Tauno Pihl – kirjailija Porin Viikkarista

Avainsanat

book review, Rautaveden risteilijät, Sastamala, Talo vaahteran alla, Tauno Pihl

Porin Viikkarissa asuva Tauno Pihl (s. 1941) on julkaissut novelleja ja kaunokirjoja. Ensimmäinen julkaistu novelli ilmestyi Porin työväenopiston kirjoittajien Peili-antologiassa 2002. Peilin teksteissä on mukana Porin ja sen lähiseudun historiaa. Esimerkiksi Pihlin novelli kertoi karjalaisevakkojen kotoutumisesta Satakuntaan sodan jälkeen.

Pihlin romaani Talo vaahteran alla ilmestyi heinäkuun puolessavälissä 2011. Omakohtainen teos perustuu tositapahtumiin. Kirjailijan alter ego on Pentti, joka syntyy Suodenniemellä keväällä 1941. Toivo-isä on komennettu rintamalle, ja perhe yrittää selvitä vuosia ilman isää. Sitten isä saapuu kotiin, toisin kuin monessa muussa kodissa. Pentin lapsuuteen mahtuu paitsi paljon työtä, myös monia kohtaamisia rintamamiesten, sotaleskien, orpojen ja muiden maalaisihmisten kanssa.

Romaanikertoja seuraa Pentin vaiheita vanhuuteen saakka. Hän lähtee sotaväen jälkeen merille. Meriretkien päätyttyä Pentti kouluttautuu hitsaajaksi ja muuttaa lopulta työn perässä ruotsalaisten rautakourien pariin. Kerronta on piristävän henkevää ja havainnollista. Yksityiskohtia muun muassa satakuntalaisista ihmisistä ja –miljööstä tulee vastaan kukkuramitoin. Pentin elämän loppuosasta kertoja ohittaa vuosikymmenien ajanjakson parilla lauseella.

Tauno Pihlin uusin teos Rautaveden risteilijät on historiallinen pienoisromaani keskiaikaisesta Sastamalasta. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Pähkinänsaaren rauhan aikaan vuoteen 1323.

Rautaveden risteilijät seuraa Sastamalan luontaistaloudessa eläviä maalaisihmisiä. Henkilökaartissa on muun muassa dominikaanimunkki Johannes, Lauri-niminen sotilas ja hänen isänsä Stefan, joka viljelee maata Rautaveden rannalla. Pitkä sodan jälkeen ruoasta on puutetta jatkuvasti ja sairaudet ja onnettomuudet väijyvät nurkan takana. Elämää piristää kuitenkin nuorten rakkaus, jonka myötä elämä jatkuu uusille urille.

Tummista sävyistään huolimatta Pihlin kerronta henkii elämänmyönteistä sävyä. Kirjailija viljelee koskettavia yksityiskohtia satakuntalaisista ihmisistä ja miljöistä. Vaikka omakustanteen tiivis kieli ja jouheva tyyli ovat hiottuja, pienoisromaanin äkkijyrkässä lopussa on keskeneräisyyden makua.

– – – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa.

Mainokset

Koululaiset ilman aikuisten tukea (2007)

Avainsanat

book review, Eija Reinikainen, Leimatut lapset, Otava, Taivaan tuuliin, Terhi Rannela

 

Eija Reinikainen: Leimatut lapset. Kun koulu ei ymmärrä. Otava 2007. 251 s.

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin. Otava 2007. 282 s.

Otava julkaisi alkuvuonna 2007 kaksi puhuttelevaa teosta koululaisten pahoinvoinnista. Toinen näistä on muistelmapohjainen tietoteos ja toinen monenlaisia kerrontatapoja kokeileva tyylikäs romaani.

Elämäntyönsä erityisopettajana ja luokanopettajana tehneen Eija Reinikaisen muistelmateos Leimatut lapset piirtää lukijan silmien useita koskettavia kuvia lapsista, joita Reinikainen on opettanut pitkän opettajauransa aikana. Eläkeikäisen kirjoittajan kuvaamat lapset olivat pääsääntöisesti oppilaina joko vaikeiksi tai mahdottomiksi luokiteltuja tapauksia.

