Halvaantunut enkeli

Avainsanat

book review, Isadora, Marja Wich, Ntamo

Isadora on helsinkiläisen Marja Wichin (s. 1947) esikoisteos kaunokirjailijana. Sen päähenkilö Isadora on nelikymppinen Kansallisoopperan entinen balettitanssijatar, joka on nuoruudessaan halvaantunut alaraajoistaan liikenneonnettomuudessa pelastaessaan ystävänsä hengen. Nainen liikkuu paikasta toiseen tottuneesti pyörätuolilla.

Ero Isadoran eilisen ja nykypäivän välillä on musertavan suuri ja peruuttamaton. Kertoja tutkii intohimoisesti menneen, nykyisyyden ja tulevan rajapintoja, eroja ja samuuksia. Myös Helsingin kaupunki- ja luontokuvat ovat tärkeitä. Niistä välittyy kirjailijan rakkaus pääkaupunkia kohtaan.

Wich kuvaa melkoisesti Isadoran muistoja esimerkiksi tämän lapsuuden Helsingistä, jossa asioilla oli selvät puolensa. Tällöin kerronnan kohteena on usein Elannon muovikasseja alituiseen kotiin kantava äiti, joka masentuu lukuisten menetystensä vuoksi. Muistoja synkistää eniten tumma kuva Isadoran isoveljistä, lavantautiin menehtyneistä kaksospojista, joiden kuolinsyy paljastuu pikkusiskolle vasta vuosien päästä.

Kertoja tutkii menneen, nykyisyyden ja tulevan rajapintoja, eroja ja samuuksia.

Isadora-romaanissa kengillä on tärkeä funktio. Jo teoksen alussa kertoja alkaa painottaa erilaisten kenkien merkitystä Isadoran kehitykselle:

”Vuoden vanhana hän konttasi kaapille, työntyi ovesta sisään ja nuuhki hameenhelmoja. Äidin kengät kiinnostivat jo silloin. Niitä täytyi saada kosketella. Kovia talvikenkiä, mustaa kiiltonahkaa, jota teki mieli nuolaista, mokkanahalla sormi harasi jännästi vastaan.”

Maailman kauneimmat kengät löytyvät Italiasta, samoin miehet. Isadoran ballerinakengät ovat aikoinaan olleet vaikea pala tytön äidille, jonka mielestä työläisperheen rahoja ei saanut tuhlata niihin. Kenkien merkityksen liikuntavälineenä jakaa halvaantuneen ballerinan elämässä Jokeri, ketterä pyörätuoli. Isadora liikkuu sillä tottuneesti sisätiloissa. Ulos hän uskaltautuu harvoin.

Virtuaalimaailman houkutukset

Havainnollisuudestaan huolimatta Wich kuvaa melko pelkistävästi vammautuneen naisen elämänmenoa. Rutiini on kasvanut Isadoran elämän ainoaksi intohimoksi, ja pienetkin poikkeamat rutiiniin tuntuvat ahdistavilta. Nainen ei avaa ovea kenellekään eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän yrittää pärjätä yksin niin kotona kuin ulkona.

Pikkuhiljaa sisään kiertyvä pelko muuttuu Isadoran ainoaksi seuralaiseksi. Se kärjistyy toiveesta yhteiselosta miehen kanssa. Millaista miestä voi toivoa nainen, joka istuu invavessassa? Ahdistus ajaa Isadoran virtuaalimaailmaan, joka koukuttaa päivä päivältä yhä enemmän. Hän istuu iltakausia ja pikkutunteja tietokoneen äärellä, vastaa miesten yhteydenottoviesteihin ja sepittää tarinoitaan.

”Pääsin kivistävistä jäsenistä. Tilalle sain siskonmakkarat ja virtuaaliprinssien kanssa vietetyt kuumat yksinäiset yöt. Samettipatjaa kukaan heistä ei minulle lähettänyt. Nukkua sain kuitenkin oman oveni sisäpuolella.”

Virtuaalitodellisuus on Isadoran kerronnan toinen puoli. Isadora viestittelee netissä ahkerasti varsinkin Mikaelin kanssa, joka jo viestiketjun alussa muuttuu Arkkienkeli Mikaeliksi. Mikael kuvittelee Isadoran notkeaksi ballerinaksi, joka liikkuu sirosti tanssiparketilla ja kokee siihen liittyviä tuskia.

