Kirjallisuuskriitikot ja tavalliset lukijat lukevat eri tavalla

Avainsanat

Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, suomalainen lukeminen

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 56. Jyväskylän yliopisto 1997. 226 s.

Jyväskyläläinen sosiologi ja kulttuurintutkija Kimmo Jokinen teki 1997 väitöskirjansa suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista. Jokinen työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa perhetutkimuksen professorina.

Jokinen kokosi väitöskirjaansa varten kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui vastauksista kyselyyn, jossa ns. tavallisia lukijoita kehoitettiin kertomaan mielikirjallisuudestaan. Toisessa aineistossa oli kirja-arvosteluja, joita eri sanomalehtien kriitikot ovat kirjoittaneet tietyistä menestysteoksista. Kolmas ja tuorein aineisto sisälsi erään Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitettuja esseitä. Esseet oli varta vasten pyydetty tietyltä jyväskyläläiseltä lukijaryhmältä.

Kriitikot ja tavalliset lukijat

Jokisen keskeisin ja huomionarvoisin tutkimustulos oli se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Keskeisimmin tämä näkyi siinä, että kriitikot ja tavalliset lukijat odottivat kirjoilta eri asioita ja arvottivat kirjoja tästä syystä eri tavoin.

Jokisen mukaan tavallinen lukija odottaa esimerkiksi hyvältä romaanilta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen ja kansalliseen identiteettiimme voittopuolisen lämminhenkisesti ja positiivisesti. Kriitikko taas etsii samasta teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja ja uusia, innovatiivisia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän positiivisuuden ammattikriitikko saattaa kokea yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä kielteisille elämänilmiöille.

Kirjallisuuskriitikko on yleensä hyvin koulutettu työhönsä. Hän asettaa teokselle korkeita vaatimuksia ja etsii tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia, joita tavallisen lukijan on vaikea lähestyä ilman harjaantumista. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin kaikki merkitykset ensi lukemalta, moni ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan liian läpinäkyvänä.

Huomionarvoista on se, että Jokisen mukaan lukukokemus ei Suomessa riipu ratkaisevasti lukijan sosiaaliluokasta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset poikkeavat näin selvästi esimerkiksi ranskalaisista, joiden parissa kirjallinen makuhierarkia on jäsentynyt sosiaalisesti.

Arto Paasilinnan romaanien vastaanotto Suomessa ja Ranskassa havainnollistanee hyvin erilaisia kirjallisia makuhierarkioita. Kun Paasilinna on kotimaassaan luokiteltu suositun populaarikirjallisuuden kestotuottajaksi, Ranskassa hän saavutti 1990-luvulla korkeakirjailijan arvon. Paasilinnaa ovat Suomessa lukeneet kaikki kansanryhmät kansanedustajista putkimiehiin ja kerrossiivoojiin. Ranskassa taas suomalaishumoristin lukijakunta on ollut huomattavasti eriytyneempi, todennäköisesti eräänlainen eliittilukijoiden joukko.

Lukijalle ei saa valehdella

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Jälkimodernien kirjailijoiden (kuten Liksomin) surrealistiset kerrontaratkaisut eivät siksi tavoita Suomessa helposti kansan syvien rivien luottamusta.

Jokinen osoitti väitöskirjassaan, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Mitä tulee sisältöpuoleen, kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla innovaatioilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Eläytyäkö vai analysoida?

On syytä tarkastella sitä, mikä merkitys kirjailijan ja lukijan kannalta on lukuelämyksellä ja analyyttisella kirjallisuuskritiikillä. Näitä on vaikea arvottaa toisiinsa nähden. Ilmiöiden välillä lienee vastakohtaisuuden sijasta täydennyssuhde.

Pitkälle viety analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä rakenteellisten ja funktionalististen analyysituloksien varjossa.

On silti huomattava, että kaunokirjailija ei kirjoita teoksiaan ensisijaisesti kriitikoiden reposteltavaksi, vaan tavallisille lukijoille. Tällöin yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi. Mika Waltarin sanoin kirjailija tavoittelee teokseensa tunnetta, joka värisyttäisi jokaisen sydäntä. Jos hän tämän tunteen tavoittaa, hänen menestyksensä on tämän menestyskirjailijan mukaan varma.

