VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Monthly Archives: marraskuu 2012

Etsivät löytävät

30 perjantai Mar 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Juha Seppälä, Mr. Smith, Petri Tamminen, Rikosromaani, Taavi Soininvaara, Valkoinen kääpiö

mr_smith-seppala_juha-19229358-frntJpetri-tamminen_pic_gif_8rikosromaanivalkoinenkääpiötaavisoininvaara

Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012.

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö. Otava 2012.

Petri Tamminen: Rikosromaani. Otava 2012.

Porilaisen Juha Seppälän (s. 1956) uutuusromaani Mr. Smith on kirjailijan 23. kaunokirjallinen teos. Kyseessä on suurella tunteella kirjoitettu veijariromaani, joka yhdistelee uutta todellisuutta vanhaan ja kaikkien tuntemaan historiaan.

Romaanin päähenkilö Mr. Smith on arvoituksellinen hahmo, joka kulkee ajasta ja paikasta toiseen ihmeellisesti. Hän on maailmanparantajien kellokas, joka pystyy ratkomaan ongelman jos toisenkin.

Kaikki alkaa Pietarista 1891 ja päättyy nyky-Suomeen. Matkalla kertoja esittelee neljä päähenkilöä, joiden elämänpolut risteävät. Fiktiivinen kirjailija ja Seppälän mahdollinen alter ego Erkka Torro muotoilee todennäköisesti kirjailijan oman kirjallisuuskäsityksen ytimen:

”Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

Uusi Seppälä on kohtuullisen vaikeatajuinen kuten aina. Ajatukset monesti sinkoilevat tajunnanvirtamaiseksi sekamelskaksi, jonka seuraaminen käy työstä. Kerronnasta erottuu väläyksiä muun muassa yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksista kansalaisvaltion nousuun ja tuhoon.

Joidenkin mielestä Seppälän piti voittaa Finlandia-palkinto romaanillaan Paholaisen haarukka (2008). Tietyssä mielessä Mr. Smith on jatkoa loistavalle Finlandia-ehdokkaalle. Molempien teosten kerronnassa näkyy pitkään kirjoittaneen proosamestarin kynänjälki.

Dekkarisarjan päätös

Taavi Soininvaaran (s. 1966) uutuusdekkari Valkoinen kääpiö päättää Leo Karasta kertovan 4-osaisen romaanisarjan. Sarjan edelliset osat ovat Kriittinen tiheys (2009), Pakonopeus (2010) ja Punainen jättiläinen (2011). Soininvaaran dekkarisarjan keskiössä ovat kansainvälinen asekauppa sekä laajalle yhteiskunnan rattaisiin levinnyt korruptio.

Soininvaaran maailmanluokan trillerit vetävät vertoja esimerkiksi Ilkka Remeksen menestysteoksille tai amerikkalaisille teknotrilleristeille (esim. Tom Clancy, Larry Bond, Michael Crichton). Soininvaaran eduksi täytyy laskea valtava taustatyö ja melkoisen henkilökaartin kuljettaminen romaanista toiseen.

Uutuudessa asianajaja Kati Soisalon vuosia kestänyt taistelu Vilma-tyttärensä puolesta päättyy katkeransuloisesti ja Leo Kara pääsee vanhempiensa todellisen taustan jäljille. Karan ja Soisalon henkilökohtaisten kujanjuoksujen lisäksi seurataan valtiomiesten ja huippupoliitikkojen likaista peliä, jossa pelinappuloina käytetään miljardiomaisuuksia, aseita ja lapsiorjia. Vihoviimeiseksi pelialustaksi paljastuu avaruus, jonka hallintaan pyritään keinoja kaihtamatta.

Venäläisten pyörittämän Mundus Novus –rikollisjärjestön matkassa unohtuvat normaalit ihmisolot ja –lait. Kyyninen kertoja kohtelee hyytävällä tavalla lähes kaikkia rikollisjärjestön jäseniä ja asiamiehiä.

Onnettomat miehet

Jos Juha Seppälän päähenkilö kykenee ratkomaan lähes kaikenlaisia ongelmia, Petri Tammisen (s. 1966) uutuusteoksesta Rikosromaani löytyy tälle täydellinen vastakohta. Hermann Ångström on tihutöiden mestari, joka häiriköinnillään pilaa monelta päivän eri puolilla Helsinkiä ja myös muualla.

Ångströmin vastapoolina on komisario Usko Vehmas eli poliisi, joka on päättänyt keinoja kaihtamatta saada suomalaisia terrorisoivan ankeuttajan kiinni. Lisäpontimena ovat turnausväsymys ja poliisintyön varjopuolet:

”Vehmas oli kyllästynyt rikoksiin. Niiden lumous oli hänestä ansiotonta. Kiinnostavalta hänestä tuntui enää se, millaista kinttupolkua pitkin kulloinenkin kuulusteltava oli kamarille päätynyt. Useimmista tuon polun vaistosi niin kuin joskus jo sadan metrin päästä näkee, että tuo tyyppi pummaa tupakkaa. Mutta Åangströmistä Vehmas ei saanut otetta.”

Rikosromaani on kertomus onnettomista yöihmisistä ja heidän pimeistä puolistaan ja teoistaan. Kertoja on näille armelias ja ymmärtäväinen: päiväihmisen pitää hosua ja höpöttää, mutta yöihminen voi antaa itselleen anteeksi.

Kertoja elää sympaattisesti henkilöiden mukana lokakuusta seuraavaan kesäkuuhun. Esimerkiksi Vehmas näyttäytyy ikääntyneenä, onnettomana yksinäisenä sutena, jolle juhlapyhät ovat ankea masennusloukku.

Tammisen yhdeksäs kaunokirja säväyttää filosofisena lukuromaanina. Kerronta on tälläkin kertaa verraten lakonista ja tiivistä, kieli värikästä ja jopa kohtikäyvää. Kertomuksesta löytyy aimo annos sellaista tenhoa, jonka myötä Rikosromaanista kehittyy humoristisen rikossadun sijasta ajatuksia herättävä henkilökuva ja erittely rajojen rikkomisen ja onnellisuuden pelisäännöistä.

– – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Opettaja-lehdessä 30.11.2012.

Aikaa ja ikuisuutta varten

21 keskiviikko Mar 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Ajan olo, Aki Luostarinen, book review, lyriikka, Maan pakolainen

 

Aki Luostarinen: Ajan olo. WSOY 2012. 64 s.

Pieksämäellä asuva mutta Kangaslammilla syntynyt runoilija Aki Luostarinen (s. 1952) lähestyy kokoelmassaan Ajan olo ajan, rahan ja materian merkitystä nykysuomalaisen silmissä ja mielessä. Luostarisen 45 runoa painottavat myös muun muassa kestäviä elämänarvoja ja onnellista elämää pohtivia katsantokantoja.

Ajan olo on Luostarisen kymmenes runoteos. Välimatkaa edelliseen kokoelmaan Maan pakolainen (2004) on kertynyt jo tovi. Luostarisen esikoisteos Näinä aikoina on haaveista vaiettava ilmestyi vuonna 1976. Lyriikan lisäksi kirjailija on tuottanut romaanit Pakanan vaellus (1990) ja Poika ja torakat (2007).