Ironisesti Isadoran halvaantuneet jalat janoavat juuri tällaista elämää, jota niille ei enää suoda: tanssijan kipuja, jomotusta polvissa ja nilkoissa, tunnottomia varpaita, kortisonipiikin tuomaa helpotusta.

Värikkäät yksityiskohdat kiertävät kerronnan rullalle.

Marja Wich on luonut kerrontaan havainnollisuutta kukkuramitoin. Värikkäät yksityiskohdat Isadoran arjesta, menneisyyden voitoista ja sortuneista unelmista kiertävät kerronnan rullalle kerran jos toisenkin. Isadora osoittautuu lopulta täysveriseksi rakkausromaaniksi.

Finaalissa Isadora ja Mikael tapaavat toisensa helsinkiläisessä kahvilassa, ja Isadora huomaa myös Mikaelin kantavan elämän jälkiä ruumiissaan. Jännitys loivenee katarttiseen happyendiin, arkisen yhteiselon lähtömetreille.

Psykoterapeutiksi kouluttautunut Wichn on toiminut toimittajana ja suomentajana ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Kääntäjäuralle mahtuu lähinnä saksankielestä suomennettuja teoksia, muun muassa Thomas Mannin, Heinrich von Kleistin ja Alfred Döblinin kaunokirjoja.

Ntamo-kustantamon tuottama ulkoasu on vaatimaton mutta toimiva. Kieliasussa ja rakenteessa on jonkin verran virheitä, jotka kustannustoimittaja olisi voinut paremmin oikolukea pois. Kerronnan tiiliseinä olisi kaivannut tyylillistä rappausta ja lauseiden tiivistämistä. Romaanin rakenne, jossa virtuaaliviestit, lapsuudenmuistot ja nykypäivän hetket sekoittuvat toisiinsa lähes tauottomaksi tajunnanvirraksi, tuntuu ajoittain hyvin sekavalta, toisinaan taas tehokkaan vieraannuttavalta.

 – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 28.8.2013.

 

Victor Hugon romanttis-henkinen tendenssiromaani

Avainsanat

book article, Kurjat, Les Miserables, religion, Victor Hugo

Kevään korvalla 2013 Les Misérables -musikaalielokuva sai lukemaan ranskalaiskirjailija Victor Hugon (1802–1885) suurromaanin. Huomasin jo kirjan alkupuolella, että Kurjat on oikeastaan hyvin hengellinen teos. Hugon romaanikertoja ei esimerkiksi arkaile kertoa ajatuksiaan Jumalan vaikutusmahdollisuuksista maailmassa, jossa ihminen monesti alentaa lähimpänsä kurjaan asemaan.

Hugon suurromaani ilmestyi Ranskassa 1862. Kurjat on tyypiltään romanttishenkinen tendenssiromaani. Hugo halusi teoksellaan edistää ihmisoikeuksia ja puhua Ranskan suuren vallankumouksen monimutkaisista vaikutuksista yksilöihmisten kannalta. Kurjien ilmestyessä Hugo eli maanpaossa ulkomailla Napoleon III:n harjoittaman vainon vuoksi.

Kirjallisuustieteilijä Markku Ihonen on määritellyt 1990-luvulla ns. uskovaisen kertojan, joka voi esiintyä uskonnollisen kirjailijan kirjoittamassa teoksessa. Uskovainen romaanikertoja lähestyy lukijaansa sillä oletuksella, että tämäkin uskoo Jumalaan yhtä paljon kuin kirjailija itse. Victor Hugon aikana usko Jumalaan oli varsin tavallista, vaikka valistusfilosofit (Voltaire, Rousseau) olivat jo alkaneet puhua julkipakanuuden puolesta.

Hugon tendenssi kirjoittaa hengellisistä asioista niiden oikeilla nimillä on näkyvä jos mikä. Kirjailija julistaa onnettoman Fantinen tarinan yhteydessä, että on olemassa yksi, joka tietää kaikkien kohtalon. Kertoja ei arkaile kertoa, että juuri Jumala on kaiken takana ja historian päämäärä.

Hugon romaanissa kirkonmiehillä on erittäin merkittävä ja myönteinen sija päähenkilöiden elämissä ja kohtaloissa, vaikka ovat sivuhenkilöiden rooleissa. Hienon piispahenkilön kautta kirjailija kristallisoi käsityksensä kristillisestä rakkaudesta, joka toimii heikoimman eduksi ja puolesta.

