Kirsti Ellilä – Kirjallisuuden moniottelija

Avainsanat

book review, Kirsti Ellilä, nuortenkirja, religion, uskonto

Kirsti Ellilä: Emma ja kesäblues. Karisto 2002. 192 s.

Kirsti Ellilä: Emma ja tähtipoika. Karisto 2003. 168 s.

Kirsti Ellilä: Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba. Kuvittanut Laura Rahitantti. Iso-Werneri-sarja. WSOY 2004. 137 s.

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma. Siskodisko-sarja. Karisto 2005. 191 s.

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä. Karisto 2009. 256 s.

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita. Karisto 2010. 229 s.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa. Karisto 2011. 206 s.

Kirsti Ellilä: Majavakevät. Kuvittanut Kirsi Haapamäki. Karisto 2012. 187 s.

Turussa asuvan mutta Porissa syntyneen Kirsti Ellilän (s. 1958) laaja tuotanto käsittää niin lastenkirjoja, nuortenkirjoja, novelleja, näytelmiä kuin aikuisromaaneja. Esikoisteos, aikuisromaani Isäni koti, ilmestyi 1994. Ellilän monipuolista tuotantoa ei ole huomioitu monella kirjallisuuspalkinnolla. Hänelle on myönnetty Olga ja Vilho Linnamon säätiön tunnuspalkinto vuonna 2006 ja Kirjava kettu -palkinto 2012.

Ellilän Emma-sarja seuraa legendaarisen Anni Polvan jalanjälkiä. Ellilä kirjoittaa havainnollisesti nykynuorten elämänmenosta. Emma ja kesäblues (2002)on Emma-sarjan kolmas osa. Kirjan teemat ovat melko arkisia ja elämänmakuisia. Romaanin päähenkilön Emman kauan odotettu kesäloma alkaa kaoottisesti. Yksinäisyys tyrmistyttää, kun kaverit lähtevät kuka minnekin ja tyttöystävä Jasmine törmää eksoottiseen, ulkomaalaiseen mieheen. Emmankin sydän joutuu koetteelle, kun söpö, mutta salaperäinen Niki saapuu areenalle. Ulkomaalaiskysymykset nousevat tällä kertaa Ellilän romaanin keskiöön. Romaanin tytöt saavat tuta ulkomaalaisten miesten tenhon ja mystisyyden.

Emma ja tähtipoika (2003)on Emma-sarjan viides osa. Karusti alkava tyttökirja esittelee muutaman uuden henkilöhahmon ja vie Emman lukijoineen rohkeiden näytelmäproduktioiden äärelle. Jouduttuaan eroon vanhasta poikaystävästään Emma etsiskelee näytelmätohinoiden keskellä uutta kaveria tositarkoituksella ja pohdiskelee sukupuoliasioiden kirjavuutta.

Ellilän synkkävireinen tyyli jatkuu melko lailla entisellään. Vaikka uutuuskirjan teemat ovat melko romanttisia, myös voimakkaat kivut ovat kerronnan keskiössä realismin pilkahduksina. Ellilän nuorisokuvaus ei välty kaunistelulta ja kiiltokuvamaisuuksilta. Kipuineen ja suruineen Emma-sarjan kirjat näyttävät muodostavan sujuvan jatkumon, jossa elämänmyönteiset ja toiveikkaat sanomat nousevat keskeisiksi. Kiintoisasti Ellilä haluaa nostaa Emman kokemusmaailman kautta esille poikkeavuutta ja erilaisia ihmisiä. Kun sarjan edellisissä osissa esiteltiin mm. maahanmuuttajia, on tällä kertaa esillä seksuaaliset vähemmistöt.

Karistolle tuottamansa viisiosaisen Emma-sarjan jälkeen Ellilä siirtyi WSOY:n kirjailijaksi. Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba (2004) kuului valtakustantajan uuteen Iso-Werneri-sarjaan, jonka teokset suunnattiin lähinnä 9–12-vuotiaille lukijoille. Ellilän romaanin päähenkilönä on Sisu-tyttö, jonka rempseä käytös ja ilkikurinen mielikuvitus saavat osakseen muutakin kuin positiivia kannanottoja.

Ellilä aloittaa usein nuortenkirjansa karuilla kuvauksilla lasten arjesta. Niin tälläkin kertaa: päähenkilö aloittaa uudessa koulussa ja löytää itsensä ensimmäisenä päivänä rehtorin kansliasta syytettynä koulukiusaamisesta! Sisu ihmettelee pientä ydinperhettään, jonka kaikki jäsenet (äiti, isäpuoli ja pikkuveli) vaikuttavat jotenkin omituisilta. Hän ystävystyy nopeasti Sadun kanssa ja alkaa puuhata mahtipontisesti hyväntekeväisyyskonserttia venäläislasten auttamiseksi. Monenlaisia vaikeuksia on vastassa, mutta nuori sankaritar selviää niistä kaikista kunnialla. Lopussa seisoo kiitos ja happy end.

Luontevan Sisun matkassa aika rientää ja kerronta etenee sujuvasti. Välillä juoni tosin katkeilee pahasti, ja yhteyksiä Ellilän novellimaisten lukujen välillä saa toisinaan miettiä pitempään. Ellilän karhea tyyli tekee vaikutuksen myös varttuneempaan lukijaan. Mustat sävyt luovat kontrastia ystävyydelle ja muille myönteisille aihepiireille. Kirjailija mm. loihtii nakkilalaisista arvokkaita musiikkivoimia!

Kariston Siskodisko-sarjassa on viihdyttäviä kirjoja teini-ikäisiä tyttölukijoita varten. Sarjan ensimmäisiä kirjoja oli Ellilän keväällä 2005 julkaisema Maanantaisyndrooma-romaani. Ellilä oli tähän mennessä  kirjoittanut Karistolle tyttökirjoja jo vuosia. Pitkään jatkunut Emma-sarja veti henkeä, ja uudessa kirjassa oli uudet henkilöt. Emma-kirjoihin (6 kirjaa vuosina 2001–2004) verraten uutuudessa oli reippaampi ote ja aikuisempia aiheita.

Maanantaisyndrooman päähenkilö on hieman alta parikymppinen Mandi, joka kirjan alussa aloittaa ammattikoulun pintakäsittelypuolella. Tyttö muuttaa koulun takia pois kotoaan erikoiseen kommuuniin, jossa hän tapaa kirjan muut naishenkilöt. Nämä ovat rastatukkainen Orvokki, joka ajattelee lähinnä poikia ja itämaisia viisauksia, sekä feministisesti suuntautunut Ella, jolle pojat tuntuvat olevan kaiken pahan alkujuuri. Talossa asuu myös pitkähiuksinen Henkka, joka saa tytöiltä alituisesti kyytiä sukupuolensa ja tyhmyytensä vuoksi.

Uudet kuviot ja ongelmat hämmentävät Mandin ajatuksia voimakkaasti. Romaanin varsinainen poika on naantalilainen tarjoilija Max, joka sekoittaa murrosiän ohittaneiden tyttöjen veret ja henkilökemiat pahemman kerran.

”Yhtäkkiä elämäni oli täynnä ihmisiä ja ongelmia, joista kaverini eivät tienneet eivätkä välittäneetkään tietää, ja minä tajusin siirtyneeni peruuttamattomasti yhdestä elämänvaiheesta toiseen, eikä se ollutkaan pelkkää riemua.”

Maanantaisyndrooman kerronta etenee sujuvasti eteenpäin, voimakkaat tunteet myrskyävät ja kulissien takaiset salaisuudet kotona ja koulussa mietityttävät. Fiktiivisten tyttöjen päivät pyörivät Poikia miettiessä, ja tuskia riittää jopa angstiksi asti. Myös pelleilylle tuoksahtava ammattikouluopetus alkaa siepata Mandia yhä enemmän. Itsenäisen kommuunin yhteiselämäkään ei yllä antoisalle tasolle kamalien naapurien vuoksi. Tällaistako on itsenäisen naisen elämä?

Mandi ajattelee onnellisuuden olevan taitolaji, joka onnistuu ainoastaan harvoilta. Nimekkeen syndrooma liittyy lähinnä sukupuolisuuden mysteeriin. Seksihirmuiksi haukuttuja poikia eivät tositoimet tunnukaan kiinnostavan niin paljon kuin Mandia ja Orvokkia. Kuin vastalauseena elämän ankeille hetkille tytöt kirmaisevat Maxin kanssa ilkosillaan uimaan Airiston rantaan kesän viimeisenä hellepäivänä. Ellilän henkilöt kuin miljööt eivät ole kaukaa haettua. Vaikka Mandin kaverit ovat melko karikatyyrimäisiä tyyppejä, näiden kuorien alla kuohuvat arvaamattomat virrat. Huonojen päivien yllättäessä he eristyvät päiväkausiksi huoneisiinsa tai alkavat riidellä hurjapäisesti.

Ellilän romaani on aluksi viihteellinen mutta vakavoituu loppua kohti. Kaiken kaikkiaan Maanantaisyndrooma on rohkealla otteella kirjoitettu tyttökirja, jonka realistisuus yllättää. Kerronnassa on ripauksia klassisista lastenkirjoista, hilpeähenkisistä nuortenkirjoista ja TV:n nuorisodraamoista.

Viihdettä uskovaisista

Ellilä lähestyy ns. kirkkotrilogiassaan naispappeutta ja muita uskonnollisia kysymyksiä viihteellisistä näkökulmista. Sarjan aloittava Pappia kyydissä (2009) on Ellilän kuudes aikuisromaani. Takavuosien TV-sarjasta löytynyt nimike kuvaa verraten huonosti niitä kysymyksiä, joihin romaanin minäkertoja ja päähenkilö joutuu vastaamaan. Teologin koulutuksen hankkinut Matleena päättää kymmenen kotiäitivuoden jälkeen lähteä takaisin työelämään.  Matleena ei kuitenkaan voi ryhtyä papiksi, koska on asennoitunut jo nuoresta asti naispappeutta vastaan. Näin ollen hän ajautuu töihin epämiellyttävään työhön hautaustoimistoon. Kolmen lapsen äidin vapaa-ajasta iso osa kuluu Timoteus-säätiössä, jonka jäsenet vannovat henkeen ja vereen oikean luterilaisen opin ja raamatuntulkinnan nimeen.

Myös Matleenan pappismies Aulis on kiihkeä naispappeuden vastustaja. Kun Aulis valmistautuu kirkkoherranvaaliin seurakunnassa, jossa on virkaan ehdolla myös naisia, vaimon usko joutuu kriisiin. Kärjistynyt tilanne käy Matleenalle yhä ristiriitaisemmaksi, ja välit mieheen loittonevat. Kunnes vieras mies astuu kuvioon mukaan…

Päähenkilöt asuvat omakotitalossa Umpikujantiellä, joka kuvaa ironisesti Matleenan elämäntilannetta romaanin puolivälissä:

”Minulla on oma huone, mutta ei oikeutta omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin sellaisissa asioissa, jotka liittyivät uskonnonharjoitukseen ja työhön. Eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan asiaan. Joten oliko se mikään ihme, jos Tittaa kummastutti, miten minä oikeastaan kestin.

Kirjailija kuvaa kirkon sisäistä lahkoa havainnollisesti ja ironisesti. Tunnustuksellinen Timoteus-säätiö muistuttaa erehdyttävästi Helsingin piispalta aikoinaan ehtoollisen evännyttä Luther-säätiötä. Luterilaiset naispapit leimataan Timoteus-säätiön piirissä gnostilaisiksi papittariksi, jotka toimivat hengellisesti väärin.

Vakavista teemoistaan huolimatta Pappia kyydissä on pesunkestävä viihderomaani, jossa vakavat aiheet sivuavat kevyitä elementtejä ja päinvastoin. Seksiä, dramaattisia käänteitä ja tunteikkaita vuoropuheluita tulee vastaan säännöllisin väliajoin. Jännityselementti Matleenan lopullisesta kohtalosta kantaa hienosti viimeisille sivuille asti. Ellilä kirjoittaa kepeää draamaa omantunnon äänensä kanssa kipuilevista tosikoista. Matleena kasvaa voimakkaiden kriisiensä myötä ymmärtämään myös toisenlaisia tuntoja. Kutsumuskriisi vie uuden maailman äärelle.

Pelastusrenkaita (2010) on itsenäinen jatko-osa Pappia kyydissä -romaanille. Päähenkilönä on jälleen Matleena, keski-ikäinen naispappi, joka koettaa selvitä ankeasta arjestaan tervejärkisenä eteenpäin. Matleenan suuri haave päästä papiksi on viimein toteutunut, vaikka lähipiiri on vastustanut asiaa henkeen ja vereen. Romaanin alussa Matleena on päätynyt avioeroon pappisaviomiehensä Auliksen kanssa, ja uuden arjen selvittely tahtoo käydä liikaa voimille. Matleena liittyy mukaan eronneiden henkilöiden tukiryhmään. Odotukset ryhmän suhteen ovat suuret:

”Onneksi Titta oli ohjannut minut eroseminaariin. Jälleenrakentaisin elämäni. Tekisin eroprosessista merkittävän oppimiskokemuksen, jonka aikana kasvaisin ihmisenä niin suureksi, että kaikki hämmästyisivät.”

Tukiryhmän myötä silmät avautuvat uusille tuttavuuksille ja uudelle rakkaudelle. Se tulee vastaan nykyaikaisesti, netin deittipalvelusta. Uusi tuttavuus Pyry on huomattavasti Matleenaa nuorempi, mikä herättää kiusallisia kysymyksiä muuallakin kuin eroryhmässä. Suhde nuoreen Pyryyn määrittyy nopeasti pelastusrenkaaksi, jonka avulla Matleena koettaa vimmatusti päästä jaloilleen ja eroon Auliksesta.

Ellilän kerronta on jälleen vauhdikasta ja viihdyttävän rentoa. Hän kirjoittaa vakavista aiheistaan nasevasti ja mukaansatempaavasti. Lukuromaanina Pelastusrenkaita on taattua tavaraa, jonka äärellä ei pitkästy.

Ristiaallokkoa (2011) on kirkkotrilogian päätösosa. Päähenkilönä on aiemmissa romaaneissa sivuosaan joutunut keski-ikäinen Aulis-pappi. Ahdasmielisyyteen taipuvainen mies on eronnut feministivaimostaan Matleenasta ja opetellut yksinhuoltajan elämää. Sitten Aulikselle tulee ongelmia äänensä suhteen, mistä seuraa puhetyöläiselle sairaslomia ja työttömyyttä. Lisäksi monenlaiset ongelmat aikuistuvien lasten kanssa sekä pappisisän salaperäinen menneisyys vieraiden naisten kanssa lyövät Auliksen mielentilan monesti pohjamutiin.

