Parisuhderallin erikoiskokeita

Avainsanat

, , ,

Sari-Malkamäki

Kuva: Touko Yrttimaa

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita. Otava 2011. 190 s.

Sari Malkamäen (s. 1962) yhdestoista kaunokirja on kymmenen novellin kokoelma avioliitosta ja sen sivuvaikutuksista.

Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita sisältää vilkkaan parisuhderallin erikoiskokeita, joissa raaka ja ruma haastavat myytin onnellisesta avioliitosta. Feminiinishenkisissä aviokriisitarinoissa parisuhteen arkeen sekoittuu työelämän haasteiden lisäksi muun muassa värikkäitä riitoja, uskottomuutta, etääntymisen tunteita ja keskenmenoja.

Helsinkiläiskirjailija on kaivanut esiin aviovaimon kammottavimpia kipupisteitä. Esimerkiksi ”Rinta”-novellissa naishenkilö löytää rinnastaan kovan kyhmyn. Vaikka patti paljastuu myöhemmin hyvälaatuiseksi kystaksi, novellihenkilön elämä on sekaisin pitkän aikaa.

Joidenkin novellien kertojina esiintyy myös miehiä. ”Informaatiokatkos”-novellissa mies lähettää rakastajattarelleen tapaamisviestin – ja kohtaa treffipaikalla tämän aviomiehen sekavassa mielentilassa.

Kirjailija kuvaa tukevan asiantuntevalla ja syvällisellä kirjoitusotteella avioliiton solmukohtia. Kerronnallisesti Malkamäen novellit eivät kovin kauniita. Esimerkiksi tammikuussa 2011 suomennettu japanilaisen Kazuo Ishiguron novellikokoelma Yösoittoja onnistuu havainnollistamaan Malkamäkeä herkemmin avioliiton haikeutta ja muita myönteisiä aspekteja.

 

Kansantajuinen hartauskirja

Avainsanat

, , ,

willeriekkinen

Wille Riekkinen: Ilveilijän hartauskirja. WSOY 2006. 392 s.

Kuopion emerituspiispan Wille Riekkisen (s. 1946) Ilveilijän hartauskirja sisältää hartaustekstejä ja havainnollistuksia sekä Raamatun että kirkkovuoden tapahtumista adventista helluntaihin.

Suurin osa Riekkisen hartausteksteistä on lyhyitä pakinakirjoituksia, joissa otetaan räväkästi kantaa vaikkapa karnevaalitunnelmaiseen pikkujoulubuumiin. Kirjoituksista itse asiassa aika monta liittyy vuoden pääjuhliin, jouluun ja pääsiäiseen.

Tekstit sisältävät paljon sirpaletietoa muun muassa antiikin historiasta, Raamatun aikojen kulttuureista ja luterilaisen kirkon tavoista. Riekkinen kertoo kansantajuisesti esim. sen, milloin voidaan juhlia joulukuun 27. päivää kolmantena joulupäivänä, mitä Septuagesima tarkoittaa ja miten antiikin Korintin seurakunnassa päädyttiin hengelliseen Idols-kilpailuun.

Sisällysluettelon puuttuminen on heikkous. Piispan tekstit pyrkivät avaamaan ihmisen elämän eri puolia sekä korostamaan Kristuksen ylivertaisuutta. Kirjoittajan evankelinen ote on näin kouriintuntuva. Havainnollistuksissaan Riekkinen purkaa avoimeen sävyyn muistojaan eritellen eri kokemuksistaan oppimiaan asioita.

Lievät ironiat

Muuten verraten ystävällisesti argumentoiva Riekkinen suhtautuu lukijaansa toisinaan pienellä ivallisuudella mm. puhuessaan Jeesuksen Vuorisaarnan merkityksestä nykypäivänä:

“Vuorisaarnan arvon me kyllä tunnustamme, mutta emme sitä tietenkään noudata!“

Kirjoittaja koettaa kääntää joitakin raamatullisia käsitteitä nykysuomeksi. Näin esim. demonit vertautuvat nykyihmistä riivaavaan pätemisen haluun, kunnianhimoon ja henkiseen laiskuuteen.

Tekstit saattavat loppua häiritsevästi avoimiin kysymyksiin, kuten vaikkapa nykypäivän demoneita käsittelevässä kirjoituksessa: “Millaisia mörköjä sinun sydämesi kammioista löytyy?“

 

Helluntailiikkeen palveluksessa

Avainsanat

, , ,

haapala-onni

Onni Haapala: Paikka sisärenkaassa. Aikamedia 2008. 399 s.

Aika Oy:n entisen toimitusjohtajan Onni Haapalan (s. 1949) muistelmateos Paikka sisärenkaassa kertoo pitkän linjan srk-työntekijän elämän vaiheista ja käännekohdista. Samalla teos havainnollistaa erään suomalaisen herätysliikkeen lähihistoriaa. Keuruulta kotoisin oleva Haapala toimii kirjan ilmestyessä 2008 Alavuden helluntaiseurakunnan pastorina. Nykyisin hän on eläkkeellä.

