Avainsanat

, , , , ,

KariEnqvist-1

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. WSOY 1998.

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo. WSOY 2003.

Kari Enqvist: Vien Rucolan takaisin. WSOY 2004.

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. WSOY 2005.

Kari Enqvist: Monimutkaisuus. WSOY 2007.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

”Jos kaikki hauska, jonka vilkas mielikuvitus kykenee keksimään, olisi edes puoliksi toteutettavissa, meidän pitäisi jo nyt asua paratiisissa. Mutta suhteellisuusteoriaa ei ole rakennettu ihmisten toiveiden toteuttajaksi. Se kuvaa avaruutta, aikaa ja painovoimaa sellaisina kuin ne ovat: tieteiskuvittelusta piittaamattomina.”

Kansantajuisista tietokirjoistaan moneen kertaan palkittu kosmologian professori Kari Enqvist (s. 1954) päätti avata teoksellaan Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (2005) fysiikan tärkeimmät lait alasta tietämättömille maallikoille. Fyysikko on monesti sanonut pitävänsä runoilijoita ja muita humanisteja haaveilijoina, joilla ei ole kunnollista suhteellisuudentajua eikä oikeaa käsitystä siitä, mikä maailmaa perimmältään pitää liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Enqvistin teoksissa on näet havaittavissa latenttia kiinnostusta paitsi humanistien ymmärtämiseen myös omaan luovaan kirjoittamiseen. Esimerkiksi Vien Rucolan takaisin –kokoelman (2004) monipuolisista fiktioanalyyseistä voi huomata terävän kirjallisuudentutkijan odottavan tilaisuuttaan luonnontieteilijän mielessä. Enqvistin kiinnostus filosofiaan näkyi ennen muuta teoksessa Olemisen porteilla (1998), joka toi hänelle Tieto-Finlandian.

Kosmoksen hahmo -teoksessaan (2003) Enqvist luo tarinaa alkuräjähdyksestä jännittävästi kuin dekkarikirjailija. ”Kaikki nämä törmäilyt, monenlaiset hiukkaset ja niiden hajoamiset saattavat tuntua sekavalta vyyhdeltä, mutta taustalla on silti logiikka ja marssijärjestys, joka on kirkas kuin poutapäivä – ainakin viiden vuoden fysiikan opintojen jälkeen.”

Kaiken alku 13,7 miljardia vuotta sitten on teoreettiselle fyysikolle mystinen näytelmä, jonka kohtausten ja juonenpätkien selvittäminen haastaa paitsi järjen myös mielikuvituksen. Suhteellisuusteoriassa runoilijoille Enqvist todentaa sen nerokkaan mielikuvituksen, jolla esimerkiksi Albert Einstein luonnosteli Newtonin lakien yli luotaavan teoriansa. Myös suhteellisuusteorian ymmärtäminen edellyttää mielikuvitusta. Lähtökohtana on kunnioittaa luontoa ihmisen henkisistä kyvyistä piittaamattomana tutkimuskohteena.

Vien Rucolan takaisin -kirjoituskokoelmassa Enqvist kuvittelee lennokkaasti aikaa, joka olisi seurannut ilman Einsteinin kuuluisaa teoriaa. Sattuma ja yksilö vaikuttavat olevan tieteen historian kannalta merkittävämpiä kuin on haluttu myöntää.

Lukeeko huippufyysikko itse romaaneja? Enqvist totesi vuonna 2004 lopettaneensa fiktion lukemisen lähes kokonaan, koska on tullut vanhemmiten vaativammaksi kirjojen totuusarvojen suhteen. ”Kaikkeen kirjoitettuun pätee se, että kuvitelmien, jaarittelun, huhupuheen, toiveajattelun, teeskentelyn ja suoranaisen petkutuksen keskeltä oivalluksen kultajyvät täytyy seuloa tarkasti”, Enqvist sanoi ponnekkaasti. Vastaava kirjallisuuskäsitys voi olla myös kirjallisuuskriitikolla.

