Avainsanat

, , ,

kimmojokinen literary-criticism-caricature-of-literary-critics-removing-passages-from-books-that-displease-them-c-1830

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 56. Jyväskylän yliopisto 1997. 226 s.

Jyväskyläläinen sosiologi ja kulttuurintutkija Kimmo Jokinen teki 1997 väitöskirjansa suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista. Jokinen työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa perhetutkimuksen professorina.

Jokinen kokosi väitöskirjaansa varten kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui vastauksista kyselyyn, jossa ns. tavallisia lukijoita kehoitettiin kertomaan mielikirjallisuudestaan. Toisessa aineistossa oli kirja-arvosteluja, joita eri sanomalehtien kriitikot ovat kirjoittaneet tietyistä menestysteoksista. Kolmas ja tuorein aineisto sisälsi erään Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitettuja esseitä. Esseet oli varta vasten pyydetty tietyltä jyväskyläläiseltä lukijaryhmältä.

Kriitikot ja tavalliset lukijat

Jokisen keskeisin ja huomionarvoisin tutkimustulos oli se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Keskeisimmin tämä näkyi siinä, että kriitikot ja tavalliset lukijat odottivat kirjoilta eri asioita ja arvottivat kirjoja tästä syystä eri tavoin.

Jokisen mukaan tavallinen lukija odottaa esimerkiksi hyvältä romaanilta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen ja kansalliseen identiteettiimme voittopuolisen lämminhenkisesti ja positiivisesti. Kriitikko taas etsii samasta teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja ja uusia, innovatiivisia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän positiivisuuden ammattikriitikko saattaa kokea yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä kielteisille elämänilmiöille.

Kirjallisuuskriitikko on yleensä hyvin koulutettu työhönsä. Hän asettaa teokselle korkeita vaatimuksia ja etsii tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia, joita tavallisen lukijan on vaikea lähestyä ilman harjaantumista. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin kaikki merkitykset ensi lukemalta, moni ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan liian läpinäkyvänä.

Huomionarvoista on se, että Jokisen mukaan lukukokemus ei Suomessa riipu ratkaisevasti lukijan sosiaaliluokasta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset poikkeavat näin selvästi esimerkiksi ranskalaisista, joiden parissa kirjallinen makuhierarkia on jäsentynyt sosiaalisesti.

Arto Paasilinnan romaanien vastaanotto Suomessa ja Ranskassa havainnollistanee hyvin erilaisia kirjallisia makuhierarkioita. Kun Paasilinna on kotimaassaan luokiteltu suositun populaarikirjallisuuden kestotuottajaksi, Ranskassa hän saavutti 1990-luvulla korkeakirjailijan arvon. Paasilinnaa ovat Suomessa lukeneet kaikki kansanryhmät kansanedustajista putkimiehiin ja kerrossiivoojiin. Ranskassa taas suomalaishumoristin lukijakunta on ollut huomattavasti eriytyneempi, todennäköisesti eräänlainen eliittilukijoiden joukko.

Lukijalle ei saa valehdella

Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.

Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Jälkimodernien kirjailijoiden (kuten Liksomin) surrealistiset kerrontaratkaisut eivät siksi tavoita Suomessa helposti kansan syvien rivien luottamusta.

Jokinen osoitti väitöskirjassaan, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Mitä tulee sisältöpuoleen, kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla innovaatioilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.

Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.

Eläytyäkö vai analysoida?

On syytä tarkastella sitä, mikä merkitys kirjailijan ja lukijan kannalta on lukuelämyksellä ja analyyttisella kirjallisuuskritiikillä. Näitä on vaikea arvottaa toisiinsa nähden. Ilmiöiden välillä lienee vastakohtaisuuden sijasta täydennyssuhde.

Pitkälle viety analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä rakenteellisten ja funktionalististen analyysituloksien varjossa.

On silti huomattava, että kaunokirjailija ei kirjoita teoksiaan ensisijaisesti kriitikoiden reposteltavaksi, vaan tavallisille lukijoille. Tällöin yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi. Mika Waltarin sanoin kirjailija tavoittelee teokseensa tunnetta, joka värisyttäisi jokaisen sydäntä. Jos hän tämän tunteen tavoittaa, hänen menestyksensä on tämän menestyskirjailijan mukaan varma.

Vaikka analyyttinen kritiikki puolustaa paikkaansa yliopistoissa, voi kysyä, pitäisikö sanomalehtien kirjallisuuskriitikoiden tavoitella teoskeskeisten analyysien sijasta juuri sitä, mitä kirjailijakin tavoittelee. Jokisen termejä käyttäen tämä tarkoittaa sitä, että kriitikko tietoisesti muokkaisi lukuihannettaan tavallisten lukijoiden suuntaan.

Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen lienee sellainen arvottamisperusta, josta käsin teoksen todellinen arvo voidaan määrittää lyhyellä aikavälillä. Jos kriitikko on tähän harjaantunut, kollektiivinen lukuelämys sulkee lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikko ei voi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä on kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.

Kirjallisuussosiologia ja sosiologinen kirjallisuudentutkimus

Jokinen on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä, mikä vaikuttaa hänen kysymyksenasetteluihinsa ratkaisevasti. Kun suomalaisten suosikkikirjoja paljon tutkinut kirjallisuustieteilijä Juhani Niemi pohtii kirjallista menestystä teoksista itsestään löytyvien tekijöiden mukaan, Jokinen puolestaan pyrkii löytämään sosiokulttuurisia tekijöitä, jotka selittäisivät kirjojen suosiota.

Juuri tässä on näkyvissä ero kahden tieteenalan, kirjallisuussosiologian ja sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen, välillä. Kimmo Jokinen edustaa tieteenaloista ensimmäistä, Niemi puolestaan jälkimmäistä. Tieteenalojen painotuserot näkyvät ennen kaikkea teoreettisissa lähtökohdissa, vaikka käytännössä tutkitaan monesti aivan samoja asioita ja ilmiöitä. Kirjallisuussosiologien tutkimukset kohtelevat usein kaltoin teoksien esteettisiä aspekteja arvottaen ne toisarvoisempien seikkojen joukkoon. Jokinenkin syyllistyy ajoittain tähän, muun muassa antaessaan ns. hyvän kirjallisuuden piirteistä varsin pelkistetyn kuvan.

Siksi Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet havainnollistaa paljon enemmän siitä, millainen suomalainen lukemiskulttuuri on, kuin sitä, minkälaiseen kirjallisuuteen suomalainen vapaa-ajallaan iskee kyntensä kiinni.

Mainokset