Pasi Ilmari Jääskeläinen – Värikäs kirjallisuuspiiri ja maaginen Jyväskylä (2006/2010)

Avainsanat

book review, Pasi Ilmari Jääskeläinen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena 2006. 323 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Atena 2010. 372 s.

”Ellalla oli ollut vaikeuksia pysytellä pitempiä aikoja poissa kirjaston paperipölyisestä ilmastosta. Nytkin, kun Ella lähestyi kirjastoa viallinen Dostojevski laukussaan, hänet valtasi sama pyhä kunnioitus kuin lapsena. Hän oli ollut se kirjakasseja raahaava pieni tyttö, jollainen löytyy jokaisesta kirjastosta.”

Jyväskyläläisen äidinkielenopettajan Pasi Ilmari Jääskeläisen (s. 1966) esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta on vanhanaikaisessa kirjallisuushengessä sepitetty mutta uudehkoja tyylikeinoja hyödyntävä jännityskertomus maalaiskunnan erikoisesta kirjallisuusseurasta. Ylvään teoksen maagis-realistista kerrontaa jännittää kohtalaisen hyvin rakennettu ja hallittu dekkarijuoni. Romaanin päähenkilö on lapsettomuudesta kärsivä ja maalaislukion äidinkielen opettajana häärivä Ella. Hän löytää yllätykseen kuuluisia kaunokirjoja, joissa tapahtumat ja henkilöt ovat poikenneet uusille urille.

Jääskeläisen romaanin varsinaiset tapahtumat alkavat vasta Ellan jäädessä henkisistä syistä sairaslomalle. Ellan kotikunnassa Jäniksenselällä asuu kuuluisa lastenkirjailija Laura Lumikko, joka on työnsä ohessa kasvattanut joukon menestyviä ammattikirjailijoita. Lumikon yhdeksänhenkinen kirjallisuusseura kaipaa kymmenettä kokelasta. Yllättävästi Ella saa kutsun tulla mukaan Seuraan.

Seurassa nainen tapaa mm. menestyneen sci-kirjailijan, dekkaristin, nuortenkirjailijan, satiirikon ja TV-käsikirjoittajan. Seuran alkuperäisjäsenet vieroksuvat jostain syystä toisiaan ja välttävät keskinäistä kontaktia. Vähitellen Ellalle selviää miksi, ja hän joutuu elämänsä kiipeliin.

Aikaisemmin mm. palkittuja scifi-novelleja julkaissut Jääskeläinen onnistuu romaanidebyytissään yhdistämään varsin kypsällä ja muodikkaalla tavalla uni- ja harhakuvia sekä todellisia tilanteita. Yllätykselliset tapahtumat seuraavat toisiaan luontevasti, ja jännite säilyy loppuun asti. Havainnollisesti kirjoittavan Jääskeläisen ansiot ovat vähäisimpiä miljöönkuvauksessa. Maalaiskuntana Jäniksenselkä on epäuskottava luomus, jossa sadat harrastajakirjoittajat kilpailevat toisiaan vastaan kirjoittamisessa todellisella kyynärpäätaktiikalla.

Romaanin miljöössä luonnolla eläimineen on suuri merkitys. Lumikon haihduttua kuin tuhka tuuleen Jäniksenselän koirat lähtevät kuin yhteisestä oivalluksesta samoilemaan lähimetsiin, kuin kadonnutta etsien. Vähitellen ne kokoontuvat pahaenteisesti yhden Seuran jäsenen kotipihaan.

Jäniksenselän irvokkuutta lisää jalustalle nostettu Laura Lumikko, joka hallitsee maaseutupitäjää rautaisella auktoriteetilla. Kun 72 sivun intron jälkeen kaikkien palvoma kirjailija astuu esiin, hän mykän farssin unissakävelijän tavoin kompastelee portaissa – ja häviää jäljettömiin äkillisen lumimyrskyn saattelemana! Tullessaan Seuraan Ella astuu epätodelliseen maailmaan, josta muut haaveilevat ja jonka unenomaiset reunaehdot kiehtovat voimakkaasti. Seuran toiminta kauheine juhlineen kärjistyy inhottavuuksien vyyhdiksi loitontuen kauas ruusuisesta ideaalista. Maineikkaat kirjallisuusihmiset paljastuvat roistoiksi, jotka haaskalintuina hyödyntävät kauheita ihmiskohtaloita ja läheistensä elämänvaiheita, varastavat kirjoja, murtautuvat toistensa asuntoihin, raiskaavat tyttöystäviään ja ajautuvat jopa murharatkaisuihin. Seuran jäseniä ei tunnu laki sitovan viime kädessä lainkaan.

Yhdeksi kantavaksi aiheeksi muodostuu se, mitä todellisesta ihmisestä voi kaunokirjassa kertoa ja mitä ei. Seuran jäsenet pelaavat suljettujen ovien takana toisiaan vastaan Peliä, jossa sydämen salaisuudet avataan toiselle peittelemättä. Henkinen räsypokka ei kuitenkaan tuo toista lähelle vaan vieraannuttaa peruuttamattomasti.

Maagiset tapahtumat (mm. kirjarutto) sekoittavat romaanikerrontaa vaikuttavammin kuin groteski liioittelu, johon kirjailija lähtee tämän tästä. Kerronnan ironiset elementit eivät vieraannuta ylen tehokkaasti vaan jäävät humoristisiksi. Jännityskerronnan Jääskeläinen sitä vastoin hallitsee kuin paljon julkaissut dekkaristi. Opettaja-kirjailija lähestyy kaunokirjallisuuden tekemisen reunaehtoja ja kirjallisuusinstituution historiaa mukaansatempaavasti parodioiden, jopa hauskasti. Varsinkin romaanin alku on mieleenpainuva. Kaikille tutut kuvat ainetta kirjoittavasta koululuokasta muuttuvat äkisti painajaismaisiksi, kun klassikkoromaanista löytyy virhe.

Henkilökuvauksessa Jääskeläinen päästää pirut irti ja pirstoo luutuneita mielikuvia. Monta hyvää ideaa romaaniinsa keksinyt kirjailija havainnollistaa hyvin mielenterveysongelmien etenemistä, mm. Alzheimerin tautia. Mielenterveysongelmien mahtipontinen esittely niin Ellan lähipiirissä kuin Seuran kirjailijoilla luo Jääskeläisen teokseen melko synkän vireen.

Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin ironisoitu kirjailijakäsitys paljastuu karuksi. Romaanikertoja saa rinnalleen vuorotellen Jäniksenselän Kirjallisuusseuran alkuperäisjäsenten äänet. Nämä kuitenkin vaikuttavat melko infantiileilta, jopa keskeneräisiltä tyylikkääksi hiottuun kertojaan verraten.

Jääskeläisen neljä vuotta myöhemmin julkaisema romaani Harjukaupungin salakäytävät (2010) kartoittaa kirjailijan kotikaupungin fantastisia miljöitä. Romaanin päähenkilö, jyväskyläläinen kustantaja Olli Suominen, on menestynyt elämässään ulkoisesti hyvin. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Ollin ja hänen lapsuudenystäviensä elämää on jo vuosia varjostanut synkkä salaisuus.

Kun avioelämä kutistuu kokoon, Olli tapaa kuin tilauksesta lapsuudenihastuksensa Kerttu Karan, joka on ruvennut kirjailijaksi. Tämän Elokuvallinen elämänopas –teos on muuttunut kansainväliseksi menestysteokseksi, minkä vuoksi Olli haluaa Kertun talliinsa euroja tuomaan. Nainen tarjoaa Ollin kustannettavaksi maagista kaupunkiopasta Jyväskylästä. Olli ja Kerttu ovat nuoruudessaan löytäneet ystäviensä kanssa Jyväskylän alta salakäytäviä, joiden kuvaamisesta Kerttu on kiinnostunut.

Olli taipuu Kertun projektin apumieheksi ilman suurempia vastapuheita. Sitten vuosia sitten tapahtunut tragedia pamahtaa päälle kuin aikapommi, traagisin seurauksin.

Jääskeläisen teoksesta on painettu kaksi loppuratkaisultaan toisistaan poikkeavaa versiota. Kirjan itselleen hankkiva ei tiedä, kumman version haltuunsa saa. Romaanin jännite kasvaa kuin crescendo. Facebook saa tärkeän funktion romaanin käännekohdissa. Toisinaan kirjailija uhraa kokonaisia lukuja Ollin unille, joissa sattuu yleensä kammottavia asioita.

Virtuaalimaailman maagisuus ja lukuisat eroottissävytteiset jaksot eivät kanna pitkälle. Alituiset metafiktiiviset harharetket ja pinnallinen henkilökuvaus tekevät hämmentävän vaikutuksen. Romaanin ansioita ovat monipuolinen ja kulttuurihenkinen aihepiiri, persoonalliset innovaatiot juonenkehittelyssä sekä ennalta arvaamaton kerronta. Maagis-realistinen kuvaus on jälleen Jääskeläiselle se ainoa oikea.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olleet arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä ja Satakunnan Kansassa.