Kiinnostus fysiikkaan saattaa herätä tai vahvistua kaunokirjankin kautta. Kun amerikkalaiskirjailija Dan Brown (s. 1964) sijoitti jännitysromaaninsa Angels and Demons (2000; suom. Enkelit ja demonit 2005) keskeiset tapahtumat Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen CERNiin, sveitsiläinen tutkimuslaitos joutui yllättäen tuhansien turistien ryntäyksen kohteeksi. Huippututkijat yllättyivät fiktion voimasta: heistä oltiin kiinnostuneita, kun joku teki heistä dekkarin. Mielikuvat saavat runsaasti tilaa ajattelun lähtökohtina silloin, kun faktat ovat vähissä. Ammattifyysikko saattaisi osoittaa Brownin bestselleristä asiavirheitä todelliseen fysikaaliseen maailmaan nähden.

Enqvist itse on ollut CERNissä tutkijana 1984–1986. Vaikka fyysikko myöntää mielikuvituksen merkityksen tieteen tekemisessä, hän kuitenkin suhtautuu erittäin nihkeästi tieteiskirjallisuuteen ja sen tapaan popularisoida fysiikan aiheita. Tietokirjailijana Enqvistkin selvästi mielii pientä ammattifyysikkojoukkoa laveamman lukija- ja kuulijakunnan eteen, vaikkei niin suuren kuin Dan Brown.

Äärettömyyksien ääriltä

Millainen on maailmanhistorian tarkin tieteellinen teoria? Olisiko fyysikoiden pitänyt hyväksyä Kielitoimiston vastine vierasperäiselle kvantti-termille (erkale)? Putoaako kaikki jonain päivänä mustaan aukkoon? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Enqvistin teos Monimutkaisuus (2005), joka lähestyy kosmologiaa kolmen käsitteen, energian, entropian ja emergenssin, kautta. Näiden Enqvist sanoo olevan teoreettisen fysiikan sydänverta, joita ilman olisi mahdoton ymmärtää maailman monimuotoisuutta. ”Monimutkaisuudessa avautuva näkemykseni fysiikasta on muovautunut vuosien mittaan ja pala palalta”, hän kirjoittaa alkupuheessaan.

Sanottavansa Enqvist tiivistää neljään kieltolauseeseen. Ei ole erikseen ainetta ja säteilyä, eikä erikseen massaa ja energiaa. Lämpö- ja sähköenergiakaan eivät fyysikon mukaan ole erillisiä. Lopuksi hän kiistää alkeishiukkasten olemassaolon: on olemassa ainoastaan kenttiä.

”Ontologia, oppi olemassaolosta, ei ole pelkkää filosofista käsiteanalyysiä. Sekin on hyödyllistä, muttei riitä paljastamaan olevaisen kaikkea monimutkaisuutta. Puhtaan ajattelun lisäksi tarvitaan tarkkuushavaintoja ja niiden ymmärtämiseksi rakennettua teoriaa. Siis fysiikkaa. Kvanttifysiikka syntyi juuri tarpeesta ymmärtää olevaista.”

Kun klassinen fysiikka suhtautuu tutkimuskohteeseensa deterministisesti, kvanttifysiikka hylkää moisen ehdottomuuden. Kvanttifysiikan keskeinen piirre on sen todennäköisyysluonne. Muun muassa vuonna 1982 tehdyt fotonien polarisaatiokokeet osoittivat, ettei kvanttifysiikan sattumanvaraisuus ole seurausta ihmisen tietämättömyydestä.

