Välskärin uudet kertomukset

Avainsanat

book review, ihmissyönti, J. P. Koskinen, Parnasso

J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017. 251 s.

”Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus, on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen. Ilman ruokaa ihminen ei voi elää ja ilman elämää ei ole myöskään ruokaa.”

Miltä maistuu bodarin liha, jota on paranneltu anabolisilla steroideilla? Millaista ruokaa saa toimitusjohtajan ruhosta, jota on riiputettu naulassa viikon? Entä mitä seuraa, kun ihmissyöntiin perehtynyt ravintolakriitikko rakastuu elämänsä kumppaniin?

Hämeenlinnalaiskirjailija J.P. Koskisen (s. 1968) Kannibaalien keittokirja on reipasotteinen, kieli poskella kirjoitettu romaani erikoisista henkilöistä, joiden ruokavalio sanelee erikoisia elämäntilanteita. Henkilöiden seikkailuja on höystetty hirtehisellä, ihmissyöjille tarkoitetulla ruokaohjekokoelmalla.

Karmeinta ja parasta Koskisen ruokaohjeissa ovat moninaiset tappokeinot, joilla ruoaksi valitut ihmispolot toimitetaan pois päiviltä. Tappotavat on valikoitu kohteen ammatin mukaan, alalle tyypilliset heikot hetket huomioon ottaen.

Romaanin minäkertoja on Oskari Patamäki, kyltymätön kulinaristi ja arvioissaan armoton ravintolakriitikko, joka lähtee Pentti Linkolan hengessä listimään kanssamatkaajiaan ja jopa syömään heitä. Oskari on kiinnostunut etupäässä asioista, jotka liittyvät ruokaan, vereen tai häneen itseensä. Hän saattaa ruokkia syöttilästä vuosia, ennen kun pistelee tämän poskeensa tai pakastimen täytteeksi.

Romaanissa esiintyy myös Markus-veli, jolta Oskari saa tärkeää apua rikollisiin puuhiinsa. Romaanin loppua kohti veljekset päättävät yhdessä parantaa maailmaa käymällä isokenkäisen kansanedustajan kimppuun.

Koskisen teksti pursuaa makaabereja kuvia, ällöttäviä irvokkuuksia, pahoja aikeita ja julmia totuuksia. Elämänsä naisen tultua vastaan kertojan onnelliset poikamiesvuodet näyttävät olevan uhkaavasti takanapäin. Mutta kuinkas sitten käykään.

”Rakkaus oli sekoittanut kemiani. En ollut vaistonnut vaaraa, kuten tavallisesti. Ihminen, jonka kanssa tulin toimeen, oli aina poikkeava. Jo sen olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan.”

Oskarin lapsuudenkuvauksissa tulee ilmi perheidylli, jossa mieltymys ihmislihaan tulee näytille kuin luonnollisena ominaisuutena. Lapsuudenkodista löytyy 1600-luvulla eläneen välskärin päiväkirja, josta verenhimoinen minäkertoja saa melkoisesti vettä myllyynsä.

Oskari törmää Australiassa projektiin, jossa ihmiset testamenttaavat ruumiinsa syötäväksi heidän kuolemansa jälkeen. Hän käy jopa laitoksessa, jossa käsitellään ihmisruumiita ruoanvalmistusprosesseja varten.

Henkisesti ja sosiaalisesti rajoittuneen kriitikon ihmiskontaktit rajoittuvat välttämättömimpiin ja maailma on täynnä sotkuisia kuvioita. Kun totta ja valhetta on vaikea erottaa toisistaan, Oskari alkaa kuvitella epätodellisia asioita.

Koskisen romaani on tyylillisesti varsin ehyt, vaikka tunnelmaa rikotaan säännöllisesti splatter-jaksoilla. Koskinen tuo ihmissyönnin lähelle lukijaa niin, että hän kokee jopa sympatiaa erikoista harrastusta kohtaan! Varsinkin, kun sillä Oskarin mielestä voidaan ratkaista maailman nälkäongelmat lopullisesti.

Koskisen romaani on monipuolisen sanataiturin tyylinäyte. Koskinen on viime vuosina osoittanut pystyvänsä kirjoittamaan sotakuvausta, scifiä, uskonnollisia teoksia, lastenkirjoja ja nyt splatter-henkisen dekkarin.