Muistelmateoksena Paikka sisärenkaassa on persoonallinen, havainnollinen ja selväkielinen. Persoonalliset näkemykset vahvistuvat varsinkin teoksen toisessa osassa, jossa kirjoittaja vastaa itselleen tehtyihin kysymyksiin. Haapala puhuu avoimesti mm. niistä kipupisteistä ja oppimistilanteista, joiden äärelle monet uudet haasteet ja vastoinkäymiset ovat häntä vieneet.

Perhe ja herätysliike

Katsellessaan jälkeenpäin pahimpia työkiireitään ja kriisejään kirjoittaja toteaa todellisen elämänrikkauden ja onnen löytyneen 6-lapsisen perheen parista. Omaelämäkerrasta jää vahvoja vaikutelmia myös kutsumuksen merkityksestä elämän ohjaajana.

Maantieteelliset murrokset siivittävät Haapalan elämäntyötä. Vaikka pastorintyöhön kuuluu monesti muuttaa uudelle paikkakunnalle, Haapalan kohdalla asiaan on liittynyt lisämauste. Hänen matkassaan ovat paikkaa vaihtaneet myös sekä helluntailiikkeen raamattuopisto että kustantamo.

Liikkeen raamattuopiston tilat Hattulassa myytiin tilanpuutteen takia 1990-luvun alussa, ja uusi opistoalue Keuruulla nimettiin Isoksi Kirjaksi Haapalan itse keksimän nimen mukaisesti. Lama-ajan kurimuksessa helluntailiikkeen kustantamo Ristin Voitto Vantaalla yhtiöitettiin 1995 Aika Oy:ksi (nyk. Aikamedia). Haapala toimi kustannusosakeyhtiön ensimmäisenä toimitusjohtajana 7 vuotta, johtaen kustantamonkin Keuruulle 1990-luvun lopulla.

Paikka sisärenkaassa antaa osittain melko kielteisen kuvan siitä päätöksentekokulttuurista, joka vallitsee vailla keskusorganisaatiota toimivassa herätysliikkeessä. Kun kukaan henkilö tai instanssi ei kontrolloi esim. srk-työntekijöiden työoloja, muodostuu helposti pitkäaikaisia ihmissuhdeongelmia ja muita kipupisteitä.

 

Tekijän ylösnousemus kirjallisuudentutkimuksessa

Avainsanat

, , , ,

Juhani Niemi: Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1037. SKS 2005. 340 s.

Taustalähtöisen kirjallisuudentutkimuksen esimerkki on syksyllä 2005 ilmestynyt elämäkertateos Arvid Järnefelt – Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Laajan tutkimuksen julkaisi Juhani Niemi (s. 1947), joka toimi tuolloin Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina.

Elämäkerta pohjaa lähinnä Arvid Järnefeltin (1861–1932) kirjeenvaihtoon sekä kauno- ja päiväkirjoihin. Niemen tutkimuksen arvoa selittää se, että Järnefeltistä ja hänen tuotannostaan ei ole tehty pitkään aikaan perusteellista synteesiä. Edellisen laajan biografian on näet tehnyt Pekka Häkli puoli vuosisataa sitten (Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa).

Järnefelt-teoksellaan Niemi tuo esille teemoittain etenevän elämäkerran, jossa perinteinen kronologinen esitystapa sekä detaljeihin ja anekdootteihin keskittyminen siirtyvät taka-alalle. Professori osoittaa biografisen tutkimuksen kykenevän nykyisin riittävään itsetarkkailuun, jolloin ollaan selvillä vesillä paitsi kohteen myös lukijan ja tutkimusprosessin reunaehtojen suhteen.

Niemen teosta voi ajatella tiettynä lakipisteenä prosessille, joka ollut käynnissä kirjallisuustieteessä vuosikymmenen ajan. Kaunokirjan tekijää ei enää kuopata Roland Barthesin viitoittamalla tavalla, vaan hänet halutaan lähikuvun tulkinnassa ottaa huomioon tärkeänä kulttuurisena konstruktiona. Näin ollen tekijä voidaan vertauskuvallisesti nähdä ylösnousseeksi. ”Tämän päivän kulttuurisessa ympäristössä ei voi ohittaa sitä tosiasiaa, että kirjailijan julkinen läsnäolo vaikuttaa myös lukutapoihin”, Niemi kirjoittaa.

Miten teosten kautta voidaan tavoittaa kirjailijan persoonallisuus? Vaikka Niemi tunnustaa projektin lähes mahdottomaksi, hän suhtautuu asiaan optimistisesti. Kovin yhtenäistä tai arvoituksetonta persoonakuvaa Niemi ei kuitenkaan onnistu luomaan Järnefeltistä, laajojen päiväkirjojen kaltaisista primaarilähteistä huolimatta.

Toisaalta juuri Järnefeltin suhteen tekijäkysymykset ovat kiintoisia siksi, että kirjailijan romaani Heräämiseni (1894) aloitti tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjallisuuden Suomessa. Näin Arvid Järnefeltiä voi pitää kotimaisen autofiktion uranuurtajana.

