Avainsanat

, , ,

J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017. 251 s.

”Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus, on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen. Ilman ruokaa ihminen ei voi elää ja ilman elämää ei ole myöskään ruokaa.”

Miltä maistuu bodarin liha, jota on paranneltu anabolisilla steroideilla? Millaista ruokaa saa toimitusjohtajan ruhosta, jota on riiputettu naulassa viikon? Entä mitä seuraa, kun ihmissyöntiin perehtynyt ravintolakriitikko rakastuu elämänsä kumppaniin?

Hämeenlinnalaiskirjailija J.P. Koskisen (s. 1968) Kannibaalien keittokirja on reipasotteinen, kieli poskella kirjoitettu romaani erikoisista henkilöistä, joiden ruokavalio sanelee erikoisia elämäntilanteita. Henkilöiden seikkailuja on höystetty hirtehisellä, ihmissyöjille tarkoitetulla ruokaohjekokoelmalla.

Karmeinta ja parasta Koskisen ruokaohjeissa ovat moninaiset tappokeinot, joilla ruoaksi valitut ihmispolot toimitetaan pois päiviltä. Tappotavat on valikoitu kohteen ammatin mukaan, alalle tyypilliset heikot hetket huomioon ottaen.

Romaanin minäkertoja on Oskari Patamäki, kyltymätön kulinaristi ja arvioissaan armoton ravintolakriitikko, joka lähtee Pentti Linkolan hengessä listimään kanssamatkaajiaan ja jopa syömään heitä. Oskari on kiinnostunut etupäässä asioista, jotka liittyvät ruokaan, vereen tai häneen itseensä. Hän saattaa ruokkia syöttilästä vuosia, ennen kun pistelee tämän poskeensa tai pakastimen täytteeksi.

Romaanissa esiintyy myös Markus-veli, jolta Oskari saa tärkeää apua rikollisiin puuhiinsa. Romaanin loppua kohti veljekset päättävät yhdessä parantaa maailmaa käymällä isokenkäisen kansanedustajan kimppuun.

Koskisen teksti pursuaa makaabereja kuvia, ällöttäviä irvokkuuksia, pahoja aikeita ja julmia totuuksia. Elämänsä naisen tultua vastaan kertojan onnelliset poikamiesvuodet näyttävät olevan uhkaavasti takanapäin. Mutta kuinkas sitten käykään.

”Rakkaus oli sekoittanut kemiani. En ollut vaistonnut vaaraa, kuten tavallisesti. Ihminen, jonka kanssa tulin toimeen, oli aina poikkeava. Jo sen olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan.”

Oskarin lapsuudenkuvauksissa tulee ilmi perheidylli, jossa mieltymys ihmislihaan tulee näytille kuin luonnollisena ominaisuutena. Lapsuudenkodista löytyy 1600-luvulla eläneen välskärin päiväkirja, josta verenhimoinen minäkertoja saa melkoisesti vettä myllyynsä.

Oskari törmää Australiassa projektiin, jossa ihmiset testamenttaavat ruumiinsa syötäväksi heidän kuolemansa jälkeen. Hän käy jopa laitoksessa, jossa käsitellään ihmisruumiita ruoanvalmistusprosesseja varten.

Henkisesti ja sosiaalisesti rajoittuneen kriitikon ihmiskontaktit rajoittuvat välttämättömimpiin ja maailma on täynnä sotkuisia kuvioita. Kun totta ja valhetta on vaikea erottaa toisistaan, Oskari alkaa kuvitella epätodellisia asioita.

Koskisen romaani on tyylillisesti varsin ehyt, vaikka tunnelmaa rikotaan säännöllisesti splatter-jaksoilla. Koskinen tuo ihmissyönnin lähelle lukijaa niin, että hän kokee jopa sympatiaa erikoista harrastusta kohtaan! Varsinkin, kun sillä Oskarin mielestä voidaan ratkaista maailman nälkäongelmat lopullisesti.

Koskisen romaani on monipuolisen sanataiturin tyylinäyte. Koskinen on viime vuosina osoittanut pystyvänsä kirjoittamaan sotakuvausta, scifiä, uskonnollisia teoksia, lastenkirjoja ja nyt splatter-henkisen dekkarin.

Kannibaalien keittokirja on tyyliltään ja juonenrakentelultaan kuin polku ennen tuttuun suuntaan, ja välillä poiketaan yllättäville sivupoluille.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa.

Mainokset