Avainsanat

, , ,

koivukari_tapio_13

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja. Johnny Kniga 2015. 332 s.

Raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan varsinkin länsirannikon ja Selkämeren saaristolaiskuvauksista sekä islantilaisten teosten suomennoksista. Runebergin kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Unissasaarnaajassa kirjailija kuvaa varsinaissuomalaista Nihtamon kylää, josta tulee uuden herätysliikkeen pesäpaikka murrosikäisen unissasaarnaajatytön ansiosta.

Uskonnollisen romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1949. Suomalaiset toipuvat pikkuhiljaa kahden sodan vaikutuksista, haavoja nuollaan ja kaatuneita muistellaan. Koivukarin kuvaamassa Suomessa viranomaiset kamppailevat pitääkseen kansan kurissa ja Herran nuhteessa. Tätä mietitään muun muassa yleisen kokoontumisvapauden rajojen suhteen, kun viranomaiset joutuvat pohtimaan, pitäisikö lapsekkaan horrossaarnaajan kokoukset kieltää jo tuoreeltaan.

Heinosen perheen Tuulikki-tyttö saa 13-vuotiaana ensimmäisen hurmoksensa, jonka aikana hän julistaa Jumalan sanaa ihmetteleville perheenjäsenilleen. Vähitellen Tuulikin julistusta kokoontuu kuulemaan väkeä kauempaakin ja syntyy pienimuotoinen herätysliike. Enkelimäinen unissasaarnaaja tempaisee kuulijat mukaansa vastustamattomasti:

”Tuulikin rintakehä kohoili voimakkaasti, jalat tekivät potkivaa liikettä, kädet kohosivat rentoina kyynärpäiden varassa ylöspäin, aivan kuin hän olisi ottanut vastaan ylhäältä tulevaa sadetta. Jalkojen potkiminen muuttui säännölliseksi liikkeeksi, ikään kuin hän olisi ajanut näkymätöntä polkupyörää ylöspäin ja raukeni sitten. Jalkojen asetuttua hän alkoi jännittää selkäänsä kaarelle ja väännellä käsiään. Äkkiä hän retkahti vuoteelle rentona, nyt saarna alkoi ja sanat tulivat. Ihmeellisintä sanoissa oli niiden vakuuttunut, rauhallinen, ylimaallinen sointi.” (s. 65)

Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset.

Nihtamoa valvova nimismies odottelee kokousten hiipuvan itsestään nopeasti, mutta toisin käy. Väkeä tulee jopa pääkaupunkiseudulta asti. Kohua ei vähennä se, että Tuulikki profetoi jopa kaukomailla seilaavan laivan tuhon etukäteen.

Veijarit ilmestyvät

Unissasaarnaaja on Koivukarin yhdeksäs romaani. Kielenkäytöllään hienosti irrotteleva teos on itsenäinen jatko-osa Koivukarin edelliselle teokselle Käpykaartilaiset (2013), joka kertoo asepalvelusta karttavista miehistä sota-aikana. Myös Käpykaartilaisten tapahtumat sijoittuvat Nihtamon kylään ja metsiin. Romaanin päähenkilö Einari Takavainio päättää karata metsään saatuaan jatkosodan alussa palvelukseenastumismääräyksen.Unissasaarnaajassa hän esiintyy sivuroolissa.

Unissasaarnaajassa on vahvoja veijariromaanin piirteitä, kuten kriitikko Vesa Karonen on todennut. Kun Tuulikki tulee kuuluisaksi unisaarnojensa vuoksi, kohu houkuttelee paikalle myös virkaheittoja saarnamiehiä, jotka koettavat päästä samojen yleisöjen eteen Tuulikin varjolla.

Sattuman oikusta Tuulikin Veera-äiti kutsuu paikalle korsolaisen huijarisaarnaaja Sigurd Sihvosen, mistä on myöhemmin kohtalokkaita seurauksia. Tämä viekoittelee Tuulikin kumppaneineen hassunkuriselle saarnamatkalle Lappiin, ja reissussa sattuu kaikenlaista. Romaanin surullinen loppu, jossa Tuulikin saarnaura päättyy kesken kaiken, purkaa auki lavean rikollisuuden tunnun, joka tietyllä tavalla kantaa läpi koko romaanin.

