Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä

Avainsanat

Antti Kylliäinen, religion, teologia

Kuva: Anni Koponen

Antti Kylliäinen: Kaikki pääsevät taivaaseen. Nemo 1997. 175 s.

Antti Kylliäinen: Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Tammi 2001. 133 s.

Antti Kylliäinen: Maan päällä niin kuin taivaassa. Jumalan ja ihmisen armo. Otava 2004. 253 s.

*************************************************************************************

Helsinkiläispastori Antti Kylliäinen (s. 1963) sai syksyllä 1997 osakseen kohupapin julkisuutta julkaistessaan myyntimenestykseksi yltäneen kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Paljon keskustelua herättäneessä teoksessaan Kylliäinen asetti raikuvasti kyseenalaiseksi joitakin kristinopin keskeisiä elementtejä, joista näkyvimmin opin iankaikkisesta kadotuksesta. Kirkon Don Quijote jatkoi ristiretkeään opillisia tuulimyllyjään kohtaan seuraavissa teoksissaan.

*************************************************************************************

Antti Kylliäinen on toiminut seurakuntapappina vuodesta 1991. Seurakunta- ja sielunhoitotyö ovat ohjanneet häntä analysoimaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista. Kylliäinen näkee suomalaisten perusongelmana syyllisyyden ja helvetinpelon, joiden syntymistä kirkon julistajat ovat edistäneet huomattavasti menneinä vuosisatoina.

Kylliäisen teos herätti syystä voimakasta keskustelua. 410 helsinkiläistä kirjoitti syksyllä 1997 nimensä addressiin, jossa vaadittiin Kylliäisen erottamista Pakilan seurakunnan pastorin virasta. Kohupapin kohtalo oli viime kädessä Helsingin piispan Eero Huovisen käsissä. Erottamista ei kuitenkaan tullut.

Monet kuitenkin heräsivät seisomaan näkyvästi Kylliäisen puolella. Näiden ansioksi on moniin Kylliäisen vastustajiin nähden todettava se, että he olivat pääsääntöisesti jopa lukeneet kohuteoksen. Moni nimittäin mätki helsinkiläispappia ainoastaan kuulopuheiden perusteella.

Kärsimyksen ongelma

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa keskeinen ongelmakenttä liittyy ns. teodikean ongelman ympärille: jos Jumala on kaikkivaltias ja rakkauden Jumala, niin miksi ihmiset joutuvat kärsimään monenlaista pahaa. Kylliäinen löi näin kirveensä oikein vanhaan puuhun, jota ovat yrittäneet työstää kaikki kirkkoisät Augustinuksesta Lutheriin.

Kääntäen ajateltuna kärsimyksen ongelma on verrattavissa Valion viiliin: tietyt asiat ja ilmiöt eivät huonone vanhetessaan. Ison perusongelman pinnallinen ratkaiseminen voi johtaa paljon monimutkaisempien ongelmien ääreen.

Kylliäinen ratkaisi ”ristiriitaisen” Jumalan ongelman yksipuolistamalla tämän olemuksen ainoastaan rakastavaksi subjektiksi. Rakkauden Jumala ei voi kostaa kenenkään syntejä kadotustuomiolla. Jumalan armo peittää kaikkien ihmisten synnit, oli ihminen sitten uskovainen tai ei.

Koska kaikki näin ollen pääsevät taivaaseen, kukaan ei voi myöskään vaikuttaa mitenkään ikuisuusosaansa. Aika rohkeita heittoja luterilaiselta papilta!

Syvempien kysymysten ääreen

Vaikka en itse ole ollut ammattiteologi, luulen kuitenkin Kylliäisen humanistisen problematisoinnin vieneen aikanaan keskustelua kirkon tutkijoiden keskuudessa aivan toisten kysymysten pariin. Kadotustuomion lisäksi Kylliäinen nimittäin kyseenalaisti laajoilla kulttuuri- ja kirkkohistoriallisilla perusteluilla sellaisia kristinopin perusajatuksia, joiden täydellinen murentuminen kaataisi koko opin.

