Metamorfoosi jättää hyvästit entiselle

Avainsanat

, , , , ,

2010 Teos Veera Antsalo_0257_DxO

Veera Antsalo. – Kuva: Heini Lehväslaiho.

Veera Antsalo: Imago. Teos 2018, 103 s.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne täällä usein ovat.”

Veera Antsalon (s. 1975) eeppinen runoelma Imago sisältää valloittavia ja vieraannuttavia kuvia matematiikasta, maailmankaikkeudesta, luonnonlakien rikkomisesta, ajan kulumisesta ja muodonmuutoksista.

Yhdeksänsataa miljoonaa hyönteistä on fantastisen draaman taustakuoro.

ALOITUSRUNON kertoja haluaa kirjoittaa maailman pisimmän runon, sellaisen, ”joka ulottuisi kuvailun ulkopuolelle”. Miten löytää sanat kuvaamaan tapahtumien alkua, jota ei ole, avaruuden tai avaruutta pienempien asioiden mekanismeja – tai vaikkapa peilien menneisyyttä?

Kuvailun ulkopuolella on myös yhdeksänsadanmiljoonan hyönteisen humina, joka kohisee kuin kreikkalainen taustakuoro fantastisen draaman taustalla.

Kokoelman otsikko viittaa hyönteisen aikuisyksilöön, joka on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Imago aukeaa kuvaannollisena hyönteistarinana, jossa esitellään saman henkilön kolme kehitysastetta: ”tyttö”, filmitähti sekä Kuningatar, joka on kyseisen runohenkilön imago eli aikuinen yksilö.

imago

Fantastinen retki identiteetin etsintään alkaa peilien äärellä, kun ”tyttö” nojaa itseään vasten, ”tässä ja nyt”. Välillä huimaa katsoa itseä peilistä: ”tyttö” näkee itsensä läpinäkyvänä lasina tai heinänä ja aavistaa, ettei ole oikeasti kumpaakaan. ”Tyttö” on teoksen läpi lainausmerkeissä viittauksena esimerkiksi sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen. Ei ole varmaa, onko tuleva imago mies tai nainen.

”Tyttö” muuttuu filmitähdeksi, joka käyskentelee puutarhassaan ja haaveilee suhteesta puutarhurinsa kanssa. Suhteen tiellä on kuitenkin kvintessenssiä, jonka myötä ”avaruus laajenee tuntemattomasta syystä” (s. 39) ja rakkaus käy mahdottomaksi. Näin puutarhurista tulee filmitähden Suuri Mysteeri, joka panee hänen sydämensä läpättämään mutta jota hän ei voi saada itselleen. Niin kauan kuin filmitähti näyttelee, hän on olemassa; kun hän ei näyttele, hän siirtyy kuvailun ulkopuolelle.

Imagossa avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella.

ANTSALON teos yhdistelee ansiokkaasti scifin ja fantasian elementtejä. Vaikka ovat sidottuja aikaan ja paikkaan, ”tyttö”, filmitähti ja Kuningatar käyskentelevät mielikuvituksellisesti tämän tästä luonnonlakien ulottumattomissa. Heidän asumuksensa, ”tytön” sukutalo, filmitähden puutarha ja Kuningattaren palatsi, ovat kaikki murenemassa palasiksi, koska hyönteiset syövät niitä armottomasti.

Avaruus ei ole kuvailun ulkopuolella. Avaruus on Imagossa sitä, mitä se on aina ollut, katsoo sitä mistä näkökulmasta tahansa. Avaruuden ajattomuuden rinnalla esimerkiksi Auringon miljardien vuosien elinkaari on lyhyt kuin hetki tai silmänräpäys.

Antsalo kytkee Auringon kymmenen miljardin vuoden elämän Imagon aikajanaksi. Ennen muuttumistaan filmitähdeksi ”tyttö” katsoo Aurinkoon, joka on elinkaarensa puolivälissä. Aika syö vääjäämättä ihmiset samalla tavoin kuin Aurinko syö aikansa lopussa lähiplaneettansa.

tiede_vastaa_avaruus_laajenee

Antsalon lause on useimmiten kevyt kuin taivaan lintu, vaikka kuvaa välillä kosmisen suuria tai mahdottomia asioita. Putoamisliike on Imagossa uuden syntymän metafora. Mistä asiat ja ihmiset loppujen lopuksi putkahtavatkaan maailmaan, jää mysteeriksi:

Kerrotaan, että ne, jotka etsivät jotain, mitä heidän ei pitäisi etsiä,

löytävät jotain, mitä heidän ei pitäisi löytää. Kerrotaan väärin, ja

kuva murtuu yhä uudestaan / eikä se ole totta

Imagon runoissa on paljon hävitettyjä sanoja ja lauseita. Monet sanoista on yliviivattu. Viimeisellä sivulla sanat ovat sivun eri puolilla, kaikki yliviivattuina – ja samalla kerroksellisina, kun yliviivaus tuo niihin uuden merkitystason.

Proosaruno on ollut Antsalolle tärkeä kahdessa edellisessä kokoelmassa. Nyt hän on vaihtamassa selvää proosarunoa kompleksisempaan muotoon.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tuli&Savu-lehdessä nro 4/2018 (Veistos).

tulietsavu

Mainokset

Emil Nervander – Suomen taidehistorian isä

Avainsanat

, , , , , , ,

hk19510407_72

Emil Nervander 1880-luvun alussa. Kuva: Museovirasto.

Emil Fredrick Nervander (1840–1914) oli merkittävä suomalainen kirjailija, lehtimies ja taidehistorioitsija.

Hän oli fyysikko ja runoilija Johan Jakob Nervanderin poika. Nervanderien suku on kotoisin Kullaan Palukselta Närvän tilalta.

Emil Nervander pääsi ylioppilaaksi 1858. Yliopistossa hän opiskeli aluksi luonnontieteitä mutta vaihtoi sitten taidehistoriaan. Kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1869.

Emil Nervanderin on katsottu ansaitsevan ’Suomen taidehistorian isän’ kunnianimen.

AIKALAISTENSA tavoin Nervander teki monenlaisia ansiotöitä.

Lehtimiehen työ oli hänelle yksi tärkeimmistä. Hän kirjoitti 30–40 sanomalehteen muun muassa taidearvosteluja. Nervander toimi Åbo Postenin päätoimittajana 1874–1879.

Ansiokkaalla kirjailijanurallaan Nervander kirjoitti muun muassa kansa- ja maantieteellisiä kuvauksia, kulttuurihistoriaa ja matkakertomuksia.

Nervanderilla oli paljon muita harrastuksia kirjoitustöiden ohella.

Hän toimi muun muassa Turun tuomiokirkon muinaismuistojen järjestämiskomitean sihteerinä, tuomiokirkon korjausvaltuuskunnan jäsenenä sekä muinaistieteen toimikunnan tehtävissä.

1800-luvun Suomen muinaistutkijat lähtivät yleensä liikkeelle kansallisromanttiselta pohjalta. Tämä huipentui Emil Nervanderissa, jonka on katsottu ansaitsevan ”Suomen taidehistorian isän” kunnianimen.

Nervander oli ensimmäinen, joka muinaistutkimuksissaan otti lähtökohdakseen taiteen itsensä. Näin hän lähentyi myös taiteilijoita, jotka huomasivat, ettei Nervander käyttänyt tutkimuksiaan omiin poliittisiin tarkoituksiinsa.

Emil Nervander oli etenkin keskiaikaisen maalaustaiteen tutkija. Hän oli mukana perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä 1870.

Nervanderilta ilmestyi 70–80 painotuotetta.