Järkäle kaksiulotteisesta maailmanpalosta (2012)

Avainsanat

Antony Beevor, book review, II maailmansota, The Second World War, war history

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Alkuteos The Second World War (Englanti 2012). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2012. 960 s.

Englannin nimekkäimpien sotahistorioitsijoiden joukkoon kuuluu entinen brittiarmeijan upseeri Antony Beevor (s. 1946). Hänen II maailmansodan aikoja kuvaavia teoksiaan on käännetty 30 eri kielelle. Teoksien yhteismyyntimäärä eri puolilla maailmaa on yli viisi miljoonaa kappaletta. Beevorilta suomennetuista seitsemästä teoksesta ensimmäinen, Stalingrad, ilmestyi suomeksi 2000.

Beevorin uutuusteos on mammuttimainen suurteos II maailmansodasta. Mukana on aika paljon koostetta tekijän aikaisempien teosten sisällöistä, joissa historioitsija keskittyy yksittäisten taistelujen tai sotavaiheiden kuvaamiseen (esim. Stalingrad, Berliini 1945, Normandia 1944).

Kokonsa ja sisältönsä puolesta Toinen maailmansota on Beevorin pääteos. Tiiliskivimäinen järkäle mahtuu huonosti sotahistorian ystävän piknik-koriin tai yöpöydälle. Jorma-Veikko Sappisen on onnistunut hienosti suururakassaan sujuvan ja tiiviin suomennoksen eteen.

Tarkat yksityiskohdat

Historioitsijan luvut ja muut yksityiskohdat ovat edelleen tarkkoja. Jo Stalingrad osoitti Beevorin osaavan käsitellä tottuneesti isoja lukuja ja kolossaalisia mittakaavoja. Uutuusteoksessa tämä taito pääsee oikeuksiinsa, kun vertaansa vailla oleva maailmanpalo saa seikkaperäisen analyysinsä.

Historioitsija kuvaa maailmansotaa paljon yksittäisten henkilöiden ja ihmisryhmien kannalta. Massojen joukosta ja takaa Beevor nostaa esille sadoittain superyksilöitä, joiden merkitys kahden tai useamman maan yhteenotossa oli keskeinen lopputuloksen kannalta. Mikrohistorioiden valossa myös maailmansodan makrohistoria saa uusia, ennen oivaltamattomia sisältöjä.

Beevor kyseenalaistaa II maailmansodan alkuhetken jo esipuheessaan. Hänen mielestään maailmanpalon alkusoittona voidaan pitää Kiinan ja Japanin sotaa, joka alkoi jo 1937 jatkuen vuoteen 1945.

Historioitsija osoittaa monin tavoin, kuinka ja minkä vuoksi kolmiulotteinen maailma ajautui kaksiulotteiseen sotaan fasistien ja muun maailman välillä. Ymmärrettävästi Beevorin sympatiat ovat liittoutuneiden puolella alusta asti. Kotoisena kuriositeettina mainittakoon, että Beevor antaa kohtuullisen neutraalin kuvan myös Suomen talvi- ja jatkosodasta kansainväliselle lukijakunnalleen.

– – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 25.7.2012.

På spaning efter blivande klassiker (2008)

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, Antti Tuuri, Arto Paasilinna, Bo Carpelan, Jari Tervo, Kaari Utrio, Kari Hotakainen

Den finska skönlitteraturen är ung i jämförelse med den svenska eller ryska. Finland har få litterära klassiker och de äldsta av dem är bara 150-100 år gamla. De mest framstående verken i finsk litteratur, från Aleksis Kivis Sju bröder till Väinö Linnas Okänd soldat tar inte lång stund att räkna upp.

Kan man då å i den nyaste prosan hitta författare som redan nu kan ses som framtidens klassiker? När livslängden hos skönlitterära verk blivit allt kortare och författarna lever inklämda mellan litterära trender och förläggarnas linjedragningar kan man fråga sig om vår tid är kapabel att föda fram klassiker.

I det följande ska jag dra upp några riktlinjer för definition av klassiker och mot dessa spegla några av prosaisterna i vår nyaste litteratur. Analysen av själva kanoniseringsprocessen lämnar jag i stort sett därhän, jag specificerar inte den del av den litterära institutionen som senare slussar författaren in i litteraturhistorien.

Juhani Niemi, professor i inhemsk litteratur vid Tammerfors universitet har skissat villkoren för litterära verk som är framgångsrika under lång tid (bl a i Suomalaisten suosikkikirjat [Finländarnas favoritböcker], reviderad utg 1997). I Niemis efterföljd karaktäriserar jag en klassikerförfattare med hjälp av tre kriterier: (1) Klassikerförfattarens verk – ett eller flere – är storsäljare från generation till generation, t o m under flere sekler. De ges ständigt ut i nya utgåvor. (2) Klassikerförfattarens verk tål en förflyttning till andra kulturer och språk och epoker ovanligt väl, och når läsare också utanför sin eget ursprungsland och -språk. (3) I klassikerförfattarens budskap och berättarteknik finns någonting så enastående att han eller hon betraktas som en litterär föregångare. På så sätt får författaren efterföljare.

T. S. Eliot, som själv uppnått klassikerstatus som poet, fastslog vid tiden för andra världskriget att skönlitterära klassiker inte kan uppstå utan en utvecklad, mogen kultur. Eliot såg egentligen inget klassikermaterial utanför antikens latinspråkiga verk. Åt Finlands litterära kultur på ett par hundra år skulle han säkert ha skrattat: bah!

Sin generations språkrör

Vissa skönlitterära författare blir genom sina verk språkrör för sin generation, och det för dem in i litteraturhistorien. Så har det varit för författare som Mika Waltari ( 1908-1979), Olavi Paavolainen (1904-1964) och Helvi Hämäläinen (1907-1998), många andra inte att förglömma.

Finns sådana språkrör bland prosaisterna i dag? En bra kandidat kunde vara Anna-Leena Härkönen (f. 1965) som i sin tidiga produktion har talat för en hel folkgrupp (kvinnorna) och en hel åldersgrupp. Till sin person, i sitt uppträdande och i sin produktion är Härkönen färgstark, hon är ingen författare som drar sig tillbaka till sin kammare och ensamhet.

Härkönen, böjd för exhibitionism, har visat upp sig i många av sina verk. Heikosti positiivinen, 2001 (Svagt positiv) inledde hennes serie av nyckelromaner. Hennes personliga kolumner i tidskrifterna Image och Anna har getts ut mellan pärmar. Men det som kan fungera i journalistiska sammanhang ser inte nödvändigtvis bra ut i litteraturen.

Kunde Härkönen bli en klassiker? Försäljningssiffrorna visar att tiden gått förbi henne. Litterära utbrott som den erotiska romanen Ei kiitos, 2008, känns för en kritiker som ett desperat försök att hitta tillbaka till sina försvunna läsare.

Anna-Leena Härkönen har ändå förtjänat sin plats i litteraturhistorien tack vare några av romanernas unika karaktär. Häräntappoase, 1984, (Tjurdödarvapnet) var en föregångare för sin tids ungdomsskildringar. Härkönens tidiga romaner har översatts till 10 språk. Mest översatt är Akvaariorakkautta, 1992 (Akvariekärlek) som också banade väg för kvinnliga författare upp till parnassens topp. Under 2000-talet har Härkönen, som började sin författarkarriär så lovande förirrat sig till ett slags underhållningslitteraturens koncentrationsläger, för att citera en definition av Jyrki Kiiskinen.

Skildrare av en annan tid och en annan generation är Kari Hotakainen (f. 1957). Som poet experimenterade han med språket och hans genombrottsroman var den ironiska biografiska romanen Klassikko, 1997 (Klassikern). En riktig fullträff blev Juoksuhaudantie, 2002 (Löpgravsvägen) som gjorde att Hotakainen kammade hem både Finlandia-priset och Nordiska rådets litteraturpris. Löpgravsvägen är Hotakainens mest sålda roman.

Det mest iögonenfallande i Hotakainens produktion är motståndet mot all slags idoldyrkan. Han har attackerat temat också på ett annat plan, nämligen genom skildringen av ikoner. Hotakainens budskap kan översättas till andra idiom men hans romaner och romanfigurer är unika skapelser, på det sättet är han klassikermaterial. Hotakainens verk är översatta till 25 språk.

En tredje aspirerande uttolkare för sin generation är Laila Hirvisaari. (f d Hietamies) Hon är särskilt känd för dina romantiserande verk om ett svunnet Karelen. Hirvisaaris böcker har tryckts i mer än tre miljoner exemplar. Steg för steg rör hon sig mot mörkare motiv – det är författarens etos i de senare romanserierna.

