Avainsanat

,

Onko nykyisin kirjoittavista prosaisteista löydettävissä sukupolviensa tulkkeja? Yksi ehdokas voisi olla Anna-Leena Härkönen (s. 1965), joka varsinkin varhaistuotannossaan on puhunut kokonaisen kansanosan (naisjoukon) ja ikäryhmän puolesta. Persoonaltaan, käyttäytymiseltään ja tuotannoltaan Härkönen on värikäs kirjailija, ei omaan kammioonsa käpertyvä yksinäinen puurtaja. Kirjallisesti monipuolinen ja -lahjainen ihmelapsi on tehnyt kaikenlaisia tekstejä romaaneista ja TV-käsikirjoituksista sekä laulu- ja esseekokoelmiin 15 vuoden ajan.

Muitakin määritelmiä Härkösestä voisi sommitella. Nykynuorten tuskan vahva kuvaaja. Kielellinen anarkisti. Ikuinen murrosikäinen. Vai onko Härkönen oikeastaan ammattinäyttelijä, jolle kirjoittaminen on toisen käden hommaa? Keskenään ristiriitaisia luonnehdintoja keski-ikäisestä naiskirjailijasta riittää!

Ekshibitionismiin taipuvainen Härkönen on esitellyt itseään monessa teoksessaan. Heikosti positiivinen (2001) aloitti kirjailijan avainteosten sarjan. Härkösen Image- ja Anna-lehtiin kirjoittamista omakohtaisista kolumneista on koottu kokoelmia. Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa.

Olisiko Härkösestä tulevaksi klassikoksi? Kirjojen myyntiluvut näyttävät hänen aikansa menneen ohitse. Eroottisen Ei kiitos –romaanin (2008) kaltaiset kirjalliset irtiotot tuntuvat kriitikosta epätoivoisilta yrityksiltä löytää uudestaan lukijoiden kadonneet armeijat.

Se, minkä vuoksi Anna-Leena Härkönen kuitenkin on jo ansainnut paikan kirjallisuushistoriassa, on hänen joidenkin teostensa ainutkertaisuudessa. Häräntappoase (1984) oli aikansa nuorisokuvauksena tienraivaaja. Härkösen varhaistuotannon romaaneja on käännetty 10 kielelle. Erityisen käännetty on Akvaariorakkautta (1992), joka sekinavasi uutta latua naiskirjailijoiden hiihtää kirjalliselle parnassollemme. Lupaavasti kaunokirjailijan uran aloittanut Härkönen taisi 2000-luvulla kuitenkin eksyä viihteen keskitysleirin valvojaksi, Jyrki Kiiskisen määritelmiä lainatakseni.

Pohdin seuraavassa Härkösen kirjailijakuvaa ja tuotantoa muutaman vähemmälle huomiolle jääneen teoksen kautta. Otan esimerkiksi hienon psykologisen romaanin Avointen ovien päivä (1998) sekä kirjoituskokoelmat Kauhun tasapaino (1999) ja Palele porvari (2007).

Avoimien ovien päivä –romaanissa pohditaan syviä perheongelmia. Psykologisen romaanin tyylinäyte kertoo välähdyksittäin erään ydinperheen tarinan. Hallitseva äiti, kaikkeen alistuva isä sekä kolme keskenään melko erilaista tytärtä ovat teoksen päähenkilöt. Teksti on helppolukuista ja uskottavantuntuista. Problemaattinen äiti-suhde oli syksyllä 1998 esillä muutenkin kirjallisuudessa, mm. Anja Snellmanin romaanissa Side (WSOY). Kehitysromaaniksi Avoimien ovien päivä on varsin onnistunut, vaikka loppuratkaisu on hieman siloteltu.

Härkösen teoksen minäkertoja on kolmekymppinen, elokuvastudion kuvaussihteerinä työskentelevä Asta, joka on perheen tyttäristä ikäjärjestyksessä keskimmäinen. Hän on teoksen alussa eroamassa väkivaltaisesta nuoruudenrakastetustaan ja palaa lapsuudenkotiin joulunviettoon muiden sisarusten lailla. Oman lapsen mahdollinen avioero on perheen äidille ylitsepääsemätön koettelemus, jota nainen ei halua lainkaan kohdata. Nurinkurinen valhe on parempi kuin viiltävä totuus. Avoimien ovien päivässä eri sukupolvet kohtaavat tällaisia faktoja eri tavoin.