Kannibaalien keittokirja on tyyliltään ja juonenrakentelultaan kuin polku ennen tuttuun suuntaan, ja välillä poiketaan yllättäville sivupoluille.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa.

Raastava koulumaailma haastoi kaunokirjailijaksi

Avainsanat

books, Kuusamo, Petri Vartiainen, suomalainen kaunokirjallisuus, Virke, yläaste

Petri Vartiainen. Kuva Tommi Tuomi 2013.

Petri Vartiainen (s. 1977) toimii yläkoulun äidinkielen opettajana Kuusamossa. Takana on toistakymmentä vuotta opettajana yläkoulussa, lukiossa ja ammattiopistossa. Vartiainen sijoittui kolmanneksi vuonna 2012 Otavan Suuressa Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailussa.

Vartiaisen toinen romaani Miehen ryhti  (Otava 2016) avaa varsin realistisia näköaloja suomalaisen yläasteen maailmaan. Kirjailija tavoittelee moniäänisyyttä, aforistisuutta ja jopa esseemäisyyttä. Romaanikerronnan tosipohjaisuus näkyy ennen kaikkea realistisuudessa. Miehen ryhdissä on myös pamflettimaista kärjistystä. Tilanteet ja miljöö ovat tosipohjaisia mutta ihmiskohtalot fiktiivisiä.

– Mielestäni aiheen yhteiskunnallinen tärkeys vaatii sitä, että romaanikerronta sisältää myös dokumentaarisen tuntuista tekstiä, kirjailija sanoo.

Petri Vartiainen alkoi haaveilla kirjailijan ammatista 15-vuotiaana. Rocklyriikka siivitti nuorukaista kirjoittamaan paljon omia runoja. Vähitellen kirjoittaminen muuttui koko ajan vakavammaksi ja tavoitteellisemmaksi. Ilmaisu on kehittynyt tavallaan muun elämän ohessa eikä ole kuulemma koskaan haitannut opiskelua tai ansiotyötä. Vuosien kirjoittamisen myötä lause on löytynyt.

Vartiainen pitää koulukeskusteluun osallistumista hyvin tärkeänä. Digihuumassa monesta asiasta on annettu julkisuuteen niin ruusuinen kuva, että sitä oli helppo repiä romaanissa auki havainnollisten tapauskuvien avulla.

– En tietenkään väitä, että kaikissa Suomen kouluissa olisi tällaisia ongelmia – ei ainakaan nykyisessä työpaikassani kuusamolaisessa yläkoulussa – mutta raastavasta todellisuudesta on silti kysymys.

Vartiainen julkaisi esikoiskirjansa Isäasentoja vuonna 2014. Molemmissa kirjoissa kerrotaan samasta ydinperheestä eli Ari-nimisestä yläkoulun äidinkielen opettajasta ja hänen perheensä. Vartiainen näkee etuoikeutenaan sen, että opettajan ja kirjailijan työssään hän saa pohtia koko päivän ajan kieleen ja kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, koulussa yhdessä nuorten kanssa ja kotona yksin käsikirjoitusten parissa.

Koulun miljöö on Vartiaiselle omanlaisensa pienoiskuva yhteiskunnasta. Kirjailijan mielestä säästöjen ja muutosten keskellä ajatus yleissivistyksestä ja perustaidoista on jäänyt taka-alalle. Osaamista tärkeämpää tuntuu olevan maailman teknisen kehityksen mukana pysyminen.

– Poissa on se ihmiskuva, johon kuuluu kehittyä pitkäjänteisen työnteon kautta ja löytää työn mahdollistama rautainen perusosaaminen. Emme tarvitse yhtäkään huuhaa-sukupolvea, joka on oppinut digitaalisia pikavoittoja mutta ei tarvittavaa työmoraalia.

Työuupumus on kirjailijan mukaan merkittävä perheiden hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Miehen ryhdissä opettajahenkilön väsymys toimii esimerkkinä yleisellä tasolla.

– Työelämän vaatimukset ovat koventuneet. Myös ylisukupolvisuus on yksi teema: miten menneisyyden traumat vaikuttavat lapsiin ja jopa lapsenlapsiin. Mielestäni Miehen ryhti on myös vähemmistökirjallisuutta, sillä monessa koulussa naispuolisia opettajia on enemmän kuin miehiä. Tätä kautta avautuu yksi miesopettajien alakulttuuri.

