Avainsanat

, , , , , ,

havu&linna

Yksi kiintoisimmista päivämääristä suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiassa on 19.12.1954. Tuona sunnuntaina näet ilmestyi Helsingin Sanomissa kriitikko Toini Havun arvostelu Väinö Linnan uutuusromaanista Tuntematon sotilas. Arvostelullaan Havu pääsi kirjallisuushistoriaan lähtemättömällä tavalla.

Kuuluisan möhläyksen äärellä moni unohtaa, että Toini Havun (1908-1998) ura Hesarin kirjallisuuskriitikkona on enemmän kuin hatunnoston arvoinen. Hän kirjoitti kirja-arvosteluja Suomen johtavaan päivälehteen vuodet 1946-1962, siis yhteensä kuusitoista vuotta. Häntä katsottiin ylöspäin, kun haluttiin tietoa vaikkapa lasten- ja nuortenkirjojen parhaimmiston rankkaamiseksi.

Havun kaltaisia kirjallisia makutuomareita on nykyään harvassa. Vaikka edusti valtalehteä, Havu jäi Tuntemattoman murskakritiikkinsä kanssa kuitenkin yllättävän yksinäiseksi muihin kriitikoihin nähden. Kritiikit Linnan teoksesta olivat näet lähinnä myönteisiä, osa jopa haltioituneita. Keskustelu Tuntemattoman sotilaan ympärillä laajeni nopeasti tavalla, jota ei ollut ennen nähty. Kyseinen kirjallisuuskeskustelu havainnollistaa kiintoisasti 1950-luvun kirjallista elämää Suomessa.

Huono kritiikki?

Kirjoittiko Havu Tuntemattomasta huonon kritiikin ilman kirjallisia ansioita? Arvostelusta huomaa kriitikon lukeneen Linnan teoksen perusteellisesti. Havun näkökulma sotakirjaan oli taustoittava, laaja-alainen ja tyylitietoinen. Kriitikko etsi uutuusromaanista ansioita ja puutteita ja arvotti teoksen havaintojensa perusteella. Havu koki myös ilmeistä kasvatusvastuuta eli piti tehtävänään kertoa kirjailijalle, missä tämä oli onnistunut, missä ei.

Kriitikko oli antanut arviolleen raflaavan otsikon ”Purnaajan sota”. Kritiikin kärki kiteytyi ilmauksiin ”purnaaja” ja ”sammakkoperspektiivi”. Havu kritisoi Linnaa juuttumisesta yksittäistapauksiin ilman laajempaa näkemystä. Kriitikon ylimielinen sävy oli silmiinpistävä. Havu yhtäällä eksplikoi ja toisaalla implikoi tietävänsä, millaisen kunnon sotakirjan piti olla. Hän väitti, ettei Linnalla ollut hajuakaan jatkosodan makrohistoriasta eikä hänellä sen vuoksi ollut kykyä tehdä päätelmiä sodan laajemmasta todellisuudesta ja ”lopullisista totuuksista”. Linnan muihin teoksiin (Päämäärä, Musta rakkaus) kriitikko ei viitannut kertaakaan.

Havun ylistävien ja parjaavien ylisanojen ambivalenssi oli häiritsevän suuri. Yhtäällä hän kehui Linnaa loistavaksi tyyliniekaksi ja erinomaiseksi henkilökuvaajaksi. Toisaalla hän sanoi Linnan kirjoittaneen niin karmeata sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa. Linnan kuvaaman yksilöiden sodan Havu teilasi ala-arvoiseksi: eihän siihen olisi kannattanut näin paljon paukkuja haaskata.

Havu kohteli kirjailijaa kokonaisuudessaan varsin säälimättömästi. Hänen mielestään Linna ei ollut vapautunut purnaajan sodanaikaisista aggressioista. Miten hänen romaanihenkilönsä olisivat siis voineet käyttäytyä ylevämmin? Purnaajien sota on yksilöiden sodan irvikuva, Havu tiivisti kritiikkinsä kärjen.

