Raija Oranen: Nimeltään Kekkonen. Teos 2011.
Raija Oranen: Metsästäjän sydän. Teos 2010.
Raija Oranen: Leijonanosa. Teos 2009.
Raija Oranen: Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä tarinoita. Teos 2007.
Raija Oranen: Hehku. Teos 2006.
Raija Oranen: Ketunpesä. Teos 2005.
Raija Oranen: Kohtauspaikka Marinad. Teos 2004.
Raija Oranen: Bolero. Tammi 2003.
Raija Oranen: Ruletti. Gummerus 2002.
Raija Oranen: Palatsi. Gummerus 2001.
Raija Oranen (s. 1948) on kirjailijana ollut pitkän tien kulkija. Hänen tuotannossaan näkyvät omakohtaiset aiheet ja elämäkokemukset sekä ajankohtaiset talous- ja yhteiskuntasanomat. Myös historia on ollut Oraselle tärkeä kaunokirjallinen lähde.
Historialliset kuuluisuudet kiinnostavat Orasta tämän tästä. Kirjailija tähyää esimerkiksi syksyllä 2011 ilmestyneessä teoksessaan Nimeltään Kekkonen presidentti Urho Kekkosen myyttisen henkilön taakse. Teos on puolifiktiivinen romaani kansakunnan isästä, jonka maine suomalaisten vertaistensa joukossa on vertaamaton. Orasen teos seuraa Kekkosen vaiheita sotavuosista aina 1960-luvun alkuun saakka.
Orasen teos ei nosta Kekkosesta esiin kovin montaa uutta tai yllättävää asiaa. Maaseudun pieneläjä ja entinen tukkijätkä opiskelee lakitieteen tohtoriksi ja ajautuu kansanedustajana sotavuosina poliittiselle sivuraiteelle. Paasikiven apuna Kekkonen pääsee kuitenkin takaisin politiikan ytimeen, kun rauhanopposition pyrkimykset vuonna 1944 onnistuvat. Sota-ajan neuvostokielteisyys vaihtuu nopeasti lämpimien idänsuhteiden synnyttämiseen ja vaalimiseen. Kekkosen naiset saavat naiskirjailijalta kosolti huomiota. Sylvi-vaimo katsoo ”luontevin” silmin toimittaja Anne-Marie Snellmania ja muita naisia, joiden sylistä Kekkonen etsi lohtua työpaineidensa alla.
Asiapitoinen kerronta etenee luistavasti alusta loppuun saakka. Teoksessa vilisee kymmenittäin tunnettuja nimiä Mannerheimista ja Ahti Karjalaisesta lähtien. Paasikiven ja Mannerheimin keskinäiseen nokkapokkaan kirjailija kiinnittää paljon huomiota. Nimeltään Kekkonen sisältää tuhdin ja hyvin valmistellun tietopaketin Kekkos-historian ystäville.
Myös romaani Metsästäjän sydän (2010) liittyy historiallisiin suurmiehiin. Molemmat päähenkilöt ovat historiallisia henkilöitä: kenraali Gustaf Mannerheim jateollisuusmies Hjalmar Linder.
Orasen romaanikerronta liikkuu sirpaleisesti vuodesta 1877 vuoteen 1921. Romaanin alussa Mannerheim ja Linder tekevät laajan metsästysretken Norjaan kesällä 1918. Edellisen kevään sisällissodasta on seurannut molemmille karkotus Suomesta. Alkukohtauksen jälkeen siirrytään 30 vuoden taakse Helsinkiin.
Metsästäjän sydän sisältää laajan valikoiman sivuhenkilöitä ja –juonia. Taiteella on romaanissa erityinen funktio. Romaanissa vilahtelee kuuluisia taidemaalareita (Albert Edelfelt, Axel Gallén). Avioliitto rikkaan Anastasia Arapovan kanssa vie naisseikkailuihin mieltyneen Gustafin velat, mutta onnea saadaan vielä odottaa. Ystävyys Hjalmarin kanssa painaa vaakakupissa paljon:
”Niin kauan kuin Hjalmar oli hyrrännyt isäntänä ja istunut pelipöydissä, Gustaf oli tuntenut olevansa jonkinlaisessa vastuussa ystävänsä pysymisestä kohtuuden rajoissa. Hjalmarin matkustettua Suomeen Gustaf alkoi juoda enemmän kuin ennen. Pienissä varuskuntakaupungeissa ryypiskely oli ollut miltei ainoa ajanviettomuoto, eikä lasien kallistelu ollut vierasta Pietarissakaan.”
