Avainsanat

,

Keijo Leppänen: Kurja hurskaus – näkökulmia epäilijöille ja uskon sankareille. Päivä 2000. 125 s.

Keijo Leppänen: Isyystesti. Otava 2002. 176 s. 

Keijo Leppänen: Naisten miehiä. Otava 2004. 187 s.

Keijo Leppänen: Mika Häkkinen – Mestarin paluu. Otava 2005. 224 s.

Keijo Leppänen: Kotitehtävä. Rakentajan ilot ja murheet. Otava 2007. 204 s.

Keijo Leppänen: Parempi polvi. Otava 2010. 174 s.

Toimittaja Keijo Leppänen (s. 1960) on tullut kansalle tutuksi yhtenä MTV3:n uutisankkureista. Helluntailaistaustainen journalisti toi uskonnollisen vakaumuksensa näkyvästi esille jo maaliskuussa 2000 ilmestyneessä esikoisteoksessa Kurja hurskaus – näkökulmia epäilijöille ja uskon sankareille.

Pohjanmaalla varttunut Leppänen on toiminut ammattitoimittajana yli 30 vuotta. Hän työskenteli Ilkassa vuosina 1981–1989 sekä Uudessa Suomessa 1989–1991. Pöllökanavan toimittajana Leppänen aloitti vuonna 1993.

Kurjassa hurskaudessa Leppänen puhuu oman vakaumuksensa lisäksi runsaasti erilaisista uskonnollisista epäkohdista, jotka ovat tökkineet häntä pitkään silmään. Tekopyhyyden ilmentymät kirkossa ja vapaissa uskonsuunnissa herättävät hänessä taistelumieltä, jota ilmentävät railakkaat sohaisut sanan säilällä.

Lyhyesti sanottuna Kurjassa hurskaudessa asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon. Pohjanmaan pojan veri ei vapise! Teoksen ironisten sanaleikkien ja mielleyhtymien takaa välittyy raikkaasti kirjoittajan aito huoli suomalaisen kristikansan nykytilasta ja jumalasuhteesta: mihin tämän kansan Kristus on unohtunut?

Teoksen nimi on sanaleikki F. E. Sillanpään (1888–1964) klassikkoromaanista. Nimike kuvaa osuvasti Leppäsen ironian ja parodian tajua: hän osaa kirjoittaa taitavasti sommiteltuja ja loppuun asti ironisia luonnehdintoja menneiden aikojen ja nykypäivän uskonnollisista ilmiöistä. Kurja hurskaus koostuu lyhyistä, havainnollisista esseistä (uskon)elämän eri aloilta. Kirjoittaja analysoi terävä-älyisesti esim. kirkkoinstituution historiaa, nykypäivää ja tulevaisuuttakin.

Yksilökeskeiset näkökulmat ovat Leppäselle läheisiä. Vuosisadan ikäiset herätysliikkeet ovat parasta aikaa kirkollistumassa, ja liikkeiden rivijäsenen asema on muuttumassa. Ovatko papit tulleet hampaattomiksi ja herätysliikkeet menettäneet suolansa?

Leppäsen seuraava teos Isyystesti (2002) alkaa ja päättyy Jukka Kuoppamäen kuuluisaan laulurunoon pienestä miehestä. Runo kuvaa loistavasti Leppäsen teoksen perheteemoja. Kolmen pienen pojan isä kuvaa lähes 200 sivun verran kipupisteitään ja katsantokantojaan.

Isyystesti on mieskirjana varsin hyvin jäsennelty ja helppolukuinen. Teos koostuu 40 lyhyestä kirjoituksesta, jotka kirjoittaja on ammattimaisella otteella nivonut toisiinsa ikään kuin jatkokertomukseksi. Teksti etenee juuri niin hyvin kuin ammattikirjoittajalta voi edellyttää.

Isyystestinsä kirjoittaja lienee selvittänyt kunnialla, joskin perheen palautteet ja arvioinnit isän onnistumisesta jäävät uupumaan. Miehenä ja isänä elämisen sietämätön keveys konkretisoituu useissa koomisissa tapausselostuksissa ja sattumuksissa. Kirjoitukset koskettelevat lähes kaikkea isyydestä ja perhe-elämästä. Työstään Leppänen puhuu vähän, jotain tulee mainittua sivulauseessa. Perhe osoittautuu näkyvän toimittajan elämän ykköseksi siten, että poikiensa eteen Leppänen näyttää olevan valmis vaikka mihin.