Teoksen ytimeksi muodostuu verraten yksipuolinen sanoma aikuisista (lähinnä opettajista), jotka eivät tunnu välittävän kontolleen uskotuista lapsista. Kerronnassa on vahva ripittäytymisen sivumaku: ainakin minä tein kaikkeni näiden lasten eteen, vaikkei se monen kohdalla riittänytkään. Kirjoittaja tuo verraten avoimesti esille pettymyksiään lapsensa hylänneisiin vanhempiin sekä huonoihin opettajiin. Hän ei kuitenkaan unohda omia turhaumiaan ja virheitään, vaan puhuu niistäkin paljon.

Reinikaisen kertomuksia lukiessa ihailin monesti hänen monipuolista ja kokonaisvaltaista kasvatusotettaan. Kirjoittaja oli esim. tarkkailuluokan opettajana omaksunut pakottoman opetustavan ja paneutunut oppilaidensa asioihin näiden perhesuhteita ja muita reunaehtoja myöten. Myös kirjoittajantaidoiltaan Reinikainen on mainitsemisen arvoinen. Kieli on tiivistä, havainnollista ja selvää.

Reinikaisen näkökulmat ovat kuitenkin hyvin kärjistäviä, ilmeisen tarkoituksellisesti. Hän tuo kertomuksissaan painajaismaisesti vastatusten huonosti käyttäytyviä oppilaita ja väsyneitä opettajia, joiden voimavarat näyttävät tulleen loppuunkäytetyiksi jo vuosia aiemmin.

Näin ollen Leimatut lapset antaa koululaitoksesta hyvin ongelmakeskeisen kuvan siitä huolimatta, että kirjoittaja näyttää viihtyneen koulutyössä erinomaisesti. Varsinkin opettajille ja kouluhallinnon ihmisille Reinikaisen pamfletti antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Terroristi idolina

”Äitejä ei osteta supermarketeista niin kuin kaurahiutaleita ja teepusseja. On väärin nauraa, koska äiti on kuollut. On väärin olla iloinen.”

Terhi Rannelan (s. 1980) kolmas romaani Taivaan tuuliin kertoo selkäpiitä karmivan tarinan koulukiusatuksi joutuvasta Aura-tytöstä. Tilanteen surullisuutta ja kauheutta korostaa ala-asteikäisen tytön äidin tapaturmainen menehtyminen, minkä vuoksi Aura joutuu uuteen kouluun ja jää ahdistuksineen yksin.

Kun Auran isä purkaa surunsa väitöskirjan puurtamiseen ja alkoholiin, tyttö itse etsii turvaa erilaisista sankarihahmoista. Peppi Pitkätossun ja kreikkalaisten jumaltarujen jälkeen hän omaksuu idolikseen saksalaisen terroristin Ulrike Meinhofin, josta tulee tytölle äidin korvike. Aura päättää julistaa yhden tytön sodan kiusaajiaan vastaan eikä pääse asenteestaan eroon edes aikuisena.

Kirjailija kutoo kokoon uskottavan tuntuisen tapahtumasarjan. Romaanin nimike viittaa auto-onnettomuuteen, jossa Auran äiti menehtyy palovammoihin ja ”hänen sielunsa lentää taivaan tuuliin”. Koulukiusatusta tyttöhenkilöstä kovettuu raaka naarassusi, joka kostaa kiusaajiensa teot karmeilla tavoilla.

Taivaan tuuliin seuraa Auran elämän vaiheita useiden vuosien ajan. Hän tapaa itseään vanhemman miehen, joka alkaa käyttää naiivia tyttöä hyväksi. WTC-tornien tuho havainnollistaa molemmille terrorismin mahdollisuuksia, ja he alkavat suunnitella vuosisadan terroritekoa.

Tamperelaiskirjailija on aikaisemmin julkaissut romaanit Puhdas valkoinen (2004) ja Korkealle ja kovaa (2005). Taitavasti Rannela vaihtaa välillä kerronnan näkökulman välillä Auralta tämän isälle, miesystävälle ja isoäidille. Romaanin vuoropuhelut ovat kypsätyylisiä, vaikka tapahtumat heittävät toisinaan taiteellisen vapauden tuolle puolen. Kirjailija tavoittaa kohtalaisen hyvin nuoren päähenkilönsä kasvukertomuksen kipupisteet ja traagiset seuraukset.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Opettaja-lehdessä 18.5.2007.

