Avainsanat

, , ,

Markku_Soikkeli_postmodern_fantasy

M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. Turbator 2007. 221 s.

M. G. Soikkeli: Kuninkaantekijät. Vaskikirjat 2010. 277 s.

M. G. Soikkeli: Peikonkarvainen gobeliini. Runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista 1983-2013. HilloHomeros 2013. 58 s.

Muun muassa Satakunnan Kansan kirjallisuuskriitikkona sekä kirjallisuudentutkijana vuosia toiminut Markku Soikkeli (s. 1963) debytoi kaunokirjailijana keväällä 2007. Hän julkaisi tuolloin scifi-novellikokoelman Marsin ikävä ja muita kertomuksia kirjailijanimimerkillä M. G. Soikkeli. Teoksen kustantanut Turbator on turkulaisen pienkustantajan Pelipeitto Oy:n sisarkustantamo.

Tohtoriksi aikoinaan rakkausromaaneista väitelleen Soikkelin viidestä novellista neljä oli julkaistu aikaisemmin suomalaisissa tieteiskirjallisuuteen erikoistuneissa FinnZine- ja Spin-lehdissä. Ainoastaan nimikkonovelli oli aiemmin julkistamaton. Tampereella nykyisin asuvan kirjoittajan vanhat novellit osoittivat hänellä olevan kosolti tietoa alan genreistä ja tyylisuuntauksista.

Viisi novellia eroavat toisistaan melkoisesti asetelmiltaan ja kerrontatavoiltaan. Teoksen aloittava novelli “Gallen-Kallela-koodi“, joka parodioi suomalaisittain Dan Brownin Da Vinci -koodia, liittyy tapahtumiltaan II maailmansodan aikaan. Sekavana ja jännitteettömänä kertomuksena novelli hämmentyneen jälkimaun.

Soikkelin novellien luettavuus muuttuu koko ajan paremmaksi, kun päästään konemaailman vakoojakertomuksen, nettiterrorismista kertovan novellin ja maailman väestöpaljouden ratkaisuista kertovan tekstin ohitse kokoelman nimikkonovelliin. ”Marsin ikävässä” astronautit suunnittelevat USA:n presidentin aloitteesta Marsin matkaa ja kilpailevat kimppalipuista raketin kyytiin.

Käännetyssä aikajärjestyksessä etenevä kertomus antaa selvän vihjerivin Soikkelista kirjailijana, jolla on annettavaa myös alan piirejä laajemmalle lukijakunnalle. Sujuvat vuoropuhelut vievät kerrontaa eteenpäin niin, että lukija pysyy vaivatta mukana ja jännite säilyy. Soikkelin odottaisi seuraavaksi kirjoittavan romaanin samalla tekniikalla.

Pienkustantamon pokkaripainos on taitoltaan heikko, kieleltään tarkistamaton ja ulkoasultaan kioskikirjamainen. Sama oivaltava kokeilunhalu ja kirjoittamisen avoimuus, joka ovat olleet tyypillisiä Soikkelin metateksteille, tulevat esille myös esikoisnovellikokoelmassa.

Tolkien-henkinen matkakertomus

Soikkelin odotettu esikoisromaani ilmestyi huhtikuussa 2010. Kuninkaantekijät on aihepiiriltään ja henkilöiltään lähellä J. R. R. Tolkienin tuotantoa.

Kuninkaantekijöiden tarina alkaa maailman luomisesta samaan tapaan kuin Tolkienin Silmarillion. Keski-Maan sijasta Soikkelin romaanihenkilöt käyskentelevät Serekritiassa, joka on ollut Keski-maan tavoin tovin ilman kuningasta ja on nykyisin voudin hallinnassa. Ja kun maan pääkaupungissa Thauralonissa ei ole kuningasta, sieltä puuttuu kuninkaallinen hovi, ratsuväki jne.

Kolme naapurimaan Laydomonin mahtimiestä käy kilpailemaan Serekritian kuninkuudesta: pappi Uhl, jaarli Pirthe ja kauppias Haldus. He matkaavat laivoillaan yhtä matkaa Nimerei-jokea ylös kuninkaan kaupunkia kohti. Matkan edetessä jännitys tihenee, kenestä tulee kohtalon lopullinen suosikki ja Serekritian uusi kuningas.

Kuninkaantekijöissä jumalan korvike on Atumamu, joka on luonut taivaan ja maan ja jota romaanin varsinainen päähenkilö, köyhä parittajanainen Imanti, on oppinut kunnioittamaan. Hän saa haltuunsa kasvojen muotoja muuttavia taikanaamioita, joilla voi kätkeä todelliset kasvonsa muiden katseilta:

”Ajatus naamion pukemisesta saa hänen nahkansa kutisemaan odotuksesta. Ilman naamiota hän tuntee olevansa muodoton kuin kasa pehmeää savea, vaikka sielua ja sukunsa näköä. Hänen on tultava hetkeksi jumalan kaltaiseksi ymmärtääkseen tämän tarkoitusta.”

Romaanin loppua kohti vauhti kiihtyy, uskonnolliset mysteerit syvenevät ja poliittinen jännitys tihenee kestämättömäksi. Väistämättömät yhteenotot päättyvät kararttiseen loppunäytökseen. Imanti itsekin muuttuu osaksi kuninkaallista sukua.

Kustantaja on nimennyt Kuninkaantekijät aikuisfantasian alle. Kaunokirjailijana Soikkeli on kehittynyt melkoisesti scifi-novellikokoelmansa julkaisun jälkeen. Kirjoittajanote on tyylikäs ja pitkälle hiottu.

Vaikka Kuninkaantekijöiden romaanikertojan vanhahtavat sanaleikit lyövät välillä silmille kaikkea muuta kuin osuvasti, kirjailija on onnistunut sepittämään jännittävän ja sujuvasti etenevän matkakertomuksen.

Kriitikon runokokeilut

Markku Soikkeli julkaisi keväällä 2013 esikoisrunokokoelmansa. Peikonkarvainen gobeliini –kokoelma oli kuulemma Soikkelin ensimmäinen ja viimeinen kokoelma, ainutkertainen annos kirjailijan lyyrisiä lauseita ja aforistisia ajatusleikkejä. Teokseen on valikoitu sekä julkaistua että julkaisematonta käyttörunoutta 30 vuoden ajalta. Hän lähetti 1980-luvulla runokokoelman julkaistavaksi WSOY:lle, joka palautti käsikirjoituksen takaisin ystävällisen palautuskirjeen kera.

Peikonkarvainen gobeliini -kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joissa on runoja matkoilta, kotoa ja muista maailmoista. Viimeksi mainitussa osiossa näkyy kirjailijan viehtymys scifi-kirjallisuuteen. Soikkelin varhaisimmat runot, jotka on julkaistu Savon Sanomien nuoriso-osastossa 1980-luvun alussa, ovat ”vapaamuotoista huudahtelua”, kuten kirjailija itse luonnehtii saatesanoissaan. Jotkut Soikkelin varhaisrunoista ovat syntyneet kirjoituskilpailujen innoittamina. Esimerkiksi ”Yönä eräänä”-runo voitti Suosikki-lehden rock-aiheisen kirjoituskilpailun 1983.

Riimiruno on Soikkelille enemmän kuin rakas. Saatesanoissaan hän kertoo, ettei koulutustaustastaan huolimatta ole koskaan oppinut modernin runon vapaamuotoista tekniikkaa. Soikkelin riimirunot tavoittavat älykkään ja oivaltavan ilmaisun:

”Iltatuuli, itkupilli, suree sulostansa,/ kertomusten kerttunen ei kerro tulostansa./ Kaukaa huutaa kummajainen, mustan lammen telkkä:/ tarun sinilintunen on siipeilijä pelkkä.”

Advertisements