Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , ,

journalism

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Linna_jakaa_omistuskirjoituksia

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Seurakunta

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

lukeminen

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

where_ideas_come_from_show_art

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Mainokset