Tolkien ja Kalevala

Avainsanat

C. S. Lewis, Colin Duriez, elämäkerta, fantasiakirjallisuus, J. R. R. Tolkien, Minerva Kustannus, Owen Barfield, Taru Sormusten Herrasta

Englantilaiskirjailijan suomalaiset vaikutteet

J. R. (Ronald) R. Tolkien (1892) oli Englannin sodanjälkeisen kirjallisuuden suurimpia nimiä. Suuren kirjailijan laajojen elämäkertojen joukkoon suomennettiin vuonna 2012 englantilaisen kirjoittajanColin Duriezin samana vuonna julkaisema suppea teos Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (Minerva). Vuonna 2014 ilmestyi Suomessa kirjailijan uusi elämäkerta, joka on kokonaan suomalaisten käsialaa. Tolkien – elämä ja teokset –elämäkerran (Avain 2014) takaa löytyvät kokeneet tietokirjailijat Juri Nummelin ja Vesa Sisättö.

Tolkien sai tuotantoonsa melkoisesti vaikutteita Suomesta. Hän oli erityisen kiinnostunut suomen kielestä ja Elias Lönnrotin Kalevalasta:

”Tolkienin kirjeet paljastavat hänen teoksistaan mielenkiintoisia seikkoja. Tolkienin rakkaus suomen kieleen toistuu lukuisissa kirjeissä läpi vuosikymmenten. Kirjeessään W. H. Audenille 7.6.1955 Tolkien kirjoittaa: ’Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita ’omaan kieleeni’. Mutta tarustoni, josta siis [Taru Sormusten Herrasta -]trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestä muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon… ’”

Kalevalan vaikutus näkyy selvästi Tolkien luomien tarujen sisällöissä, ei pelkästään kielessä, kuten tutkijat ovat monesti painottaneet. Lisäksi Kalevala inspiroi kirjailijaa luomaan Englannille omaa mytologiaa. Mytologian muotoilu lienee ollut Tolkienin tärkein syy kirjoittaa laaja Silmarillion-teos. Suureksi vahingoksi tämä työ jäi loppujen lopuksi kirjailijalta kesken.

Tolkienin rakkaus suomen kieltä kohtaan näkyy myös hänen kirjeistään, joista on koottu teokseen Kirjeitä Joulupukilta (1976). Kirjeissä esiintyy muun muassa luolakarhuja, joiden nimet jopa alkutekstissä ovat suomenkielisiä: Karhu, Paksu ja Valkotukka.

On huomattavaa, että Tolkien ei pitänyt fantastisia kertomuksia varsinaisesti lastenkirjallisuutena, toisin kuin esimerkiksi Lewis Carroll (Liisa ihmemaassa) tai J. M. Barrie (Peter Pan). Fantasiakäsityksessään Tolkien oli sikäli vanhanaikainen, että hän suuntautui siinä muinaisten eeppisten kertomusten suuntaan. Tolkienin fantasiakäsitykseen vaikutti Kalevalan rinnalla ennen muuta Beowulf, Edda-runot sekä muut skandinaaviset eepokset.

Tolkienille erityisesti nimistö oli tärkeä luovuuden ja kehittelyn kohde. Vesa Sisättö huomauttaa, että Tolkienin luoma kielten ja nimien järjestelmä muuttui voimakkaasti koko hänen kirjallisen uransa ajan. Tolkienille ei ollut mitenkään epätavallista, että jonkin henkilön tai paikan nimi vaihtui useammin kuin viisi kertaa vuosikymmenien aikana sen vuoksi, että kirjailija kehitteli koko ajan kuvitteellisten kielten järjestelmäänsä.