Lähinnä kirjoittaja suuntaa kritiikkinsä perisyntioppiin ja sovitusoppiin. Juutalaisille sovitus oli tarpeen; meille suomalaisille siitä ei ole Kylliäisen mukaan mitään varsinaista hyötyä.

Helvettiä vastaan ei kuitenkaan ilmeisesti voida nousta puhtaasti raamatullisin perustein. Kylliäisen sinänsä ansiokas oppirakennelma sisälsi melkoisia aukkoja tästä näkökulmasta tulkittuna. Jeesuksen opetukset synnintekijöiden tulevasta tuhosta tai parannuksenteon välttämättömyydestä eivät saa pastorilta minkäänlaista vastakaikua.

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa Antti Kylliäisen ajattelu on verraten selkeää ja johdonmukaista. Hänen rohkeat, humanistiset tulkintansa eivät ole mielivaltaisia. Aktiivisen luonnonsuojelijan tai ihmisoikeustaistelijan tavoin Kylliäinen ohjaa hienosti lukijaa oman vastuunsa ymmärtämiseen: kannanko todellisen vastuun omista teoistani vai yritänkö vierittää sen muiden kannettavaksi.

On huomionarvoista, että räväköistä heitoistaan huolimatta Kylliäinen ei oikeastaan saarnaa kristinuskoa vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän esittää useita relevantteja kysymyksiä, joiden tarkempi pohtiminen vie uusien ulottuvuuksien ja kysymyksien ääreen.

Kaikki pääsevät taivaaseen sisältää niin paljon teräviä oivalluksia ja kysymyksenasetteluja, että lähempää tutustumista voi suositella ainakin kaikille ammattiteologeille. Mihinkään kerettiläisvainoihin ei ollut aihetta 1990-luvulla eikä jälkeenpäinkään.

Ei lähellekään edellistä rimankorkeutta

Samoilla linjoilla bestsellerinsä kanssa Kylliäinen jatkoi seuraavassa teoksessaan Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Seurakunta- ja sielunhoitotyö olivat ohjanneet häntä analysoimaan teoksissaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista (vrt. Juha Siltala). Hän hyökkää teoksissaan kirjaimellista raamatuntulkintaa  vastaan. Teologina Kylliäinen sijoittuu liberaaliteologien ja progressiivisten teologien joukkoon. Kylliäinen edustaa ääriryhmää, joka radikaaleine ajatuksineen on saavuttanut konservatiivisia pappeja paremmin kirkon ulkopuolella olevia kansalaisia, kuten mm. Kirsi Piha totesi omalta kohdaltaan.

Kompastuskivien perusteella Kylliäinen vaikuttaa perin juurin vihastuneelta nuoreltamieheltä. Kirjoittaja on toisinaan kuin murrosikäinen nulikka, joka sanoisi riidan tuoksinassa isälleen: ”Olet niin tyhmä, ettet voi olla isäni!” Onko Kylliäinen valmis luopumaan liian paljosta todistaakseen raflaavat ydinajatuksensa oikeiksi ja tosiksi?

Uutuusteos jatkoi tavallaan siitä, mihin Kylliäinen jäi edellisessä teoksessaan. Kun Kylliäisen edellinen teos syntyi omakohtaisista, kirvelevistä kysymyksistä, seuraavassa kirjassaan teologi problematisoi Jeesuksen persoonan ja etsi tämän persoonallisuuden särmille oikeaa tulkintaperustaa.

Kompastuskivissä pohdiskellaan toistasataa sivua Jeesuksen puheiden sisäisiä ristiriitoja. Paljon menee yli Kylliäisen ymmärryksen, ja hän heittelee savikiekkolingon tavoin kysymyksiä lukijalle – ja myös Jeesukselle itselleen.