Kriitikko norsunluutornissa

Jos kirjallisuuskritiikillä nähdään kasvatuksellista merkitystä laajan kansan sivistyksen edistämiseksi, Havun Tuntematon-kritiikki käynee kouluesimerkiksi. Kriitikon kirjailijaa kohtaan suuntaama ylimielisyys näet kohosi vielä toiseen potenssiin hänen puhutellessaan arvostelun potentiaalisia lukijoita. Havu antoi jopa kasvatuksellisia lukuvinkkejä niille, jotka katsoivat Linnan kuvanneen todellista suomalaista sotilasta.

Näin kriitikko todella osoitti olevansa kansankunnan kaapin päällä norsunluutornissa, josta näkyi yhtä aikaa pitkälle, syvälle ja moneen suuntaan. Havun arvostelusta olisi moni rintamamies voinut hermostua niin, että Hesari olisi lentänyt saman tien uunin pesän täytteeksi. Kriitikko näet leimasi sodankäyneen kansan luonnonlapsen asteella oleviksi purnaajiksi, joiden sitkeää kestävyyttä hirvittävissä sota-oloissa sopi vain ihmetellä.

Havu selitti tämän ”ihmeen” hengen voitolla aineesta: suomalaiset olivat kestäneet jatkosodan karmeudet isänmaallisuuden ja vapauden aatteiden siivittäminä, vaikka olivat henkisesti ja kulttuurisesti muiden kansojen alapuolella. Tällainen kansa tarvitsi Havun mielestä kunnon kirjailijoita, eikä Linnan kaltaisia materialisteja, joille henkevä ja idealistinen kansankuvaus ei ollut itsetarkoitus.

Romanttinen vastakirja

Joka yhden painaa alas, nostaa toisen ylös. Havu nosti kohuarvostelussaan sotakirjallisuuden huipulle Jussi Talven puolitoista kuukautta aikaisemmin julkaiseman sotaromaanin Ystäviä ja vihollisia (Otava). Millainen teos oli Talven romaani, jota huippukriitikko piti yhtenä aikansa parhaista sotakuvauksista?

Jussi Talvi (oik. Yrjö Johannes Talvio, 1920-2007) teki elämäntyönsä kirjailijana ja päätoimittajana. Talven kirjallinen tuotanto on mittava: yhteensä 40 tieto- ja kaunokirjaa. Romaani Ystäviä ja vihollisia kertoo lähinnä suomalaisten aseveljeydestä saksalaisten kanssa. Romaanin varsinaisia päähenkilöitä ovat tykistön luutnantti Honka ja saksalaiset kapteeni Breise ja majuri Welke. Ystävien ja vihollisten loppuhuipennus tapahtuu Lapin sodassa, jolloin saksalaisten ja suomalaisten aseveljeys päättyy karulla tavalla.

Sotakirjallisuuden traditioista tulee Talven romaania lähimmäksi idealistis-eeppinen perinne. Kansallisromantiikan maailmasta nouseva sotakirjallisuuden laji sai monta II maailmansodan kuvaajaa mukaansa, muun muassa kaukopartiokuvaajia, kuten Juhani Niemi on todennut Suomen Kirjallisuushistoriassa. Tuntematon sotilas edusti puolestaan realistista sotaromaania.

Toini Havu ylisti Talven kerrontaa jo Helsingin Sanomien uutuusarviossaan (23.10.1954) kutsuen Ystäviä ja vihollisia muun muassa ”monumentaaliseksi, suurimittaiseksi sotaromaaniksi, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitettäne”. Arvostellessaan vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Tuntematonta sotilasta Havu käytti Talven romaania tulkinta-alustana: Linnan uutuus oli monin verroin tätä huonompi. Arvostettu makutuomari löysi Jussi Talvelta sellaisia kirjailijanominaisuuksia, joita hän olisi suonut Linnallakin olevan: selvän perspektiivin, suuret näköalat, eettisen selvänäköisyyden, oikean henkisen asennoitumisen sekä terävän kyvyn tehdä oikeita johtopäätöksiä. Näiden ansioiden vuoksi Talvi onnistui Linnaa paremmin luomaan ”todistusvoimaisen sotaromaanin”, joka olisi käynyt historiallisesta sotadokumentista.