Ristiaallokossa riittää dramaattisia käänteitä. Romaanin alussa kirkkourkujen akku paukahtaa kovaäänisesti tuttujen nuorten häissä. Häiden jälkeen nuori morsian tulee katumapäälle ja tarrautuu tuttuun pappismieheen vähän liian paljon. Onko Aulis sittenkään oikealla alalla? Kepeähenkinen romaani tuo jälleen viihteellisesti esille vakaumuksensa kanssa kipuilevia henkilöitä. Pappismiehen problemaattisen hahmon kautta romaanikertoja rakentaa monta herkullisen humoristista tilannetta.

Aulis muun muassa päättää paeta arkeaan retriittiin mutta ei onnistu sielläkään pääsemään vapaalle koettelemuksistaan. Etenkin seksuaaliset kiusaukset väijyvät häntä kuin pantterit saaliseläintä. Samalla mies pohdiskelee mennyttä elämäänsä kuin onnettomuutena:

”Aulis tajusi menettäneensä ne vuodet, jolloin lapset olivat palanneet reissuiltaan ja rynnänneet silmät loistaen kertomaan kaikesta jännittävästä mitä oli tapahtunut. Missä hän oli ollut silloin?”

Veden ympäröimät rannat ovat romaanissa tärkeitä miljöitä. Kirjailija osoittaa hallitsevansa luontokuvauksen suvereenilla otteella. Kun romaanitrilogian aikaisemmissa osissa avioeroa ja muita asioita kuvattiin lähinnä Matleenan naisellisesta näkökulmasta, uutuudessa näkökulma on koko ajan mieskeskeinen. Romaanikertoja suhtautuu miespapin kipuiluihin avoimen myötätuntoisesti. Klassinen happyend päättää Ellilän trilogian seesteiseen harmoniaan.

Ellilän uusin teos on nuorille suunnattu romaani Majavakevät (2012). Kirjoittajansa 14. nuortenkirja on nuorekas sekoitus maagista kerrontaa, keväisiä luontokuvia, identiteettipohdiskelua ja maahanmuuttajakuvausta.

Romaanin päähenkilö on 12-vuotias Hilla-tyttö, joka on adoptoitu Kolumbiasta Suomeen. Yksinäisyydestä kärsivä Hilla samastuu muualta Suomeen tuotuihin kanadanmajaviin, jotka hän löytää läheiseltä lammelta. Tytön sopeutumisvaikeudet kulminoituvat identiteettikysymykseen:

”Hilla mietti voisiko hän kuitenkin vielä muuttua. Voisiko hän väkisin kiinnostua asioista, jotka eivät kiinnostaneet häntä, ja voisiko hän lakata olemasta kiinnostunut asioista, jotka olivat hänelle tärkeitä? Ajatus, että hänen täytyi tehdä niin, oli kamala. Aivan kuin pitäisi muiden tahdosta muuttua toiseksi ihmiseksi.”

Hilla viihtyy majavien parissa tuntikausia yhteen menoon, mikä vaikuttaa jopa koulunkäyntiin. Hän paperoi huoneensa seinät majavienkuvilla. Kun suomalaisnaapurit alkavat vainota majavia, Hilla ei voi katsella sitä kädet taskuissa vaan alkaa määrätietoisiin toimiin majavien puolesta. Kohta Hilla alkaa huomata fyysisiä muutoksia, ikään kuin hän olisi muuttumassa majavaksi.

Majavakevät on asiallinen ja sujuvakielinen tyttökirja. Persoonalliset henkilöt kasvavat luonnon ymmärtämisessä. Ellilän jännittävä kertojanote siivittää yksityiskohtaista luontokuvausta ja erilaisuuden pohtimista.

– – – – – – – – – –

Artikkelin pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa.

Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander – Usko on mahdollista, Jumala mahdottomuus (2011)

Avainsanat

book review, Jukka Relander, religion, Tuomas Nevanlinna

 

Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander: Uskon sanat. Teos 2011. 329 s.

Filosofi Tuomas Nevanlinna (s. 1960) ja historioitsija Jukka Relander (s. 1967) lähestyvät yhteisjulkaisussaan Uskon sanat (2011) uskonasioita pintaa syvemmältä. Kirjoittajat sanovat teoksensa edustavan kokeilevaa teologiaa. Teos on rakennettu vuoropuheluksi, jossa kirjoittajat argumentoivat vuorotellen kyseessä olevasta aiheesta.

Kolme juhlapyhää määrää käsittelyjärjestyksen. Joulun yhteydessä käsitellään muun muassa Jeesuksen neitseellistä syntymää ja seksuaalisuuden merkitystä uskonnon kannalta.

Pääsiäisen yhteydessä kirjoittajat mietiskelevät ihmetekoja, Jeesuksen merkillistä uhritietä ja lähetystyön funktiota. Helluntain kautta pohditaan muun muassa kristittyjen maailmankäsitystä, kolminaisuusoppia ja kristinuskon ristiriitaisuuksia.

Kun ottaa huomioon, ettei kumpikaan kirjoittajista ole ammattiteologeja, voi heidän aiheenvalintaansa pitää vähintään rohkeana. Nevanlinnan ja Relanderin mukaan on filosofisesti hedelmätöntä pohtia Jumalan olemassaoloa sinänsä. Jumala hahmottuu suhteessa kunkin uskonnon kokonaiskontekstiin niin ihmisten hengellisessä elämässä kuin filosofisestikin. Jumala on käsitteenä mahdoton määritellä, toisin kuin usko, joka tulee jollakin tavalla lähelle lähes jokaista.

Vaikka Nevanlinna ja Relander eivät esiinny uskovaisina, tekstistä välittyy tietynlaisen hengellisen etsinnän maku. Ateismia he kammoksuvat muoti-ilmiönä, joka äärimmäisyyksineen ärsyttää yhtä lailla kuin uskonnollinen fanaattisuus.

– Ateismi lähtee ajatuksesta, että se on totuus ja uskonnot puolestaan illuusioita. Ateismi on niin luterilaista.

Kirjoittajat kertovat avoimesti uskonnollisista kokemuksistaan ja läheistensä uskonnollisista asenteista. Molemmat purkavat kammoaan kirkkoa kohtaan: ikivanha instituutio ei vedä puoleensa. Lopussa odottaa henkilökohtainen tiivistys uskon edellytyksistä.

Nevanlinnan ja Relanderin teos on ällistyttävän havainnollinen ja selväkielinen kannanotto kirjakevään 2011 suosikkiteemaan. Teos on käsittelytavaltaan erilainen verraten niihin viime vuosina yleisiin vuoropuheluteoksiin, joissa esimerkiksi uskovainen ja ateistinen kirjoittaja käyvät keskenään jaakobinpainia. Kirjoittajat eivät omaksu kristinuskoon nähden ”kriittisen ulkopuolisen tarkkailuasemaa”, vaan enemmän osallistuvan havainnoijan aseman.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 31.5.2011.

Veijo Meri – Sukupolvensa sotatulkki ja matkakuvaaja

Avainsanat

book review, Manillaköysi, Peiliin piirretty nainen, Veijo Meri

Veijo Meri: Manillaköysi. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1957. 50-vuotisjuhlapainos. Kuvittanut Jussi Kaakinen. Otava 2007. 172 s.

Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen. Kuvitus Jussi Kaakinen. Otava 2008 (alkuteos 1963). 462 s.

Veijo Meren (s. 1928) Manillaköysi on suomenkielisen modernismin perusteoksia. Yksitoista romaania julkaisseen Meren esikoisromaani saavutti huomiota hirtehisellä tyylillään ja sodan mielettömyyden koskettavana kuvauksena. 50-vuotisjuhlapainoksen on kuvittanut tyylikkään kulmikkaasti Jussi Kaakinen.

“Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä. Kai se oli pudonnut huolimattoman ajomiehen kuormasta. Se oli ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine minkä hän oli löytänyt koko sotaretken aikana.“

Tästä hetkestä, jolloin sotamies Joose Keppilä löytää arvokkaan manillaköyden, käynnistyy Veijo Meren kuuluisa sotaromaani. Koittaa kotilomalle lähdön aika, ja rintamatoveriensa ivan saattelemana Keppilä pukee köyden ylleen univormun alle välttääkseen sotapoliisien takavarikoinnin. Meren romaani etenee junan jyskyttäessä isänmaan halki. Köysi kuristaa Joosea koko pitkän junamatkan yhä enemmän ja enemmän. Samalla mies kuuntelee tuntemattomien sotilaiden koruttomia ja lennokkaita kertomuksia, joissa hylsyt lentelevät ja vihollisia kaatuu läjäpäin. Viimein Keppilä pääsee kotiin ja joutuu päiväkausiksi vuoteenomaksi köyden runneltua hänet puolikuoliaaksi. Vaimo leikkaa köyden palasiksi ja heittää ne tunkiolle.

1950-luvun kirjallisuushistoriassa Veijo Meri liittyi Manillaköydellä suomenkielisten modernistien etujoukkoon. Kun Eeva-Liisa Manner löi läpi 1956 lyriikan modernismin runokokoelmallaan Tämä matka, seuraavana vuonna ilmestynyt Manillaköysi uudisti romaanitaiteen muotoa modernistiseen suuntaan yhdessä Marja-Liisa Vartion romaanin Se on sitten kevät kanssa.

Manillaköysi on kansainvälisesti menestyneimpiä romaanejamme. Teos on käännetty lähes 20 kielelle. Manillaköydessä näkyy kirjailijan kiinnostus historiaa kohtaan elinvoimaisena. Modernistiset kirjailijat Veijo Merestä ja Samuli Parosesta lähtien ottivat tarkoituksekseen poistaa sankaruuden sotakuvauksesta. Manillaköysi ja Parosen Kuolismaantie (1967) eivät enää kuvanneet sotaa näköisenään, kuten realistiset sotakirjat, vaan käyttivät sotaan liittyvää kaaosta vertauskuvana modernin maailman sekasorrosta. Kaiken takana oli vahva pasifistinen henki, jota esimerkiksi Meri halusi julistaa absurdeilla tarinoillaan. Päättömyys ja groteski ilmaisu muuttuvat sotajuttujen kyseessä ollen luoviksi mahdollisuuksiksi: kyllä noissa oloissa tuollainenkin saattaisi olla mahdollista, vaikkei muuten olisikaan.

Toisena modernistisen kirjallisuuden eetoksena on relativismi, jota sodanjälkeisen maailman rauniot ja perinteisten arvojen murros ruokkivat kuin kädestä. Vanhat rakenteet ja katsantokannat näyttivät kaipaavan uudenlaisia vastineita. Sotaa kuvaaville modernisteille tämä tarkoitti realistisen kerronnan (erityisesti Väinö Linnan kuvaustavan) kyseenalaistamista.

Manillaköydessä henkilöt alkavat kysyä olemassaolonsa perusteita, kun olosuhteet käyvät ylivoimaisiksi. Kotiin palatessaan Joose Keppilä runtelee itsensä sairaalakuntoon kompuroidessaan metsän halki ja pelästyttää hirveällä ulkomuodollaan perheensä. Rintamaveteraanin paluu on kaikkea muuta kuin juhlallinen ja kuvastaa väkevästi sodan häviämisen mentaliteettia. Kotiväen koruton hoiva ja hulvaton turinointi kuitenkin palauttavat Joosen elämänhalun vähitellen takaisin.

Juttujen kerronta muistuttaa Meren romaanissa kalevalaista kilpalaulantaa: isketään juttua toisen perään konekiväärityyliin ja seurataan kiinnostuksella juttujen vaikutuksia kuuntelijoihin. Romaanin viimeinen juttu saa Joosen isän suuttumaan ja haukkumaan jutun kertojaa valehtelijaksi, mistä Joose on mielissään:

“Jooselta pääsi naurunhähätystä, mutta kipeää se vielä teki. Tuohtunut Joosen isä nousi ja lähti, paiskasi oven niin kuin ei enää koskaan aikoisi sen kautta tulla takaisin.“

Manillaköyttä voi lukea vastakirjana Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle (1954). Huomionarvoista on, että Tuntematon sotilas kuvaa pelkästään jatkosotaa, kun taas Manillaköysi sisältää kohtauksia myös talvisodan ajalta. Nämä realistisen ja modernistisen romaanitaiteen lippulaivat todistavat tyylilajien vastakohtaisuuden ratkaisemattomuutta, joka johti vuosia kestäneeseen debattiin julkisessa sanassa. Linna ja Meri ajautuivat keskinäiselle törmäyskurssille 1967, kun he ottivat esseekokoelmillaan kantaa realismin keinoihin, kumpikin omalta puoleltaan.

Väittelijöiltä pitkälti unohtui se teoreetikoiden (mm. Alex Matsonin) osoittama tosiseikka, että teoreettisesti realistit ja modernistit olivat loppujen lopuksi aika lähellä toisiaan. Matsonin romaaniteorian ydin oli se, että romaanin totuudellisuus on sen muodossa ja romaanin muoto havainnollistaa elämän monimuotoisuutta. Veijo Meri sovelsi kertomansa mukaan Matsonin romaaniteoriaa suoraan kirjoittaessaan Manillaköyttä: romaanin modernistisen muodon oli tarkoitus heijastaa elämän monia ulottuvuuksia. Tässä Meri onnistui niin säkenöivästi, että pääsi kirjallisuushistoriaan.

Linnan ja Meren kuvaustavoista löytyy yhteisiäkin nimittäjiä, kuten sattumanvaraisuuden ja jermumentaliteetin alleviivaus. Molemmat kirjailijat antavat raikuvasti kyytiä armeijan epäinhimilliselle käskyttämiselle, Linna istuttamalla jermujoukkoon tiukkapipoisia upseereja ja Meri puolestaan tuomalla junaan virkaintoisia sotapoliiseja tarkastamaan rintamamiesten reppuja. Kertoja nimeää nämä sotakoiriksi, mitä Jussi Kaakisen räväkät kuvat korostavat.

Kansan syvien rivien äänenpainot klassikkoromaaneihin nähden puhuvat omaa kieltään. Esimerkiksi vuonna 1994 tehty kysely sotaveteraanien suosituimmista sotakirjoista nosti Tuntemattoman sotilaan kirkkaasti esille parhaimpana II maailmansotaa kuvaavana kirjana. Se, että yksikään 272:sta kyselyyn vastanneesta veteraanista ei nimennyt Manillaköyttä tai Parosen Kuolismaantietä viiden parhaan sotakirjan joukkoon, kertoo modernistien unohtamisesta.

