Avainsanat

, ,

 

802px-Heidi_Liehu

Kuva: Teemu Rajala

Heidi Liehu: Perhosten valtakunta. Manifesti viimeisestä tulevaisuudesta. Sphinx 1998. 1139 s.

Heidi Liehu: Ihminen ja terroristi. Sphinx 2004. 229 s.

Filosofi Heidi Liehu (s. 1967) julkaisi 1998 paksun teoksen sovinistisen ja patriarkaalisen kulttuurin noususta ja mahdollisesta tuhosta. Yli 1000-sivuisen tiiliskiven kustansi Heidi ja Rakel Liehun omistama pienkustantamo Sphinx.

Perhosten valtakunta on tekstirakenteeltaan ns. superteksti, jossa samaa asiaa käydään tautologisesti läpi uudestaan ja uudestaan, lukijan asteittaiseen kyllästymiseen saakka. Lopputuloksena on laaja filosofinen analyysi länsimaisen naisen huonosta asemasta kautta aikain.

Huomattavan ongelmakeskeinen teos oli sekä teemoiltaan että käsittelytavoiltaan yksi kirjasyksyn 1998 kiintoisimmista. Mahtipontisuudessaan Perhosten valtakunta vetää vertoja jopa Karl Marxin Pääomalle.

Voivatko mies ja nainen olla ystäviä?

Heidi Liehu nousi aikoinaan julkisuuteen Esa Saarisen huippulahjakkaana oppilaana, joka väitteli 22-vuotiaana teoreettisen filosofian tohtoriksi. Perhosten valtakuntaan mennessä hän oli julkaissut feministis-filosofisen teoksen Kirsikankukkia (1993) ja viisi runokokoelmaa.

Perhosten valtakunnan laajuus toisaalta liittyy tutkittavan ilmiön moninaisiin kausaliteettisuhteisiin länsimaisessa kulttuurissa. Patriarkaalisen elämänmenon ja yhteiskuntajärjestyksen juuret ovat vaikeasti abstrahoitavissa monien kulttuurisidonnaisuuksien takia. Patriarkaatin “objektiivinen” kritiikki edellyttää ulkokohtaisia katsantokantoja, joita Liehu koettaa vimmatusti etsiä.

Kirjoittaja puhuu hyvin erilaisista elämänilmiöistä patriarkaalisen kulttuurin ilmentyminä. Eniten kirjoittaja kuitenkin sivuaa ydinperheeseen ja uskontoon liittyviä, naista olennaisesti alistavia roolimalleja ja myyttejä.

Rohkean radikaalisti kirjoittavaa Liehua ei todellakaan voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Poikkeuksellisen älykäs kirjoittaja koettaa mitä ilmeisimmin parantaa maailman lähes kaikki moninaiset epäkohdat kerralla yhden teoksen sivuilla. Voi kysyä, onko naisen ja miehen ristiriitainen suhde sittenkään syy niihin kaikkiin ongelmiin, joita Liehu vyöryttää lukijalleen sivu sivun jälkeen.

Sukupuolinen vihamielisyys

Liehu osoittaa, että miehen ja naisen keskinäinen vihamielisyys länsimaisessa yhteiskunnassa on todennettavissa selkeästi.

Muun muassa kielellisellä tasolla antagonismi piilee monissa sanankäyttöön liittyvissä kulttuuri-ilmiöissä. On eri asia olla esimerkiksi “naistenmies” kuin “miestennainen”: ensimmäinen on oman sukupuolensa eräänlainen sankari, jälkimmäinen taas sankarin lähes täydellinen vastakohta.

Perhosten valtakunnan teksti etenee verraten sujuvasti loputtomilla sivupoluillaan. Teos sisältää valtavan tietomäärän filosofian historiasta. Feministikirjoittajan lähes pirullinen vihamielisyys miehiä kohtaan kuitenkin paistaa välistä rivien väleissä kuvottavuuteen asti.

Miehinen sankaruus kääntyy Liehun ajattelussa päälaelleen. Tasa-arvoisen kulttuurin kasvattipoika ei koskaan loista urheilu- tai sotasankarina, vaan kotitöistä osaltaan huolehtivana perheenisänä.

Romantiikan triumfi?

Liehu hyökkää erityisen rajusti Descartes’n hahmottelemaa järkiajattelua vastaan (“ajattelen, siis olen”). Kylmäkiskoisen rationaalisen päättelyn sijasta naisfilosofi nostaa jalustalle emotionaalisen ajattelun, joka naisilta on kuulemma käynyt paremmin kuin miehiltä!