Suosikkikirjailijasi?

– Erno Paasilinna on ehdottomasti tärkein, jo asenteensa ja kielellisen tinkimättömyytensä takia. Juha Seppälä on toinen, hänen myötään olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kolmas on Hannu Mäkelä, joka on teostensa lisäksi vaikuttanut persoonana, sivistyneenä, monipuolisena lukijana ja kirjailijana. Ulkomaisia vaikuttajia on paljon, esimerkiksi japanilaiset Yasunari Kawabata ja Junichiro Tanizaki.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Vaikka kuvallinen kulttuuri vie tilaa kirjalliselta sivistykseltä, on meidän kyettävä turvaamaan kielen asema monilukutaidon perustana.

– – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.

 

Akateemisen Kirjakaupan nousu ja tuho

Avainsanat

Akateeminen Kirjakauppa, elämäkerrat, kirjallisuussosiologia, Stig-Björn Nyberg, Suomen Kuvalehti

N a l l e   N y b e r g   muistelee menneitä ja yhteistyökumppaneitaan

 

Björn Nyberg som stod bakom fusionen av Söderströms och Schildts.

Stig-Björn Nyberg: Kirjatalossa. Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin. Otava 2017. 255 s.

Muun muassa Akateemisen Kirjakaupan johtajana tunnettu Stig-Björn ”Nalle” Nyberg (s. 1947) on kirjoittanut hyvin vähän kirjoja, mutta myynyt ja kustantanut senkin edestä. Nybergin ensimmäinen ikioma kirja on muistelmateos Kirjatalossa, joka tuo ilmi pitkän linjan kirjallisuusihmisen elämänmenon ja uran taitekohtia.

Samalla Nyberg on tullut puolivahingossa kirjoittaneeksi Akateemisen Kirjakaupan historiikin muistellen sen perustamista ja vuosikymmeniä sen jälkeen. Henkilökohtaiset näkökulmat synkkenevät loppua kohti Nybergin käydessä läpi syitä siihen, miksi Akateemisen Kirjakaupan nimekemäärä tipahti 2000-luvulla mammuttimaisesta 140 000 kappaleesta nykyiseen 20 000 kappaleeseen.

Kirjatalossa julkaistiin samanaikaisesti sekä suomeksi että ruotsiksi (Bokhuset; S&S). Tietokirjana se on kirjakauppiaan työelämäkerta. Nyberg käy läpi uransa huippukohdat ja tähtihetket. Hän kapusi Akateemisen Kirjakaupan johtajaksi tavallisesta kirjamyyjästä. Kiintoisaa on, että Nyberg lähti talosta monesti muualle toisiin tehtäviin – ja palasi aina takaisin.

Historiaa aikoinaan opiskellut Nyberg kertaa Akateemisen historiikin pieteetillä. Akateeminen Kirjakauppa perustettiin 1893 toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana. Vuosikymmenien vieriessä Akateemisen toimenkuva laajeni, ja kirjakauppa kävi läpi monia, kivuliaitakin organisaatiouudistuksia.

Nalle Nybergin tuntevat kaikki pienen maan pääkaupungin kirjallisuusammattilaiset ja toisinpäin. Kirjatalossa marssittaa näyttämölle Nybergin moninaiset yhteiskumppanit nimeltä vuosikymmenien ajalta, joista monia hän on haastatellut Kirjatalon Kohtauspaikalla. Nimiä satelee uuvuttavuuksiin saakka.

Joistakin henkilöistä Nalle kirjoittaa sivukaupalla. Näitä ovat esimerkiksi Akateemisen entiset johtajat Eino E. Suolahti, Jorma Kaimio sekä Doris Stockmann, joka vuonna 1970 teki päätöksen Nybergin palkkaamisesta myyjäksi Akateemisen kirjamyyntiin.

Kirjallisuussosiologisesti Kirjatalossa on hyvinkin kiintoisaa luettavaa. Nyberg kertoo vuolaasti kustantajien ja kirjakauppaketjujen yhteiselosta ja kipupisteistä koko itsenäisyyden ajalta.

