Avainsanat

, ,

Antti Kylliäinen

Kuva: Anni Koponen

Antti Kylliäinen: Kaikki pääsevät taivaaseen. Nemo 1997. 175 s.

Antti Kylliäinen: Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Tammi 2001. 133 s.

Antti Kylliäinen: Maan päällä niin kuin taivaassa. Jumalan ja ihmisen armo. Otava 2004. 253 s.

*************************************************************************************

Helsinkiläispastori Antti Kylliäinen (s. 1963) sai syksyllä 1997 osakseen kohupapin julkisuutta julkaistessaan myyntimenestykseksi yltäneen kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Paljon keskustelua herättäneessä teoksessaan Kylliäinen asetti raikuvasti kyseenalaiseksi joitakin kristinopin keskeisiä elementtejä, joista näkyvimmin opin iankaikkisesta kadotuksesta. Kirkon Don Quijote jatkoi ristiretkeään opillisia tuulimyllyjään kohtaan seuraavissa teoksissaan.

*************************************************************************************

Antti Kylliäinen on toiminut seurakuntapappina vuodesta 1991. Seurakunta- ja sielunhoitotyö ovat ohjanneet häntä analysoimaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista. Kylliäinen näkee suomalaisten perusongelmana syyllisyyden ja helvetinpelon, joiden syntymistä kirkon julistajat ovat edistäneet huomattavasti menneinä vuosisatoina.

Kylliäisen teos herätti syystä voimakasta keskustelua. 410 helsinkiläistä kirjoitti syksyllä 1997 nimensä addressiin, jossa vaadittiin Kylliäisen erottamista Pakilan seurakunnan pastorin virasta. Kohupapin kohtalo oli viime kädessä Helsingin piispan Eero Huovisen käsissä. Erottamista ei kuitenkaan tullut.

Monet kuitenkin heräsivät seisomaan näkyvästi Kylliäisen puolella. Näiden ansioksi on moniin Kylliäisen vastustajiin nähden todettava se, että he olivat pääsääntöisesti jopa lukeneet kohuteoksen. Moni nimittäin mätki helsinkiläispappia ainoastaan kuulopuheiden perusteella.

Kärsimyksen ongelma

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa keskeinen ongelmakenttä liittyy ns. teodikean ongelman ympärille: jos Jumala on kaikkivaltias ja rakkauden Jumala, niin miksi ihmiset joutuvat kärsimään monenlaista pahaa. Kylliäinen löi näin kirveensä oikein vanhaan puuhun, jota ovat yrittäneet työstää kaikki kirkkoisät Augustinuksesta Lutheriin.

Kääntäen ajateltuna kärsimyksen ongelma on verrattavissa Valion viiliin: tietyt asiat ja ilmiöt eivät huonone vanhetessaan. Ison perusongelman pinnallinen ratkaiseminen voi johtaa paljon monimutkaisempien ongelmien ääreen.

Kylliäinen ratkaisi ”ristiriitaisen” Jumalan ongelman yksipuolistamalla tämän olemuksen ainoastaan rakastavaksi subjektiksi. Rakkauden Jumala ei voi kostaa kenenkään syntejä kadotustuomiolla. Jumalan armo peittää kaikkien ihmisten synnit, oli ihminen sitten uskovainen tai ei.

Koska kaikki näin ollen pääsevät taivaaseen, kukaan ei voi myöskään vaikuttaa mitenkään ikuisuusosaansa. Aika rohkeita heittoja luterilaiselta papilta!

Syvempien kysymysten ääreen

Vaikka en itse ole ollut ammattiteologi, luulen kuitenkin Kylliäisen humanistisen problematisoinnin vieneen aikanaan keskustelua kirkon tutkijoiden keskuudessa aivan toisten kysymysten pariin. Kadotustuomion lisäksi Kylliäinen nimittäin kyseenalaisti laajoilla kulttuuri- ja kirkkohistoriallisilla perusteluilla sellaisia kristinopin perusajatuksia, joiden täydellinen murentuminen kaataisi koko opin.

Lähinnä kirjoittaja suuntaa kritiikkinsä perisyntioppiin ja sovitusoppiin. Juutalaisille sovitus oli tarpeen; meille suomalaisille siitä ei ole Kylliäisen mukaan mitään varsinaista hyötyä.