Vaikka analyyttinen kritiikki puolustaa paikkaansa yliopistoissa, voi kysyä, pitäisikö sanomalehtien kirjallisuuskriitikoiden tavoitella teoskeskeisten analyysien sijasta juuri sitä, mitä kirjailijakin tavoittelee. Jokisen termejä käyttäen tämä tarkoittaa sitä, että kriitikko tietoisesti muokkaisi lukuihannettaan tavallisten lukijoiden suuntaan.

Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen lienee sellainen arvottamisperusta, josta käsin teoksen todellinen arvo voidaan määrittää lyhyellä aikavälillä. Jos kriitikko on tähän harjaantunut, kollektiivinen lukuelämys sulkee lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikko ei voi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä on kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Kirjallisuussosiologia ja sosiologinen kirjallisuudentutkimus

Jokinen on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä, mikä vaikuttaa hänen kysymyksenasetteluihinsa ratkaisevasti. Kun suomalaisten suosikkikirjoja paljon tutkinut kirjallisuustieteilijä Juhani Niemi pohtii kirjallista menestystä teoksista itsestään löytyvien tekijöiden mukaan, Jokinen puolestaan pyrkii löytämään sosiokulttuurisia tekijöitä, jotka selittäisivät kirjojen suosiota.

Juuri tässä on näkyvissä ero kahden tieteenalan, kirjallisuussosiologian ja sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen, välillä. Kimmo Jokinen edustaa tieteenaloista ensimmäistä, Niemi puolestaan jälkimmäistä. Tieteenalojen painotuserot näkyvät ennen kaikkea teoreettisissa lähtökohdissa, vaikka käytännössä tutkitaan monesti aivan samoja asioita ja ilmiöitä. Kirjallisuussosiologien tutkimukset kohtelevat usein kaltoin teoksien esteettisiä aspekteja arvottaen ne toisarvoisempien seikkojen joukkoon. Jokinenkin syyllistyy ajoittain tähän, muun muassa antaessaan ns. hyvän kirjallisuuden piirteistä varsin pelkistetyn kuvan.

Siksi Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet havainnollistaa paljon enemmän siitä, millainen suomalainen lukemiskulttuuri on, kuin sitä, minkälaiseen kirjallisuuteen suomalainen vapaa-ajallaan iskee kyntensä kiinni.

Galaktinen epätoivo saavutti syvyytensä (2005)

Avainsanat

George Lucas, Ilkka Äärelä, Matthew Woodring Stover, science fiction, Sithin kosto, Star Wars, Tähtien sota

Matthew Stover: Star Wars Episodi III – Sithin kosto. Alkuteos Star Wars: Revenge of the Sith (USA 2005). Perustuu George Lucasin käsikirjoitukseen. Suom. Ilkka Äärelä. WSOY 2005. 404 s.

Suuren ennakkokohun säestämä Star Wars Episodi III –elokuva ilmestyi keväällä 2005 myös kirjan muodossa. Sithin kosto –romaanin alkuteoksen takaa löytyi kaksi miestä: elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen tehnyt George Lucas (s. 1944) sekä kirjan varsinaisesti kirjoittanut Matthew Woodring Stover (s. 1962). Romaanin ansiokkaasti kotikielellemme kääntänyt Ilkka Äärelä oli siihen mennessä suomentanut yli 30 Tähtien sotaan liittyvää romaania ja tietokirjaa.

Romaani näytti selättävän elokuvan monella tapaa. Stoverin romaani sisälsi melko paljon sellaisia kohtauksia, taustoituksia ja kertomuksia, joita elokuvaan ei ollut sisällytetty. Kauan sitten kosmista sisällissotaansa käynyt galaksi avautui romaanissa moniulotteisempana ja problemaattisempana kuin elokuvassa konsanaan.

Myös henkilökuvaus meni romaanissa asteen elokuvaa pitemmälle. Pimeyden voimien kelkkaan lähteneet sithlordit saivat Stoverin kertomina paljon johdonmukaisia taustoituksia. 400-sivuinen teos toi havainnollisesti esille muitakin keisarillisia petoksia kuin sen kuuluisan jedi-oppilaan käännyttämisen, jonka ympärillä kaikki Episodit pyörivät.

Elokuvan tavoin romaani on varsin synkkä. Väkivaltaa romaani esittelee elokuvaa suoraviivaisemmin ja raaemmin. Tähtien sodan mystiikka jäljentää yhtäältä zeniläistä samurai-kulttuuria ja toisaalta mm. Isaac Asimovin (1920–1992) henkisen kasvun merkitystä tähdentävää Säätiö-sarjaa (1942–1950). Kun Episodi III esittäytyy elokuvana pintaräiskeen digitaalisena sirkuksena, kirja puolestaan nostaa Lucasin saagan uskonnolliset ulottuvuudet etualalle ja perustelee niitä kouriintuntuvasti.