Onko Manillaköyden klassikon asema näin ollen kyseenalainen? Leena Kirstinän mukaan Meren tapa kuvata kansaa ei miellytä suomalaista lukijaa sen vuoksi, että kirjailija rikkoo tahallaan totunnaisen, humoristisen asenteen yksinkertaiseen maalaisihmiseen. Sankareiden sijasta suomalaisia kuvataan typerinä ja omituisesti käyttäytyvinä mäntteinä, mikä jakaa lukevaa yleisöä väistämättä.

Vuonna 1987 tehty suomalais-unkarilainen lukututkimus puolestaan osoitti, että kirjallisesti koulutetut henkilöt (esim. äidinkielen opettajat) lukivat Manillaköyttä aivan eri tavoin kuin metallimiehet ja diplomi-insinöörit. Kun ensinmainitut näkivät siinä modernismin klassikon ja upean taideteoksen kiinnostavine rakenteineen, jälkimmäiset puolestaan lukivat Manillaköyttä hirtehishumoristisena sotakirjana, jonka naturalistinen kuvaus herätti toisaalla hilpeyttä, toisaalla taas jyrkkää torjuntaa. Molemmat tulkintatavat ovat perusteltuja, mikä osoittaa romaanin rakenteellista laajuutta. Tavallaan Manillaköysi jos mikä on romaani, jolla on kahdet kasvot.

Vaikka Meri on kieltänyt olevansa humoristi, Manillaköydestä löytyy aimo annoksia tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria. Kun tapahtumat heittävät kunnolla häränpyllyä, kirjailija sävyttää karmeita tarinoitaan huumorilla niin, että tuntuu. Meren Suomi näyttäytyy saarenomaisena Euroopan periferiana, minkä käsityksen kirjailija oli omaksunut Aleksis Kiveltä. Jo Manillaköysi osoitti Meren olevan viehättynyt rakentamaan novellikokoelmia, jotka on sidottu yhteen kehyskertomuksen avulla. Rakenne toimii Manillaköyden lisäksi esimerkiksi teoksessa Yhden yön tarinat (1967), jonka tapahtumat sijoittuvat rauhan ajan sotilassairaalaan.

Maailmankirjailijoista Meri tunsi läheisimmiksi Nikolai Gogolin ja Franz Kafkan. Kafka on ollut suomenkielisille modernisteille tärkeä suunnannäyttäjä sikäli, että hänen teoksensa osoittavat syyllisyyden kuuluvan ihmiselämään väistämättömästi eikä siinä ole välttämättä sijaa minkäänlaiselle uskonnolliselle sovitukselle. Saariasemasta johtuen Suomi tarvitsee kipeästi kansainvälisiä suhteita ja reagoi Meren mukaan muualta tuleviin vaikutteisiin nopeammin kuin moni luulee.

Rikollisuus on Manillaköyden tärkeimpiä aihepiirejä. Suomalaissotilaat putsaavat kaatuneiden venäläisten taskuja ja koettavat salakuljettaa kotiin armeijalta anastettuja varusesineitä. Joose Keppilä erehtyy rikolliseen puuhaan yhden ja ainoan kerran sillä seurauksella, että joutuu sairasvuoteeseen pitkäksi aikaa. Rikollisuuteen liittyvä syyllisyys luo perusteita pohjattomalle epätoivolle, kun se on yhdistynyt sivullisuuden tunteeseen (Camus) tai vierauden kokemuksiin. Toivottomuus ajaa Manillaköydessäkin romaanihenkilöitä erikoisiin tai epätoivoisiin yrityksiin. Toisin kuin Kafka, Meri kuitenkin tekee Joosesta ja muista romaanihenkilöistään lähes tahdottomia marionetteja sodan sattumien pyörityksessä, eikä heitä kohtaan näytä osoittavan syyttävällä sormella kuin sotapoliisit, jotka joutuvat vihan ja ivan kohteeksi. Paljon jyrkemmän tuomion kirjailijalta saavat järjestelmät (armeija) ja eläimet (kaatuneita sotilaita syövät siat).

Meren kuningasidea oli luoda kerronnan eri tasoja sisäkertomuksilla, jotka rytmittivät romaanitekstiä uudella tavalla. Monet Manillaköyden upseerikertomuksista ovat saavuttaneet ikivihreää leimaa. Näin on käynyt esimerkiksi kuvauksille talvisodassa pystyyn kuolleesta venäläisupseerista ja kohtalokkaaseen resiinaonnettomuuteen joutuvasta saksalaisupseerista. Monissa jutuista on legendaarisia piirteitä, kuten romaanin loppuun sijoitetussa tarinassa Suomen ensimmäisestä ilmapommituksesta. Upseerikertomuksissa voi nähdä toisaalta pyrkimyksen ymmärtää kirjailijan oman henkilöhistorian erityispiirteitä. Meren isä näet oli ammattisotilas ja sotaveteraani. Vaikka kirjailija itse ei osallistunut sotaan, hän eli silti nuoruusvuosiaan sodan ilmapiirissä. Tässä mielessä Meren näkökulma sotaan on ratkaisevasti erilainen kuin sodankäyneillä kirjailijoilla. Kun esimerkiksi Väinö Linna teki tiliä sodasta isien näkökulmasta, Meri toi sotaa esiin poikien sukupolven edustajana:

“Sota ei ole sen kummempaa kuin muukaan ihmistyö. Sanovat, että se on aina vajavaista. Niinpä näkyy olevan. Mutta kun mies on oikein taitava, pystyy pettämään kuolemankin. Ei mene edes miinaan. Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään.“

Jussi Kaakisen kuvitus 50-vuotisjuhlapainokseen on erityisen tyylikästä ja puhuttelevaa. Pelkistetyt kuvat tavoittavat koskettavasti sota-ajan mentaliteetin, jossa ihmisiä heitellään surutta paikasta toiseen turhia kyselemättä. Kaakisen piirrokset tuovat mieleen Henrik Tikkasen vapaan käden luonnostelmat. Manillaköyden ilmestyessä Meri työskenteli 29-vuotiaana kustannusvirkailijana Otavassa, josta tuli modernistikirjailijoiden koti ja teosten synnytyslaitos. Manillaköydestä keskusteltiin Suomessa vilkkaasti varsinkin 1960-luvulla, minkä jälkeen keskustelu on virinnyt uudelleen noin kymmenen vuoden välein.

Kirjailija sai tuntea ulkomaalaisten kiinnostusta loistavaa proosaansa kohtaan. Manillaköyttä luettiin ahkerasti muun muassa Unkarissa, jossa 1987 tehty lukututkimus osoitti merkittäviä eroja suomalaiseen lukutapaan nähden. Kun suomalaiset olivat pitkälti liittäneet Manillaköyteen sodanvastaisia merkityksiä, unkarilaiset sivuuttivat ne fraseologisina ja kliseisinä korostaen Meren merkitystä ihmisluonteen ja erikoisten olosuhteiden valloittavana kuvaajana. He tunnistivat Vaclav Hasekin Svejk-hahmon Keppilän Joosen sukulaissieluksi, minkä Meri on itse asiassa myöntänyt.

Yksi Meren kirjailijauran huippuhetkistä oli, kun romaani Kersantin poika (1971) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1973. Tällöin kirjailijan luomisvoima oli alkanut dramaattisesti ehtyä, eikä hän ole tuottanut sen jälkeen kuin yhden romaanin, Jääkiekkoilijan kesän (1980). Vastaanottaessaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon Meri totesi juhlapuheessaan:

“Mielestäni ihminen on yhtä iso kuin hänen maailmansa.“

Tätä ajatusta vasten Manillaköyden Joose Keppilän maailma näyttäytyy mielettömyyden tyyssijana, jossa maailman valtavien pyörien sattumanvaraiset liikkeet vievät järjestelmien uskottavuuden ja luovat (suomalaisille) ihmispoloille syitä välittää toisistaan, ihan oikeasti.

Elämän ja kuoleman kyytimies

Veijo Meren viides romaani Peiliin piirretty nainen (1963) sijoittuu lähelle akateemikon romaanituotannon puoliväliä. Sillanpää-palkittu teos kertoo ranskalaishenkisellä tyylillä suomalaisten miesten kommelluksista maalla ja kaupungissa. Yllättävät sattumukset ja mielijohteet kuljettavat henkilöitä miljööstä toiseen lähes päämäärättömästi. Naisia romaanissa on mukana kaksi, mutta romaanin nimestä huolimatta he joutuvat sivuosiin.

Taksiautoilun maailmaan sijoittuva klassikkoromaani Peiliin piirretty nainen poikkesi ilmestyessään 1960-luvun alussa Meren siihen asti melko sotapitoisesta proosasta. Romaanin päähenkilö on 27-vuotias taksinkuljettaja Eino Ketola, joka asuu Helsingissä Katajanokalla kolmen poikamiehen yhteistaloudessa. Asunto muistuttaa kommuunia, jossa ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Einolla on tyttöystävä Eila, jonka kanssa hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta.

Toisen osan alkua, jossa Eino tapaa kovaäänisesti räyhäävän kirjailijan, voi pitää yhtenä romaanin kulminaatiokohdista. Kirjailija rynnii insinööriystävänsä kanssa taksin takapenkille kesken saunareissun ja pakottaa Einon kyytimiehekseen vanhan taiteilijan luokse. Näin alkava matka maaseudulle venähtää parin päivän mittaiseksi. Matkalla Eino poimii kyytiin vielä naisen, tapaa vanhan taiteilijan, saunoo kyydittäviensä kanssa ja joutuu lopulta todistamaan taidemaalarin itsemurhaa. Kuollut kyyditään poliisien tutkittavaksi, ja Eino palaa insinöörin ja kirjailijan kanssa Helsinkiin. Romaanin sovituksenomaisessa loppunäytöksessä Eino tapaa Eilan uudelleen selittäen tälle värikkäiden tapahtumien kulun. Suhde ei katkea koetuksesta huolimatta.

Peiliin piirretty nainen on tärkeä Helsinki-romaani. Kuten Silja Rantanen toteaa jälkikirjoituksessaan, Meren helsinkiläiskuvaus on kuitenkin silmiinpistävän ylimalkaista. Pääsääntöisesti työaikojen ulkopuolelle sijoittuvissa tapahtumissa pääkaupunkilaisia esitellään kuin varsinaisen elämänmenonsa ulkopuolella olijoina. Sama koskee Rantasen mukaan myös päähenkilöä Einoa: vaikka taksinkuljettaja ajaa läpi romaanin autollaan, hänen ammattinsa jää kerronnassa taka-alalle.

Meren kaupunkikuvaus on pelkistettyä ja yksityiskohtaista. Toisen linjan puutalokorttelissa sijaitsevaa ahdasta asuntoa saatetaan kuvata kahden sivun verran samalla, kun kertoja marssittaa yksinäisen miehen asunnon ovelle ja emännän papiljotit päässä tätä vastaan. Samanlaisia piirteitä näkee henkilökuvissakin. Romaanikertoja saattaa keskittyä kuvaamaan naishenkilön jalkaterän ja säären välistä terävää kulmaa, joka syntyy tämän kävellessä mäkeä ylös.

Romaanin miesjoukko heittää ronskeja juttuja häpeilemättä kuin Manillaköyden (1957)sotaveteraanit. Silja Rantanen huomauttaa aiheellisesti Peiliin piirretyn naisen tarinattomuudesta. Samalla tavoin kuin Manillaköyteen, Meri sommitteli tähänkin romaaniin useita sisäkertomuksia ja pikkutarinoita, mutta niiden painoarvo ja esilläolo ovat tyystin erilaisia kuin Manillaköydessä. Meri esittää romaanihenkilöidensä aistivaikutelmia selittämättä niitä ja silottelematta ristiriitaisuuksia. Esineillä ja ilmiöillä ei ole tärkeysjärjestystä. Rantasen mukaan romaani on täynnä havaintoja, jotka eivät selitä sitä, mikä näkyy, vaan kuvaavat heijastuksen omaisia häiriötiloja:

”He menivät ahtaalta kadulta kolmikulmaisen puiston ohi Erottajalle. Keihästä heittävä alaston Diana kääntyi heihin selin. Väylä leveni koko ajan, seinät olivat yhtäkkiä kaukana. Koki selvästi, että se oli auto joka meni eivätkä seinät.”

Menneisyyden kuvauksen lisäksi Meri osaa kertoa ansiokkaan havainnollisesti ja tyylintajuisesti myös silloisesta nykypäivästä. Ansio on sekin, että romaanikertoja vaihtaa välillä sujuvasti näkökulmaa nuorten ja vanhojen henkilöiden välillä.

Manillaköyden ilmestyttyä Paavo Haavikko oli järjestänyt Merelle asunnon Hakaniemeen. Tästä asunnosta käsin Meri tutustui Helsingin Kallion ihmisiin, jotka näkyivät niin Peiliin piirretyssä naisessa kuin osaksi myös romaaneissa Everstin autonkuljettaja (1966) ja Yhden yön tarinat (1967) ja runokokoelmassa Runoilijan kuolema (1985). Avioiduttuaan 1959 Meri saattoi keskittyä kirjailijantyöhön sellaisella täysipainoisuudella, jota hänellä ei ollut Manillaköyttä työstäessään. Hannes Sihvon mukaan Meren asemaa modernistiprosaistiemme keulakuvana vahvistivat ennen muuta lyhyen ajan kuluessa ilmestyneet romaanit Irralliset (1959), Vuoden 1918 tapahtumat (1960) ja Peiliin piirretty nainen. Sihvo näkee kirjailijan historialla muitakin vaikutuksia juuri Peiliin piirretyn naisen tarinaan. Meret viettivät kesän 1961 Vaskijärvellä Karkkilassa Aleksis Kiven Seuran omistamassa huvilassa. Huvilan on seuralle testamentannut taiteilija Ilmari Huitti, jonka persoonan Meri kirjoitti toisen käden tietojen perusteella romaaniinsa taiteilija Otto Kukkakosken henkilöhahmona. Kukkakosken kirjeet fiktiiviselle Kaarina Hallakorvelle perustunevat todellisiin kirjeisiin, jotka Huitti oli lähettänyt naisystävälleen.

YLE:n haastattelussa 1960-luvulla Meri kertoi saaneensa idean ensimmäisen idean romaaniinsa vuonna 1950 matkustaessaan taksilla maaseudulla. Saman taksin etuistuimella istui sattumalta sairaanhoitaja, ja Meren vieressä takaistuimella oli valkoisella liinalla peitetty kori. Taksinkuljettajan vihjeestä 22-vuotias historian opiskelija vilkaisi koriin ja huomasi siellä hetki sitten kuolleen vauvan. Taksinkuljettaja ja lastenhoitaja olivat olleet viemässä sydänsairasta pienokaista Lastenlinnaan, mutta vauva oli kuollut kesken matkan. Hukkareissua tekevä taksi oli kääntynyt paluumatkalle ja poiminut Meren kyytiin.