Kieli myyttien heijastajana

I maailmansodan taisteluista hengissä selvinnyt Tolkien oli kielitieteilijä, joka oli intohimoisesti kiinnostunut kirjallisuudesta. Hän toimi pääosan työurastaan muinais- ja keskiajan englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa. Kirjallisuusharrastukseensa hän sai arvokasta tukea ennen muuta C. S. Lewisiltä, joka toimi Cambridgessa kirjallisuuden professorina. Säännölliset keskustelut uskovaisen Tolkienin kanssa vaikuttivat tärkeällä tavalla siihen, että myös Lewis kääntyi myöhemmin kristinuskoon.

Ronald Tolkien oli roomalaiskatolinen, toisin kuin vaimonsa Edith, joka oli anglikaanitaustainen. Koska roomalaiskatolinen kirkko ei voinut siunata Ronaldia avioliittoon anglikaanitytön kanssa, morsian suostui kääntymään katoliseksi.

Duriezin mukaan kirkko oli nuorelle Ronaldille kaikki kaikessa. Edith antoi Ronaldille periksi uskonasioissa mutta ajoi tahtonsa läpi asuntoon ja asuinpaikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Tolkien harrasti vanhoja kieliä muistakin syistä. Hän ajatteli vanhan kielen heijastavan ainutkertaisella tavalla uskonnollista mytologiaa. Kielentutkijaa kiinnostivat ne mekanismit, joilla kieli siirtää myyttisiä sisältöjä tulevien sukupolvien lukijoille.

Myyttioppi oli Tolkienin kirjallisuuskäsityksessä tärkeä lähtökohta. Hän ei lukenut Raamatun kertomuksia koskaan samanlaisina myytteinä kuin esimerkiksi Kalevalan tai Edda-runojen eeppisiä kertomuksia. Tolkienille raamatulliset kertomukset sisälsivät jumalallisia myyttejä ja Lönnrotin tarinat pelkästään inhimillisiä myyttejä. Tolkienin mielestä jumalallinen myytti on totta, vaikka vaikuttaa uskomukselta. Sen sijaan inhimillinen myytti on pelkkää legendaa vailla suurempaa totuusarvoa.

Lisäksi Tolkien arvosti vanhaa maailmankuvaa, jota hän piti yhtenäisempänä kuin aikalaistensa pirstoutuneita maailmankatsomuksia. Tolkienin mielestä muinaisina aikoina kieli ja ajattelu eivät olleet vielä eriytyneet maailmassa toimimisesta. Muinaisia kertojia kiinnostivat enemmän tarinoiden merkitykset kuin niiden sisältämät allegoriat eli vertauskuvat.  Muinaisteksteissä esimerkiksi ero konkreettisen ja kuvaannollisen kielen välillä oli paljon pienempi kuin 1900-luvun kirjallisuudessa. Tolkien oli omaksunut tämän käsityksen kirjallisuudentutkija Owen Barfieldiltä, joka oli C. S. Lewisin läheinen ystävä.

Kalevala vaikutti Tolkienin kirjailijantyöhön jo varhaisessa vaiheessa. Hän kirjoitti jo opiskeluaikoinaan Kullervon tarinasta oman versionsa, joka ilmestyi vuosikymmenien kuluttua Silmarillionissa (koottu postuumisti 1977) ilmeikkäänä tragediana lohikäärmeensurmaaja Tùrin Turambarista. Lisäksi Tolkien sepitti kaksi täysin keinotekoista kieltä Sormusten Herraan haltiakieliksi. Näistä toisen sanastoon ja rakenteisiin suomen kieli vaikutti merkittävästi.

Tolkien on vauhdittanut fantasiakirjallisuuden uutta aaltoa Suomessa. Vesa Sisättö listaa koko joukon parinkymmenen viime vuoden aikana ilmestyneitä suomalaisia fantasiaromaaneja, joissa on näkyvissä enemmän tai vähemmän vaikutteita Tolkienin tuotannosta. Kalevala, Tolkienin tuotanto ja Suomen uudet fantasiaromaanit muodostavat tietynlaisen jatkumon, jonka toista päätä ei vielä näy. Jatkumo saattaa saada myöhemmin jatkoa Kalevalan uudelleen inspiroimista kotimaisista kaunokirjoista.

K i r j a l l i s u u s :

Humprey Carpenter: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. Suom. Vesa Sisättö. Nemo 1998.

