Avainsanat

, , , , ,

Don_Quijote_de_la_Mancha_monumento

Miguel de Cervantes: Don Quijote. Kääntäjä: Jyrki Lappi-Seppälä (runot Jukka Koskelainen). 1027 s. WSOY 2013.

Kahtena niteenä (El ingenioso hidalgo don Quijote de La Mancha, 1605, ja Segunda parte del ingenioso caballero don Quijote de La Mancha, 1615) 1600-luvun alussa ilmestynyt Don Quijote oli espanjalaisen Miguel de Cervantesin (1547–1616) pääteos. Cervantesin veijariromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, joka on vaikuttanut huomattavasti sanataiteeseen kaikilla vuosisadoilla 1600-luvunkin jälkeen. Romaanin päähenkilö on Alfonso Quijano –niminen maalaishidalgo, joka on lukenut ritariromaanin jos toisenkin ja hankkinut niitä kotinsa täyteen.

Lukukokemusten siivittämänä Quijano päättää tehdä lopun maailman vääryyksistä lähtemällä yhden miehen sotaan. Hän nimittää itsensä ritariksi ja ottaa uudeksi nimekseen don Quijote Manchalainen ruosteisen haarniskansa mukaan (Quijote = reisisuojus). Mies palkkaa aseenkantajakseen terveellä maalaisjärjellä varustetun talonpojan Sancho Panzan, joka luulee rikastuvansa don Quijoten apulaisena.

Romaanin alussa Don Quijote on lähes 50-vuotias, kaitakasvoinen, luiseva ja lujarakenteinen mies. Tulisuudestaan ja tinkimättömyydestään huolimatta don Quijote on lämminsydäminen ja herkkä herrasmies, jonka hourupäisyys herättää joissakin ihmetystä, toisissa hilpeyttä. Hän käy tuimaan sotaan jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja kokee näiden kanssa otellessaan lähinnä nöyryyttäviä tappioita.

Don Quijoten aistit toimivat yllättävästi: hän saattaa luulla majataloja lumotuiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi ja talonpoikaistyttöjä kauniiksi prinsessoiksi. Naapurissa asuva ruma maalaistyttö on vaeltavalle ritarille kaunis neitsyt, jolle mies vannoo ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Don Quijoten mielestä sankarien tehtävänä on poistaa lumous erilaisten asioiden ja ihmisten ympäriltä, ja tähän elämäntehtävään hän sitoutuu innokkaasti, muiden eriävistä mielipiteistä välittämättä. Romaanin ensimmäinen osa koostuu erillisistä seikkailuepisodeista.

Monien seikkailujen jälkeen don Quijote lopulta pakotetaan palaamaan kotiin retkiltään. Tämän ritariseikkailuihin tulee vuoden tauko, jonka aikana don Quijote sairastuu vakavasti. Teoksen toinen osa on kerronnaltaan ensimmäistä syvällisempi. Kertoja kuvaa erityisesti päähenkilöiden psyykkistä kehitystä, huumoria unohtamatta. Toisen osan lopussa don Quijote huomaa kuolinvuoteellaan, kuinka tyhmästi hän onkaan ajatellut ja käyttäytynyt. Suurromaani päättyy näin järjen voittoon hulluista näyistä ja ideoista.

Cervantesin värikäs elämä

Miguel de Cervantes Saavedra syntyi Madridin alueella vuonna 1547 ja kuoli Madridissa 1616. Don Quijote oli hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän itse piti pääteoksenaan viimeistä romaaniaan Los trabajos de Persiles y Sigismunda – historia setentrional (Persilesin ja Sigismundan harharetket – Tarina pohjoisen mailta). Postuumisti vuonna 1617 julkaistua romaania pidetään yhtenä tärkeimmistä 1600- ja 1700-luvuilla muodissa olleen herooisen romaanin esikuvista.

Cervantesin huumori, ironinen ote ja monipuolinen metafiktiivinen sisältö ovat keränneet runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä myöhempinä vuosisatoina. On tärkeä huomata, että Don Quijoten lisäksi myös Cervantesin muu tuotanto on vaikuttanut merkittävästi länsimaisen kirjallisuuden kehitykseen.

Miguel de Cervantesin elämä ennen kirjailijauraa on kuin suoraan klassisesta seikkailuromaanista. Lapsuus espanjalaisessa jesuiittakoulussa, nuoruus ulkomailla kamaripalvelijana ja merisotilaana. Cervantesin elämän eräänlainen käännekohta oli joutuminen pohjoisafrikkalaisten merirosvojen vangiksi vuonna 1575. Viiden vuoden panttivankeus päättyi suurten lunnaiden keräykseen vuonna 1580. Tämän jälkeen Cervantes asettui Madridiin ja keskittyi kirjailijantyöhönsä.