Romaanissa tulee vastaan kosolti sellaisia teknisiä selostuksia, jotka toisinaan saattavat ampua raikuvasti yli. Kuten kohtauksessa, jossa jedimestari Obi-Wan Kenobi vääntää kättä kyborgi-kenraalin Grievousin kanssa: ”Obi-Wanin käsivarrella oli Voima tukenaan siinä missä kenraalin kädellä oli vain duraniumseoksen kiteinen intermolekyläärinen rakenne. Grievousin kyynärvarsi taipui kuin halpa lusikka.”

Onnistunut sillanrakennus

Stoverin romaanin juonelliset päälinjat kulkevat rinnakkain elokuvan kanssa. Sithin kosto alkaa Coruscantin taistelulla, jossa nuori jedi Anakin Skywalker kunnostautuu. Vähitellen hänelle selviää jedien ja senaatin välille syntynyt voimakas konflikti, jonka senaatin ylikansleri Palpatine ratkaisee persoonallisella tavallaan. Romaanin loppuun mennessä Anakin on menettänyt paljon ja noussut tuhkasta kuin feeniks-lintu. Kun Kapinaliiton siemen nousee romaanin lopussa oraalle, monet sivupolutkin Episodiin IV yhdistävä silta on valmis.

Sithin kosto on romaanina selvä päätös Episodi-teoksille. Sarjan keskeinen isähahmo Yoda menee itseensä ja alkaa mietiskellä uudentyyppisiä syntyjä syviä. Koko tarinan 1970-luvulla luonut George Lucas on Yodan tavoin paljosta velkaa edesmenneille mestareilleen. Tähtien sodassa on paljon lainatavaraa varsinkin Isaac Asimovilta, mm. sarjan kierto keskeltä loppuun ja alun kautta takaisin keskelle.

Matthew Stover ei ole Tähtien sodan kertojaksi aivan pystymetsästä temmattu kirjailija. Hän näet on kirjoittanut Star Wars –tarinoita kahden romaanin verran ennen uutuusteosta. Traitor (2002) kertoo Han ja Leia Solon pojan Jacenin vaiheista parikymmentä vuotta Jedin paluun tapahtumien jälkeen. Shatterpoint-romaanissa (2003) puolestaan seurataan Mace Windu –nimisen jedimestarin vaikeaa dekkariretkeä syrjäiselle planeetalle kloonisotien aikaan. Romaani sijoittuu näin kronologisesti Episodien II ja III väliin.

Kirjasyksyn 2006 tyylikkäät esikoiset

Avainsanat

book review, kotimainen kaunokirjallisuus, Lauri Levola, Riikka Pulkkinen, Sanna Ravi

Lauri Levola: Pimeän tavarajuna. Teos 2006. 168 s.

Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2006. 399 s.

Sanna Ravi: Ansari. Johnny Kniga 2006. 246 s.

Syksyn kaunokirjallisiin debyytteihin mahtui todellisia helmiä. Näistä nousee selvimmin esille Riikka Pelon (s. 1972) loistavan Taivaankantaja-romaanin lisäksi Lauri Levolan synkkäsävyinen esikoisnovellikokoelma, Riikka Pulkkisen rohkea rakkausromaani sekä Sanna Ravin hirtehinen satiiri sota-aikaisesta pikkuvirkamiehestä.

Porilaissyntyinen ja sittemmin turkulaistunut Lauri Levola (s. 1981) lähestyy esikoiskokoelmansa novelleissa yksinäisyyden ja irrallisuuden aihepiirejä. Hän viljelee lyhyitä lauseita sekä nopeita käänteitä. 16 novellia vyöryttävät lukijan eteen kosolti epäsovinnaisia näkymiä.

Levolan novelleissa sotateemat ja liikkuminen ovat keskeisiä. Yhdessä kertomuksessa veljessodan kauhut alleviivaavat uhrien turhuutta. Nuori opiskelija istuu haaveillen kuvaamataidon luokassa ja harmitellen sotaveteraanien tyhjältä tuntuvaa esitelmää. Talvisodassa kaatuneen miehen poika käy ampumassa radalla ja miettii samalla sodan vaikutuksia.