Monia kansantajuisia kirjallisuustieteellisiä teoksia ja tutkimuksia toimittanut Niemi kirjoittaa jälleen nautittavan sujuvakielistä ja helppolukuista tieteellistä tekstiä. Järnefelt osoittautuu hänen kirjalliseksi ihanteekseen, jonka sanomisen palo hakee vertaistaan. Suurimpia Järnefeltin kertomuksista ovat professorin tulkinnan mukaan kooltaan pienimmät tekstit, mm. Kirkkopuheet (1917), jossa kirjailija ottaa kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen ehdotonta idealismiaan unohtamatta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – 

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virkkeessä 1/2006.

Mielivallan tyyssijat

Avainsanat

, , ,

noam chomsky

Noam Chomsky: Valta ja terrori. Alkuteos Power and Terror (USA 2003). Suom. Sami Heino. Sammakko 2003. 187 s.

Kielitieteen professori Noam Chomsky (s. 1928) on tullut tutuksi räväköistä puheenvuoroistaan Yhdysvaltojen mielivaltaista politiikkaa vastaan.

Power and Terror -teoksen lähtölaukauksena ja kliimaksina voi pitää WTC:n kaksoistornien tuhoa syyskuussa 2001, jolloin maailman huomio keskittyi voimakkaasti terroristeihin ja heidän kiinnisaamiseensa ja johon Chomskyn edellinen kirja New York 11.9 perustuu. Kun amerikkalaiset vaativat suurin joukoin afganistanilaisen terroristijärjestön tuhoamista, Chomsky kiersi ympäri maailmaa saarnaten toisenlaista sanomaa.

Chomskyn mukaan amerikkalaisilla ei ollut mitään oikeutta kostaa terrori-iskua. Yksittäisten terroristijoukkioiden ja näiden iskujen rinnalla olisi kiinnitettävä huomiota siihen, miten suuret kansallisvaltiot ja yritykset terrorisoivat pienempiä. Maailmalla katsotaan surutta läpi sormien suurempia ihmisoikeusrikkomuksia kuin mitä New Yorkin isku on.

Valta ja terrori koostuu Chomskyn haastatteluista ja puhereferaateista. Puheenvuoroissa heijastuu tämän tästä kyyninen turhautuminen vallitseviin oloihin ja kausaliteetteihin. Chomsky räksyttää turhankin kiukkuisesti, vaikka hänellä on tukenaan paljon tutkimustietoa ja konkreettisiksi todistettuja faktoja.

Don Quijoten jäljissä?

Chomskyn näkökulmien ja kiintoisien ajatusten kapea-alaisuus lyö jonkin verran hänen tarkoitustaan silmille. Kun intellektuelli keskittää ajattelunsa ja voimavaransa pelkästään hallituksensa kielteiseen arviointiin ja sen historiointiin, on lopputulos lukukokemuksena melko yksitotinen ja yksitoikkoinenkin. Tuleeko professori lisäksi hyökänneeksi tuulimyllyjä vastaan, vaikka sinkoilee nimiä viljalti?

Kun vuosia sitten istuin lauseopin jatkokurssilla Tampereen yliopistolla, lehtori Kaija Kuiri esitteli amerikkalaisen kielitieteilijän Chomskyn, joka oli luonnostellut hyväksi havaitun lauseopillisen rakennekaavion. Toisin kuin monet muut teoriat, Chomskyn idea oli kestänyt hyvin läpi vuosikymmenten ja tuli minunkin tentittäväkseni.

Noam Chomsky ei ole itse nähnyt mitään ristiriitaa kielitieteellisen ja poliittisen työnsä välillä. Vietnamin sota teki hänestä poliittisen vastarannankiisken, ja sellaisena hän toivonee historian hänet muistavan.

Turkulaisen pienkustantamo Sammakon kustantama Valta ja terrori julkaistiin USA:ssa keväällä 2003. Sammakko itse asiassa julkaisi 2003 suomeksi Chomskyn toisenkin teoksen nimeltä Mediakontrolli. Seuraavaksi vuodeksi pienkustantamo kaavaili Chomskyn Merirosvoja ja keisareita –teoksen kustantamista, mikä toteutuikin. Kaikki edellä mainitut suomennokset ovat loppuunmyytyjä.

 

Pelé – kengänkiillottajasta jalkapallolegendaksi

Avainsanat

, , , , ,

Brazilian former footballer  Pele waves

Brazilian former footballer Pele waves on October 2, 2009 in Copenhagen after presenting Rio’s bid for the 2016 Olympics. The International Olympic Committee (IOC) will vote on the destiny of the 2016 Summer Olympic Games on October 2, 2009 in Copenhagen after a final round battle. FRANCK FIFE/AFP/Getty Images

Edson Arantes do Nascimento & Orlando Duarte & Alex Bellos: Pelé. Alkuteos The Autobiography (Englanti 2006). Suom. Mika Tiirinen. Otava 2006. 288 s + kuvaliitteet.

Kautta aikain suurimman jalkapallotähden elämäkerta ilmestyi suomeksi kesäkuussa 2006. Teos sisältää vertaansa vailla olevan menestystarinan, jossa köyhä kengänkiillottajapoika etenee vähin erin jalkapallotähdeksi ja suurjulkkikseksi.