Pitkän kirjoittajanuransa aikana Luostarinen on kirjoittanut myös radiokuunnelmia, esseitä, artikkeleita, pakinoita ja kirja-arvosteluja. Hän on toiminut myös kirjoittajakurssien ohjaajana sekä toimittanut lehtiä. Kokoomateos Luostarisen lyriikasta Valitut runot 1975–2002 ilmestyi vuonna 2002.

Kaikki Luostarisen kaunokirjat ovat ilmestyneet WSOY:n kustantamina, mikä jo sinänsä vakuuttaa runoilijan tuotosten painoarvosta. Valtakustantamon kustannustehokkuudelle tuovat miinuksen ne luvattoman monet kirjoitusvirheet, joita suppeaan Ajan olo -runoteokseen on jäänyt huolimattomalta oikolukijalta.

Kun Maan pakolaisessa runokertoja tiivisti ajatuksiaan ihmisen asuinpaikasta ja asemasta, nyt kertojan huomio on suuntautunut enemmän ajan ja ikuisuuden aspekteihin. Ajankuvissa arkipäivät ovat keskeisiä kohteita, juhla vilahtelee sivulauseissa. Ajan olon nimikkoruno tähyää ikuisuuden ääreen.

Ajan käsite muuttuu täysin toiseksi ikuisuuden näkökulmasta katsottuna: ”Ajatella aika / on tila / puuttuu suunnat / olla sen joka puolella / ja sisällä, / että ikuiselta puuttuu / alku ja keskiosa / eikä se lopu. //”

Tyylikkäät runot ovat kohtalaisen aforistisia. Luostarisen runo saattaa toisinaan kiertää ideansa kehälle: ”Elää ikänsä / havaitakseen ensi kerran / että muistaisi aina.”

Runoilijana Luostarinen on maalaismies henkeen ja vereen. Maalaistyöhön nostalgialla suhtautuva runokertoja esittelee vuolaasti esimerkiksi vuodenaikojen ja viljelyrytmin muutoksia. Kosmoksen keskikohta löytyy keskellä talvea, jolloin suunnitellaan uudet kylvöt, hankitaan uudet siemenpussit ja valmistaudutaan tulevaan viljelykauteen.

Runoilijan maailmanparannustendenssi on verraten näkyvä ja painokas.
Ajan olon luontokuvat ovat voimakkaita, havainnollisia ja allegorisia. Runokertoja vertaa jumalia ja rahaa aurinkoon, jonka yltiömäinen kirkkaus peittää sen kasvot tyystin. Rahan lakeijat puolestaan on niin monikasvoisia, ettei niistä saa selvää. Suhdanteita ei voi ymmärtää ilman raha-asioiden astrologian opiskelua, mikä ei järki-ihmistä tyydytä. Voima, jolla raha liikuttaa nykyihmistä, vaikuttaa kertojasta jopa uskonnolliselta:

”Raha liikkuu, liikuttaa, ei lepoa saa / edes Herran pyhinä, se on usko: / kun luotto loppuu, arvo katoaa. / Sen piti olla apua, mutta niin / talous on kaikki kaikessa. / Jumala palvelee sen pyhyyttä, ja piru sinut nokkii, jos asiaa epäilet.”

Luostarisen runoissa ahneus näyttäytyy perisynnillisenä paheena, jota ilman yhteiskunta kituu ja kuihtuu olemattomiin. Samassa säkeessä kertoja saattaa kuitenkin esitellä tervettä ahneutta (!), joka pitää taivaankappaleet liikkeessä ja antaa elämälle onnen ja mielekkyyden.

Runoilijan maailmanparannustendenssi on verraten näkyvä ja painokas. Paljon on maailmassa ja sen aikakäsityksessä ja tavoitteissa korjaamista. Maailmanparantajan yksinäisyys kuitenkin vaivaa kertojaa tämän tästä: kun on kauan yksin, alkaa kuvitella ja horista kaikenlaista itsekseen. Katarttinen päätös seuraa runokokoelman viimeisessä runossa, kun kertoja kertoo solmivansa aselevon maailman kanssa ja kehottaa maailmaa huilaamaan kiireisyytensä keskellä:

”Jospa hetken huoahtaisin / ja huilaa sinäkin, maailma. / En minä sinua soimaa, vaikka et / tuon kummemmaksi tule.”

– – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 12.11.2012.

Vallankumoussotureita, rakkaustarinoita ja talouskysymyksiä

10 lauantai Mar 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Raija Oranen

Raija Oranen: Nimeltään Kekkonen. Teos 2011.

Raija Oranen: Metsästäjän sydän. Teos 2010.

Raija Oranen: Leijonanosa. Teos 2009.

Raija Oranen: Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä tarinoita. Teos 2007.

Raija Oranen: Hehku. Teos 2006.

Raija Oranen: Ketunpesä. Teos 2005.

Raija Oranen: Kohtauspaikka Marinad. Teos 2004.

Raija Oranen: Bolero. Tammi 2003.

Raija Oranen: Ruletti. Gummerus 2002.

Raija Oranen: Palatsi. Gummerus 2001.

Raija Oranen (s. 1948) on kirjailijana ollut pitkän tien kulkija. Hänen tuotannossaan näkyvät omakohtaiset aiheet ja elämäkokemukset sekä ajankohtaiset talous- ja yhteiskuntasanomat. Myös historia on ollut Oraselle tärkeä kaunokirjallinen lähde.

Historialliset kuuluisuudet kiinnostavat Orasta tämän tästä. Kirjailija tähyää esimerkiksi syksyllä 2011 ilmestyneessä teoksessaan Nimeltään Kekkonen presidentti Urho Kekkosen myyttisen henkilön taakse. Teos on puolifiktiivinen romaani kansakunnan isästä, jonka maine suomalaisten vertaistensa joukossa on vertaamaton. Orasen teos seuraa Kekkosen vaiheita sotavuosista aina 1960-luvun alkuun saakka.

Orasen teos ei nosta Kekkosesta esiin kovin montaa uutta tai yllättävää asiaa. Maaseudun pieneläjä ja entinen tukkijätkä opiskelee lakitieteen tohtoriksi ja ajautuu kansanedustajana sotavuosina poliittiselle sivuraiteelle. Paasikiven apuna Kekkonen pääsee kuitenkin takaisin politiikan ytimeen, kun rauhanopposition pyrkimykset vuonna 1944 onnistuvat. Sota-ajan neuvostokielteisyys vaihtuu nopeasti lämpimien idänsuhteiden synnyttämiseen ja vaalimiseen. Kekkosen naiset saavat naiskirjailijalta kosolti huomiota. Sylvi-vaimo katsoo ”luontevin” silmin toimittaja Anne-Marie Snellmania ja muita naisia, joiden sylistä Kekkonen etsi lohtua työpaineidensa alla.

Asiapitoinen kerronta etenee luistavasti alusta loppuun saakka. Teoksessa vilisee kymmenittäin tunnettuja nimiä Mannerheimista ja Ahti Karjalaisesta lähtien. Paasikiven ja Mannerheimin keskinäiseen nokkapokkaan kirjailija kiinnittää paljon huomiota. Nimeltään Kekkonen sisältää tuhdin ja hyvin valmistellun tietopaketin Kekkos-historian ystäville.

Myös romaani Metsästäjän sydän (2010) liittyy historiallisiin suurmiehiin. Molemmat päähenkilöt ovat historiallisia henkilöitä: kenraali Gustaf Mannerheim jateollisuusmies Hjalmar Linder.