Naisia Leppänen haukkuu ja syyllistää surutta. Se on teoksen painolastia, joka ei varmasti jätä (nais)lukijaa kylmäksi. Leppäsen lähipiirin naiset äidistä anoppiin näet saavat osansa ja kunniansa. Miesten täytyy saada elää omalla tavallaan! Kirjoittajan johtomotiivina lienee ollut taistella äärifeministisiä ajatuksia, asenteita ja roolimalleja vastaan. Lähipiirin kautta se ei oikein hyvin onnistu.

Ekshibitionisminsa kautta Leppänen onnistuu luomaan teokseensa vakavan pohjavireen, joka antaa varaa keveille heitoille ja herjoille. Eihän perhe-elämän toisaalta tarvitse mitään kuolemanvakavaa olla, vaikka voimakkaita tunteita on pelissä kukkuramitoin. Isyystesti on oikeastaan miehinen vastakirjoitus toimittaja Suvi Aholan omaelämäkerrallisille äitikirjoille.

Toisaalta Leppäsen argumentointi vanhemmuudesta tuo elävästi mieleen kirjailija Anna-Leena Härkösen loistavan teoksen Heikosti positiivinen (2001), jossa lapsen syntymään liittyvien sekalaisten tunteiden kirjo ja sekamelska laittoi aikanaisen käytöksen täysin sekaisin.

Keijo Leppäsen alituiset sukkeluudet hieman ärsyttävät loppua kohti. Hän sortuu kummastelemaan ja yleistämään jos jonkinlaisia asioita lasten lätäkössä lutraamisesta alkaen. Helluntailainen TV-toimittaja tulee kuitenkin todenneeksi monenlaista syvällistä keveän maailmanparannuksensa lomassa. Asenteenmuutoksella monet asiat selkenevät niin perheessä kuin perheen ulkopuolella.

Leppäsen seuraava teos Naisten miehiä (2004) on sellaista mieskirjallisuutta, jota harvemmin tulee vastaan. Kirjaan on koottu nelisenkymmentä erimittaista ja melko humoristista esseetä, jotka koskettelevat käytännönläheisesti elämänmenon reunaehtoja Suomessa sekä suomalaista mieskulttuuria.

”Jos olisin Matti Vanhasen tai Antti Kalliomäen housuissa, tekisin sumeilematta pekkaniskat. Muuttaisin kaikki kuntosali- ja hölkkämaksut vähennyskelpoisiksi ja alentaisin maratoonareiden ja Finlandia-hiihtäjien veroprosenttia.”

Espoossa asuva kolmen pojan isä kirjoittaa paljon isyyden vaikeudesta ja haasteista, kun rahat menevät tiukille ja työnantaja painaa päälle omine velvoitteineen. Työn jumaloinnin pitkä perinne Suomessa on yksi Leppäsen keskeisistä teemoista. ”Kohtuus kaikessa on viisaimpia suomalaisia sananlaskuja. Se pätee yllättävän moneen asiaan. Työnteko ei ole tässä mikään poikkeus.”

Leppäsen kieli on mureaa, ironista ja vauhdikasta. Välillä kirjoittaja ironisoi näyttävästi jopa itsensä. En pitäisi Leppästä pehmona, vaikka hän kirjoittaa perheestä ja miehisistä roolimalleista. Naisten miehiä on kuin kolumnikokoelma: sirpaleinen, monisyinen ja sekava. Yleistyksiä Leppänen hakee vimmatusti, mikä alkaa työlästyttää sadan sivun jälkeen.

”Ymmärrän suomalaista miestä tavattoman hyvin. Inhoan itsekin kaupoissa kulkemista. Inhottavista inhottavimpia ovat juuri vaatekaupat.” Pelkistyksiä ja oikopolkuja Leppäsen tekstissä riittää.

Julkkistoimittaja koettaa tavoittaa räväkällä ilmaisullaan jos jonkinlaisten pintailmiöiden taustatekijöitä ja kausaliteettien lähtösyitä. Hän onnistuu havainnollistamaan selväksi ainakin sen, millä tavoin suomalaista miestä puhutellaan tehokkaasti: suomalainen mies ymmärtää oman parhaansa yleensä vasta sitten, kun se on muutettu rahaksi.