Kuva kuolleesta vauvasta korissa taksiauton takapenkillä jäi vahvana tulevan kirjailijan mieleen. Myöhemmin alkaessaan luonnostella romaania Meri otti fiktioon mukaan taksinkuljettajan, mutta jätti pois lapsen ja lastenhoitajan. Kuitenkin kuolema astui taksiin tälläkin kertaa 60-vuotiaan taiteilija Kukkakosken kautta, jonka ruumista Eino joutuu kuljettamaan romaanin loppuosassa. Itsemurhan tehnyt taidemaalari synkistää Peiliin piirretyn naisen loppua kuin kuoleman enkeli.

Peiliin piirretyn naisen luomiseen kului aikaa ja vaivaa. Meri kirjoitti koko romaanin ensin kahteen kertaan ja sen jälkeen alun ja lopun vielä uudelleen. Sen jälkeen hän työsti kuukausia yksityiskohtia ja vuoropuheluita. Monen tuskan jälkeen teos ilmestyi 1963. Meri sai teoksestaan valtionpalkinnon ja vahvisti asemansa nimenomaan modernin romaanin kirjoittajana. Tämän suomalaisen nykyromaanin klassikon rakennetta voi Sihvon mukaan verrata James Joycen Odysseukseen. Tulkinta ei ole kaukaa haettu, kun ottaa huomioon Meren kiinnostuksen modernistiseen maailmankirjallisuuteen ja uudentyyppisiin kirjallisuuskäsityksiin.

Manillaköysi oli tuonut Merelle mainetta groteskin sotaromaanin kirjoittajana ulkomailla ja vuonna 1963 Korfulla kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon. Sihvon mukaan Meri vieraili näihin aikoihin ulkomaisissa kirjallisuusseminaareissa, muun muassa Leningradissa 1963 Euroopan kirjailijaliiton Comesin kongressissa, jossa oli aiheena nykyromaani. Aiemmin samana kesänä Meri osallistui myös Lahden ensimmäiseen kirjailijaseminaariin, jossa sielläkin puhuttiin uuden romaanin noususta. Peiliin piirretyssä naisessakin otetaan kantaa modernismiin, kirjailija- ja insinöörihenkilöiden ironisen vuoropuhelun avulla:

[Kirjailija:] – Mitään modernismia ei ole OLEMASSAKAAN. Kato vaan, ketkä siitä puhuu. Semmoiset, joista sanotaan, ettei ne ole modernisteja, ja semmoiset, jotka ei ole mitään, mutta haluaisivat olla jotain. Mitä se semmoinen modernismi on?

[Insinööri:] – Älä sitä minulta kysy.

[Kirjailija:] – Helvetti, en minä sitä sinulta kysynyt. Se oli retorinen kysymys, jonka mä jätin ilmaan.

Romaanihenkilönä kyseinen kirjailija on Meren irvikuva, kaukana alter egosta. Hän on entinen Suomen mestari nyrkkeilyssä ja ottaa insinöörin kanssa välillä halukkaasti fyysisestikin yhteen, kuin vanhan roolin muistaen. Viisi teosta tuottanut kirjailija on kokeillut uudenlaista kerrontaa ja pettynyt siihen niin kuin itseensäkin. Kirjailija muuttuu murhanhimoiseksi ja uhkaa tappaa häntä kuuntelevan insinöörin kahvikupilla.

Kaksi vuotta taksia kuljettaneelle Einolle kirjailija kertoo työnsä olevan raakaa ja veristä hommaa, joka jonkun on kuitenkin tehtävä. Näin kirjailijan työ vertautuu suoraan sotilaan työhön. Peiliin piirretty nainen sisältää jonkin verran sotajuttuja, jotka tuovat väistämättömästi mieleen Manillaköyden makaaberit ja groteskit kertomukset. Sota on lähellä kaikkia romaanihenkilöitä, vaikka sen päättymisestä on jo kulunut vuosia. Tämän tästä henkilöt kuin lamaantuneina vajoavat muistoihin, ja vuodet -39, -41 ja -44 tulevat huulille.

Uskonnollisia lukijoita ei miellyttänyt romaanihenkilöiden humalaiset pohdiskelut Jeesuksesta käpykaartilaisena. Peiliin piirretty nainen ei käynnistänyt samanlaista kirjasotaa kirkon ja Otavan välille kuin Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), jossa siinäkin humalaiset rienasivat railakkaasti uskonnollisia dogmeja. Meren romaanihenkilöt pohdiskelevat saunassa kylmän sodan uhkakuvia atomipommien sienipilvistä lähtien.

Perusero Väinö Linnan ja Veijo Meren, kahden kansainvälisesti tunnetuimman sodanjälkeisen kirjailijamme, välillä on Kai Laitisen mukaan romaanikertojan asenteessa ja kuvaustavassa. Kun Linnan klassikoiden kertoja kehittää kunnianhimoisesti ”elämän suhteellisuusteoriaa”, Meren kertoja ei näe tällaiselle projektille tarvetta vaan antaa maailman ja minän rajan osittain hämärtyä. Tästä johtuen Peiliin piirretyssä naisessa miljöön ja henkilöiden kuvaus muuttuu tajunnanvirtamaiseksi, kaoottiseksi ja rytmittömäksi ”minänmaailmaksi”, kuten Tuomas Anhava on luonnehtinut 1950-luvun modernistilyyrikoiden yhteydessä.

Matkakirjallisuuden klassikkona Peiliin piirretyssä naisessa näyttäytyy Merelle erittäin tyypillinen hukkareissun aihe, joskin ei niin voimakkaasti kuin Manillaköydessä tai Everstin autonkuljettajassa (1966). Kuolleen taiteilijavanhuksen kyytimiehenä Eino Ketolasta kasvaa modernismin läpilyönnin todistaja: vanha taidekäsitys menehtyy edustajiensa mukana ja uuden kannattajat valtaavat estradit ja parnassot (sekä taksiautot) kovaäänisesti remuten. Pekka Tarkka vertaa Peiliin piirrettyä naista François Truffaut’n elokuviin: kerrontaa hallitsevat pitkien kuvausjaksojen lisäksi lukuisat poikkeamat harhapoluille, koomiset vuoropuhelut ja traagiset yllätykset.

– – – – – – – – – –

Arvostelut on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net.

Keijo Leppänen – Vaimokeskeinen kirjailija elämän arjen ja pyhyyden äärellä

Avainsanat

book review, Keijo Leppänen

Keijo Leppänen: Kurja hurskaus – näkökulmia epäilijöille ja uskon sankareille. Päivä 2000. 125 s.

Keijo Leppänen: Isyystesti. Otava 2002. 176 s. 

Keijo Leppänen: Naisten miehiä. Otava 2004. 187 s.

Keijo Leppänen: Mika Häkkinen – Mestarin paluu. Otava 2005. 224 s.

Keijo Leppänen: Kotitehtävä. Rakentajan ilot ja murheet. Otava 2007. 204 s.

Keijo Leppänen: Parempi polvi. Otava 2010. 174 s.

Toimittaja Keijo Leppänen (s. 1960) on tullut kansalle tutuksi yhtenä MTV3:n uutisankkureista. Helluntailaistaustainen journalisti toi uskonnollisen vakaumuksensa näkyvästi esille jo maaliskuussa 2000 ilmestyneessä esikoisteoksessa Kurja hurskaus – näkökulmia epäilijöille ja uskon sankareille.

Pohjanmaalla varttunut Leppänen on toiminut ammattitoimittajana yli 30 vuotta. Hän työskenteli Ilkassa vuosina 1981–1989 sekä Uudessa Suomessa 1989–1991. Pöllökanavan toimittajana Leppänen aloitti vuonna 1993.

Kurjassa hurskaudessa Leppänen puhuu oman vakaumuksensa lisäksi runsaasti erilaisista uskonnollisista epäkohdista, jotka ovat tökkineet häntä pitkään silmään. Tekopyhyyden ilmentymät kirkossa ja vapaissa uskonsuunnissa herättävät hänessä taistelumieltä, jota ilmentävät railakkaat sohaisut sanan säilällä.

Lyhyesti sanottuna Kurjassa hurskaudessa asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon. Pohjanmaan pojan veri ei vapise! Teoksen ironisten sanaleikkien ja mielleyhtymien takaa välittyy raikkaasti kirjoittajan aito huoli suomalaisen kristikansan nykytilasta ja jumalasuhteesta: mihin tämän kansan Kristus on unohtunut?

Teoksen nimi on sanaleikki F. E. Sillanpään (1888–1964) klassikkoromaanista. Nimike kuvaa osuvasti Leppäsen ironian ja parodian tajua: hän osaa kirjoittaa taitavasti sommiteltuja ja loppuun asti ironisia luonnehdintoja menneiden aikojen ja nykypäivän uskonnollisista ilmiöistä. Kurja hurskaus koostuu lyhyistä, havainnollisista esseistä (uskon)elämän eri aloilta. Kirjoittaja analysoi terävä-älyisesti esim. kirkkoinstituution historiaa, nykypäivää ja tulevaisuuttakin.

Yksilökeskeiset näkökulmat ovat Leppäselle läheisiä. Vuosisadan ikäiset herätysliikkeet ovat parasta aikaa kirkollistumassa, ja liikkeiden rivijäsenen asema on muuttumassa. Ovatko papit tulleet hampaattomiksi ja herätysliikkeet menettäneet suolansa?

Leppäsen seuraava teos Isyystesti (2002) alkaa ja päättyy Jukka Kuoppamäen kuuluisaan laulurunoon pienestä miehestä. Runo kuvaa loistavasti Leppäsen teoksen perheteemoja. Kolmen pienen pojan isä kuvaa lähes 200 sivun verran kipupisteitään ja katsantokantojaan.

Isyystesti on mieskirjana varsin hyvin jäsennelty ja helppolukuinen. Teos koostuu 40 lyhyestä kirjoituksesta, jotka kirjoittaja on ammattimaisella otteella nivonut toisiinsa ikään kuin jatkokertomukseksi. Teksti etenee juuri niin hyvin kuin ammattikirjoittajalta voi edellyttää.

Isyystestinsä kirjoittaja lienee selvittänyt kunnialla, joskin perheen palautteet ja arvioinnit isän onnistumisesta jäävät uupumaan. Miehenä ja isänä elämisen sietämätön keveys konkretisoituu useissa koomisissa tapausselostuksissa ja sattumuksissa. Kirjoitukset koskettelevat lähes kaikkea isyydestä ja perhe-elämästä. Työstään Leppänen puhuu vähän, jotain tulee mainittua sivulauseessa. Perhe osoittautuu näkyvän toimittajan elämän ykköseksi siten, että poikiensa eteen Leppänen näyttää olevan valmis vaikka mihin.

Naisia Leppänen haukkuu ja syyllistää surutta. Se on teoksen painolastia, joka ei varmasti jätä (nais)lukijaa kylmäksi. Leppäsen lähipiirin naiset äidistä anoppiin näet saavat osansa ja kunniansa. Miesten täytyy saada elää omalla tavallaan! Kirjoittajan johtomotiivina lienee ollut taistella äärifeministisiä ajatuksia, asenteita ja roolimalleja vastaan. Lähipiirin kautta se ei oikein hyvin onnistu.

Ekshibitionisminsa kautta Leppänen onnistuu luomaan teokseensa vakavan pohjavireen, joka antaa varaa keveille heitoille ja herjoille. Eihän perhe-elämän toisaalta tarvitse mitään kuolemanvakavaa olla, vaikka voimakkaita tunteita on pelissä kukkuramitoin. Isyystesti on oikeastaan miehinen vastakirjoitus toimittaja Suvi Aholan omaelämäkerrallisille äitikirjoille.

Toisaalta Leppäsen argumentointi vanhemmuudesta tuo elävästi mieleen kirjailija Anna-Leena Härkösen loistavan teoksen Heikosti positiivinen (2001), jossa lapsen syntymään liittyvien sekalaisten tunteiden kirjo ja sekamelska laittoi aikanaisen käytöksen täysin sekaisin.

Keijo Leppäsen alituiset sukkeluudet hieman ärsyttävät loppua kohti. Hän sortuu kummastelemaan ja yleistämään jos jonkinlaisia asioita lasten lätäkössä lutraamisesta alkaen. Helluntailainen TV-toimittaja tulee kuitenkin todenneeksi monenlaista syvällistä keveän maailmanparannuksensa lomassa. Asenteenmuutoksella monet asiat selkenevät niin perheessä kuin perheen ulkopuolella.

Leppäsen seuraava teos Naisten miehiä (2004) on sellaista mieskirjallisuutta, jota harvemmin tulee vastaan. Kirjaan on koottu nelisenkymmentä erimittaista ja melko humoristista esseetä, jotka koskettelevat käytännönläheisesti elämänmenon reunaehtoja Suomessa sekä suomalaista mieskulttuuria.

”Jos olisin Matti Vanhasen tai Antti Kalliomäen housuissa, tekisin sumeilematta pekkaniskat. Muuttaisin kaikki kuntosali- ja hölkkämaksut vähennyskelpoisiksi ja alentaisin maratoonareiden ja Finlandia-hiihtäjien veroprosenttia.”

Espoossa asuva kolmen pojan isä kirjoittaa paljon isyyden vaikeudesta ja haasteista, kun rahat menevät tiukille ja työnantaja painaa päälle omine velvoitteineen. Työn jumaloinnin pitkä perinne Suomessa on yksi Leppäsen keskeisistä teemoista. ”Kohtuus kaikessa on viisaimpia suomalaisia sananlaskuja. Se pätee yllättävän moneen asiaan. Työnteko ei ole tässä mikään poikkeus.”

Leppäsen kieli on mureaa, ironista ja vauhdikasta. Välillä kirjoittaja ironisoi näyttävästi jopa itsensä. En pitäisi Leppästä pehmona, vaikka hän kirjoittaa perheestä ja miehisistä roolimalleista. Naisten miehiä on kuin kolumnikokoelma: sirpaleinen, monisyinen ja sekava. Yleistyksiä Leppänen hakee vimmatusti, mikä alkaa työlästyttää sadan sivun jälkeen.

”Ymmärrän suomalaista miestä tavattoman hyvin. Inhoan itsekin kaupoissa kulkemista. Inhottavista inhottavimpia ovat juuri vaatekaupat.” Pelkistyksiä ja oikopolkuja Leppäsen tekstissä riittää.

