Avainsanat

, ,

Leo Tolstoin (1828–1910) vuonna 1882 julkaisema ja pitkälti pimentoon jäänyt Tunnustuksia-esseeteos kuvaa kirjailijan keski-iän kriisiä, siihen johtanutta prosessia ja hieman kriisin seurauksiakin. Tunnustuksia liittyy Tolstoin kirjallisen uran käännekohtaan. Kirjailija oli jo luonut maailmanmaineeseen nousseet romaaninsa Sota ja rauha ja Anna Karenina. Tunnustuksien jälkeen hän kirjoitti lähinnä uskonnollisia teoksia, joista ensimmäinen oli V tšom moja vera? (Mitä on uskoni; 1884).

”Tämä tapahtui minulle aikana, jolloin minulla oli se, mitä pidetään kaikin puolin täydellisenä onnena: En ollut vielä viittäkymmentäkään. Minulla oli lempeä, rakastava ja rakastettu vaimo, hyvät lapset, suuri omaisuus, joka kasvoi ja lisääntyi ilman ponnistelujani. Läheiseni ja tuttavani arvostivat minua enemmän kuin koskaan, tuntemattomat ylistivät minua ja saatoin ilman sen kummempaa omahyväisyyttä sanoa olevani kuuluisa. Enkä suinkaan ollut fyysisesti tai henkisesti sairas vaan päinvastoin, minun hengen- ja ruumiinvoimani olivat sellaiset, että tapasin ikätovereillani vastaavaa harvoin: saatoin työskennellä ruumiillisesti niitossa jäämättä jälkeen musikoista; henkistä työtä saatoin tehdä kahdeksan, kymmenen tuntia yhteen menoon tuntematta rasitusta. Ja tällaisessa tilassa tulin tulokseen, että en voinut elää, ja koska pelkäsin kuolemaa, minun oli käytettävä viekkautta itseäni vastaan ollakseni riistämättä henkeäni.”

Tolstoin turhautuminen kulminoitui elämän tarkoitukse(ttomuude)n pohdiskeluun. Keski-iän kriisiin ajautunut kirjailija ahdistui valtavasti ajatellessaan, miten vähän hänenkään elämäntyöstä muistettaisiin kuoleman korjattua aikanaan vääjäämättömän osansa. Johtopäätöksenä Tolstoi toteaa Raamatun Saarnaajan tavoin alakuloisesti: kaikki on turhuutta!

Tolstoi oli vähitellen vieraantunut elämäntavastaan, kirjallisista piireistä, perheestään, uskonnollisesta elämästä sekä tavallisesta kansasta, rahvaasta. Uskonnollisiin ajatuksiin taipuvainen Tolstoi koki olevansa hengellisesti maallistunut, mitä hän osoittaa monipuolisesti Tunnustuksissa (Ispoved). Hengellinen maallistuminen oli Tolstoille tärkeää sikäli, että hän näki sen lähtölaukauksena moraaliseen rappeutumiseen. Kirjailijalle maallistumisen mekanismi oli kirkas: ihminen elää sellaisten muiden asettamien periaatteiden mukaan, joilla ei ole mitään tekemistä (kristillisen) uskonopin kanssa ja jotka sitä vastoin ovat suurimmalta osaltaan kyseisen uskonopin vastaisia.

Tolstoi oli erityisen turhautunut myös siihen, ettei löytänyt korkeakirjallisista piireistä minkäänlaista tukea moraaliselle kilvoittelulle. Kun kirjailija koetti ilmaista kollegoilleen tarpeensa olla hyvä ja tehdä moraalisesti kestäviä tekoja, hän sai kuulemma osakseen lähinnä ivallista naurua ja halveksuntaa. Häntä kannustettiin enemmän moraalittomiin tekoihin ja asenteisiin. Keski-ikäisestä kirjailijasta tämä tuntui pöyristyttävältä, koska viesti Venäjän kulttuurieliitin mädännäisyydestä oli Tolstoille selvä.

Tolstoi tilittää esseeteoksessaan laajalti elämänsä vaiheita ja nuoruuden valintoja. Hän sanoo olleensa nuorena edistysuskoinen haihattelija. Nuoren Tolstoin usko ihmisen kehittymiseen koki kovan kolauksen Pariisissa, kun hän näki eturivistä ihmisen teloituksen giljotiinilla. Uskon Jumalaan Tolstoi oli jo aikaa sitten hylännyt lapsellisena. Kun toisiin ihmisiin ei voinut oikein luottaa, kirjailija huomasi lopulta itsellään uskoa ainoastaan omaan itseensä ja itsensä kehittämiseen. Päämäärää itsensä kehittämiselle hän ei kuitenkaan osannut määritellä. Kirjailijana Tolstoi koki olevansa maailmanparantaja ja ihmisten kasvattaja ilman tietoa oikeasta suunnasta. Miten ja miksi opettaa lukijoille jotain, mitä ei itsekään tiennyt? Kirjailijantyönkin kriisi oli näin selviö.

Venäjän kaunokirjallinen yleisö oli Tolstoin mukaan vaipunut tietynlaiseen kirjailijauskoon: se odotti Tolstoilta ja muilta kaunokirjailijoilta elämää ja kuolemaa koskevia suuntaviittoja samaan tapaan kuin kirkkokansa odotti papin saarnalta ohjausta ikuisen elämän suuntaan. Tolstoi piti itseään kyvyttömänä tällaiseen kirjalliseen pappisvirkaan. Epäilyksistään huolimatta hän kirjoitti vuodesta toiseen. Työskentelynsä pontimeksi Tolstoi nimeää sen, että perhe vaati elatuksensa eikä kirjailijan kaunokirjallinen kunnianhimo ollut vielä kadonnut. Hän ei luovuttaisi ennen kun olisi pakko.