NERVANDERIN pääteoksena pidetään teosta Den kyrkliga konsten i Finland under medeltiden I–II (1887–1888), laajaa kuvausta keskiaikaisesta kirkkotaiteesta Suomessa.

Nervander teki merkittävää työtä myös kirkkotaiteen restauroinnin parissa. Tosin hänen työtapansa saivat kritiikkiä aikalaisilta.

Nervanderin kaunokirjallisena esikoisteoksena voidaan pitää murhatarinaa Uotilan isäntä (1869), joka ilmestyi suomeksi 1870. Teos perustuu Etelä-Suomessa tapahtuneeseen tositapaukseen.

Suomalaiselle maaseudulle sijoittuvassa tarinassa pohditaan rankaisematta jääneen murhan aiheuttamaa syyllisyyttä, paljolti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen tapaan.

Kertomuskokoelma Honkain tarinat ilmestyi 1869, ja samana vuonna tuli julki myös ensimmäinen runokokoelma Dikter (Runoja). Toisen runokokoelmansa Efter femtio år Nervander julkaisi 1907.

Nervanderilta ilmestyi 70–80 painotuotetta. Hän toimitti muun muassa Fredrik Cygnaeuksen ja J. V. Snellmanin kootut teokset. Kuvaus keisari Aleksanteri I:n matkoista Suomessa ilmestyi 1906.

Nervander kirjoitti lähes koko tuotantonsa ruotsiksi. Suurin osa hänen teoksistaan suomennettiin. Osa Nervanderin teoksista ilmestyi ainoastaan suomeksi.

Nervander vietti viimeiset elinvuotensa pienessä vuokramökissä Harjavallassa.

EMIL Nervander oli Suomen ensimmäinen novellikirjailija. Hän oli myös Suomen kansalliskirjailijan Aleksis Kiven hyvä ystävä. Nervander ja Kivi tapasivat ilmeisesti 1857 Helsingissä. Nervander ei vieroksunut köyhän maalaisräätälin poikaa. Lämmin ystävyys jatkui Kiven kuolemaan (1872) saakka.

Nervander vietti viimeiset elinvuotensa pienessä vuokramökissä Harjavallassa. Hän kuoli Porin kaupunginsairaalassa 1914, täysin erakoituneena.

Emil Nervander on haudattu Harjavallan hautausmaalle. Sieltä löytyy kirjailijan omasta toivomuksesta vain pienikokoinen, luonnonkivestä tehty muistokivi.

emil_nervanderin_hauta

Emil Nervanderin muistolaatta Harjavallan hautausmaalla. 

EMIL FREDRICK NERVANDER

  • syntyi 11. marraskuuta 1840 Helsingissä
  • kuoli 27. tammikuuta 1914 Porissa
  • Johan Jakob Nervanderin poika
  • 70-80 kirjallista painotuotetta
  • pääteos Den kyrkliga konsten i Finland under medeltiden I–II (1887–1888)
  • kirjoitti osan tuotannostaan salanimellä Emlekyl
  • suomalaisen taidehistorian perustaja

– – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa 2018.

 

Lars Levi Laestadius dekkarina

Avainsanat

, , , , , , , ,

mikaelniemi

Mikael Niemi.

Kirjailija Mikael Niemi halusi kuvata romaanissaan Karhun kierto (Koka björn 2017; suom. Jaana Nikula 2018) saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen ihmisenä. Sana-lehteen tekemässäni haastattelussa kirjailija kertoo, kuinka erikoinen salapoliisiromaani syntyi.

Laestadius on aina ollut läsnä minulle.

”KASVOIN Pajalassa, missä asun edelleen. Kotitalomme sijaitsee vain 150 metrin päässä Laestadiuksen Pirtistä, joka oli Lars Levi Laestadiuksen ja hänen perheensä kotitalo. Hän vietti siellä viimeiset vuotensa ja kuoli talossa vuonna 1861.

Koko lapsuuteni olin tietoinen siitä, että tämä kuuluisa mies asui läheisessä talossa.

Myöhemmin luin hänen kasvitieteellisistä tutkimuksistaan ja omaelämäkerrasta Ens ropandes röst. Hän on aina ollut läsnä minulle.

Olen kirjoittanut aiemmin rikosromaanin Mannen som dog som en lax (2006; suom. Mies joka kuoli kuin lohi). Minua huvitti kirjoittaa Laestadiuksesta uudesta näkökulmasta. Hän oli pappi, mutta hänellä oli myös tieteellinen mieli, kuten rikostutkijalla.

Pidän dekkareista kenties sen takia, että isäni oli poliisi Pajalassa.

karhun_keitto
Karhun keitto -kirjan valmistuminen vei noin kolme vuotta.

Kirjoitan hitaasti. Kieli on tärkeä, samoin sävy, joka saa tarinan virtaamaan. Kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka olen tehnyt sitä teini-ikäisestä asti.

Naputtelen romaanin yleensä alusta loppuun, ja kirjoitan sitten tekstiä uudelleen monta kertaa. Muutan samalla lukujen järjestystä ja vaihdan kieltä, aikamuotoa, minäkertojaa tai persoonaa. Minulle tuottaa suurta iloa työskennellä huolellisesti yksityiskohtien kanssa.

Käytän aina osia itsestäni kirjoittaessani. Mielestäni jokainen kirjailija tekee niin. Mutta muutan todellisia yksityiskohtia mielikuvituksellisimmiksi, jos se on tarpeen juonen kannalta.

Olen ollut kiinnostunut teologiasta, mutta en ole koskaan todella opiskellut sitä. Kun olin lapsi, kävin muutamia vuosia kirkossa ja opin silloin paljon kristinuskosta ja Raamatusta. Kun olin nuori, meidän oli opittava Psalminkappaleita ulkoa koulussa.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin.

LARS Levi Laestadius oli hyvin monimutkainen henkilö.

Joskus hän oli karkea ja kova, mutta myös kirkas ja älykäs. Hän ei ollut sankari, vaan yksi mielenkiintoisimmista pohjoisen ihmisistä.

En usko varsinaisiin demoneihin tai riivaajiin, vaikka kuvaan niitä romaanissani. Meillä kaikilla on pimeitä puolia, kuin demoneja sisäpuolella. Siinä mielessä ne ovat olemassa.

Kuvaan romaanin lopussa lestadiolaisuuden uuden ääriryhmän väkivaltaista kansannousua Koutokeinossa 1852. Se ei ollut ollenkaan Laestadiuksen vika. Tuohon aikaan tämä kauhea teko melkein murskasi hänet.

Itse asiassa Laestadius oli konservatiivinen henkilö, joka pelkäsi vallankumouksia.

Hänellä oli paljon myötätuntoa köyhille, saamelaisille, naisille ja yhteiskunnan alimmille. Koutokeinon isku oli sairasta, kuin psykoosi. Hullujen ihmisten hirmuteot loppuivat vasta, kun muut kylän saamelaiset pysäyttivät heidät.

Pimeine puolineen Laestadius oli erikoislaatuinen mies.

OLEN käyttänyt kirjassa paljon Raamatun materiaalia. Kirjan päähenkilö Jussi näkee romaanissa näkyjä, jotka muistuttavat Johanneksen ilmestystä. Romaanin alussa kaikki on pimeyttä, kuten Raamatussa.

Halusin tehdä Laestadiusta sellaisen henkilön kuin sinä ja minä, kuulla hänen äänensä, haistaa hajunsa.

Laestadius oli mies pohjoisesta, vuorilta ja metsistä. Pimeine puolineen, epäilyineen ja ahdistuksineen hän oli erikoislaatuinen mies.