Koin ansioksi se, että Nybergillä on moneen kirja-alan asiaan skandinaavinen näkökulma, ei niinkään supisuomalainen. Monet vierailut eri Pohjoismaihin (erityisesti Ruotsiin) sekä alan moninaiset luottamustehtävät maan rajojen ylitse ovat avanneet katsantokantaa kotimaata laajemmalle.

Omasta perheestään Nyberg puhuu yllättävän vähän, muutaman heiton sivulauseissa. Vaimolleen Irjalle kirjoittaja antaa lopussa muutaman sivun puhuessaan tämän vanhuudensairauksistaan ja niistä selviytymisestä.

– – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

 

 

Virpi Hämeen-Anttila ja oopperan kummitukset

Avainsanat

dekkari, suomalainen kaunokirjallisuus, Suomen Kuvalehti, Virpi Hämeen-Anttila

Kuva: Tiina Örn

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat. Otava 2017. 338 s.

”Todellinen elämä ei ollut oopperaa. Todellisessa elämässä kannatti käyttää järkeään ja tukahduttaa mustat ajatukset.”

Virpi Hämeen-Anttilan (s. 1958) neljäs Karl Axel Björk -dekkari ampaisee oopperan kummitusten perään.

Koston kukkien alussa Kalle Björk ajautuu puolivahingossa oopperaesitykseen, jossa naisnäyttelijä ammutaan kuoliaaksi. Tapausta vanhojen poliisituttujensa kanssa tutkiva Björk saa tuta, kuinka aikaisemmista romaaneista tutut roistot suojeluskuntalaiset eli Valaveljet ilmaantuvat hänen tielleen katkerien kostoajatusten kera.

Romaanin laajemmalla tasolla itäkarjalaiset rupeavat samaan aikaan taistelemaan asein bolsevikkihallintoa vastaan ja pyytävät apua Suomesta. Tästä seuraavien jännitteiden kanssa joutuu tekemisiin Björk yhdessä esimiehensä, rohkean sisäministeri Heikki Ritavuoren kanssa.

Tiheään ilmestyneissä Björk-dekkareissa kirjailija kuvaa yksityiskohtaisesti 1920-luvun alkuvuosien Suomea, joka kuohuu tämän tästä ääriliikkeiden ja maltillisten voimien taistellessa vallasta. Suurin osa romaanihenkilöistä on tuttuja Björk-sarjan aiemmista osista.

Letkeä lukuromaani jättää sekavan jälkimaun. Kirjailija yrittää tehdä monta asiaa yhtä aikaa, onnistuen harvassa.

Kirjailijan kunnianhimona on heittää samaan keittoon salapoliisitutkimuksia, 1920-luvun esineitä ja muita yksityiskohtia, Suomen poliittista historiaa sadan vuoden takaa ja toimivaa sukudraamaa. Kaikkea löytyy vähäsen, eikä mikään nouse pinnalle.

Lukuromaanina Koston kukat on erittäin toimiva. Kerronta on kepeää ja ilmavaa, varsinainen dekkarijuoni ansiokkaan monimutkainen.

Jännittävää Hämeen-Anttilan kerronta ei ole kuin hetkittäin. Tämä johtunee siitä, että Hämeen-Anttilan dekkarista puuttuvat todelliset kovikset. Edes Valaveljet eivät sellaisiksi osoittaudu.

Jännitysmomentin virittelyn sijasta kirjailija on kiinnostunut historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumasarjoista. Esimerkiksi 1920-luvun alun poliittista ilmastoa ja arjen yksityiskohtia Hämeen-Anttila kuvaa innostuneesti ja tarkistetuilla taustatiedoilla.

Hämeen-Anttilan koko tuotannon läpäisee pyrkimys kuvata erikoisia perhekuvioita.

Tämä pyrkimys näkyy Koston kukissakin: Kalle Björk alkaa romaanin alussa haaveilla avioliitosta ja perhe-elämästä ja joutuu tämän vuoksi kahden määrätietoisen naisen pyöritykseen. Naisiahan hänen ympärillään on tungeksinut koko sarjan läpi.