Hirvisaari kunde kvalificera sig som klassikerförfattare enbart på basis av försäljningssiffrorna. Men inga översättningar finns av titlar av Hirvisaari, och under namnet Hietamies har hon översatts till bara tre språk: engelska, ryska och estniska. Skildringar av Karelen läses inte särskilt flitigt utanför vårt lands gränder.

Där Hirvisaari rör sig från den historiska skildringen till underhållningslitteraturen har Kaari Utrio (f. 1942) valt en annan linje. Utrio har publicerat mer än 50 verk som översatts till nio språk. Framför allt författarens högklassiga kvinnohistoriska skildringar har väckt internationell uppmärksamhet. Hennes feministiska etos avslöjar manligt övervåld. Beskrivning av kvinnornas emancipation är betecknande för många av hennes verk. I sina nyare romaner har Utrio ofta bearbetat sina motiv i ett raljerande och burleskt tidstroget berättande.

Utrio har i sina romaner velat skildra kvinnornas liv i manssamhället. De har sålt ganska bra: t ex romanen Ilkeät sisarpuolet, 2007 (De elaka styvsystrarna), sålde 29 000 exemplar samma höst den kom ut.

Ilkeät sisarpuolet visar på ett handfast sätt Utrios kvaliteter som tidsskildrare. Det är en fartfylld historisk berättelse om några systrar som levde i 1820-talets Finland. Romanen kombinerar en humoristisk skälmintrig med en klassisk sagas (Askungen) inverterade personkonstellation och skildrar samtidigt ett brytningsskede i finländsk historia. Det är ett verk som avslöjar Utrios förkärlek för stora nationella skeenden och en färgstark personskildring. Starka kvinnogestalter banar sig väg mot goda samhällspositioner – ett faktum som understryker Utrios feministiska tendenser.

I till generationsskildrarnas främsta kan man också räkna Eeva Kilpi, Leena Krohn, Hannu Väisänen, Olli Jalonen, Kjell Westö, Juha Itkonen, Maarit Verronen, Juha Seppälä och Lars Sund.

Urberättelserna rullar in

Ur klassikersynvinkel är Arto Paasilinna (f. 1942) en av våra färgstarkaste moderna författare. I t ex Frankrike läses han på ett helt annat sätt än hos oss. När finländaren läser Paasilinna främst som humorist läser fransmännen honom som en återskapare av gamla myter, en författare i vars verk man kan skönja en urkraft värdig de stora berättelserna. Att Paasilinnas skälmromaner blivit översatta till 26 språk säger något om hans genomslagskraft i andra länder och kulturer.

Memoarverket Yhdeksän unelmaa, 2002 (Nio drömmar), åskådliggör en väg in i Paasilinnas produktion och skrivande. Verket är till synes uppbyggt kring nio olika hus som författaren har byggt på olika platser i Finland, men lägger på ett betydelsedigert sätt i dagen Paasilinnas eget liv med dess kuriositeter och vändpunkter. Grundplanen i succéförfattarens liv blir synlig, och också i vilken mån hans framgångsprojekt har lyckats eller gått åt skogen.

I Yhdeksän unelmaa berättar en kluven Paasilinna oväntat öppenhjärtigt om skrivandets påfrestningar, om förhållandet mellan författare och förläggare, om författarens sårbarhet och om värvets smärtpunkter i övrigt. Om sina talrika grannar har Paasilinna inte så mycket gott att säga, i motsats till Waltari, vars vänliga grannar i Hartola lät honom vara helt i fred.

Motiven att skriva Yhdeksän unelmaa är narcissism och exhibitionism (jfr Anna-Leena Härkönen). I boken skrotas effektivt bilden av författaren som övermänniska, eller för den delen som omänniska. Paasilinna känner att han inte har uppnått alla sina drömmar, inte till närmelsevis, och därför genomsyras boken av en viss dyster grundsyn. De smärtsamma erfarenheterna är lika många som de fröjdefulla.

Fastän finska kritiker har klassat denne upplagornas kung som representant för underhållningsgenren säljer Paasilinnas verk bra, de tål översättning och överföring till andra kulturkretsar väl och de är unika i sin berättarteknik. Paasilinna ser alltså helt klart ut som en klassiker.

En klassikerkandidat att ta i beaktande är också Antti Tuuri, Österbottens skildrare. Han hör till de mest översatta författarna i dag – hans böcker är översatta till 16 språk. Tuuri hör till sin generations mest synliga och uppskattade berättare. I hans tidiga författarskap fäster man sig vid hans skarpa och lakoniska berättarstil (jfr Antti Hyry). På 1980-talet förändrades hans uttryck mot Österbotten-seriens bredare och rustikare stil. Flera av Tuuris romaner har blivit filmatiserade.

Diplomingenjören som översatt de isländska sagorna har fått flera litterära pris för sitt skönlitterära mästerskap. Österbotten-seriens första del gav honom Nordiska rådets litteraturpris 1985, och seriens sista del renderade honom Finlandiapriset 1997. Det förstnämnda banade väg för honom till utländska läsare.

Bibelns betydelse för motiven i Österbotten-serien har konstaterats i en litteraturvetenskaplig avhandling (Juhani Sipilä). Det bibliska försoningstemat är starkt framme särskilt i den sista delen, Lakeuden kutsu (Hem till Österbotten), där den förlorade sonen som levt i landsflykt återvänder till fadersgården och sonar sina onda gärningar. Tuuri har senare skrivit en roman med motiv från det religiösa livet, där en väckelserörelses öden får spegla också enskilda kristnas attityder.

När man läser Tuuri frågar man sig om den finska mentaliteten faktiskt förändrat sig så mycket under 300 år. Enligt romanerna ger fortfarande vissa grundströmningar sin prägel åt nationalkaraktären.

Tuuris status som klassikerförfattare avgörs inte av försäljningssiffrorna. Böckerna har sålt medelmåttigt, inte strålande. Men hans verk säljs ändå just i Österbotten så pass mycket att det inte råder något tvivel om vem som är regerande landskapförfattare. Tuuris personliga sätt att skildra religiositet och ironisera över det specifikt österbottniska har gått hem hos de österbottniska läsarna. Översättningarna visar att Tuuri å andra sidan också fått läsare från stora områden utanför Finland. Tuuris verk har definitivt visat vägen för andra författare i deras berättartekniska och tematiska val. Sett på detta sätt är Tuuri redan en klassiker.

Avgör upplagorna?

Den moderna litteraturens färgklick Jari Tervo (f. 1959) har skrivit 19 verk. Hans tidigare framgångsrecept kunde sammanfattas så här: den bästa och mest medryckande prosan blir till när man kombinerar skälmhistorien och kriminalromanen och låter farsen ha sin gång mot den ödesmättade upplösningen. Med sina första verk skapade han en allt stadigare grund för det som Pekka Tarkka kallat ”pohjoisten juoppojen kansanperinne” (den nordliga fyllefolkloren). Men i de verk där Tervo skildrar vår närhistoria sitter det här konceptet illa.

Liksom Hotakainen började Tervo som poet och gick senare över till prosa. Han är den traditionella intrigprosans mästare. I hans mångsidiga produktion hittar man romaner, noveller, dikter och hörspel. Vardagshumorn är ett av Tervos centrala stildrag. Ett par av Tervos romaner har också blivit filmade.

På 2000-talet har den historiska Finlandsskildringen kommit i fokus i Tervos författarskap. Finlandiseringens premisser lyfts i romanen Myyrä, 2004 (Mullvaden) upp till ett mytiskt plan. I romanen besöker Urho Kekkonen och några andra finska politiker Stalins Sovjet och får uthärda sveda och värk för självständigheten under kalla krigets år. Grundstrukturen är en traditionelle deckarintrig. I Myyrä favoriserar Tervo snabba ryck och odlar smaskiga språkbilder. Men den frodiga ordbrukarens tuffa stilbrott drar uppmärksamheten från det realistiska planet. Tervos postmoderna skrivargrepp ger upphov till en rätt journalistiskt vinklat berättande.

Tiden får utvisa om Jari “Nyhetsläckan” Tervos i och för sig helt habila romaner tå ål tidens framfart. Hans böcker har inte gått så bra i utlandet; de har översatts till endast fyra språk.

Vid sidan av Hirvisaari och Paasilinna har Ilkka Remes böcker under många år klättrat upp bland de mest sålda i Finland. I teknothrillergenren spelar Remes i sin egen liga, och inga konkurrenter syns för tillfället. Sommaren 2008 hade Remes thrillers sålt i över en miljon exemplar.

Remes verk saknar varken fart, spänning eller volym. De fungerande spänningsintrigerna förklarar försäljningssiffrorna. Djupgående analyser på ett globalt plan, idealistiska lärdomar eller på annat sätt upplyftande budskap finns det ganska lite av hos Remes. Hans vana att mosa politiker känns enformigt, kanske är det kopierat av amerikanska författare. Antihjältar och fegisar finns det gott om. Karisma snålar författaren med, inte ens polisen eller agenten får sin beskärda del.