Vanhojen kirjojensa tapaan Enqvist esittelee vuolaasti kuuluisimpia ja merkittävimpiä fyysikoita. Hän ohittaa kuitenkin nopeasti Einsteinin (josta kirjoitti erillisen kirjan 2005) ja keskittyy mm. Richard Feynmaniin, Robert Boyleen, Ludwig Boltzmanniin ja James Clerk Maxwelliin. Kirjoittajan kiinnostus filosofiaan ja maailmankirjallisuuteen tulee jälleen esiin moneen kertaan. Semantiikan merkityksen puolihuolimattomasti tyrmäävä fyysikko sanoo yhä kieltävänsä opiskelijoitaan hakeutumasta filosofian opintoihin:

“Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti ja yksityiskohdissaan. Fyysikko on matemaattinen muurari, ei pilvilinnojen piirustaja.“

Fyysikko ohjaa lukijansa tottuneesti yhä uudelleen äärettömyyksien äärelle. Hän rauhoittelee äärellisyyteen tottuneita pelkäämästä rajattomuuden kohtaamista. Luontoon sisäänrakennettu ääretön ei tarkoita samaa kuin mahdoton. Enqvist on yhdistänyt Monimutkaisuus-teokseensa oikeastaan kaiken, mitä hän on tuonut aikaisemmissa teoksissaan esille seikkaperäisemmin. Yleisesitystä fyysikon koetellusta kosmologiasta sävyttävät sanomisen palo ja kerronnan ilo niin kouriintuntuvasti, että tekstiä lukee haltioituneena sen havainnollisuudesta.

Jännittävää ja yllättävästi etenevää Monimutkaisuutta voi minusta pitää Enqvistin pääteoksena. Ammattifyysikko ajattelee kenties toisin. Teos tiivistää hienosti paitsi laajaa tieteellistä aihepiiriä, myös populaaria ilmaisutapaa. Rivien välissä aistin testamentillisia sävyjä.

Älyllisen rehellisyyden puolesta

Enqvist lähestyy teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) kuoleman, ihmisyyden ja uskonnollisen uskon ytimiä. Fyysikko vannoo älyllisen rehellisyyden nimeen tunnustaen vain sen, minkä voi varmuudella tai suurella todennäköisyydellä todentaa olemassa olevaksi. Tässä mielessä Enqvist ei näe uskonnollista uskoa mitenkään merkittävänä lähtökohtana ikuisuuden tai kuolemanjälkeisyyden pohdiskelulle. Kuolema on kaiken päätepiste, eikä sen jälkeisen elämän perään kannata haaveilla.

Luonnontieteilijän tavoin kirjoittaja näkee loppujen lopuksi uskonnollisten uskomuksien olevan selitettävissä aivojen molekyylirakenteella. Enqvist leimaa uskon tyhmyydeksi sekä asiaperustein että sarkastisin kommentein, joita satelee uskovaisten suuntaan tämän tästä:

”Silloin kun fysiikka tai sen päälle kapuamaan pyrkivä filosofia eivät tarjoa vapautusta, apua etsitään uskonnosta. Se pyyhkäisee kerralla molekyylit syrjään fenomenaalisen maailman yhdentekevinä rikkaruohoina ja tarjoaa tilalle murheen, sairauden ja kuoleman sivuuttavaa ylimaallisuutta.”

Ajoittain jopa kiihkeän sanailunsa höysteeksi Enqvist kertoo paljon omakohtaisia esimerkkejä, mm. isänsä syövästä ja äitinsä Alzheimerin taudista. Tässä mielessä uutuus on kirjoittajansa henkilökohtaisin ja näin ollen tietyllä tavalla myös kiintoisin teos. Erittäin havainnollisia ja jäsenneltyjä tietoteoksia jo vuosia tuottaneen Enqvistin tuotannossa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on heikoimmasta päästä. Kirjoittaja sivaltelee sinänsä kiintoisia ajatuksia jos jonkinlaisiin suuntiin, eikä teoksen hajanaista jäsennystä voi kehua.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa on myös joitakin ristiriitoja. Enqvist sanoo, ettei halua käännyttää ketään ateistiksi tai uskonnottomaksi. Silti teos on pitkälti apologia uskonnottomuuden puolesta. Toiseksi kirjoittaja sanoo sallivansa uskon ja uskonnolliset kokemukset niille, jotka niitä tarvitsevat. Kuitenkaan Enqvist ei voi olla ironisoimatta uskonasioita mielettömiksi ja uskovia tietynlaisiksi idiooteiksi.