”Sotaa ei koskaan piirretä yhdeksi. Siihen tarvitaan aina kaksi. Kaksi harmaapukuista taistelemassa toisiaan vastaan.”

Kielellinen leikittely onnistuu kirjailija Kari Levolan pojalta hallitusti. Lakoninen ilmaisu osoittautuu tyylikkääksi, jopa persoonalliseksi. Runollinen ilmaisu lisäksi vieraannuttaa tehokkaasti. Levolan kaltaisia miespohdiskelijoita on vähän, mutta vastaavaa naispohdiskelua löytyy nykykirjallisuudesta paljon enemmän.

Kielletyt suhteet ääriviivoina

Riikka Pulkkisen (s. 1980) esikoisromaani Raja sisältää yksinkertaisia mutta toisiinsa yhdistettyinä loistavia ideoita. Keskeinen problematiikka liittyy läheisen ihmisen kunnioittamiseen sekä luvallisen ja luvattoman rajankäyntiin.

Raja kertoo iskevästi kahden eri-ikäisen opettajan kipuilusta lähimpiensä ja oppilaidensa kanssa. Toinen näistä on 53-vuotias kirjallisuuden professori Anja, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Nainen pohtii läpi romaanin armomurhan mahdollisuutta umpikujaan ajautuneessa elämäntilanteessaan. Kielletty rakkaus toiseen mieheen avautuu Anjalle mitään ratkaisemattomaksi pakokeinoksi.

Toinen Rajan opettajahenkilöistä on nuori äidinkielenopettaja Julian, joka rakastuu Mari-nimiseen lukiolaistyttöön ja ajautuu hänkin kiellettyyn suhteeseen. Julianin perheeseen ja työpaikalle putoaa näin aikapommi odottamaan räjähdystään.

Itseään viiltelevä Mari on romaanin ristiriitaisimpia henkilöitä, jolle oma ruumis kivun ja nautinnon risteysalueena on vailla ääriviivoja. Mari pelästyy Julianin läheisyyttä, koska haluaa säilyttää määrittelemättömyytensä. Kirjailija yhdistää romaanihenkilöiden tarinoita istuttamalla Julianin jatko-opiskelijoiden piiriin, jota vetää Anja.

Raja on uskottavuutensa säilyttävä romaani sukupolvirajoista, joiden yli ei löydy yhteyttä ilman tavoitteellista työntekoa. Pulkkinen kirjoittaa esikoiskirjailijaksi poikkeuksellisen mukaansatempaavasti ja kypsästi. Opettajahenkilöt ongelmineen eivät ole kaukaahaetun makuisia, vaan raadollisuudessaan selväpiirteisiä ja inhimillisiä.

Henkilökuvauksessaan Pulkkinen onnistuu luomaan muitakin koskettavia hahmoja. Vähäisimmäksi ei jää Anjan lääkärisisko, joka Mari äitinä joutuu romaanissa ikään kuin sisäisen tuomarin rooliin. Hän pääsee perille sekä Anjan että Julianin salaisuuksista ja pitää molemmille opettajille tiukan puhuttelun!

Isänmaallista mielialatarkkailua

Toimittajana ja suomen kielen opettajana toimineen Sanna Ravin (s. 1964) kiitetty esikoisromaani Ansari kertoo sota-aikaisesta erikoistehtävästä, kotirintaman mielialatarkkailusta. Ravin idea sijoittaa repliikkejä muun kerronnan keskelle ilman välimerkkejä on persoonallinen ja henkevä oivallus sekoittaa kertojaääniä.

Ansarin päähenkilö on pienen kirkonkylän postivirkailija Antero Kivekäs, joka on jatkosodan syttyessä vapautettu terveyssyistä rintamapalveluksesta. Kivekästä odottavat kuitenkin sotaan liittyen toisenlaiset haasteet, kun Valtion tiedoituslaitos pestaa hänet mielialatarkkailun paikallisasiamieheksi kotikylälleen.

”Katsoin isäni hautaa ja muistin hänen elämänohjeensa kolmea on palveltava ennen kaikkea: Jumalaa, isänmaata ja postilaitosta, tässä järjestyksessä jota olin pyrkinyt tunnollisesti noudattamaan.”

Kivekäs suhtautuu paitsi työhönsä myös isänmaan asiaan ja idealistisiin aatteisiin sellaisella palolla ja intohimolla, että hän vieraantuu väistämättä niin alaisistaan kuin tutuista kyläläisistä. Aatteen voima ajaa hänet nurkkaan ja ulkopuolisuuteen. Ansari on epähenkilön kehitystarina. Sotahullu ja virkaintoinen Kivekäs on lopulta valmis jopa laittomuuksiin aatteen ja yhteisen edun nimissä.

