Avainsanat

,

Hannimari Heino: Punaisia vesikasveja lammen pinnalla mutta järistys tapahtui meren pohjassa. Ntamo 2009.

Erityisesti italialaisen kirjallisuuden suomentajana tunnetun Hannimari Heinon (s. 1963) runokokoelma Punaisia vesikasveja lammen pinnalla mutta järistys tapahtui meren pohjassa on läpinäkymätön ja kerroksellinen sanakudelma liikkeestä ajassa ja paikassa.

Läsnäolon problematiikka on Heinon runoissa vahva. Läsnäolo kuvastuu Heinon runoissa esimerkiksi kieppumisena tai tanssinomaisena liikkeenä, ei niinkään paikallaan olona. Runokertoja huomaa turvallisuuskaipuun suuremmaksi tarpeeksi kuin seikkailunhalun:

”Turismin olemus / piilee sattuman välttämisessä / vaikka kaikki lupaa seikkailua / kaikki jotka ehdin nähdä / joista ajatella on ihme / että me löydämme / täällä perille”

Heinon runoissa suuri ja universaali nivoutuvat hienosti pieneen ja kouriintuntuvaan. Kaikki pysyy paikoillaan, vaikka maapallo liikkuu koko ajan eteenpäin kovaa vauhtia. Metafyysinen ja eksistentialistinen pohdiskelu ammentaa kuvastonsa muun muassa koulun liikuntatunneilta, joilla voimistelu- ja urheiluharjoitteet ovat liikkeitä isolla L:llä.

Kansanliikkeen suunta on jo vuosia ollut maalta kaupunkeihin. Valtaisaksi kasvanut slummikulttuuri lyö runokertojaa raikuvasti poskelle. Kaupunkiin muuttanut maalaisihminen saattaa luvata palata takaisin maalle, mutta rikkoo pääsääntöisesti lupauksensa.

Toisaalta runoilija tuo esille luonnonvoimien ja -ilmiöiden rajallisuutta ihmisen kannalta, jonka aistit ovat epätäydellisiä. Mikä on ihmisen aistien lopullinen merkitys, kun niiden rajat kärjistyvät luonnonilmiöiden edessä?

Esimerkiksi nimikkorunon kertoja kyllä näkee vesikasvit lammen pinnalla, mutta ei tavoita meren pohjaa, jossa varsinaiset ilmiöt (järistykset) tapahtuvat. Samaan osoittaa heinäsirkkojen siritys, jonka osa ihmisistä kuulee ja toinen osa luulee hävinneen heinäsirkkojen mukana.

Heinon runoissa tekniikka korjaa ja korvaa ihmisaistien puutteita. Runokertoja muistelee television saapumista suomalaiskoteihin, jolloin ihmiset alkoivat seurata muiden kuvaamia tapahtumia nauhoitettuina tai jopa reaaliajassa.

Näkökulma TV-kuvattuihin ihmisiin oli uusi ja ihmeellinen, vaikka kuva oli rakeinen ja teknisesti ala-arvoinen. Suora lähetys puhutteli ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla ja sai aikaan intensiivisen keskittymisen.

Heinon runojen rytmiä ei ole helppo seurata. Koska välimerkit puuttuvat lähes tyystin, lukemisen taukopaikat täytyy arvata muuten. Muutenkin runokertojan nopeat ajatukset kulkevat sellaisia polkuja, ettei voi puhua normaalista tajunnanvirrasta.

Runoilijan historialliset assosiaatiot tekevät vaikutuksen. Runoista löytyy keskiaikaista ja antiikin kuvastoa sekä myyttisiä olioita enkeleistä lähtien. Moderni runokertoja kulkee historian keskellä kuin kulttuuristaan aikakoneella eksynyt nomadi, vierailee museoissa ja saa kuulla korvat punaisina ohjeita valokuvaamisen kieltämisestä. Silti hän ottaa ilkikurisesti valokuvia, joihin ikuistuu elämän henkäyksen vuosisatoja vanha jatkumo:

”Katso, laukaisin painuu pohjaan / silmiesi edessä: ilmaan kaiverrettua / suusta suuhun hengitettyä!”

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 23.11.2009.

Advertisements