Avainsanat

, , ,

Veijo Meri: Manillaköysi. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1957. 50-vuotisjuhlapainos. Kuvittanut Jussi Kaakinen. Otava 2007. 172 s.

Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen. Kuvitus Jussi Kaakinen. Otava 2008 (alkuteos 1963). 462 s.

Veijo Meren (s. 1928) Manillaköysi on suomenkielisen modernismin perusteoksia. Yksitoista romaania julkaisseen Meren esikoisromaani saavutti huomiota hirtehisellä tyylillään ja sodan mielettömyyden koskettavana kuvauksena. 50-vuotisjuhlapainoksen on kuvittanut tyylikkään kulmikkaasti Jussi Kaakinen.

“Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä. Kai se oli pudonnut huolimattoman ajomiehen kuormasta. Se oli ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine minkä hän oli löytänyt koko sotaretken aikana.“

Tästä hetkestä, jolloin sotamies Joose Keppilä löytää arvokkaan manillaköyden, käynnistyy Veijo Meren kuuluisa sotaromaani. Koittaa kotilomalle lähdön aika, ja rintamatoveriensa ivan saattelemana Keppilä pukee köyden ylleen univormun alle välttääkseen sotapoliisien takavarikoinnin. Meren romaani etenee junan jyskyttäessä isänmaan halki. Köysi kuristaa Joosea koko pitkän junamatkan yhä enemmän ja enemmän. Samalla mies kuuntelee tuntemattomien sotilaiden koruttomia ja lennokkaita kertomuksia, joissa hylsyt lentelevät ja vihollisia kaatuu läjäpäin. Viimein Keppilä pääsee kotiin ja joutuu päiväkausiksi vuoteenomaksi köyden runneltua hänet puolikuoliaaksi. Vaimo leikkaa köyden palasiksi ja heittää ne tunkiolle.

1950-luvun kirjallisuushistoriassa Veijo Meri liittyi Manillaköydellä suomenkielisten modernistien etujoukkoon. Kun Eeva-Liisa Manner löi läpi 1956 lyriikan modernismin runokokoelmallaan Tämä matka, seuraavana vuonna ilmestynyt Manillaköysi uudisti romaanitaiteen muotoa modernistiseen suuntaan yhdessä Marja-Liisa Vartion romaanin Se on sitten kevät kanssa.

Manillaköysi on kansainvälisesti menestyneimpiä romaanejamme. Teos on käännetty lähes 20 kielelle. Manillaköydessä näkyy kirjailijan kiinnostus historiaa kohtaan elinvoimaisena. Modernistiset kirjailijat Veijo Merestä ja Samuli Parosesta lähtien ottivat tarkoituksekseen poistaa sankaruuden sotakuvauksesta. Manillaköysi ja Parosen Kuolismaantie (1967) eivät enää kuvanneet sotaa näköisenään, kuten realistiset sotakirjat, vaan käyttivät sotaan liittyvää kaaosta vertauskuvana modernin maailman sekasorrosta. Kaiken takana oli vahva pasifistinen henki, jota esimerkiksi Meri halusi julistaa absurdeilla tarinoillaan. Päättömyys ja groteski ilmaisu muuttuvat sotajuttujen kyseessä ollen luoviksi mahdollisuuksiksi: kyllä noissa oloissa tuollainenkin saattaisi olla mahdollista, vaikkei muuten olisikaan.

Toisena modernistisen kirjallisuuden eetoksena on relativismi, jota sodanjälkeisen maailman rauniot ja perinteisten arvojen murros ruokkivat kuin kädestä. Vanhat rakenteet ja katsantokannat näyttivät kaipaavan uudenlaisia vastineita. Sotaa kuvaaville modernisteille tämä tarkoitti realistisen kerronnan (erityisesti Väinö Linnan kuvaustavan) kyseenalaistamista.

Manillaköydessä henkilöt alkavat kysyä olemassaolonsa perusteita, kun olosuhteet käyvät ylivoimaisiksi. Kotiin palatessaan Joose Keppilä runtelee itsensä sairaalakuntoon kompuroidessaan metsän halki ja pelästyttää hirveällä ulkomuodollaan perheensä. Rintamaveteraanin paluu on kaikkea muuta kuin juhlallinen ja kuvastaa väkevästi sodan häviämisen mentaliteettia. Kotiväen koruton hoiva ja hulvaton turinointi kuitenkin palauttavat Joosen elämänhalun vähitellen takaisin.