Ahdistunut kirjailija matkusteli laajalti Euroopassa ja etsi lohtua filosofien ja teologien parista. Hän tapasi kuulemma Euroopan eturivin oppineita. Tolstoi kuitenkin pettyi pahemman kerran sekä filosofeihin että teologeihin. Filosofit paljastuivat valehtelijoiksi, teologit tehopyhiksi. “Harhailuni tieteiden parissa ei suinkaan hälventänyt epätoivoa vaan ainoastaan voimisti sitä”, kirjailija tiivistää.

Paheneva henkinen kriisi vei Tolstoin seuraavaksi Venäjän kansan pariin. Hylättyään vertaisryhmänsä lähtökohdat ja ajattelutavat Tolstoi hakeutui tarkoituksella rahvaan keskelle oppimistarkoituksessa. Hän huomasi korkeakirjallisten piirien ajautuneen kauaksi niistä totuuksista, jotka puolestaan työtä tekevä kansanosa oli sisäistänyt osaksi omaa todellisuuttaan. Nämä ”totuudet” alkoivat vetää menestyskirjailijaa puoleensa kuin hunaja väsynyttä mehiläistä.

Yksi näistä totuuksista oli se, ettei luotu ole Luojaansa suurempi. Tolstoi omaksui rahvaan lapsekkaan uskonasenteen kristinuskon Jumalan suuntaan. Hän koki kuitenkin elämänsä olleen suuri pila, jolle Luoja naureskeli itsekseen. Suurin vitsi oli se, että mies huomaa suuruutensa huipulla, ettei elämässään sittenkään ollut mitään kestävää, ei ollut koskaan ollutkaan eikä tullut olemaan. Kuolleista jäisi jäljelle vain löyhkää ja matoja.

Tolstoin suhde kuolemaan osoittautuu Tunnustuksissa ambivalentiksi. Oivallettuaan elämän tarkoituksettomuuden hän alkoi mieltää kuoleman todelliseksi vapauttajaksi, joka toisi lopullisen rauhan. Lopulta voimakkaan itsetuhoiset ajatukset lumosivat kirjailijan, ja hän alkoi hautoa sitkeää itsemurha-ajatusta. Tässä kohdassa oli onni, että Tolstoi kuitenkin kärsi erityisen voimakkaasta kuolemanpelosta, joka oli seurausta raskaista perhetapahtumista 1870-luvun alussa: kirjailija oli menettänyt lyhyessä ajassa kolme lastaan ja kaksi tätiään. Kuolemasta oli tullut tällöin Tolstoille pakkomielle, kuten Torsti Lehtinen toteaa Tunnustuksien suomennoksen esipuheessa.

Tolstoin sitkeä itsemurha-ajatus kuitenkin pysähtyi kristinuskon uuteen oivaltamiseen. Uskoontulo oli hänelle tietoinen taantuminen, paluuta lapsuudenuskon sisältöön ja ihanteisiin:

”Tajusin sen, että vaikka uskon antamat vastaukset olivatkin järjettömiä ja rumia, niillä oli se etu, että jokaisessa vastauksessa oli mukana äärellisen suhde äärettömään, mitä ilman vastausta ei voinut olla. Miten tahansa asetinkin kysymykseni, miten minun on elettävä, vastaus on: Jumalan lain mukaan. Mitä todellista elämästäni jää? Ikuinen kärsimys tai ikuinen autuus. Millainen on merkitys, jota kuolema ei tuhoa? Yhtyminen äärettömään Jumalaan, paratiisi.”

Tunnustuksia on tietoteoksena havainnollinen, syvällinen ja jouhevalla tyylillä kirjoitettu. Tolstoi lähestyy teoksessaan kansanihmisiä, ei oppineita. Sivistyssanoja ei ole käytössä ollenkaan. Synkkä mieliala sävyttää teosta alusta loppuun. Pettymys ihmisiin ja erilaisiin oppirakennelmiin vuorottelee kirjailijantyön kipupisteiden kanssa. Eero Balkin suomennos on ansiokkaan virheetön ja tiiviskielinen. Teoksesta on ilmestynyt aiemmin K. W. Järnefeltin suomennos Tunnustus (1906).

Tolstoin loppuelämä liittyy sinänsä venäläiseen kirkkohistoriaan. Hän ei voinut sulattaa kirkon ja uskonopin ristiriitaisuuksia eikä omaksua rahvaalle tyypillistä uskoa erehtymättömään kirkkoon. Myös sakramentit (kaste, ehtoollinen ja niin edelleen) jäivät kirjailijalle mysteereiksi. Yhteenotto kirkon ja kirjailijan välillä oli väistämätön. Ortodoksisen kirkon johtava elin eli synodi julisti paljon kirkkoa arvostelleen Tolstoin kerettiläiseksi 1901. Hänestä oli kehittynyt kirkon silmissä uskonnollinen anarkisti, jonka päätä eivät papit voineet silittää.

Yllättävä kuolema lopulta korjasi kuolemaa kammoksuneen kirjailijan. Perheensä hylännyt Tolstoi lähti vuonna 1910 pitkälle junamatkalle. Kohtalokkaan matkan aikana hän sairastui ja kuoli asemapäällikön huoneessa Astapovon rautatieasemalla Länsi-Venäjällä. Tolstoi oli kuollessaan 82-vuotias.

– – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 5.9.2012.

Mainokset