Ravistelevan henkilökuvansa lisäksi Ravin romaani avautuu oivaltavaksi tutkielmaksi maalaisyhteisön elämänmenosta. Se tuntuu asettuvan poikkeustilanteessakin melko nopeasti uomaansa. Kirkasotsaisen ja idealistisen Kivekkään hahmossa on melkoisia annoksia Väinö Linnan räätäli Halmetta, tosin häneltä puuttuu Halmeen itsekriittinen pohdiskelu lähes kokonaan. Ansari viittaa kasvihuoneeseen, jonka Kivekäs rakentaa pihalleen ja josta tulee romaanissa eristäytymisen symboli.

Omintakeinen tyyli ei tee Ravin romaanista helppolukuista, päinvastoin. Ansari on kaoottis-henkinen kertomus sekavasta historiallisesta ajasta, jolloin ihmisen omintakeisuus kilvoittelee elintilasta suurten aatteiden ja näkyjen rinnalla.

– – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Opettaja-lehdessä.

Brasilialaisen modernistin uskomattomat kertomukset

Avainsanat

book review, brasilialainen kirjallisuus, Machado de Assis, Pirkka Valkama

Machado de Assis: Kuolematon ja muita novelleja. Suom. Pirkka Valkama. Sammakko 2014. 189 s.

Machado de Assis oli 1800-luvun brasilialaisen kirjallisuuden grand old man, jonka merkitys on ollut Etelä-Amerikassa suuri. Kuolematon-kokoelman kaksitoista kertomusta ovat ilmestyneet Machadon elämän loppupuolella 1880–1900-luvuilla.

Joaquim Maria Machado de Assisin (1839-1908) lyhytproosaa leimaavat musta huumori, fantastiset ainekset, historialliset kuvauskohteet ja ironinen henkilökuvaus. Machadon teoksista on aikaisemmin suomennettu Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (Love Kirjat 1991) ja Kuuluisuus ja muita novelleja(Prometheus 2010).

Pirkka Valkaman sujuvasti ja herkkäsävyisesti suomentaman uutuuskokoelman novellit ovat hyvin eripituisia. Kertomuksina melko pitkät Kuolematon (26 s) ja Mielitautilääkäri (56 s) tekevät vaikutuksen paitsi säkenöivillä tarinoillaan, myös yhtenäisellä tyylillään ja persoonallisella kerrontatekniikallaan.

Nimikkonovelli on muodoltaan värikäs matkakertomus, jonka kertojana on vuosisatoja vanhan miehen poika. Kertoja kertoo kiinnostuneille kuuntelijoilleen isänsä ihmeellisestä elämästä, joka on jatkunut jo vuosisatoja. Tämä on saanut nuoruudessaan iäkkäältä intiaanipäälliköltä pienen purnukan, joka sisältää ikuisen elämän eliksiiriä. Sairastuttuaan vakavasti isä kokeilee juoman tehoa, paranee nopeasti ja – lakkaa vanhenemasta. Hänestä tulee kiertolainen ja maailmanmatkaaja, joka solmii useita parisuhteita ja näkee monia maita, pettyy rakkaudessa toistuvasti, kokeilee politiikkaa ja tulee siinäkin petetyksi pahemman kerran.

Vuosisatojen vieriessä novellikertojan isälle paljastuu katkerasti, kuinka armollista on elämän vääjäämätön loppuminen ja kuinka suuri kirous on elää paljon pitempään kuin rakkaansa ja läheisensä. Lopulta vanhus oivaltaa, miten hänen elämänsä saisi ansaitsemansa päätöksen. Harvoin lukija on päähenkilön kuolemasta niin haltioissaan kuin Machadon novellin äärellä!

Kuolemattoman teho on myyttisen tarinan yhdistämisessä arkipäiväiseen henkilöhistoriaan.