Det är klart att stora upplagor i Finland inte i sig är en fingervisning om framgång i utlandet. T ex i Ilkka Remes romaner passar en ganska liten del av budskapet någon annanstans. Bästsäljande amerikanska motsvarigheter och förebilder kanske har förhindrat översättningar till andra språk. Remes böcker är översatta bara till tyska och estniska.

Nobelpriset till Carpelan?

Vad betyder de litterära prisen för en blivande klassiker? Det torde vara klart att ett så betydande pris som Finlandiapriset inte ensamt kan ge någon klassikerstatus. Undantag kan man kanske göra för Bo Carpelans del.

Bo Carpelan är en litteraturens mångkampare: barnboksförfattare, poet, kritiker, översättare, bibliotekschef. Mätt med de litterära prisen måttstock är Carpelan helt enastående. Han vann Nordiska rådets pris 1977. Särskilt anmärkningsvärt är att han fått Finlandiapriset två gånger, år 1993 och år 2005.

Om någon finländsk författare under de närmaste åren får Nobelpriset kan man föreställa sig att det skulle gå just till Carpelan. Han är en av de mest översatta; översättningar finns på 15 språk. Nobeltanken gynnas också av Carpelans svenskspråkighet. Men Carpelans svensk- och finskspråkiga verk har sålt ganska medelmåttigt i Finland. Någon upplagornas kung har han aldrig varit.

Finlandia-priset grundades i tiden liksom många andra pris för att gynna bokförsäljningen. Juhani Niemi konstaterar i sin bok Kirjallisuus instituutiona,1991 (Litteraturen som institution) att de litterära prisen inte på lång sikt kan tänkas utgöra någon grund för ett litterärt kanon. Det finns redan alltför många pris för att de skulle kunna ge ett verk eller en upphovsman offentlighetens uppmärksamhet på lång sikt.

– – – – – –

Lysmasken.net 5.12.2008.

Anna-Leena Härkönen – Tunnemyrskyjä ja räväköiden kolumnien jälkilämmittelyä

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, book review

Onko nykyisin kirjoittavista prosaisteista löydettävissä sukupolviensa tulkkeja? Yksi ehdokas voisi olla Anna-Leena Härkönen (s. 1965), joka varsinkin varhaistuotannossaan on puhunut kokonaisen kansanosan (naisjoukon) ja ikäryhmän puolesta. Persoonaltaan, käyttäytymiseltään ja tuotannoltaan Härkönen on värikäs kirjailija, ei omaan kammioonsa käpertyvä yksinäinen puurtaja. Kirjallisesti monipuolinen ja -lahjainen ihmelapsi on tehnyt kaikenlaisia tekstejä romaaneista ja TV-käsikirjoituksista sekä laulu- ja esseekokoelmiin 15 vuoden ajan.

Muitakin määritelmiä Härkösestä voisi sommitella. Nykynuorten tuskan vahva kuvaaja. Kielellinen anarkisti. Ikuinen murrosikäinen. Vai onko Härkönen oikeastaan ammattinäyttelijä, jolle kirjoittaminen on toisen käden hommaa? Keskenään ristiriitaisia luonnehdintoja keski-ikäisestä naiskirjailijasta riittää!

Ekshibitionismiin taipuvainen Härkönen on esitellyt itseään monessa teoksessaan. Heikosti positiivinen (2001) aloitti kirjailijan avainteosten sarjan. Härkösen Image- ja Anna-lehtiin kirjoittamista omakohtaisista kolumneista on koottu kokoelmia. Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa.

Olisiko Härkösestä tulevaksi klassikoksi? Kirjojen myyntiluvut näyttävät hänen aikansa menneen ohitse. Eroottisen Ei kiitos –romaanin (2008) kaltaiset kirjalliset irtiotot tuntuvat kriitikosta epätoivoisilta yrityksiltä löytää uudestaan lukijoiden kadonneet armeijat.

Se, minkä vuoksi Anna-Leena Härkönen kuitenkin on jo ansainnut paikan kirjallisuushistoriassa, on hänen joidenkin teostensa ainutkertaisuudessa. Häräntappoase (1984) oli aikansa nuorisokuvauksena tienraivaaja. Härkösen varhaistuotannon romaaneja on käännetty 10 kielelle. Erityisen käännetty on Akvaariorakkautta (1992), joka sekinavasi uutta latua naiskirjailijoiden hiihtää kirjalliselle parnassollemme. Lupaavasti kaunokirjailijan uran aloittanut Härkönen taisi 2000-luvulla kuitenkin eksyä viihteen keskitysleirin valvojaksi, Jyrki Kiiskisen määritelmiä lainatakseni.

Pohdin seuraavassa Härkösen kirjailijakuvaa ja tuotantoa muutaman vähemmälle huomiolle jääneen teoksen kautta. Otan esimerkiksi hienon psykologisen romaanin Avointen ovien päivä (1998) sekä kirjoituskokoelmat Kauhun tasapaino (1999) ja Palele porvari (2007).

Avoimien ovien päivä –romaanissa pohditaan syviä perheongelmia. Psykologisen romaanin tyylinäyte kertoo välähdyksittäin erään ydinperheen tarinan. Hallitseva äiti, kaikkeen alistuva isä sekä kolme keskenään melko erilaista tytärtä ovat teoksen päähenkilöt. Teksti on helppolukuista ja uskottavantuntuista. Problemaattinen äiti-suhde oli syksyllä 1998 esillä muutenkin kirjallisuudessa, mm. Anja Snellmanin romaanissa Side (WSOY). Kehitysromaaniksi Avoimien ovien päivä on varsin onnistunut, vaikka loppuratkaisu on hieman siloteltu.

Härkösen teoksen minäkertoja on kolmekymppinen, elokuvastudion kuvaussihteerinä työskentelevä Asta, joka on perheen tyttäristä ikäjärjestyksessä keskimmäinen. Hän on teoksen alussa eroamassa väkivaltaisesta nuoruudenrakastetustaan ja palaa lapsuudenkotiin joulunviettoon muiden sisarusten lailla. Oman lapsen mahdollinen avioero on perheen äidille ylitsepääsemätön koettelemus, jota nainen ei halua lainkaan kohdata. Nurinkurinen valhe on parempi kuin viiltävä totuus. Avoimien ovien päivässä eri sukupolvet kohtaavat tällaisia faktoja eri tavoin.

Suuret mullistukset vyöryvät lasikaapissa eläneen Astan elämään vastustamattomasti. Hän kasvaa kohtaamaan vuosia peittelemänsä vihan äitiään kohtaan ja antautuu vanhoja haavoja rajusti repivään välienselvittelyyn. Vanhoihin kysymyksiin ei kuitenkaan löydy asiallisia vastauksia helposti, vaan lähinnä kyynisiä ja sarkastisia huomioita omien perheenjäsenten raadollisuudesta. Äidin yliholhoava kasvatusasenne ahdistaa ja ärsyttää Astaa suunnattomasti. Tytär kokee olevansa lähes kaikessa äitinsä täydellinen vastakohta, mitä hän suinkaan ei ole.

Härkösen kolme vuotta työstämä teos on juohevaa ja arkipäiväisen havainnollista tekstiä, josta lukija pääsee helposti jyvälle ilman korkeakouluopintoja. Kirjoittajan ilmaisu on lisäksi kypsynyt edellisistä teoksista. Tämä näkyy ennen kaikkea paksun romaanin tyylillisenä yhtenäisyytenä, joskin kirjailijan aikaisemmatkin luomukset Häräntappoaseesta (1984) alkaen ovat olleet tyyliltään varsin harmonisia.

Kokemuksen karttuessa kirjailijalla näyttää olevan varaa kirjoittaa asioista yksinkertaisestikin. Härkönenkään ei hämää lukijaansa turhilla koukeroilla. Hän antaa lukijalle havainnollisia merkkejä myös romaanin selkeäkielisen pintatason alla kuohuvista tunnemyrskyistä. Tunteiden merkitys on Avointen ovien päivässä kerronnassa suuri. Fiiliksien alituiset vaihtelut sekä kielteisten tunteiden patoutuminen paljastuvat monen mutkikkaan ongelmatilanteen perimmäisiksi alkusyiksi. Päähenkilöt eivät pääse tunteitaan pakoon, mutta myös niiden selvittely näyttää lähestulkoon mahdottomalta tehtävältä. Henkinen häkki on valmis. Asta ei pohjimmiltaan halua lakata vihaamasta äitiään. Hän vaistoaa menettävänsä äidin henkisesti, jos viha muuttaisi muotoaan ja kehittyisi esimerkiksi suruksi.

Härkönen kenties sinnittelee monen tajunnassa sellaisena itsellisen nuoren naisen karikatyyrina, jonka täytyisi ihmisten vanhenemisesta huolimatta säilyä aina samanlaisena, ikuisena kyseenalaistajana. Sellaiseen pelkistämiseen naiskirjailija ei kuitenkaan ole alistunut. Hän on elänyt ajan mukana ja muuttunut paitsi ihmisenä myös kirjailijana.

