Avainsanat

, , , , , , , , ,

Suomalainen kaunokirjallisuus on nuorta verraten esimerkiksi ruotsalaiseen tai venäläiseen. Kirjallisia klassikoita meillä on vähän, ja vanhimmat niistä ovat ainoastaan 150-200-vuotiaita. Suomen kirjallisuuden klassiset merkkiteokset Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen eivät pitkää listaa vaadi.

Mutta voisiko uudesta proosasta nousta selvästi esille kirjailijoita, joille voisimme jo nyt osoittaa klassikon asemaa tulevaisuudessa? Kun kaunokirjojen elinkaari on lyhentynyt ja nykykirjailijat elävät kirjallisten muotivirtausten ja kustantajien linjanvetojen puristuksessa, voidaan kysyä, synnyttääkö oma aikamme lainkaan klassikoita.

Luonnostelen seuraavassa suuntaviivoja klassikoiden määrittelemiseksi ja peilaan niitä vasten joitakin nykykirjallisuutemme prosaisteja. Jätän vähiin varsinaisen kanonisointiprosessin analyysin eli erittelen niukalti sitä kirjallisuusinstituution osakoneistoa, jolla kaunokirjailija siivilöityy myöhemmin kirjallisuushistoriaan.

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Juhani Niemi on hahmottanut pitkäikäisten menestysteosten sosiologisia reunaehtoja useissa tutkimuksissaan (mm. Suomalaisten suosikkikirjat, uud. laitos 1997). Niemeä mukaillen määrittelen todellista klassikkokirjailijaa seuraavilla kriteereillä: (1) Klassikkokirjailijan teokset (tai teos) myyvät hyvin sukupolvesta toiseen, jopa vuosisatoja. Näin ollen niistä otetaan jatkuvasti uusia painoksia. (2) Klassikkokirjailijan teokset kestävät poikkeuksellisen hyvin siirron muihin maihin ja kielikuntiin sekä toiseen aikaan löytäen lukijoita myös lähtömaansa ja –kielensä ulkopuolelta. (3) Klassikkokirjailijan sanomassa tai kerronnassa on jotain niin ainutkertaista, että se raivaa uutta kirjallista uomaa. Näin ollen hän saa jäljittelijöitä.

Itsekin klassikkorunoilijan asemaan päässyt T. S. Eliot määritteli II maailmansodan aikana, ettei kaunokirjallista klassikkoa synny ilman kypsäksi kehittynyttä kulttuuria. Eliot ei nähnyt klassista ainesta oikeastaan muualla kuin antiikin latinankielisissä teoksissa. Suomen ainoastaan parisataavuotiaalle kirjalliselle kulttuurille Eliot varmaan nauraisi: pöh!

Sukupolviensa tulkit

Jotkut kaunokirjailijat nousevat sellaiseen sukupolvitulkin asemaan, joka kantaa heitä kirjallisuushistorian sivuille. Tällaisia kirjailijoita ovat olleet muun muassa noin sata vuotta sitten syntyneet Mika Waltari (1908-1979), Olavi Paavolainen (1904–1964) ja Helvi Hämäläinen (1907–1998), monia muita unohtamatta.

Onko nykyisin kirjoittavista prosaisteista löydettävissä sukupolviensa tulkkeja? Yksi ehdokas voisi olla Anna-Leena Härkönen (s. 1965), joka varhaistuotannossaan on puhunut kokonaisen kansanosan (naisjoukon) ja ikäryhmän puolesta. Persoonaltaan, käyttäytymiseltään ja tuotannoltaan Härkönen on värikäs kirjailija, ei omaan kammioonsa käpertyvä yksinäinen puurtaja.

Ekshibitionismiin taipuvainen Härkönen on esitellyt itseään monessa teoksessaan. Heikosti positiivinen (2001) aloitti kirjailijan avainteosten sarjan. Härkösen Image- ja Anna-lehtiin kirjoittamista omakohtaisista kolumneista on koottu kokoelmia. Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa.