Orasen romaanikerronta liikkuu sirpaleisesti vuodesta 1877 vuoteen 1921. Romaanin alussa Mannerheim ja Linder tekevät laajan metsästysretken Norjaan kesällä 1918. Edellisen kevään sisällissodasta on seurannut molemmille karkotus Suomesta. Alkukohtauksen jälkeen siirrytään 30 vuoden taakse Helsinkiin.

Metsästäjän sydän sisältää laajan valikoiman sivuhenkilöitä ja –juonia. Taiteella on romaanissa erityinen funktio. Romaanissa vilahtelee kuuluisia taidemaalareita (Albert Edelfelt, Axel Gallén). Avioliitto rikkaan Anastasia Arapovan kanssa vie naisseikkailuihin mieltyneen Gustafin velat, mutta onnea saadaan vielä odottaa. Ystävyys Hjalmarin kanssa painaa vaakakupissa paljon:

”Niin kauan kuin Hjalmar oli hyrrännyt isäntänä ja istunut pelipöydissä, Gustaf oli tuntenut olevansa jonkinlaisessa vastuussa ystävänsä pysymisestä kohtuuden rajoissa. Hjalmarin matkustettua Suomeen Gustaf alkoi juoda enemmän kuin ennen. Pienissä varuskuntakaupungeissa ryypiskely oli ollut miltei ainoa ajanviettomuoto, eikä lasien kallistelu ollut vierasta Pietarissakaan.”

Romaanista huomaa Orasen perehtyneen Suomen lähihistoriaan pieteetillä. Kartanokuvaus on Oraselle tärkeä. Hjalmarista tulee Mustion kartanon isäntä setänsä jälkeen, Gustafille taas ainoa oikea koti on Louhisaaren kartano Askaisissa. Oranen on kirjoittanut kehitysromaanin kahdesta erilaisesta, mutta silti merkittävästä miehestä maailmansotien välillä. Toisesta kehittyy rikkauksiensa ansiosta Suomen talouden tukipylväs, toisesta taas sotilaallinen mahtitekijä. Talousmies on jäänyt historiallisesti sotilaan varjoon.

Orasen epookkikerronta tekee myönteisen vaikutuksen. Romaanin pää- ja sivujuonet eivät karkaa toisiinsa nähden kovin kauas vaan täydentävät toisiaan tyylikkäästi ja hallitusti. Romanttinen ja viihteellinen Metsästäjän sydän on kirjoitettu täydellä sydämellä, rakkautta unohtamatta.

Orasen 27.8.2009 julkaisema romaani Leijonanosa kertoo 1980-luvun kasinotaloudesta yhden suvun näkökulmasta. Keskushenkilö Anders Harmo on taitava pankkiiri, josta tulee lamavuosien alkaessa kansainvälisen rakennusliikkeen omistaja. Harmo oppii 1980-luvun lopulla tahkoamaan rahaa lähes tyhjästä. Hän ottaa avioeron ja nai Piritan, takavuosien kauneuskuningattaren. Lumipallon tavoin kasvava bisnes humalluttaa miehen ajattelemaan itsestään liikoja, kunnes tulee railakas lasku maanpinnalle.

Romaanin päähenkilöinä ovat Andersin ja Piritan lisäksi jälkimmäisen vanhemmat Jonne ja Marke, jotka tekevät epäonnisen talokaupan. Hometalon kaupan purku oikeudessa epäonnistuu täydellisesti, ja talon uusille omistajille mätkäistään maksettavaksi satojentuhansien oikeudenkäyntikulut!

Romaani kehittyy vauhdilla kertomukseksi ahneuden aiheuttamasta menestyksestä ja tuhosta. Työnsä vuosia moitteettomasti hoitanut pankkiiri huomaa tilaisuutensa tulleen – ja käyttää sen hyväksi. Kiintoisasti Oranen laajentaa rahan voimaa peilaten sitä kulttuuripiireihin. Kun on rahaa paljon, se kannattaa sijoittaa esim. arvokkaisiin maalauksiin. Voittajan osa on ainoa vaihtoehto Andersille, joka ei kestää minkäänlaista luuserin häpeää. Leijonanosa on toisaalta tarina suomalaisen pankkilaitoksen toiminnanmuutoksesta edellisen taantuman aikana. Onko siihen aikaan enää paluuta, romaanikertoja kysyy Andersin ajatusten kautta. Anders oppii, että ihmisen toiminnan motiivina on pohjaton ahneus, joka menee jopa ystävyyden edelle. Oranen piirtää tästä hätkähdyttävän viiltäviä kuvia.

Mukaansatempaava teos sisältää hyvin paljon avainromaanin piirteitä esim. epäonnisen asuntokaupan ja oikeudenkäynnin osalta. Oranen on kytkenyt kertomukseensa lisäksi romanttisen rakkaustarinan, jonka voima nousee talousaiheen rinnalle ja ohi. Happyend on häkellyttävän uskottava, mutta siirappisen makuinen. Leijonanosa on naisromaani siitä huolimatta, että kerronta pyörii koko ajan keskeisen mieshenkilön ympärillä. Vahvat naiset Marke ja Pirita vievät kerronnasta leijonanosan kulkiessaan heikkouksistaan kärsivien miesten välissä ja ohi.

Leijonanosa nousee kaunokirjana Orasen tuotannon kärkeen. Kärjistyksistään huolimatta romaani loistaa myös laaja-alaisena lama-ajan kuvauksena sellaisesta näkökulmasta, jota on tuotu varsin vähän nykykirjallisuuteemme. Leijonanosa on paitsi kulttuuria myös havainnollinen retki taloushistorian maailmaan.

Myös eläinaiheet ovat kirjailijalle tärkeitä. Teos Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä tarinoita (2007) on tosipohjainen kertomuskokoelma Orasen perhepiiristä. Miljöönä on välillä Espanjan Aurinkorannikko, jonka kuuma ilmasto ja värikkäät ihmiset luovat puitteet värikkäille tapauskuvauksille, sekä kotoinen Suomi kylmine säineen ja kummine sattumuksineen.

Nimikkotarina kertoo pienen Sulo-koiran saapumisesta Orasten kotiin huolimatta kirjailijan aviomiehen estelyistä. Sulo matkustaa isosiskonsa Doriksen kanssa lentokoneessa Espanjaankin ja kokee siellä jos jonkinlaisia yllätyksiä. Kirjailija nimeää uuden koiransa Sulo Raittiiksi lopetettuaan alkoholinkäytön:

”Sulon ilmaantuminen humallutti minut. Pari kuukautta kuljin merkillisessä häikäistyneisyyden tilassa, onnen pilvissä. Koiranpennun hoivailu hyräytti naisellisuuden kukkaan, äidinvaistot heräsivät. Noissa huuruissa unohtui tyystin sellaisen aineen kuin alkoholin olemassaolo.”

Oranen sepittää koko joukon suomenkielisiä vuorosanoja rakkaiden lemmikkiensä suihin. Varsinkin alkuosansa myötä Sulo tuli taloon käy pesunkestävästä koirakirjasta, jonka lukijalta edellytetään pitkälti juuri koiraihmisen ominaisuuksia. Välillä kuvaukset ampuvat jopa yli, kuten Orasen kuvatessa koiriensa verisiä taistoja naapurikissojen kanssa.