Rohkeissa mikrotason esimerkeissään Leppänen piiskaa naisia armottomasti. Eikä hän säästele virkamiehiäkään, esim. poliiseja. Naisten miehiä puhunee naislukijalle enemmän kuin miehelle. Siinä, missä (suomalainen) mies lukee Leppäsen tekstiä itsestäänselvyytenä, nainen puolestaan hämmästynee perinpohjin. Tällaisiako miehet mietiskelevätkin? Ihan vakavissaanko?

Mika Häkkisen elämäkertateos Mestarin paluu syntyi 2005. Häkkisen (s. 1968) ikätoverina aluksi hieman äimistelin sitä, kun hän jo julkaisi elämäkertateoksen. Sitten huomasinkin Mestarin paluu -kirjan oikeastaan kertovan vähemmän kuin elämäkerta yleensä sanoo: koko elämää ei hahmotetakaan vaan tiukasti rajattu siivu lähimenneisyydestä. Lisäksi Häkkisestä puhutaan läpi teoksen ainoastaan kolmannessa persoonassa. Journalistisella tyylillä etenevä Mestarin paluu on enemmän Leppäsen kirja kuin Häkkisen.

Media on pääosassa Häkkis-kirjassa. Leppänen kirjoittaa paljon toimittajista, jotka ovat alituiseen pyörineet formulakuljettajien ympärillä, jakaen journalistit kolmeen ryhmään: haukkoihin, siipeilijöihin ja neutraaleihin ammattilaisiin. Haukat ovat aggressiivisia päällekävijöitä, jotka eivät häikäile jutunmetsästyksessään äärimmäisiäkään keinoja. Ammattilaiset puolestaan ovat haukkojen vastakohtia, ammattieettisesti tinkimättömiä mutta elämän pelisääntöjä kunnioittavia lehti-ihmisiä.

”Siipeilijät ovat haukkoja harmittomampia, koska heillä on yleensä hyvät pyrkimykset. He tekevät juttuja kokkareista ja seurapiiritapahtumista. He kysyvät joutavia ja tyytyvät latteuksiin. Ne jutut eivät anna mutta eivät otakaan. Usein siipeilijälle riittää, että hän voi sanoa olevansa Häkkisten kaveri.”

Mihin joukkoon Leppänen itse mahtaisi sijoittua? Kirjan mukaan Mika Häkkinen on tullut lehtimiesten suhteen hyvin varovaiseksi eikä hevin päästä näitä kotiinsa. Leppänen on päässyt sekä Häkkisen kotiin että tämän ajatusten tulkiksi. Mestarin paluu ei ole siipeilijän hempeää tekstiä vaan jopa sisältää skuupin aineksia.

Mestarin paluun kulminaatiokohta on se, kun Häkkinen neuvottelee uutta sopimusta vanhojen yhteistyökumppaniensa kanssa eikä toivottua sopimusta sitten synnykään. Sitten tulee mahdollisuus lähteä eurooppalaiseen DTM-rallisarjaan, ja kaksinkertainen formulamestari tarttuu tilaisuuteen. Mestarin paluu takaisin kilparadoille saa mahdollisuuden.

Leppänen on pyrkinyt avaamaan suomalaisen urheilusankarin elämänmenon eri puolia siinä melko hyvin onnistuen. Erja ja Hugo Häkkinen saavat vahvat roolit: Mikan kipupisteitä ja hurmoksenaiheita lähestytään usein juuri vaimon ja pojan kautta.

Paradoksaalista on, että Mika uneksii rallivuosinaan ajasta, jolloin saisi olla rauhassa perheen kanssa kenenkään häiritsemättä. Kun tämä aika sitten vuosituhannen vaihteessa sitten koittaa, se on vähällä viedä entisen mestarin todelliseen alamäkeen.

Leppäsen heinäkuussa 2007 julkaisema Kotitehtävä sisältää raskaita ja surkuhupaisia muistelmia Leppästen omakotitalourakan ajoilta. Keijo ja Hanna Leppänen rakennuttivat itselleen ja kolmelle pojalleen kivisen uudistalon Espoon Laajalahteen v. 2005-2006. Kotitehtävä kuvaa havainnollisesti sitä, mistä talokuume sai yllättäen alkunsa ja millaisia yllätyksiä 9 kuukautta kestänyt rakennusprojekti toi mukanaan.

Päiväkirjamerkintöihin perustuva Kotitehtävä etenee ajanmukaisessa järjestyksessä ilman takaumia. Feature-tyylisesti Leppäsen teksti sisältää paljon kohtauksittaisia vuoropuheluja, joissa vaiheittain etenevät rakennustyöt, kiivaat perheneuvottelut ja moniväriset myyntikeskustelut tulevat havainnollisena draamana.