Helvettiä vastaan ei kuitenkaan ilmeisesti voida nousta puhtaasti raamatullisin perustein. Kylliäisen sinänsä ansiokas oppirakennelma sisälsi melkoisia aukkoja tästä näkökulmasta tulkittuna. Jeesuksen opetukset synnintekijöiden tulevasta tuhosta tai parannuksenteon välttämättömyydestä eivät saa pastorilta minkäänlaista vastakaikua.

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa Antti Kylliäisen ajattelu on verraten selkeää ja johdonmukaista. Hänen rohkeat, humanistiset tulkintansa eivät ole mielivaltaisia. Aktiivisen luonnonsuojelijan tai ihmisoikeustaistelijan tavoin Kylliäinen ohjaa hienosti lukijaa oman vastuunsa ymmärtämiseen: kannanko todellisen vastuun omista teoistani vai yritänkö vierittää sen muiden kannettavaksi.

On huomionarvoista, että räväköistä heitoistaan huolimatta Kylliäinen ei oikeastaan saarnaa kristinuskoa vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän esittää useita relevantteja kysymyksiä, joiden tarkempi pohtiminen vie uusien ulottuvuuksien ja kysymyksien ääreen.

Kaikki pääsevät taivaaseen sisältää niin paljon teräviä oivalluksia ja kysymyksenasetteluja, että lähempää tutustumista voi suositella ainakin kaikille ammattiteologeille. Mihinkään kerettiläisvainoihin ei ollut aihetta 1990-luvulla eikä jälkeenpäinkään.

Ei lähellekään edellistä rimankorkeutta

Samoilla linjoilla bestsellerinsä kanssa Kylliäinen jatkoi seuraavassa teoksessaan Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Seurakunta- ja sielunhoitotyö olivat ohjanneet häntä analysoimaan teoksissaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista (vrt. Juha Siltala). Hän hyökkää teoksissaan kirjaimellista raamatuntulkintaa  vastaan. Teologina Kylliäinen sijoittuu liberaaliteologien ja progressiivisten teologien joukkoon. Kylliäinen edustaa ääriryhmää, joka radikaaleine ajatuksineen on saavuttanut konservatiivisia pappeja paremmin kirkon ulkopuolella olevia kansalaisia, kuten mm. Kirsi Piha totesi omalta kohdaltaan.

Kompastuskivien perusteella Kylliäinen vaikuttaa perin juurin vihastuneelta nuoreltamieheltä. Kirjoittaja on toisinaan kuin murrosikäinen nulikka, joka sanoisi riidan tuoksinassa isälleen: ”Olet niin tyhmä, ettet voi olla isäni!” Onko Kylliäinen valmis luopumaan liian paljosta todistaakseen raflaavat ydinajatuksensa oikeiksi ja tosiksi?

Uutuusteos jatkoi tavallaan siitä, mihin Kylliäinen jäi edellisessä teoksessaan. Kun Kylliäisen edellinen teos syntyi omakohtaisista, kirvelevistä kysymyksistä, seuraavassa kirjassaan teologi problematisoi Jeesuksen persoonan ja etsi tämän persoonallisuuden särmille oikeaa tulkintaperustaa.

Kompastuskivissä pohdiskellaan toistasataa sivua Jeesuksen puheiden sisäisiä ristiriitoja. Paljon menee yli Kylliäisen ymmärryksen, ja hän heittelee savikiekkolingon tavoin kysymyksiä lukijalle – ja myös Jeesukselle itselleen.

Karkaakohan Jeesuksen hahmo häntä piikittelevää teologia? Niin epäjohdonmukaiseksi ja sekavaksi tuntuu Kylliäisen kommentointi jäävän. Kompastuskiviä sisältää paljon toisistaan irrallisia ajatuksia, joiden perusteella kirjoittajan ydinsanoma jää arvailujen varaan.

Uskon ulottuvuus ei aukene Kylliäisen ajatuksissa kovin syvälle. Humanisti on jälleen äänessä. Kylliäinen ei ole vieläkään löytänyt yhteistä kieltä ja lähtökohtaa järkiseikkojen ja uskonasioiden yhdistämiselle.

Avoimet kysymykset

Kylliäisen mielestä Jeesus ei opettanut Jumalasta oikein, jos evankeliumien kirjoittajia on uskominen. Ristiriitoja on liikaa. Jeesuksen kuolema ei sovittanut mitään, koska kaikki joutuvat taivaaseen! Kylliäisen mukaan Jeesus oli suuri profeetta, mutta Jumalan Pojaksi häntä ei voi kutsua.