Karkaakohan Jeesuksen hahmo häntä piikittelevää teologia? Niin epäjohdonmukaiseksi ja sekavaksi tuntuu Kylliäisen kommentointi jäävän. Kompastuskiviä sisältää paljon toisistaan irrallisia ajatuksia, joiden perusteella kirjoittajan ydinsanoma jää arvailujen varaan.

Uskon ulottuvuus ei aukene Kylliäisen ajatuksissa kovin syvälle. Humanisti on jälleen äänessä. Kylliäinen ei ole vieläkään löytänyt yhteistä kieltä ja lähtökohtaa järkiseikkojen ja uskonasioiden yhdistämiselle.

Avoimet kysymykset

Kylliäisen mielestä Jeesus ei opettanut Jumalasta oikein, jos evankeliumien kirjoittajia on uskominen. Ristiriitoja on liikaa. Jeesuksen kuolema ei sovittanut mitään, koska kaikki joutuvat taivaaseen! Kylliäisen mukaan Jeesus oli suuri profeetta, mutta Jumalan Pojaksi häntä ei voi kutsua.

Kylliäinen kärjistää tahallisesti lukuisia Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumien kohtia. Välillä liioittelu menee jopa hulvattomaksi. Jeesus on liian tiukka isäntä, mutta oikein hyvä renki, kirjoittaja heittää gospelmuusikkoa lainaten.

Kylliäinen metsästää tarkoituksella avoimia kysymyksiä. Kuriositeettien spekulatiivinen pohdiskelu tuntuu köykäiseltä argumentoinnilta. Mitenkäs ne kohdat, joita kirjoittaja ei kommentoi? Näkeeköhän teologi metsää puilta?

Kaikki pääsevät taivaaseen sisälsi raikkaan vuoropuhelun esim. helvetistä kiistelevien ajatustapojen välillä. Tällaista teoksen sisäistä dialogia on Kylliäisen uutuudesta turha hakea. Kirjoittaja heittelee kommenttinsa sinne tänne kuin skeet-ampuja, joka ei jää seuraamaan hakuammunnan osumisia.

Kompastuskivien teologinen ilottelu muistuttaa kovasti Jaakko Heinimäen mietelmäkirjoja. Kylliäinen ja Heinimäki ovat lähes ikätovereita, mutta heidän eronsa on siinä, että jälkimmäinen soveltaa lähes kaksituhatta vuotta vanhaa sanomaa uuteen aikaan ja paikkaan. Kylliäinen taas hakee innokkaasti patenttia uusille, suuren suosion saavuttaneille sanomilleen ja tulkintamalleilleen.

Hampaaton Jumala?

”Jumalan tapa antaa anteeksi on meille mallina siitä, millaista anteeksi antamisen pitäisi olla. Olipa elämä ollut millaista tahansa, taivaassa ei kanneta kaunaa.” Pastori Kylliäisen seuraava uusi kirja Maan päällä niin kuin taivaassa (2004) tähyää jumalallisen ja inhimillisen armon rajoja ja mahdollisuuksia.

Ensin mainitulle ei näytä Kylliäisen kirjassa selviä rajoja löytyvän. Armo kasvaa jopa kristillistä uskoa suuremmaksi käsitteeksi. ”Vaikka kristinusko osoittautuisi ohimeneväksi ilmiöksi, armo on mitä ilmeisimmin tullut maailmaan jäädäkseen”, Kylliäinen kirjoittaa.

Kylliäisen teosta ei kannata lukea mahtipontisena teologisena esityksenä, vaan elämäntaitokirjallisuutena. Vuosia kirkon työntekijänä toiminut kirjoittaja oli perehtynyt syvällisesti myös henkilökemiaan ja erilaisiin ihmissuhdeongelmiin. Maan päällä niin kuin taivaassa havainnollistaa kouriintuntuvasti ja perusteellisesti sellaisia avaimia, joita kristinoppi ja kirkko tarjoavat ihmissuhdelukkoihin.