Cervantesin perhe-elämä Madridissa ei ollut kaksista. Vuonna 1584 solmittu avioliitto Catalina de Salazar y Palaciosin kanssa ei ollut onnellinen. Pari ajautui asumuseroon jo kahden vuoden avioliiton jälkeen.

Don Quijoten huumori näkyy selvästi Mika Waltarin ja Veikko Huovisen romaanitaiteessa.

Cervantesin ainoa tytär Isabel de Saavedra syntyi avioliiton ulkopuolisesta suhteesta vuonna 1584. Cervantes tunnusti tyttären omakseen ja äitinsä kuoleman jälkeen Isabel muutti isänsä luo asumaan vuonna 1589. Cervantesin ensimmäinen merkittävä teos La Galateailmestyi Madridissa vuonna 1585.

Se oli tyyliltään kyseisen ajan muodin mukainen paimenromaani, jonka tarina jäi kesken ensimmäisen osan kuudennen kirjan lopussa. 1580-luvun alussa Cervantes hankki itselleen nimeä myös näytelmäkirjailijana. Näytelmistä ei kuitenkaan ollut riittäväksi tulonlähteeksi. Erottuaan vaimostaan Miguel matkusti Andalusiaan. Hän vietti 20 vuotta laivaston varainhankkijana ja veronkerääjänä. Molemmat virat edellyttivät alituista matkustamista.

Sittemmin Cervantes ajautui vararikkoon, tuomittiin kirkonkiroukseen ja vangittiin lopulta talousrikosepäilyjen vuoksi. De Alban vankilassa La Manchassa Cervantes sai vahvan ajatuksen Don Quijoten kirjoittamisesta. Alkuperäinen idea teokseen on lähtöisin pienestä Entremes de los Romances –kirjasesta, jossa romanttisten kirjojen lukeminen sekoittaa maalaismiehen pään.

Don Quijoten ensimmäinen osan ilmestymistä seuraavana vuonna Cervantes palasi Madridiin ja muutti jälleen yhteen Catalina de Salazarin kanssa. Cervantes asui lopun elämänsä, noin kymmenen vuotta, samassa taloudessa vaimonsa, tyttärensä ja kahden naimattoman sisarensa kanssa. Kirjailijan taloudellinen asema ei parantunut hänen viimeisinä vuosinaan, vaikka hänen teoksistaan tuli hyvin suosittuja. Cervantes näet joutui rahapulassaan myymään teostensa kustannusoikeudet kertakorvauksilla kirjanpainajille.

Sitten Alonso Fernández de Avellenada -pseudonyymin taakse piiloutunut tuntematon kirjoittaja julkaisi Don Quijoten jatko-osan. Tämä teko sai Cervantesin kiirehtimään oman jatko-osansa kirjoittamista. Suurromaanin toinen osa ilmestyi vuonna 1615, noin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.

Kolme suomennosta

Don Quijote alkoi pian ilmestymisensä jälkeen levitä ympäri Eurooppaa lukuisina käännöksinä. Varhaisin tunnettu suomennos on Pekka Ikosen lyhennelmä Don Quixote de la Mancha eli ritari surullisen muodon ritaristosta vuodelta 1877. J. A. Hollon täydellinen suomennos ilmestyi 50 vuotta myöhemmin.

Cervantesin muista teoksista on suomennettu novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia (Novelas ejemplares, 1613) ja kirjailijan proosanäytelmät sisältävä kokoelma Välinäytöksiä (valikoima teoksesta Ocho comedias y ocho entremeses nuevas, nunca representados, 1615). Uudessa käännöksessä Jyrki Lappi-Seppälän tiiviskielinen suomennos tavoittanee hienosti kirjailijan pyrkimyksen ilkikuriseen kielenkäyttöön. Lappi-Seppälän nykysuomi on sanastoltaan rikasta ja henkevää.

Suomennos ei kärjistä menneen renessanssikirjailijan antiikinmakuisia kielikuvia vaan antaa niille oikeutuksen sellaisina kuin ne meille 2010-luvulla istuisivat. Lappi-Seppälä on siis pukenut klassikkoromaanin nykysuomeksi tavalla, joka tekee kunniaa mestarikirjailijalle.

Don Quijotea lukiessa tulee monesti sellainen olo, että maailmankirjallisuuden ja kotimaisen kirjallisuuden merkkiteokset ikään kuin vyöryvät taukoamattomana kavalkadina silmien editse. Niin moneen suuntaan Cervantesin klassikkoa on aikojen saatossa lainattu, että teos on tavallaan pakosti tullut tutuksi. Miksi näin onkaan tapahtunut? Onko Don Quijotessa ollut aimo annos sellaista kirjallista alkuvoimaa, joka on vaikuttanut inspiroivasti jopa 2000-luvun kirjailijoihin?

Esimerkiksi Don Quijoten huumori näkyy selvästi Mika Waltarin, Veikko Huovisen tai 1800-luvun suurten maailmankertojien (Mark TwainCharles DickensVictor Hugo) romaanitaiteessa.