Juttujen kerronta muistuttaa Meren romaanissa kalevalaista kilpalaulantaa: isketään juttua toisen perään konekiväärityyliin ja seurataan kiinnostuksella juttujen vaikutuksia kuuntelijoihin. Romaanin viimeinen juttu saa Joosen isän suuttumaan ja haukkumaan jutun kertojaa valehtelijaksi, mistä Joose on mielissään:

“Jooselta pääsi naurunhähätystä, mutta kipeää se vielä teki. Tuohtunut Joosen isä nousi ja lähti, paiskasi oven niin kuin ei enää koskaan aikoisi sen kautta tulla takaisin.“

Manillaköyttä voi lukea vastakirjana Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle (1954). Huomionarvoista on, että Tuntematon sotilas kuvaa pelkästään jatkosotaa, kun taas Manillaköysi sisältää kohtauksia myös talvisodan ajalta. Nämä realistisen ja modernistisen romaanitaiteen lippulaivat todistavat tyylilajien vastakohtaisuuden ratkaisemattomuutta, joka johti vuosia kestäneeseen debattiin julkisessa sanassa. Linna ja Meri ajautuivat keskinäiselle törmäyskurssille 1967, kun he ottivat esseekokoelmillaan kantaa realismin keinoihin, kumpikin omalta puoleltaan.

Väittelijöiltä pitkälti unohtui se teoreetikoiden (mm. Alex Matsonin) osoittama tosiseikka, että teoreettisesti realistit ja modernistit olivat loppujen lopuksi aika lähellä toisiaan. Matsonin romaaniteorian ydin oli se, että romaanin totuudellisuus on sen muodossa ja romaanin muoto havainnollistaa elämän monimuotoisuutta. Veijo Meri sovelsi kertomansa mukaan Matsonin romaaniteoriaa suoraan kirjoittaessaan Manillaköyttä: romaanin modernistisen muodon oli tarkoitus heijastaa elämän monia ulottuvuuksia. Tässä Meri onnistui niin säkenöivästi, että pääsi kirjallisuushistoriaan.

Linnan ja Meren kuvaustavoista löytyy yhteisiäkin nimittäjiä, kuten sattumanvaraisuuden ja jermumentaliteetin alleviivaus. Molemmat kirjailijat antavat raikuvasti kyytiä armeijan epäinhimilliselle käskyttämiselle, Linna istuttamalla jermujoukkoon tiukkapipoisia upseereja ja Meri puolestaan tuomalla junaan virkaintoisia sotapoliiseja tarkastamaan rintamamiesten reppuja. Kertoja nimeää nämä sotakoiriksi, mitä Jussi Kaakisen räväkät kuvat korostavat.

Kansan syvien rivien äänenpainot klassikkoromaaneihin nähden puhuvat omaa kieltään. Esimerkiksi vuonna 1994 tehty kysely sotaveteraanien suosituimmista sotakirjoista nosti Tuntemattoman sotilaan kirkkaasti esille parhaimpana II maailmansotaa kuvaavana kirjana. Se, että yksikään 272:sta kyselyyn vastanneesta veteraanista ei nimennyt Manillaköyttä tai Parosen Kuolismaantietä viiden parhaan sotakirjan joukkoon, kertoo modernistien unohtamisesta.

Onko Manillaköyden klassikon asema näin ollen kyseenalainen? Leena Kirstinän mukaan Meren tapa kuvata kansaa ei miellytä suomalaista lukijaa sen vuoksi, että kirjailija rikkoo tahallaan totunnaisen, humoristisen asenteen yksinkertaiseen maalaisihmiseen. Sankareiden sijasta suomalaisia kuvataan typerinä ja omituisesti käyttäytyvinä mäntteinä, mikä jakaa lukevaa yleisöä väistämättä.