Kun Koivukarilla oli romaaniparin ensimmäisessä teoksessa tendenssi valottaa sodan varjopuolia, korostuvat uutuudessa samantyyppisesti uskonnollisen ahdistuksen ja mielenpalon esittely ja erittely. Unissasaarnaajassa sodan möyhentämä maalaiskulttuuri toimii oivallisena kasvualustana erilaisille herätysliikkeille. Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka:

”Kaikki he saivat kantaa sanatonta huonommuutta ja syyllisyyttä, kuten rintamalla olleet kantoivat sanatonta syyllisyyttä henkiinjäämisestään. Syyllisyydessä ei ollut tietysti mitään järkeä, mutta silti se oli ja kaihersi mielen pohjalla. Ja jotkut, usein kaikkein hiljaisimmat miehet, kantoivat syyllisyyttä siitäkin, mitä olivat sotareissulla joutuneet tekemään tai, sikseen jopa, innostuneet tekemään.” (s. 126)

Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka.

Sodankäyneistä henkilöistä keskiöön nousee Tuulikin Jussi-isä, jota haukutaan Nihtamossa toistuvasti Tuuri-Heinoseksi: mies kun on selvinnyt hengissä niin talvi- kuin jatkosodan kauhuista, löytänyt puolisoksi vetävän naisen ja rakentanut omin käsin pienen talon perheelleen, vaikka ansaitsee vähän puukäsitöillään. Olipa kuulemma selvinnyt voittajana asemasodanaikaisista neljän kuninkaan käräjistä, sököringistä, jossa panokseksi nousikin loppujen lopuksi vuosien vankileirituomio.

Tuuri-Heinonen on Nihtamon kylähullu, johon kaikki suhtautuvat varauksella syystä ja syyttä. Kun hänen tyttärestään tulee herätysliikkeen airut ja keulakuva, se sopii Heinosen julkisuuskuvaan kuin nenä päähän. Erilaisuudessaan Jussi Heinonen on kyläläisille ikuinen kakkonen, jolta on turha odottaa onnistumisia:

”Hulluksi tullut ihminen kun oli peruuttamattomasti toisenmoinen, hulluuden kitaan joutunut, tumman verhon takana, vaikka toisten ihmisten joukossa olisikin. Ja melkein useimpien mielestä sikälikin kartettava, ettei vain tartuttaisi hulluuttaan toisiin. Tietysti, näillä mailla varsinkin oli toisen kautta totuttu siihen, että joukossa oli vähän omituisia, einen verran viurahtaneita tai muuten kummallisia kulkijoita. Mutta jokin raja oli asioihin vedettävä ja selvä hulluus oli semmoinen.” (s. 179)

Laupias kertoja

Koivukari on ollut luontokuvaajana lähes vertaansa vailla. Raumalaiskirjailijan teoksissa merellä ja rannikolla on ollut suuri merkitys. Havainnollinen miljöönkuvaus pitää tälläkin kertaa otteessaan loppuun asti.

Myös historiallista epookkia Koivukari kirjoittaa niin osuvasti, että lukija pysähtelee menneisiin yksityiskohtiin ja vanhentuneisiin kielenpiirteisiin. Kun romaanikertoja lähtee Heinosten mukana läpi Suomen jopa Ivaloon asti, tulee vastaan jälleenrakennustyömaita pitkin matkaa ja sodasta monin tavoin kärsineitä ihmispoloja.

Sama humaani ymmärrys, jolla Käpykaartilaisten romaanikertoja kohtelee sotilaskarkureita ja näiden poloisia omaisia, tulee vastaan myös Unissasaarnaajan kertojalla, joka täyttää heiveröisen tytön pään taivaallisilla näyillä jo pienenä ja ohjaa kansanjoukkoja kulkemaan näiden näkyjen viitoittamia polkuja. Heikko ihminen ei tarvitse niinkään tuomaria, vaan laupiaan ohjaajan, joka näyttäisi oikean suunnan ja antaisi armon käydä oikeudesta.

”Ja niin kävi, että Hemmilän Tarmo meni hiljaisena miehenä sanankuuloon, kun Heinosen Jussin uuden mökin pihalla oli väenkokous. Ihmeellisesti sousivat poutapilvet taivaan sinessä, pilvi väistyi juuri, kun tyttö tuli valkoisessa vaatteessaan suuren väkijoukon eteen, kuin pieni ja punatukkainen enkeli. Pilven varjo sai Tarmon tahtomattaankin muistamaan jippippiitä ja sen tuomaa synnintuntoa, mutta tytön saarna tuntui taas koskettavan Tarmon arkaa ja kolhiintunutta sisintä, pelkästään sanojen sointi tuntui rauhoittavalta, rakkaudelliselta. Maailmassa on tapahtunut suuria asioita, kauheita ja pelottavia, mutta myös suurenmoisia ja hienoja.[–] Tarmo putosi penkkien väliin polvilleen monen muun miehen ja naisen tavoin, sydämen padot aukenivat, sielun sadekausi saapui ja hän itki voimatta kyynelten tulvaa pysäyttää. Itki aikansa, unohti ajan ja havahtui vasta loppuvirsissä ja siihen, kun Veeran vanhempi tytär käytti kolehtikoria hänen nokkansa alla.” (s. 164-165)