Kuolemattoman teho on myyttisen tarinan yhdistämisessä arkipäiväiseen henkilöhistoriaan, jolloin maagis-realistinen ulottuvuus havainnollistuu kauniisti. Kuolemattoman miehen poika esittelee isänsä uskomattoman elämäntarinan kuin minkä tahansa elämänsä yksityiskohdan, ilman kummempaa hehkutusta. Tarina syttyy kuitenkin hehkuun kuin itsestään, kun sen kuulevat pitkää ikää ihmettelevät ihmiset, jotka haluavat kuulla pitkän tarinan alusta loppuun ilman keskeytyksiä:

“Kirjuri patisti tohtori Leãota jatkamaan tarinaansa, sillä hän ei ollut ikimaailmassa kuullut mitään vastaavaa. Huomatkaa, että kirjuri mieluusti antoi ymmärtää tuntevansa historiaa ja kylässä häntä saatettiin hyvinkin pitää yhtenä valtakunnan oppineimmista miehistä, mutta silti tohtorin kertomus oli saanut hänet ällistyneeksi.”

Kyseinen kerrontatekniikka toistuu muissakin Machadon novelleissa: kertoja on yksi novellihenkilöistä ja kertoo toisille kuulemansa tai kokemansa uskomattoman tarinan. Tämä vahvistaa kertomusten maagisia efektejä vieraannuttaen lukukokemusta arkihavaintojen tuolle puolen.

Rakkaustarinoista ulos

Machado aloitti novellikirjailijan uransa luonnostelemalla naisten aikakauslehtiin moralisoivia rakkaustarinoita ja pienessä ympyrässä tapahtuvia juonittelukuvauksia. Tästä kirjailija siirtyi laveammalle ryhtymällä satiiriseen hyökkäykseen vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan.Victor Hugon ja Jane Austinin tavoin hän piiskasi armottomasti kasvottomia yhteiskuntakoneistoja, ahtaita moraalisäännöstöjä ja ihmiskielteistä lainsäädäntöä, mutta suhtautui lämpimän ymmärtäväisesti henkilöidensä vaikeisiin elämäntilanteisiin ja pulmakohtiin.

Machadon on sanottu käyttäneen huumoria ja ironiaa korostaakseen inhimillisten konfliktien absurdeja puolia. Lyhytproosan muotoilijana ja modernistisena tyylitaiturina Machado oli vuosikymmeniä edellä aikalaisiaan. Laajasti oppineena ja sofistikoituneena hän pystyi kirjoittamaan tavallaan samassa sarjassa ja samantyyppisistä aiheista aikansa maailmankirjailijoiden kanssa. Tyylillisesti hän oli maansa ensimmäinen modernisti, joka koki saman ikävän tienraivaajan osan kuin muutkin aloittelevat modernistit 1900-luvulla.

Lyhytproosan muotoilijana ja modernistisena tyylitaiturina Machado oli vuosikymmeniä edellä aikalaisiaan.

40-vuotispäiväänsä mennessä Machado oli julkaissut neljä romaania ja kaksi kokoelmaa aikakauslehdissä julkaistuja kertomuksia. Hän teki töitä jaksamisensa äärirajoilla sekä kirjoittajana että valtion virkamiehenä. Poliittinen ura sai kuitenkin täyskolauksen 1878, jolloin nelikymppinen Machado koki hermoromahduksen. Terveyden palautuminen kesti kuukausia. Tuolloin Machado huomasi kauhukseen luomisvoimansa lakastuneen kuin kukka syyskylmillä.

Keski-iän kriisi heijastui myös hänen yhteiskuntasuhteisiinsa. Hänestä ei ollut enää poliittiseksi vaikuttajaksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Machado kirjoitti myöhemmin mielellään poliitikoista ja näiden edesottamuksista, hän vältti ilmeisesti silti politiikkaa niin pitkään kuin pystyi.

Machado alkoi kirjoittaa uudelleen vasta vuoden 1879 lopulla. Kirjailijan todellisuustaju oli selvästi muuttunut, mikä näkyi proosassa merkittävästi. Machado koki olevansa umpikujassa porvarillisen fiktion tekijänä. Uuden pitemmän proosan luonnostelu alkoi hitaasti: Machadon seuraava romaani ilmestyi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Novelleja kirjailija alkoi tehdä nopeammin. Hulluuden ja vallankäytön aiheissa hurjaan ajatusleikkiin intoutuvan Mielitautilääkärin (1881) sekä Peilin (1882) ja Kuolemattoman (1882) kirjoittaminen sijoittuvat juuri tähän kriisin jälkeiseen aikaan.