Kuten sanottua, kaikkea ei voi saavuttaa. Virpi Hämeen-Anttilalle, joka loistavin kertojanlahjoin hallitsee mennen tullen historiallisen romaanin ja värikylläisen perhe- ja sukukuvauksen, toivoisin hartaasti dekkareista irtautumista ja keskittymistä ydinosaamiseensa.

Dekkarit toki myyvät paremmin kuin sukusaagat, historiakirjat tai historialliset romaanit.

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

 

Yliopistomiesten uskonnollinen sylipaini

Avainsanat

Janne Saarikivi, Kari Enqvist, luterilaisuus, physics, religion, Ristin Voitto

Kuva: Otto Virtanen

Kun uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä alkavat keskustella elämän tärkeistä asioista, siitä voi muodostua antoisa keskustelu tai turhaakin turhempi väittely.

Ensin mainituksi kehittyy kahden yliopistomiehen viimevuotinen uskontokeskustelu, joka on dokumentoitu teoksessa Ainoa mikä jää (WSOY).

Teoksen kirjoittajista Kari Enqvist (s. 1954) on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja Suomen tunnetuimpia tieteen popularisoijia. Janne Saarikivi (s. 1973) puolestaan on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Yle Aamu-TV:n Jälkiviisaiden keskustelijana.

Pitkistä kirjeistä koostuvassa teoksessaan Enqvist ja Saarikivi keskustelevat uskon ja uskonnon lisäksi tietoisuudesta, tiedosta, suhteellisuusteoriasta, kaiken teoriasta, ihmisestä, hengestä ja materiasta.

Vastoin odotuksia Enqvistin ja Saarikiven vuoropuhelu ei ole tieteen ja uskonnon välistä. Enemmän he keskustelevat uskonnon sisällöstä ja mielekkyydestä.

Moderni kosmologia syntyi Enqvistin mukaan aikoinaan vahingossa, kun käytöstä poistettua tietoliikenneantennia kalibroitiin. Silloin tultiin havainneeksi universumin kosminen mikroaaltotausta, alkuräjähdyksen jälkikaiku.

Enqvist sanoo olevansa keskiajan skolastikkomunkkien perillinen. Nämä olivat kiinnostuneita luonnon ja avaruuden lainalaisuuksista samalla tavoin ja samoista syistä kuin hänkin.

Skolastiikka päättyi renessanssiin, jolloin humanismi jyräsi sen ylitse. Sen jälkeen kysymys ihmisestä on ollut tärkeämpi kuin kysymys luonnosta.

Enqvist metsästää innokkaasti ”varmoja” tosiasioita. Niiden kautta ilmenee kosmologille ymmärrys maailman olemuksesta, joita vasten tarkastella levottomina lepattavia uskomuksia.

Yllättävästi Enqvist sanoo, että nykyfyysikot ovat ponnistelleet ns. kaiken teorian selvittämiseksi oikeastaan kristinuskon vuoksi.

Pyrkimys on näet saanut innoituksensa kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä yhdestä luojajumalasta, joka olisi säätänyt maailmankaikkeuden lait. Näin ajateltuna olisi olemassa perustavanlaatuisin sääntö, josta kaikki muut säännöt seuraisivat.

Luterilaiset suomalaisateistit

Kuten uskovaisia, myös ateisteja on moneen lähtöön. Saarikivi toteaa, että suomalaiset ateistit ovat oikeastaan luterilaisia ateisteja.

Kielitieteilijän mukaan sekä luterilaiset uskovaiset että luterilaiset ateistit jakavat yhdessä joukon erilaisia uskomuksia, jotka eivät perustu tietoon.

Uskovien ja ateistien käsitykset ihmiselämän arvosta, vainajien kunnioittamisesta tai yksilön valinnanvapauksista ja omistusoikeudesta ja niiden kunnioittamisesta ovat todennäköisesti lähellä toisiaan, Saarikivi argumentoi.

Enqvist kertoo esipuheessaan äidinäitinsä olleen helluntailainen.

– Luulen, että hänen iloton elämänsä jätti minuun jäljen, joka on varjostanut suhtautumistani uskontoihin.

Saarikivi nostaa esille teoksen loppupuolella nationalismin, joka on kopioinut ison määrän historiallisista juhlamenoistaan suoraan katolisista ja protestanttisista juhlamenoista.