Kirjoittaja määrittelee itsensä uskonnottomaksi, ei ateistiksi. Toisaalta Enqvist kirjoittaa niin paljon Jumalan olemassaoloa vastaan, että hän ei oikein määrity uskonnottomaksi oman tekstinsä valossa.

Avartumista esim. nimekkäiden teologikirjoittajien ajatuksille Enqvist ei osoita millään tavoin. Silti hän viittaa niihin (mm. Eero Huoviseen) toistuvasti. Kirjoittajan mielestä Raamatun asiat ole hänestä keskustelun arvoisia, ei maallikoiden eikä pappien kesken.

Vaikka uskonto ilmiönä kiinnostaa kirjoittajaa kovasti, hän ei silti myönnä sille sitä arvoa, minkä uskovaiset myöntävät. Sitä vastoin Enqvist osoittaa suurta kiinnostusta ihmissydämen ajatuksia kohtaan, joita voi olla kenellä tahansa. Teoksen lopusta löytyy loistavasti kirjoitettu epilogi sellaisesta elämän tarkoituksesta, johon myös uskonnoton voi yhtyä. Kaikki tiivistyy rakkauteen, joka tekee elämästä elämisen arvoista tässä ja nyt. Ironista kyllä, se taitaa olla myös kristinuskon perusajatus.

Uskonnottoman ristiretki

Kosmologin selväsanaiset ja kansantajuiset tietoteokset ovat miellyttäneet minua siitä asti, kun luin hänen teoksensa Kosmoksen hahmo (2003). Tieto-Finlandian voittaneen Olemisen porteilla –teoksen suuruus jäi tosin minulle aikoinaan avautumatta.

Enqvistin syksyn 2012 uutuusteos oli suomalaista uskonnollisuutta arvioiva Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjojen tavoin tämäkin teos määrittyy puheenvuoroksi julkiuskonnottomuuden puolesta.

”Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus ei perustu tieteeseen. Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta eikä epätotta. Se on pelkkä mielipide.”

Tarkkanäköiseen tapaansa Enqvist tekee huomioita ja havaintoja jos jonkinlaisista uskonnollisista ilmiöistä, dogmeista, jumalanpalveluskäytännöistä jne. Samalla hän käy tiivistä dialogia monien kristittyjen nykykirjailijoiden kanssa. Näistä nimekkäimpiä ovat Juha Pihkala, Kari Mäkinen ja Tapio Puolimatka.

Suomalaista uskonnollisuutta arvioidessaan Enqvist ottaa äreästi kantaa varsinkin luterilaisen kirkon käytäntöihin, muun muassa lapsikasteeseen. Hänen mukaansa on kirkolta moraalitonta liittää lapsia kirkkoon pelkästään vanhempiensa luvalla, kun nämä eivät voi itsenäisesti vaikuttaa jäsenyyteensä kuin vasta täysikäisinä.

Enqvist kirjoittaa raikuvasti myös kirkon tulevaisuudesta. Luterilainen kirkko pistää tiedemiestä silmään Suomen mittakaavassa mammuttimaisena järjestönä, johon kuuluu valtaosa väestöstä ja joka on vakiinnuttanut asemansa ja toimintansa lainsäädännöllisesti. Jotta kirkko voisi toimia 100 vuoden kuluttua, sen täytyy Enqvistin mukaan liudentaa oppejaan tuntuvasti:

”Kun kirkon jäsenmäärä putoaa alle viidenkymmenen prosentin, sen tulee yhä enenevässä määrin toimia ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevien aatevirtausten ehdoin. Vain sillä tavoin se voi edelleen pysyä suurimpana yksittäisenä kansalaisjärjestönä.”