Romaanista huomaa Orasen perehtyneen Suomen lähihistoriaan pieteetillä. Kartanokuvaus on Oraselle tärkeä. Hjalmarista tulee Mustion kartanon isäntä setänsä jälkeen, Gustafille taas ainoa oikea koti on Louhisaaren kartano Askaisissa. Oranen on kirjoittanut kehitysromaanin kahdesta erilaisesta, mutta silti merkittävästä miehestä maailmansotien välillä. Toisesta kehittyy rikkauksiensa ansiosta Suomen talouden tukipylväs, toisesta taas sotilaallinen mahtitekijä. Talousmies on jäänyt historiallisesti sotilaan varjoon.
Orasen epookkikerronta tekee myönteisen vaikutuksen. Romaanin pää- ja sivujuonet eivät karkaa toisiinsa nähden kovin kauas vaan täydentävät toisiaan tyylikkäästi ja hallitusti. Romanttinen ja viihteellinen Metsästäjän sydän on kirjoitettu täydellä sydämellä, rakkautta unohtamatta.
Orasen 27.8.2009 julkaisema romaani Leijonanosa kertoo 1980-luvun kasinotaloudesta yhden suvun näkökulmasta. Keskushenkilö Anders Harmo on taitava pankkiiri, josta tulee lamavuosien alkaessa kansainvälisen rakennusliikkeen omistaja. Harmo oppii 1980-luvun lopulla tahkoamaan rahaa lähes tyhjästä. Hän ottaa avioeron ja nai Piritan, takavuosien kauneuskuningattaren. Lumipallon tavoin kasvava bisnes humalluttaa miehen ajattelemaan itsestään liikoja, kunnes tulee railakas lasku maanpinnalle.
Romaanin päähenkilöinä ovat Andersin ja Piritan lisäksi jälkimmäisen vanhemmat Jonne ja Marke, jotka tekevät epäonnisen talokaupan. Hometalon kaupan purku oikeudessa epäonnistuu täydellisesti, ja talon uusille omistajille mätkäistään maksettavaksi satojentuhansien oikeudenkäyntikulut!
Romaani kehittyy vauhdilla kertomukseksi ahneuden aiheuttamasta menestyksestä ja tuhosta. Työnsä vuosia moitteettomasti hoitanut pankkiiri huomaa tilaisuutensa tulleen – ja käyttää sen hyväksi. Kiintoisasti Oranen laajentaa rahan voimaa peilaten sitä kulttuuripiireihin. Kun on rahaa paljon, se kannattaa sijoittaa esim. arvokkaisiin maalauksiin. Voittajan osa on ainoa vaihtoehto Andersille, joka ei kestää minkäänlaista luuserin häpeää. Leijonanosa on toisaalta tarina suomalaisen pankkilaitoksen toiminnanmuutoksesta edellisen taantuman aikana. Onko siihen aikaan enää paluuta, romaanikertoja kysyy Andersin ajatusten kautta. Anders oppii, että ihmisen toiminnan motiivina on pohjaton ahneus, joka menee jopa ystävyyden edelle. Oranen piirtää tästä hätkähdyttävän viiltäviä kuvia.
Mukaansatempaava teos sisältää hyvin paljon avainromaanin piirteitä esim. epäonnisen asuntokaupan ja oikeudenkäynnin osalta. Oranen on kytkenyt kertomukseensa lisäksi romanttisen rakkaustarinan, jonka voima nousee talousaiheen rinnalle ja ohi. Happyend on häkellyttävän uskottava, mutta siirappisen makuinen. Leijonanosa on naisromaani siitä huolimatta, että kerronta pyörii koko ajan keskeisen mieshenkilön ympärillä. Vahvat naiset Marke ja Pirita vievät kerronnasta leijonanosan kulkiessaan heikkouksistaan kärsivien miesten välissä ja ohi.