Mukaansatempaavien dialogien rinnalla Keijo Leppänen viljelee hulvatonta itseironiaansa, joka on tuttua hänen aikaisemmista teoksistaan. Parasta Kotitehtävässä on runsas tietomäärä omakotirakennuttamiseen liittyvistä yksityiskohdista, työn teettämisen reunaehdoista, työkaluista, materiaaleista, rahoituskuvioista jne. Tavarantoimittajien kanssa Leppäset olivat välillä enemmän kuin helisemässä. Esimerkiksi kertomukset takkaluukun kierosta toimittajasta tai pellettipolttimen toimintahäiriöistä ovat painajaismaisia.

Uutisankkuri kuvaa avoimella tavalla omakotiprojektin vaikutuksia avioelämäänsä. Teoksen tarkoituksena on kertoa suomalaismiehen tunne-elämän ylä- ja alamäistä ilman suurempaa liioittelua. Suurten suunnitelmien ja valtavien maksuerien ristipaineessa isännän suorasukaisuus nousee esille jäljittelemättömän pohjalaisena. Tästä näkökulmasta katsottuna kärjistyy sisukkaan vaimon persoona usein valittamisen maailmanmestariksi.

Leppäsen aiheenvalintaa voi pitää osuvana ja jopa tarpeellisena; satojatuhansia suomalaisia omakohtaisesti koskettaneesta aiheesta ei liene kirjoitettu yhtä kattavaa tapauskuvausta. Kotitehtävässä on jännittävien tapahtumien lisäksi lukuisia hyviä neuvoja tuleville talorakennuttajille.

Leppäsen viimeisin teos Parempi polvi (2010) on suoraa jatkoa vuonna 2002 ilmestyneelle Isyystestille. Leppänen kirjoittaa jälleen auki niitä kokemuksia ja tuntoja, joita perheenisän ruuhkainen arki ja harvalukuiset juhlapäivät kirvoittavat.

Tällä kertaa Leppästen kolme poikaa ovat jo murrosiässä. Kodin ja harrastusten pelisäännöt menevät vanhemmiten uusiksi. Rajojen kokeilu tuo mukanaan oppitunteja myös kaikennähneelle uutistoimittajalle. Leppänen saarnaa kolmelle pojalleen, ettei heistä saa tulla vellihousuja nahjuksia, jotka menettävät velttouttaan mahdollisuutensa työmarkkinoilla tai tyttöjen kanssa.

Kirjoittaja kertoo vuolaasti loputtomista talkoohetkistä jalkapallo- ja jääkiekkojunioreiden taustavaikuttajana. Välillä hän on joutunut tekemään ympäripyöreää päivää jääkiekkoa pelaavien poikien kanssa ajellen ristiin rastiin valtateillä. Juniorijoukkueen taustakuvioissa oppii myös kerjäämään modernilla tavalla ilman, että joutuu edesvastuuseen:

”Kadulla ei katsota hyvällä sitä, joka kerjää eniten. Urheiluseuroissa ja vanhempainyhdistyksissä hän on sankari.”

Uutisankkurin arki on kaukana värittömästä. Leppänen käy kuudesluokkalaisten historiankokeessa suurin odotuksin ja pettymyksin. Toisaalla hän lähtee jäähallille kuuluttamaan rusettiluistelua topattuna paksuin vaattein kuin Michelin-ukko. Leppänen ottaa värikkääseen tapaansa kantaa mm. junioreiden tehovalmennukseen ja lapsuudessaan omaksumaansa kristinoppiin.

Vaimokeskeisen kirjoittajan sukellukset vanhemmuuden nykyrooleihin Suomessa eivät ole kaukaa haettuja eivätkä toista samaa kaavaa luvusta toiseen. Leppänen kirjoittaa selväjärkisesti ja havainnollisesti niistä paineista, joiden kanssa kuka tahansa alaikäisten lasten vanhempi painii päivittäin.

Ansiokasta on sekin, että Leppäsen lämmin huumori ja itseironia kukkivat kukoistavasti. Intimiteettisyistä kirjoittaja on muuttanut kaikkien henkilöiden nimet vaimoaan myöten.

– – – – – – – – –

Artikkelin pohjana olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Ristin Voitossa ja Hyvä Sanoma –lehdessä.

Mainokset