Saarikivi sijoittaa useimpia nykyajan ideologioita skientisismin eli tieteisuskon alle. Tieteen auktoriteetilla perustellaan poliitikkojen talouskuripuheita, uskoa vapaisiin markkinoihin ja jopa poliittisia aatteita.

Myytti ei ole Saarikivelle tiedon vastakohta, vaan tietoa jäsentävä kehys. Uskonnollisiakaan myyttejä ei pidä heittää menneisyyden roskakoriin, vaan kertoa yhä uudelleen.

Tässä kirkoilla on jatkuva tehtävä ja missio.

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu RV-lehdessä (Ristin Voitto) 25.1.2018.

 

 

Juha Itkosen matka amerikkalaisuuden ytimeen

Avainsanat

Donald Trump, Juha Itkonen, Minun Amerikkani, Sana-lehti, USA

Kirjailija Juha Itkosen (s. 1975) matkakirja Minun Amerikkani (Otava 2017) perustuu neljään matkaan, jotka kirjailija teki Yhdysvaltoihin vuonna 2016 ja tammikuussa 2017.

Kirjailija käy Donald Trumpin esivaalikampanjatilaisuuksissa ja myös virkaanastujaistilaisuudessa. Itkonen katsoo Trumpia ensin huvittuneena, myöhemmin pelokkaana ja lopulta epätoivoisena. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Itkonen oli luottanut siihen, etteivät amerikkalaiset voisi äänestää presidentiksi törkeää käytöshäirikköä. Kirjailija erittelee pitkin kirjaa Trumpin valtaannousun syitä. Minkälaiset ihmiset oikein häntä äänestävät? Miten ihmeessä tämä on mahdollista kristityssä maassa? Tähän Itkonen on tämän tästä historiallisia näkökulmia esimerkiksi mustien ihmisoikeustaistelun etenemistä tai Barack Obaman valtaannoususta.

Itkosen lopputulema on ihmiset kuplien keskellä. Amerikkalainen yhteiskunta on täynnä kuplia, joissa ihmiset elävät tietoa muusta tai vaihtoehdoista.

”Amerikkalaiset ovat aina osanneet utopioiden luomisen. Amerikassa on ollut niille tilaa, aivan fyysisestikin, manner on niin laaja ja maata niin paljon.” (s. 268)

Itkonen tekee tarkkanäköisiä huomioita amerikkalaisista, jotka presidentinvaalien alla haaveilevat paremmasta huomisesta ja laittavat toivonsa Trumpiin. Tämä ei voi olla ärsyttämättä Itkosta, joka läpi teoksensa ottaa voimakkaasti kantaa kyseisen presidenttiehdokkaan käytöstapoihin ja asenteisiin.

Aikamoinen jymypaukku odottaa lukijaa teoksen puolivälissä. Itkonen nimittäin menee käymään syvässä Etelässä kirkossa ja istuu koko jumalanpalveluksen. Analysoidessaan saarnaa, jumalanpalvelusta, papin pukeutumista ja seurakuntalaisten käyttäytymistä kirjailija paljastaa, että osa hänestä on aina halunnut tulla uskoon.

Tällainen etsintä näkyy siinä asenteessa, jolla Itkonen erittelee kirkkoon ja uskontoon liittyviä ilmiöitä USA:ssa. Häntä surettaa kovasti, että kristityt ovat sulkeneet silmänsä Trumpin heikkouksilta ja jopa kääntyneet hänen kannattajikseen.

Itkonen on monelle suomalaiselle sukupolvensa tulkki, jonka romaaneissa USA on aina ollut merkittävässä roolissa. Trumpin valinta presidentiksi osoittaa suomalaiskirjailijalle, että Yhdysvallat on epäonnistunut yhteiskuntana.

Itkosen mukaan amerikkalaiset eivät saa koulussa tasapuolisesti eväitä maailmankuvan muodostamiseen. Pieni osa saa maailman parasta oppia, kun taas suuri osa saa luokattoman huonoa koulutusta.

Hämmästyttävästi jopa erittäin huonossa asemassa olevat amerikkalaiset pitävät silti Yhdysvaltoja maailman parhaana maana asua. Kun kirjailija sanoo näille, että Suomessa ja Euroopassa eletään joissakin asioissa jopa paremmin kuin Amerikassa, häntä ei edes kuunnella.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.