Kurjissa Jumala nimetään useita kertoja taustavoimaksi ja –vaikuttajaksi, jonka käsissä kaikki on viimeiseksi. Lisäksi Jumala on Hugon romaanihenkilöille omantunnon ääni, jota kuuntelemalla on mahdollista tavoittaa avain onnelliseen elämään.

Toisinaan Hugo pukee Jumalan toiminnan ironiseen asuun, kuten kertomuksessa ukko Mabeufista, jonka jalkoihin putoaa pensasaidan ylitse heitetty rahakukkaro juuri silloin kun miehellä on suurin rahantarve. Kun mies kiikuttaa kukkaron kotiinsa, taloudenhoitaja huomauttaa:

”Sehän putosi suoraan taivaasta.”

Omantunnon äänen merkitys kirkastuu muun muassa pahamaineiselle kaleeriorjalle Jean Valjeanille, josta kasvaa romaanin päähenkilö. Valjean joutuu romaanissa käymään yhden jos toisenkin jaakobinpainin oman- ja kunniantuntonsa kanssa. Näissä kipuiluissa romaanikertoja näkee suoran verrannollisuuden Kristuksen taistelujen kanssa:

”Kahdeksantoistasataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoamaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset ovat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauan aikaa torjunut luotaan katkeraa kalkkia, josta keskellä tähtien kimaltavaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.”

Valjean kulkee läpi Hugon romaanin yksinäisenä ihmisenä, jonka puolelle ranskalainen yhteiskunta virkamiehineen ani harvoin asettuu. Romaanikertoja kuitenkin tiivistää Kurjien lopussa, ettei Valjean kuitenkaan ole yksin, vaan Kaikkivaltiaan katse ja johdatus kulkevat hänen mukanaan.

Kurjien värikäs henkilökuvaus on yllättävän ristiriitaista. Yksi teoksen problemaattisimmista henkilöistä on kaikessa täydellinen poliisimies Javert, jonka velvollisuudesta ja virkapuvusta ei löydy ryppyjä. Valjeanin vastapoolina esiintyvä Javert toimii ansiokkaasti vaativissa valvontatehtävissä Ranskan vankiloissa ja ryhtyy sen jälkeen poliisimieheksi. Hän ylenee rikostarkastajaksi, jolle annetaan iso rooli pääkaupungin poliisihallinnossa.

Kun kaikki näyttää olevan järjestyksessä, pariisilaiset alkavat kapinoida kuningastaan vastaan ja Javert tempautuu mukaan poliittisiin kahinoihin. Pariisilaisten mellakoidessa armeijaa vastaan Javert törmää entiseen vankiinsa Jean Valjeaniin. Javert huomaa Valjeanin persoonassa sellaisia muutoksia, joita mikään inhimillinen käytöskoulutus ei tuo mukanaan.

”Hän [Javert] tunsi itsensä kuin juurineen irti revityksi. Lakikirja oli hänen kädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa eteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon hirvittävän nousun, se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli pakotettu katsomaan kotkan silmillä.”

Javert löytää tunnollisuudesta elämänsä lain, joka järkkyy pahasti elämän ehtoopuolella hänen kohdatessaan Valjeanin persoonan muutokset. Romaanikertojan mukaan Javert joutuu Valjeanin vuoksi pohtimaan Jumalan olemassaoloa. Kun poliisilaitos on ollut ennen jopa miehen uskonto, aukeaa nyt oikea uskonnollinen ulottuvuus miehen eteen kuin avonainen ovi. Kertojan mukaan miehessä tapahtuu yksioikoisen omantunnon mutkistuminen ja sielun eksyminen pois entiseltä uraltaan. Seuraa ”sellaisen nuhteettomuuden murskaaminen, joka järkähtämättömästi kulkee vain suoraa viivaa mutta jonka Jumala lyö pirstoiksi.”

Kiintoisaa on, että kirjailija ei kuitenkaan ”päästä” Javertia onnen kukkuloille vaan johtaa hänet lopulta tuhon tielle. Kohtaaminen jumalallisen todellisuuden kanssa on Hugon mukaan toisille onni, toisille taas ei.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olleet artikkelit on julkaistu Ristin Voitossa ja Sana-lehdessä.