Hän oli paljon tärkeämpi kuin pelkkä lestadiolaisuuden saarnaaja. Hän kuuluu meille kaikille.”

françois-auguste_biard_-_le_pasteur_læstadius_instruisant_les_lapons

Laestadius saarnaa saamelaisille. François-Auguste Biardin maalaus.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä nro 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

, , , ,

pekkasimojoki

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

exit 22102015 02 (1 of 1)_l

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.

 

Kolmen maan steampunkia samoihin kansiin

Avainsanat

, , , , , , , , ,

steampunk

Steampunk International. Toim. J. S. Meresmaa, Ian Whates ja Pedro Cipriano. Osuuskumma 2018. 223 s.

OSUUSKUMMAN Steampunk International -novellikokoelma ilmestyi samaan aikaan sekä suomeksi, englanniksi että portugaliksi. Kokoelman ulkomaalaiset novellit on hyvällä kielellä suomentanut Markus Harju.

Suomalaiskirjoittajia kokoelmassa edustavat Anne Leinonen, Magdalena Hai ja suomenkielisen version toimittanut Meresmaa. Suomalainen laitos jatkaa Osuuskumman vuonna 2012 aloittamaa steampunk-sarjaa.

Magdalena Hain tyylikäs ”Siivekäs mies Isaac”-novelli sijoittuu samaan maailmaan kuin hänen Gigi ja Henry -romaanitrilogiansa.

Keloburgin yllä on varjaagien ilmalaivasto, joka sieppaa lapsia alapuolella olevasta kaupungista. Varjaageja vastaan taistelevat kapinalliset kokevat onnenpotkun löytäessään loukkaantuneen miehen, jolle on asennettu siivet selkään.

steampunk_JS_toukokuu

J. S. Meresmaa. – Kuva: J. S. Meresmaa.

J. S. MERESMAAN jännittävän ”Augustine”-novellin päähenkilönä on orpo tyttö, joka asuu 1800-luvun lopun vaihtoehtohistoriallisessa Pariisissa.

Koneinsinöörin opinnoista haaveilevan puolikuuron Augustinen ympärillä pyörii komea ja salaperäinen Jasques, joka laittaa 15-vuotiaan tytön mielen jatkuvasti sekaisin. Lopulta Augustine joutuu kokemaan elämänsä petoksen, jonka ratkaisussa on iso merkitys valtavalla metallihämähäkillä.

Anne Leinosen tiivishenkisessä ”Sylinterihatussa” naispäähenkilö laittaa päähänsä mystisen silkkipytyn, joka saa hänet näkemään valvepainajaisia. Erikoista tekniikkaa sisältävä hattu on tarkoitettu aivan muihin päihin, hattumestarin suuruudenhullun unelman johdosta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi.

NOVELLISTIT ovat kotimaissaan tunnettuja spefi-kirjoittajia. Esimerkiksi englantilaisen nimimerkki Derry O’Dowdin takaa paljastuu kirjailijapari Michael ja Katy O’Dowd, isä ja tytär.

O’Dowdien yhdessä kirjoittamassa ”Ateenalaisissa pidoissa” seurataan skotlantilaiset synnytyslääkärit keksivät lantiorenkaan, jolla estetään naisten virtsaamisongelmia synnytysten jälkeen. ”Ateenalaisten pitojen” kerronta lyö rujosti vasten kasvoja esitellessään synnyttävien naisten ankeutta alkeellisissa oloissa.

steampunkdreamstime_xl_93488444

PORTUGALILAISTEN Anton Starkin, Diana Pinguichan ja Pedro Ciprianon sepittämät tarinat ovat varsin väkivaltaisia.

Kun Stark vie lukijansa 1500-luvun Portugaliin, Pinguicha yhdistelee nopeatempoista scifiä ja steampunkia verraten onnistuneesti suurten elämänkysymysten käsittelyyn. Portugalilaislaitoksen toimittanut Cipriano sepittää itse spefi-henkisen vakoojatarinan, jonka vaihtoehtotodellisuudessa tapellaan tosissaan elämästä ja kuolemasta.

Kokonaisuutena Steampunk International muodostuu irvokkuuksien kavalkadiksi, jossa huumori, dekkarielementit ja yllättävät sattumukset seuraavat toistaan.

Tyylillisesti kaikki novellit ovat korkeatasoisia ja lennokkaita, eivätkä vaihtoehtotodellisuudet uuvuta lukijaa liiallisella kompleksisuudella. Tämä kokoelma toimii hyvänä johdantona steampunkin maailmaan niille, jotka eivät ole siihen ennen tutustuneet.

Adobe Photoshop PDF

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2018.

Jarkko Tontti avaa äidin salaiset kansiot

Avainsanat

, , , ,

jarkkotontti

Jarkko Tontti. Kuva: Turun Sanomat.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. 251 s.

PERHEENJÄSENTEN välit ovat arka asia. Jo William Shakespeare osoitti sisaruskateuden kaunokirjallisen voiman.

Jarkko Tontin (s. 1971) Perintö-romaanissa keski-ikäinen Henrik on taistellut siskonsa Anna-Leenan kanssa aina ja kaikesta. Kun äiti kuolee 75-vuotiaana, hän jättää jälkeensä päiväkirjat, joita Anna-Leena ei soisi veljensä lukevan.

”Alimmaisena työpöydän laatikossa oli kasa sinikantisia vihkoja. En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni niitä.” (s. 11)

Henrik saa kuitenkin päiväkirjat käsiinsä, ja siitäkös riemu repeää!

Yllätys on täydellinen, kun yhden vihon välistä löytyy kondomi. Päiväkirjat tuovat esille erilaisen äidin, jonka Henrik on tuntenut.

Kuka onkaan salaperäinen M, joka esiintyy päiväkirjavihoissa kerran jos toisenkin – vieras mieskö, jota äiti on tavannut vuosikymmeniä?

Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu sisarensa kotiin.

LUKIJALLE selviää, että juuri Anna-Leena on houkutellut äitinsä kirjoittamaan päiväkirjavihot. Samalla äiti on vannottanut tytärtä hävittämään vihot, jos hän sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Perintö aukeaa ensin raadollisena perhekuvauksena, mutta muuttuu loppua kohti koskettavaksi perhetarinaksi, jossa sentimentaalinen tunne syö lopulta muiden tunteiden elintilan.

Perinnönjako tuo sisarusten eteen sellaista, mitä he odottavat ja mitä eivät odota. Yllätykset seuraavat toisiaan. Romaanin huippukohdassa Henrik murtautuu Anna-Leenan kotiin ja käy hakemassa ne vihkot, joita sisko ei haluaisi veljen näkevän.

Perheteemasta huolimatta Perintö on jännitysromaani, jonka kerronta muistuttaa dekkaria.

Kirjailija on varannut itselleen cameo-roolin tapahtumien taustalla. Anna-Leena jättää avioerohakemuksen kiinteistönotaarille, jonka nimi sattuu olemaan – Tontti!

Henrikin lapsuus on päättynyt 17-vuotiaana isän kuolemaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän yrittää räpistellä itseään irti isosiskostaan, mutta se ei onnistu niin helposti.

Perintö on raikkaan persoonallinen ja puhutteleva lukuromaani.

KIRJAILIJANA Tontti pysyy koko ajan kertomukselle sopivalla tontilla: realistinen perhekuva ei himmene muiden aiheiden äärellä. Romaanin miehet ovat selvästi naisia heikompia, hauraampia ja tasapainottomampia.

Kirjailija käyttää välillä sekä Henrikiä että Anna-Leenaa minäkertojana. Näkökulmatekniikka havainnollistaa hyvin sisarkateuden syvyyttä ja lähtökohtia, kuviteltua ja todellista. Vaikka Tontti ei yllä aiheessaan lähellekään Shakespearen intensiteettiä, lopputulema on silti raikkaan persoonallinen ja puhutteleva.