Jussi Talvi oli pyrkinyt sotaromaanissaan korkeisiin ja kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita mukaillen suomalaiset sotilaat kuvattiin maailman parhaina, joiden sotataitoa, aseita, asenteita ja elämäntapoja jopa saksalaiset ihannoivat. Jos Väinö Linna pyrki ja onnistui muuttamaan suomalaisten luutuneita käsityksiä kaunokirjallisen sotakirjan kuvauskohteista, Jussi Talvi ei sitä vastoin pyrkinyt antamaan tähän mitään uutta. Hän pidättäytyi tutussa, turvallisessa ja konventionaalisessa.

Mihin kritiikki vaikuttaa

Mitä vaikutusta Havun Tuntematon-kritiikillä oli? Korkeakirjallisissa piireissä juuri Havun kritiikki käynnisti kuukausia kestäneen sotakuvauksia koskeneen keskustelun, jolle on myöhemmin annettu nimitys ”Suomen kirjallisuuden jatkosota”. Huomattavaa on se, että keskusteluun osallistui toki paljon muitakin kuin varsinaisia kirjallisuusoppineita ja –ihmisiä. Jopa sotilaat ja poliitikot halusivat hekin valaista käsitystään ”oikeasta” sotakirjallisuudesta julkisen keskustelun riepoteltavaksi.

Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.” (suom. Antti Nuutinen)

Havu oli aivan oikein haistanut Linnan lähteneen kirjalliselle sotaretkelle Runebergia vastaan. Kirjallinen jatkosota onkin nähtävissä tietynlaisena jatkumona sille kaunokirjalliselle kansankuvauspolemiikille, joka oli aikaisemmin kärjistynyt ennen muuta 1870-luvulla Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestyessä.

Havun jyrkät äänensävyt löytävät vastineensa August Ahlqvistin surullisen kuuluisasta kritiikistä, joka aiheutti Kiven vakavan masentumisen. Kansallisromanttisen kriitikon kirves kalahti jälleen pahemman kerran realismin kiveen. Ja jos kritiikin kirves jämähtää kunnolla kaunokirjalliseen kiveen, ei kukaan lähde sitä irrottamaan.

1950-luvun kirjallinen elämä sai Linnan sotaromaanista todellista pontta. Stormbomin kuvaamat Tuntemattoman myyntiluvut kasvoivat ennätyksellisiksi: teosta myytiin vuodessa 175 000 kappaletta. Tuntui kuin kansa olisi saanut vihdoin luettavakseen pitkään odottamansa romaanin, joka aukoi hienosti vanhoja, poissuljettuja kipupisteitä ja antoi synkkiin kysymyksiin uskottavia vastauksia. Sitä vastoin Ystävien ja vihollisten maine ja myynti jäivät aikanaan pieniksi ja jälkipolvet tuskin muistavat koko teosta. Miksi Havun painokas sana ei painanut mitään myöskään Ystävien ja vihollisten kohdalla?

Jälkitutkimuksen valossa voi todeta Talven teoksen jääneen unohduksiin käytännössä enemmän siksi, että se kuului kirjallisen jatkosodan häviäjien joukkoon. Luulen siitä pitäneen monen muunkin kuin Havun kaltaisten konservatiivikriitikoiden. Lukeva kansa oli kuitenkin alkanut etsiä uudenlaista sotakerrontaa, eikä rivimiehen näkökulmaan enää kaivattu romanttisia näköaloja tai lähtökohtia. II maailmansodan kuvauksessa realismi ilmeisesti puri paremmin kuin vanha kansallisromanttinen tai uusi moderni kirjoitusote. Veijo Meren Manillaköysi (1957) tosin osoitti kansan pystyvän lukemaan myös modernistisia sotakuvauksia.

Talven ja Linnan romaaneissa on nähtävissä myös isoja mentaliteettieroja. Avain Tuntemattoman sotilaan ymmärtämiseen on kansanomainen mentaliteetti, kuten Jyrki Nummi on osoittanut Suomen Kirjallisuushistoriassa. Linnan maailmankuvan ytimenä oli yhtäältä vieroksua ylhäältäpäin annettua kasvatusta, vastustaa korkeakulttuurisia malleja ja toisaalta esittää tavallisen ihmisen elämä sinänsä arvokkaana.

