Avainsanat

, , ,

Mika Waltari (1908–1979) oli kirjailija, joka eli ja kirjoitti alituisten murroskausien keskellä. Suomea hänen elinaikanaan kohdanneet voimakkaat murroskaudet ja kriisitilanteet  – vuoden 1918 sota, lapuanliike, toinen maailmansota ja kylmä sota – eivät myöskään jääneet näkymättä hänen tuotannossaan.

Yksi osa-alue, jolla kuohuva 1900-luku jätti Waltariin jälkensä, oli kysymys uskosta ja uskonnosta. Ympäröivän yhteiskunnan myllerrykset kirkastivat Waltarille kristillisen uskon Jumalaan avaimena ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Waltarille uskonnollinen usko oli tärkeä, vaikka se sisälsikin ”suvaitsemattomuuden ja tuhon siemenen”. Ihmisen täytyi kirjailijan mielestä uskoa Jumalaan, koska uskolla oli hyvä mahdollisuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita. Tämä puolestaan loi edellytykset toivolle paremmasta maailmasta.

Uskonnollinen aines olikin merkittävällä sijalla lähes kaikessa Waltarin tuotannossa. Alkuperäisen kristinuskon etsintä näkyy selvimmin Waltarin tuotannon alussa ja lopussa. Tuotannon alkuun sijoittuu uskonnollisen nuorukaisen totuutta hapuileva runokokoelma Sinun ristisi juureen (1927). Kirjailijantyönsä päätökseksi Waltari kirjoitti ajanlaskun alkuun sijoittuvathistorialliset romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964), joiden aiheet ja monet henkilöistäkin ovat suoraan Uudesta testamentista.

Suorimmalla tavalla uskonnollisia aiheita lähestyy nykypäiviin sijoittuva Feliks onnellinen (1958). Feliks on helsinkiläinen tilastokeskuksen virkamies, joka kokee olevansa pakotettu julistamaan uskonnon sanomaa ihmisille. Hän hyökkää öisillä kaduilla ihmisten eteen kertomaan Jumalan rakkaudesta.

Samalla kun kristillinen usko loi Waltarin mukaan edellytykset toivolle paremmasta maailmasta, ihmiskunnan tie näytti etenevän täysin päinvastaiseen suuntaan. Toisen maailmansodan aikana mestarikirjailija menettikin perin juurin uskonsa ihmisten omaan maailmanparannuskykyyn.

Pääteoksessaan Sinuhe egyptiläisessä (1945) Waltari kuvaa äärimmäisen pessimistisesti, kuinka ihanneyhteiskunnan yrittäjät tuhoutuvat ja vetävät mukanaan tuhoon myös läheisensä ja kannattajansa. Ihmiset eivät pysty rakentamaan samanlaista ihanneyhteiskuntaa, joka siintää Raamatun Jumalan todellisuudessa.

Elämänsä aikana Waltari pohdiskeli paljon sielun kuolemattomuutta. Kiinnostus aihetta kohtaan näkyy jo hänen opiskeluaikoinaan tekemästään uskontotieteen opinnäytteestä Taivaallinen rakkaus (1928). Nuori ylioppilas ajatteli, että ruumiin kuollessa raukeaa sielukin eikä ihmisestä jää mitään jäljelle.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjailija piti kuolemattomuutta yhä haavekuvana, mutta silti tavoittelemisen arvoisena. Myöhemmin Waltari omaksui käsityksen, että kuolemattomuus on mahdollista saavuttaa henkisen kasvun kautta. Tämä käsitys näkyy hänen tuotannossaan ennen kaikkea romaanissa Turms kuolematon (1955).

Pyrkimys jatkuvaan henkiseen kasvuun olikin Waltarin tärkeimpiä henkilökohtaisia tavoitteita. Waltarin mielestä henkinen kasvu on nopeinta nuoruudessa, jolloin alttius ottaa vastaan uusia vaikutteita on suurin. Vanhetessaan ihminen ottaa vastaan vaikutteita hitaammin, harkitsee asioita malttavaisemmin ja lujittaa itsenäisiä mielipiteitään.

Henkistä kasvua ruokkii Waltarin mukaan varsinkin yksinäisyys, koska se asettaa ihmisen eteen haasteen sen voittamiseksi. Tällöin ihminen alkaa pyrkiä suvaitsevaisuuteen, inhimillisyyteen, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Sielun kuolemattomuutta pohtivaa Waltaria viehätti 1970-luvulla voimakkaasti myös jälleensyntymisoppi, vaikka Ihmisen ääni -teoksen perusteella hän ei koskaan omaksunutkaan ajatusta.

Runsaasta hengellisten aiheiden pohtimisesta huolimatta Waltarista ei koskaan tullut uskovaista tai harrasta kristittyä.

– Kirjoittaessani Feliks onnellista ja Valtakunnan salaisuutta minua vaivasi epävarmuus, tunne, että sana kristitty on niin suunnattoman vaativa, että en voi käyttää sitä itsestäni, Waltari sanoo Ihmisen äänessä.

Yksilöllisen pelastuksen ongelman hän näki jokaisen henkilökohtaiseksi asiaksi. Elämän tarkoituksesta Waltari ajatteli, että ihminen syntyy maailmaan omaa itseään varten ja oman sisimmän itsensä toteuttajaksi.

Vaikka uskonnollinen usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta, kirjailija kuitenkin esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945).

Kirjailijan ystävän, kirkkoherra Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Vaikka luterilaisuus kävi ajan mittaan Waltarille yhä vieraammaksi, hän koki silti tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Kirkko sisälsi kirjailijan mukaan paljon säilyttämisen arvoisia arvoja.

– Vapaisiin kirkkokuntiin liittyminen usein ilmaisee, että ihmisillä on voimakas uskonnollinen tarve, jota perinnäiset kirkot eivät tyydytä, kirjailija sanoo Ihmisen äänessä.

Kiintoisa kuriositeetti on, että Waltari uskoi kuolemaansa asti sitkeästi enkeleihin.

Kirjallisuus:

Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY 1982.

Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. 3., uusittu painos. Otava 1991.

Waltari, Mika: Ihmisen ääni. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978. Kirjailijan muistelmia. WSOY. 1980.

– – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2006.

Advertisements