Avainsanat

, , , , , ,

mr_smith-seppala_juha-19229358-frntJpetri-tamminen_pic_gif_8rikosromaanivalkoinenkääpiötaavisoininvaara

Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012.

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö. Otava 2012.

Petri Tamminen: Rikosromaani. Otava 2012.

Porilaisen Juha Seppälän (s. 1956) uutuusromaani Mr. Smith on kirjailijan 23. kaunokirjallinen teos. Kyseessä on suurella tunteella kirjoitettu veijariromaani, joka yhdistelee uutta todellisuutta vanhaan ja kaikkien tuntemaan historiaan.

Romaanin päähenkilö Mr. Smith on arvoituksellinen hahmo, joka kulkee ajasta ja paikasta toiseen ihmeellisesti. Hän on maailmanparantajien kellokas, joka pystyy ratkomaan ongelman jos toisenkin.

Kaikki alkaa Pietarista 1891 ja päättyy nyky-Suomeen. Matkalla kertoja esittelee neljä päähenkilöä, joiden elämänpolut risteävät. Fiktiivinen kirjailija ja Seppälän mahdollinen alter ego Erkka Torro muotoilee todennäköisesti kirjailijan oman kirjallisuuskäsityksen ytimen:

”Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta, monesti rumaa ja käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä.”

Uusi Seppälä on kohtuullisen vaikeatajuinen kuten aina. Ajatukset monesti sinkoilevat tajunnanvirtamaiseksi sekamelskaksi, jonka seuraaminen käy työstä. Kerronnasta erottuu väläyksiä muun muassa yhteiskunnallisten rakennemuutosten vaikutuksista kansalaisvaltion nousuun ja tuhoon.

Joidenkin mielestä Seppälän piti voittaa Finlandia-palkinto romaanillaan Paholaisen haarukka (2008). Tietyssä mielessä Mr. Smith on jatkoa loistavalle Finlandia-ehdokkaalle. Molempien teosten kerronnassa näkyy pitkään kirjoittaneen proosamestarin kynänjälki.

Dekkarisarjan päätös

Taavi Soininvaaran (s. 1966) uutuusdekkari Valkoinen kääpiö päättää Leo Karasta kertovan 4-osaisen romaanisarjan. Sarjan edelliset osat ovat Kriittinen tiheys (2009), Pakonopeus (2010) ja Punainen jättiläinen (2011). Soininvaaran dekkarisarjan keskiössä ovat kansainvälinen asekauppa sekä laajalle yhteiskunnan rattaisiin levinnyt korruptio.

Soininvaaran maailmanluokan trillerit vetävät vertoja esimerkiksi Ilkka Remeksen menestysteoksille tai amerikkalaisille teknotrilleristeille (esim. Tom Clancy, Larry Bond, Michael Crichton). Soininvaaran eduksi täytyy laskea valtava taustatyö ja melkoisen henkilökaartin kuljettaminen romaanista toiseen.

Uutuudessa asianajaja Kati Soisalon vuosia kestänyt taistelu Vilma-tyttärensä puolesta päättyy katkeransuloisesti ja Leo Kara pääsee vanhempiensa todellisen taustan jäljille. Karan ja Soisalon henkilökohtaisten kujanjuoksujen lisäksi seurataan valtiomiesten ja huippupoliitikkojen likaista peliä, jossa pelinappuloina käytetään miljardiomaisuuksia, aseita ja lapsiorjia. Vihoviimeiseksi pelialustaksi paljastuu avaruus, jonka hallintaan pyritään keinoja kaihtamatta.

Venäläisten pyörittämän Mundus Novus –rikollisjärjestön matkassa unohtuvat normaalit ihmisolot ja –lait. Kyyninen kertoja kohtelee hyytävällä tavalla lähes kaikkia rikollisjärjestön jäseniä ja asiamiehiä.

Onnettomat miehet

Jos Juha Seppälän päähenkilö kykenee ratkomaan lähes kaikenlaisia ongelmia, Petri Tammisen (s. 1966) uutuusteoksesta Rikosromaani löytyy tälle täydellinen vastakohta. Hermann Ångström on tihutöiden mestari, joka häiriköinnillään pilaa monelta päivän eri puolilla Helsinkiä ja myös muualla.

Ångströmin vastapoolina on komisario Usko Vehmas eli poliisi, joka on päättänyt keinoja kaihtamatta saada suomalaisia terrorisoivan ankeuttajan kiinni. Lisäpontimena ovat turnausväsymys ja poliisintyön varjopuolet:

”Vehmas oli kyllästynyt rikoksiin. Niiden lumous oli hänestä ansiotonta. Kiinnostavalta hänestä tuntui enää se, millaista kinttupolkua pitkin kulloinenkin kuulusteltava oli kamarille päätynyt. Useimmista tuon polun vaistosi niin kuin joskus jo sadan metrin päästä näkee, että tuo tyyppi pummaa tupakkaa. Mutta Åangströmistä Vehmas ei saanut otetta.”

Rikosromaani on kertomus onnettomista yöihmisistä ja heidän pimeistä puolistaan ja teoistaan. Kertoja on näille armelias ja ymmärtäväinen: päiväihmisen pitää hosua ja höpöttää, mutta yöihminen voi antaa itselleen anteeksi.

Kertoja elää sympaattisesti henkilöiden mukana lokakuusta seuraavaan kesäkuuhun. Esimerkiksi Vehmas näyttäytyy ikääntyneenä, onnettomana yksinäisenä sutena, jolle juhlapyhät ovat ankea masennusloukku.

Tammisen yhdeksäs kaunokirja säväyttää filosofisena lukuromaanina. Kerronta on tälläkin kertaa verraten lakonista ja tiivistä, kieli värikästä ja jopa kohtikäyvää. Kertomuksesta löytyy aimo annos sellaista tenhoa, jonka myötä Rikosromaanista kehittyy humoristisen rikossadun sijasta ajatuksia herättävä henkilökuva ja erittely rajojen rikkomisen ja onnellisuuden pelisäännöistä.

– – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Opettaja-lehdessä 30.11.2012.

Advertisements