Avainsanat
Kirjallisuuskritiikki on käsittääkseni vähän tutkittu aihepiiri. Oma opettajani, professori Juhani Niemi, julkaisi aikoinaan painavan puheenvuoron kirjallisuuskritiikistä esseekokoelmassaan Kirjallisuus instituutiona (1991). Laajempi puheenvuoro ilmestyi vuonna 1997, kun sosiologi Kimmo Jokisen väitöskirja suomalaisen lukemisen yleisistä suuntaviivoista ilmestyi.
Jokinen kokosi kolme rinnakkaista aineistoa 1980- ja 1990-luvuilla. Yksi aineisto koostui mielikirjakyselyn vastauksista, toinen kirja-arvosteluista ja kolmas Rosa Liksomin novellin pohjalta kirjoitetuista esseistä.
Jokisen huomionarvoisin tutkimustulos on se, että kirjallisuuskriitikot lukevat kirjoja aivan eri lailla ja eri lähtökohdista kuin tavallinen kansa. Kriitikot ja tavalliset lukijat odottavat kirjoilta eri asioita. He myös arvottavat kirjoja eri tavoin.
Ns. tavallinen lukija odottaa Jokisen mukaan hyvältä romaanilta ennen muuta sitä, että teoksen kertoja suhtautuu ihmisyyteen lämminhenkisesti ja myönteisesti. Kriitikko puolestaan etsii teoksesta monipuolisia kerronnan tasoja sekä uusia ja oivaltavia teemoja. Tavallista lukijaa miellyttävän myönteisyyden ammattikriitikko saattaa kokea kielteisesti, kuten yleisönkosiskeluna, naiiviutena tai sinisilmäisyytenä.
Kirjallisuuskriitikko asettaa kaunokirjalliselle teokselle korkeita vaatimuksia, etsien tekstin takaa läpinäkymättömiä sanomia. Kun tavallinen lukija haluaa ymmärtää tekstin merkitykset ensi lukemalta, ammattikriitikko kokee tällaisen kerronnan yleensä liian läpinäkyvänä.
Totuudellisuuden vaatimus on kauan sävyttänyt suomalaista lukukulttuuria. Käytännössä tämä näkyy niin, että suomalaiset uskovat fiktionkin eli sepitteellisen kirjallisuuden perustuvan aina reaalitodellisuuteen.
Tämä esioletus toimiikin tavallisilla lukijoilla keskeisenä kirjallisuuden arvotusperustana. Arvokas ja paljon luettu kirjallisuus kertoo todellisuudesta ”tosiasioita”, huonoksi arvotettu kirjallisuus ei. Siksi jälkimodernien kirjailijoiden surrealistiset kerrontaratkaisut eivät ole helposti tavoittaneet Suomessa kansan syvien rivien hyväksyntää.
Jokinen osoitti selvästi, että hyvä romaani on kieleltään helppo lukea ja ymmärtää. Kirjailija saavuttaa kansan mielenkiinnon puhumalla arkipäiväisistä asioista ja tutuista elämänkuvioista. Pidetty romaanikirjailija ei etäännytä kirjallisilla keinoilla lukijaansa kovin kauaksi käsin kosketeltavasta todellisuudesta.
Näistä lähtökohdista käsin selittyy Jokisen mukaan muun muassa Laila Hietamiehen, Arto Paasilinnan, Veikko Huovisen, Mauri Sariolan ja Kaari Utrion suosio. Kansa on heitä ostanut ja lukenut, sanoivat kirjallisuuskriitikot heidän teoksistaan sitten mitä tahansa.
Analyyttinen kirjallisuuskritiikki tarkastelee kaunokirjallisuutta sidoksissa aikaan ja paikkaan, kirjailijan aikaisempiin teoksiin, keskeisiin tyylisuuntiin jne. Tavallisen lukijan tunteet huomioiva lukukokemus menettää merkityksensä monipuolisten analyysituloksien varjossa.
Kaunokirjailija ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan ensisijaisesti meidän kriitikoiden reposteltavaksi, vaan juuri tavallisille lukijoille. Yksilöllinen lukuelämys nousee teoksen suosiota ratkaisevasti selittäväksi tekijäksi.
Kahdenkymmenen kriitikkovuoden jälkeen minusta tuntuu vahvasti siltä, että me kriitikot harvoin kyseenalaistamme oman lukutapamme. Monen lukijan yhteisen lukukokemuksen hahmottaminen ja ennakoiminen olisivat kuitenkin sellaisia arvottamisperustoja, joista käsin teoksen todellinen arvo voitaisiin määrittää paremmin kuin oman, vaillinaisen lukukokemuksemme varassa.
Jos kriitikkona olisin harjaantunut pohtimaan tavallisen lukijan näkökulmaa, lukijoiden yhteinen lukuelämys sulkisi lähes automaattisesti pois mielivaltaisuuden mahdollisuuden. Kriitikkona en voisi sanoa teoksesta muuta, kuin mitä olisin kirjailijan sanomaksi todennut tai tulkinnut.
VETUS Et NOVA 