Kun Kaikki pääsevät taivaaseen oli kirjoitettu kiihkottomalla ja mukaansatempaavalla otteella, Maan päällä niin kuin taivaassa osoitti Kylliäisen humanististen katsantokantojen säilyneen tuoreina ja konkreettisina. Kylliäinen on kirkon Don Quijote, jonka yksinäinen maailmanparannusprojekti kerää paljon yleisöä.

Yksi Kylliäisen lähtöteeseistä on edelleen, että Jumalan pohjaton hyvyys vie pohjan Jeesuksen tuomiopuheilta. Kylliäinen kiistää helvetin lisäksi myös saatanan henkilönä, nähden tällä pelkästään symbolista merkitystä.

Pastori tekee hartiavoimin töitä siirtääkseen Jumalan ”hampaattoman” persoonan syrjään armokeskeisen ja lievästi eksistentialistiselta tuntuvan opintulkintansa tieltä. Uutuuskirjassaan Kylliäinen menee varsin pitkälle myös anteeksiantamisen ja -saamisen aihepiireissä. Näissä asioissa kirjoittajan vahvuus näkyy paremmin kuin teologisissa pohdinnoissa.

Pakilan pastorin teoksessa on paljon hyviä ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä ja eettisistä ongelmista. Kirkkoa kohti Kylliäinen ampuu tässäkin kirjassa ruutia säästelemättä. ”Niin paljon hyvää kuin kirkko on saanut aikaan tuomalla Jumalan armon maailman armottomuuteen, sitäkin raskaamman synnin se on tehnyt vesittäessään oman armon sanomansa,” Kylliäinen räväyttää.

 

 

Ihmeellisyydet kaltereiden takana

Avainsanat

Anne Leinonen, Kiiltomato.net, maaginen realismi, science fiction, spefi

Kuva: Tarja Hokkanen

Anne Leinonen: Valkeita lankoja. Tarinoita toisista todellisuuksista. WSOY, Lista-sarja 2006. 

Mitä tapahtuu pojalle, joka yllätettyään murtovarkaan sulattaa mielenvoimillaan tämän käden kiinni ovenkahvaan? Entä mikä saa parkkiintuneen toimittajan ja valokuvaajan vaihtamaan kiireisen työelämänsä kaukaisen maalaiskylän unenomaiseen hiljaiseloon? Tai tulevaisuuden naisen hakeutumaan sukupuolenvaihtoleikkaukseen?

Ristiinassa asuva Anne Leinonen (s. 1973) keräsi vuonna 2006 muun muassa Portti-lehdessä julkaistuja novellejaan kokoelmaksi Valkeita lankoja. Nimikkonovellilla Leinonen voitti vuonna 2004 Turun Science Fiction Seuran myöntämän Atorox-palkinnon vuoden parhaasta tieteisnovellista. Leinonen on aikaisemmin julkaissut yhdessä Eija Laitisen (nyk. Eija Lappalaisen) kanssa neljä nuortenkirjaa.

Valtaosa Leinosen kokoelman novelleista on julkaistu tamperelaisessa Portti-lehdessä vuosina 2000–2005. Kokoelma on ilmestynyt WSOY:n uudessa, profiilittomassa Lista-sarjassa, joka sisältää kaikenlaisia kirjoja klassikkoromaaneista virkkaus- ja satukirjoihin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Koiperhoset” nuori toimittaja lähtee kuvaajansa kanssa vastenmieliselle juttureissulle Savoon pikkuruiseen Rumpujärven kylään, josta on kuulunut lehden toimitukseen kummia: vanha nainen oli yrittänyt kaataa linkkimastoa moottorisahalla. Päästyään perille toimittaja huomaa paikkakunnalla paljon ylimääräisiä kulkijoita. Lopulta toimittaja kuvaajineen joutuu todistamaan yöllistä valonäkyä, joka kliseisyydessään on kuin suoraan 4400– tai Taken-televisiosarjoista.