Leijonanosa nousee kaunokirjana Orasen tuotannon kärkeen. Kärjistyksistään huolimatta romaani loistaa myös laaja-alaisena lama-ajan kuvauksena sellaisesta näkökulmasta, jota on tuotu varsin vähän nykykirjallisuuteemme. Leijonanosa on paitsi kulttuuria myös havainnollinen retki taloushistorian maailmaan.
Myös eläinaiheet ovat kirjailijalle tärkeitä. Teos Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä tarinoita (2007) on tosipohjainen kertomuskokoelma Orasen perhepiiristä. Miljöönä on välillä Espanjan Aurinkorannikko, jonka kuuma ilmasto ja värikkäät ihmiset luovat puitteet värikkäille tapauskuvauksille, sekä kotoinen Suomi kylmine säineen ja kummine sattumuksineen.
Nimikkotarina kertoo pienen Sulo-koiran saapumisesta Orasten kotiin huolimatta kirjailijan aviomiehen estelyistä. Sulo matkustaa isosiskonsa Doriksen kanssa lentokoneessa Espanjaankin ja kokee siellä jos jonkinlaisia yllätyksiä. Kirjailija nimeää uuden koiransa Sulo Raittiiksi lopetettuaan alkoholinkäytön:
”Sulon ilmaantuminen humallutti minut. Pari kuukautta kuljin merkillisessä häikäistyneisyyden tilassa, onnen pilvissä. Koiranpennun hoivailu hyräytti naisellisuuden kukkaan, äidinvaistot heräsivät. Noissa huuruissa unohtui tyystin sellaisen aineen kuin alkoholin olemassaolo.”
Oranen sepittää koko joukon suomenkielisiä vuorosanoja rakkaiden lemmikkiensä suihin. Varsinkin alkuosansa myötä Sulo tuli taloon käy pesunkestävästä koirakirjasta, jonka lukijalta edellytetään pitkälti juuri koiraihmisen ominaisuuksia. Välillä kuvaukset ampuvat jopa yli, kuten Orasen kuvatessa koiriensa verisiä taistoja naapurikissojen kanssa.
Orasen teos lienee syntynyt kirjailijan edellisen romaanin Hehku (2006) vanavedessä. Vuolaat tarinat sisältävät muisteluja muun muassa kirjailijan avioliiton alkuajoilta, alkoholismin vähittäisestä synnystä, tupakoinnin lopettamisesta, Jaguarin omistajien itsemurha-alttiudesta sekä Orasten lukuisista ulkomaanmatkoista. Poliittista historiaa kirjailija viljelee kosolti perhetarinoidensa lomassa. Mukana on myös 1970-luvun vasemmistoradikalismin kuvausta, johon Oranen meni syvälle puolifiktiivisessä teoksessaan Kohtauspaikka Marinad (2004).
Kirjailijan aviomies, matkailuyrittäjänä pitkän uran tehnyt Jyrki Oranen on mukana lähes jokaisessa tarinassa. Espanjansa jo monta talvea viettänyt kirjailija ei kuitenkaan puhuttele miestään lainkaan nimeltä. Tämä korostanee koirien persoonia ihmisten sijaan.
Nostalgiseen sävyyn käynnistyy Orasen teos Hehku (2006), joka sijoittuu kauas suomalaisesta miljööstä, muttei suomalaisista. Espanjan lomakohteiden tunnelmista kertova romaani juhlisti Orasen 35-vuotistaiteilijajuhlaa 5.9.2006. Kirjailijan mittavaan tuotantoon mahtui siihen mennessä 20 romaania,novelleja, elokuvakäsikirjoituksia, satukirjoja ja TV-sarjoja.
”Jotain entistä, miltei unohduksiin hukkunutta, oli kihonnut naurun myötä pintaan: nukkavierua läheisyyttä, samansukuista kuin niiden iltahetkien viihtymys, kun perhe ennen television ja avioeron pakkohallintoa istui saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä flanelliset yöpuvut jo yllä. Avoimesta ikkunasta hiipi sisään kesäinen hämärä ja kuului satakielien luritus, ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat, valkeat lakanat.”