Orasen teos lienee syntynyt kirjailijan edellisen romaanin Hehku (2006) vanavedessä. Vuolaat tarinat sisältävät muisteluja muun muassa kirjailijan avioliiton alkuajoilta, alkoholismin vähittäisestä synnystä, tupakoinnin lopettamisesta, Jaguarin omistajien itsemurha-alttiudesta sekä Orasten lukuisista ulkomaanmatkoista. Poliittista historiaa kirjailija viljelee kosolti perhetarinoidensa lomassa. Mukana on myös 1970-luvun vasemmistoradikalismin kuvausta, johon Oranen meni syvälle puolifiktiivisessä teoksessaan Kohtauspaikka Marinad (2004).

Kirjailijan aviomies, matkailuyrittäjänä pitkän uran tehnyt Jyrki Oranen on mukana lähes jokaisessa tarinassa. Espanjansa jo monta talvea viettänyt kirjailija ei kuitenkaan puhuttele miestään lainkaan nimeltä. Tämä korostanee koirien persoonia ihmisten sijaan.

Nostalgiseen sävyyn käynnistyy Orasen teos Hehku (2006), joka sijoittuu kauas suomalaisesta miljööstä, muttei suomalaisista. Espanjan lomakohteiden tunnelmista kertova romaani juhlisti Orasen 35-vuotistaiteilijajuhlaa 5.9.2006. Kirjailijan mittavaan tuotantoon mahtui siihen mennessä 20 romaania,novelleja, elokuvakäsikirjoituksia, satukirjoja ja TV-sarjoja.

”Jotain entistä, miltei unohduksiin hukkunutta, oli kihonnut naurun myötä pintaan: nukkavierua läheisyyttä, samansukuista kuin niiden iltahetkien viihtymys, kun perhe ennen television ja avioeron pakkohallintoa istui saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä flanelliset yöpuvut jo yllä. Avoimesta ikkunasta hiipi sisään kesäinen hämärä ja kuului satakielien luritus, ja vuoteissa tuoksuivat puhtaat, valkeat lakanat.”

Hehkussa kuvataan kepeällä tyylillä jaloistaan vammautuneen Sini Virran edesottamuksia hänen menettäessään yllättävästi isänsä ja periessään miljoonaomaisuuden ja suuren rakennusliikkeen. Tolaltaan mennyt nainen lähtee Espanjaan hoitamaan isänsä jälkeenjääneitä bisneksiä päiväjärjestykseen. Málagan Aurinkorannikolla Sini törmää moniin vereviin miehiin, joista useimmat ovat – suomalaisia!

Kolmekymppinen Sini myy hätäisesti isänsä miljoonatalon ja polttaa näppinsä uusissa asuntokaupoissa. Keinottelijoiden ja talousrikollisten ympäröimä nainen toilailee ja puntaroi asioilla, joita ei ole koskaan tarvinnut ymmärtää. Romaanin aikana Sinin henkinen ryhti nousee kuin aikuistuvalla linnunpojalla.

Pyörätuolilla yllättävän vauhdikkaasti liikkuva päähenkilö esitellään romaanin alussa tuhlaajatyttönä, joka palaa pitkän tauon jälkeen sukulaistensa pariin ja jonka kuvitellaan käyttäytyvän ison perinnön vuoksi mallikansalaisen tavoin. Orasen romaanikertoja (joka ei ole Sini itse) tuntuu alleviivaavan rikkinäisyyden moninaisuutta. Naispäähenkilö pohtii läpi romaanin vammaisuuttaan sekä läheisten ja ystävien suhdetta itseensä.

Sinin kolhiintunut ruumis on tapahtumien tärkein tulkinta-avain. Oranen kuvaa ja arvottaa esim. romaanin mieshenkilöitä Sinin aistitoiminnan ja kiihtymisasteen kautta. Romaanin lopussa rakkaus vie romanttisesti voiton vammaisuudesta vaaleanpunaisen hohteen ympäröityä romaanihenkilöt.

Hehkussa on varsin paljon historiallisen romaanin piirteitä. Oranen kirjoittaa vuolaasti mm. Espanjaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten arjesta ja menestyksestä, joskin myös näiden tappioista:

”Pimeät pesetat lähtivät liikkeelle, rakennusbuumi räjähti korkeuksiin ja hinnat syöksyivät niin nopeaan nousuun, ettei sitä kukaan ollut osannut etukäteen kuvitella. Köyhimmät suomalaiset huomasivat siipiensä katkenneen ja remuporukat katosivat. Suomalaisista etelässä tuli eurooppalaisia. Jäljellä oli nyt keskiluokka, pikkupaikkakunnilta eri puolilta eläköityneet tai yrittäjät, virkamiehet, insinöörit, opettajat ja hoitoalan henkilöt.”

Myös II maailmansota ja jälleenrakennusaika ovat kiinteästi Orasen viihderomaanin taustalla. Kaksi vanhaa aseveljeä kokee vuosikymmenten jälkeen sydäntä sykähdyttävän jälleentapaamisen Torremolinoksessa hotellin kuistilla. Kirjailija kertaa Virran suvun vaiheita sota-ajoista lähtien eri henkilöiden kautta. Mukana on kosolti korutonta kertomaa, joita vasten ajoittaiset onnenpotkut tuntuvat unenomaisilta. Antisankarillisia hahmoja Orasella riittää. Yksi näistä on pidetty peruskoulunopettaja, joka opettelee luopumisen taidon menetettyään isänsä, kotinsa, veljensä, sisarensa, lapsensa, vaimonsa, ammattinsa, nuoruutensa, ulkonäkönsä ja viimein terveytensäkin. Sini on ollut hänelle aina kuin enkelimäinen sanansaattaja toisesta, paremmasta todellisuudesta.

Synkkäsävyisistä jaksoista huolimatta vahva romanttinen lataus säilyy loppusivuille saakka lämpimänä ja hehkuvana. Valo seuraa pimeyttä ja päinvastoin. Tavoilleen uskollisena Oranen kirjoittaa jälleen erittäin jouhevaa tekstiä. Harlekiinimaisen kepeän kerronnan keskiöön nousevat ylväät adonikset, jotka pistävät vammautuneen naispäähenkilön veren liikkeelle ja sekoittavat tämän päivärytmit lähes päivittäin.

Kiintoisa kuriositeetti liittyy Orasen nimivalintoihin. Panemalla Sinin edesmenneen isän etunimeksi Valon ja lempinimeksi Valoisan kirjailija luo ironisen kuvan aurinkoisesta isästä, jonka salainen ja rikollinen menneisyys paljastuu suosikkitytölle järkyttävästi pala palalta. Vertaus Isä Aurinkoiseen eli Staliniin ei liene kaukaa haettu, jos ottaa huomioon Orasen vasemmistolaistaustan, josta hän on kirjoittanut puolifiktiivisen romaaninkin (Kohtauspaikka Marinad, 2004). Isä Aurinkoinen on saattanut inspiroida myös miljöön siirtoa Suomesta Aurinkorannikolle, jossa pimeät miehet onnistuvat monesti häivyttämään auringon Orasen naishenkilöiden mielistä.

Romaani Ketunpesä (2005) sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin ja jälkiselvittelyihin Suomessa vuosina 1944–1948. Ketunpesä on itsenäinen jatko Orasen Maan aamu –sarjalle, ja siinä on mukana joitakin sarjasta tuttuja henkilöitä. Tarinan keskiössä on yhtäältä saksalaisten sotilaiden kanssa ystävystynyt Ani-tyttö sekä hänen helsinkiläiset sukulaisensa, jotka seuraavat Suomen kohtalonhetkiä aitiopaikalta. Ani on romaanin pakolainen, joka kulkee kainalosta toiseen etsien epätoivoisesti turvaa ja onnea mutta monesti pettyen.