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien. Suom. Jere Saarainen. Minerva 2012.

Juri Nummelin & Vesa Sisättö: Tolkien – elämä ja teokset. Avain 2014.

 

Katri Helenan rosoinen puoli

Avainsanat

book review, Katri Helena, Lavatähti ja kirjamies, omaelämäkerta, Panu Rajala

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies. Rakkauskertomus. WSOY 2013. 241 s.

Kirjailija Panu Rajalan (s. 1945) uutuusteos kohahdutti talven loppupuolella paljastuksillaan kirjoittajan ja Katri Helenan ristiriitaisesta suhteesta. Lavatähti ja kirjamies on feature-tyyliin kirjoitettu omaelämäkerta, jossa Rajala kertaa seikkaperäisesti hänen ja Katri Helenan suhteen päämäärät, ydinhetket ja kompuroinnit.

Rajala puhuu itsestään koko ajan kolmannessa persoonassa. On kuin kirjoittaja yrittäisi päästä kiinni ajatuksiinsa ulkopuolisin silmin tai korvin. Koko avioliiton ajan Rajalaa painaa varjomainen asema lavatähden rinnalla:

”Hän ei saa jäädä vain laulajatähden prinssipuolisoksi. Mutta turha kuvitella, että hän lunastaisi pintajulkisuudessa itselleen jonkin oman paikan. Mihin hän vastedes meneekin, hän on Katri Helenan mies ja sillä hyvä.”

Ristiriidat leimahtavat ensi kerran jo häämatkalla, jolloin rouvan mustasukkaisuuskohtaukset ilmenevät ensi kerran. Kun Rajala lopulta pääsee julkisuuden valokeilaan myös kirjallisilla ansioillaan, hän törmää itselleen vieraaseen maailmaan. Oppirahojaan vielä makseleva kirjamies saa huomata Katri Helenan oppineen ajat sitten käsittelemään toimittajia niin, ettei hänestä kirjoiteta lehtiin minkäänlaisia rosoisia kuvia. Rajala kuvaa Katri Helenan paljon villimmäksi kuin mitä lavatähden julkisuuskuva on koskaan ollut.

Rajala kertoo paljon Katri Helenan henkiharrastuneisuudesta, josta mies itse pysyi kaukana. Lavatähti kirjoitti toisinaan automaattikirjoituksella viestejä rajan takaa, lähinnä kuolleelta Timo-mieheltään. Kiireisten ihmisten yhteiset hetket olivat vähäiset. Lopulta mustasukkaisuuden laineet myrskyävät rakkauden ylitse ja avioliitto päättyy eroon.

Julkisuuskohusta huolimatta Lavatähti ja kirjamies saattaa olla yksi Rajalan parhaista teoksista. Tyylikäs kirjoitusote värittää suruvoittoisen rakkauskertomuksen. Arkinen tunnekuvaus alkaa ja päättyy Palokan huoltoaseman nurkkapöydässä.

– – – – – – – –

 

PANU RAJALA

• s. 1945
• kirjailija ja tutkija
• filosofian tohtori
• kolmesti naimisissa
• 20 teosta
• toiminut teatteriohjaajana, dramaturgina ja yliopisto-opettajana

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Viikossa.

 

Mestarien kynänjäljet

Avainsanat

Amos Oz, Älä kysy yöltä, Carlo Emilio Gadda, Huonon vuoden päiväkirja, J. M. Coetzee, Laura Lahdensuu, Pirkko Talvio-Jaatinen, Seppo Loponen, Via Merulanan sotkuinen tapaus

J. M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja. Suom. Seppo Loponen. Otava 2010.              

Carlo Emilio Gadda: Via Merulanan sotkuinen tapaus.  Suom. Laura Lahdensuu. Teos 2010.

Amos Oz: Älä kysy yöltä. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2010.

Nobel-palkitun J. M. Coetzeen (s. 1940) romaani Huonon vuoden päiväkirja kertoo kirjailija C:stä, joka on työstänyt esseekokoelman itselleen tärkeistä ajankohtaisista aiheista. Esseissään C ottaa vahvojen mielipiteidensä ja kielteisten kommenttiensa kohteeksi mm. terrorismin torjunnan, Guantánamo Bayn vankileirin ja länsimaisen demokratiakäsityksen.