Pienoista liioittelua romaanissa on alusta asti. Esimerkiksi Henrik ei ole syönyt lihaa 20 vuoteen. Silti mennessään viemään äitinsä muuttokuormaa hän ”lankeaa” saman tien syömään suun täydeltä kalkkunaleikkeitä!

Yllätysloppu alleviivaa rakkauden merkitystä elämän rankkojen valintojen majakkana ja huonojen aikojen turvasatamana.

Perinnössä Espoo on todella läsnä äänineen, maisemineen ja tuoksuineen. Keuruu on toinen paikka, jossa viivytään yhä enemmän romaanin loppua kohti.

päiväkirjavihot

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Kun kaukaiset eivät ole lähimmäisiä

Avainsanat

, , , , ,

aleksanterikovalainen

– Aleksanteri Kovalainen. – Kuva: Teos.

Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys. Teos 2018. 375 s.

LÄHIMMÄINEN on se, joka on lähellä, ei se joka tulee kaukaisesta maasta.” (s. 19)

Tamperelaisen Aleksanteri Kovalaisen (s. 1978) uutuusromaanin Kansallisen herätys kertojana köhisee rasistinen radioääni Zebedeah Kiukkonen. Miekkonen kuuluu Kansan Kita -nimiseen äärioikeistolaiseen järjestöön ja seuraa suomalaisen oikeistopopulismin nousua aitiopaikalta.

Kansallinen herätys on osittain tosipohjainen kertomus kansallissosialismin uudesta noususta Suomessa.

Kirjailija on kaivanut melkoisen määrän todistusaineistoa henkilöiden ja tapahtumien tueksi ja hyödyntänyt muun muassa sosiaalisen median ja chat-palstojen keskusteluja, blogitekstejä, poliisin esitutkintamateriaalia ja Youtube-videoita.

Fasismiaihe kantaa hyvin romaanin läpi.

ROMAANIN alussa eletään kevättä 2013. Kahdensadantuhannen ulkomaalaisen raja Suomessa on juuri rikkoutunut. Ensimmäisestä jytkystä on pari vuotta, ja ensimmäiseen pakolaistulvaan on saman verran aikaa.

Perehtyessään kansallisen toiminnan historiaan maassamme Zebediah huomaa sen organisoituneen varhaisessa vaiheessa. Jopa omiltaan salaa mies suunnittelee kirjoittavansa kirjan kansallismielisyydestä Suomen valtion historian ajalta.

Näin saa syntynsä Kansallinen herätys, kuvaus radikalisoituvista ihmisistä, jotka päättävät tehdä jotain antifasistiselle Suomelle. He kiihdyttävät itsensä puhkaisemaan punavihreää kuplaa, puritaanin moraalilla ja jakobiinin kiihkolla:

”Vasemmistolainen kulttuuriväki kerjää verta nenästään; me annamme sille verta.” (s. 90)

Eurooppaa uhkaa jälleen kriisi, ja valveutuneiden kansalaisten on varauduttava toimimaan, kun on sen aika. Mieluusti jo vähän ennen.

Kansan Kita esitellään nykyajan pitkäaikaisimpana kansallismielisenä liikkeenä Suomessa. Ryhmä näkee turvapaikanhakijoiden edustaman islamin uhkana kristilliselle traditiolle.

Kun lehdistö levittää valheita eikä suostu näkemään turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomia vaaramomentteja, Zebediah päättää tehdä asialle jotain radiossa. Hänestä tulee Kansan Kidan rohkea äänitorvi, joka kerää kuulijoita ympäri Suomea.

Fasismiaihe kantaa hyvin loppusivuille asti. Koko ajan lukijaa jännittää, seuraako Kansan Kidan asenteista suoraa toimintaa, väkivallan aaltoa tai muuta peruuttamatonta.

mielenosoitus

KANSALLINEN HERÄTYS osoittaa hätkähdyttävästi, että näin olisi voinut tapahtua – ja on tapahtunutkin. Vaikutelma on uskottavampi kuin Ilkka Remeksen viimeisimmissä bestsellereissä. Turvapaikanhakijoiden ekspansion jälkeen Suomi ei ole ollut entisensä.

Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia (1954) sisälsi kertomuksen suomalaisista ja saksalaisista aseveljistä yhden tavoitteen kanssa. Samalla tavoin Kansallisessa herätyksessä suomalaiset kansallismieliset kaivavat naftaliinista esiin saksalaisen 1920- ja 1930-lukujen ideologian lähes sellaisenaan.

Ainoa mitä he eivät hyväksy, on natsiaate tai nimitys. Me olemme kansallissosialisteja, emme natseja, Zebediah muotoilee.

Kansallisen herätyksen avainsana on suora toiminta. Kiukkonen lataa radioon parastaan:

”Koska tahdon estää tämän rasistis-fasistisen katastrofin, ehdotan että Tornion rajalle pystytetään konekivääripatteristo torjumaan tämä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuva maamme valtaus.” (s. 255)

Ja koska kaukaiset maahantulijat eivät ole lähimmäisiä sanan perimmäisessä merkityksessä, heitä kohtaan saattaa olla välinpitämätön, torjuva tai muuten kielteinen. Jos muu ei auta, voi astua äärimmäisyyteen, tuosta noin vain.

Romaanin ajankuva liikkuu muutaman vuoden haarukassa 2010-luvulla. Toisinaan pysähdytään pitemmäksi ajaksi paikalleen. Esimerkiksi Kansan Kidan kevätkinkereitä 2013 kuvataan yli 80 sivua.

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta.

ROMAANIN alussa kirjailija luotaa eeppiseen sävyyn jopa maailman syntyä, joka ei todellakaan mennyt kuin Kalevalassa.

Alussa oli Kovalaisen mukaan kylmää, sateista ja huono näkyvyys, ja taivaasta laskeutui maahan suuri valkoinen siemen sähköistä plasmapylvästä pitkin. Siemenestä syntyi elämänkoivu, josta versosivat loput eläväiset ja olevaiset, jopa ihmiset. Kun suomalaiset syntyivät, aurinko ei heille enää paistanut. Siitä kylmyytemme sai alkunsa.

Tätä taustaa vasten kansallisen herätyksen suomalainen versio tuntuu hyvin osuvalta, uskottavalta ja oikealta.

”Zebedeah muistaa, miten isän televisio näytti kaksoistornien tuhoutumisen. Sitä hän ei tiennyt, miten ulkomailla maahanmuuttokriittinen liike alkoi aktivoitua jo vuosituhannen vaihteessa. Kun suomalainen puoluekenttä nukkui yhä sikeää, sokeaa untaan – ja jatkaisi horrostaan seuraavatkin kymmenen vuotta – oltiin Ruotsissa ja Ranskassa hereillä, syntyi aitoa huolta ja tarve toimia, ja Pohjoismaiden ensimmäinen kansallismielinen puolue perustettiin.”

Väkivalta astuu kuvaan mukaan äkkiarvaamatta. Uusnatsit hyökkäävät Zebediahin kimppuun kerran jos toisenkin.

Torniossa ääriainekset ottavat yhteen maahantulleiden pakolaisten kanssa, ja yksi viaton sivullinen puukotetaan hengiltä. Jyväskylässä mellakoidaan avoimesti, ja poliisi käyttää kovia otteita mellakan hillitsemiseksi.

Sitten Zebediah joutuu työministeri Jari Lindströmin puhutteluun radio-ohjelmansa vuoksi. Häntä ei varsinaisesti kielletä puhumasta, vaan enemmän ojennetaan vääristä puheenaiheista. Kaikkein eniten Lindström kieltää puhumasta perussuomalaisten suorasta toiminnasta maahantulijoita kohtaan: siitä on vaiettava tyystin.