Toisinaan Leinonen marssittaa novellihenkilönsä eteen huppupäitä, jotka paljastuvat jollakin tavoin tutuiksi. Novellissa ”Rusakko” kertoja törmää metsässä omituisesti käyttäytyvään mieheen, jota hän alkaa lopulta epäillä omaksi isäkseen. Novellissa ”Kerran Gotlannissa” naispäähenkilö puolestaan ajautuu lesbosuhteeseen persoonallisen ruotsalaisnaisen kanssa ja turvautuu epätoivoiseen ratkaisuun aviomiehensä suhteen. Suomalaisnainen miettii seksuaalisen suuntautumisensa ohella salaperäisiä kiviä sekä huppupäistä naista, joka tulee varoittamatta vastaan säännöllisin väliajoin.

”Kiven sielu oli herättänyt Marin horroksesta. Hän ei ollut oman elämänsä eikä mitäänsanomattomien parisuhteiden vanki, ei nyhjöttäisi yksin eikä käpertyisi epävarmuuteensa. Hänen sisältään kasvava olento piti huolen siitä, että hän tiesi mitä elämällään teki.”

Ajan katoaminen

Aika on Leinosen tarinoissa usein vailla suhteita ja suurta merkitystä. Jotkut tarinoista sijoittuvat tuleviin aikoihin, toiset taas kauas menneisyyteen. Suoraan nykyaikaan sijoittuvia tarinoita kokoelmassa on vähän.

Atorox-palkitussa novellissa ”Valkeita lankoja” seurataan ihmeellisiin tekoihin pystyvän naisen eristämistä pakkohoitoon ja tämän alituisia karkuyrityksiä. Novellissa yhdistyvät paitsi Leinosen taito sana- ja tyylitaiturina myös tämän ideoiden suuri määrä ja sanomisen palo. Helena-niminen päähenkilö osaa liikkua seinien läpi paikasta toiseen kuin Harry Potter ystävineen mutta joutuu suljetulle osastolle ihmeellisen taitonsa tuottamien persoonallisuushäiriöiden takia. Oivaltavasti kirjailija kerii auki eläimellisen sivuhenkilön eli kissan avulla totalitaarisen koneiston vahingollisuuden, vaikka hoitosysteemin tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät tahansa.

Toisinaan Leinonen heristää kuin opettaja sormeaan laittomuuksien lietsojille ja rasisteille. Novellissa ”Shh, shh, ne sanoivat” suomalainen poikajoukko päättää häpäistä huivipäisen muslimitytön ja kokee ilkityön jälkeen karmaisevan yllätyksen. Tapaus ei ole tytölle ensimmäinen, ja tytön perheen on jälleen pakko tehdä vaikea ratkaisu.

Leinosen mielikuvitus haastaa rohkeasti myös konventionaalista paikkaa ja karikatyyrisiä henkilöitä. Tarinoissa ovat iloisesti sekaisin maahiset, menninkäiset, meren elävät, ufo-olennot ja jumalat. Myös uskonnolliset aiheet tulevat Leinosen tarinoissa esille havainnollisina kuten novellissa hiekkameren kadonneista jumalista.

Outojen otusten kerhollaan ristiinalaiskirjailija lähestyy toisinaan kaunokirjallisuuden vakiintuneempia aiheita, esimerkiksi sisarkateutta, avio-ongelmia ja modernin työelämän paineita. Leinoselle ovat tärkeitä myös monipuoliset luontokuvat eläimineen ja äänineen, kuten makaaberissa tarinassa lautturin tyttärestä.