Hehkussa kuvataan kepeällä tyylillä jaloistaan vammautuneen Sini Virran edesottamuksia hänen menettäessään yllättävästi isänsä ja periessään miljoonaomaisuuden ja suuren rakennusliikkeen. Tolaltaan mennyt nainen lähtee Espanjaan hoitamaan isänsä jälkeenjääneitä bisneksiä päiväjärjestykseen. Málagan Aurinkorannikolla Sini törmää moniin vereviin miehiin, joista useimmat ovat – suomalaisia!
Kolmekymppinen Sini myy hätäisesti isänsä miljoonatalon ja polttaa näppinsä uusissa asuntokaupoissa. Keinottelijoiden ja talousrikollisten ympäröimä nainen toilailee ja puntaroi asioilla, joita ei ole koskaan tarvinnut ymmärtää. Romaanin aikana Sinin henkinen ryhti nousee kuin aikuistuvalla linnunpojalla.
Pyörätuolilla yllättävän vauhdikkaasti liikkuva päähenkilö esitellään romaanin alussa tuhlaajatyttönä, joka palaa pitkän tauon jälkeen sukulaistensa pariin ja jonka kuvitellaan käyttäytyvän ison perinnön vuoksi mallikansalaisen tavoin. Orasen romaanikertoja (joka ei ole Sini itse) tuntuu alleviivaavan rikkinäisyyden moninaisuutta. Naispäähenkilö pohtii läpi romaanin vammaisuuttaan sekä läheisten ja ystävien suhdetta itseensä.
Sinin kolhiintunut ruumis on tapahtumien tärkein tulkinta-avain. Oranen kuvaa ja arvottaa esim. romaanin mieshenkilöitä Sinin aistitoiminnan ja kiihtymisasteen kautta. Romaanin lopussa rakkaus vie romanttisesti voiton vammaisuudesta vaaleanpunaisen hohteen ympäröityä romaanihenkilöt.
Hehkussa on varsin paljon historiallisen romaanin piirteitä. Oranen kirjoittaa vuolaasti mm. Espanjaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten arjesta ja menestyksestä, joskin myös näiden tappioista:
”Pimeät pesetat lähtivät liikkeelle, rakennusbuumi räjähti korkeuksiin ja hinnat syöksyivät niin nopeaan nousuun, ettei sitä kukaan ollut osannut etukäteen kuvitella. Köyhimmät suomalaiset huomasivat siipiensä katkenneen ja remuporukat katosivat. Suomalaisista etelässä tuli eurooppalaisia. Jäljellä oli nyt keskiluokka, pikkupaikkakunnilta eri puolilta eläköityneet tai yrittäjät, virkamiehet, insinöörit, opettajat ja hoitoalan henkilöt.”
Myös II maailmansota ja jälleenrakennusaika ovat kiinteästi Orasen viihderomaanin taustalla. Kaksi vanhaa aseveljeä kokee vuosikymmenten jälkeen sydäntä sykähdyttävän jälleentapaamisen Torremolinoksessa hotellin kuistilla. Kirjailija kertaa Virran suvun vaiheita sota-ajoista lähtien eri henkilöiden kautta. Mukana on kosolti korutonta kertomaa, joita vasten ajoittaiset onnenpotkut tuntuvat unenomaisilta. Antisankarillisia hahmoja Orasella riittää. Yksi näistä on pidetty peruskoulunopettaja, joka opettelee luopumisen taidon menetettyään isänsä, kotinsa, veljensä, sisarensa, lapsensa, vaimonsa, ammattinsa, nuoruutensa, ulkonäkönsä ja viimein terveytensäkin. Sini on ollut hänelle aina kuin enkelimäinen sanansaattaja toisesta, paremmasta todellisuudesta.
Synkkäsävyisistä jaksoista huolimatta vahva romanttinen lataus säilyy loppusivuille saakka lämpimänä ja hehkuvana. Valo seuraa pimeyttä ja päinvastoin. Tavoilleen uskollisena Oranen kirjoittaa jälleen erittäin jouhevaa tekstiä. Harlekiinimaisen kepeän kerronnan keskiöön nousevat ylväät adonikset, jotka pistävät vammautuneen naispäähenkilön veren liikkeelle ja sekoittavat tämän päivärytmit lähes päivittäin.