Julkkistoimittaja koettaa tavoittaa räväkällä ilmaisullaan jos jonkinlaisten pintailmiöiden taustatekijöitä ja kausaliteettien lähtösyitä. Hän onnistuu havainnollistamaan selväksi ainakin sen, millä tavoin suomalaista miestä puhutellaan tehokkaasti: suomalainen mies ymmärtää oman parhaansa yleensä vasta sitten, kun se on muutettu rahaksi.

Rohkeissa mikrotason esimerkeissään Leppänen piiskaa naisia armottomasti. Eikä hän säästele virkamiehiäkään, esim. poliiseja. Naisten miehiä puhunee naislukijalle enemmän kuin miehelle. Siinä, missä (suomalainen) mies lukee Leppäsen tekstiä itsestäänselvyytenä, nainen puolestaan hämmästynee perinpohjin. Tällaisiako miehet mietiskelevätkin? Ihan vakavissaanko?

Mika Häkkisen elämäkertateos Mestarin paluu syntyi 2005. Häkkisen (s. 1968) ikätoverina aluksi hieman äimistelin sitä, kun hän jo julkaisi elämäkertateoksen. Sitten huomasinkin Mestarin paluu -kirjan oikeastaan kertovan vähemmän kuin elämäkerta yleensä sanoo: koko elämää ei hahmotetakaan vaan tiukasti rajattu siivu lähimenneisyydestä. Lisäksi Häkkisestä puhutaan läpi teoksen ainoastaan kolmannessa persoonassa. Journalistisella tyylillä etenevä Mestarin paluu on enemmän Leppäsen kirja kuin Häkkisen.

Media on pääosassa Häkkis-kirjassa. Leppänen kirjoittaa paljon toimittajista, jotka ovat alituiseen pyörineet formulakuljettajien ympärillä, jakaen journalistit kolmeen ryhmään: haukkoihin, siipeilijöihin ja neutraaleihin ammattilaisiin. Haukat ovat aggressiivisia päällekävijöitä, jotka eivät häikäile jutunmetsästyksessään äärimmäisiäkään keinoja. Ammattilaiset puolestaan ovat haukkojen vastakohtia, ammattieettisesti tinkimättömiä mutta elämän pelisääntöjä kunnioittavia lehti-ihmisiä.

”Siipeilijät ovat haukkoja harmittomampia, koska heillä on yleensä hyvät pyrkimykset. He tekevät juttuja kokkareista ja seurapiiritapahtumista. He kysyvät joutavia ja tyytyvät latteuksiin. Ne jutut eivät anna mutta eivät otakaan. Usein siipeilijälle riittää, että hän voi sanoa olevansa Häkkisten kaveri.”

Mihin joukkoon Leppänen itse mahtaisi sijoittua? Kirjan mukaan Mika Häkkinen on tullut lehtimiesten suhteen hyvin varovaiseksi eikä hevin päästä näitä kotiinsa. Leppänen on päässyt sekä Häkkisen kotiin että tämän ajatusten tulkiksi. Mestarin paluu ei ole siipeilijän hempeää tekstiä vaan jopa sisältää skuupin aineksia.

Mestarin paluun kulminaatiokohta on se, kun Häkkinen neuvottelee uutta sopimusta vanhojen yhteistyökumppaniensa kanssa eikä toivottua sopimusta sitten synnykään. Sitten tulee mahdollisuus lähteä eurooppalaiseen DTM-rallisarjaan, ja kaksinkertainen formulamestari tarttuu tilaisuuteen. Mestarin paluu takaisin kilparadoille saa mahdollisuuden.

Leppänen on pyrkinyt avaamaan suomalaisen urheilusankarin elämänmenon eri puolia siinä melko hyvin onnistuen. Erja ja Hugo Häkkinen saavat vahvat roolit: Mikan kipupisteitä ja hurmoksenaiheita lähestytään usein juuri vaimon ja pojan kautta.

Paradoksaalista on, että Mika uneksii rallivuosinaan ajasta, jolloin saisi olla rauhassa perheen kanssa kenenkään häiritsemättä. Kun tämä aika sitten vuosituhannen vaihteessa sitten koittaa, se on vähällä viedä entisen mestarin todelliseen alamäkeen.

Leppäsen heinäkuussa 2007 julkaisema Kotitehtävä sisältää raskaita ja surkuhupaisia muistelmia Leppästen omakotitalourakan ajoilta. Keijo ja Hanna Leppänen rakennuttivat itselleen ja kolmelle pojalleen kivisen uudistalon Espoon Laajalahteen v. 2005-2006. Kotitehtävä kuvaa havainnollisesti sitä, mistä talokuume sai yllättäen alkunsa ja millaisia yllätyksiä 9 kuukautta kestänyt rakennusprojekti toi mukanaan.

Päiväkirjamerkintöihin perustuva Kotitehtävä etenee ajanmukaisessa järjestyksessä ilman takaumia. Feature-tyylisesti Leppäsen teksti sisältää paljon kohtauksittaisia vuoropuheluja, joissa vaiheittain etenevät rakennustyöt, kiivaat perheneuvottelut ja moniväriset myyntikeskustelut tulevat havainnollisena draamana.

Mukaansatempaavien dialogien rinnalla Keijo Leppänen viljelee hulvatonta itseironiaansa, joka on tuttua hänen aikaisemmista teoksistaan. Parasta Kotitehtävässä on runsas tietomäärä omakotirakennuttamiseen liittyvistä yksityiskohdista, työn teettämisen reunaehdoista, työkaluista, materiaaleista, rahoituskuvioista jne. Tavarantoimittajien kanssa Leppäset olivat välillä enemmän kuin helisemässä. Esimerkiksi kertomukset takkaluukun kierosta toimittajasta tai pellettipolttimen toimintahäiriöistä ovat painajaismaisia.

Uutisankkuri kuvaa avoimella tavalla omakotiprojektin vaikutuksia avioelämäänsä. Teoksen tarkoituksena on kertoa suomalaismiehen tunne-elämän ylä- ja alamäistä ilman suurempaa liioittelua. Suurten suunnitelmien ja valtavien maksuerien ristipaineessa isännän suorasukaisuus nousee esille jäljittelemättömän pohjalaisena. Tästä näkökulmasta katsottuna kärjistyy sisukkaan vaimon persoona usein valittamisen maailmanmestariksi.

Leppäsen aiheenvalintaa voi pitää osuvana ja jopa tarpeellisena; satojatuhansia suomalaisia omakohtaisesti koskettaneesta aiheesta ei liene kirjoitettu yhtä kattavaa tapauskuvausta. Kotitehtävässä on jännittävien tapahtumien lisäksi lukuisia hyviä neuvoja tuleville talorakennuttajille.

Leppäsen viimeisin teos Parempi polvi (2010) on suoraa jatkoa vuonna 2002 ilmestyneelle Isyystestille. Leppänen kirjoittaa jälleen auki niitä kokemuksia ja tuntoja, joita perheenisän ruuhkainen arki ja harvalukuiset juhlapäivät kirvoittavat.

Tällä kertaa Leppästen kolme poikaa ovat jo murrosiässä. Kodin ja harrastusten pelisäännöt menevät vanhemmiten uusiksi. Rajojen kokeilu tuo mukanaan oppitunteja myös kaikennähneelle uutistoimittajalle. Leppänen saarnaa kolmelle pojalleen, ettei heistä saa tulla vellihousuja nahjuksia, jotka menettävät velttouttaan mahdollisuutensa työmarkkinoilla tai tyttöjen kanssa.

Kirjoittaja kertoo vuolaasti loputtomista talkoohetkistä jalkapallo- ja jääkiekkojunioreiden taustavaikuttajana. Välillä hän on joutunut tekemään ympäripyöreää päivää jääkiekkoa pelaavien poikien kanssa ajellen ristiin rastiin valtateillä. Juniorijoukkueen taustakuvioissa oppii myös kerjäämään modernilla tavalla ilman, että joutuu edesvastuuseen:

”Kadulla ei katsota hyvällä sitä, joka kerjää eniten. Urheiluseuroissa ja vanhempainyhdistyksissä hän on sankari.”

Uutisankkurin arki on kaukana värittömästä. Leppänen käy kuudesluokkalaisten historiankokeessa suurin odotuksin ja pettymyksin. Toisaalla hän lähtee jäähallille kuuluttamaan rusettiluistelua topattuna paksuin vaattein kuin Michelin-ukko. Leppänen ottaa värikkääseen tapaansa kantaa mm. junioreiden tehovalmennukseen ja lapsuudessaan omaksumaansa kristinoppiin.

Vaimokeskeisen kirjoittajan sukellukset vanhemmuuden nykyrooleihin Suomessa eivät ole kaukaa haettuja eivätkä toista samaa kaavaa luvusta toiseen. Leppänen kirjoittaa selväjärkisesti ja havainnollisesti niistä paineista, joiden kanssa kuka tahansa alaikäisten lasten vanhempi painii päivittäin.

Ansiokasta on sekin, että Leppäsen lämmin huumori ja itseironia kukkivat kukoistavasti. Intimiteettisyistä kirjoittaja on muuttanut kaikkien henkilöiden nimet vaimoaan myöten.

– – – – – – – – –

Artikkelin pohjana olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Ristin Voitossa ja Hyvä Sanoma –lehdessä.

Karo Hämäläinen – Ahneiden sijoituspankkiirien kokovartalokuvia

Avainsanat

economy triller, Karo Hämäläinen

 

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY 2011. 462 s.

Karo Hämäläinen: Kolmikulma. WSOY 2012. 371 s.

Syksyn 2011 kaunokirjoissa talousnäkökulmat olivat näkyvästi esillä. Sekä Kari Hotakaisen (s. 1957) että Karo Hämäläisen (s. 1976) uutuusromaaneissa täsmennettiin talousmaailman nykyisiä pelisääntöjä ja jännitettiin, miten rahan kuljettamat ihmispolot pärjäävät itsensä ja toistensa kanssa.

Arvopaperi-lehden toimituspäällikkönä toimivan Karo Hämäläisen Erottaja-romaani sijoittuu lokakuuhun 2008, jolloin pankit ympäri maailmaa ajautuvat finanssikriisiin. Romaanin päähenkilö Rainer Olavi Oraspää toimii tähtisalkunhoitajana Erottaja Altiuksessa, joka on arvossapidetty sijoitusrahasto.  Monikymmenmiljonääriksi rikastuneella ”Rotta” Oraspäällä on ollut vuosia legendaarinen maine sijoitusasiantuntijana. Hän ei aio antaa minkäänlaisen finanssikriisin häiritä itseensä kohdistuvia myönteisiä mielikuvia.

Kun Lehman Brothers –investointipankki kaatuu rytinällä USA:ssa ja länsimaat ajautuvat nopeasti rahoituskaaokseen, Erottaja Altius joutuu vaikeuksiin ruotsalaisen omistajansa kanssa. Seuraa pakkomyynti, joka käynnistää jännittävän tarjouskilpailun. Oraspää partnereineen päättää lähteä mukaan leikkiin, joka tarjoaa yllätyksiä yhden toisensa jälkeen. Sitten Erottajan toimitusjohtaja huomaa Rotalla epäilyttäviä toimia, niin kuin hän ei enää toimisikaan häneen luottavien sijoittajien hyväksi. Mitä hänellä on mielessä? Oraspään omituiset käytöshäiriöt alkavat vähitellen ihmetyttää myös hänen yhtiökumppaneitaan.

Trillerinä Erottaja kiihtyy prologin jälkeen hyvään vauhtiin. Laveita vertauskuvia Hämäläinen viljelee viljalti. Jo niistä huomaa hänen kirjoittavan mieliaiheistaan ja –henkilöistään. Hämäläinen on ollut vuosia sekä numeroiden että kirjainten ystävä. Kirjallisuustiedettä ja filosofiaa opiskellut kirjailija tulee pitäneeksi lukijalle intensiivikurssin sijoitusrahastojen pelisäännöistä ja toimintatavoista. Yllättäviä juonenkäänteitä tulee vastaan säännöllisin väliajoin.

Kieli on Hämäläisen heikoin lenkki. Meklareiden ammattislangi lyö poskelle kerran jos toisenkin. Johdannaiskomponentti? Annualisoitu tuotto? Back office? Arbitraasi? Due diligence? Romaanissa liikutaan tottuneesti Suomessa, Ruotsissa, Islannissa sekä Saksassa, jossa kirjailija on asunut vuosia. Erottajan arvomaailma on raskaan materialistinen ja synkkä. Raha mittaa kaikkea ja on päämäärä itsessään. Hämäläisen romaanissa tämä ajatus muuttuu kliseeksi, jota alleviivataan liian monta kertaa.

Hämäläinen vertaa sijoituspankkiirien työtä roomalaisten gladiaattorien veriseen urakkaan, jossa kylmäverisyys ja häikäilemättömyys palkitaan eloonjäännillä. Toisaalta varainhoitaja esitellään poliittisesti korrektien ympäripyöreyksien jukeboksina, joka heittelee tottuneesti oppineita sijoitusfraaseja.

Erottaja on Hämäläisen kolmas aikuisille suunnattu romaani ja kirjailijan senhetkinen pääteos. Nerokas taloustrilleri havainnollistaa vuosien myötä kertynyttä kirjailijantaitoa. Pitkäaikaisena talousjournalistina Hämäläinen tuntee kuvaamansa miljöön koukeroineen kuin omat taskunsa. Lukuisat kirjoitusvirheet ja kielilapsukset kertovat kustantajan huolimattomasta oikolukutyöstä.

Erottajan romaanikertojalla on jonkin verran poliittista maailmanparannustendenssiä. Moraali katoaa, kun voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan. Miljardien elvytys ei tuo muutosta rahoitusmarkkinoiden perusongelmiin eli siihen, miksi elvytystä tarvitaan. Hämäläisen henkilökuvauksessa tulee vastaan rahamaailman arkkityyppejä kivikovista pankkimeklareista ryhdittömiin valkokaulustyöläisiin. Henkilökaarti on hyvin miehinen: yhdentoista keskeisen henkilön joukossa on vain kaksi naista.

Oraspään hahmon romaanikertoja pukee mystiseen kaapuun. Välillä hän on tapahtumien keskiössä, välillä taas pitkään poissa. Uhkapelurin kokovartalokuvassa paljastuu ahneuden kalvama hermoraunio.

Erottajan itsenäinen jatko-osa Kolmikulma ilmestyi kirjakauppoihin 22.8.2012. Erottajan päähenkilö Rainer Olavi Oraspää on saanut uutuudessa sivuosan. Hämäläisen romaanihenkilöt eivät pelaa napeilla tälläkään kertaa. Kolmikulman suomalainen päähenkilö Ilari Rautavaara työskentelee sijoituspankkiirina Quadriga-rahastossa, joka on kymmenien miljardien dollarien pääomia pyörittävä hedgerahastoyhtiö. Riskit ovat suuret ja tuotot tähtitieteelliset.