Toisaalta romaanihenkilöiksi on sommiteltu historiallisia kuuluisuuksia, kuten Yrjö Leino (1897–1961) ja Hertta Kuusinen (1904–1974).  Ketunpesä on versio Leinon ja Kuusisen dramaattisesta rakkaustarinasta, joka kulkee värikylläisen valtakunnanpolitiikan rinnalla. Romaanin alussa Leino ja Kuusinen saavat ennennäkemättömän mahdollisuuden tehdä politiikkaa huipputasolla ja toteuttaa vankilavuosiensa aikaan syntyneet visiot. Poliittinen kädenvääntö muodostuu vähitellen tauottomaksi jaakopinpainiksi.

Historiantutkija Marja Älli on havainnut, että kun Leinon ja Kuusisen keskinäiset välit olivat koetuksella poliittisten erimielisyyksien vuoksi, he koettivat lähestyä toisiaan kirjeiden avulla. Ambivalentit tunteet saavat Ketunpesän erikoisissa kirjeteksteissä sanamuodon mutta heijastavat samalla traagisia asetelmia avio-onnen kannalta. Tunteiden kuoltua ja Leinon alkoholisoiduttua pesäero on valmis. Venäläisten salamyhkäinen lähetystö Torni muodostuu Orasen romaanissa politiikan eminenssien näyttämöksi. Tornia isännöivästä kenraalieversti Zhdanovista tulee romaanissa pahuuden ruumiillistuma, jota vasten muut romaanihenkilöt saavat oikeutuksensa tai tuomionsa. Juuri hän on se Kettu, johon nimike viittaa: ovela lurjus vailla omaatuntoa ja hyviä aikeita.

Oranen osoittaa vastapuolelle vähintään yhtä älykkäitä pelureita, joille peli on tuttu ja säännöt selvät. Kirjailija kuvaa Urho Kekkosta ja J. K. Paasikiveä sankarihahmoina, jotka pelaavat hekin rumaa peliä mutta pelastavat paljon venäläisten juonitteluilta. Tavallaan Ketunpesässä on vastakirjan makua Jari Tervon loistavalle Myyrä-romaanille (2004).

”Kaikki oli pelkkää rupattelua, huulenheittoa, iänikuista ironiaa, jonka tarkoitus oli puhdistaa kokemukset tunteista, etäännyttää ne, suojata omaa itseä ahdistuksen ja pelon kosketuksilta. Vieraantuminen ja vieraannuttaminen, siinä oiva menetelmä julmina aikoina.”

Valvontakomission Torni esitellään käenpesänä, jossa on monta ovea ja jossa vilpittömät aatteen ihmiset joutuvat kärsimään sinisilmäisyytensä vuoksi. Leinon silmät avautuvat ennen ministeriyden loppua paitsi kommunistien asian tappiolle myös Hertan suuruudenhulluuden suhteen. Aatteen rappio syö ihmisen elämänhalun.

Sota-aikaisten yksityiskohtien kuvaajana Oranen onnistuu hyvin. Romaanihenkilöt kauhovat soppalautasilleen keittoa, jota on ryyditetty Liemivoima-nimisellä lihaliemen korvikkeella, ja tuskailevat yllättävää setelien leikkausta, joilla valtio ottaa 1946 pakkolainan kansalaisiltaan. Voimakkaiden tunteiden vellomisella Oranen säveltää moniäänisen sinfonian, jossa yksilöiden soolot tekevät oikeutta suurten massojen äänille ja liikkeille. Kirjailija ei kuitenkaan taida tarjota ennennäkemättömiä tulkintoja tai uusia tietoja esimerkiksi kommunistien toiminnasta sodanjälkeisessä Suomessa. Tieto ei jyllää, vaan emootiot.

Vieraannuttavasti Ketunpesässä on toisinaan unenomaisia ja ironisiakin matkakuvauksia, joissa kotimaan arkihuolien painamat romaanihenkilöt löytävät uutta ajattelemisen aihetta esim. Neuvostoliitosta. Näistä irvokkain on Leinon ja Kuusisen matka venäläiseen parantolaan, josta he löytävät Hertan isän Otto Wille Kuusisen sadunhohtoisten olosuhteiden keskeltä. Sinfoniaorkesterin soittoa ja iloisen seurueen ääntä kuunnellessaan Leino tokaisee, että täällähän on täydellistä – vain proletariaatti puuttuu. Kun Oranen kuvasi edellisessä romaanissa Kohtauspaikka Marinad (2004) kevyen peitellysti omia nuoruudenkokemuksiaan vasemmistopiireissä, välimatka samoihin ympyröihin on uutuudessa hieman kasvanut historiallisen kehyksen vuoksi. Aatteen palo kuitenkin mietityttää selvästi viihdekirjailijaa, joka kokee idealismin kaipaavan kokenutta tulkkia.

”Mustalla divaanilla poikittain kyyröttää Johannes Rossi, jota Rossoksi kutsuttiin, hänen entinen miehensä ja hänen lapsensa vastuuton isä, joka on palannut menneisyydestä hänen ristikseen, taakakseen, rangaistuksekseen.”

Miltä tuntuisi vastaanottaa henkilö menneisyydestä, jonka on pitkälti pyyhkinyt mielestä? Sellaiseen tilanteeseen joutuu Kohtauspaikka Marinad -romaanin  (2004) päähenkilö Nora Rossi, joka eräänä 1990-luvun alkuvuosien päivänä kohtaa entisen miehensä. Tiivistunnelmaisessa romaanissa mies ilmiselvästi pakenee jotain, mutta mitä? Menneisyyden haamu astuu sisään keskiluokkaisen naisen kotiovesta, ja keittiön ikkunasta erottuu varjostaja kadunkulmassa. Romaanin kiintoisimmaksi henkilöksi kasvaa myyttinen Rosso, joka monista virheistään ja itsetuhoisuudestaan huolimatta ei lakkaa kiehtomasta Noraa.

Kohtauspaikka Marinad sykkii aatteen paloa nuorisoradikalismin takaa. Letkeäkielinen jännitysromaani kertoo yhtäältä nuorista taistolaisista, jotka tempautuvat 1970-luvulla mukaan poliittiseen muotivirtaukseen ja kokevat pettymyksiä. Toisaalta romaanin nykyhetkessä eletään Neuvostoliiton ja Gorbatšovin syrjäyttämisen aikoja. Keski-ikään ehtineet entiset taistolaiset näkevät nuoruutensa ihanteiden murentuneen lopullisesti. Kirjailija parodioi sosialistista realismia taidekäsityksenä tekemällä Norasta vasemmistolaisen kulttuurikriitikon, joka ottaa etäisyyttä liikkeensä ponteviin taidelausuntoihin. Oman sukupolvensa suhdetta vasemmistoidealismiin Oranen on pohtinut muun muassa romaanissaan Anna, elämäsi (1987).