Olisiko Härkösestä tulevaksi klassikoksi? Kirjojen myyntiluvut näyttävät hänen aikansa menneen ohitse. Eroottisen Ei kiitos –romaanin (2008) kaltaiset kirjalliset irtiotot tuntuvat kriitikosta epätoivoisilta yrityksiltä löytää uudestaan lukijoiden kadonneet armeijat.

Se, minkä vuoksi Anna-Leena Härkönen kuitenkin on jo ansainnut paikan kirjallisuushistoriassa, on hänen teostensa ainutkertaisuudessa. Häräntappoase (1984) oli aikansa nuorisokuvauksena tienraivaaja. Härkösen aikaisempia romaaneja on käännetty 10 kielelle. Erityisen käännetty on Akvaariorakkautta (1992), joka sekin avasi uutta latua naiskirjailijoiden hiihtää kirjalliselle parnassollemme. Lupaavasti kaunokirjailijan uran aloittanut Härkönen on eksynyt 2000-luvulla viihteen keskitysleirin valvojaksi, Jyrki Kiiskisen määritelmiä lainatakseni.

Toinen sukupolvensa ja aikansa kuvaaja on ollut Kari Hotakainen (s. 1957). Runoilijana hän oli kielellinen kokeilija, jonka läpimurroksi osoittautui ironinen elämäkertaromaani Klassikko (1997). Varsinainen täysosuma oli romaani Juoksuhaudantie (2002), joka toi Hotakaiselle Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Juoksuhaudantie on Hotakaisen myydyin romaani.

Hotakaisen tuotannossa on silmiin pistävää kuvienpalvonnan vastustaminen. Kuvienpalvontaa vastaan Hotakainen on hyökännyt myös toisella tasolla eli ikonien kuvauksen kautta. Hotakainen on klassikkoainesta sikäli, että häneltä löytyy sekä muualle siirrettäviä sanomia että ainutlaatuisia romaaneja ja romaanihenkilöitä. Hotakaisen teoksia on käännetty 15 kielelle.

Kolmas ehdokas sukupolvitulkiksi on yli 30 romaania tuottanut Laila Hirvisaari (ent. Hietamies, s. 1938). Hänet tunnetaan erityisesti entisajan Karjalaa kuvaavista romanttisista teoksistaan. Hirvisaaren kirjoja on painettu yli kolme miljoonaa kappaletta. Askel askelelta pimeän suuntaan – siinä vahva eetos kirjailijan myöhemmissä romaanisarjoissa.

Puhtaasti kirjojen myyntilukujen perusteella Hirvisaari pääsisi klassikkojen riviin. Käännöksiä ei kuitenkaan löydy Hirvisaaren nimellä yhtään, Hietamiehen nimellä taas ainoastaan kolmella kielellä: englanniksi, venäjäksi ja viroksi. Karjalaiskuvaajaa ei siis lueta paljon Suomen ulkopuolella.

Siinä missä Hirvisaari lähtee historiallisena kirjailijana viihteen tekijäksi, Kaari Utrio (s. 1942) on valinnut toisenlaisen linjan. Utrio on julkaissut yli 50 teosta, joita on käännetty yhdeksälle kielelle. Varsinkin kirjailijan laadukkaat naishistoriat ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta. Feministinen eetos miehisen mielivallan paljastamisesta ja naisten emansipaatiosta kantaa useiden teosten läpi. Uutuusromaaneissaan kirjailija on usein lähtenyt työstämään eetostaan ilottelevan ja irvokkaan hauskan epookkikerronnan keinoin.

Utrio on halunnut romaaneissaan kuvata mm. naisten elämää miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Ne ovat myyneet kohtalaisen hyvin: esimerkiksi romaani Ilkeät sisarpuolet (2007) saavutti ilmestymissyksynään 29 000 kappaleen myynnin. Ilkeät sisarpuolet osoittaa konkreettisesti Utrion kirjailijanlaatua epookkikirjailijana. Kyseessä on vauhdikas historiallinen kertomus 1820-luvun Suomessa elävistä sisaruksista. Romaani liittää humoristisen veijarijuonen klassisen sadun (Tuhkimo) käänteiseen henkilöasetelmaan ja kuvaa samalla Suomen historian käännekohtaa, kun Turku menettää pääkaupunkiasemansa Helsingille. Teos osoittaa Utrion rakkauden suuria valtiollisia tapahtumia ja värikästä henkilökuvausta kohtaan. Vahvat naishahmot raivaavat itselleen hyviä yhteiskunnallisia asemia, mikä alleviivaa Utrion feminististä tendenssiä.