”Jos Elop olisi jättänyt tekemättä sen minkä teki, olisi meille ehkä kehittynyt avoin yhteiskunta, sananvapaus ja lupa nostaa vakavia yhteiskunnallisia ongelmia pöydälle ilman että heti joutuu oikeuteen. Nyt näin ei kuitenkaan ole, ei ole mahdollisuuksia asialliseen ja rehelliseen kansalaiskeskusteluun, sillä väärät mielipiteet vaiennetaan. Sielunsa silmin Zebedeah näkee mitä olisi voinut tapahtua, jos isän koneen ruudulla tiimalasin pyörintä olisi päättynyt ja netti syntynyt. Silloin kansalaiset olisivat voineet keskustella vapaasti tärkeistä asioista, kenenkään sensuroimatta.” (s. 30)

Kovalaisen tendenssissä on samoja piirteitä kuin Jari Tervon Matriarkassa (2016). Kumpikin kirjoittaa rasismista intohimoisesti muste roiskuen.

Yhden kertojanäänen Kovalainen antaa pakolaiselle, jonka matkaa Lähi-idästä seurataan aina Suomeen saakka. Waltarilaisittain sanottuna tämä ääni jää sontakärpäsen surinaksi kovaäänisten pärähdettyä kunnolla käyntiin.

Kahdensadan sivun jälkeen hieman tylsistyttää. Suora toiminta vie kuitenkin huomion pois päähenkilöstä, joka näkee ongelmat paremmin ja syvemmin kuin maan hallitus, poliisi tai tavallinen kadunmies.

Hänen ennustamansa räjähdys tulee lopulta, toisin kuin muut ajattelevat, vaikkakin kansallismielisten itse aiheuttamana. Edes tästä Zebediahin vankkumaton usko omaan oikeassa olemiseen ei horju.

Myös Kovalaisen esikoisromaanissa esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

KOVALAISEN romaanissa tulee vastaan useita todellisia henkilöitä, kuten Elias Simojoki, Teemu Lahtinen, Laura Huhtasaari ja Timo Soini.

Simojoki esitellään sotilaista urheimpana, vertaansa vailla olevana hyväntekijänä. Zebediah kirjoittaa Simojoesta ”asiallisen tutkielman” ja pääsee sen avulla Kansan Kidan jäseneksi. Timo Soini on Timo Sonni, lyllertävä ihmisnero, joka toi politiikan takaisin politiikkaan.

Kiukkonen käyttää ”dokumentaarisessa fantasiassaan” hyväkseen sensuroimattomia nauhoituksia, jotka lähtevät sellaisenaan eetteriin. Kun muut mediat ujostelevat paljastaa totuuksia kansalle, Zebediah on pidäkkeetön, estoton ja hyperaktiivinen kuin MV-lehti: tuutista voi tulla ulos mitä vain.

Huumoriakaan Kovalainen ei ole unohtanut. Kertoja viljelee sarkasmia ja satiiria tämän tästä.

Mädän elämän alkeet (2016) oli 38-vuotiaan filosofin esikoisromaani. Myös siinä esiintyi pidäkkeetön päähenkilö, joka päästi suustaan kaikenlaista.

Onko Kansallinen herätys kehitysromaani, jossa päähenkilö kasvaisi ulos tai eteenpäin kammottavista ajatuksistaan? Eipä tosiaan. Zebediah kokee kypsyneensä täyteen mittaansa, kun muut alkavat horjua asenteissaan. Hänestä kasvaa täysverinen kansallissosialisti (ei siis natsi, senhän hän erotteli selvästi).

Romaanin lopussa vuosi 2015 päättyy ja samalla suora toiminta alkaa. Oulussa räjähtää aktivistien sijoittamia pommeja. Kansan Kidan johtajat rientävät Ouluun ja murtuvat täysin murhenäytelmän äärellä.

Ainoa ”selväjärkinen” on Zebediah, joka näkee näissä tapahtumissa odottamansa kriisin lopputuleman.

Ei reflektiota, ei katumusta, ainoastaan pienoista iloa oman ajatuksen onnistumisesta. Loppupäätelmissä vilisee ilmestyskirjamaisia näkyjä ja raamatulliset kielikuvat hakevat paikkansa.

Tehokeino on täysin sama kuin John Steinbeckin Vihan hedelmissä (1939). Muutakin lainaa Steinbeckilta löytyy, muun muassa Raamattuun viittaavat nimet Zebediahista lähtien.

Kun Vihan hedelmät kuvasi vasemmistoradikalismin nousua USA:ssa niin, että päähenkilöön saattoi lopulta samastua ilman ongelmia, Zebediahin omalaatuiseen tajunnanvirtaan on lähes mahdoton samastua.

Minusta Kansallinen herätys on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Ei romaani kenties ole hienoimmasta tai koskettavimmasta päästä, mitä syksyllä 2018 on ilmestynyt, mutta silti se tarjoaa vaikuttavan lukukokemuksen. Jopa herättelyn.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 6-7/2018.

 

kansallinenherätys

 

 

Snaipperi – Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin

Avainsanat

, , ,

keke & eeli

Keijo Leppänen ja Eeli Tolvanen.

Keijo Leppänen: Snaipperi. Eeli Tolvasen tarina. Keile Oy 2018. 108 s.

Lokakuussa 2018 ilmestynyt Snaipperi kertoo Eeli Tolvasen (s. 1999) tarinan Nummelan peltihallista Vihdistä NHL:n valoihin Nashvilleen.

Kirjan rakenne on jääkiekko-ottelu, merkittävä Kanada-Suomi-peli, jossa Tolvanen pääsi tärkeään rooliin.

Tolvanen pohtii kirjassa myös elämää kaukalon ulkopuolella. Mikä on perheen ja kaverien merkitys? Miten koulu ja urheilu sovitetaan yhteen? Entä miten nuori mieli pärjää median myllytyksessä?

Kirjan kirjoittanut Keijo ”Keke” Leppänen on kustantanut teoksensa itse. Leppänen on toiminut 25 vuotta MTV:n uutisankkurina. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa perhearkea kuvaava Isyystesti (2002) ja F1-kuljettaja Mika Häkkisen elämäkerta (2005). Keke on käsitellyt kirjoissaan itselleen omakohtaisia aiheita, kuten parisuhdetta ja perhe-elämää.

Uusimman kirjansa Keke kirjoitti poikansa kaverista. Hän on seurannut Tolvasen uraa vuosikaudet kaukalonlaidalta. Leppäsen keskimmäinen poika Ottoville pelasi aiemmin nelisen vuotta Tolvasen kanssa samassa junnujoukkueessa.

Eeli Tolvanen on Nummelan Palloseuran kasvatti. Hän siirtyi D2-juniori-ikäisenä Espoo Bluesiin, kun NuPSin vuonna 1999 syntyneiden ikäluokka ei saanut joukkuetta kasaan.

Myös Eeli Tolvasen isoveljet Joona ja Atte pelaavat jääkiekkoa. Joona Tolvanen pelaa puolustajana Mestis-joukkue Lempäälän Kisassa, Atte Tolvanen on puolestaan maalivahtina Northern Michigan Universityn yliopistojoukkueessa. Veljesten isä, rehtori Markku Tolvanen, valmensi aikoinaan poikiaan NuPS:ssa.

Eeli-Tolvanen-11052018-AOP-825x433

KIRJA on yhden jääkiekko-ottelun mittainen. Kehyskertomus seuraa Kanada-Suomi-ottelua Tanskan MM-kisoista keväältä 2018. Samalla Snaipperi perkaa nuoren jääkiekkotähden elämän ja uran vaiheita.