Esimerkiksi Kauhun tasapaino –kirjoituskokoelman teksteissä anarkismin tulkki etsii uutta sanottavaa.  Kokoelma tuo esille Härkösen kokemuksia, ajatuksia ja näkemyksiä nykyajan ilmiöistä koostuen 18 kirjoituksesta, jotka kirjailija on julkaissut kolumneina Image-lehdessä vuosina 1996¾1999.

Kirjoitukset käsittelevät kaikenlaisia elämänilmiöitä nyrkeillä puhumisesta, keksien syömisestä ja riitelemisen aakkosista kirjailijan lukemattomiin matkakokemuksiin sekä taiteen eri ulottuvuuksiin. Korottaapa kirjailija tyylilleen uskollisena seksinkin taiteenlajiksi, jonka esteettisyys kyllä löytyy pienellä etsimisellä! Kirjailija lähtee välillä vähän pöllyttelemään menneitäkin nostalgiahakuisesti: miksi tähän on tultu, olemmeko oppineet yhtään mitään. 1980-lukua Härkönen muistelee lämmöllä: se oli hyvää aikaa monin tavoin.

1990-luvusta hän argumentoi huomattavasti kielteisemmin. Sanoja ja fraaseja riittää ihmisten sanavarastossa joka lähtöön, mutta teot puhuvat erilaista kieltä kuin sanat. Ihmiset tekevät mielettömiä asioita muodin vuoksi. Pinnan alle ei viitsitä tutkailla, koska syvällisten arvojen perään ei kukaan vaivaudu kysymään.

Härkösen tekstit ovat erinomaisen luettavia, sujuvia ja kieleltään hyvin omaperäisiä. Hän osaa argumentoida monella tyylillä, vaikka räväkkä, äärimmäisen epäsovinnainen tyyli on kirjailijalla säilynyt alusta asti. Härkönen on rohkea kielellinen kokeilija ja ajattelija, jonka sanomat ja sanat eivät jätä kylmäksi.

Härkönen on toisaalta kulttuurihenkilönä muuttunut jopa myyttiseksi hahmoksi, joka on kasvanut tavanomaisten määritelmien ulkopuolelle. Kauhun tasapaino ja  Avoimien ovien päivä antavat ymmärtää, että Härkönen alkoi etsiä entistä konservatiivisempaa tyyliä – ja kenties lukijakuntaakin.

Kuusi vuotta myöhemmin julkaistu kirjoituskokoelma Palele porvari (2007) lämmittelee sekin uudelleen lehtikolumneja. Uutuuskokoelmaan on otettu 15 kirjoitusta, jotka kirjailija on kirjoittanut Image- ja Anna-lehtiin vuosina 2004-2006.

Uusissa kirjoituksissaan kirjailija kertoo mm. juonivammaisista elokuvan katsojista, hötkyilevistä elämäntavoistaan, varkauksistaan, lapsuuden kaipuustaan venäläisen etunimen kantajaksi, parisuhteen kipupisteistä, hukatusta vanhemmuudesta ja siitä, miksi julkkikset valehtelevat lehdissä. Välillä kerrataan ulkomaanmatkojen opetuksia ja Härkösen taiteilijaystävien edesottamuksia.

“Miehen ja naisen ei pitäisi yleensä lainkaan elää yhdessä. Mutta sitä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Vaikka koko universumi räjähtäisi taivaan tuuliin, parisuhde löytää kyllä jonkin kolon, ossa jatkaa kurjaa elämäänsä.“

Paljon kirjoittaneen kirjailijan tyyli on reilusti kantaaottava. Pienoispamfleteiksi tarkoitetut kirjoitukset eivät jätä kylmäksi. Alatyylin ilmauksia Härkönen viljelee rivosuisen akan tavoin.

Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa. Usein Härkönen purkaa pettymyksiään ja muita tunteitaan niin ekshibitionistisella ja infantiililla asenteella, että yököttää. Monet nopeasti heitetyistä ajatuksista eivät vaikuta kovin kypsiltä tai syvällisiltä, vaan lapsellisilta purkauksilta kohtalonvoimia ja sattumuksia vastaan.

Esim. lapsuuden kokemuksiensa perusteella kirjailija kuittaa, että koulussa pärjääjä on aina koulukiusaaja. Tai vanhemmuuden tuskista Härkönen heittää, että lapset tekevät kenestä tahansa sekopäisen sikiön. Yli 40 vuoden ikä ei estä kirjailijaa heittäytymästä teini-ikäisen tai jopa pikkulapsen tasolle ja rutisemasta oikein kunnolla.

Palele porvari on hoikka kirja, jossa sataa sekavia irtoajatuksia moneen suuntaan. Muita yhteisiä nimittäjiä kirjoitusten välille ei löydy kuin Härkösen sujuva kynä ja anteeksi pyytelemätön tyyli. Ilmeisesti kustantajalle näissä on riittävästi.

Nousevien klassikkokirjailijoiden jäljillä (2008)

Avainsanat

Anna-Leena Härkönen, Antti Tuuri, Arto Paasilinna, Bo Carpelan, Ilkka Remes, Kaari Utrio, Kari Hotakainen, klassikko, Laila Hirvisaari, Väinö Linna

Suomalainen kaunokirjallisuus on nuorta verraten esimerkiksi ruotsalaiseen tai venäläiseen. Kirjallisia klassikoita meillä on vähän, ja vanhimmat niistä ovat ainoastaan 150-200-vuotiaita. Suomen kirjallisuuden klassiset merkkiteokset Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen eivät pitkää listaa vaadi.

Mutta voisiko uudesta proosasta nousta selvästi esille kirjailijoita, joille voisimme jo nyt osoittaa klassikon asemaa tulevaisuudessa? Kun kaunokirjojen elinkaari on lyhentynyt ja nykykirjailijat elävät kirjallisten muotivirtausten ja kustantajien linjanvetojen puristuksessa, voidaan kysyä, synnyttääkö oma aikamme lainkaan klassikoita.

Luonnostelen seuraavassa suuntaviivoja klassikoiden määrittelemiseksi ja peilaan niitä vasten joitakin nykykirjallisuutemme prosaisteja. Jätän vähiin varsinaisen kanonisointiprosessin analyysin eli erittelen niukalti sitä kirjallisuusinstituution osakoneistoa, jolla kaunokirjailija siivilöityy myöhemmin kirjallisuushistoriaan.

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Juhani Niemi on hahmottanut pitkäikäisten menestysteosten sosiologisia reunaehtoja useissa tutkimuksissaan (mm. Suomalaisten suosikkikirjat, uud. laitos 1997). Niemeä mukaillen määrittelen todellista klassikkokirjailijaa seuraavilla kriteereillä: (1) Klassikkokirjailijan teokset (tai teos) myyvät hyvin sukupolvesta toiseen, jopa vuosisatoja. Näin ollen niistä otetaan jatkuvasti uusia painoksia. (2) Klassikkokirjailijan teokset kestävät poikkeuksellisen hyvin siirron muihin maihin ja kielikuntiin sekä toiseen aikaan löytäen lukijoita myös lähtömaansa ja –kielensä ulkopuolelta. (3) Klassikkokirjailijan sanomassa tai kerronnassa on jotain niin ainutkertaista, että se raivaa uutta kirjallista uomaa. Näin ollen hän saa jäljittelijöitä.

Itsekin klassikkorunoilijan asemaan päässyt T. S. Eliot määritteli II maailmansodan aikana, ettei kaunokirjallista klassikkoa synny ilman kypsäksi kehittynyttä kulttuuria. Eliot ei nähnyt klassista ainesta oikeastaan muualla kuin antiikin latinankielisissä teoksissa. Suomen ainoastaan parisataavuotiaalle kirjalliselle kulttuurille Eliot varmaan nauraisi: pöh!

Sukupolviensa tulkit

Jotkut kaunokirjailijat nousevat sellaiseen sukupolvitulkin asemaan, joka kantaa heitä kirjallisuushistorian sivuille. Tällaisia kirjailijoita ovat olleet muun muassa noin sata vuotta sitten syntyneet Mika Waltari (1908-1979), Olavi Paavolainen (1904–1964) ja Helvi Hämäläinen (1907–1998), monia muita unohtamatta.

Onko nykyisin kirjoittavista prosaisteista löydettävissä sukupolviensa tulkkeja? Yksi ehdokas voisi olla Anna-Leena Härkönen (s. 1965), joka varhaistuotannossaan on puhunut kokonaisen kansanosan (naisjoukon) ja ikäryhmän puolesta. Persoonaltaan, käyttäytymiseltään ja tuotannoltaan Härkönen on värikäs kirjailija, ei omaan kammioonsa käpertyvä yksinäinen puurtaja.

Ekshibitionismiin taipuvainen Härkönen on esitellyt itseään monessa teoksessaan. Heikosti positiivinen (2001) aloitti kirjailijan avainteosten sarjan. Härkösen Image- ja Anna-lehtiin kirjoittamista omakohtaisista kolumneista on koottu kokoelmia. Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa.

Olisiko Härkösestä tulevaksi klassikoksi? Kirjojen myyntiluvut näyttävät hänen aikansa menneen ohitse. Eroottisen Ei kiitos –romaanin (2008) kaltaiset kirjalliset irtiotot tuntuvat kriitikosta epätoivoisilta yrityksiltä löytää uudestaan lukijoiden kadonneet armeijat.

Se, minkä vuoksi Anna-Leena Härkönen kuitenkin on jo ansainnut paikan kirjallisuushistoriassa, on hänen teostensa ainutkertaisuudessa. Häräntappoase (1984) oli aikansa nuorisokuvauksena tienraivaaja. Härkösen aikaisempia romaaneja on käännetty 10 kielelle. Erityisen käännetty on Akvaariorakkautta (1992), joka sekin avasi uutta latua naiskirjailijoiden hiihtää kirjalliselle parnassollemme. Lupaavasti kaunokirjailijan uran aloittanut Härkönen on eksynyt 2000-luvulla viihteen keskitysleirin valvojaksi, Jyrki Kiiskisen määritelmiä lainatakseni.

Toinen sukupolvensa ja aikansa kuvaaja on ollut Kari Hotakainen (s. 1957). Runoilijana hän oli kielellinen kokeilija, jonka läpimurroksi osoittautui ironinen elämäkertaromaani Klassikko (1997). Varsinainen täysosuma oli romaani Juoksuhaudantie (2002), joka toi Hotakaiselle Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Juoksuhaudantie on Hotakaisen myydyin romaani.

Hotakaisen tuotannossa on silmiin pistävää kuvienpalvonnan vastustaminen. Kuvienpalvontaa vastaan Hotakainen on hyökännyt myös toisella tasolla eli ikonien kuvauksen kautta. Hotakainen on klassikkoainesta sikäli, että häneltä löytyy sekä muualle siirrettäviä sanomia että ainutlaatuisia romaaneja ja romaanihenkilöitä. Hotakaisen teoksia on käännetty 15 kielelle.

Kolmas ehdokas sukupolvitulkiksi on yli 30 romaania tuottanut Laila Hirvisaari (ent. Hietamies, s. 1938). Hänet tunnetaan erityisesti entisajan Karjalaa kuvaavista romanttisista teoksistaan. Hirvisaaren kirjoja on painettu yli kolme miljoonaa kappaletta. Askel askelelta pimeän suuntaan – siinä vahva eetos kirjailijan myöhemmissä romaanisarjoissa.

Puhtaasti kirjojen myyntilukujen perusteella Hirvisaari pääsisi klassikkojen riviin. Käännöksiä ei kuitenkaan löydy Hirvisaaren nimellä yhtään, Hietamiehen nimellä taas ainoastaan kolmella kielellä: englanniksi, venäjäksi ja viroksi. Karjalaiskuvaajaa ei siis lueta paljon Suomen ulkopuolella.

Siinä missä Hirvisaari lähtee historiallisena kirjailijana viihteen tekijäksi, Kaari Utrio (s. 1942) on valinnut toisenlaisen linjan. Utrio on julkaissut yli 50 teosta, joita on käännetty yhdeksälle kielelle. Varsinkin kirjailijan laadukkaat naishistoriat ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta. Feministinen eetos miehisen mielivallan paljastamisesta ja naisten emansipaatiosta kantaa useiden teosten läpi. Uutuusromaaneissaan kirjailija on usein lähtenyt työstämään eetostaan ilottelevan ja irvokkaan hauskan epookkikerronnan keinoin.

Utrio on halunnut romaaneissaan kuvata mm. naisten elämää miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Ne ovat myyneet kohtalaisen hyvin: esimerkiksi romaani Ilkeät sisarpuolet (2007) saavutti ilmestymissyksynään 29 000 kappaleen myynnin. Ilkeät sisarpuolet osoittaa konkreettisesti Utrion kirjailijanlaatua epookkikirjailijana. Kyseessä on vauhdikas historiallinen kertomus 1820-luvun Suomessa elävistä sisaruksista. Romaani liittää humoristisen veijarijuonen klassisen sadun (Tuhkimo) käänteiseen henkilöasetelmaan ja kuvaa samalla Suomen historian käännekohtaa, kun Turku menettää pääkaupunkiasemansa Helsingille. Teos osoittaa Utrion rakkauden suuria valtiollisia tapahtumia ja värikästä henkilökuvausta kohtaan. Vahvat naishahmot raivaavat itselleen hyviä yhteiskunnallisia asemia, mikä alleviivaa Utrion feminististä tendenssiä.

Sukupolviensa kaunokirjalliseen eturiviin voisi nostaa vielä esimerkiksi Eeva Kilven, Leena Krohnin, Hannu Väisäsen, Olli Jalosen, Kjell Westön, Juha Itkosen, Maarit Verrosen, Juha Seppälän ja Lars Sundin.

Alkukertomukset jyräävät

Klassikoiden näkökulmasta katsottuna Arto Paasilinna (s. 1942) on värikkäimpiä nykykirjailijoitamme. Esimerkiksi Ranskassa häntä on luettu aivan eri lailla kuin Suomessa. Kun suomalaiset lukevat Paasilinnaa lähinnä humoristina, ranskalaisille hän on vanhanaikaisten myyttien luoja, jonka teoksissa on näkyvissä jopa suuriin kertomuksiin verrattavaa alkuvoimaa. Se, että Paasilinnan veijariromaaneja on käännetty 26 kielelle, osoittaa hänen päässeen läpi moneen muuhunkin maahan ja kulttuuriin.

Paasilinnan tuotantoon ja kirjailijantyöhön avaa havainnollisen näkökulman muistelmateos Yhdeksän unelmaa (2002). Teos rakentuu näennäisesti yhdeksän rakennuksen ympärille, jotka kirjailija on rakentanut eri puolille Suomea, mutta esittelee merkittävällä tavalla Paasilinnan elämän kuriositeetteja ja käännekohtia. Menestyskirjailijaelämän pohjapiirustukset tulevat esille, samoin se, miten menestysprojekti on onnistunut tai mennyt metsään. Yhdeksässä unelmassa kaksikasvoinen Paasilinna kertoo yllättävän avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista työnsä kipupisteistä. Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei sano monta hyvää sanaa, toisin kuin esimerkiksi Waltarilla, jonka ystävälliset naapurit Hartolassa jättivät kokonaan rauhaan.

Yhdeksän unelman kirjoittamisen motiiveina narsismi ja itsensä paljastaminen (vrt. Anna-Leena Härkönen). Teoksessa romuttuu tehokkaasti myytti kirjailijasta yli-ihmisenä tai epäihmisenä. Paasilinna ei koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään, minkä vuoksi tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää teosta kauttaaltaan. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita.

Vaikka suomalaiskriitikot ovat painottaneet painosten kuninkaan teosten viihteellisyyttä, Paasilinnan teokset myyvät hyvin, kestävät hyvin siirron muihin maihin ja kieliin ja ovat ainutlaatuisia kerrontatavoiltaan. Näin ollen Arto Paasilinnasta taitaa mitä selvimmin olla klassikoksi.

Varteenotettava nykyajan klassikkoehdokas on myös Pohjanmaan kuvaaja Antti Tuuri (s. 1944). Hän on käännetyimpiä nykykirjailijoitamme (teoksia käännetty 16 kielelle). Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Varhaistuotannossa huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen (vrt. Antti Hyry). 1980-luvulla Tuurin ilmaisu muuttui Pohjanmaa-sarjassa laajemmaksi ja maaseutuhenkisemmäksi. Tuurin romaaneista useita on filmatisoitu. Islantilaisia saagoja suomentaneen diplomi-insinöörin taito käyttää kaunokirjallista kynää on tunnustettu kirjallisuuspalkinnoilla. Pohjanmaa-sarjan ensimmäinen osa toi hänelle Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1985 ja viimeinen osa Finlandia-palkinnon 1997. Ensin mainittu palkinto avasi Tuurille tien ulkomaalaisten lukijoiden pariin.

Raamatun vaikutus Pohjanmaa-sarjan aiheisiin on todettu kirjallisuustieteellisellä väitöskirjalla (Juhani Sipilä). Raamatullinen sovitusteema on vahva erityisesti viimeisessä osassa (Lakeuden kutsu), jossa maanpakoon lähtenyt tuhlaajapoika saapuu isiensä kotiin ja sovittaa pahat tekonsa. Tuuri on sittemmin kirjoittanut uskonnollishenkisen romaanisarjan, jossa historiallisen herätysliikkeen vaiheiden kautta peilataan myös yksilökristittyjen elämänasenteita.

Tuurin teosten äärellä kysyy, onko suomalainen mentaliteetti paljoa muuttunut 300 vuoden takaisista päivistä.  Romaanien mukaan tutut pohjavirrat tuntuvat lyövän edelleen kansanluonteeseemme leimansa.  Tämä erottuu selvimmin, kun maanmies heitetään Amerikan siirtolaiseksi tai Eurooppaa koluavaksi uskonkilvoittelijaksi.

Tuurin klassikon asema on kirjojen myyntilukujen myötä epäselvä. Teokset ovat myyneet kohtalaisesti, eivät loistavasti. Hänen teoksiaan myydään kuitenkin juuri Pohjanmaalla niin paljon, että ei jää epäselvyyksiä maakuntakirjailijan manttelin haltijasta. Tuurin persoonalliset tavat kuvata uskonnollisuutta ja ironisoida pohjalaisuutta ovat löytäneet pohjalaiset lukijansa. Käännökset osoittavat, että Tuuri on toisaalta löytänyt lukijoita varsin laajalta alueelta Suomen ulkopuolelta. Tuurin teokset ovat epäilemättä viitoittaneet muiden kirjailijoiden kerronnallisia ja temaattisia valintoja. Näistä näkökulmista katsottuna Antti Tuurista on jo tullut klassikko.

Painosmäärätkö ratkaisevat?

Nykykirjallisuuden kiintoisa väriläiskä on Jari Tervo (s. 1959), 19 teoksen kirjoittaja. Tervon varhaisen ”menestysreseptin” voisi kiteyttää seuraavasti: paras ja mukaansatempaavin proosa syntyy, kun yhdistetään veijaritarina rikosromaaniin ja annetaan farssin edetä kohtalokkaaseen loppuunsa. Tervo loi varhaisteoksillaan yhä vankempaa pohjaa ”pohjoisten juoppojen kansanperinteelle”, kuten Pekka Tarkka on todennut. Tervon lähihistoriaa kuvaaviin uutuusteoksiin edellä mainittu menestysresepti istuu kuitenkin huonosti. Hotakaisen tavoin Tervokin aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Hän on perinteisen, juonipohjaisen proosan taitaja. Monipuoliseen tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja ja kuunnelmia. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre. Tervon kirjoista Poliisin poika (1993) ja Pyhiesi yhteyteen (1995) on toteutettu myös elokuvana.

Historiallinen Suomi-kuvaus on noussut 2000-luvulla Tervon keskeiseksi kohteeksi. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan Myyrässä (2004) myyttiselle tasolle. Romaanissa Urho Kekkonen ja muut suomalaispoliitikot vierailevat Stalinin Neuvostoliitossa ja kipuilevat itsenäisyyden eteen kylmän sodan vuosina. Pohjarakenteena romaanissa on perinteishenkinen dekkarijuoni. Myyrässä Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Rehevän kielenkäyttäjän särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista. Tervon jälkimoderni kirjoittajanote siivittää Myyrässä melko journalistista romaanikerrontaa.

Aika näyttää, miten Uutisvuoto-Tervon sinänsä kelvolliset romaanit kestävät ajan rientoa. Tervon teokset eivät ole kelvanneet ulkomaille kovin hyvin; niitä on käännetty vasta neljälle kielelle.

Hirvisaaren ja Paasilinnan ohella Ilkka Remeksen (s. 1962) teokset ovat monena vuonna kohonneet vuoden myydyimpien joukkoon Suomessa. Teknotrilleristinä Remes painii Suomessa omassa sarjassaan, jossa ei kilpailijoita näy. Kesään 2008 mennessä Remeksen trillereitä oli myyty yli miljoona kappaletta. Remeksen teoksista ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta. Toimivat jännitysjuonet selittävät suuret myyntiluvut. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia Remeksen romaaneissa on vähän. Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta, jopa amerikkalaiskirjailijoilta kopioidulta. Antisankareita ja pelkureita riittää. Karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.

On selvää, että suuret painosmäärät Suomessa eivät sinänsä ole menestystekijä ulkomaiden suuntaan. Esimerkiksi Ilkka Remeksen romaaneista taitaa löytyä verraten vähän muualle siirrettäviä sanomia. Hyvin myyvät amerikkalaiset vastineet ja esikuvat ovat saattaneet estää Remeksen romaanien kääntämisen muille kielille. Remeksen tuotantoa on käännetty ainoastaan saksaksi ja viroksi.

Carpelanista nobelisti?

Entä kirjallisuuspalkintojen merkitys tulevan klassikon aseman kannalta? Lienee selvää, ettei Suomessa niinkin merkittävä palkinto kuin Finlandia tuo yksinään kenellekään klassikon asemaa, vaikka voi alleviivata sitä esimerkiksi Bo Carpelanin (s. 1926) kohdalla. Suomenruotsalainen Carpelan on kirjallisuuden moniottelija: lastenkirjailija, runoilija, kriitikko, ruotsintaja, kirjastonjohtaja. Kirjallisuuspalkinnoilla mitattuna Carpelan on Suomessa vertaansa vailla. Hän on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1977. Erityisen poikkeuksellista on se, että Finlandia-palkinto Carpelanille on myönnetty kahdesti, vuosina 1993 ja 2005.

Jos suomalainen kirjailija lähivuosina saisi Nobel-palkinnon, sen voisi kuvitella menevän juuri Carpelanille. Hän on yksi käännetyimmistä nykykirjailijoistamme; käännöksiä löytyy 15 kielellä. Nobel-ajatusta tukee lisäksi Carpelanin ruotsinkielisyys. Carpelanin ruotsin- ja suomenkielisten teosten myyntiluvut Suomessa ovat jääneet kohtuullisiksi. Mikään painosten kuningas hän ei ole ollut koskaan.

Finlandia-palkinto perustettiin aikoinaan monien kirjallisuuspalkintojen tapaan lisäämään kirjallisuuden myyntiä. Juhani Niemi toteaa teoksessaan Kirjallisuus instituutiona (1991), etteivät kirjallisuuspalkinnot pitkällä aikavälillä luo kirjallisen kaanonin perustaa. Palkintoja on jo liian paljon, että ne voisivat antaa teokselle tai kirjailijalle pitkäkestoista julkisuusarvoa.

– – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehden Kiiltomato.net pääkirjoituksena 5.12.2008. (Linkki: http://www.kiiltomato.net/onko-nykyprosaisteistamme-kirjallisuushistoriaan-nousevien-klassikkokirjailijoiden-jaljilla/)

Romanttinen vakoojatarina (2010)

Avainsanat

book review, C. J. Sansom, Seppo Raudaskoski

Kevättalven 2010 käännösuutuuksien joukossa eräs Otavan käännösromaani ponnahti esille näyttävänä osoituksena verrattomista kerrontataidoista. Englantilaisen historian tohtori Christopher John Sansomin (s. 1952) bestseller-romaani Talvi Madridissa on jännittävä ja romanttinen kertomus toisen maailmansodan aikaisista brittivakoojista. Näiden elämänmenon kautta kirjailija peilaa myös massiivisten sotakoneistojen liikkeitä Länsi-Euroopassa.

Romaani alkaa Espanjan sisällissodan keskeltä 1936. Nuori englantilainen vapaaehtoinen Bernie Piper haavoittuu fasistien luodeista ja joutuu vangiksi. Kotiin Englantiin tulee tieto miehen kaatumisesta. Tiiliskiviromaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat talveen 1940–41. Englantilaiset odottavat jännittyneinä, liittyykö Francon Espanja sotaan Saksan rinnalle vai ei. Päähenkilö on sotaveteraani Harry Brett, joka saa romaanin alussa kutsun brittien salaisen palvelun agentiksi. Bernie Piperin vanha koulutoveri saapuu tulkiksi Englannin Madridin-suurlähetystöön lokakuussa 1940.

Espanjan sisällissodan tuhot ovat lyöneet leimansa sekä pääkaupunkiin että sen ihmisiin. Monet Englannin suurlähetystön väestä halveksivat espanjalaisia, joiden maa on raunioina näiden omasta syystä. Syksyn kääntyessä talveksi Harry rakastuu paikalliseen kaunottareen Sofiaan. Mies saa tehtäväkseen vakoilla Sandy Forsythiä, joka on hänkin Harryn vanha koulutoveri. Sitten Harry saa kuulla, että kuolluksi luultu Bernie on elossa falangistien kammottavalla vankileirillä. Voisiko hänet pelastaa sieltä?

C. J. Sansomin romaanihenkilöille jännitys ja poliittinen aate ovat yhtä kiehtovia asioita. Sota mahdollistaa heille piirteitä, joita rauhan aikana ei näy. Sodan ratkaisee se, kumpi osapuoli on valmiimpi häikäilemättömämpiin tekoihin:

”Tätä sotaa ei voiteta reilulla pelillä. Ei voiteta, kun vihollinen on tällainen. On pakko tappaa, senhän sinä jo tiedätkin, mutta valitettavasti myös pettää.”

Sansomin romaanissa on lukuisia kohtauksia englantilaisesta Rookwoodin yksityiskoulusta, jota Harry, Bernie ja Sandy ovat käyneet yhdessä. Kyseessä on eliittilasten perinteinen koulu, johon romaanihenkilöt suhtautuvat ristiriitaisesti. Harry kokee saaneensa Rookwoodissa mitä parhaimmat eväät elämään niin sodan kuin rauhan aikana. Näitä oppeja hän koettaa toteuttaa parhaansa mukaan myös sekasortoisessa Espanjassa. Sitä vastoin Sandy ja Bernie ajattelevat koulustaan täysin eri tavalla. Kommunismiin kääntyneelle Bernielle Rookwood on kapitalismin pesä, Sandylle taas vanhanaikaisen koulutuksen keskus. Näin ollen he oppivat vakoojien tavoille nopeammin kuin Harry.

Vakoojatyöhön liittyvä petosteema tekee Talvesta Madridissa täysverisen trillerin. Romaanihenkilöt kuikuilevat taukoamatta olkapäidensä ylitse, olisiko joku sivullinen liian kiinnostunut heistä. Harry oppii, että tärkeintä ja karvainta on valehdella työn vuoksi omille läheisille.

Sansom käyttää paljon laajoja takaumia, joilla hän kuvaa keskeisten henkilöidensä taustoja ja kohtalokkaita syy–seuraussuhteita. Kertoja kuvaa sivukaupalla esimerkiksi Bernien kokemuksia espanjalaisella vankileirillä, jossa vankeja kidutetaan mielisairauden partaalle.

Sodanaikainen Espanja vaikuttaa romaanimiljöönä luotaantyöntävältä. Siellä käytetään kaikkialla desinfiointiainetta, joka vaikuttaa brittihenkilöistä ällöttävän makeantuoksuiselta. Kun rutiköyhässä maassa ei ole bensiiniä, autot kulkevat häkäpöntöillä. Vuosikymmeniä kestänyt luokkataistelu on tuonut tasavallan, joka osoittautuu pettymykseksi ja kaatuu sisällissodan myötä. Sansomin Espanjasta muotoutuu katolisten ja kommunistien ideologinen kilpailuareena. Falangistien hallitsema hankintavirasto hallinnoi maan satoa niin huonosti, että ihmiset näkevät nälkää.

Lukuromaanina Talvi Madridissa oli kevään 2010 parhaimpia käännöskirjoja. Tarina etenee sujuvasti lukuisista takaumista huolimatta. Seppo Raudaskosken suomennos on ansiokkaan virheetön, havainnollinen ja tiiviskielinen.

C. J. Sansom on kirjoittanut tähän mennessä kuusi romaania. Näistä viisi on historiallisia rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Henrik VIII:n Englantiin ja joiden päähenkilönä on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake.

– – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Opettaja-lehdessä 21.5.2010.

Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)

Avainsanat

books, literature article, Mika Waltari, religion

Mika Waltari (1908–1979) oli kirjailija, joka eli ja kirjoitti alituisten murroskausien keskellä. Suomea hänen elinaikanaan kohdanneet voimakkaat murroskaudet ja kriisitilanteet  – vuoden 1918 sota, lapuanliike, toinen maailmansota ja kylmä sota – eivät myöskään jääneet näkymättä hänen tuotannossaan.

Yksi osa-alue, jolla kuohuva 1900-luku jätti Waltariin jälkensä, oli kysymys uskosta ja uskonnosta. Ympäröivän yhteiskunnan myllerrykset kirkastivat Waltarille kristillisen uskon Jumalaan avaimena ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Waltarille uskonnollinen usko oli tärkeä, vaikka se sisälsikin ”suvaitsemattomuuden ja tuhon siemenen”. Ihmisen täytyi kirjailijan mielestä uskoa Jumalaan, koska uskolla oli hyvä mahdollisuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita. Tämä puolestaan loi edellytykset toivolle paremmasta maailmasta.

Uskonnollinen aines olikin merkittävällä sijalla lähes kaikessa Waltarin tuotannossa. Alkuperäisen kristinuskon etsintä näkyy selvimmin Waltarin tuotannon alussa ja lopussa. Tuotannon alkuun sijoittuu uskonnollisen nuorukaisen totuutta hapuileva runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927). Kirjailijantyönsä päätökseksi Waltari kirjoitti ajanlaskun alkuun sijoittuvathistorialliset romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964), joiden aiheet ja monet henkilöistäkin ovat suoraan Uudesta testamentista.

Suorimmalla tavalla uskonnollisia aiheita lähestyy nykypäiviin sijoittuva Feliks onnellinen (1958). Feliks on helsinkiläinen tilastokeskuksen virkamies, joka kokee olevansa pakotettu julistamaan uskonnon sanomaa ihmisille. Hän hyökkää öisillä kaduilla ihmisten eteen kertomaan Jumalan rakkaudesta.

Samalla kun kristillinen usko loi Waltarin mukaan edellytykset toivolle paremmasta maailmasta, ihmiskunnan tie näytti etenevän täysin päinvastaiseen suuntaan. Toisen maailmansodan aikana mestarikirjailija menettikin perin juurin uskonsa ihmisten omaan maailmanparannuskykyyn.

Pääteoksessaan Sinuhe egyptiläisessä (1945) Waltari kuvaa äärimmäisen pessimistisesti, kuinka ihanneyhteiskunnan yrittäjät tuhoutuvat ja vetävät mukanaan tuhoon myös läheisensä ja kannattajansa. Ihmiset eivät pysty rakentamaan samanlaista ihanneyhteiskuntaa, joka siintää Raamatun Jumalan todellisuudessa.

Elämänsä aikana Waltari pohdiskeli paljon sielun kuolemattomuutta. Kiinnostus aihetta kohtaan näkyy jo hänen opiskeluaikoinaan tekemästään uskontotieteen opinnäytteestä Taivaallinen rakkaus (1928). Nuori ylioppilas ajatteli, että ruumiin kuollessa raukeaa sielukin eikä ihmisestä jää mitään jäljelle.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjailija piti kuolemattomuutta yhä haavekuvana, mutta silti tavoittelemisen arvoisena. Myöhemmin Waltari omaksui käsityksen, että kuolemattomuus on mahdollista saavuttaa henkisen kasvun kautta. Tämä käsitys näkyy hänen tuotannossaan ennen kaikkea romaanissa Turms kuolematon (1955).

Pyrkimys jatkuvaan henkiseen kasvuun olikin Waltarin tärkeimpiä henkilökohtaisia tavoitteita. Waltarin mielestä henkinen kasvu on nopeinta nuoruudessa, jolloin alttius ottaa vastaan uusia vaikutteita on suurin. Vanhetessaan ihminen ottaa vastaan vaikutteita hitaammin, harkitsee asioita malttavaisemmin ja lujittaa itsenäisiä mielipiteitään.

Henkistä kasvua ruokkii Waltarin mukaan varsinkin yksinäisyys, koska se asettaa ihmisen eteen haasteen sen voittamiseksi. Tällöin ihminen alkaa pyrkiä suvaitsevaisuuteen, inhimillisyyteen, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Sielun kuolemattomuutta pohtivaa Waltaria viehätti 1970-luvulla voimakkaasti myös jälleensyntymisoppi, vaikka Ihmisen ääni -teoksen perusteella hän ei koskaan omaksunutkaan ajatusta.

Runsaasta hengellisten aiheiden pohtimisesta huolimatta Waltarista ei koskaan tullut uskovaista tai harrasta kristittyä.

– Kirjoittaessani Feliks onnellista ja Valtakunnan salaisuutta minua vaivasi epävarmuus, tunne, että sana kristitty on niin suunnattoman vaativa, että en voi käyttää sitä itsestäni, Waltari sanoo Ihmisen äänessä.

Yksilöllisen pelastuksen ongelman hän näki jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi. Elämän tarkoituksesta Waltari ajatteli, että ihminen syntyy maailmaan omaa itseään varten ja oman sisimmän itsensä toteuttajaksi.

Vaikka uskonnollinen usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta, kirjailija kuitenkin esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945).

Kirjailijan ystävän, kirkkoherra Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Vaikka luterilaisuus kävi ajan mittaan Waltarille yhä vieraammaksi, hän koki silti tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Kirkko sisälsi kirjailijan mukaan paljon säilyttämisen arvoisia arvoja.

– Vapaisiin kirkkokuntiin liittyminen usein ilmaisee, että ihmisillä on voimakas uskonnollinen tarve, jota perinnäiset kirkot eivät tyydytä, kirjailija sanoo Ihmisen äänessä.

Kiintoisa kuriositeetti on, että Waltari uskoi kuolemaansa asti sitkeästi enkeleihin.

Kirjallisuus:

Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY 1982.

Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. 3., uusittu painos. Otava 1991.

Waltari, Mika: Ihmisen ääni. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978. Kirjailijan muistelmia. WSOY. 1980.

– – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2006.