Nora antaa osan parhaista vuosistaan vasemmistolaiselle Tiedonantaja-lehdelle ja joutuu tahtomattaan mukaan säälittömään poliittiseen peliin. Nainen huomaa nopeasti ideologian voimakkaan ohjauksen lehdenteossa, ja tiukan journalistisesti työskentelevä nainen joutuu esimiestensä hampaisiin. Vääjäämättömän törmäyksen häämöttäessä Nora lähtee lehdestä ja muuttuu liikkeen hylkiöksi. Kuitenkin hänelle osoitetaan työpaikka venäläisen öljy-yhtiön eläkesäätiössä, mistä hän jää vuosikymmenen kuluttua vapaaksi kirjailijaksi. Nora käy enää harvoin ravintola Marinadissa, joka on helsinkiläisten taistolaistoverien kantapaikka.

On huomionarvoista, että romaanissa on henkilöinä lukuisia todellisia ihmisiä. Välillä autenttinen kerronta tosin muuttuu uutisvuotomaisen irvokkaaksi. Kirjailija kääntää henkilöasetelmia päälaelleen ja tekee henkilöistään maanpetturuuden suossa rämpiviä antisankareita. Oranen parodioi räväkästi historian siivillä muun muassa Neuvostoliiton sokeaa palvontaa, johon nuoret romaanihenkilöt ensin menevät mukaan mutta jonka mielettömyyden he myöhemmin ironisoivat. Noran entinen anoppi koettaa tasoittaa nuortensa Neuvostoliitto-ivaa sanomalla, että itänaapurissa on kaikkea, mitä ihmiset tarvitsevat; eiväthän kurjuuteen tottuneet ihmiset edes pyydä paljon. Nuoret reagoivat tähän hermostuneella naurulla. Lukuisat takautumat 20 vuoden päähän sekoittavat romaanikerrontaa pahasti. Poliittisesti aktiivisen vasemmistonuorison kuvauksena Orasen teos on aika raadollista luettavaa. Romaanissa ideat kantavat, vaikka liike häipyisi. Entisellä stalinistilla on edelleen Leninin Valitut teokset kirjahyllyssään. Vaikka Kohtauspaikka Marinad sisältää aika paljon viihteellisiä elementtejä, teos on Orasen tuotannon vakavahenkisimpiä. Teos on selvä avainromaani.

Raija Oranen tuli syksyllä 2003  parnassolle kahdella romaanilla. Näistä mustan huumorin sävyttämä Etusivun enkeli (Book Studio)sisälsi itse asiassa Orasen vanhan romaanin Isorintainen nainen (1992) uusissa kansissa ja uudella nimekkeellä. Melko ohueksi kuvaustavoiltaan jää Orasen romaani Bolero (2003), jossa seurataan 1980-luvun talouskasvua huippupaikoilta käsin katsottuna. Romaanissa verestetään viihteellisen romaanikerronnan keinoin lähimenneisyyden synkkiä kehityskulkuja, joissa vauhtisokeus yllätti monet talouspäättäjät ja poliitikot ja joista seurasi 1990-luvun taloudellinen taantuma.

Boleron päähenkilö on viisikymppinen vuorineuvos Sakari Haukila, joka huomaa tulevaisuuden viestintäteknologian kehittämismahdollisuudet ja lähtee kovin ottein muokkaamaan firmastaan alan edelläkävijää. Rinnastus Nokiaan on ilmeinen. Haukilan tarina vertautuu lisäksi melkoisesti Nokian ex-toimitusjohtajan Kari Kairamon traagisiin vaiheisiin. Romaanissa seurataan sivukaupalla Haukiloiden kotielämää, jossa onni ei hymyile ja luurankojen tanssi helisyttää raikuvasti kaappeja. Kun Oranen sekoittaa vielä Haukilan poliittisiin kuvioihin ja liike-elämään todellisia elinkeinoelämän vaikuttajia Casimir Ehrnroothista ja Paavo Väyrysestä lähtien sekä heittää Haukilan vaimon Pentti Linkolaa erehdyttävästi muistuttavan maailmanparantajan syliin, on kirjallinen sillisalaatti valmis nautittavaksi. Bon apetit!

Raija Oranen on vaihtanut säännöllisesti kustantajaa. Vuonna 1977 Weilin+Göösin kirjailijana aloittanut Oranen siirtyi 1987 Tammen leipiin ja 1995 Gummerukselle. 2003 hän palasi jälleen Tammen kirjailijaksi. Myöhemmin kirjailija siirtyi Teokselle. Vuoropuhelukerronnan hyvin hallitseva Oranen on kirjoittanut paljon sellaista TV-viihdettä, josta hänet tullaan muistamaan, jos kirjailijan kirjatuotanto joskus pääsee unohtumaan. Kirjoinakin julkaastut TV-sarjat Ruusun aika (1992) ja Puhtaat valkeat lakanat (1993–1994) ansaitsevat uusinnan vaikkapa digi-television kautta.

Teos Palatsi (2001) jatkaa Orasen vuonna 2000 aloittamaa Palladium-sarjaa. Sarjan nimi tarkoittaa upeaa korttelitaloa, jonka Grigori Zhukov –niminen saippuatehtailija rakennutti Ranskan Nizzaan vuosina 1928–1932.  Romaanisarja kertoo venäläisen Zhukovin suvun tarinan.

Sarjan ensimmäisessä osassa Miljonäärissä (2000) seurataan Grigorin ja Antonina Zhukovan ylellistä elämää Ristinsaaren palatsissaan Pietarin alueella. Kertojan ”silminä” toimi tavallaan nuori suomalainen Siiri-tyttö, jonka perhe palkkaa kotiapulaisekseen. Miljonäärin lopussa ensimmäinen maailmansota repii rikki vanhan Venäjän sekä Suomen. Zhukovit päättävät paeta punaista hallintoa Eurooppaan ja löytävät tiensä päätteeksi Pariisin. Palatsi sijoittuu 1920-luvulle, jolloin Zhukovit ovat kotoutuneet Ranskaan ja etsivät parempaa asuntoa. Antonina kaipaa uutta palatsia, jota Grigori alkaa poikansa kanssa rakennuttaa Nizzaan. Miljonäärimies Grigori keskittyy bisneksiinsä ja rakennusprojektiin ja vaimo alkaa kierrellä kahviloita Montmartrella ja Montparnassella. Molemmilla alkaa olla avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Orasen Antoninassa on jonkin verran Flaubertin rouva Bovaryn piirteitä. Koti-ikävää poteva nainen kulkee miesten perässä ja pettyy useasti ranskalaisiin kaksilahkeisiin. Jo Miljonäärin Pietarissa alkanut traaginen perheasetelma jatkuu Pariisissa ja Nizzassakin. Siirillä on jälleen tärkeä sivuosansa ristiriidoistaan kärsivien aviopuolisoiden välissä.

Oranen on kirjoittanut tyylilleen uskollisena kevyen ja viihteellisen lukuromaanin. Teksti etenee ilmavasti, kieli on sujuvaa. Romanttiset tunnelmat ovat konkreettisia. Orasen henkilöhahmot eivät syvene kovinkaan problemaattisiksi. Syvällistä henkilökuvausta enemmän kirjailija on panostanut ajankuvaan ja miljööseen. Onhan sarjakin nimetty paikan mukaan.

