Avainsanat

, , , ,

erik wahlström

jumala_0

nauru

Siitä, miten hyvin huumori istuu kristillisiin seurakuntaympyröihin, on olemassa hämmästyttävän vastakkaisia näkemyksiä. Kielteisyydessään erittäin koskettavan esimerkin elämänilonsa ja huumorintajunsa kadottaneesta seurakuntayhteisöstä tarjoaa italialainen kirjailija Umberto Eco menestysromaanissaan Ruusun nimi (suom. 1985). Eco tuo esille keskiaikaisen pappiskokouksen kalmanhajuisen tunnelman, jota ei kevennetä edes tahattomalla leikinlaskulla. Vastakkaisia näkökulmia edustaa mm. helluntaipastori Toivo Haapalan kaksi kaskukirjaa, joissa seurakuntatyön ja –elämän koomiset tilanteet pääsevät havainnollisesti esille.

Tämän tästä romaanikirjailijat tulevat esille Jumala-aiheisten parodioiden eli ivamukaelmien kanssa. Kotimainen esimerkki tästä on Erik Wahlströmin syksyllä 2006 julkaisema romaani Jumala (Schildts). 

Suomenruotsalainen kirjailija käy romaanissaan läpi lähes kaikki Raamatun keskeiset tapahtumat pakinoivalla tyylillä. Wahlströmin mukaan Jumala oli maailman syntyessä nuori jumala, joka on maailmanhistorian aikana vanhentunut ja siirtynyt myöhemmin tietyllä tavalla sivuun maailmantapahtumista, kuin eläkkeelle.

Parodioivasta tyylistä huolimatta Jumalassa lähestytään Raamatun vuoropuheluja fundamentalistisesti. Tässä Wahlström poikkeaa ratkaisevasti sellaisista kirjailijoista, jotka ovat yrittäneet mielikuvituksellaan kirjoittaa Raamatun dialogeja parempaan uskoon, kuten esim. José Saramagosta ja Nikos Kazantzakisista.

Wahlströmin kirjoittajanote lienee ollut monelle uskovaiselle lukijalle liikaa. On syytä kuitenkin huomata, ettei kirjailija koettanut parantaa lukijan käsitystä kristinuskosta vaan hän kokeili kaikille tuttua ainesta hulvattoman mielikuvituksen tuotteena. Wahlström kuitenkin unohti erään tärkeän asian.

Jos englantilainen kirjailija C. S. Lewis olisi lukenut Wahlströmin kirjaa, hän olisi todennäköisesti sanonut, että suomalaiskirjailija oli onnistunut kuorimaan Jumalan pyhyyden pois inhimillistämällä tämän karikatyyriksi asti. Lewis lähestyi oikeastaan samaa asiaa 50 vuotta sitten kirjassaan Surprised by Joy (1955; suom. Ilon yllättämä 1986). Teos sisältää pitkän tekstijakson siitä, kuinka Lewis oivalsi yliluonnollisen ilon olemassaolon ja alkoi vakuuttua sen vuoksi Jumalastakin. Lewisin mukaan ilon täyttämä sydän ei tunne pelkoa vaan on sinut jumalallisen pyhyyden kanssa. Rakkaudelle löytyy näin hyvä kasvualusta. Näin ilo ja pyhyys esiintyvät rinnakkain eivätkä sulje toisiaan pois.

Lewisin ajatuksia seuraten iloisen vastakohdaksi ei määrity kuolemanvakava tai äärimmäisen pyhä, vaan surullinen. Pyhyys kantaa sylissään elämää, ei kuolemaa.

Jumalan olemassaolo ja pyhyys lyövät ratkaisevasti poskelle käsitystä maailman pohjattomasta synkkyydestä. Pimeyttä ei voi nähdä ilman selvää aistimusta valosta. Jumalallinen todellisuus loistaa useille ihmisille kuin valo pitkän tunnelin päässä tai tähti taivaalla. Joillekin tähdenlentomainen sädehtiminen on joillekin toisille auringonpaistetta.

Inhimillisten asioiden koomisuus ei johda muualle kuin nauruhermojen kutkutukseen. Se, mille nauramme, kertoo enemmän huumorintajustamme kuin uskonnollisuutemme asteesta.

Surun pedagoginen arvo on kyseenalainen myös seurakunnassa. Naurustakaan ei ole kuin hyvän opetuksen kyytipojaksi, mutta terapia-arvoa sillä on paljon enemmän. Siihen perustunee sananlasku naurusta ihmisiän pidentäjänä.

– – – – – – – – –  

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 43/2006 (25.10.2006).

Advertisements