Keke kannustaa kirjallaan erityisesti poikia lukemaan enemmän.

– Kolmen pojan isänä luulen tietäväni, mitä pojat ja isät haluavat lukea, hän mietti ääneen MTV:n tiedotustilaisuudessa.

– Tiedostin, että näin 15-vuotiaat saa ehkä lukemaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut toteuttaa tämä poikatarinana, mutta halusin olla sivistävä, Leppänen perusteli.

Snaipperin synty vei seitsemän kuukautta. Tehdä kirja 19-vuotiaasta jääkiekkoilijan alusta vaatii rohkeutta. Leppänen itse on haastattelussa painottanut, ettei Snaipperi ole elämäkerta eikä muistelmateos.

Kirjailija puhuu erilaisesta urheilukirjasta, joka on suunnattu teini-ikäisille. Snaipperin fonttikoko on iso, kuvia on paljon.

Snaipperi tarkoittaa tarkka-ampujaa. 30 000 harjoituslaukausta vuodessa monta vuotta peräjälkeen on vaikuttanut, että Tolvanen osuu usein siihen, mihin aikoo.

Ajatus kirjasta syntyi Pyeongchangin olympialaisten aikaan.

– Kun olympialaisissa näin, että siellähän se ampuu maaleja ihan samaan tapaan kuin ennen, päätin, että  tuosta pitää tehdä kirja, Keke sanoo.

Tolvanen jäi pikkupoikana syrjään kahdesta juniorijoukkueesta sen vuoksi, että häntä pidettiin liian heiveröisenä. Hän alkoi harrastaa jääkiekkoa lopulta Espoon Kiekkoseurassa.

– EKS oli jostain syystä kaupungin jääkiekkopiirien alinta kategoriaa, vaikka sieltä ovat lähteneet muun muassa sellaiset pelimiehet kuin Veli-Matti Savinainen, Ville Lajunen, Jarno Koskiranta ja Mikko Koskinen, Tolvanen sanoo Snaipperissa.

eeli-tolvanen

TOLVANEN valottaa myös jääkiekon toista puolta – koppihenkeä.

– Loppuverryttelyt ja pelien analysointi olivat jo itsessään mukavia. Lisämaustetta toivat kavereille tehtävät jäynät. Harjoituksista lintsanneiden varusteista tehtiin joulupaketteja, ja ontot komposiittimailat täytettiin vedellä tai sidottiin erkkanauhalla tiukkoihin nippuihin. Kylmägeeliä kokeiltiin joskus kiveksiin, ja kokispurkissa tarjottiin kaverille kusta, jääkiekkoilija kertoo.

Hyytävää, eikö vain!

Kirjaa varten tehtiin 15 haastattelua. Teos on kirjoitettu minä-muotoon eli Eelin omiksi sanoiksi.

Tolvanen avautuu kesän 2017 NHL-draftista, jossa iski kuulemma ”täydellinen epätoivo”. Tolvanen odotti kuulevansa nimensä sijojen 9.-15. paikkeilla. Nuorukaisen koko perhe oli matkustanut Chicagoon jännittämään.

Sitten varauksia alettiin näyttää. Suomalaiset riemuitsivat, kun Miro Heiskanen huudettiin Dallasiin kolmantena.

– Minut piti kaiken järjen mukaan poimia yhdeksän kohdalla, mutta eipä valittukaan.

Nimi toisensa jälkeen ilmestyi näytölle. Seuraavina suomalaisina tulivat Juuso Välimäki (nro 16) ja Urho Vaakanainen (18) ja Kristian Vesalainen (24).

Varataanko Tolvasta lainkaan?

Henri Jokiharju huudettiin numerolla 29. Sen jälkeen tuli helpotus, kun Nashville Predators poimi Tolvasen numerolla 30, avauskierroksen toiseksi viimeisenä. Ykkösvaraus tuli kuin tulikin.

– Olin jo päättänyt, että jos putoan toiselle kierrokselle tai kauemmaksi, en ole täällä enää huomenna niitä julistuksia kuuntelemassa.

Seuraavan vuoden aikana nuorukainen pääsi pelaamaan Jokereihin ja Leijoniinkin. Samalla tapahtui jotakin. Someseuraajia ja yhteydenottoja alkoi sadella kuin vyörynä.

– En ole yhtään komeampi tai merkittävästi vahvempi kuin vuosi sitten, enkä juuri hauskempikaan. En yleensä ole seurueen kookkain, enkä pukeudu erityisen tyylikkäästi.

eeli 2

Haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä

Avainsanat

, , , , , ,

lukutunti

Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley sanoo herra Clarkelle. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse, koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden.

Keskiviikkoaamu 28.11.2018 valkeni talvisena ja aurinkoisena WinNovan vanhalla kampuksella Vähäraumalla.

–Tänään luemme yhdessä kirjoja, paljastin äidinkielen tunnin sisällöksi rakennuspuolen ykkösluokkalaisille.

–Et ole tosissasi!

Roudasin luokkaan painavan laatikon, joka oli kukkuroillaan romaaneja ja tietoteoksia. Olimme katsoneet laatikon sisältöä ensimmäisen kerran Aleksis Kiven päivänä.

Meininki oli kuin Kiven lukkarin koulussa: juuri kukaan ei lukenut vapaaehtoisesti.

Father Carrying Son On Shoulders During Countryside Walk

LUKUTUNTI on jäänne ajalta ennen amisreformin digiloikkaa.

Nykyisin ammatillista äidinkieltä opiskellaan lähinnä tietokoneluokassa. Opiskelijat istuvat päätteen ääressä oppitunnin toisensa perään. Ja lukevat, paljon!

Osaamisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle.

Kuulin sieltä täältä hiljaisia huokauksia ja sisäänpäin käännettyjä ärräpäitä. Osa keskittyi tekstiinsä kuulokkeet korvissa.

Joka luokalta löytyi kyllä se Eerokin, joka oli oppinut lukemaan itsekseen, ilman ohjausta.

Silloin on alussa tietämisessä ylempänä, koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmas.

kirjalaatikko

Kuva: Mervi Suorsa.

JOTKUT kirjat ovat olleet laatikossani 17 vuotta.

Niitä ovat esimerkiksi Tolkienin Hobitti (1937) ja Silmarillion (1977). Riku Rinteen KK – Kuoleman kauppias (2001), pokkari uskoon tulleesta kuopiolaisesta huumekauppiaasta, kaipaisi uuden liimauksen. Myös Ilkka Remes on amispoikien kestosuosikki vuodesta toiseen.

Sitä vastoin klassikoille käy amiksessa kylmästi.

Koetin pitkään ujuttaa Väinö Linnan Tuntematon sotilasta opiskelijoiden ulottuville kuin porkkanaa jäniskoppiin. Kun ei kelvannut kenellekään viiteen vuoteen, luovutin.

Amispojat eivät muista kuin yhden Finlandia-voittajan, Kari Hotakaisen. Hänen uusin kirjansa Kimi Räikkösestä (2018) kiinnostaa opiskelijoita kovasti, toisin kuin Juoksuhaudantie (2002).

– Käsi ylös – kuka tietää Hotakaisen aloittaneen oman lukuharrastuksensa vasta 18-vuotiaana?

Pojat eivät lue kirjoja niin kauan kuin he eivät kohtaa heitä aidosti koskettavia kirjoja.

Herra Hawley on viisas ja lukenut mies joka on opettanut minulle kaiken uuden mitä tiedän.  Minä haluan seistä herra Hawleyn olkapäillä.