Kiintoisa kuriositeetti liittyy Orasen nimivalintoihin. Panemalla Sinin edesmenneen isän etunimeksi Valon ja lempinimeksi Valoisan kirjailija luo ironisen kuvan aurinkoisesta isästä, jonka salainen ja rikollinen menneisyys paljastuu suosikkitytölle järkyttävästi pala palalta. Vertaus Isä Aurinkoiseen eli Staliniin ei liene kaukaa haettu, jos ottaa huomioon Orasen vasemmistolaistaustan, josta hän on kirjoittanut puolifiktiivisen romaaninkin (Kohtauspaikka Marinad, 2004). Isä Aurinkoinen on saattanut inspiroida myös miljöön siirtoa Suomesta Aurinkorannikolle, jossa pimeät miehet onnistuvat monesti häivyttämään auringon Orasen naishenkilöiden mielistä.
Romaani Ketunpesä (2005) sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin ja jälkiselvittelyihin Suomessa vuosina 1944–1948. Ketunpesä on itsenäinen jatko Orasen Maan aamu –sarjalle, ja siinä on mukana joitakin sarjasta tuttuja henkilöitä. Tarinan keskiössä on yhtäältä saksalaisten sotilaiden kanssa ystävystynyt Ani-tyttö sekä hänen helsinkiläiset sukulaisensa, jotka seuraavat Suomen kohtalonhetkiä aitiopaikalta. Ani on romaanin pakolainen, joka kulkee kainalosta toiseen etsien epätoivoisesti turvaa ja onnea mutta monesti pettyen.
Toisaalta romaanihenkilöiksi on sommiteltu historiallisia kuuluisuuksia, kuten Yrjö Leino (1897–1961) ja Hertta Kuusinen (1904–1974). Ketunpesä on versio Leinon ja Kuusisen dramaattisesta rakkaustarinasta, joka kulkee värikylläisen valtakunnanpolitiikan rinnalla. Romaanin alussa Leino ja Kuusinen saavat ennennäkemättömän mahdollisuuden tehdä politiikkaa huipputasolla ja toteuttaa vankilavuosiensa aikaan syntyneet visiot. Poliittinen kädenvääntö muodostuu vähitellen tauottomaksi jaakopinpainiksi.
Historiantutkija Marja Älli on havainnut, että kun Leinon ja Kuusisen keskinäiset välit olivat koetuksella poliittisten erimielisyyksien vuoksi, he koettivat lähestyä toisiaan kirjeiden avulla. Ambivalentit tunteet saavat Ketunpesän erikoisissa kirjeteksteissä sanamuodon mutta heijastavat samalla traagisia asetelmia avio-onnen kannalta. Tunteiden kuoltua ja Leinon alkoholisoiduttua pesäero on valmis. Venäläisten salamyhkäinen lähetystö Torni muodostuu Orasen romaanissa politiikan eminenssien näyttämöksi. Tornia isännöivästä kenraalieversti Zhdanovista tulee romaanissa pahuuden ruumiillistuma, jota vasten muut romaanihenkilöt saavat oikeutuksensa tai tuomionsa. Juuri hän on se Kettu, johon nimike viittaa: ovela lurjus vailla omaatuntoa ja hyviä aikeita.
Oranen osoittaa vastapuolelle vähintään yhtä älykkäitä pelureita, joille peli on tuttu ja säännöt selvät. Kirjailija kuvaa Urho Kekkosta ja J. K. Paasikiveä sankarihahmoina, jotka pelaavat hekin rumaa peliä mutta pelastavat paljon venäläisten juonitteluilta. Tavallaan Ketunpesässä on vastakirjan makua Jari Tervon loistavalle Myyrä-romaanille (2004).
”Kaikki oli pelkkää rupattelua, huulenheittoa, iänikuista ironiaa, jonka tarkoitus oli puhdistaa kokemukset tunteista, etäännyttää ne, suojata omaa itseä ahdistuksen ja pelon kosketuksilta. Vieraantuminen ja vieraannuttaminen, siinä oiva menetelmä julmina aikoina.”