Rautavaara joutuu tekemisiin Helsingissä järjestettävän huippukokouksen yhteydessä poliisien, murhaajien, agenttien ja kauniiden pörssimeklarien kanssa. Välillä juostaan kovaa Helsingin keskustassa, väistellään luoteja, istutaan poliisikuulustelussa ja tehdään krapulaisena synkkää tilintekoa edellisen yön tapahtumista.

Tärkeään rooliin joutuu Kreikkaa hämmästyttävästi muistuttavan Hellenian pikkuvaltion oppositiojohtaja Conrado Iliades, joka joutuu Suomen-vierailullaan kidnappauksen kohteeksi. Hän hankkii mediajulkisuutta haukkumalla kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan keskuspankin. Hedgerahastoja hän esittelee kapitalismin ydintä nakertavana syöpänä, joka uhkaa sorruttaa koko järjestelmän.

Sadan sivun kohdalla Kolmikulma alkaa käydä tyhjää. Luokaton alatyyli lyö korvalle tämän tästä. Hämäläisen virke on välillä pitkä kuin nälkävuosi. Loppua kohti lisääntyvät sekä kerronnan vauhti, luodit että v-sanat.

Kolmikulmassa todennäköisyys lyö poskelle epävarmaa sattumaa. Kun romaanin poliitikot hylkäävät asiallisuuden suurentelun ja terävyyden nimissä, samalla tavoin voisi luonnehtia myös Kolmikulman romaanikertojaa. Hämäläisen nerokas kertojanote tuo hienosti esille talousmaailman pelisääntöjä, pelureita ja poliitikkoparkoja kurkkuaan myöten kapitalismin hetteiköissä. Talousmaailman sitaattilainasanoja tulee vähemmän vastaan kuin Erottajassa. Hämäläisen taloustrillerien takaa erottuu tendenssi havainnollistaa poliittisen typeryyden mahdollistamaa suuren luokan rahapeliä.

– – – – – – – – – – –

Artikkelin pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

 

 

Tiina Raevaara – Painajaisunia ja maagisia luontokuvia

Avainsanat

book review, Runeberg-palkinto, Tiina Raevaara

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas. Teos 2008.

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos 2010.

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Teos 2012.

”Oliko sotaa loppujen lopuksi olemassakaan vai oliko vain hiljaisuutta; kehittyivätkö asiat päätepisteeseensä niin luontevasti, ettei niitä voinut silloin huomata? Emme me puhuneet sodasta, ei sotia ole olemassa silloin kun ihmiset ovat keskittyneet sotimaan – ne syntyvät vasta jälkeenpäin, kun joku kirjoittaa ne ylös. Nyt ei ole ketään, joka kirjoittaisi.”

12.8.2008 ilmestynyt Eräänä päivänä tyhjä taivas oli kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön silloisen toimitussihteerin Tiina Raevaaran (s. 1979) esikoisromaani. Kypsästi kirjoitetussa romaanissa avautui painajaisunenomainen maailma, jossa päähenkilönä oleva tyttö käyskenteli silmät ymmyrkäisinä. Ydinsodanjälkeisessä todellisuudessa ihmiset olivat tuhonneet toisensa ja elinmahdollisuutensa lähes tyystin.

Sodan hävityksestä paennut tyttö löytää metsän keskeltä ison talon, jossa asuu mies yhdeksäntoista pojan kanssa. Hän saa kuulla olevansa talon tytär mutta ei jostain syystä koe olevansa tervetullut syntymäkotiinsa. Tyttöä puhutellaan kuin toisesta ulottuvuudesta tulleena pelottavana kummajaisena. Jättiperheen äidin kohtalo on tytölle arvoitus, joka saa myöhemmin ravistelevia vastauksia.

Romaanin dystooppinen maailma on synkkä ja epätoivon sävyttämä. Erikoista on se, että Raevaaran romaanihenkilöt saavat nimiä vasta teoksen puolivälissä. Tämän myötä he lomittuvat aluksi kuin eloon jäävän luonnon osiksi. Ihmisten ylikansoitus on vaihtunut nykyhetkeen sukupuuton partaalla. Valloilleen riistäytynyt luonto on viimeinen silaus romaanin anarkistiselle miljöölle, joka nielaisee vähäiset toivon aiheet kuin musta aukko.

Debyytissä Raevaaran romaanikerronta osoittautuu tyylikkääksi, ilmavaksi ja jännittäväksi. Perinnöllisyystieteestä vuonna 2005 tohtoriksi väitellyt kirjailija on taitavasti sovittanut ahdistavan miljöön keskelle sadunhohtoisen tarinan, jonka kauhuromanttiset tunnelmat ovat vangitsevia.

Takautuvat kauhukuvat ydinsodan tuhoista sekä päähenkilön toistuvat painajaisunet tekevät Eräänä päivänä tyhjä taivas -teoksesta raskassoutuisen lukuromaanin. Loppua kohti kerronta sirpaloituu tajunnanvirtamaiseksi kujanjuoksuksi. Kypsä kirjoitustyyli, kiehtova tarinankulku ja maalauksellinen luontokuvaus ovat esikoisromaanille selviä ansioita. Biologin koulutuksen saanut kirjailija kirjoittaa luonnosta ja sen tuhosta niin kouriintuntuvasti, että henkilöt muuttuvat ajoittain sivuseikaksi.

Raevaaran seuraava kaunokirja oli novellikokoelma En tunne sinua vierelläni, johon oli koottu 14 kertomusta. Näissä novelleissa luonto ja ihminen puhuvat toisilleen kuin vertaisilleen. Kokoelman avausnovellissa kertojana toimii kuikka, joka keskustelee sairaalaan suljetun miehen kanssa kuin samalla kielellä. Novellikertojan mukaan kuikat ovat aaltojen ääniä rantaa vasten, mutta ihmiset sitä vastoin ovat ikuisia, kuoleman kestäviä.

Metsäiset vedet ovat läsnä monessa kertomuksessa. Eräässä novellissa ihminen muuttuu lammen äärellä jättimäiseksi sudenkorennoksi; ihmisruumis on ollut hyönteisen kotelo. Kirjailija päättää usein novellinsa loppuhuipennukseen, jossa luonnollisen vapauden kaipuu korostuu.

Raevaaran novelleissa maaginen voi tapahtua siinä missä luonnollinenkin ja ihmeille on sijaa. Eräässä kertomuksessa tuoli alkaa ravistella itseään ja kävellä, mikä lyö silmille novellikertojaa. Elävä tuoli ei tule pitkään toimeen kertojan kanssa, joka päättää vangita luonnonoikun ja tuhota sen. Toisessa novellissa naisellinen novellikertoja menettää siskonsa maagisen hirviön uhriksi ja päättää tappaa hirviön siitä hyvästä.

Kokoelman helmi on feature-tyyliin kirjoitettu veijaritarina entisestä lentäjä-ässästä, joka on selvinnyt hengissä useiden kilometrien laskuvarjohypystä ukkospilven läpi. Pitkän putoamisen aikana aika pysähtyy ja lentäjä näkee ihmeellisiä näkyjä jättimäisistä jääpalloista lähtien. Eräässä novellissa novellikertoja joutuu yllättävästi transkendenssin toiselle puolen katselemaan mennyttä elämäänsä kuin PowerPoint-näytöksenä.

Kokoelman päättää Martti Joenpolven novellikilpailun voittanut kertomus suolla asuvista isoista petolinnuista. Vahvat luontokuvat antavat selvän merkin Raevaaran omimmasta kuvauskohteesta.

Novellikertoja löytää suohon uponneen ihmisruumiin, joka on muuttunut luonnon osaksi. Kuin noiduttuna tämä tulee joka kevät suolle todistamaan sääksien muuttoa, joka toteutuu aina kuin automaattinen kello. Vähitellen lähestyy päivä, jolloin kertojan on sulauduttava itsekin luonnon osaksi.

Raevaaran lyhyet tekstit ovat tyylikkään taidokkaita kirjoitustaidon osoituksia. Kirjailija on parhaimmillaan juuri lyhytproosan monipuolisena tuottajana, vaikka esikoisromaani näyttää hänen kyntensä myös romaanitaiteen saralla. Kirjailijan biologitausta korostuu luontokuvauksessa, jota hän on vieraannuttanut mieliin painuvasti maagisen kerronnan avulla.

En tunne sinua vierelläni toi Tiina Raevaaralle Runeberg-palkinnon helmikuussa 2011. Raevaaran seuraava teos, romaani Hukkajoki, ilmestyi elokuussa 2012. Romaanin nuoret päähenkilöt asuvat kainuulaisessa Hukkajoen kylässä keskellä ei-mitään. Kaikki henkilöillä on menetyksen kokemuksia ja muita haavoja. Kivisydäminen Joona tapaa Hukkajoella ihastuttavan Amandan ja tämän tyttären Doran. Tärkeä rooli on Joonan Taika-koiralla, jonka kautta romaanikertoja avaa teokseen kokonaan uuden tason.

Hukkajoki näyttäytyy syrjäseutuna, johon ihmiset on väkipakolla tai vapaaehtoisesti siirretty kuin maanpakoon. Kylää halkova Hukkajoki on imaissut monta ihmistä syövereihinsä kuin synkkä kohtalo.

Raevaaran sadunomainen kerronta vieraannuttaa tehokkaasti realistisempaan kerrontaan tottunutta lukijaa. Yllättävät kohtaukset, luontokuvat ja metafyysiset tasot seuraavat toistaan. Romaanikertoja laajentaa taidokkaasti jokikuvauksen ihmiselämän transsendentiksi metaforaksi, joka kantaa myös tuonpuoleisuuteen.

”Todellisuuden erottaminen sen ulkopuolisista asioista ei ole ikinä ollut Doran vahvuus. Hänelle maailma on yhtä ja samaa, tosi ja epätosi sen sisällä toisiinsa kietoutuneina.”

Edellä sanottu havainnollistaa myös Raevaaran maagista kirjoitusotetta. Hukkajoessa moniselitteisen miljöön merkitys on suurempi kuin kivulloisten ja kärsineiden romaanihenkilöiden.

– – – – – – –

Tekstin pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Charles Dickens – Englantilaisklassikon veijarit ja pyhimykset (2012)

Avainsanat

Charles Dickens, Kersti Juva, Nicholas Nickleby

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut. Suom. Kersti Juva (1992). WSOY 2012. 876 s.

Charles Dickensin (1812-1870) kolmas teos, tiiliskivimäinen veijariromaani Nicholas Nicklebyn seikkailut (The Life and Adventures of Nicholas Nickleby) ilmestyi Englannissa sanomalehden jatkokertomuksena vuosina 1838–1839. Dickens oli julkaissut samalla tavoin aiemmat romaaninsa Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (1836–1837) ja Oliver Twist (1837–1839).

Dickensin päähenkilö Nicholas Nickleby on nuori mies, jonka isä kuolee ja jonka täytyy tämä vuoksi huolehtia äidistään ja siskostaan Katesta. Hänen Ralph-setänsä järjestää Nicholasille mahdollisuuden työllistyä Rotheboysin (suom. Nirri pois) koulukodin opettajana, mihin työhön poika ryhtyy nuoruuden idealismia uhkuen.

Koulukodissa asukit joutuvat kuitenkin kärsimään niin hirvittäviä raakuuksia, että Nicholas lopulta muksauttaa koulumestari Squeersia päin kuonoa ja lähtee pois. Hänen mukaansa liittyy orpo Smike-poika, josta kasvaa matkaromaanissa totaalisen yksinäisyyden perikuva.

Kirjailija toteaa esipuheessaan päähenkilöstään:

”Jos Nicholas ei lukijan silmissä aina ole vailla vikaa eikä aina käyttäydy moitteettomasti, se ei ole tarkoituskaan. Hän on nuori mies, jolla on ailahteleva luonne ja vähän tahi ei yhtään elämänkokemusta; enkä nähnyt mitään syytä miksi sellainen henkilö pitäisi irrottaa todellisuudesta.”

1800-luvun alkuvuosikymmeniin liittyvät tapahtumat siirtyvät Lontoon kaupunkilaismiljööhön, sieltä Portsmouthin erikoislaatuisen teatteriseurueen luokse ja lopulta takaisin Lontooseen, jossa näytellään romaanin kohtalokkaat loppunäytökset. Nicholas rakastuu, menettää mielitiettynsä toiselle ja joutuu syytetyksi syyttömänä. Myös Katen sydämenasiat ovat kertojalle tärkeitä.

Melkoiseen vauhtiin kiihtyvät tapahtumat päättyvät todelliseen happy endiin: hyväsydämisten Cheeryblen yrittäjäveljesten ansiosta Nicholas ja Kate säilyttävät maineensa ja pääsevät molemmat hyviin naimisiin. Samalla Nicklebyn perheen talousasiat korjaantuvat lopullisesti paremmalle tolalle.

Värikäs henkilögalleria

Dickensin klassikossa esiintyy kymmeniä romaanihenkilöitä. Nicholasin matkassa törmätään kaikenkarvaisiin rikollisiin, keinottelijoihin, teatterinäyttelijöihin, veronkerääjiin, parlamentinjäseniin, uhkapelureihin, seurapiirileijoniin, koronkiskureihin ja lähes kaikkien edellä mainittujen puolisoihin, lapsiin ja muihin sukulaisiin.

Puhdassieluinen Nicholas loistaa näiden keskellä kuin tähti pimeällä taivaalla. Hänen täydellinen vastakohtansa on ahne ja monin tavoin itsekäs Ralph-setä, joka on jo nuoruudessaan oppinut, ettei rahalle löydy maailmassa vertaa.

Kirjailija kuvaa sivukaupalla henkilöidensä rujoja ulkomuotoja, käyttäytymishäiriöitä sekä kielteisiä luonteenpiirteitä ja sattumuksia. Kuten esimerkiksi herra Squeersin esittelyssä käy ilmi:

”Herra Squeersin ulkonäkö ei ollut erityisen edullinen. Hänellä oli vain yksi silmä, ja laajalle levinnyt ennakkoluulo pyrkii suosimaan kahta. Hänen ainoa silmänsä oli kieltämättä hyödyllinen, mutta ei missään tapauksessa kaunis katsella: se oli vihertävän harmaa ja muistutti muodoltaan oven kaari-ikkunaa. Kasvojen sokea puoli oli uurteinen ja ryppyinen, mikä antoi varsin ilkeän vaikutelman etenkin kun hän hymyili, jolloin ilme ei ollut kaukana roistomaisesta. Hänen tukkansa oli sileä ja kiiltävä, vain otsahiusten päät oli kammattu jäykästi ylös matalalta ulostyöntyvältä otsalta, joka kävi hyvin yhteen rääkyvän äänen ja karkeiden tapojen kanssa.”