Katkelmat ovat Olli Jalosen romaanista Taivaanpallo (Otava 2018), joka palkittiin 28.11.2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

ollijalonen

Olli Jalonen. – Kuva: Pekka Nieminen.

Paperilla seisova perkele

Avainsanat

, , , ,

hannu-salama

Hannu Salama.

Milla Peltonen: Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat. Into 2016. 442 s. 

Into Kustannus julkaisi Hannu Salaman 80-vuotispäivän kunniaksi Milla Peltosen (s. 1973) kirjoittaman elämäkerran vuonna 2016. Kangasalla asuva Peltonen on perehtynyt Salaman elämään ja tuotantoon toistakymmentä vuotta. Salaman tuotantoa käsittelevä väitöskirja ilmestyi Turussa 2008.

Väitöskirjaa yleistajuisemmin kirjoitettu Paperilla seisova perkele paljastaa Salaman maailmankuvaa ja sen kehitystä lapsuudesta lähtien. Samalla esitellään ja arvotetaan Salaman 48 kaunokirjaa ja puututaan kirjailijan pitkän elämän kulminaatiokohtiin.

Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

HANNU Salamasta ovat aiemmin kirjoittaneet laajoja monografioita Pekka Tarkka (1973) ja Timo Harakka (1986)Jälkimmäisen teos S: Markiisi de Salaman vuodet oli 50-vuotiaan Salaman postmoderni elämäkerta, jossa sirpaleisen reportaasin keinoin tehtiin selkoa kirjailijan elämästä ja kirjojen taustoista.

Paperilla seisova perkele poikkeaa esimerkiksi Tarkan ja Harakan teoksista siinä, että Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

Pienoinen omakehu tuoksahtaa elämäkerturin mainitessa, että luettuaan 2008 tuoreeltaan Peltosen väitöskirjan Salama oli soittanut hänelle ja kiittänyt vertaansa vailla olleesta ymmärryksestä. Tarkemmin sanottuna Salama virkkoi, että Peltonen oli ensimmäinen tutkija, joka oli oikeasti ymmärtänyt häntä.

Peltonen teki väitöskirjan haastattelematta kertaakaan kirjailijaa itseään. Sitä vastoin uutuusteosta varten haastatteluja on ollut useita.

Salama on kirjoittanut päiväkirjaa 17-vuotiaasta asti, vuodesta 1999 asti julkaisumielessä. Nämä ns. Millenium-päiväkirjat julkaistaan kuulemma vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Peltonen on kuitenkin saanut luvan lukea päiväkirjoja, ja hän kommentoi niitä monografian loppusivuilla.

Päiväkirjat osoittavat kaikenlaista Salaman persoonasta ja ajattelusta. Monet tutut ihmiset saavat siellä kuulla kunniansa.

Esimerkiksi Pekka Tarkkaan Salama kuulemma pettyi pahasti vanhemmiten. Tuliko kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta todella kirjailijan vihamies, kuten Salama on kirjoittanut päiväkirjoihinsa?

Päiväkirjamerkinnöistä selviää myös, että Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955, 18-vuotiaana. Nuori taiteilijasielu oli kiinnostunut sekä kirjallisuudesta että kuvataiteista.

Tampere (erityisesti Pispala) oli kirjailijan mielestä erityisen kova ja kovuutta vaativa selviytymispaikka, mitä seikkaa Salama on havainnollistanut esimerkiksi Minä, Olli ja Orvokki -romaanissaan. Romaanin Harri Salmisen kovat kokemukset pohjautuvat kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin Tampereella.

Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955.

KIINTOISA pointti liittyy Salaman suhteeseen median kanssa.

Kirjailija on aina suhtautunut mediaan ja julkisuuteen ristiriitaisesti. Ristiriita ei ole vanhemmiten vähentynyt tai tasoittunut, päinvastoin.

Salama kirjoittaa edelleen aktiivisesti saadakseen tekstiä julkisuuteen. Uusin runokokoelma Hyvästi, kirvesvarsi! ilmestyi talvella 2016. Kun uusien teosten myötä tulee mahdollisuuksia esiintyä messuilla ja TV:ssä, kirjailija vaikuttaa ensin vastahakoiselta – mutta menee kuitenkin täysillä mukaan median pyöritykseen.

Median kutsu on siis vastustamaton.

Peltonen kuvaa seikkaperäisesti, kuinka teiskolaisesta maalaispojasta kuoriutui maailmankirjallisuuteen ja modernistiseen tyyliin perehtynyt kirjailija.

Nuori Hannu perehtyi modernistiseen kirjallisuuteen opiskellessaan Oriveden opistolla 1950-luvulla. Samalla aukesivat ulkomaalaiset esikuvat Dostojevskista ja Camus’sta lähtien.

Työläisperheen pojan kaunokirjallinen läpimurto oli romaani Juhannustanssit (1964), tekijänsä neljäs kaunokirja, josta nousi vertaansa vailla oleva kohu Suomen kirjallisuushistoriassa.

Kohua on seurannut myöhemminkin, esimerkiksi silloin, kun romaani Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi (1972). Romaani käsitteli räväkästi suomalaisten kommunistien vastarintaryhmiä II maailmansodan aikana. Kriitikot suhtautuivat siihen pääosin myönteisesti, varsinkin porvarillisissa lehdissä. Taistolaislehdissä teos teilattiin sen vuoksi, ettei Salama lähtenyt kirjoittamaan sosialistista realismia, kuten moni vasemmistolainen lukija oli odottanut.

Vaikka Salama on suhtautunut erittäin kriittisesti myös kommunisteihin, kirjailijan oma ääni on Peltosen mukaan aina ollut työläisen ja kadunmiehen ääni. ”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi, joka jaksaa räyhätä ainaista rosvokapitalismia vastaan.

Pienenä lapsena Tampereella Hannu joutui näkemään, kuinka poliisit pahoinpitelivät hänen isoisänsä epäiltynä kommunistisesta toiminnasta. Kun II maailmansodan aikana tuli nähtyä lähietäisyydeltä suomalaisten kaltoin kohtelemia venäläisiä sotavankeja, nuoreen mieleen iskostui painostavia kuvia väkivaltaisesta maailmasta ja elämänmenosta.

”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi.

SALAMA oppi lukemaan jo 4-vuotiaana.

Kirjoittamisen opettelu otti huomattavasti pitemmän ajan, koska sen omaksuminen kangerteli. Vaikka Hannu oli vasenkätinen, hänet pakotettiin ajan tavan mukaisesti oikeakätiseksi kirjoittajaksi.

Vuosi 1953 oli Hannu Salamalle sikäli merkityksellinen, että sinä vuonna päättyi hänen ”lapsenuskonsa” kommunismiin ja Neuvostoliittoon Stalinin kuoltua pois. Myöhemmin tuleva kirjailija kiinnostui politiikasta uudelleen.

Salama on antanut paljon ajattelemisen aihetta myös kaunokirjallisen muodon kehittämisestä. Viisiosainen Finlandia-sarja (1976–1983) sai muutkin kirjailijat sekä tutkijat miettimään uuden romaanimuodon ilmentymistä.

Milla Peltosen mukaan Hannu Salama on erilainen ihminen kuin romaaneista tuttu alter ego Harri Salminen.

Heillä on paljon yhtäläisyyksiäkin: molemmat ovat syntyneet 1936, käyneet kansankorkeakoulun, eläneet yksinäisinä kirjailijoina, pitäneet päiväkirjaa ja pelänneet mielisairauksia.

Salama totesi kuitenkin jo Minä, Olli ja Orvokki -teoksen (1967) ilmestyessä, ettei teoksessa esiintyvä Harri Salminen ilmennä hänen kokonaispersoonallisuuttaan – kuten ei yksikään Salaman lukuisista romaanihenkilöistä.