Luvut puhuvat legendan puolesta. Pelé eli Edson Arantes do Nascimento (s. 1940) voitti jalkapallon maailmanmestaruuden kolmesti Brasilian joukkueessa ja pelasi uransa aikana yhteensä 1367 ottelua. Hänellä on hallussaan maailmanennätys virallisten maalien määrässä, 1283 kappaletta. Brasilian maajoukkuepaidan Pelé puki päälleen 92 kertaa ja teki maaotteluissa 77 maalia.

Sukkapallosta toimistotyöhön

”Kaikki sai alkunsa varmaankin siitä, että isäni oli jalkapalloilija. Se oli perintötekijöissä.”

Edson Arantes do Nascimento syntyi köyhään työläisperheeseen maalaiskylässä lähellä Rio de Janeiroa. Hänen isänsä Dondinho oli erittäin lahjakas jalkapalloilija mutta ei päässyt loukkaantumisten myötä pitkälle ammattilaisurheilijana.

Edson pelasi poikasena ensimmäiset pelinsä sukista tehdyllä pallolla. Hän oli koulussa melkoinen häirikkö ja hölösuu. Nuori poika uneksi lentäjän ammatista mutta luopui haaveesta nähtyään purjekoneonnettomuudessa kuolleen lentäjän ruumiin.

Vuonna 1954 Edson allekirjoitti ensimmäisen pelaajasopimuksensa, vain 14-vuotiaana. Myöhemmin São Paulon ykkösseura FC Santos sai nousevan tähden riveihinsä 18 vuodeksi. Pelé-lempinimi on peräisin kiusoittelevalta luokkakaverilta. Hän pelasi uransa viimeisen ottelun 37-vuotiaana New York Cosmosin riveissä 1977.

Nascimento on toiminut urheilu-uransa jälkeen Brasilian urheiluministerinä 1994–1998, UNICEF:n hyväntahdon lähettiläänä, kuntosaliyrittäjänä ja elokuvanäyttelijänäkin. Valmentajaksi hän ei ole koskaan lähtenyt, toisin kuin moni joukkuetoverinsa.

66-vuotias Nascimento on toista kertaa naimisissa erottuaan ensimmäisestä vaimostaan kahdentoista avioliittovuoden jälkeen 1978. Hänellä on seitsemän lasta ja seitsemän lastenlasta. Upporikas jalkapallomies ei ole koskaan menestynyt hyvin liikemiehenä.

Kaunis peli, kaoottinen maa

Pelé puhuu toistuvasti jalkapallosta kauniina pelinä: ”Iloinen pelityylimme antoi muulle maailmalle makua siitä, millainen tämä loistava urheilulaji on. Kun kaikki on hyvässä vireessä, peli toteutuu kauniisti kuin tanssisimme joukolla samassa tahdissa. Se innostaa todella yleisöä, he huomaavat pelin vireen, sen kauneuden.”

Elämäkerta sisältää kosolti poikkeuksellisia ja ikimuistoisia tilanteita. Kirjoittaja kertoo avoimeen sävyyn perhe-elämästään, armeija-ajastaan, liikeasioistaan, loukkaantumisistaan ja suurista hetkistään. Hän nostaa jalustalle nuoruutensa jalkapalloihanteet. Korkeimmalle nousee Zizinho (1922–2002), ilman maailmanmestaruutta jäänyt brassitähti.

Pelén brändiä on yritetty saada mukaan monenlaisiin projekteihin. WC-paperia hän ei ole kuulemma lähtenyt mainostamaan. Elämäkerrassa on hupaisia tarinoita siitä, kuinka esim. tupakka- ja alkoholitehtaat ovat yrittäneet saada miestä mainoksiinsa. Tavallaan teoksen loppua kohti kirjoittajan jutut ja näkökulmat alkavat kiertää kehää oman navan ympäri.

Pelén ristiriitainen suhde kotimaahansa pistää silmään. Hän puhuu Brasiliasta välillä rakastavasti ja toisaalla hyvinkin varauksellisesti. Brasilian tärkeimpiin urheiluvaikuttajiin kuulunut jalkapallosuuruus ei suostunut tukemaan maansa hakemusta vuoden 2006 MM-kisojen järjestäjäksi, koska maan jalkapallojärjestelmä, peliolosuhteet ja stadionit ovat retuperällä.

Paradoksaalisen vuolaasti Pelé kuitenkin kertoo yrityksistään parantaa paitsi maansa kaoottisia urheiluoloja myös sen imagoa. Teos antaa silotellun kuvan myyttien ympäröimästä urheilijasta, jolle ammattilaisurheilun likainen peli on tuttua monella tapaa. Nascimento esiintyy kertojanroolissaan häiritsevän lapsenomaisena, jopa naiiviuteen saakka. Myös narsismiaan kirjoittaja ei peittele. Hän on avoimen närkästynyt siitä, ettei Brasiliassa ole vieläkään Pelé-museota.

Sujuvasti ja jännittävästi toimitettu elämäkerta lienee yritys selvittää jakaantuneen persoonallisuuden syndroomaa, johon kirjoittaja puuttuu painokkaasti:

”Ihmiset eivät välttämättä reagoi minuun vaan myyttiseen hahmoon, joka Peléstä on tullut. Molemmat identiteettini ovat erillisiä ja molemmat osa minua.”