Sukupolviensa kaunokirjalliseen eturiviin voisi nostaa vielä esimerkiksi Eeva Kilven, Leena Krohnin, Hannu Väisäsen, Olli Jalosen, Kjell Westön, Juha Itkosen, Maarit Verrosen, Juha Seppälän ja Lars Sundin.

Alkukertomukset jyräävät

Klassikoiden näkökulmasta katsottuna Arto Paasilinna (s. 1942) on värikkäimpiä nykykirjailijoitamme. Esimerkiksi Ranskassa häntä on luettu aivan eri lailla kuin Suomessa. Kun suomalaiset lukevat Paasilinnaa lähinnä humoristina, ranskalaisille hän on vanhanaikaisten myyttien luoja, jonka teoksissa on näkyvissä jopa suuriin kertomuksiin verrattavaa alkuvoimaa. Se, että Paasilinnan veijariromaaneja on käännetty 26 kielelle, osoittaa hänen päässeen läpi moneen muuhunkin maahan ja kulttuuriin.

Paasilinnan tuotantoon ja kirjailijantyöhön avaa havainnollisen näkökulman muistelmateos Yhdeksän unelmaa (2002). Teos rakentuu näennäisesti yhdeksän rakennuksen ympärille, jotka kirjailija on rakentanut eri puolille Suomea, mutta esittelee merkittävällä tavalla Paasilinnan elämän kuriositeetteja ja käännekohtia. Menestyskirjailijaelämän pohjapiirustukset tulevat esille, samoin se, miten menestysprojekti on onnistunut tai mennyt metsään. Yhdeksässä unelmassa kaksikasvoinen Paasilinna kertoo yllättävän avoimesti kirjoittamisen paineistaan, kustantajan ja kirjailijan suhteen problematiikasta, kirjailijan haavoittuvuudesta ja muista työnsä kipupisteistä. Lukuisista naapureistaan Paasilinnalla ei sano monta hyvää sanaa, toisin kuin esimerkiksi Waltarilla, jonka ystävälliset naapurit Hartolassa jättivät kokonaan rauhaan.

Yhdeksän unelman kirjoittamisen motiiveina narsismi ja itsensä paljastaminen (vrt. Anna-Leena Härkönen). Teoksessa romuttuu tehokkaasti myytti kirjailijasta yli-ihmisenä tai epäihmisenä. Paasilinna ei koe saavuttaneensa kaikkia unelmiaan, ei läheskään, minkä vuoksi tietynlainen synkkä pohjavire sävyttää teosta kauttaaltaan. Kipeitä elämänkokemuksia riittää yhtä paljon kuin riemukkaita.

Vaikka suomalaiskriitikot ovat painottaneet painosten kuninkaan teosten viihteellisyyttä, Paasilinnan teokset myyvät hyvin, kestävät hyvin siirron muihin maihin ja kieliin ja ovat ainutlaatuisia kerrontatavoiltaan. Näin ollen Arto Paasilinnasta taitaa mitä selvimmin olla klassikoksi.

Varteenotettava nykyajan klassikkoehdokas on myös Pohjanmaan kuvaaja Antti Tuuri (s. 1944). Hän on käännetyimpiä nykykirjailijoitamme (teoksia käännetty 16 kielelle). Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Varhaistuotannossa huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen (vrt. Antti Hyry). 1980-luvulla Tuurin ilmaisu muuttui Pohjanmaa-sarjassa laajemmaksi ja maaseutuhenkisemmäksi. Tuurin romaaneista useita on filmatisoitu. Islantilaisia saagoja suomentaneen diplomi-insinöörin taito käyttää kaunokirjallista kynää on tunnustettu kirjallisuuspalkinnoilla. Pohjanmaa-sarjan ensimmäinen osa toi hänelle Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1985 ja viimeinen osa Finlandia-palkinnon 1997. Ensin mainittu palkinto avasi Tuurille tien ulkomaalaisten lukijoiden pariin.