Ruletti (2002) on Palladium-sarjan päätösosa. Edellisistä osista tuttu Siiri Haavisto kasvaa Ruletin päähenkilöksi ja Zhukovin miljoonaomaisuuden perijäksi. Romaanisarjan kevyt tyyli jatkuu läpi sarjan. Ruletti kertoo toisen maailmansodan ajasta ja jälleenrakennusvaiheesta. Romaanin ja koko trilogian tapahtumat päättyvät vuoteen 1953 (vrt. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia!). Ruletti vie lukijansa halki läntisen Euroopan kuohuvana aikana, jolloin valtioiden rajat muuttuivat tämän tästä. Viihteellisen lukuromaanin tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja voimakkaalla kertojanotteella.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Opettaja-lehdessä.

Romaaniklassikko keskenkasvuisen miehen sodasta

01 torstai Mar 2012

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

book review, Die Blechtrommel, Günter Grass, Oili Suominen, Peltirumpu


Günter Grassin kuva: John Macdougall/AFP/Getty Images

Oili Suomisen kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kulttuurirahasto

Günter Grass: Peltirumpu. Alkuteos Die Blechtrommel (Saksa1959). Suom. Oili Suominen. Otava 2009.

Saksalaiskirjailija Günter Grassin (s. 1927) tehokeino on ollut liittää yllättäviä tapahtumasarjoja historiallisiin kehyksiin. Samantyyppinen historiallinen romaani on tavallinen myös esimerkiksi virolaisen Jaan Krossin (1920-2007) tuotannossa (muun muassa Rakkaat kanssavaeltajani).

Grass havainnollisti Peltirummussa (Die Blechtrommel, 1959) kansallissosialistien hirmuteot ja Keski-Euroopan valtavan mullistuksen vastuuttoman ulkopuolisen näkökulmasta. Peltirummussa pienikokoinen danzigilainen Oskar Matzerath kulkee toisen maailmansodan läpi sivustakatsojana ja tekee kauheasta onnettomuuksien vyyhdistä hätkähdyttäviä tulkintoja. Myös toista maailmansotaa edeltävästä ajasta Oskar piirtää havainnollisia kuvia rummuttaessaan todellisuutta esiin:

”Yksinkertaisella, lelukaupoissa ja tavarataloissa myytävällä peltirummulla ei ole lainkaan helppo rummuttaa esiin joella melkein horisonttiin saakka lipuvia tukkilauttoja. Silti onnistuin rummuttamaan esiin puutavarasataman, joenpolvissa uiskentelevat ja kaislikkoihin juuttuneet ajopuut, vähällä vaivalla myös Schichaun laivatelakan, Klawitterin telakan ja monien useinkin vain korjauksia tekevien laivatelakoiden altaat, veturi- ja vaunutehtaan romuvaraston, margariinitehtaan härskinhajuiset kookosvarastot, kaikki tuntemani Makasiinisaaren kolkat.”

Oskarin äiti on luvannut pojalleen joka vuosi syntymäpäivälahjaksi uuden peltirummun, joka haetaan paikalliselta juutalaiselta lelukauppiaalta. Oskar soittaa peltirumpujaan yhteensä 17 vuotta. Natsihallinnon myötä Danzigissakin aletaan soveltaa räikeitä rotuoppeja, ja niin lelukauppiaan kauppa tuhotaan mielivaltaisesti.

Peltirumpu sisältää kosolti tavallisesta sotaromaanista vieraannuttavia elementtejä. Romaanin edetessä realistiseen kerrontaan sekoittuu paljon maagisia ja fantastisia aineksia, jotka samalla ironisoivat realistisen kerrontaperinteen. Esimerkiksi romaanin päähenkilö ja minäkertoja päättää lopettaa pituuskasvun kolmivuotiaana. Hän on 94 senttimetriä pitkä 21-vuotiaaksi asti, jolloin pituuskasvu alkaa mystisesti uudelleen.

Oskarilla on ihmeellisiä voimiakin: hän onnistuu rikkomaan äänellään lasia jopa pitkän matkan päästä. Oskarin silmissä hänen kotinsa hajoaa käytännössä jo ennen sotaa, kun äiti sortuu vuosia kestävään aviorikokseen ja lopulta kuolee tapaturmaisesti. Tarkkasilmäinen poika panee merkille äidin rakastajan Jan Bronskin epäillen tätä oikeaksi isäkseen.

Asetelman irvokkuutta lisää se, että äiti käy vuosia ripittäytymässä syntielämästään viikonloppuisin katoliselle papille. Oskar menee itsekin toisinaan kirkkoon ja tarkkailee Jeesuksen patsasta alttarille. Hän hämmästyy huomatessaan, kuinka paljon Jeesus muistuttaa hänen oikeaa isäänsä Bronskia!

Romaanin aikana Oskar käy läpi murrosiän, rakastuu isänsä tulevaan vaimoon ja siittää tämän kanssa lapsen, Kurtin, joka sodan päättyessä on neljävuotias. Peltirummun ironisia asetelmia on se, että kukaan ei usko pienikokoisesta Oskarista olevan isäksi. Niinpä Kurtin isäksi ajatellaan Oskarin isää Alfredia, joka ei ole edes Oskarin isä.

Kirjailijan oivallus jättää Oskarin vuosiksi kasvuhäiriöiseksi oli nerokkaan parodinen kannanotto kehitysromaanin lajityypistä: entä jos päähenkilö ei kehitykään vuosien aikana lainkaan? Irvokkaasti Oskar syntyy valmiina, järki ja mieli hereillä. Myöhemmin Oskar joutuu Bronskin kanssa raa’an kaupunkisodan keskelle, kun saksalaiset kodinturvajoukot ja Puolan armeija taistelevat Danzigin hallinnasta. Siellä miehen ikään tullut kääpiö näkee ensimmäisen kerran sodan todelliset kasvot läheistensä kautta. Heidän pelokas ja surullinen ilmeensä tekevät lähtemättömän vaikutuksen.

Sodan aikana Oskar pestautuu mukaan armeijan propagandaosaston rintamateatteriin, joka hauskuuttaa armeijan yksiköitä niin kotirintamalla kuin miehitetyssä Ranskassa. Oskarin verrattomat taidot rummuttaa rytmikkäästi ja rikkoa äänellään lasia pääsevät teatterissa täysiin oikeuksiinsa. Romaanihenkilöt saattavat nauttia täysin rinnoin pommisuojassa teatteriesityksestä samaan aikaan, kun ilmapommitus tekee selvää jälkeä lähiympäristöstä.

Oskarin naiset ovat Grassin romaanin kiintoisimmasta päästä. Heidän kohtalonsa on pääsääntöisesti kuolla nuorina. Saksalaiskirjailijan kerronta on aika ajoin melkoisen rivoa, vaikka romaanikertoja esittelee lukuisat sukupuoliaktit verraten peitellysti ja lapsenomaisesta kokemuspiiristä katsoen ironiseen salaperäisyyteen verhottuina. Tästä huolimatta Peltirumpua syytettiin ilmestymisaikanaan pornografiseksi. Tämän vuoksi Bremenin senaatti peruutti romaanille jo myönnetyn kirjallisuuspalkinnon.

Grassin kirjoja on suomennettu tähän mennessä seitsemäntoista, niistä viimeksi kirjailijan muistelmalliset teokset Sipulia kuoriessa (Beim Häuten der Zwiebel, 2006, suom. 2007) ja Taikalaatikko (Die Box, 2008, suom. 2009). Peltirumpu ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1961 Aarno Peromiehen kääntämänä. Grassin tuotantoa paljon suomentaneen Oili Suomisen uusi suomennos on selväkielinen, havainnollinen ja tiivis; Grassin kielellinen ilotulitus on saanut erinomaisen suomenkielisen tulkin.