Ainoa asia, mikä kuulemma jäi harmittamaan loistavalla MM-uralla, oli se, ettei Pelé onnistunut MM-peleissä tekemään yhtään maalia kuuluisalla saksipotkullaan!

Runoilijan sisäinen monologi

Avainsanat

, , , ,

Hannu Mäkelä: Pensiooni Fortuna. Otava 2001. 283 s.

Helsingissä asuva kirjailija Hannu Mäkelä (s. 1943) julkaisi vuonna 2001 kaksi romaania. Keväällä 2001 ilmestynyt Muisto kertoi vanhan naisen viimeisestä päivästä omassa kodissaan. Kirjailija liikkui samantapaisten teemojen ympärillä teoksessaan Äiti (1999), joka kertoi Mäkelän oman äidin traagisesta kuolemasta.

Seuraavana syksynä ilmestynyt romaani Pensiooni Fortuna luotaa sekin Mäkelän varhaisempaan tuotantoon.

Mäkelän pääteos Mestari (1995) kertoi Eino Leinon elämästä Finlandia-palkinnon arvoisesti. Pensiooni Fortuna on ikään kuin Mestarin jälkisoitto ja jatko-osa, utuinen ja harhakuvia täynnä oleva kertomus kaikkien tuntemasta ja monien unohtamasta runoilijasta, joka käpertyy itseensä täysihoitolan nurkkahuoneessa ja kelaa uutta ja vanhaa.

Vieraita hoitolassa

Romaanissa Eino Leinon vieraaksi saapuu erikoisia hahmoja, joiden reaalisuudesta ei ole lopullista varmuutta. Aleksis Kivi vaihtaa ajatuksia suuren runoilijan kanssa, samoin nuori piikatyttö, viisas tohtori sekä runoilijanalku Koski. Runoilija pohdiskelee varsin ahdistuneesti kaiken alkua ja loppua: miten alkaisi uudestaan jos voisi, tekisikö kaiken samalla tavoin?

Mäkelä lähestyy Leinon elämän ehtoota jälleen tästä itsestään käsin, korkealle kurkottaen. Kenties monessa kirves kalahtaa kiveen. Fiktion ja faktan yhdistelijänä Mäkelä on taitava sekoittaja, joka hallitsee läpinäkymättömän ja viitteellisen kerrontatavan.

Kun vanhenevien naisten kuvaus näytti muodostuneen Mäkelän leipälajiksi, kirjailija lähtee uutuudessaan porautumaan vanhenneen miehen pääkopan sisälle. Mäkelä jälleen kaivautuu syvälle henkilöidensä tajuntaan rationaalisen tuolle puolen ja hallusinaatioiden lähteille.

Vanhenevan runoilijan elämän(ja kuoleman)menoon Mäkelä eläytyy tosin jo kolmannen kerran. Mestarin ja uutuusromaanin rinnalle voidaan nostaa Samuli Kustaa Berg (1982), joka sisältää monologinovellin yksinäisen runoilijan viimeiseltä päivältä.

Mäkelän tavaramerkiksi noussut sisäinen monologikerronta jatkuu tyylikkäästi uutuusromaanissa. Groteski tapa yhdistää äärimmäisiä asioita yksilön tajunnan kautta saa uusia ulottuvuuksia.

Dekkari atomipommin rakentajista

Avainsanat

, , , , ,

joekanon

Joseph Kanon: Los Alamos – Pommin varjossa. Alkuteos Los Alamos (USA 1997). Suom. Raimo Salminen. Gummerus 2006. 586 s.

”Älkää unohtako, että virallisesti minua ei ole olemassakaan. Ei ketään meistä. Olette täällä aaveiden parissa.”

Näin tokaisee atomipommia valmisteleva fyysikko murhatutkijalle Joseph Kanonin (s. 1946) tieteisromaanissa Los Alamos. Historiallisessa romaanissa kerätään ryhmä maailman älykkäimpiä tiedemiehiä New Mexicon autiomaahan valmistelemaan ennennäkemättömän voimakasta pommia. Kuuluisan Manhattan-projektin työ on kuitenkin lähellä keskeytyä kohtalokkaasti, kun eräs turvallisuusvirkailijoista murhataan raa’asti.

Murhaa tutkimaan lähetetty Michael Connolly pääsee aitiopaikalta seuraamaan paitsi fyysikoiden arvoituksellista työskentelyä myös kylmän sodan syntyvaiheita. Los Alamosin avainhenkilöksi nousee Manhattan-projektin johtaja, fiktiivinen Robert Oppenheimer (1904–1967), joka ainoana tietää monimutkaisen pommiprojektin kaikki yksityiskohdat. Kuvaavasti myös Kanonin romaani päättyy Oppenheimerin sanoihin.

Mysteerien Kukkula

18 kielelle käännetyn dekkarin avainsanat ovat sota, tiede, epätoivo ja sattuma. Kanon kääntää salatun pommiprojektin asetelman irvokkaasti itseään vastaan. Vasta kun yksi fyysikoista osoittautuu kavalaksi maanpetturiksi ja yksi avustajista murhataan, fyysikot huomaavat laskevansa perustaa uudelle maailmankriisille.