Vuonna 1987 tehty suomalais-unkarilainen lukututkimus puolestaan osoitti, että kirjallisesti koulutetut henkilöt (esim. äidinkielen opettajat) lukivat Manillaköyttä aivan eri tavoin kuin metallimiehet ja diplomi-insinöörit. Kun ensinmainitut näkivät siinä modernismin klassikon ja upean taideteoksen kiinnostavine rakenteineen, jälkimmäiset puolestaan lukivat Manillaköyttä hirtehishumoristisena sotakirjana, jonka naturalistinen kuvaus herätti toisaalla hilpeyttä, toisaalla taas jyrkkää torjuntaa. Molemmat tulkintatavat ovat perusteltuja, mikä osoittaa romaanin rakenteellista laajuutta. Tavallaan Manillaköysi jos mikä on romaani, jolla on kahdet kasvot.

Vaikka Meri on kieltänyt olevansa humoristi, Manillaköydestä löytyy aimo annoksia tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria. Kun tapahtumat heittävät kunnolla häränpyllyä, kirjailija sävyttää karmeita tarinoitaan huumorilla niin, että tuntuu. Meren Suomi näyttäytyy saarenomaisena Euroopan periferiana, minkä käsityksen kirjailija oli omaksunut Aleksis Kiveltä. Jo Manillaköysi osoitti Meren olevan viehättynyt rakentamaan novellikokoelmia, jotka on sidottu yhteen kehyskertomuksen avulla. Rakenne toimii Manillaköyden lisäksi esimerkiksi teoksessa Yhden yön tarinat (1967), jonka tapahtumat sijoittuvat rauhan ajan sotilassairaalaan.

Maailmankirjailijoista Meri tunsi läheisimmiksi Nikolai Gogolin ja Franz Kafkan. Kafka on ollut suomenkielisille modernisteille tärkeä suunnannäyttäjä sikäli, että hänen teoksensa osoittavat syyllisyyden kuuluvan ihmiselämään väistämättömästi eikä siinä ole välttämättä sijaa minkäänlaiselle uskonnolliselle sovitukselle. Saariasemasta johtuen Suomi tarvitsee kipeästi kansainvälisiä suhteita ja reagoi Meren mukaan muualta tuleviin vaikutteisiin nopeammin kuin moni luulee.

Rikollisuus on Manillaköyden tärkeimpiä aihepiirejä. Suomalaissotilaat putsaavat kaatuneiden venäläisten taskuja ja koettavat salakuljettaa kotiin armeijalta anastettuja varusesineitä. Joose Keppilä erehtyy rikolliseen puuhaan yhden ja ainoan kerran sillä seurauksella, että joutuu sairasvuoteeseen pitkäksi aikaa. Rikollisuuteen liittyvä syyllisyys luo perusteita pohjattomalle epätoivolle, kun se on yhdistynyt sivullisuuden tunteeseen (Camus) tai vierauden kokemuksiin. Toivottomuus ajaa Manillaköydessäkin romaanihenkilöitä erikoisiin tai epätoivoisiin yrityksiin. Toisin kuin Kafka, Meri kuitenkin tekee Joosesta ja muista romaanihenkilöistään lähes tahdottomia marionetteja sodan sattumien pyörityksessä, eikä heitä kohtaan näytä osoittavan syyttävällä sormella kuin sotapoliisit, jotka joutuvat vihan ja ivan kohteeksi. Paljon jyrkemmän tuomion kirjailijalta saavat järjestelmät (armeija) ja eläimet (kaatuneita sotilaita syövät siat).

Meren kuningasidea oli luoda kerronnan eri tasoja sisäkertomuksilla, jotka rytmittivät romaanitekstiä uudella tavalla. Monet Manillaköyden upseerikertomuksista ovat saavuttaneet ikivihreää leimaa. Näin on käynyt esimerkiksi kuvauksille talvisodassa pystyyn kuolleesta venäläisupseerista ja kohtalokkaaseen resiinaonnettomuuteen joutuvasta saksalaisupseerista. Monissa jutuista on legendaarisia piirteitä, kuten romaanin loppuun sijoitetussa tarinassa Suomen ensimmäisestä ilmapommituksesta. Upseerikertomuksissa voi nähdä toisaalta pyrkimyksen ymmärtää kirjailijan oman henkilöhistorian erityispiirteitä. Meren isä näet oli ammattisotilas ja sotaveteraani. Vaikka kirjailija itse ei osallistunut sotaan, hän eli silti nuoruusvuosiaan sodan ilmapiirissä. Tässä mielessä Meren näkökulma sotaan on ratkaisevasti erilainen kuin sodankäyneillä kirjailijoilla. Kun esimerkiksi Väinö Linna teki tiliä sodasta isien näkökulmasta, Meri toi sotaa esiin poikien sukupolven edustajana:

“Sota ei ole sen kummempaa kuin muukaan ihmistyö. Sanovat, että se on aina vajavaista. Niinpä näkyy olevan. Mutta kun mies on oikein taitava, pystyy pettämään kuolemankin. Ei mene edes miinaan. Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään.“

Jussi Kaakisen kuvitus 50-vuotisjuhlapainokseen on erityisen tyylikästä ja puhuttelevaa. Pelkistetyt kuvat tavoittavat koskettavasti sota-ajan mentaliteetin, jossa ihmisiä heitellään surutta paikasta toiseen turhia kyselemättä. Kaakisen piirrokset tuovat mieleen Henrik Tikkasen vapaan käden luonnostelmat. Manillaköyden ilmestyessä Meri työskenteli 29-vuotiaana kustannusvirkailijana Otavassa, josta tuli modernistikirjailijoiden koti ja teosten synnytyslaitos. Manillaköydestä keskusteltiin Suomessa vilkkaasti varsinkin 1960-luvulla, minkä jälkeen keskustelu on virinnyt uudelleen noin kymmenen vuoden välein.

Kirjailija sai tuntea ulkomaalaisten kiinnostusta loistavaa proosaansa kohtaan. Manillaköyttä luettiin ahkerasti muun muassa Unkarissa, jossa 1987 tehty lukututkimus osoitti merkittäviä eroja suomalaiseen lukutapaan nähden. Kun suomalaiset olivat pitkälti liittäneet Manillaköyteen sodanvastaisia merkityksiä, unkarilaiset sivuuttivat ne fraseologisina ja kliseisinä korostaen Meren merkitystä ihmisluonteen ja erikoisten olosuhteiden valloittavana kuvaajana. He tunnistivat Vaclav Hasekin Svejk-hahmon Keppilän Joosen sukulaissieluksi, minkä Meri on itse asiassa myöntänyt.

Yksi Meren kirjailijauran huippuhetkistä oli, kun romaani Kersantin poika (1971) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1973. Tällöin kirjailijan luomisvoima oli alkanut dramaattisesti ehtyä, eikä hän ole tuottanut sen jälkeen kuin yhden romaanin, Jääkiekkoilijan kesän (1980). Vastaanottaessaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon Meri totesi juhlapuheessaan:

“Mielestäni ihminen on yhtä iso kuin hänen maailmansa.“

Tätä ajatusta vasten Manillaköyden Joose Keppilän maailma näyttäytyy mielettömyyden tyyssijana, jossa maailman valtavien pyörien sattumanvaraiset liikkeet vievät järjestelmien uskottavuuden ja luovat (suomalaisille) ihmispoloille syitä välittää toisistaan, ihan oikeasti.

Elämän ja kuoleman kyytimies

Veijo Meren viides romaani Peiliin piirretty nainen (1963) sijoittuu lähelle akateemikon romaanituotannon puoliväliä. Sillanpää-palkittu teos kertoo ranskalaishenkisellä tyylillä suomalaisten miesten kommelluksista maalla ja kaupungissa. Yllättävät sattumukset ja mielijohteet kuljettavat henkilöitä miljööstä toiseen lähes päämäärättömästi. Naisia romaanissa on mukana kaksi, mutta romaanin nimestä huolimatta he joutuvat sivuosiin.

Taksiautoilun maailmaan sijoittuva klassikkoromaani Peiliin piirretty nainen poikkesi ilmestyessään 1960-luvun alussa Meren siihen asti melko sotapitoisesta proosasta. Romaanin päähenkilö on 27-vuotias taksinkuljettaja Eino Ketola, joka asuu Helsingissä Katajanokalla kolmen poikamiehen yhteistaloudessa. Asunto muistuttaa kommuunia, jossa ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Einolla on tyttöystävä Eila, jonka kanssa hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta.