Liehun teoksessa miehinen järki ja naisellinen tunnevaisto ottavat mittaa toisistaan läpi teoksen. Kirjoittaja näkee tämän intellektuaalisen konfliktin olennaisena tekijänä miehen ja naisen vuosituhantisen epätasa-arvon synnyttämisessä.

Emotionaalisen tiedon suuri merkitys ei jää Perhosten valtakunnassa vaille havainnollistuksia. Tunteiden voimakas korostus vaikuttaa romantiikan peräänhuudolta. Liehu kuitenkin yrittää avata järki-ihmisten maailmaa avarammaksi: tunteissa voi olla myös mieltä eikä ainoastaan irrationaalisia aineksia.

Perhosen valtakuntaan rinnalle sai syksyllä 1998 etsiä teosta, joka olisi ollut ilmaisultaan tuoreempi tai mukaansatempaavampi. Näin siitä huolimatta, että teos vilisee vaikeatajuisia sivistyssanoja ja filosofisia selitysmalleja. Teoksen eetos (ja paatos) lienee tarkoitettu niille miehille, jotka istuvat taloudellisen valtarakenteemme huipulla.

Terrorismin takana on – mitä?

Jokaisessa meissä asuu ainakin pienikokoinen terroristi – vai asuuko? Heidi Liehu pohdiskeli teoksessaan Ihminen ja terroristi (2004) terrorismin takana olevia kausaliteetteja ja mekanismeja. Hän pohtii filosofian ohella politiikkaa, kauppaa, historiaa, kirjallisuutta, uskontoa. Itse asiassa Liehu on lähestynyt sodan ja terrorismin teemoja aikaisemminkin, edellä mainitussa romaanissaan Perhosten valtakunta.

New Yorkin terrori-isku 11.9.2001 näyttäytyy Liehun kerronnassa traumaattisena  maailmankatsomuksen kulminaatiokohtana ja vertaansa vailla historiallisena vedenjakajana. Uutissokki järkytti filosofin pahemman kerran, koska hänellä on vertailupohjanaan selvät omakohtaiset muistikuvat tornien massiivisuudesta ja korkeudesta.

Vanhaan tapaansa Liehu heittää urakalla lokaa patriarkaalisia valtajärjestelmiä kohti: ”Miesvaltaisessa maailmassa on aina löytyvä uusia sodan syitä. Miesvaltainen maailma tarvitsee sotaa, jotta fyysisen ylivoiman laki, joka myös naisen on kautta aikain orjuuttanut, säilyisi vallan-lakina.” Näkökulma laajenee, kun kirjailija väittää, että jokainen länsimainen demokratia on terrorismin järjestelmä ja terrorismi päättyy vasta, kun luovutaan kansallisvaltioiden järjestelmästä.

Arrogantit valtiot

Ihmisen ja terroristin avainkäsite on arroganssi eli kopeus, julkeus tai röyhkeys. Millaista kopeutta, röyhkeyttä tai julkeutta maailman valtiot sallivat esim. USA:lle, kun se terrorisminvastaisessa taistelussaan aloittaa sotia, niin kuin Irakia vastaan 2003?

Liehu näyttäytyy pehmeiden arvojen puolestapuhujana kysyen, milloin sodanteknologian korvaa hellyyden teknologia. Ajatuksen tasolla kirjailija sitoo fyysisen ylivoiman ja väkivallan toisiinsa. Ihmisen on opittava katsomaan niiden ohi, vasta sitten hänellä on toivoa.

Räväkästi Liehu hyökkää terrorismin sivustakatsojan kimppuun, oli hän sitten arkihuoliensa kanssa kipuileva perheenäiti, ahkera poliitikko tai kirkon sanomaa kirkasotsaisesti levittävä pappi. Syyllistäminen saavuttaa huippunsa juuri kirkon kohdalla: tekopyhät kristityt eivät ole oivaltaneet vastuutaan terrorismin taustatekijöiden poissulkijoina.

Maailmaa laveasti parantava kirjailija toisti tässä kirjassaan paljolti jo ennen sanomaansa. Hän taisi haluta väsyttää toistolla lukijansa uskomaan yksinkertaiset kärjistyksensä. Argumentointi muistuttaa moneen suuntaan sohivaa pistomiekkailua. Liehun piikit miehiä kohtaan kääntyvät yllättävän usein häijysti myös naisten suuntaan.

 

Advertisements