Valvontakomission Torni esitellään käenpesänä, jossa on monta ovea ja jossa vilpittömät aatteen ihmiset joutuvat kärsimään sinisilmäisyytensä vuoksi. Leinon silmät avautuvat ennen ministeriyden loppua paitsi kommunistien asian tappiolle myös Hertan suuruudenhulluuden suhteen. Aatteen rappio syö ihmisen elämänhalun.
Sota-aikaisten yksityiskohtien kuvaajana Oranen onnistuu hyvin. Romaanihenkilöt kauhovat soppalautasilleen keittoa, jota on ryyditetty Liemivoima-nimisellä lihaliemen korvikkeella, ja tuskailevat yllättävää setelien leikkausta, joilla valtio ottaa 1946 pakkolainan kansalaisiltaan. Voimakkaiden tunteiden vellomisella Oranen säveltää moniäänisen sinfonian, jossa yksilöiden soolot tekevät oikeutta suurten massojen äänille ja liikkeille. Kirjailija ei kuitenkaan taida tarjota ennennäkemättömiä tulkintoja tai uusia tietoja esimerkiksi kommunistien toiminnasta sodanjälkeisessä Suomessa. Tieto ei jyllää, vaan emootiot.
Vieraannuttavasti Ketunpesässä on toisinaan unenomaisia ja ironisiakin matkakuvauksia, joissa kotimaan arkihuolien painamat romaanihenkilöt löytävät uutta ajattelemisen aihetta esim. Neuvostoliitosta. Näistä irvokkain on Leinon ja Kuusisen matka venäläiseen parantolaan, josta he löytävät Hertan isän Otto Wille Kuusisen sadunhohtoisten olosuhteiden keskeltä. Sinfoniaorkesterin soittoa ja iloisen seurueen ääntä kuunnellessaan Leino tokaisee, että täällähän on täydellistä – vain proletariaatti puuttuu. Kun Oranen kuvasi edellisessä romaanissa Kohtauspaikka Marinad (2004) kevyen peitellysti omia nuoruudenkokemuksiaan vasemmistopiireissä, välimatka samoihin ympyröihin on uutuudessa hieman kasvanut historiallisen kehyksen vuoksi. Aatteen palo kuitenkin mietityttää selvästi viihdekirjailijaa, joka kokee idealismin kaipaavan kokenutta tulkkia.
”Mustalla divaanilla poikittain kyyröttää Johannes Rossi, jota Rossoksi kutsuttiin, hänen entinen miehensä ja hänen lapsensa vastuuton isä, joka on palannut menneisyydestä hänen ristikseen, taakakseen, rangaistuksekseen.”
Miltä tuntuisi vastaanottaa henkilö menneisyydestä, jonka on pitkälti pyyhkinyt mielestä? Sellaiseen tilanteeseen joutuu Kohtauspaikka Marinad -romaanin (2004) päähenkilö Nora Rossi, joka eräänä 1990-luvun alkuvuosien päivänä kohtaa entisen miehensä. Tiivistunnelmaisessa romaanissa mies ilmiselvästi pakenee jotain, mutta mitä? Menneisyyden haamu astuu sisään keskiluokkaisen naisen kotiovesta, ja keittiön ikkunasta erottuu varjostaja kadunkulmassa. Romaanin kiintoisimmaksi henkilöksi kasvaa myyttinen Rosso, joka monista virheistään ja itsetuhoisuudestaan huolimatta ei lakkaa kiehtomasta Noraa.
Kohtauspaikka Marinad sykkii aatteen paloa nuorisoradikalismin takaa. Letkeäkielinen jännitysromaani kertoo yhtäältä nuorista taistolaisista, jotka tempautuvat 1970-luvulla mukaan poliittiseen muotivirtaukseen ja kokevat pettymyksiä. Toisaalta romaanin nykyhetkessä eletään Neuvostoliiton ja Gorbatšovin syrjäyttämisen aikoja. Keski-ikään ehtineet entiset taistolaiset näkevät nuoruutensa ihanteiden murentuneen lopullisesti. Kirjailija parodioi sosialistista realismia taidekäsityksenä tekemällä Norasta vasemmistolaisen kulttuurikriitikon, joka ottaa etäisyyttä liikkeensä ponteviin taidelausuntoihin. Oman sukupolvensa suhdetta vasemmistoidealismiin Oranen on pohtinut muun muassa romaanissaan Anna, elämäsi (1987).