Vahvat naisnäkökulmat

Järjestysnumerointi on Leinoselle tärkeä pelkistämiskeino. Kirjailija luo mielellään rinnakkaisia maailmoja, nimeää niitä ensimmäiseksi todellisuudeksi ja toiseudeksi, kehittelee ensinkäisiä ja toisinkaisia jne. Rakkaus on Leinosen novellihenkilöille utuinen haavekuva, joka lähes aina murskautuu kohtalonvoimien ja ihmisluonnon pahuuden jalkoihin. Novellissa ”Jäiden lähdön aikaan” miestä etsivä nainen löytää lopulta elämänsä miehen, joka poikkeaa tyystin muista kokelaista. Novellin lopun katarsis liittyy naisellisen etsinnän päättymiseen kirjaimellisesti miehen syliin.

Feministinen aspekti pelkistyy kokoelman parhaimpiin kuuluvassa novellissa ”Velhonaisen salli elää”, jossa muinaisen maalaiskylän noitanaiset saavat kokea vihamielisyyttä ja joutuvat karkotetuiksi suolle kylän ulkopuolelle. Novellissa naisnoidat manaavat suosta kuolleen miehen henkiin ja tekevät tästä palvelijansa. Aikaa myöten mies kuitenkin ajaa olemassaolollaan noitanaiset riitoihin keskenään eikä tuokaan sellaista onnea, joita naiset ovat toivoneet.

Salaperäinen Toiseus antaa noitanaisille mahdollisuuden tarkkailla syrjäisiä seutuja ylhäältä käsin ja tehdä muita yliluonnollisia asioita. Noidat lähettävät toisille ihmisille viestejä unien välityksellä ja parantavat mielenvoimalla sairauksia. Novelli osoittaa Leinosen luoman fantasian mielikuvitukselliseksi mutta ei mielettömäksi.

”Toiseuden taivaalla lensi lintu. Haukka. Kosketin sitä ajatuksillani ja se ilmestyi todelliselle taivaalle. Hetkeäkään epäröimättä kuvittelin itseni linnuksi ja tunkeuduin haukan hahmoon. Linnun näkökenttä oli mustavalkea, mutta sen aistit olivat äärimmäisen terävät. Levitin siipeni ja nautin siitä, että raajani olivat taas ehyet.”

Eristämisen ulottuvuudet

Kirjailijan fokukseen tarkentuvat ihmemiehet tai -naiset ovat joko ulkonäöltään hirviöitä tai käytökseltään sosiopaatteja taikka yksinäisyyteen ajautuneita erakkosieluja, joita kukaan ei tunnu kaipaavan ja jotka siksi tuntevat elämänsä tarkoituksettomiksi. Yhteiskunnallisesti Leinoselle tuntuu olevan tärkeä tendenssi kertoa rajatuista ja suljetuista järjestelmistä, joissa poikkeavat yksilöt siivilöidään ja suljetaan laitoksiin, pois kantaväestön ja valtaapitävien silmistä. Novellissa ”Koska he olivat liian pyhiä” antiutopistisen valtion hallitus on sulkenut kaikki lapset kasvatuslaitokseen näiden vähyyden vuoksi. Naiset ovat novellin nuorten poikien mielestä riidanlietsojia, joiden tuottaessa lisää naisia syttyy sotia ja yhteiset edut kärsivät.

Yksi keino eristää poikkeavia on julistaa nämä muita pyhemmiksi. Näin on käynyt em. novellissa naisille, jotka ovat kadonneet mystisesti jäljettömiin. Kun eletään seksittömässä ja patriarkaalisessa yhteisössä, novellin päähenkilö tekee kaikkensa peittääkseen tovereiltaan naissukupuolensa, jotta voisi vuosikymmenien kuluttua ajaa miesten johtajana tehokkaasti naisten asiaa. Novellissa tyttövauvat otetaan valtion huostaan lopuksi ikäänsä; ainoastaan miehet elävät vapaina kansalaisina. Leinosen tekstistä kumpuaa vahvoja feministisiä sisältöjä:

”Jonakin päivänä naiset kävelisivät vapaina ja lapsuuskoteja ympäröivät teräsaidat olisi kumottu. Eivät miehet pystyisi pitämään naisia kahleissa, pyörä pyörähtäisi ympäri, naiset vapautuisivat kun tiedostaisivat, mitä olivat joskus olleet ja mitä menettäneet.”

Leinonen hyödyntää maagisen realismin ja dystopian keinoja lahjakkaasti. Kokoelmaa häiritsee tarinoiden epäsymmetrisyys aiheiden ja kummallisuuksien suhteen. Toivottavasti kirjailijan seuraava teos tähyää pitemmän fantasiaproosan äärelle. Valkeita lankoja osoittaa, että mieleenpainuvia ja kehittelemisen arvoisia ideoita Leinosella riittää kosolti. Antiutopistinen tyyli on kehittynyttä ja hioutunutta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 21.9.2006.

 

Scifi-romaani lähitulevaisuuden Euroopasta

Avainsanat

Anne Leinonen, book review, dystopia, Eija Lappalainen, Routasisarukset, science fiction

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen

Kirjailijakuva: Pertti Nisonen

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY 2011. 398 s.

Eija Lappalaisen (s. 1975) ja Anne Leinosen (s. 1973) yhdessä kirjoittamassa scifi-romaanissa Routasisarukset eletään 2300-lukua. Maailmansodan tuhoama Eurooppa on täynnä rauniokaupunkeja ja bioaseiden saastuttamia maa-alueita. Romaanin keskeisenä miljöönä on Laakso, joka romaanin kartan mukaan sijaitsee nykyisen Saksan paikalla. Romaanissa valtioiden rajat ovat hämärtyneet niin, että teoksessa puhutaan ainoastaan Euraasian maasta.

Routasisarusten päähenkilö on Utu-tyttö, joka on adoptoitu 2-vuotiaana laaksolaiseen perheeseen. Roudan perheessä ei ole aikuisia naisia lainkaan, sillä perheenisä elää ilman puolisoa. Utun aikuistuessa perheensisäiset ongelmat kärjistyvät, ja tyttö päättää lähteä etsimään juuriaan. Utu Roudalla on ollut kasvinkumppanina Marras-veli, joka on lähtenyt jo kotoa pois.

Matkan aikana Utu oppii yhtä ja toista mantereenlaajuisesta ekokatastrofista ja ihmispoloista sisällissodan keskellä. Utu löytää avukseen metallisen lohikäärmeen, jonka kanssa hän nousee kirjaimellisesti toisiin sfääreihin:

”Taivas oli jäämässä taaksemme, ja minä olin matkalla selvittämään syntyperäni salaisuudet. Vaikka sisimmässäni oli kummallinen tyhjyys, riemuitsin. Elämäni ei ollut enää yhtä ja samaa, nyt minulla oli Muinainen, vahva liittolainen. Mitä löytäisinkään sen avulla?”

Aikuisromaanin maku

Vaikka Routasisarukset on ilmestynyt WSOY:n nuortenkirjallisuuden alla, teos avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Romaanin alkuosa hieman junnaa paikallaan, mutta vajaan sadan sivun jälkeen kerronta etenee vauhdikkaammin. Muinaiset, myyttiset tarinat sekoittuvat kiintoisasti teknishenkiseen scifi-tarinaan.

Routasisarukset on 3-osaisen dystopiatarinan avausosa. Trilogian seuraava osa ilmestynee ensi vuonna. Kustantajan vertailu Ursula LeGuinin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin scifi-romaaneihin ei ole kaukaa haettu.

LeGuinin tavoin Routasisarustenkin romaanikertoja käsittelee hartiavoimin eettisiä kysymyksiä. Esim. syntyvyyden säännöstelyä havainnollistetaan kouriintuntuvien tilannekuvausten kautta.

Lukuromaanina Lappalaisen ja Leinosen teos on jännittävä ja tyylillisesti yhtenäinen. Routasisarukset on kirjailijaparin kuudes yhteisjulkaisu. Kaikki aikaisemmat teokset ovat olleet nuortenkirjoja.