Avainsanat
Göran Hägg: Hyvin puhuttu. Ruotsinkielinen alkuteos Praktisk retorik (1998). Suom. Veijo Kiuru. Tammi 2001. 270 s.
Miten ilmaisen itseäni selkeästi ja tarkoituksenmukaisesti? Miten saan sanomani menemään perille? Miten korjaan esiintymisvirheeni? Miten vaiennan vastasanojien suut?
Näistä aiheista on kirjoitettu jo antiikin ajoista lähtien jos jonkinlaisia oppaita ja mietelmäteoksia. Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset viitoittivat ladun, jolta myöhemmin ei ole pahemmin sivuun poikettu.
Kirjallisuuden dosentti Göran Hägg Ruotsista julkaisi vuonna 1998 kansantajuisen teoksen puhetaidosta eli retoriikasta. Praktisk retorik (Käytännöllinen retoriikka) –teosta on myyty Sveanmaalla tähän mennessä lähes satatuhatta kappaletta. Teos on ilmestynyt vuonna 2001 suomeksi nimellä Hyvin puhuttu. Suomalaisen laitoksen esipuheessa kirjoittaja toteaa joitakin sellaisia kuuluisia puhujia ja tapauksia, jotka ovat tapahtuneet alkuteoksen julkaisemisen jälkeen mutta jotka ansaitsisivat tulla mukaan puheilmaisun oppikirjaan.
Häggin teos ampuu moneen suuntaan. Perinteille uskollisena tai ajanmukaisena kirjoittajana kirjoittaja lähtee liikkeelle muinaisista kreikkalaisista ja etenee nopeasti nykyajan viestimien puheilmaisulle asettamiin reunaehtoihin. Dosentti pohdiskelee vuolaasti mm. puheen rakennetta, argumentoinnin saloja, retorisia kuvioita, vakuuttelua, puheen havainnollistamista sekä TV-retoriikkaa. Kertojanote jää hieman korkealentoiseksi ja jopa ylimieliseksi.
Sujuvasti Hägg kuitenkin yhdistelee vanhaa ja uutta puheilmaisun tietotaitoa. Hän osoittaa havainnollisesti ja selvästi, mitä opittavaa 2000-luvun skandinaavilla on maailmanhistorian puhujamestareista, esim. Platonista, Cicerosta, Abraham Lincolnista ja Bill Clintonista.
Hägg erittelee ansiokkaasti lukuisia puhetilanteen onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ja reunaehtoja. Kokemus on paras opettaja. Nöyryyttä ja vaatimattomuuttaan puhuja ei saa koskaan menettää eikä näyttää kateelliselta. Nykyaikana puheopetuksessa paljon käytetyistä videoharjoituksista Häggillä on selkeä mielipide. Niistä ei ole mitään hyötyä puhujan kehitykselle, pikemminkin päinvastoin. Itsensä tarkkailun sijasta puhujakandidaatin täytyy keskittää huomionsa yleisön reaktioihin.
Puhetaidon opetuksen ja tutkimuksen historiaan paneutuva osio on teoksen ansiokkaimpia ja perusteellisimpia. Hägg on kaivanut nautittavan tarkasti historiankirjoista selville anekdoottien ja kuuluisien lausahdusten lausujien viitekehykset ja tilannekuvaukset. Kummallisuuksien ja erikoisuuksien esittely toisaalta nousee kirjoittajan keskeiseksi päämääräksi.
Kirjoittaja pyrkii näyttämään toteen, miten tervejärkisiä ihmisiä on manipuloitu kautta aikain sananhelinällä, viittauksilla, kärjistyksillä, vastakkainasetteluilla ja suoranaisilla valheilla. Toisinaan loistavat puhujat onnistuvat nousemaan menestyksellisesti yleistä mielipidettä vastaan. Esimerkiksi Winston Churchill ja O. J. Simpsonin asianajaja Johnnie Cochrane onnistuivat tekemään ihmeen: vakuuttamaan kuulijakuntansa mahdottoman puolesta todennäköisintä vastaan.
Hägg on lähtenyt kunnianhimoisesti ”kaikkien aikojen parhaimpien puhujien” jalanjäljille oppia etsimään ja kultaa vuolemaan. Erittelijänä hän onnistuu varsin kivasti todentamaan kuuluisien sanankäyttäjien menetelmiä ja lähtökohtia. Ihailtavasti kirjoittaja huomioi viestinnän kenttää laajemmin eli eleiden ja ilmeiden merkityksen sanallisen rinnalla.
TV-retoriikka on aivan oma lukunsa, ja siitäkin Häggillä on painavat sanansa. Televisiossa ei kukaan ole oma itsensä, eikä poliitikon luontainen karisma välity TV:ssä samalla tavoin kuin live-tilanteessa. Katala töllötin koitui tämän vuoksi loistavana kokouspuhujana tunnetun Olof Palmen kohtaloksi. Sitä vastoin vaikkapa Mauno Koivistolle ja Ronald Reaganille puolestaan säännöllinen televisioesiintyminen oli suosion säilymisen tae.
Hyvin puhuttu on varsin helppolukuinen ja –käyttöinen ja sopii siksi varsin hyvin puhetaidon käsikirjaksi. Alan keskeiset käsitteet ovat kirjassa esillä havainnollistettuina. Häggin ohjeet ovat selväjärkisiä ja koeteltuja, vaikka kirjan kokonaisuus jää hieman sekavaksi ja sirpaleiseksi pohdiskeluksi.
– – – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa joulukuussa 2001.