Lappi-Seppälä on pukenut klassikkoromaanin nykysuomeksi tavalla, joka tekee kunniaa mestarikirjailijalle.

Kirjailija itse toteaa esipuheessaan, miten tuotetaan aikaa ja paikanvaihtoa kestävä mestariteos: ”Sinun tulee kirjoittaessasi vain pyrkiä jäljentämään mahdollisimman hyvin luontoa ja tosielämää: mitä tarkemmin pystyt niitä seuraamaan, sitä parempi on lopputulos.[–] Sinulla ei ole pienintäkään syytä kerjätä viisaita lausahduksia filosofeilta, opetuksia Pyhältä kirjalta, sepitelmiä runoilijoilta, todisteluja suurilta puhujilta tai ihmeitä pyhimyksiltä, vaan ainoastaan huolehtia siitä, että noudatat korutonta tyyliä ja viljelet merkityksellisiä, rehellisiä ja osuvia ilmauksia, niin että soinnukkaina ja kevytpoljentoisina soljuvat lauseet tuovat ajatuksesi esiin mahdollisimman selvinä ja voimakkaina niitä hämmentämättä tai hämärtämättä.”

Naisia esiintyy romaanissa selvästi harvemmin kuin miehiä. He ovat enemmän kerronnan kohteita kuin subjekteja. Pahassa maailmassaan Don Quijote pelkää eniten turvattomien naisten vuoksi, joita hän käy puolustamaan henkeen ja vereen. Tästä seuraavista hullunkurisista tilanteista ja seikkailuista koituu hänelle enemmän mustelmia ja muita harmeja kuin ilon ja ylpeyden aiheita. Näissä tilanteissa naisetkin nauravat hänelle, mutta sitähän ei vaeltava ritari kunnolla huomaa. Hänhän on tehnyt velvollisuutensa lähiympäristönsä naisia kohtaan.

Ritariromaanien parodia

Don Quijotessa idealismi ja realismi käyvät lakkaamatonta vuoropuhelua surullisen ritarin ja järkevän talonpojan keskusteluissa ja väittelyissä. Panzan realismin ja don Quijoten idealismin vastakkaisuus läpäisee suurromaanin välillä irvokkaina vastakkaisasetteluina, välillä kiivaina väittelyinä ja toisinaan hyväntahtoisina huumorinkukkina.

Don Quijote on taivaanrannanmaalarina vertaansa vailla. Toiset huomaavat hänet hulluksi tuota pikaa (vrt. Dostojevskin Idiootti). Vaeltava ritari pitää suu vaahdossa pitkiä puheita Sancho Panzalle ja muille lähimmäisilleen maailman pahuudesta ja ihmisten heikkouksista, joita vastaan hänen on käytävä rohkeasti ja itseään säästämättä.

Don Quijoten maailmassa valhe, petos ja paha tahto ovat saastuttaneet suoran ja vilpittömän puheen ja mielivallan laki on sumentanut tuomarien mielen. Siihen auttaa ainoastaan kirkasotsainen itsensä uhraaminen ja rohkea taistelu, joihin muut eivät halua lähteä.

Don Quijoten maailmassa valhe, petos ja paha tahto ovat saastuttaneet suoran ja vilpittömän puheen.

Cervantes on itse sanonut kirjoittaneensa Don Quijoten lähinnä aikansa ritariromaanien parodiaksi. Hän argumentoi ritariromaanien saavuttaneen valtaisaa suosiota tavallisen kansan keskuudessa; sitähän ei käynyt pönkittäminen. Kirjailijan mielestä ritariromaanien kirjallisuudenlaji seisoi niin hataralla pohjalla, että sen saattoi lyödä murskaksi ”kunnollisella”, alan kliseet ja traditiot kyseenalaistavalla teoksella. Don Quijoten tendenssi oli valmis.

Cervantes lähestyy halveksimiaan ritariromaaneja jopa itseironisesti sepittämällä itsensäkin ritariromaanien kirjoittajaksi, johon romaanikertoja viittaa Don Quijoten alkupuolella. Eräs romaanihenkilö väittää Cervantesia ystäväkseen, jolla on enemmän kokemusta rujoudesta kuin runoudesta. Don Quijote törmää useampaan kuin yhteen tarinoitsijaan, jotka ovat ”tarinankertojia Jumalan armosta”.

Kuningas Arthurin ja Pyöreän pöydän ritarikunnan legenda inspiroi häntä enemmän kuin mikään muu. Don Quijote –paran ajatukset pyörivät niin paljon ritariromaanien ympärillä, että teoksissa kerrotut taistelut, lumoukset, urotyöt ja lemmenseikkailut muovaavat jatkuvasti vaeltavan ritarin puheita ja tekoja.

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 18.9.2013.

 

Mainokset