Avainsanat

, , , , , , , , ,

claesandersson

Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa. Katkelmia, muistikuvia, unia. Suom. Leena Vallisaari. WSOY 2000. 179 s.

Lääkäri-kirjailija Claes Anderssonista (s. 1937) ei pitänyt koskaan tulla poliitikkoa.

Toisin kuitenkin kävi. Andersson oli mukana perustamassa Vasemmistoliittoa ja toimi vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi ilman toivoa valinnasta – ja tuli valituksi eduskuntaan.

Myöhemmin kun Vasemmistoliitto lähti hallitusvastuuseen, Anderssonista leivottiin kulttuuriministeri kolmeksi vuodeksi (1995–1998).

Vuoden 2018 presidentinvaaleista toivuttuani tartuin vanhaan kirjaan Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY 2000), joka on yhteenveto Anderssonin vuosista kansanedustajana, puoluejohtajana ja ministerinä. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1987–1999.

Mukana teoksessa on muistelmia myös lapsuudesta ja niistä ajoista, jolloin mies ei ollut mukana politiikassa. Kirjassa on näin vahvoja omaelämäkerran vivahteita.

Andersson kirjoittaa avoimesti ja persoonallisesti. Teksti on nautinnollisen mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista, vaikka ei olisi politiikasta edes kiinnostunut.

Psykiatrin kokemuksella Andersson paljastaa havainnollisesti ja selväjärkisesti, mitä voi tapahtua, kun ihminen on liian kauan ja tiiviisti julkisuudessa. Poliitikkojen julkisuudenkipeydestä Andersson kirjoittaa jopa sivukaupalla.

Mies kertoo diabeteksestaan, sydänvaivoistaan, ylipainostaan. Poliitikon elämä on kiivastahtista ja stressaavaa. Ruokailutottumukset ovat sen mukaiset. Andersson lihoi jo ensimmäisen kansanedustajavuotensa aikana kymmenen kiloa.

Koin erittäin myönteiseksi sen, että Claes Andersson ei sorru katkeruuteen eikä kosta entisille vastustajilleen. Sen sijaan hän painottaa asioita, joita pitäisi muuttaa yhteiskunnassamme.

Runoilija tuo julki monenlaisia havaintoja myös muista poliitikoista. Suurin osa heistä on vieläkin mukana päivänpolitiikassa.

tarjahalonen

Tarja Halonen opasti uutta kansanedustajaa vuonna 1987:

– Eduskunnassa on puute kahdesta S:stä: sosialismista ja seksistä!

Anderssonin kokemuksen mukaan Suomen eduskunta on kaikkea muuta kuin erotiikan pesä.

pekkahaavisto

Pekka Haaviston kansansuosio vuoden 1987 eduskuntavaaleissa johtui pitkälti siitä, että hän puhui poliittista asioista kielellä, jota kansa ymmärsi.

paavolipponen

Paavo Lipponen oli pääministerinä silloin, kun Andersson sai kulttuuriministerin pestin. Lipponen oli pienen puolueen ministeriä kohtaan asiallinen, ystävällinen ja kohteliaskin.

paavo

Toinen Paavo, Väyrynen, on Anderssonin mukaan poliittinen kameleontti, joka osaa muuttaa poliittista kantaansa tarkoituksenmukaisesti.

1990-luvulla Väyrynen esiintyi ensin vannoutuneena EU:n vastustajana. Tultuaan ministeriksi hän kuitenkin johti neuvotteluja, joiden seurauksena Suomesta tuli EU:n jäsen.

Sen jälkeen Väyrynen muuttui yhdessä yössä jälleen EU:n vastustajaksi, joka piti eduskunnassa tuntien puheita viivyttääkseen EU-äänestystä.

Sen jälkeen Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin 150 000 äänellä.

Vain harvat yltävät Väyrysen tasolle poliittisena Barbapapana.

sauliniinistö

Andersson kirjoittaa pitkään Sauli Niinistöstä, joka oli Lipposen sateenkaarihallituksen valtionvarainministeri.

”Niinistö sai minut hämmentymään. Olen edelleen hämmentynyt. Siinä miehessä on jotakin mistä pidän, vaikka kuinka paheksun melkein kaikkea, mitä hän edustaa ja mihin politiikassa pyrkii.”

Niinistö oli 1990-luvun lopulla Anderssonin mukaan erittäin poikkeava suomalainen huippupoliitikko. Hän oli erittäin komea ja hyvin huoliteltu. Hyväkuntoinen rullaluistelija ja huippujuristi.

Lisäksi Niinistö oli onnistunut pysyttelemään poissa poliittisista skandaaleista. Hänen asemansa Kokoomuksen johtajana oli kiistaton.

Vuonna 1995 leskeytynyt Niinistö oli eduskunnan ja oman puolueensa naisten kauhu.

Anderssonin mukaan Niinistö kohteli esimerkiksi eduskunnan naisia arroganssilla, joka ärsytti heidät raivoihinsa. Kun nämä suuttuivat hänelle, Niinistö huvittui siitä.

Niinistö oli luonut imagon pelottomana, isänmaallisena ja kompromisseista kieltäytyvänä Johtajana, joka ei ikimaailmassa alentuisi mielistelemään tai silittämään äänestäjiä myötäkarvaan.

Hänen viestinsä valitsijoilleen oli karu: lupaan teille verta, hikeä ja kyyneleitä, jokainen teistä on oman onnensa seppä ja huolehdi itsestäsi. Muista ei tarvitse välittää, ellei heillä ole poliittista vaikutusvaltaa.

Anderssonin mukaan Niinistö jatkaa vanhaa suomalaista masokistista johtajaperinnettä, jonka Juho Kusti Paasikivi vei kaikkein pisimmälle.

”Sauli Niinistön suosio perustuu suureksi osaksi siihen, että hän osaa niin taitavasti edustaa sitä, mitä politiikassa pidetään vähiten suosittuna. Hänestä on tullut jonkinlainen sankari, koska hän itsepäisesti ja pilan varjolla evää kansalta sille kuuluvan osuuden ennätyspitkästä ja ennätyskorkeasta taloudellisesta kasvusta.”

eduskunta

Mainokset