Avainsanat

, , , ,

pekkatarkka

Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Kuudes laitos. Kuvittanut Pekka Vuori. Tammi 2000. 248 s.

Yksi Suomen tunnetuimmista kirjallisuuskriitikoista on Pekka Tarkka (s. 1934), joka julkaisi aikoinaan kuusi laitosta suomalaisista nykykirjailijoita käsittelevästä hakuteoksestaan.

Suomalaisia nykykirjailijoita sisälsi sata kirjailijakuvaa, joiden kautta piirtyi pirstaleinen mutta laaja-alainen kuva suomalaisen kirjallisuuden senhetkisestä tilasta ja luojista.

Tarkan teoksen ensimmäinen laitos tuli vuonna 1967. Viisi seuraavaa laitosta ilmestyivät vuosina 1968, 1980, 1989, 1990 ja 2000.

33 vuoden aikana teos muuttui paljon niin henkilöiltään kuin näkökulmiltaankin. Tarkan keskeinen painopiste oli silti koko ajan sodanjälkeisessä kaunokirjallisuudessamme.

Uusimmassa laitoksessa on 40 aikaisemmin julkaisematonta kirjailijakuvaa. Näiden tieltä Tarkka pudotti pois sellaiset kirjailijanimet, joiden tuotanto ei hänen mielestään ollut muuttunut merkittävästi viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Tuoreimmista kirjailijoista Tarkka nosti esiin muun muassa Jari Järvelän, Riina Katajavuoren, Tomi Kontion, Jyrki Kiiskisen, Sari Mikkosen ja Ilkka Remeksen.

Terävät tulkinnat

Pekka Tarkka toimi kirjallisuustoimittajana Helsingin Sanomissa lähes koko työikänsä. Vuodesta 1984 hän oli muun muassa kulttuuriosaston esimiehenä, kunnes siirtyi hiljattain eläkkeelle.

Suomalaisia nykykirjailijoita–teoksen rinnalla Tarkan tunnetuimpia teoksia ovat kirjailija Pentti Saarikosken elämäkerrat. Tarkka väitteli vuonna 1966 filosofian tohtoriksi Paavo Rintalan Sissiluutnantin aiheuttamasta polemiikista.

Nimensä mukaisesti Tarkka on tarkka havainnoija ja terävä kaunokirjallisuuden tulkitsija. Lyhyissä kirjailijaesittelyissään hän lähestyy nykyproosaa lähinnä deskriptiivisestä eli kuvailevasta näkökulmasta. Tarkka nostaa esiin kunkin kirjailijan keskeisten teosten teemat ja antaa lähinnä niiden hahmottaa kirjailijakuvaa. Kirjailijan elämäkerrallista tietoa kriitikko viljelee vähän.

Suomalaisia nykykirjailijoita suosii selvästi aikuisromaanien ja novellien tuottajia sekä runoilijoita. Marginaalisempaa kaunokirjallisuutta, esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ei teoksessa käsitellä kovin monella kirjailijakuvalla.

Ilmaisukriitikko

Omien, vuosien mittaan syntyneiden syvällisten luonnehdintojensa lisäksi Tarkka viittaa toistuvasti muiden Hesarin kriitikoiden kommentteihin, varsinkin esitellessään nuorempia kirjailijoita.

Tarkka kallistuu kriitikkona ns. ilmaisukritiikin vaalijaksi: kirja(ilija)-arvostelun täytyy olla itsessään varteenotettavaa taidetta, tyyliltään loistokasta ja ajatuksiltaan henkevää. Tarkan kieli on värikästä ja ilmavaa, jopa ylisanoihin asti. Hänen ilmaisussaan on kuitenkin vahvoja annoksia ivaa ja sarkasmia.

Suuri ansio on, että Tarkka ei luo tai uusinna sellaisia karikatyyreja, joita kirjallisuushistorioitsijat mielellään luovan tietyn tyylikauden kirjailijoista. Harva kirjailijahan sinänsä mahtuu yhden tyylisuunnan raameihin.

Elitistisyys

Tarkka esittelee komeasti sellaisia kirjallisuuden nimekkäitä moniottelijoita, jotka ovat saaneet varmistettua itselleen vahvoja asemia kirjallisuuden kentällä. Elitistisen näkökulmansa innoittamana Tarkka esittelee erityisen paljon suomenruotsalaisia kirjailijoita, jotka ovat saaneet äänensä helposti kuulumaan maamme rajojen ulkopuolellakin.

Tarkalla on oma, varsin lakoninen tapansa piirtää kirjallisuushistoriaa. Peruskonsepti on kuitenkin perinteinen: suuret nimet esiin ja pienemmät varjoon.

Palveleeko tämä lähtökohta sittenkään kovin paljon nykykirjallisuudesta kiinnostunutta henkilöä? Kirjallisuuden uusimmat trendithän tapaavat liikkua marginaaleissa ja periferioissa valtakulttuurin keskiötä ja kulttuuria painokkaasti kyseenalaistaen.

Yritykset hahmottaa nykykirjailijoiden sekalainen seurakunta jänteväksi valtavirraksi taitaa väistämättä johtaa historiallisten ja elitististen näkökulmien valintaan.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Lallissa.

 

 

Mainokset