Suuret mullistukset vyöryvät lasikaapissa eläneen Astan elämään vastustamattomasti. Hän kasvaa kohtaamaan vuosia peittelemänsä vihan äitiään kohtaan ja antautuu vanhoja haavoja rajusti repivään välienselvittelyyn. Vanhoihin kysymyksiin ei kuitenkaan löydy asiallisia vastauksia helposti, vaan lähinnä kyynisiä ja sarkastisia huomioita omien perheenjäsenten raadollisuudesta. Äidin yliholhoava kasvatusasenne ahdistaa ja ärsyttää Astaa suunnattomasti. Tytär kokee olevansa lähes kaikessa äitinsä täydellinen vastakohta, mitä hän suinkaan ei ole.

Härkösen kolme vuotta työstämä teos on juohevaa ja arkipäiväisen havainnollista tekstiä, josta lukija pääsee helposti jyvälle ilman korkeakouluopintoja. Kirjoittajan ilmaisu on lisäksi kypsynyt edellisistä teoksista. Tämä näkyy ennen kaikkea paksun romaanin tyylillisenä yhtenäisyytenä, joskin kirjailijan aikaisemmatkin luomukset Häräntappoaseesta (1984) alkaen ovat olleet tyyliltään varsin harmonisia.

Kokemuksen karttuessa kirjailijalla näyttää olevan varaa kirjoittaa asioista yksinkertaisestikin. Härkönenkään ei hämää lukijaansa turhilla koukeroilla. Hän antaa lukijalle havainnollisia merkkejä myös romaanin selkeäkielisen pintatason alla kuohuvista tunnemyrskyistä. Tunteiden merkitys on Avointen ovien päivässä kerronnassa suuri. Fiiliksien alituiset vaihtelut sekä kielteisten tunteiden patoutuminen paljastuvat monen mutkikkaan ongelmatilanteen perimmäisiksi alkusyiksi. Päähenkilöt eivät pääse tunteitaan pakoon, mutta myös niiden selvittely näyttää lähestulkoon mahdottomalta tehtävältä. Henkinen häkki on valmis. Asta ei pohjimmiltaan halua lakata vihaamasta äitiään. Hän vaistoaa menettävänsä äidin henkisesti, jos viha muuttaisi muotoaan ja kehittyisi esimerkiksi suruksi.

Härkönen kenties sinnittelee monen tajunnassa sellaisena itsellisen nuoren naisen karikatyyrina, jonka täytyisi ihmisten vanhenemisesta huolimatta säilyä aina samanlaisena, ikuisena kyseenalaistajana. Sellaiseen pelkistämiseen naiskirjailija ei kuitenkaan ole alistunut. Hän on elänyt ajan mukana ja muuttunut paitsi ihmisenä myös kirjailijana.

Esimerkiksi Kauhun tasapaino –kirjoituskokoelman teksteissä anarkismin tulkki etsii uutta sanottavaa.  Kokoelma tuo esille Härkösen kokemuksia, ajatuksia ja näkemyksiä nykyajan ilmiöistä koostuen 18 kirjoituksesta, jotka kirjailija on julkaissut kolumneina Image-lehdessä vuosina 1996¾1999.

Kirjoitukset käsittelevät kaikenlaisia elämänilmiöitä nyrkeillä puhumisesta, keksien syömisestä ja riitelemisen aakkosista kirjailijan lukemattomiin matkakokemuksiin sekä taiteen eri ulottuvuuksiin. Korottaapa kirjailija tyylilleen uskollisena seksinkin taiteenlajiksi, jonka esteettisyys kyllä löytyy pienellä etsimisellä! Kirjailija lähtee välillä vähän pöllyttelemään menneitäkin nostalgiahakuisesti: miksi tähän on tultu, olemmeko oppineet yhtään mitään. 1980-lukua Härkönen muistelee lämmöllä: se oli hyvää aikaa monin tavoin.