Tällainen laupias kertoja sopii teologitaustaisen Koivukarin tuotantoon muutenkin kuin nakutettu. Sellainen esiintyy muun muassa veijariromaanissa Meren yli, kiven sisään (2007). Tosipohjaisen romaanin päähenkilö on Yrjö Aaltonen, perheellinen rannikkokalastaja, joka sodan päätyttyä alkaa salakuljettaa inkeriläisiä pakolaisia Selkämeren yli Ruotsiin. Kultaisella sydämellä varustettu päähenkilö tekee hienoja tekoja toisensa perään ja joutuu virkavallan kanssa kiipeliin säännöllisin väliajoin sekä Suomessa että Ruotsissa.

Saaristolaissaagan jatkumo

Tapio Koivukari on kaunokirjailijana tuottelias ja monipuolinen. Tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, kuunnelmia, näytelmiä ja runoja. Koivukari on kunnostautunut myös islantilaiskirjallisuuden kääntäjänä, suomentaen muun muassa useita Vigdis Grimsdóttirin teoksia.

Koivukarin pääteos on Saaristolaissaagaksi nimetty romaanitrilogia, joka koostuu romaaneista Luodetuulen maa (2002), Missä aallot murtuvat (2005) ja Sumun lokikirja(2009). Trilogia on nostalgishenkinen tunnustus sille peräänantamattomalle tulevaisuudenuskolle, jota raumalaiset ovat sodan jälkeen osoittaneet.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja.

Sama Koivukari, joka pääteoksessaan kuvaa havainnollisesti purjelaivojen syntyä mestarillisina käsitöinä, paneutuu Unissasaarnaajassa maalaisyhteisön arkisiin askareisiin ja niiden huipentumina juhlapyhien seuroihin ja hengellisiin kokoontumisiin. Välillä poiketaan kaukomaille Australiaa myöten. Unissasaarnaaja liittyy Saaristolaissaagan jatkumoon omalla näkökulmallaan: entä jos sodanjälkeinen jälleenrakennus sai voimaa paljon kärsineiden ihmisten hengellisistä kokemuksista? Kun esimerkiksi Sumun lokikirjassateollisuusnäkökulmat olivat vahvoja sotakorvausteollisuuden poikiessa fiktiivisellä Raumalla tulevan vaurauden ja elintason pohjan, Unissasaarnaajassa etsitään Länsi-Suomen kehityksen henkisempää pohjaa uskonnollisuuden kuvauksen kautta.

Uskonto on Koivukarilla eräänlainen kansankuvauksen kaikupohja, jonka kumauksia kertoja laajentaa suuremmiksi kansankuviksi. Kuvaustapa muistuttaa esimerkiksi Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa, jossa päähenkilön vaimo joutuu katolisen kirkon noitavainojen kohteeksi 1500-luvun Saksassa. Uskonnolliseen hurmahenkisyyteen Unissasaarnaajan kertoja suhtautuu kriittisesti romaanin alusta asti. Kerrontaan kuuluu ajoittaisia ylilyöntejä, joissa joko hurmahenkinen agitaattori koettaa houkutella hurskaita sieluja puolelleen tai vastakohtaisesti joku suruton maailmankulkija antaa raikuvasti kyytiä papeille, uskonnollisille puheille ja ilmiöille. Jälkimmäisestä käyvät esimerkiksi paljon kärsineen Jussi Heinosen tunnot monin tavoin epäonnisella Lapin-matkalla:

”Jos se taivaan ukko oli olemassa, niin sen täytyi olla aika vittumainen äijä. Ajatus, joka oli tullut mieleen jo sotareissullakin pariin kertaan. Eikö silläkään nyt parempaa tekemistä ollut kuin häntä vaivata, loputtomiin?” (s. 246)

Monipolvisena kansankuvauksena Unissasaarnaaja on onnistunut tutkielma sodanaikaisen sukupolven vaihtoehdoista, tunnoista ja ratkaisuista maaseutumaailmassa, jota ei enää ole. Runeberg-voitto oli enemmän kuin ansaittu.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 21.2.2016.

 

Mainokset