Raamatun vaikutus Pohjanmaa-sarjan aiheisiin on todettu kirjallisuustieteellisellä väitöskirjalla (Juhani Sipilä). Raamatullinen sovitusteema on vahva erityisesti viimeisessä osassa (Lakeuden kutsu), jossa maanpakoon lähtenyt tuhlaajapoika saapuu isiensä kotiin ja sovittaa pahat tekonsa. Tuuri on sittemmin kirjoittanut uskonnollishenkisen romaanisarjan, jossa historiallisen herätysliikkeen vaiheiden kautta peilataan myös yksilökristittyjen elämänasenteita.

Tuurin teosten äärellä kysyy, onko suomalainen mentaliteetti paljoa muuttunut 300 vuoden takaisista päivistä.  Romaanien mukaan tutut pohjavirrat tuntuvat lyövän edelleen kansanluonteeseemme leimansa.  Tämä erottuu selvimmin, kun maanmies heitetään Amerikan siirtolaiseksi tai Eurooppaa koluavaksi uskonkilvoittelijaksi.

Tuurin klassikon asema on kirjojen myyntilukujen myötä epäselvä. Teokset ovat myyneet kohtalaisesti, eivät loistavasti. Hänen teoksiaan myydään kuitenkin juuri Pohjanmaalla niin paljon, että ei jää epäselvyyksiä maakuntakirjailijan manttelin haltijasta. Tuurin persoonalliset tavat kuvata uskonnollisuutta ja ironisoida pohjalaisuutta ovat löytäneet pohjalaiset lukijansa. Käännökset osoittavat, että Tuuri on toisaalta löytänyt lukijoita varsin laajalta alueelta Suomen ulkopuolelta. Tuurin teokset ovat epäilemättä viitoittaneet muiden kirjailijoiden kerronnallisia ja temaattisia valintoja. Näistä näkökulmista katsottuna Antti Tuurista on jo tullut klassikko.

Painosmäärätkö ratkaisevat?

Nykykirjallisuuden kiintoisa väriläiskä on Jari Tervo (s. 1959), 19 teoksen kirjoittaja. Tervon varhaisen ”menestysreseptin” voisi kiteyttää seuraavasti: paras ja mukaansatempaavin proosa syntyy, kun yhdistetään veijaritarina rikosromaaniin ja annetaan farssin edetä kohtalokkaaseen loppuunsa. Tervo loi varhaisteoksillaan yhä vankempaa pohjaa ”pohjoisten juoppojen kansanperinteelle”, kuten Pekka Tarkka on todennut. Tervon lähihistoriaa kuvaaviin uutuusteoksiin edellä mainittu menestysresepti istuu kuitenkin huonosti. Hotakaisen tavoin Tervokin aloitti runoilijana ja siirtyi myöhemmin proosaan. Hän on perinteisen, juonipohjaisen proosan taitaja. Monipuoliseen tuotantoon mahtuu romaaneja, novelleja, runoja ja kuunnelmia. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre. Tervon kirjoista Poliisin poika (1993) ja Pyhiesi yhteyteen (1995) on toteutettu myös elokuvana.

Historiallinen Suomi-kuvaus on noussut 2000-luvulla Tervon keskeiseksi kohteeksi. Suomettumisen kasvualusta vieraannutetaan Myyrässä (2004) myyttiselle tasolle. Romaanissa Urho Kekkonen ja muut suomalaispoliitikot vierailevat Stalinin Neuvostoliitossa ja kipuilevat itsenäisyyden eteen kylmän sodan vuosina. Pohjarakenteena romaanissa on perinteishenkinen dekkarijuoni. Myyrässä Tervo rakastaa nopeaa liikettä ja viljelee jatkuvasti nautittavia kielikuvia ja sutkautuksia. Rehevän kielenkäyttäjän särmikkäät tyylirikokset vetävät huomion pois tositapahtumista. Tervon jälkimoderni kirjoittajanote siivittää Myyrässä melko journalistista romaanikerrontaa.