Eräs Peltirummun keskeinen aihepiiri liittyy sotaa edeltävän ja sodanjälkeisen Puolan eroihin ja samuuksiin. Oskar alkaa etsiä kotimaataan samalla, kun Hitler ja Stalin jakavat Puolan kahtia. Myöhemmin sama tapahtuu toistamiseen ja ohjussiilot valtaavat Puolan, jonka menneisyyttä Oskar ei ole unohtanut. Peltirumpu on osa Grassin Danzig-trilogiaa, jossa ilmestyivät myös romaanit Kissa ja hiiri (Katz und Maus, 1961, suom. 1962) ja Koiranvuosia (Hundejahre, 1963, suom. 1964).

Saksalaisen Danzigin runsassanainen ja yksityiskohtainen kuvaus oli ollut Grassille itsetarkoitus. Kuten Jukka Koskelainen huomauttaa romaanin jälkisanoissaan, kirjailija pystytti romaanillaan kirjallisen muistomerkin kaupungille, jonka tärkeimmät rakennukset nähtiin sodan päätyttyä entisöinnin arvoisiksi mutta jonka asukkaat ja kadunnimet vaihdettiin puolalaisiksi. Romaanin suuren suosion myötä kirjalliselle maailmankartalle siirtyi saksalainen Danzig, ei puolalainen Gdansk.

Grassin esikois- ja läpimurtoromaanissa jotkin ironiset heitot kirjallisuushistoriaan värittävät vähitellen synkkenevää, kaoottista sotakuvausta. Yksi niistä on tilanne paljon ennen sotaa, kun Oskar saa valita tuttavanaisen kirjastosta kaksi mieleistään kirjaa. Hän on oppinut lukemaan jo vuosia aiemmin mutta teeskennellyt ympäristölleen, ettei osaisi. Pitkän pohdinnan jälkeen Oskar valitsee Rasputinin ja Goethen teokset ja lukitsee samalla oman tulevaisuutensa tietynlaisen kirjallisen suunnan mukaan:

”Tuo kaksoisote löi lukkoon tulevan elämäni, ainakin sen osan elämää, jota tahdoin elää rummutuksen ohella. Vielä nykyäänkään – kun Oskar sivistystä janoten houkuttelee huoneeseensa vähin erin mielisairaalan koko kirjaston – en piittaa Schilleristä ja kumppaneista vaan horjun Goethen ja Rasputinin välillä, henkiparantajan ja kaikentietäjän välissä, naisia hurmanneen synkkämielen ja kovin kernaasti naisista hurmaantuneen valoisan runoruhtinaan välissä.”

Katolisen kirkon suuntaan Grassin romaani sisältää paljon tahatonta ja tahallista ironiaa ja sarkasmia. Katolisista poiketen Oskarilla on kreikkalaiset jumalat (Dionysos ja Apollon), joilta poika kysyy neuvoa elämänsä pulmissa ja risteyskohdissa. Silloin harvoin kun Oskar käy katolisessa kirkossa, hän keskustelee alttarin Jeesuksen kanssa, tosin eri tavalla kuin vaikkapa Giovanni Guareschin isä Camillo. Sodan lopulla Oskar panee rumpunsa alttarin Jeesuksen syliin reisien päälle. Kuinka ollakaan, Kristus-figuuri ottaa rumpupalikat käteensä ja alkaa rummuttaa – eikä ollenkaan huonosti!

Peltirummun hartaita katolisia lukijoita ei paljon miellyttänyt sekään, että kirjailija kuvasi Jeesusta taivaallisena kaasumiehenä tai Oskaria Jeesus-nimisenä poikajengijohtajana. Kirkonmiehet esittivät paheksuntansa myös julkisesti. Peltirummun ”oikeasta” pituudesta on väännetty kättä 50 vuotta. Vuonna 1959 lukuisat ylistävät kritiikit saivat painokkaan vastineen, kun saksalaisten kirjallisuuskriitikoiden kärkinimi, itse Varsovan getosta pelastunut Marcel Reich-Ranicki sanoi Grassin teoksen olevan kaksisataa sivua ylipitkä.

Teoksen aiheeseen ja tyyliin olisi mielestäni voinut tuoda arvokasta painokkuutta se, että romaanin lopusta olisi karsittu pois sodanjälkeisen ajan vuolas kuvaus. Tämä olisi merkinnyt joka romaanin kolmannen osan poistoa tai sen julkaisemista erillisenä teoksena.

Yksi avainsana Peltirummun tulkintaan ja ymmärtämiseen on mielisairaus. Asia selvenee jo ensimmäiseltä sivulta, jossa eletään Oskarin nykyaikaa: mielisairaalan potilaaksi joutunut minäkertoja muistelee lapsuuttaan, vanhempiaan, sotaa ja peltirumpujaan.

Kiintoisaa on romaanin omaelämäkerrallisuus, jota kirjailija on korostanut Sipulia kuoriessa –teoksessaan. Grass kirjoitti Peltirummun Pariisissa vuosina 1957-1959. Koskelainen osoittaa yhdeksi selvimmistä kirjallisista vaikuttimista H. J. C. von Grimmelhausenin 1600-luvulla julkaiseman barokkiteoksen Seikkailukas Simplicissimus, jossa nimihenkilö selviytyy lukuisista hengenvaaroistaan kuin ihmeen kaupalla. Toinen yhtenevyys Peltirumpuun on se, että sotiminen kuvataan absurdina ja kaoottisena ilmiönä, vailla minkäänlaista järjen hiventä.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 22.7.2009.

Blogin tilastot

  • 71 977 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Selkokirjailija Tuija Takala muokkasi klassikkorunoista uusia versioita
  • Andy Weir sepitti teknotrillerin lähitulevaisuuden kuuelämästä
  • Anneli Kannolle kirjoittaminen on parhaimmillaan todellinen flow-kokemus
  • Mikä on Theseuksen henki?
  • Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan kosketti kohtalokuvauksellaan
  • Ylväs kummitustarina sateenkaariperheen kotipiiristä

  • Jari Olavi Hiltunen
marraskuu 2012
ma ti ke to pe la su
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  
« Lok   Jou »

Arkistot

  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • Toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • Toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • Toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • Toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • Toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • Toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Keijo Leppänen – Vaimokeskeinen kirjailija elämän arjen ja pyhyyden äärellä
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Dan Brown – Mahtinäyttämöiltä sähköpostisuojauksiin ja vapaamuurarien salaisuuksiin
  • Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä
  • Pia Rendicin rohkeaa seksipuhetta kristityille
  • George R. R. Martin - goottilaisen fantasian eeppinen mestari
  • Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho
  • Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle
  • Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa
  • Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

#amisreformi 1700-luku 1950-luku Aamulehti Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Alivaltiosihteeri Altered Carbon amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Arja Palonen Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen author interview autobiography autofiktio Bagdadin prinsessa Baudolino bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Ensio Lehtonen Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass Hain series Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Heidi Liehu Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lappi Lars Levi Laestadius Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Peura Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko Kilpi Marko Tapio Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki mielisairaala Mihail Bahtin Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series Natasha Vilokkinen Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkävuosi Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti oppaat Orhan Pamuk ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Sami Heino Samuli Antila Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Taneli Junttila Tapio Koivukari Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen Troikka Tuija Takala Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS työelämä Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 71 977 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Peruuta
Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy