Avainsanat

, ,

hannumäkelä

Hannu Mäkelä: Ruhtinas unelmain mailla. Matkani kirjojen kanssa. Otava 2005. 335 s.

”Ilman kirjoja en olisi enää elossa. Siinä ei ole mitään liioittelua. Kirjat ovat pitäneet minua hengissä silloinkin kun maailma on kaatunut päälle; sekä omat kirjani eli niiden tekeminen että toisten kirjoittamat.”

Hannu Mäkelän (s. 1943) teosnimeke on lainaa L. Onervan runosta.

Ruhtinas unelmain mailla on kirjoituskokoelma, jossa kirjailija kertoo kirjailijanurastaan, kirjallisista vaikutteistaan sekä ystävistään. Teos sisältää lukuisia kiintoisia huomioita kirjailijantyön reunaehdoista nyky-Suomessa esimerkiksi apurahakäytännöistä lähtien.

Hyvän kirjallisuuskriitikon ominaisuudetkin Mäkelä tulee kertoneeksi ikään kuin sivulauseessa.

Onerva ja Eino Leino ovat Mäkelälle paitsi pitkällisiä tutkimuskohteita, myös tärkeitä kirjallisia esikuvia, joihin tämä suhtautuu ajoittain jopa palvovasti.

Lähes yhtä tärkeä on ranskalainen George Perec (1936–1982), jonka tekstejä Mäkelä referoi sivukaupalla. Varsinkin vaikeatajuinen La Vie Mode d’emploi (1978) teki Mäkelään aikoinaan suuren vaikutuksen.

Monia muitakin kirjailijoita hän nostaa toisten eteen, kuten Samuli Parosen, Mika Waltarin, William Blaken sekä venäläiset Eduard Uspenskin, Juri Trifonovin ja Anton Tsehovin.

Yli 80 kirjaa tähän mennessä julkaisseen Mäkelän esikoisromaanit Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi tai liikaa ilmestyivät 40 vuotta sitten. Eläkeikään ehtinyt kirjoittaja kertaa seikkaperäisesti, miten kirjat ovat häntä auttaneet monenlaisissa koettelemuksissa ja elämänongelmissa.

Kolmannen kerran naimisissa oleva kirjailija puhuu avioliitoistaan verraten vähän ja lakonisesti. Kirjojen kautta nämäkin kriisit:

”Olen koko ikäni ympäröinyt itseni kirjoilla ja kun elämäntilanteeni on muuttunut, ovat kirjat jääneet ja minä lähtenyt, aloittanut niiden kokoamisen uudessa paikassa taas lähes alusta. Ne eivät ole fyysinen suojamuuri, vaan henkinen sanakirja, kartasto.”

Hyvän kirjan pahin ominaisuus on Mäkelän mukaan lukemiseen kuluva aika. Onko lukeminen silti ajan tuhlausta?

Hieman kirjailija ennakoi yhteiskunnallisia murroksia koskien vanhan kirjan asemaa Suomessa. Kuinka kauan esimerkiksi ilmainen kirjasto jatkaa olemassaoloaan?

Ruhtinas unelmain mailla on rakenteeltaan sirpaleinen sekametelisoppa, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Teos alkaa maaseudulta löytyneestä kirjeestä, jonka kirjailija on kirjoittanut äidilleen yli 50 vuotta sitten.

Kyseessä on ensimmäinen teksti, jonka Mäkelä on kirjoittanut. Oikeista sanoistaan huolimatta muistoissa säilynyt ”hauska” tunne ei ollut säilynyt myöhäisempään aikaan. Mäkelä viittaa kirjeiden kautta myös isäänsä, johon hänellä oli pitkään kilpailusuhde.

Hannu Mäkelä kirjoittaa monesta tärkeästä kaikkia suomalaiskirjailijoita koskevasta asiasta.

Niitä ovat kirjavat kustannussopimukset, joita kustantajat panevat rahapulaa potevien kirjailijoiden eteen. Nykyisin palkkioprosentit lasketaan kaavoilla, jotka ovat tekijöille paitsi vaikeaselkoisia myös laiha-antisia: kirjailija saa työstään paljon entistä vähemmän. Varsinkin pokkareista kirjailija tienaa hyvin pieniä summia.

Kirjailijana Mäkelä sortuu toisinaan kärjistävään liioitteluun, kuten puhuessaan suomalaisten kirjailijoiden vanhuudenpäivistä. Ne eivät kovin ruusuisilta näytä, jos Mäkelä (tai Veijo Merta) on uskominen.

Menestynyttäkään kirjailijaa ei kustantaja meinaa ottaa vakavasti. Eikä rahahuolista pääse ikinä eroon, koska pieni maa ei elätä suurta joukkoa ammattikirjailijoita. Taiteilijaeläkejärjestelmääkin ajetaan kuulemma alas.

Mäkelän kerronta äityy tämän tästä maailmaasyleileväksi ja sekavaksi. Kommentteja heitellään sinne tänne tajunnanvirtamaisesti, ja kirjoituksien sujuvat rakenteet on jätetty muokkaamatta.

Muuten melko selvää kieltä käyttävä mestarikirjoittaja puhuu monesti kuin vaikeaselkoinen runoilija: tapaillen outoa, kliseistä vapaata ilmaisua ja vieraannuttaen lukijansa arkitodellisuudesta.

 

Mainokset