Toisen osan alkua, jossa Eino tapaa kovaäänisesti räyhäävän kirjailijan, voi pitää yhtenä romaanin kulminaatiokohdista. Kirjailija rynnii insinööriystävänsä kanssa taksin takapenkille kesken saunareissun ja pakottaa Einon kyytimiehekseen vanhan taiteilijan luokse. Näin alkava matka maaseudulle venähtää parin päivän mittaiseksi. Matkalla Eino poimii kyytiin vielä naisen, tapaa vanhan taiteilijan, saunoo kyydittäviensä kanssa ja joutuu lopulta todistamaan taidemaalarin itsemurhaa. Kuollut kyyditään poliisien tutkittavaksi, ja Eino palaa insinöörin ja kirjailijan kanssa Helsinkiin. Romaanin sovituksenomaisessa loppunäytöksessä Eino tapaa Eilan uudelleen selittäen tälle värikkäiden tapahtumien kulun. Suhde ei katkea koetuksesta huolimatta.

Peiliin piirretty nainen on tärkeä Helsinki-romaani. Kuten Silja Rantanen toteaa jälkikirjoituksessaan, Meren helsinkiläiskuvaus on kuitenkin silmiinpistävän ylimalkaista. Pääsääntöisesti työaikojen ulkopuolelle sijoittuvissa tapahtumissa pääkaupunkilaisia esitellään kuin varsinaisen elämänmenonsa ulkopuolella olijoina. Sama koskee Rantasen mukaan myös päähenkilöä Einoa: vaikka taksinkuljettaja ajaa läpi romaanin autollaan, hänen ammattinsa jää kerronnassa taka-alalle.

Meren kaupunkikuvaus on pelkistettyä ja yksityiskohtaista. Toisen linjan puutalokorttelissa sijaitsevaa ahdasta asuntoa saatetaan kuvata kahden sivun verran samalla, kun kertoja marssittaa yksinäisen miehen asunnon ovelle ja emännän papiljotit päässä tätä vastaan. Samanlaisia piirteitä näkee henkilökuvissakin. Romaanikertoja saattaa keskittyä kuvaamaan naishenkilön jalkaterän ja säären välistä terävää kulmaa, joka syntyy tämän kävellessä mäkeä ylös.

Romaanin miesjoukko heittää ronskeja juttuja häpeilemättä kuin Manillaköyden (1957)sotaveteraanit. Silja Rantanen huomauttaa aiheellisesti Peiliin piirretyn naisen tarinattomuudesta. Samalla tavoin kuin Manillaköyteen, Meri sommitteli tähänkin romaaniin useita sisäkertomuksia ja pikkutarinoita, mutta niiden painoarvo ja esilläolo ovat tyystin erilaisia kuin Manillaköydessä. Meri esittää romaanihenkilöidensä aistivaikutelmia selittämättä niitä ja silottelematta ristiriitaisuuksia. Esineillä ja ilmiöillä ei ole tärkeysjärjestystä. Rantasen mukaan romaani on täynnä havaintoja, jotka eivät selitä sitä, mikä näkyy, vaan kuvaavat heijastuksen omaisia häiriötiloja:

”He menivät ahtaalta kadulta kolmikulmaisen puiston ohi Erottajalle. Keihästä heittävä alaston Diana kääntyi heihin selin. Väylä leveni koko ajan, seinät olivat yhtäkkiä kaukana. Koki selvästi, että se oli auto joka meni eivätkä seinät.”

Menneisyyden kuvauksen lisäksi Meri osaa kertoa ansiokkaan havainnollisesti ja tyylintajuisesti myös silloisesta nykypäivästä. Ansio on sekin, että romaanikertoja vaihtaa välillä sujuvasti näkökulmaa nuorten ja vanhojen henkilöiden välillä.