Nora antaa osan parhaista vuosistaan vasemmistolaiselle Tiedonantaja-lehdelle ja joutuu tahtomattaan mukaan säälittömään poliittiseen peliin. Nainen huomaa nopeasti ideologian voimakkaan ohjauksen lehdenteossa, ja tiukan journalistisesti työskentelevä nainen joutuu esimiestensä hampaisiin. Vääjäämättömän törmäyksen häämöttäessä Nora lähtee lehdestä ja muuttuu liikkeen hylkiöksi. Kuitenkin hänelle osoitetaan työpaikka venäläisen öljy-yhtiön eläkesäätiössä, mistä hän jää vuosikymmenen kuluttua vapaaksi kirjailijaksi. Nora käy enää harvoin ravintola Marinadissa, joka on helsinkiläisten taistolaistoverien kantapaikka.
On huomionarvoista, että romaanissa on henkilöinä lukuisia todellisia ihmisiä. Välillä autenttinen kerronta tosin muuttuu uutisvuotomaisen irvokkaaksi. Kirjailija kääntää henkilöasetelmia päälaelleen ja tekee henkilöistään maanpetturuuden suossa rämpiviä antisankareita. Oranen parodioi räväkästi historian siivillä muun muassa Neuvostoliiton sokeaa palvontaa, johon nuoret romaanihenkilöt ensin menevät mukaan mutta jonka mielettömyyden he myöhemmin ironisoivat. Noran entinen anoppi koettaa tasoittaa nuortensa Neuvostoliitto-ivaa sanomalla, että itänaapurissa on kaikkea, mitä ihmiset tarvitsevat; eiväthän kurjuuteen tottuneet ihmiset edes pyydä paljon. Nuoret reagoivat tähän hermostuneella naurulla. Lukuisat takautumat 20 vuoden päähän sekoittavat romaanikerrontaa pahasti. Poliittisesti aktiivisen vasemmistonuorison kuvauksena Orasen teos on aika raadollista luettavaa. Romaanissa ideat kantavat, vaikka liike häipyisi. Entisellä stalinistilla on edelleen Leninin Valitut teokset kirjahyllyssään. Vaikka Kohtauspaikka Marinad sisältää aika paljon viihteellisiä elementtejä, teos on Orasen tuotannon vakavahenkisimpiä. Teos on selvä avainromaani.
Raija Oranen tuli syksyllä 2003 parnassolle kahdella romaanilla. Näistä mustan huumorin sävyttämä Etusivun enkeli (Book Studio)sisälsi itse asiassa Orasen vanhan romaanin Isorintainen nainen (1992) uusissa kansissa ja uudella nimekkeellä. Melko ohueksi kuvaustavoiltaan jää Orasen romaani Bolero (2003), jossa seurataan 1980-luvun talouskasvua huippupaikoilta käsin katsottuna. Romaanissa verestetään viihteellisen romaanikerronnan keinoin lähimenneisyyden synkkiä kehityskulkuja, joissa vauhtisokeus yllätti monet talouspäättäjät ja poliitikot ja joista seurasi 1990-luvun taloudellinen taantuma.
Boleron päähenkilö on viisikymppinen vuorineuvos Sakari Haukila, joka huomaa tulevaisuuden viestintäteknologian kehittämismahdollisuudet ja lähtee kovin ottein muokkaamaan firmastaan alan edelläkävijää. Rinnastus Nokiaan on ilmeinen. Haukilan tarina vertautuu lisäksi melkoisesti Nokian ex-toimitusjohtajan Kari Kairamon traagisiin vaiheisiin. Romaanissa seurataan sivukaupalla Haukiloiden kotielämää, jossa onni ei hymyile ja luurankojen tanssi helisyttää raikuvasti kaappeja. Kun Oranen sekoittaa vielä Haukilan poliittisiin kuvioihin ja liike-elämään todellisia elinkeinoelämän vaikuttajia Casimir Ehrnroothista ja Paavo Väyrysestä lähtien sekä heittää Haukilan vaimon Pentti Linkolaa erehdyttävästi muistuttavan maailmanparantajan syliin, on kirjallinen sillisalaatti valmis nautittavaksi. Bon apetit!