1990-luvusta hän argumentoi huomattavasti kielteisemmin. Sanoja ja fraaseja riittää ihmisten sanavarastossa joka lähtöön, mutta teot puhuvat erilaista kieltä kuin sanat. Ihmiset tekevät mielettömiä asioita muodin vuoksi. Pinnan alle ei viitsitä tutkailla, koska syvällisten arvojen perään ei kukaan vaivaudu kysymään.

Härkösen tekstit ovat erinomaisen luettavia, sujuvia ja kieleltään hyvin omaperäisiä. Hän osaa argumentoida monella tyylillä, vaikka räväkkä, äärimmäisen epäsovinnainen tyyli on kirjailijalla säilynyt alusta asti. Härkönen on rohkea kielellinen kokeilija ja ajattelija, jonka sanomat ja sanat eivät jätä kylmäksi.

Härkönen on toisaalta kulttuurihenkilönä muuttunut jopa myyttiseksi hahmoksi, joka on kasvanut tavanomaisten määritelmien ulkopuolelle. Kauhun tasapaino ja  Avoimien ovien päivä antavat ymmärtää, että Härkönen alkoi etsiä entistä konservatiivisempaa tyyliä – ja kenties lukijakuntaakin.

Kuusi vuotta myöhemmin julkaistu kirjoituskokoelma Palele porvari (2007) lämmittelee sekin uudelleen lehtikolumneja. Uutuuskokoelmaan on otettu 15 kirjoitusta, jotka kirjailija on kirjoittanut Image- ja Anna-lehtiin vuosina 2004-2006.

Uusissa kirjoituksissaan kirjailija kertoo mm. juonivammaisista elokuvan katsojista, hötkyilevistä elämäntavoistaan, varkauksistaan, lapsuuden kaipuustaan venäläisen etunimen kantajaksi, parisuhteen kipupisteistä, hukatusta vanhemmuudesta ja siitä, miksi julkkikset valehtelevat lehdissä. Välillä kerrataan ulkomaanmatkojen opetuksia ja Härkösen taiteilijaystävien edesottamuksia.

“Miehen ja naisen ei pitäisi yleensä lainkaan elää yhdessä. Mutta sitä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Vaikka koko universumi räjähtäisi taivaan tuuliin, parisuhde löytää kyllä jonkin kolon, ossa jatkaa kurjaa elämäänsä.“

Paljon kirjoittaneen kirjailijan tyyli on reilusti kantaaottava. Pienoispamfleteiksi tarkoitetut kirjoitukset eivät jätä kylmäksi. Alatyylin ilmauksia Härkönen viljelee rivosuisen akan tavoin.

Se, mikä voi toimia lehtijutussa tai kolumnissa, ei välttämättä näytä hyvältä kirjassa. Usein Härkönen purkaa pettymyksiään ja muita tunteitaan niin ekshibitionistisella ja infantiililla asenteella, että yököttää. Monet nopeasti heitetyistä ajatuksista eivät vaikuta kovin kypsiltä tai syvällisiltä, vaan lapsellisilta purkauksilta kohtalonvoimia ja sattumuksia vastaan.

Esim. lapsuuden kokemuksiensa perusteella kirjailija kuittaa, että koulussa pärjääjä on aina koulukiusaaja. Tai vanhemmuuden tuskista Härkönen heittää, että lapset tekevät kenestä tahansa sekopäisen sikiön. Yli 40 vuoden ikä ei estä kirjailijaa heittäytymästä teini-ikäisen tai jopa pikkulapsen tasolle ja rutisemasta oikein kunnolla.

Palele porvari on hoikka kirja, jossa sataa sekavia irtoajatuksia moneen suuntaan. Muita yhteisiä nimittäjiä kirjoitusten välille ei löydy kuin Härkösen sujuva kynä ja anteeksi pyytelemätön tyyli. Ilmeisesti kustantajalle näissä on riittävästi.

Mainokset