Aika näyttää, miten Uutisvuoto-Tervon sinänsä kelvolliset romaanit kestävät ajan rientoa. Tervon teokset eivät ole kelvanneet ulkomaille kovin hyvin; niitä on käännetty vasta neljälle kielelle.

Hirvisaaren ja Paasilinnan ohella Ilkka Remeksen (s. 1962) teokset ovat monena vuonna kohonneet vuoden myydyimpien joukkoon Suomessa. Teknotrilleristinä Remes painii Suomessa omassa sarjassaan, jossa ei kilpailijoita näy. Kesään 2008 mennessä Remeksen trillereitä oli myyty yli miljoona kappaletta. Remeksen teoksista ei puutu vauhtia, jännitettä eikä pituutta. Toimivat jännitysjuonet selittävät suuret myyntiluvut. Syvällisiä kansainvälisiä analyysejä, idealistisia opetuksia tai muuten yleviä sanomia Remeksen romaaneissa on vähän. Remeksen tapa latistaa poliitikkohenkilöitä tuntuu yksioikoiselta, jopa amerikkalaiskirjailijoilta kopioidulta. Antisankareita ja pelkureita riittää. Karismaa kirjailija ei ripottele helposti edes poliisin tai tiedusteluagentin ylle.

On selvää, että suuret painosmäärät Suomessa eivät sinänsä ole menestystekijä ulkomaiden suuntaan. Esimerkiksi Ilkka Remeksen romaaneista taitaa löytyä verraten vähän muualle siirrettäviä sanomia. Hyvin myyvät amerikkalaiset vastineet ja esikuvat ovat saattaneet estää Remeksen romaanien kääntämisen muille kielille. Remeksen tuotantoa on käännetty ainoastaan saksaksi ja viroksi.

Carpelanista nobelisti?

Entä kirjallisuuspalkintojen merkitys tulevan klassikon aseman kannalta? Lienee selvää, ettei Suomessa niinkin merkittävä palkinto kuin Finlandia tuo yksinään kenellekään klassikon asemaa, vaikka voi alleviivata sitä esimerkiksi Bo Carpelanin (s. 1926) kohdalla. Suomenruotsalainen Carpelan on kirjallisuuden moniottelija: lastenkirjailija, runoilija, kriitikko, ruotsintaja, kirjastonjohtaja. Kirjallisuuspalkinnoilla mitattuna Carpelan on Suomessa vertaansa vailla. Hän on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1977. Erityisen poikkeuksellista on se, että Finlandia-palkinto Carpelanille on myönnetty kahdesti, vuosina 1993 ja 2005.

Jos suomalainen kirjailija lähivuosina saisi Nobel-palkinnon, sen voisi kuvitella menevän juuri Carpelanille. Hän on yksi käännetyimmistä nykykirjailijoistamme; käännöksiä löytyy 15 kielellä. Nobel-ajatusta tukee lisäksi Carpelanin ruotsinkielisyys. Carpelanin ruotsin- ja suomenkielisten teosten myyntiluvut Suomessa ovat jääneet kohtuullisiksi. Mikään painosten kuningas hän ei ole ollut koskaan.

Finlandia-palkinto perustettiin aikoinaan monien kirjallisuuspalkintojen tapaan lisäämään kirjallisuuden myyntiä. Juhani Niemi toteaa teoksessaan Kirjallisuus instituutiona (1991), etteivät kirjallisuuspalkinnot pitkällä aikavälillä luo kirjallisen kaanonin perustaa. Palkintoja on jo liian paljon, että ne voisivat antaa teokselle tai kirjailijalle pitkäkestoista julkisuusarvoa.

– – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehden Kiiltomato.net pääkirjoituksena 5.12.2008. (Linkki: http://www.kiiltomato.net/onko-nykyprosaisteistamme-kirjallisuushistoriaan-nousevien-klassikkokirjailijoiden-jaljilla/)

Advertisements