Los Alamosin keskeinen miljöö on fyysikoiden pommitehdas Kukkula, jonka neljätuhantista yhteisöä vartioidaan tiukasti vuorokauden ympäri. Piikkilanka-aitoineen, kulkulupineen, sotilaspoliiseineen ja parakkeineen Kukkula on emigranttien keskitysleiri keskellä sotaa käyvää suurvaltiota.

Kukkulan totalitaariset olot kertovat suljetusta yhteisöstä: puhelimia kuunnellaan, kirjeet sensuroidaan. Suljettu miljöö osoittautuu uuden ajan alkemistien laboratorioksi, jonka liitutauluille raaputetaan suuria mysteerejä ja kaapeissa vaanii mörköjä. Ketään ei ole vielä siepattu, toteaa henkivartijain päällikkö ironisesti Connollylle.

Euroopan ja Amerikan tarinat

Maahanmuuttajakysymykset, kylmän sodan lähtölaskenta ja kommunistivastaisuus ovat Los Alamosin keskeisiä aiheita jäntevästi etenevän henkilökuvauksen rinnalla. Romaanin fyysikot ovat poikkeuksetta Euroopasta muuttaneita emigrantteja, jotka tuntevat omakohtaisesti esim. Saksan ja Englannin katastrofaaliset olot.

Amerikkalaiset eivät ymmärrä eurooppalaisten synkkiä tarinoita, ja siksi nämä sulkeutuvat omiin oloihinsa. Rooseveltin kuolema 1945 herättää emigranttifyysikoissa hirveän kysymyksen Amerikan tulevasta presidentistä: onko hän Hitlerin tai Stalinin kaltainen hirmuhallitsija? Amerikkalaiset eivät näytä olevan asiasta huolissaan, koska heidän tarinoissaan on aina happyend. Presidenttikysymyskin taitaa ratketa hyvin, ainahan se on ratkennut.

Oppenheimerin juutalaissaksalaiset sukujuuret luovat oman mausteensa melko kovaksikeitettyyn dekkariin. Joidenkin huippufyysikkojen lapsellisten ja infantiilien olemuksien rinnalla fiktiivisen Oppenheimerin myönteiset piirteet vaikuttavat ylikorostuneilta.

Romaanin dramaattisessa käännekohdassa Oppenheimer muuttuu fyysisesti hauraaksi ja laihaksi mieheksi, joka polttaa savukkeita ketjussa ja nukkuu äärimmäisen vähän. Kun Kukkulan yhteisö kohtaa sotaakäyvän armeijan johdon vaatimukset, se huomaa makaaberilla tavalla olevansa selkä seinää vasten.

Kustannustoimittajana pitkään työskennellyt Kanon on sijoittanut värikkääseen henkilögalleriaan homoseksuaaleja, uskottomia kotirouvia, työhönsä leipääntyneitä toimittajia ja muita stereotyyppisiä hahmoja. Los Alamosin jännityselementti kuitenkin toimii hyvin kantaen alusta loppuun ilman seesteisiä väliaikoja.

Romaanin lopussa aseet puhuvat, autot räjähtävät ja ainakin lähimmät mysteerit selventyvät. Koska onnelliseen loppuun jää melkoisesti matkaa, Kanonin tarina taitaa olla enemmän eurooppalainen kuin amerikkalainen versio kuuluisista tapahtumista. Tästä huolimatta juuri amerikkalaiset noteerasivat Los Alamosin arvostetun Edgar-dekkaripalkintonsa arvoiseksi 1998.

 

Ulvilan sosiaalijohtajan muisteluromaani

Avainsanat

, ,

kaija luttinen

Kaija Luttinen: Hyvä maku jäi suuhun. Kustannusosuuskunta Muusa 2002. 223 s.

Ulvilan pitkäaikainen sosiaalijohtaja Kaija Luttinen kirjoitti vuosituhannen alussa kaunokirjallisen teoksen omista elämänvaiheistaan. Romaani Hyvä maku jäi suuhun ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuussa 2002 porilaisen kustannusosuuskunnan julkaisemana.

Luttisen teoksessa painottuu kaksi asiaa ylitse muiden: sotalasten kohtalo sekä eläkkeelle jäävän virkanaisen ponnistelut uudessa elämänvaiheessa.

Kaija Luttinen kirjoittaa nasevasti ja havainnollisesti omista karuista kokemuksistaan sotalapsena Ruotsissa. Ankeus kärjistyy koulussa, jossa suomalaismiehen aikoinaan pettämä naisopettaja antaa sotalapselle kyytiä.

Ironisesti ruotsalainen opettaja ja suomalainen sotalapsi kohtaavat myöhemmin vuosien jälkeen ja ystävystyvät. Menneet ovat menneitä, ja uutta kohti pyritään.

Elämäkertaromaanin päähenkilö Minna Kirppanen on Luttisen alter ego, joka muistelee menneitä aikoja, tapaa mielenkiintoisia ihmisiä ja valmistautuu siirtymään eläkkeelle. Romaanin lopussa myöntävä eläkepäätös tulee ja uusi elämänvaihe alkaa.

Romaani on alusta asti hyvin konkreettista luettavaa. Kirjoittaja vannoo dialogin voimaan, ja monet taustatiedot tuodaan esille hersyvän keskustelun lomassa.

Vuoropuhelun varaan rakentuva kerronta on ajoittain hieman sekavaa. Maailma on erittäin pieni, päähenkilö huomaa monesti. Vuosikymmeniä vaivanneet kysymykset saavat vastauksia uusien tuttavuuksien myötä.

Kirjoittaja on työskennellyt yli 30 vuotta sosiaalialalla eri puolilla Suomea. Elämäkertateokseen on sisällytetty pitkiä jaksoja sosiaalityön arjesta ja nykypäivästä. Luttinen on onnistunut kivasti konkretisoimaan sosiaalityön haasteita ja visioita sekä sosiaalijohtajan työnkuvaa.

Lukuromaanina Hyvä maku jäi suuhun on nautittavan lennokas, jopa mukaansatempaava. Teoksessa on paljon henkilöitä, ja näillä lienee vastineensa todellisuudessa. Nostalginen ja positiivinen vire sävyttää Luttisen teosta tyylikkäästi alusta loppuun.

Kuoleman siivet vapauttavat elämään

Avainsanat

, , , ,

tiinaraevaara

Tiina Raevaara: Korppinaiset. Like 2016. 281 s.

Kevään 2016 kiintoisimpien jännityskirjojen joukkoon kuuluu Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani Korppinaiset, joka tuo jälleen esille luomisvoimaisen ja psykologisesti taitavan kaunokirjailijan. Päähenkilö Johannes on tuttu Raevaaran edellisestä romaanista Yö ei saa tulla (2015), jonka kanssa uutuus muodostaa romaaniparin.

Romaanin alussa 23-vuotias Johannes ilmoittaa yrittäneensä itse aikoinaan humalapäissään rakastettunsa Aalon surmaamista. Vuosia myöhemmin Johannes saa tietää Aalolta kirjeen, ja uusi toivo herää. Hiljaisten miesten sukuun kuuluva mies päättää jättää Helsingin ja muuttaa takaisin synnyinseudulleen. Hän kiinnostuu isovanhempiensa vanhasta puutalosta ja muuttaa taloon yksin.

”Siihen taloon minä veisin Aalon. Eläisin loppuelämäni hänen kanssaan sukumme valtavassa talossa metsän keskellä.”

Perillä odottaa iso parvi naakkoja huonokuntoisen talon katolla ja pihalla outo mies kirveen kanssa. Isovanhempien talo osoittautuu kuoleman ja unohduksen taloksi, jossa Johannes käy läpi menneisyytensä muistoja. Hän tutustuu Jaakko-nimiseen outoon vuokralaiseen, joka osoittautuu hyväksi juttumieheksi.

Viikkojen vieriessä Johannes huomaa isänsä kuolemaan liittyvän jotain hämärää. Talosta löytyy vanhoja, verisiä lakanoita ja pihalta Johanneksen isän hauta, josta joku tuntematon on pitänyt huolta monta vuotta. Miten isä aikoinaan kuoli? Ja kuka huolehtii hänen haudastaan, vaikka lähisukua ei ole mailla eikä halmeilla?

Sitten Aalolta alkaa tulla lisää viestejä: tämä pyytää Johanneksen luokseen USA:han. Matka Amerikkaan avaa uuden näkökulman ja tason. Johanneksen näkökulma saa rinnalleen naisellisen version.

Eläimellinen meno

Suomalaiskirjailijoiden joukossa Tiina Raevaara on ansioitunut sekä tieto- että kaunokirjailijana. Kirjailijan tausta perinnöllisyystieteeseen erikoistuneena biologina tulee näkyviin kaikissa hänen kaunokirjoissaankin. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt neljä romaania, Runeberg-palkinnon voittanut novellikokoelma ja yksi tietokirja. Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Prosaistina Raevaara on yleensä maalannut kauhuromanttisia luontokuvia ja eritellyt niiden kautta romaani- tai novellihenkilöiden erikoisia luonteenpiirteitä, heikkouksia, sokeita alueita tai kipupisteitä.

Eläimet ovat olleet Raevaaran kaunokirjoissa tärkeitä novelli- ja romaanihenkilöitä. Eläimistä erityisesti linnut ja koirat pääsevät säännöllisesti kerronnan keskiöön. Aukkoinen romaanikerronta vieraannuttaa viihteellisempään ja helpompaan kerrontatapaan tottuneen mielen.

Korppinaisissa viimeistään näkökulmavaihdokset Johanneksen ja Aalon välillä problematisoivat tehokkaasti lukijan käsityksen Johanneksen ”oikeasta” tarinasta tai näkökulmasta. Vaikka romaanikertojan keskeinen näkökulma näyttää miehiseltä, Korppinaisten kokonaisvaltainen tulkinta vaatinee naisellisen näkemyksen pohdiskelua.

Miehessä piilevä pahuus ja sokeus omille heikkouksille ovat itse asiassa olleet Raevaaran psykologisen kerronnan kohteena jo vuosia. Johanneksen pitkä kujanjuoksu muistuttaa paljon Raevaaran pienoisromaania Laukaisu (2014), joka kertoi perheenisän synkästä kehityksestä perheensä surmaajaksi. Näkökulma on tosin muuttunut etukenosta takautumaksi, samoin kehitystarinan suunta myönteisemmäksi. Toipuessaan surmatyön morkkiksesta Korppinaisten miespäähenkilö löytää orastavan rakkauden mahdollisuuden. Kuoleman varjot kuitenkin pimentävät saman tien valopilkun.

Film noir –henkinen kauhuromantiikka näyttäytyy Korppinaisissa varsin tyylikkäänä. Melodraaman keskiöön nousevat mustat varislinnut aiheuttavat päähenkilöille tämän tästä kauhuhetkiä.

Johanneksen pysähtyneeltä näyttävä elämä saa kyytiä moneen kertaan. Raevaara nauttii hyperbolasta eli välillä henkilökuvaus saa ryytimekseen melkoista liioittelua. Erityisesti tämä näkyy naisten Aalon ja sairaanhoitaja Eeva Hiltusen kuvauksessa. Ennen voimakkaan terve Aalo on hyvin rikki ja menee koko ajan pahempaan kuntoon. Aaloa romaanin lopussa hoitava vanha sairaanhoitaja puolestaan on tunnoton hirmu, jolta ei riitä potilaille myötätuntoa.

Ulkomaiset vaikutteet

Raevaara hyödyntää romaaneissaan mielellään ulkomaalaisia kirjailijoita. Korppinaisten innoittajina toimivat amerikkalaisen Edgar Allan Poen tekstit. Poen klassiset kauhukuvat saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Korppinaisissa Johannes ja Aalo jopa vierailevat Poen kodissa New Yorkissa. Aalo kertoo Poen tarinoista Johannekselle samalla, kun tämä saa tietää rakastettunsa sairastuneen vakavasti. Kuinka ollakaan, nuorena leskeytyneen Poen tarinat ovat täynnä miehiä, joiden rakastetut kuolevat ennen aikojaan sairauksiin. Johanneksen kohtalo näyttää tässä kohdin sinetöidyltä.

Myös Korppinaisten tulkinta-avain lainataan suoraan Poelta. Aalo kertoo Johannekselle oppineensa amerikkalaiselta kirjailijalta, että tämän runoissa ja novelleissa kuolemaa saatetaan pelätä jopa niin paljon, että se estetisoituu eli muuttuu kauniiksi. Korppinaistenkin tyylitavoitteena on kuoleman estetisointi tyylikkäiden kauhukuvien avulla.

Kun Yö ei saa tulla keskittyi päähenkilöidensä unettomuusongelmiin ja lääkekoukkuihin, Korppinaisissa keskusaiheeksi nousee vääjäämättömän kuoleman odottelu ja kohtaaminen. Johanneksen lähisukulaisten joukosta löytyy lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat erikoistuneet kuolemansairaiden elämän pidentämiseen, jopa keinoja kaihtamatta.

Korppinaisten eetos on, että kuolemaa ei voi paeta, vaan sen on oltava osa luonnollista elämän ketjua. Sellaisena kuolema ei ole mörkö, vaan jopa vapauttava asia.

Raevaaralle mustavalkoiset luontokuvat ovat aina olleet tärkeitä. Hän kohtelee eläimiä ja kasveja kuin ihmisten veroisina romaanihenkilöinä. Korppinaisissa luonnontieteilijä personoi korppeja tappajia rankaiseviksi tuomareiksi, jotka jakavat oikeutta silloin, kun ihmisten kyvyttömyys oikeuden toteutumiseksi on selvää.

Korppien toiminta tuo mieleen vastustamattomasti ”Sääkset”-novellin, jolla Raevaara voitti aikoinaan Martti Joenpolven novellikilpailun 2006. Sääksien muuttoa todistava novellikertojan oli lopulta sulauduttava itsekin luonnon osaksi.

Raevaaran kaunokirjojen perusteella linnut olisivat vähintään yhtä henkisiä olentoja kuin ihmiset, kenties henkisempiäkin.

Runeberg-palkitussa novellikokoelmassa En tunne sinua vierelläni luonto ja ihminen jopa puhuivat toisilleen kuin vertaisilleen. Novellikertojan mukaan linnut häipyivät kuollessaan jäljettömiin, mutta ihmiset sitä vastoin olivat ikuisia ja kuolemattomia.

Raevaaran proosassa luonnollisen vapauden kaipuu korostuu varsinkin tekstien lopussa tai huipennuksissa. Korppinaisissa tartutaan jopa käsiaseisiin hirmutöiden estämiseksi. Lopullisen ratkaisun avaimet kirjailija antaa kuitenkin korppien kynsiin Hitchcockin tyyliin.

Avara luonto on maagiselle kertojalle runsaudensarvi. Raevaaralla tämä on merkinnyt moniselitteisen maalaismiljöön sommittelua kuten romaanissa Hukkajoki (2012), jossa maalaismiljöön merkitys on miltei suurempi kuin kivulloisten ja kärsineiden romaanihenkilöiden.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 3/2016.

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.