Avainsanat

, , , ,

Miltäköhän Jumala näyttäisi kasvotusten? Jos meille aukeaisi mahdollisuus tavata kristittyjen Jumala keskellä kirkasta päivää, juoksisimmeko tilannetta karkuun vai ryntäisimmekö kohti? 

Kirjakevät 2011 antoi vastauksia näihin kysymyksiin. Kerronpa yhdestä lukukokemuksestani. Keväällä 2011 avasin Liken hiljattain julkaiseman sarjakuvasuomennoksen. Ranskalaisen piirtäjän Marc–Antoine Mathieun (s. 1959) mustavalkoisessa sarjakuvassa Jumala itse (suom. Ville Keynäs) Taivaan isä ilmestyy yhtäkkiä ihmisten joukkoon tavallisennäköisenä vanhuksena, esittäytyy ja aloittaa ihmetekojen sarjan.

Ihmisten ensityrmistyksen mentyä ohitse Jumalaa vastaan aletaan nostaa oikeussyytteitä. Tiedotusvälineet välittävät kuvaa näyttävistä oikeudenkäynneistä isoille yleisöille. Näin kuuluisat pääsiäistapahtumat toistuvat dramaattisesti TV-kameroiden äärellä.

Minua alkoi mietityttää, näyttääkö Mathieu Jumalan kasvot oikeasti lukijalle. Vaikka albumin sarjakuvahenkilöt näkevät Jumalan kasvoista kasvoihin, lukija seuraa Taivaan isän ainoastaan niskapuolelta. Tämän kasvot rekisteröidään tavaramerkiksi, jonka saavat nähdä vain harvat. Jumalan kasvoja ei lopulta näytetä lukijalle kuin suttuisen näyteikkunan läpi.

Vaikka ranskalaispiirtäjän kärjistykset hymyilyttivät monta kertaa, albumi alkoi kylmätä loppua kohti. Mathieun maailma näet osoittautuu läpikotaisin maallistuneeksi. Synkkä yhteiskunta on rappioitunut ja ihmiset vieraantuneet Jumalasta. Kirkkoja tai pappeja ei tule vastaan lainkaan.

Hämmennyin kahdesta huomiosta. Ensinnäkin Mathieun sarjakuvahenkilöiden elämä ei olennaisesti muutu, vaikka he tapaavat Jumalan henkilökohtaisesti. Heidän päällimmäinen tunteensa on pettymys: hän olikin vain tällainen.

Toiseksi Mathieun Jumala ei näyttäydy ihmisten henkilökohtaisena ystävänä tai Vapahtajana, niin kuin Raamatun evankeliumeissa. Piirtäjä taitaa havainnollistaa kuvillaan ulkokohtaisesta Jumalasta vahvaa epäilyään raamatullisen Kaikkivaltiaan olemassaolosta.

Summa summarum: Jos Raamatun Jeesus tulisi meitä vastaan tänään, varmaan hämmentyisimme keskustelukumppaneiksi, joiden ääni olisi hiljainen ja mielipiteet vähäisiä. Keskustelumme ei liiku välttämättä ollenkaan siinä, miksi maailmasta tuli niin paha kuin tuli, vaan muissa kysymyksissä. Kenties saatamme itsekin hylätä sen iänikuisen tuomarin asenteen.

Advertisements