Manillaköyden ilmestyttyä Paavo Haavikko oli järjestänyt Merelle asunnon Hakaniemeen. Tästä asunnosta käsin Meri tutustui Helsingin Kallion ihmisiin, jotka näkyivät niin Peiliin piirretyssä naisessa kuin osaksi myös romaaneissa Everstin autonkuljettaja (1966) ja Yhden yön tarinat (1967) ja runokokoelmassa Runoilijan kuolema (1985). Avioiduttuaan 1959 Meri saattoi keskittyä kirjailijantyöhön sellaisella täysipainoisuudella, jota hänellä ei ollut Manillaköyttä työstäessään. Hannes Sihvon mukaan Meren asemaa modernistiprosaistiemme keulakuvana vahvistivat ennen muuta lyhyen ajan kuluessa ilmestyneet romaanit Irralliset (1959), Vuoden 1918 tapahtumat (1960) ja Peiliin piirretty nainen. Sihvo näkee kirjailijan historialla muitakin vaikutuksia juuri Peiliin piirretyn naisen tarinaan. Meret viettivät kesän 1961 Vaskijärvellä Karkkilassa Aleksis Kiven Seuran omistamassa huvilassa. Huvilan on seuralle testamentannut taiteilija Ilmari Huitti, jonka persoonan Meri kirjoitti toisen käden tietojen perusteella romaaniinsa taiteilija Otto Kukkakosken henkilöhahmona. Kukkakosken kirjeet fiktiiviselle Kaarina Hallakorvelle perustunevat todellisiin kirjeisiin, jotka Huitti oli lähettänyt naisystävälleen.

YLE:n haastattelussa 1960-luvulla Meri kertoi saaneensa idean ensimmäisen idean romaaniinsa vuonna 1950 matkustaessaan taksilla maaseudulla. Saman taksin etuistuimella istui sattumalta sairaanhoitaja, ja Meren vieressä takaistuimella oli valkoisella liinalla peitetty kori. Taksinkuljettajan vihjeestä 22-vuotias historian opiskelija vilkaisi koriin ja huomasi siellä hetki sitten kuolleen vauvan. Taksinkuljettaja ja lastenhoitaja olivat olleet viemässä sydänsairasta pienokaista Lastenlinnaan, mutta vauva oli kuollut kesken matkan. Hukkareissua tekevä taksi oli kääntynyt paluumatkalle ja poiminut Meren kyytiin.

Kuva kuolleesta vauvasta korissa taksiauton takapenkillä jäi vahvana tulevan kirjailijan mieleen. Myöhemmin alkaessaan luonnostella romaania Meri otti fiktioon mukaan taksinkuljettajan, mutta jätti pois lapsen ja lastenhoitajan. Kuitenkin kuolema astui taksiin tälläkin kertaa 60-vuotiaan taiteilija Kukkakosken kautta, jonka ruumista Eino joutuu kuljettamaan romaanin loppuosassa. Itsemurhan tehnyt taidemaalari synkistää Peiliin piirretyn naisen loppua kuin kuoleman enkeli.

Peiliin piirretyn naisen luomiseen kului aikaa ja vaivaa. Meri kirjoitti koko romaanin ensin kahteen kertaan ja sen jälkeen alun ja lopun vielä uudelleen. Sen jälkeen hän työsti kuukausia yksityiskohtia ja vuoropuheluita. Monen tuskan jälkeen teos ilmestyi 1963. Meri sai teoksestaan valtionpalkinnon ja vahvisti asemansa nimenomaan modernin romaanin kirjoittajana. Tämän suomalaisen nykyromaanin klassikon rakennetta voi Sihvon mukaan verrata James Joycen Odysseukseen. Tulkinta ei ole kaukaa haettu, kun ottaa huomioon Meren kiinnostuksen modernistiseen maailmankirjallisuuteen ja uudentyyppisiin kirjallisuuskäsityksiin.

Manillaköysi oli tuonut Merelle mainetta groteskin sotaromaanin kirjoittajana ulkomailla ja vuonna 1963 Korfulla kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon. Sihvon mukaan Meri vieraili näihin aikoihin ulkomaisissa kirjallisuusseminaareissa, muun muassa Leningradissa 1963 Euroopan kirjailijaliiton Comesin kongressissa, jossa oli aiheena nykyromaani. Aiemmin samana kesänä Meri osallistui myös Lahden ensimmäiseen kirjailijaseminaariin, jossa sielläkin puhuttiin uuden romaanin noususta. Peiliin piirretyssä naisessakin otetaan kantaa modernismiin, kirjailija- ja insinöörihenkilöiden ironisen vuoropuhelun avulla:

[Kirjailija:] – Mitään modernismia ei ole OLEMASSAKAAN. Kato vaan, ketkä siitä puhuu. Semmoiset, joista sanotaan, ettei ne ole modernisteja, ja semmoiset, jotka ei ole mitään, mutta haluaisivat olla jotain. Mitä se semmoinen modernismi on?