Huonon vuoden päiväkirja kuljettaa tekstiään kolmen päällekkäisen kertojan kautta. Esseiden rinnalla C kertoo vuolaasti ihastumistaan hemaisevaan naisnaapuriin, josta tulee puolihuolimattomasti kirjailijan sihteerikkö, ja tästä seuraavasta ihmissuhdepelistä. Naisen omat ajatukset muodostavat teoksen kolmannen kertomuksen. Sen sijasta, että kolme kertomusta olisivat peräkkäisiä, Coetzee on sijoittanut ne päällekkäin joka sivulle.

Coetzee on syntynyt Etelä-Afrikassa mutta asuu tätä nykyä Australiassa. Samanlainen on hänen alter egonsa kirjailija C, jolle ainoa elämän sisältö on kirjoittaa, mikä nykymaailmassa on pielessä – sekä tarkkailla kaunista naapuriaan. Päällekkäistekstien efekti on tuore ja mukaansatempaava.

Italialaisen Carlo Emilio Gaddan (1893–1973) pääteosta Via Merulanan sotkuinen tapaus (1957) on toistuvasti väläytetty yhdeksi Italian kirjallisuuden tärkeimmistä teoksista. Romaanin alussa tapahtuu kaksi rikosta roomalaisessa kerrostalossa muutaman päivän väliajoin. Murtovarkaat vievät ison määrän rahaa ja jalokiviä. Nuori rouva tapetaan julmasti kotiinsa.

Tapauksia tutkiva pullea et-sivä Ingravallo nuokkuu seisovilla jaloillaan, filosofoi tyhjällä vatsalla ja on polttavinaan sammunutta tupakantumppiaan. Tutkimusten edetessä rikosvyyhti taustoineen tuntuu enemmän sekoittuvan kuin selviävän.

Varsinkin kielelliset kokeilut ja sanaleikit olivat Gaddan alaa läpi koko tuotannon. Alkuperäisessä romaanissa on esillä useita italian murteita, mikä on ollut kääntäjille lähes ylivoimainen haaste. Kenties juuri siksi ei Gaddan pääteosta eikä muitakaan teoksia ole aiemmin suomennettu.

Laura Lahdensuu on kuitenkin onnistunut kiitettävästi jäljentämään vuoropuhelut, vaikkakin kirjakielisinä. Toivottavasti tämä teos ei jää ainoaksi Gadda-suomennokseksi.

Amos Oz (s. 1939) on kansainvälisesti tunnetuin israelilainen kirjailija. Hän jos kuka on varteenotettava ehdokas tulevaksi Nobel-voittajaksi.

Romaani Älä odota yötä kertoo pienestä Tel Kedarin kaupungista, joka sijaitsee keskellä ei-mitään Negevin autiomaan laidalla. Aurinko paahtaa armottomasti uudisasukkaita, jotka odottavat huomiselta paljon parempaa kuin eiliseltä ja nykypäivältä. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1980-luvun loppuun.

Romaanin tärkein tapahtuma on nuoren Immanuel-pojan menehtyminen huumeisiin. Sen jälkeen pikkukaupunki ei ole enää entisensä. Paikkakunnalle suunniteltu huumenuorten kuntoutusklinikka herättää romaanihenkilöissä niin myönteisiä kuin kielteisiäkin reaktioita.

Teoksessa on kaksi kertojaa, jotka ovat keskenään naimisissa. Naiskertoja on nelikymppinen opettaja ja mieskertoja kuusikymppinen arkkitehti. Koska näiden keskinäisestä suhteesta on romantiikka pitkälti hävinnyt, elinvoima suuntautuu uusille urille.

Ozin kotiseudulle sijoittuvan teoksen miljöönkuvaus on ajoittain jäykän pelkistynyttä, jopa kiiltokuvamaisuuteen saakka. Romaanin kymmenet henkilöt eivät helposti usko ystävyyteen, eivät ainakaan miehen ja naisen välillä.

– – – – – – – – – –

Arvostelut on julkaistu Opettaja-lehdessä 15.4.2011.