Kylliäinen kärjistää tahallisesti lukuisia Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumien kohtia. Välillä liioittelu menee jopa hulvattomaksi. Jeesus on liian tiukka isäntä, mutta oikein hyvä renki, kirjoittaja heittää gospelmuusikkoa lainaten.

Kylliäinen metsästää tarkoituksella avoimia kysymyksiä. Kuriositeettien spekulatiivinen pohdiskelu tuntuu köykäiseltä argumentoinnilta. Mitenkäs ne kohdat, joita kirjoittaja ei kommentoi? Näkeeköhän teologi metsää puilta?

Kaikki pääsevät taivaaseen sisälsi raikkaan vuoropuhelun esim. helvetistä kiistelevien ajatustapojen välillä. Tällaista teoksen sisäistä dialogia on Kylliäisen uutuudesta turha hakea. Kirjoittaja heittelee kommenttinsa sinne tänne kuin skeet-ampuja, joka ei jää seuraamaan hakuammunnan osumisia.

Kompastuskivien teologinen ilottelu muistuttaa kovasti Jaakko Heinimäen mietelmäkirjoja. Kylliäinen ja Heinimäki ovat lähes ikätovereita, mutta heidän eronsa on siinä, että jälkimmäinen soveltaa lähes kaksituhatta vuotta vanhaa sanomaa uuteen aikaan ja paikkaan. Kylliäinen taas hakee innokkaasti patenttia uusille, suuren suosion saavuttaneille sanomilleen ja tulkintamalleilleen.

Hampaaton Jumala?

”Jumalan tapa antaa anteeksi on meille mallina siitä, millaista anteeksi antamisen pitäisi olla. Olipa elämä ollut millaista tahansa, taivaassa ei kanneta kaunaa.” Pastori Kylliäisen seuraava uusi kirja Maan päällä niin kuin taivaassa (2004) tähyää jumalallisen ja inhimillisen armon rajoja ja mahdollisuuksia.

Ensin mainitulle ei näytä Kylliäisen kirjassa selviä rajoja löytyvän. Armo kasvaa jopa kristillistä uskoa suuremmaksi käsitteeksi. ”Vaikka kristinusko osoittautuisi ohimeneväksi ilmiöksi, armo on mitä ilmeisimmin tullut maailmaan jäädäkseen”, Kylliäinen kirjoittaa.

Kylliäisen teosta ei kannata lukea mahtipontisena teologisena esityksenä, vaan elämäntaitokirjallisuutena. Vuosia kirkon työntekijänä toiminut kirjoittaja oli perehtynyt syvällisesti myös henkilökemiaan ja erilaisiin ihmissuhdeongelmiin. Maan päällä niin kuin taivaassa havainnollistaa kouriintuntuvasti ja perusteellisesti sellaisia avaimia, joita kristinoppi ja kirkko tarjoavat ihmissuhdelukkoihin.

Kun Kaikki pääsevät taivaaseen oli kirjoitettu kiihkottomalla ja mukaansatempaavalla otteella, Maan päällä niin kuin taivaassa osoitti Kylliäisen humanististen katsantokantojen säilyneen tuoreina ja konkreettisina. Kylliäinen on kirkon Don Quijote, jonka yksinäinen maailmanparannusprojekti kerää paljon yleisöä.

Yksi Kylliäisen lähtöteeseistä on edelleen, että Jumalan pohjaton hyvyys vie pohjan Jeesuksen tuomiopuheilta. Kylliäinen kiistää helvetin lisäksi myös saatanan henkilönä, nähden tällä pelkästään symbolista merkitystä.

Pastori tekee hartiavoimin töitä siirtääkseen Jumalan ”hampaattoman” persoonan syrjään armokeskeisen ja lievästi eksistentialistiselta tuntuvan opintulkintansa tieltä. Uutuuskirjassaan Kylliäinen menee varsin pitkälle myös anteeksiantamisen ja -saamisen aihepiireissä. Näissä asioissa kirjoittajan vahvuus näkyy paremmin kuin teologisissa pohdinnoissa.

Pakilan pastorin teoksessa on paljon hyviä ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä ja eettisistä ongelmista. Kirkkoa kohti Kylliäinen ampuu tässäkin kirjassa ruutia säästelemättä. ”Niin paljon hyvää kuin kirkko on saanut aikaan tuomalla Jumalan armon maailman armottomuuteen, sitäkin raskaamman synnin se on tehnyt vesittäessään oman armon sanomansa,” Kylliäinen räväyttää.

 

 

Mainokset