[Insinööri:] – Älä sitä minulta kysy.

[Kirjailija:] – Helvetti, en minä sitä sinulta kysynyt. Se oli retorinen kysymys, jonka mä jätin ilmaan.

Romaanihenkilönä kyseinen kirjailija on Meren irvikuva, kaukana alter egosta. Hän on entinen Suomen mestari nyrkkeilyssä ja ottaa insinöörin kanssa välillä halukkaasti fyysisestikin yhteen, kuin vanhan roolin muistaen. Viisi teosta tuottanut kirjailija on kokeillut uudenlaista kerrontaa ja pettynyt siihen niin kuin itseensäkin. Kirjailija muuttuu murhanhimoiseksi ja uhkaa tappaa häntä kuuntelevan insinöörin kahvikupilla.

Kaksi vuotta taksia kuljettaneelle Einolle kirjailija kertoo työnsä olevan raakaa ja veristä hommaa, joka jonkun on kuitenkin tehtävä. Näin kirjailijan työ vertautuu suoraan sotilaan työhön. Peiliin piirretty nainen sisältää jonkin verran sotajuttuja, jotka tuovat väistämättömästi mieleen Manillaköyden makaaberit ja groteskit kertomukset. Sota on lähellä kaikkia romaanihenkilöitä, vaikka sen päättymisestä on jo kulunut vuosia. Tämän tästä henkilöt kuin lamaantuneina vajoavat muistoihin, ja vuodet -39, -41 ja -44 tulevat huulille.

Uskonnollisia lukijoita ei miellyttänyt romaanihenkilöiden humalaiset pohdiskelut Jeesuksesta käpykaartilaisena. Peiliin piirretty nainen ei käynnistänyt samanlaista kirjasotaa kirkon ja Otavan välille kuin Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), jossa siinäkin humalaiset rienasivat railakkaasti uskonnollisia dogmeja. Meren romaanihenkilöt pohdiskelevat saunassa kylmän sodan uhkakuvia atomipommien sienipilvistä lähtien.

Perusero Väinö Linnan ja Veijo Meren, kahden kansainvälisesti tunnetuimman sodanjälkeisen kirjailijamme, välillä on Kai Laitisen mukaan romaanikertojan asenteessa ja kuvaustavassa. Kun Linnan klassikoiden kertoja kehittää kunnianhimoisesti ”elämän suhteellisuusteoriaa”, Meren kertoja ei näe tällaiselle projektille tarvetta vaan antaa maailman ja minän rajan osittain hämärtyä. Tästä johtuen Peiliin piirretyssä naisessa miljöön ja henkilöiden kuvaus muuttuu tajunnanvirtamaiseksi, kaoottiseksi ja rytmittömäksi ”minänmaailmaksi”, kuten Tuomas Anhava on luonnehtinut 1950-luvun modernistilyyrikoiden yhteydessä.

Matkakirjallisuuden klassikkona Peiliin piirretyssä naisessa näyttäytyy Merelle erittäin tyypillinen hukkareissun aihe, joskin ei niin voimakkaasti kuin Manillaköydessä tai Everstin autonkuljettajassa (1966). Kuolleen taiteilijavanhuksen kyytimiehenä Eino Ketolasta kasvaa modernismin läpilyönnin todistaja: vanha taidekäsitys menehtyy edustajiensa mukana ja uuden kannattajat valtaavat estradit ja parnassot (sekä taksiautot) kovaäänisesti remuten. Pekka Tarkka vertaa Peiliin piirrettyä naista François Truffaut’n elokuviin: kerrontaa hallitsevat pitkien kuvausjaksojen lisäksi lukuisat poikkeamat harhapoluille, koomiset vuoropuhelut ja traagiset yllätykset.

– – – – – – – – – –

Arvostelut on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net.

Advertisements