Raija Oranen on vaihtanut säännöllisesti kustantajaa. Vuonna 1977 Weilin+Göösin kirjailijana aloittanut Oranen siirtyi 1987 Tammen leipiin ja 1995 Gummerukselle. 2003 hän palasi jälleen Tammen kirjailijaksi. Myöhemmin kirjailija siirtyi Teokselle. Vuoropuhelukerronnan hyvin hallitseva Oranen on kirjoittanut paljon sellaista TV-viihdettä, josta hänet tullaan muistamaan, jos kirjailijan kirjatuotanto joskus pääsee unohtumaan. Kirjoinakin julkaastut TV-sarjat Ruusun aika (1992) ja Puhtaat valkeat lakanat (1993–1994) ansaitsevat uusinnan vaikkapa digi-television kautta.
Teos Palatsi (2001) jatkaa Orasen vuonna 2000 aloittamaa Palladium-sarjaa. Sarjan nimi tarkoittaa upeaa korttelitaloa, jonka Grigori Zhukov –niminen saippuatehtailija rakennutti Ranskan Nizzaan vuosina 1928–1932. Romaanisarja kertoo venäläisen Zhukovin suvun tarinan.
Sarjan ensimmäisessä osassa Miljonäärissä (2000) seurataan Grigorin ja Antonina Zhukovan ylellistä elämää Ristinsaaren palatsissaan Pietarin alueella. Kertojan ”silminä” toimi tavallaan nuori suomalainen Siiri-tyttö, jonka perhe palkkaa kotiapulaisekseen. Miljonäärin lopussa ensimmäinen maailmansota repii rikki vanhan Venäjän sekä Suomen. Zhukovit päättävät paeta punaista hallintoa Eurooppaan ja löytävät tiensä päätteeksi Pariisin. Palatsi sijoittuu 1920-luvulle, jolloin Zhukovit ovat kotoutuneet Ranskaan ja etsivät parempaa asuntoa. Antonina kaipaa uutta palatsia, jota Grigori alkaa poikansa kanssa rakennuttaa Nizzaan. Miljonäärimies Grigori keskittyy bisneksiinsä ja rakennusprojektiin ja vaimo alkaa kierrellä kahviloita Montmartrella ja Montparnassella. Molemmilla alkaa olla avioliiton ulkopuolisia suhteita.
Orasen Antoninassa on jonkin verran Flaubertin rouva Bovaryn piirteitä. Koti-ikävää poteva nainen kulkee miesten perässä ja pettyy useasti ranskalaisiin kaksilahkeisiin. Jo Miljonäärin Pietarissa alkanut traaginen perheasetelma jatkuu Pariisissa ja Nizzassakin. Siirillä on jälleen tärkeä sivuosansa ristiriidoistaan kärsivien aviopuolisoiden välissä.
Oranen on kirjoittanut tyylilleen uskollisena kevyen ja viihteellisen lukuromaanin. Teksti etenee ilmavasti, kieli on sujuvaa. Romanttiset tunnelmat ovat konkreettisia. Orasen henkilöhahmot eivät syvene kovinkaan problemaattisiksi. Syvällistä henkilökuvausta enemmän kirjailija on panostanut ajankuvaan ja miljööseen. Onhan sarjakin nimetty paikan mukaan.
Ruletti (2002) on Palladium-sarjan päätösosa. Edellisistä osista tuttu Siiri Haavisto kasvaa Ruletin päähenkilöksi ja Zhukovin miljoonaomaisuuden perijäksi. Romaanisarjan kevyt tyyli jatkuu läpi sarjan. Ruletti kertoo toisen maailmansodan ajasta ja jälleenrakennusvaiheesta. Romaanin ja koko trilogian tapahtumat päättyvät vuoteen 1953 (vrt. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia!). Ruletti vie lukijansa halki läntisen Euroopan kuohuvana aikana, jolloin valtioiden rajat muuttuivat tämän tästä. Viihteellisen lukuromaanin tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja voimakkaalla kertojanotteella.
– – – – – – – – – – – – –
Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.