Voidaanko tästä johtaa analogia myös ohjailevaan tai kasvattavaan kirjallisuuskritiikkiin? Nummen mukaan Toini Havun lanseeraama sammakkoperspektiivin käsite avasi näkymän suomalaisen yhteiskunnan paljolti kätkettyihin rakenteisiin. Suomen alempien yhteiskuntaluokkien kulttuurinen aktiiviteetti ja itsemäärittelyn tarve saivat Linnalta ikään kuin luvan toimia sammakkoperspektiivistä käsin. Tämä loi työläiskirjailijoille ennennäkemättömän etsikkoajan.

Kritiikin tarkoitus

Havun tapaus nostaa pakosti esiin tärkeitä kysymyksiä kirjallisuuskritiikin merkityksestä ja tarkoituksesta. Onko kritiikillämme aikuisten oikeasti mitään merkitystä, kun laaja kansa kuitenkin ottaa suosikkikirjoihinsa nähden sellaisen asenteen kuin ottaa? Kansa ja kirjallisuushistoria muistavat lämmöllä painosten kuninkaalliset Mika Waltarin, Kalle Päätalon ja Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies). Samalla unohdetaan ilman omantunnontuskia kirjallisuuskriitikot, jotka aikanaan arvostelivat ankaraan sävyyn kyseisiä kirjailijoita ja heidän bestsellereitään.

On syytä muistaa, että aika on muuttanut paitsi kirjallisuuskäsityksiä myös lukevaa yleisöä. 2010-luvulla kirjallisuusyleisö on pirstaleina pieninä yksikköinä eikä ”kansan” kirjallisen maun selvittäminen ole sen vuoksi helppoa. Yhdelle kelpaa fantasia, toiselle teknotrillerit, kolmannelle sarjakuvat jne. Toisin kuin 1950-luvulla, nykyään ei enää voida puhua sellaisesta lukevasta yleisöstä, joka päättäisi ikään kuin itsenäisesti antaa tukensa Sofi Oksaselle tai Tuomas Kyrölle. Suosittuja kirjailijoita luettaneen nykyään lähinnä sen vuoksi, että media ja palkintoinstituutiot ohjaavat niin tekemään.

Jotkut asiat kuitenkin säilyvät kirjallisuuden vastaanotossa. Yksi on se, että me kriitikot myönnämme valitettavan harvoin tekemiämme virheitä. Voi olla, että Toini Havukin nojasi omaan erinomaisuuteensa loppuun saakka, vaikka myyntitilastot ja jopa kriitikkokollegat kääntyivät häntä vastaan. Kuten edellä lienen osoittanut, Havu taisi kompastua ylimielisyyteensä niin kirjailijan kuin lukijan osalta. Havun Tuntematon-kritiikin äärellä huomaa lisäksi sen, kuinka suppeiksi muotoutuvat uutuuskritiikin rajat tulevan klassikon äärellä. Pitäisikö silloin nostaa kädet ylös sanattomaksi lyötynä, kun kustantajan lähettämästä arvostelukappaleesta ei löydy muuta vikaa kuin yksi repaleinen sivunreuna?

On luonnollista ja jopa todennäköistä, että kirjalliseen kenttään uusia latuja avaava mestariteos toisinaan suututtaa ja ärsyttää uutuuskirja-arvioitsijaa. Vastenmielisyyden tunne ei ole kriitikolle selvä merkki teoksen huonoudesta. Kirjallisuushistoriasta voi oppia, että uusi kirjallisuus ja sen edustajat kirjailijoista kriitikoihin ja tutkijoihin ovat tavanneet lyödä poskelle vanhaa kirjallisuutta, kävellä sen ylitse ja unohtaa menneet suuruudet. Yksi Havun ”virheistä” oli puolustaa suomalaisittain katsottuna ikivanhaa kirjallista perinnettä samaan aikaan, kun siitä hieman nuorempi tyylisuunta sai kansan syvät rivit suurin joukoin kirjakauppoihin.

– – – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu pääkirjoituksena Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.1.2013.

Mainokset