Enqvist on tehnyt vierailuja esimerkiksi helluntaiseurakuntien tilaisuuksiin. Kiinnostusta selittänee viittaus Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukseen, jonka mukaan Suomen helluntaiherätys on tuplannut viimeisen 50 vuoden aikana jäsenmääränsä ja on sen vuoksi nähtävissä maamme menestyneimpänä uskonnollisena liikkeenä.

Enqvist kertoo vierailleensa muun muassa Helsingin Saalem-seurakunnan iltakokouksessa sekä telttakokouksessa pääkaupunkiseudulla. Henkilökohtaiset todistukset uskosta tai Jumalan voimasta eivät tehneet tiedemieheen vaikutusta. Enqvist kertoo pohtineensa sitä, käykö usko jumalallisen ilmoituksen edellä vai onko järjestys päinvastainen:

”Jos kokee Jumalan olevan koko ajan läsnä elämässään, jos kokee Pyhän Hengen vaikuttavan päivittäin kaikkiin arkisiin asioihin, saa samalla merkityksen kaikille tapahtumille. Tiede kertoo miten: työpaikka tuli kun uusi pomo soitti. Uskonto kertoo miksi: työpaikka tuli, koska Jumala hankki sen. Tällä tavoin jokainen uusi tapahtuma on myös uusi todiste Jumalasta. Mutta nämä todisteet eivät käy uskon edellä vaan sen jäljessä.”

Julkiuskonnottomaksi tiedemieheksi Enqvist on nähnyt lähes ennennäkemättömän paljon vaivaa selvittääkseen uskonnollisia ilmiöitä ruohonjuuritasolla. Päällimmäiseksi uskonnottoman ristiretkestä on jäänyt lähes täydellinen vieraantumisen tunne, joka ei hellitä uskonnollisten pohdiskelujen myötä. Kirjoittaja myöntää olevansa uskonnoton, koska ei muuta voi. Hän ei koe ajatelleensa uskovaisten olevan uskonasenteessaan varsinaisesti väärässä vaikkei oikeassakaan.

Enqvist sanoo ainoastaan testaavansa tuntojaan ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten. Kirjan takaa erottuu hämärä tendenssi pönkittää omaa käsitysmaailmaa miljoonien toisinajattelijoiden armeijaa vastaan:

”Päähuomioni kohdistuu suomalaiseen kristillisyyteen ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka ei virallisesti ole valtionkirkko mutta kuitenkin on käytännössä kirkkovaltio valtiossa.”

Uskonnottomaksi kirjoittajaksi Enqvist on kierrellyt yllättävän ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa niin Suomessa kuin ulkomailla. Mukaan mahtuu niin lestadiolaisseuroja, Jehovan todistajien kokouksia kuin muslimien tilaisuuksia. Havainnoijana Enqvist on hyvin tarkkanäköinen. Myös kokouksien rakenteen ja puheiden erittely käy häneltä tottuneesti. Itseä tyydyttävät tai ilahduttavat löydöt uskonnollisissa tilaisuuksissa ovat vähäiset.

Enqvist tuntee Raamatun kirjoituksia niin hyvin, että pystyy käyttämään niitä jopa ironisesti. Kotitaustalla lienee vaikutusta asiaan:

”Kun olin nuori, äitini toivoi minusta pappia. Itse haikailin kirjailijaksi.”

Joitakin kristillisiä kirjoittajia Enqvist ruotii muita enemmän (mm. Antti Nylén, Tapio Puolimatka, Juha Sihvola, John Vikström). Enqvistiä uskovaisissa kirjoittajissa häiritsee ennen muuta näiden illuusio omasta erehtymättömyydestään ja erehtymättömästä opista.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Opettaja-lehdessä, Ristin Voitossa, Sana-lehdessä sekä Hiidenkivessä.

Mainokset