laajenee.”

avaruus