Dickens tekee melkoisesti selkoa myös henkilöidensä mielensisällöistä. Kertoja irvailee englantilaisten keinottelevalle ja pröystäilevälle elämänmenolle, joka enteilee tulevaa talousromahdusta. Armottoman tuomarin tavoin kertoja ruotii ennen muuta rahanahneuden juuria ja etsii samalla myönteisiä luonteenpiirteitä kuin neuloja heinäsuovasta.

Yksi jos toinen romaanihenkilö kamppailee hyvän luontonsa ja oman etunsa välillä – ja päätyy valitsemaan yleensä jälkimmäisen. Tässä mielessä Dickens korottaa monesti jalustalle lapset ja nuoret, joilla rahanahneus ei ole vielä pilannut mielenlaatua ja joilla kirkassilmäinen idealismi on näkyvän havainnollista.

Tästä syystä kertoja viipyy erityisen paljon Nicholasin mielensisällöissä, joissa ilo lähimmäisten ja jopa tuntemattomienkin onnen vuoksi on yhtä selväpiirteistä kuin alakuloiset aatokset. Kiintoisa on myös Smike-poika, jonka pidättyväisen olemuksen aukeaminen romaanin lopussa on todellinen tähtihetki. Toisaalta kirjailija suhtautuu inhimilliseen heikkouteen sääliä tuntien: hän kuittaa jonkun lankeemuksen kunnon herjalla ja alkaa sen jälkeen kertoa tästä myönteisempiä asioita.

Dickensin lapsikuvaukset ovat useimmiten todella synkkiä. Dotheboysin koulukodista löytyy nälkiintyneitä lapsipoloja, joiden rumia ulkomuotoja, ahdistuneita luonteita ja kauheita kohtaloita romaanikertoja kuvaa vuolaasti adjektiiveja säästelemättä. Kun nämä joutuvat koulumestarin hirmuvallan kohteeksi, kertojan äänensävy on säälistä säröillä:

”Hän näki kalpeita ja riutuneita kasvoja, langanlaihoja olentoja, lapsia joilla oli vanhuksen kasvot ja epämuodostuneet raajat, kitukasvoisia poikia, nuorukaisia, joiden pitkät koivet jaksoivat töin tuskin kantaa kumaran vartalon; oli sameita silmiä, ristihuulia, kampurajalkoja, kaikenlaista rumuutta ja vääristymää, joka seuraa vanhempien luonnottomasta vastenmielisyydestä omia jälkeläisiään kohtaan, ja joka kertoo varhaisesta lapsuudesta saakka kestetyistä hirvittävistä laiminlyönneistä ja raakuuksista.”

Kaikkein hienoimmaksi inhimilliseksi ominaisuudeksi kirjailija nostaa armeliaisuuden. Hän romantisoi armeliaisuuden tuossa tuokiossa ja perustelee sen saman tien: armelias ihminen tarvitsee romantiikkaa siinä missä romaani- tai näytelmäkirjailijakin!

Kun armeliaisuutta ruokitaan ja harjoitetaan, se johtaa kertojan mukaan kaikkien muiden hyveiden omaksumiseen. Tämän Dickens havainnollistaa monta kertaa Nicholas ja Kate Nicklebyn puhtoisten hahmojen kautta. Se, että romaanin lopussa paha saa palkkansa ennen hyviksien happy endiä, kruunaa romanttisen henkilökuvauksen.

Dickensin vuoropuhelut ovat täynnä hauskoja ja pitkälle mietittyjä vuorosanoja. Sarkastiset sivallukset saavat harvoin rinnalleen tai vastauksikseen myönteissävyisiä suoria sanoja. Yhden dialogitason muodostavat Nicholas Nicklebyn sisäkkäiskertomukset (muun muassa Yorkin viisi sisarta), joilla romaanihenkilöt viihdyttävät toisiaan kaljatuopin ääressä tai illanistujaisissa.

Dickens sisällyttää sisäkkäiskertomuksiinsa jopa fantastisia aineksia, kuten tarinassa paronista, joka elämänkriisinsä keskellä törmää itsemurhan henkeen. Dickensin sisäkkäiskertomusten vaikutus esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen vastaaviin tarinoihin näyttää selvältä.

Viktoriaanisen Englannin tulkki

Charles Dickens on tunnetuin Englannin viktoriaanisen ajan kirjailijoista. Myös tuotteliaisuudessa hän vetää vertoja kenelle tahansa 1800-luvun kirjailijoista.

Useimmat Dickensin teoksista julkaistiin aikakauslehdissä jatkokertomuksina. Niitä seurattiin aikanaan yhtä tiiviisti kuin nykyisin saippuaoopperoita. Dickensin merkitys kirjailijoiden yhteiskunnallisessa herättämisessä on huomattava.

Nicholas Nicklebyn kerronta on täynnä groteskiuteen asti teatraalisia vuoropuheluja ja tapauskuvauksia. Romaanin ryysyläiskohtaukset olivat kirjailijalle tuttuja nuoruuden työkokemuksista kenkävoidetehtaassa.

Kirjailijalle tuotti tavatonta hupia seurata ihmisten reaktioita aikakauslehtijaksojen ilmestyessä. Useampi kuin yksi Yorkshiren maakunnan koulumestari ilmoittautui julkisuuteen alkuperäisen herra Squeersin esikuvana; joku päätti jopa nostaa asiasta kunnianloukkaussyytteen kirjailijaa vastaan!

Nicholas Nickleby oli myyntimenestys. Teosta on pidetty yhtenä parhaista 1800-luvun komedioista. Toisaalta aikalaiskriitikot arvostelivat teosta henkilöhahmojen kehittymättömyydestä.

Kritiikki on minusta aiheetonta. Vaikka Dickensin henkilöhahmoissa on staattisuutta, asiaa voi lähestyä siitäkin näkökulmasta, millaiseksi kertoja tai lukija eivät soisi henkilöiden kehittyvän. Tällöin huomio kääntyy kertojan tavoin nuoriin romaanihenkilöihin, jotka ei ole vielä (aikuisten tavoin) turmioituneet paatuneiksi roistoiksi tai jähmettyneet heikoiksi ihmispoloiksi. Nicholas Nicklebyä selvempi kehityskertomus tulee vastaan avainromaanissa David Copperfield (1850), jossa päähenkilöä seurataan lapsuudesta aikuisuuteen saakka.

Tyyliltään Dickens oli satiirikko ja yhteiskuntakriitikko, vaikka kirjoitti pesunkestäviä viihderomaaneja. Moni ulkomaalainen on oppinut käsityksensä Englannista ja englantilaisuudesta juuri Dickensin klassikoista, joita on myyty myös Englannin ulkopuolella käsittämättömän hyvin.

Esimerkiksi romaania Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities, 1859), joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisiä vuosia ja jakobiinien terroria, on myyty tähän mennessä noin 200 miljoonaa kappaletta. Kaksi kaupunkia on maailman kaikkien aikojen toiseksi myydyin romaani Miquel de Cervantesin Don Quijoten (1612) jälkeen.

Surullinen kirjallisuussosiologinen anekdootti on se, että Dickens jos kuka kärsi aikansa huonoista tekijänoikeuskäytännöistä. Vaikka hänen tiiliskiviromaaninsa olivat kustantajalle todellisia kultakaivoksia, ei myyntituloista päätynyt kirjailijalle itselleen kuin pieniä murusia.

Kohtalontoveriensa tavoin Dickensin oli pakko elättää itseään lukukiertueilla, jotka veivät hänet Amerikkaan asti. Raskas kirjailijantyö vaati lopullisen veronsa vuonna 1870, kun kirjailija menehtyi halvauskohtaukseen.

Erityisesti Tolkien-käännöksistään tunnetuksi tulleen Kersti Juvan suomennos Nicholas Nicklebystä on vuodelta 1992. Juva onnistui tiivistämään sujuvalla suomen kielellä Dickensin hauskat vuoropuhelut ja sen värikylläisen detaljisirkuksen, jonka kirjailija luo englantilaisen yhteiskunnan ihmistyypeistä, seremonioista ja instituutioista.

Nicholas Nickleby on hauska veijariromaani henkilöstä, joka kulkee jopa verenhimoisten rikollisten joukossa kuin suojelusenkelien varjelemana vahingoittumatta, omaatuntoaan loukkaamatta ja sieluaan menettämättä.

– – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.8.2012.

Hannu Luntiala – Elämän varkaudesta lakonisesti (2010)

Avainsanat

book review, Hannu Luntiala

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä. Tammi 2010.

Yli puolet elämästään Väestörekisterikeskuksessa työskennellyt Hannu Luntiala (s. 1952) lähestyy kolmannessa romaanissaan identiteetin muutoksen kautta hurtteja aihepiirejä. Hetken mielijohteesta seksuaaliterapeutin manttelin päälleen pukeva romaanikertoja kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

”En halunnut siirtää itselleni pelkästään Petri Vallin omaisuutta. Tahdoin enemmän. Halusin varastaa Petri Vallin elämän.”

Luntialan romaanin keskeisenä minäkertojana on postinkantaja nimeltä Sami, joka kesken kierroksensa löytää mieslääkärin kuolleena asunnostaan. Täysin kalju Petri Vall on kuukahtanut tietokoneensa päälle. Hetken mielijohteesta Sami päättää tehdä elämänsä silmänkääntötempun: hän vaihtaa Vallin kanssa osia omaksuen tämän ammatti-identiteetin. Hän hylkää vaimonsa Lilan ja ryhtyy uuteen rooliinsa tarmokkaasti. Mutta miten valelääkäri pärjää asiakkaidensa kanssa?

Romaanin toinen päähenkilö on ”potilas” Maria, joka joutuu tekemisiin uudenkin Petri Vallin kanssa. Rakkausteemat ovat Luntialan romaanihenkilöille tärkeitä. Rakkaus näyttäytyy romaanissa irvokkaana ristiriitojen verkkona, josta ei voi pyristellä irti, jos on kerran kiinni jäänyt. Maria puhuu rakkaudesta:

”Mihin aluksi rakastuu, sitä alkaa myöhemmin vihata. Ja vihan kohteeseen taas saattaa ajan mittaan kiintyä enemmän kuin mihinkään muuhun. Kysymyksetkin, joita lapsena vihasin, olisivat nyt pelastus. Ne esitettiin joka ilta, samaan aikaan samassa paikassa, sänkyni vierellä, ja aina yritin vastata niihin oikein. Mutta en onnistunut.”

Sami löytää Vallin kuolleena sähköpostin äärellä, jota tämä on juuri kirjoittanut Marialle. Naisesta kasvaa romaanissa valelääkärin  vastapooli, joka tekee hänkin identiteetin silmänkääntötemppuja mutta säädyllisemmin menetelmin. Maria vaihtaa maata, kaupunkia, ammattia ja kaikkea muutakin, jotta tulisi omaksi itsekseen, siksi joksi aikoinaan syntyi. Identiteetin vaihdoksesta kuitenkin seuraa ikuinen hämäräsokeus.

Petri Vallin työssä kysytään ennen kaikkea empatiaa ja ihmissuhdetaitoja, joita kumpaakin löytyy sekä oikealta terapeutilta että valelääkäriltä. Oikea Petri Vall ei luvannut kenellekään parantumista eikä rahojen palautusta, vaikka hoito olisi epäonnistunut. Vähitellen Samista alkaa tuntua, että matalalla profiililla toiminut Vall vaikuttaa itsekin pseudonyymiltä. Kuka tämä olikaan miehiään? Kun hän googlaa Vallin nimellä, ei hakutuloksia löydy ollenkaan.

Mysteeriä ratkova Sami lukee tirkistelymielessä lukuisia dokumentteja Vallin seksuaalitereuttisista istunnoista. Dokumenttien kautta romaanikertojalle aukeavat sukupuolielämän karikoiden sijasta parisuhteen henkisen puolen ongelmat. Rohkeat tunnustukset vuorottelevat yllätyksettömien jorinoiden kanssa. Ironisesti Sami alkaa mietiskellä dokumenttien äärellä mm. elämän sattumanvaraisuutta:

”Kuinka pienestä onkaan kiinni, mihin kulkumme varrella törmäämme, mihin mahdollisuuksista tartumme, mihin suuntaan käännymme risteyksissä. Ja kuitenkin nämä, epäolennaiset arjen asiat, ohjaavat kohtalomme sinne, mistä löydämme itsemme vanhoina – onnellisina, onnettomina, tai useimmiten siltä väliltä. Jos meistä kukaan viime metreillä enää niin järjissään on, että pystyy analyysia vaelluksestaan tekemään.”

Muut romaanikertojat säestävät Samin ja Marian etsintöjä omilla äänillään. Yksi Luntialan kertojista on vihreitä arvoja kunnioittava Tuukka Grahn. Hänestä kasvaa runsaasti tekstialaa syövä vallankumoussankari, jonka loppu Linnunlaulun sillalla on serenadin arvoinen.

Lopulta Samin vaimo Lila arvaa miehensä tekemän identiteettitempun älykkäästi. Vaimo käynnistää kadonneen aviomiehen etsinnät ja löytää tämän lopulta – Portugalista!

Luntialan lakoninen teksti ei ole kovin helppolukuista eikä viihteellistä. Siinä on niin paljon vieraannuttavia jaksoja ja kerronnallisia aukkoja, että seuraaminen käy työstä. Toisaalta romaani tuntuu saavan yksioikoisen lopun. Lukuisat eroottiset harharetket vaikuttavat tarkoitushakuisilta.

Suomen johtavalle väestökirjanpitäjälle irvokkaat mies-teemat ovat olleet aina tärkeitä. Tämä näkyy varsinkin esikoisnovellikokoelmassa Hommes (2006), jonka novellit nimikkeen mukaisesti kertovat erilaisista miehistä eri oloissa. Seksuaalisuus oli Luntialalle tärkeä aihepiiri myös esikoisteoksen novelleissa. Luulen Luntialan lukeneen Kari Hotakaisen (s. 1958) tuotantoa jopa suurennuslasin kanssa; niin paljon hänen henkilöissään, kerrontatavassaan ja juonenkehittelyssään on samaa Hotakaisen vastaavien kanssa.