Itsestään kirjailija kuitenkin jakaa kukkuramitoin jokaiseen teokseensa. Todellisen psykologisen itsepaljastuksen Peltonen on havainnoinut muun muassa romaanista Tapausten kulku (1969).

Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama.

HANNU Salaman uskonnollisuus on esillä elämäkerrassa säännöllisin väliajoin. Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama, johon hän on suhtautunut jopa huumorilla.

Romaaneissaan Salama ei ole vierastanut uskonnollisia aiheita, päinvastoin. Elämän opetuslapsia I-III (1997–2002) ja Hakemisen riemu (2014) olivat Uuden testamentin uudelleenkirjoitusta.

Päiväkirjan lisäksi eräs toinenkin kirjoittamisen muoto on aina kiinnostanut Salamaa. Hän on näet ollut nuoresta asti innokas kirjeiden kirjoittaja. Usein kirjeet ovat kuitenkin jääneet lähettämättä.

Milla Peltosen sujuvakielinen ja havainnollinen ilmaisu tekee vaikutuksen ensi luvusta lähtien. Elämäkerturi käy analyyttisesti läpi Salaman teoksia liittäen ne kirjailijan elämänvaiheiden lomaan taitavasti ja kiinnostavasti.

Milla-Peltonen

Milla Peltonen. Kuva: Nauska.

Salaman teosten rinnalla Peltonen on lukenut myös melkoisen määrän kirjallisuuskritiikkejä ja huomioinut niiden vaikutuksia kirjailijan työhön. Lopputulema on kielellisesti hyvin hiottua tekstiä, jonka tyylikäs feature-kerronta jopa tempaisee mukaansa.

Vaikka Peltonen on haastatellut kirjailijaa paljon, hän silti siteeraa Salamaa verraten harvoin.

Peltonen osoittaa kirjailijaa kohtaan selvää myötätuntoa ja ymmärrystä tämän monista harhapoluista ja ongelmista huolimatta. Onhan sentään kyse kirjallisen romaanimuodon uudistajasta, joka on ohjannut monia ”seuraajiaan” luopumaan esimerkiksi kaikkitietävän kertojan luonnostelusta.

Hannu Salaman teoksista suurin osa lienee avainromaaneja ja ‑teoksia. Kirjailijalle on ollut aina tärkeä kuvata yhteiskunnallisia asioita ja muita aiheita oman itsen ja läheisten ihmisten, omien perheenjäsenten ja sukulaisten kautta.

Toisinaan kirjailija on käyttänyt romaanikerrontaa koston välineenä niitä kohtaan, jotka olivat joskus tehneet hänelle katalia temppuja.

Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle.

Hannu varttui lapsuutensa vuorotellen Sulo-isän ja Mirjami-äidin luona. Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle. Kommunistinen elämänkoulu kasvatti lahtarivihaan ja porvarien halveksuntaan.

Monet Salaman miespuoliset sukulaiset kärsivät skitsofreniasta. Aihe esiintyy jo Salaman esikoisromaanissa Se tavallinen tarina (1961), jossa päähenkilö joutuu mielisairaalaan. Mielenterveys on ollut kirjailijalle itselleenkin pitkäaikainen huolenaihe.

Romaanissaan Siinä näkijä missä tekijä (1972) Salama ruotii vanhempiensa salaista vastarintaliiketoimintaa, suomalaisen luokkayhteiskunnan ristiriitoja sekä Suomen kommunistisen liikkeen epäyhtenäisyyttä. Seurauksena monet suuttuivat, muun muassa taistolaiset lukijat sekä Salaman Mirjami-äiti.

Peltosen painokkaiden sanojen ja mielipiteiden taustalla on vuosia kestänyt mietiskely ja tutkimustyö.

Hannu Salaman kirjailijakuva on sikäli ristiriitainen, että yhtäältä hän on inhorealistinen kertoja, joka ei säästele lukijaansa ahdistukselta, ja toisaalta hän on herkkävireinen lyyrikko, jonka runollinen tyyli tulee esiin jopa realistisen romaanikerronnan rivien välissä. Tämän Peltonen osoittaa lukuisten esimerkkien ja tapauskuvausten kautta. Aivan oma lukunsa on Salaman naiskuvaus, johon Peltonen kiinnittää erikseen huomiota.

Juhannustanssit ja jumalanpilkkakohu saavat tilaa kymmeniä sivuja.

Peltonen osoittaa, että Juhannustanssien vastaanotossa oli samanlaisia piirteitä kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vastaanotossa. Sekä 1870-luvulla että 1960-luvulla syntyi valtava haloo siitä, että kirjailija juotti romaanihenkilön humalaan ja tämä kännipäissään piti karnevalistisen pilkkasaarnan. Seitsemässä veljeksessä ”saarnaajaksi” nousee Lauri, Juhannustansseissa muurari Hiltunen.

Toisaalta Peltonen osoittaa sen, mistä alustasta Juhannustanssien yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat ampuivat liikkeelle ja osuivat maaleihinsa, historiallisin tuloksin. Kirjailijan näkyvä kapinointi yhteiskunnan silloisia valtarakenteita vastaan sai kansanedustajat reagoimaan. Näin kuuluisa kirjasota syttyi, vaikka kirjallisuuskriitikot arvioivat teosta pääosin myönteisin kommentein.

Ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

KIRJAILIJA tuomittiin lopulta korkeimmassa oikeudessa kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen romaanihenkilönsä Hiltusen vuorosanoista, joiden tulkittiin sisältävän jumalanpilkkaa. Vankilaan Salama ei silti joutunut, koska presidentti Urho Kekkonen armahti hänet 1968.

Juhannustanssien pitkällinen julkisuusmylly vaikutti Salamaan Peltosen mukaan kaksijakoisesti:

”Juhannustanssijupakka oli Hannulle kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se oli pitkittyessään raastava rupeama, tuntuihan koko yhteiskuntarupeama nousseen yhtä jäsentään vastaan. Toisaalta tilanne oli kutkuttava. Huomio hiveli niin miehistä itsetuntoa kuin kirjailijan identiteettiäkin: kiinnostuneita (naisia eritoten) riitti, ja todennäköisesti Hannu koki olevansa niiden suurten edeltäjiensä veroinen, jotka olivat kohahduttaneet lukevaa yleisöä teoksillaan mutta jotka myöhemmin oli nostettu kuolemattomiksi klassikoiksi.” (s. 130)

Salama-sodasta on syytä muistaa, että Juhannustanssit kohautti myös Ruotsia ilmestyttyään siellä käännöksenä 1965.

Myös Sveanmaalla käytiin valtionpäivillä jumalanpilkkakeskustelua Salaman vuoksi, mutta kiivastuneiden ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

Otava on ollut Salaman luottokustantaja alusta asti. Välillä Salama on käväissyt toisella kustantajalla (Art House) mutta palannut sitten takaisin.

Mikä onkaan paljon julkaisseen Salaman varsinainen pääteos?

Salama on kuulemma kirjoittanut joitakin teoksia hätäpäissään hengen pitimiksi, rahapulassa. Sellaisiin ei kuitenkaan voi laskea romaania Siinä näkijä missä tekijä, jonka merkitys työväen kuvauksena on jopa kirjallisuushistoriallinen.

Kirjailija itse ei enää pidä tätä teosta pääteoksenaan, toisin kuin kirjallisuudentutkijat.

Peltosen elämäkerta tuo esiin paljon muitakin kirjailijoita, joiden kanssa Salama on ollut ahkerasti tekemisissä. Kirjailijalistan kärkinimi, johon viitataan useita kertoja, on Pentti Saarikoski. Hän ja Salama olivat toistensa luottoystäviä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 13.7.2017.