Kun Machado sijoitti ironian romaaneissaan rakenteelliseksi elementiksi, novellien ironia oli aiheiden asettelussa sekä henkilö- ja miljöökuvauksessa. Machado esitti lukijoilleen tarkoituksella sellaista Brasiliaa, jota he eivät tunnistaneet. Se lienee ollut kirjailijan tapa haastaa yhteiskunnalliseen mietiskelyyn tavallisten kansalaisten lisäksi ne poliittiset piirit, joissa hän oli ennen pyörinyt intohimoisesti mutta jotka hän oli jättänyt pysyvästi taakseen.

Peilissä (1882) kirjailija sepittää tarinaa ihmisen kaksinaisesta sielusta, joka tulee erään novellihenkilön kohdalla näkyviin erikoisessa peilissä. Sosiaalista identiteettiä erittelevät fantastinen aspekti on persoonallinen ja luo kiintoisan kysymyksenasettelun. Novellin alaotsikossa todetaan kunnianhimoisesti, että kertomus on hahmotelma uudeksi teoriaksi ihmisen sielusta. Koska teoria jää aika vaisuksi, luulen alaotsikon olleen täyttä hämäystä ja sitä vastoin kaunokirjallisten tavoitteiden olleen kirjailijan varsinaisen päämäärän. Machado on siis sepittänyt tämänkin kiintoisan tarinan sen itsensä vuoksi, ei niinkään luonnostellakseen tieteellistä teoriaa harrastajapohjalta.

Tiede oli Machadolle viihteellinen elementti aivan samalla tavoin kuin nykyisin Dan Brownillw ja Risto Isomäelle.

Tiede oli Machadolle viihteellinen elementti aivan samalla tavoin kuin nykyisin Dan Brownille,Risto Isomäelle ja muille teknotrillerien kirjoittajille. Ei ole sattumaa, että Machado valitsi useiden novelliensa päähenkilöiksi tiedemiehiä tai tieteen harjoittamisesta kiinnostuneita harrastajia. Nämä kirjailija tosin ironisoi poikkeuksetta joko suuruudenhulluiksi tai työnarkomaaneiksi. Mielitautilääkäri kuvaa psykiatrin hulluuden palvontaa jopa uskonnollissävyisenä. Peilissä joukko harrastajafilosofeja kokoontuu pohtimaan syntyjä syviä ja päätyy lopulta pohtimaan ihmisen sielun olemusta.

Seesteinen tasavalta -kertomuksessa (1882) päähenkilönä on pappismies, joka tutkii hämähäkkien elämää. Hän oppii suurin ponnistuksin ymmärtämään hämähäkkien kieltä ja myös kommunikoimaan näiden kanssa. Pappi ryhtyy opettamaan hämähäkeille politiikan pelisääntöjä ja järjestää lopulta näille oman valtion poliittisine vaaleineen.

Järkyttävässä Aleksandrialaisessa kertomuksessa (1884) puolestaan mennään antiikin Egyptiin, jossa kaksi filosofia tutkii rottien avulla varastamiseen liittyvää kemiaa. Karmaisevat rottakokeet saavat jatkoa vastaavilla ihmiskokeilla, joita tehdään rikollisille, lopulta myös kyseisille filosofeille, joista on tullut kleptomaaneja. Ystävälliseen sävyyn alkavan kertomuksen angsti kasvaa pikkuhiljaa luotaantyöntäväksi:

“Jotta tieteen vaatimukset voitiin sovittaa yhteen inhimillisten myötätunnon pyyteiden kanssa, päätettiin että vankeja ei leikelty toistensa nähden vaan aina yksi kerrallaan. Silloin kun vankeja saapui kaksi tai kolme samalla kertaa, heidät pantiin odottamaan vuoroaan sellaisessa paikassa, johon leikattavien tuskanhuudot eivät kuuluneet. Usein huudot peittyivätkin melun alle, mutta eivät kokonaan, ja joissain tapauksissa leikattava potilas itse vaati, että hänen äänensä kuultiin mitään peittelemättä ja selkeästi.”

Rion elämänmeno

Machadoa on yleisesti pidetty Brasilian kirjallisuuden merkittävimpänä kirjailijana. Kiintoisaa kyllä, Machado ei ollut elinaikanaan suosittu Brasilian ulkopuolella ja käännöksiäkin saatiin odottaa pitkälle 1900-luvun puolelle. Hänen monipuolinen ja värikäs tuotantonsa on myöhemmin antanut vaikutteita monille kuuluisille kirjailijoille ulkomailla. Esimerkiksi José Saramago,Carlos Fuentes, Susan Sontag, Harold Bloom ja Jorge Luis Borges ovat pitäneet Machadon tuotantoa kirjallisena esikuvanaan.

Machado syntyi ja kuoli Rio de Janeirossa. Rion alueen elämänmenon psykologinen erittely sai Machadosta elinikäisen harrastajan. Vaatimattomissa oloissa varttunut Machado ryhtyi nuorena lehtimieheksi ja itseoppineeksi kääntäjäksi. Hän opetteli puhumaan ranskaa, englantia, saksaa ja vanhempana jopa kreikkaa, mikä avasi mahdollisuuksia laajaan kirjalliseen sivistykseen.

Varsinkin englantilainen kirjallisuus lienee vaikuttanut nuoreen Machadoon merkittävästi. Hänen kirjallisina esikuvinaan voidaan pitää sellaisia kirjailijoita kuin Laurence Sterniä, William Shakespearea, Jonathan Swiftiä ja Lordi Byronia.

Machado teki myös uraa virkamiehenä ja perusti Brasilian kirjallisuusakatemian. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa mahtuu kymmenkunta romaania, toistasataa lyhyempää kertomusta, teatterikappaleita ja runokokoelmia. Ensimmäisen runonsa Machado julkaisi 15-vuotiaana.

Machadon teoksilla on ollut suuri vaikutus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisiin koulukuntiin Brasiliassa.

Machadon teoksilla on ollut suuri vaikutus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisiin koulukuntiin Brasiliassa. Machadon proosa ja runot poikkesivat tyylillisesti toisistaan. Siinä kuin Machadon proosa on ankaran hienostunutta ja tyylikästä, hänen runoissaan on maanläheistä sanastoa ja epäsovinnaisempaa ilmaisua.

Psykiatri valtaa kaupunkinsa

Sammakon julkaiseman kokoelman päänovelli on Mielitautilääkäri, joka sekin tuo kirjailijan tyylin ja kerrontatavan näkyviin hyvin havainnollisesti. Novellissa virkaintoinen ja voimakastahtoinen mielitautilääkäri rakennuttaa pikkukaupunkiin näyttävän mielisairaalan, jonka suojissa hän tutkii vuosikausia mielisairauksia ja niiden syitä.

Mielitautilääkäri löytää paitsi uusia sairauksia, myös uusia potilaita naapureistaan, tuttavistaan ja jopa omista sukulaisistaan. Lääkäri sulkee sairaalansa suojiin suurimman osan kaupunkinsa väestä, todistaa verisen vallankaappausyrityksen ja päättää lopulta vapauttaa kaikki potilaansa.

Asetelmansa moneen kertaan nurin kääntävän novellin pikkukaupunkimiljöön kuvaus muistuttaa melkoisesti Garcia Marquezin maagisrealistisia kyläkuvauksia (Sadan vuoden yksinäisyys). Myös novellin radikaali loppukohtaus lyö lukijalta jalat alta, mikä kertoo kirjailijan kertojanlahjoista vielä väkevämmin kuin jännittävä tarinankuljetus.

Machadon pitkissä novelleissa tarina päättyy tyylikkäämmin ja selvempään lopputulemaan kuin lyhyissä kertomuksissa, joissa novellin loppu tulee äkisti ja jopa töksähtävästi. Mielitautilääkärin eetokseen kuuluu olennaisesti päähenkilön henkinen kasvu, jonka päätöksenä hän hyväksyy itseensä liittyviä sokeita alueita. Novellihenkilöiden henkinen kehitys on Machadolle hyvin keskeinen aihepiiri, vaikka kertoja askartelee mielellään lukuisten historiaan, tieteeseen ja miljööhön liittyvien yksityiskohtien kanssa.

Sosiaalinen satiiri, uskonnolliset arvot ja psykologinen realismi lyövät toisilleen kättä Paholaisen kirkko -novellissa, joka lienee Machadon kuuluisimpia kertomuksia. Paholainen ilmoittaa Jumalalle rakentavansa maan päälle kirkon, johon hän ryhtyy itse agitoimaan jäseniä omilla säännöillään. Vaikka novellissa liikutaan lähes koko ajan Jumalan ja paholaisen keskinäisellä temmellyskentällä, molemmat esiintyvät ironisoidussa asussa ja kertomuksen lopullinen katsantokanta on humaani, ei niinkään uskonnollinen.

Jälleen kerran kirjailija valjastaa lukijalle kiintoisan aihepiirin omiin tarkoituksiinsa sopivaksi vetohevoseksi.

– – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 30.10.2014.