Luntialalle on tärkeää puuttua siihen yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon, joka lama-ajan jälkeisessä Suomessa rehottaa kuin metrin korkuinen rikkaruoho:

”Voittajiksi syntyneet erottuivat muista helposti. Jo aulan liukuovilla näki, kuinka he tiedostivat poikkeuksellisuutensa, energisyytensä, periksiantamattomuutensa ja vuosien mittaan rakentamansa maailmankuvan suomat rajattomat mahdollisuudet. He eivät antaneet minkään masentaa vaan tarttuivat elämänkulkuun vaikuttaviin osatekijöihin, muokkasivat ne haluamaansa suuntaan ja murskasivat tarpeettomiksi osoittautuvat: käänsivät kaiken edukseen. Heidän maailmassaan jokainen sai tehdä valintansa itse. Ja vastata valinnoistaan.”

Hannu Luntiala on kirjoittanut esikoisteoksensa Hommes jälkeen romaanit Viimeiset viestit (2007) ja In memoriam (2008). Hän on siinä mielessä erittäin merkittävä romaanikirjailija, että on halunnut tosissaan kokeilla kirjallisuudenlajin rajoja. Viimeiset viestit näet rakentuu kokonaan kuvitelluista tekstiviesteistä, In memoriam puolestaan sepitetyistä muistokirjoituksista. Kahden edellisen teoksen lakoninen kerrontatapa on hieman periytynyt myös uutuusromaaniin, vaikka nyt kirjoitustilaa olisi ollut rutkasti enemmän tarjolla.

Petri Vallin toinen elämä on ironisen kerrontansa ja koomisten henkilöidensä vuoksi varsin hupaisaa luettavaa. Alituisesti vaihtuvat persoonalliset kertojanäänet osoittavat Luntialan kirjoittajantaitoa. Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja on jälleen kerran onnistunut yllättämään lukijansa ennalta arvaamattomalla proosalla.

– – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 22.10.2010.

Göran Hägg – Puheilmaisu on taiteenlaji (2001)

Avainsanat

book review, Göran Hägg, puheviestintä

Göran Hägg: Hyvin puhuttu. Ruotsinkielinen alkuteos Praktisk retorik (1998). Suom. Veijo Kiuru. Tammi 2001. 270 s.

Miten ilmaisen itseäni selkeästi ja tarkoituksenmukaisesti? Miten saan sanomani menemään perille? Miten korjaan esiintymisvirheeni? Miten vaiennan vastasanojien suut?

Näistä aiheista on kirjoitettu jo antiikin ajoista lähtien jos jonkinlaisia oppaita ja mietelmäteoksia. Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset viitoittivat ladun, jolta myöhemmin ei ole pahemmin sivuun poikettu.

Kirjallisuuden dosentti Göran Hägg Ruotsista julkaisi vuonna 1998 kansantajuisen teoksen puhetaidosta eli retoriikasta. Praktisk retorik (Käytännöllinen retoriikka) –teosta on myyty Sveanmaalla tähän mennessä lähes satatuhatta kappaletta. Teos on ilmestynyt vuonna 2001 suomeksi nimellä Hyvin puhuttu. Suomalaisen laitoksen esipuheessa kirjoittaja toteaa joitakin sellaisia kuuluisia puhujia ja tapauksia, jotka ovat tapahtuneet alkuteoksen julkaisemisen jälkeen mutta jotka ansaitsisivat tulla mukaan puheilmaisun oppikirjaan.

Häggin teos ampuu moneen suuntaan. Perinteille uskollisena tai ajanmukaisena kirjoittajana kirjoittaja lähtee liikkeelle muinaisista kreikkalaisista ja etenee nopeasti nykyajan viestimien puheilmaisulle asettamiin reunaehtoihin. Dosentti pohdiskelee vuolaasti mm. puheen rakennetta, argumentoinnin saloja, retorisia kuvioita, vakuuttelua, puheen havainnollistamista sekä TV-retoriikkaa. Kertojanote jää hieman korkealentoiseksi ja jopa ylimieliseksi.

Sujuvasti Hägg kuitenkin yhdistelee vanhaa ja uutta puheilmaisun tietotaitoa. Hän osoittaa havainnollisesti ja selvästi, mitä opittavaa 2000-luvun skandinaavilla on maailmanhistorian puhujamestareista, esim. Platonista, Cicerosta, Abraham Lincolnista ja Bill Clintonista.

Hägg erittelee ansiokkaasti lukuisia puhetilanteen onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ja reunaehtoja. Kokemus on paras opettaja. Nöyryyttä ja vaatimattomuuttaan puhuja ei saa koskaan menettää eikä näyttää kateelliselta. Nykyaikana puheopetuksessa paljon käytetyistä videoharjoituksista Häggillä on selkeä mielipide. Niistä ei ole mitään hyötyä puhujan kehitykselle, pikemminkin päinvastoin. Itsensä tarkkailun sijasta puhujakandidaatin täytyy keskittää huomionsa yleisön reaktioihin.

Puhetaidon opetuksen ja tutkimuksen historiaan paneutuva osio on teoksen ansiokkaimpia ja perusteellisimpia. Hägg on kaivanut nautittavan tarkasti historiankirjoista selville anekdoottien ja kuuluisien lausahdusten lausujien viitekehykset ja tilannekuvaukset. Kummallisuuksien ja erikoisuuksien esittely toisaalta nousee kirjoittajan keskeiseksi päämääräksi.

Kirjoittaja pyrkii näyttämään toteen, miten tervejärkisiä ihmisiä on manipuloitu kautta aikain sananhelinällä, viittauksilla, kärjistyksillä, vastakkainasetteluilla ja suoranaisilla valheilla. Toisinaan loistavat puhujat onnistuvat nousemaan menestyksellisesti yleistä mielipidettä vastaan. Esimerkiksi Winston Churchill ja O. J. Simpsonin asianajaja Johnnie Cochrane onnistuivat tekemään ihmeen: vakuuttamaan kuulijakuntansa mahdottoman puolesta todennäköisintä vastaan.

Hägg on lähtenyt kunnianhimoisesti ”kaikkien aikojen parhaimpien puhujien” jalanjäljille oppia etsimään ja kultaa vuolemaan. Erittelijänä hän onnistuu varsin kivasti todentamaan kuuluisien sanankäyttäjien menetelmiä ja lähtökohtia. Ihailtavasti kirjoittaja huomioi viestinnän kenttää laajemmin eli eleiden ja ilmeiden merkityksen sanallisen rinnalla.

TV-retoriikka on aivan oma lukunsa, ja siitäkin Häggillä on painavat sanansa. Televisiossa ei kukaan ole oma itsensä, eikä poliitikon luontainen karisma välity TV:ssä samalla tavoin kuin live-tilanteessa. Katala töllötin koitui tämän vuoksi loistavana kokouspuhujana tunnetun Olof Palmen kohtaloksi. Sitä vastoin vaikkapa Mauno Koivistolle ja Ronald Reaganille puolestaan säännöllinen televisioesiintyminen oli suosion säilymisen tae.

Hyvin puhuttu on varsin helppolukuinen ja –käyttöinen ja sopii siksi varsin hyvin puhetaidon käsikirjaksi. Alan keskeiset käsitteet ovat kirjassa esillä havainnollistettuina. Häggin ohjeet ovat selväjärkisiä ja koeteltuja, vaikka kirjan kokonaisuus jää hieman sekavaksi ja sirpaleiseksi pohdiskeluksi.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa joulukuussa 2001.

Finlandia-rivistön naisenergia uhkuu kauas (2011)

Avainsanat

book review, Eeva-Kaarina Aronen, Finlandia-palkinto, Jenni Linturi, Kristina Carlson, Laila Hirvisaari, Laura Gustafsson, Rosa Liksom

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011.

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava 2011. 

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. Otava 2011.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

Vuoden 2011 kaunokirjallisuuden Finlandian valinta osoitti jos mikä naiskirjallisuuden merkitystä Suomessa. Kaikki finalistit olivat naiskirjailijoita. Sattumaako?

Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos Isänmaan tähden sisältää erilaista kuvastoa kuin sotaromaanit yleensä. Romaanin päähenkilö Antti Vallas on 79-vuotias sotaveteraani, joka tippuu romaanin alussa katolta. Toipumisaikana hän alkaa nähdä todellisia ihmisiä historiallisina. II maailmansodan aikana SS-joukoissa tehty pitkä vaellus Kaukasukselle nousee muistin kätköistä mieleen kuin juuri koettuna.

Isänmaan tähden ei esittele sotaveteraaneja niinkään isänmaan sankareina kuin ihmispoloina, jotka joutuivat ilman omaa syytään karmeiden velvollisuuksien eteen. Syyllisyydentunnetta on jälkikäteen lähes mahdoton pyyhkiä pois.

Linturin kirjailijantyö sai debyytistä komean avauksen. Tyyli on verraten kypsynyttä. Poikkeuksellinen sotatarina etenee luistavasti, ja henkilökuvauskin tavoittaa syvällisiä tasoja. Pienoinen sekavuus häiritsee lukuromaanin sujuvuutta.

Kirjallinen aloittelija on myös toinen Finlandia-ehdokas Laura Gustafsson (s. 1983), jonka esikoisromaani Huorasatu kertoo muun muassa suomalaisnaisiin suuntautuvasta väkivallasta. Prostituoitujen maailmaan keskittyvä teos on sekoitus arkipäiväistä kerrostaloelämää, kreikkalaisia myyttejä, raakoja rikoksia ja niiden rangaistuksia sekä fantastisia tapahtumia. Romaanissa esiintyy parodisesti jopa kreikkalainen jumalatar Afrodite fiktiivisessä kaavussa.

”Naisten asia on meidän kaikkien asia. Meillä on velvollisuus taistella sisartemme puolesta ja vastustaa sortoa.”

Roiseja kohtauksia sisältävä Huorasatu on kerronnaltaan paljon yllätyksellisempi kuin Jari Tervon kohuteos Layla, vaikka romaanien aihepiirit ja henkilöt ovat samantyyppisiä. Sarkastinen huumorinkukka kukkii Gustafssonin teoksessa toisinaan niityksi asti.

Kypsempää naisenergiaa ammentaa ehdokasteokseensa Eeva-Kaarina Aronen (s. 1948). Yhden päivän romaani Kallorumpu on kirjailijan kolmas romaani.

Arosen romaanikertoja on elokuvaohjaaja, joka tallentaa filmille kohtauksia Mannerheimin kotona Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1935. Estradille kameran eteen marssii myös marsalkan 40-vuotias Sophie-tytär, jonka elämästä on sopusointu kaukana.

Monenlaisten ristiriitojen keskellä Mannerheimit valmistelevat kutsuvierasillalliset yhdessä vireähenkisen palvelusväen kanssa. Nuori Suomi elää menneen kansalaissodan varjossa, eivätkä Keski-Euroopasta kantautuvat uutiset rohkaise valoisaan tulevaisuususkoon.

Historiallisena epookkina Arosen teos tähyilee moneen suuntaan ja aikaan. Kuusikymppisen kirjailijan painokas kynä on viipyilevän vihjaileva. Värikkäät tapahtuvat etenevät elokuvan lopputeksteihin saakka.

Sophie on päähenkilön nimenä myös Laila Hirvisaaren (s. 1938) romaanissa Minä, Katariina. Tiiliskiviteos kertoo Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, jonka elämä juonittelujen kyllästämässä Venäjän hovissa on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista.

Romaanin alussa Katariina joutuu pitkälle sairauslomalle. Kuusikymppinen keisarinna alkaa käydä vanhoja papereitaan ja muistella nuoruusaikojaan, jolloin hän oli Sophie-niminen saksalainen prinsessa. Hänet naitettiin Venäjän keisarillisen suvun jäsenelle, josta värikkäiden vaiheiden jälkeen tuli Venäjän tsaari.

Hirvisaaren epookkikuvaus toimii tällä kertaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti. Kaunokirjallisista ansioistaan huolimatta Minä, Katariina on pesunkestävä viihderomaani, jonka arvo historiallisten faktojen ja kausaliteettien tulkitsijana on toissijainen. Romaani kuvaa enemmän Katariinan onnetonta rakkauselämää, jossa ei valopilkkuja näy.

Kristina Carlson (s. 1949) on julkaissut kaunokirjoja harvakseltaan mutta sitäkin näkyvämmin. William N. päiväkirja on päiväkirjaromaani William Nylanderista (1822-1899), joka oli kansainvälisesti aikansa johtava jäkälätutkija. Fiktiivinen Nylander dokumentoi päiväkirjaansa yksinäisiä vanhuuden päiviään Pariisissa marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899, jolloin hän menehtyy vakavaan sairauteen.

Ansioitunut kasvitieteilijä on joutunut ajat sitten sivuun kasvitutkimuksen valtavirrasta liian suorien mielipiteidensä vuoksi. Suomeen William haikailee vain kesäisin. Tiedemiehen mieltä masentaa ajatus, että elämäntyö lopulta painuu täysin unohduksiin.

Carlsonin tyylikäs kirjoittajanote alleviivaa historiallisen henkilön omaperäisyyttä. Nylander saa Carlsonin romaanissa sympaattista kuvausta kiehtovana persoonana. Teoksen ajankuva osuu ansiokkaasti kohdalleen yksityiskohtia myöten.

Rosa Liksomin (s. 1958) Hytti nro 6 on matkakertomus, jossa reissataan junalla Moskovasta Siperian kautta Mongoliaan. Finlandian voittaneen romaanin päähenkilönä on Moskovaan kyllästynyt suomalaistyttö, joka 1980-luvun Neuvostoliitossa lähtee pitkälle junamatkalle itään päin. Samaan hyttiin osuu kohtalon osumasta nelikymppinen, juoppo venäläismies, joka on käynyt läpi kaikenlaiset leirit vankileireistä lähtien.

Mies juo votkaa, juttelee ummet ja lammet ja tyttö kuuntelee vaitonaisena viikkokausia. Tyttö avaa sanaisen arkkunsa vasta romaanin lopussa. Miehen ja tytön suhde muuttuu vähitellen myönteiseksi, vaikka siitä on koko ajan romanttisuus kaukana. Lopulta tytön inho Moskovaakin kohtaan loppuu vaihtuen haluksi palata sinne takaisin.

Liksom kuvaa hersyvällä otteella venäläisiä ihmisiä, asumuksia, maisemia, historiallisia tapahtumia, tekniikkaa jne. Ulkomaalaisesta tytöstä ne tuntuvat eksoottisilta, samoin kuin tuntemattoman miehen pateettinen isänmaanrakkaus: ei ole parempaa maata kuin Neuvostoliitto.

Liksomin kirjoittajanote on havainnollinen ja mukaansatempaava. Surullinen pohjavire sävyttää yksinäisyyttä kaipaavan tytön kujanjuoksua idän ihmisten keskellä.

– – – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä.