Avainsanat

, , , , ,

hannupekkabjörkman

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Kuvittanut Rax Rinnekangas. Kirjapaja 2011. 176 s.

Kahdesti Jussi-palkinnolla palkittu näyttelijä Hannu-Pekka Björkman (s. 1969) lähestyi mietelmäteoksessaan Kadonneet askeleet (2011) persoonallisesti ja rohkeasti taiteen, maiseman ja uskonnon merkityksiä. Björkmanin edellinen esseeteos Valkoista valoa ilmestyi 2007.

Kadonneet askeleet kuvitti kauniilla valokuvillaan taiteilija Rax Rinnekangas (s. 1954).

raxrinnekangas

Rax Rinnekangas (YLE)

Kadonneiden askeleiden eetoksen mukaan nykyajan ihmiset kärsivät hengellisestä muistinmenetyksestä. Siksi tarvitaan paluuta kadonneiden askeleiden äärelle ja matkaa keskiaikaisen kulttuuriperinnön juurille.

Björkmanin mukaan keskiaikaisen ihmisen elämänkatsomusta ei hallinnut sitkeä itseensä käpertyminen, kuten nykyaikana. Ihminen käänsi lopullisesti katseen itseensä renessanssin aikana:

”Keskiajan ihmiselle kaiken keskiössä oli usko Jumalaan ja Hänen pyhiinsä. Renessanssin jälkeen on ihmisen katse itseensä yhä vain syventynyt ja lopulta eriytynyt vapauden vaatimukseksi, joka on johtanut kolmanteen syntiinlankeemukseen. Olkoon se nimeltään ’hengellisen muistin menetys’, ’detrimentum memoria spiritualis’. Mutta tämä tahallinen muistinmenetys ei koske ainoastaan hengellistä, vaan myös henkistä kulttuuria.”

Björkmanin taidekäsityksen filosofis-teologiset lähtökohdat ovat ylikorosteisen vahvoja. Kun kirjoittaja asetti edellisessä teoksessaan taiteelle mieltä puhdistavia ja eettisiä tehtäviä, hän arvottaa Kadonneissa askeleissa uskon Jumalaan inhimillisen herkkyyden kauneimmaksi ilmentymäksi.

Teologia ja filosofia määrittävät taiteen luomista Björkmanin mielessä yhtä vahvasti kuin esimerkiksi keskiaikaisilla taiteilijoilla.

Teologi Paul Tillichiä mukaillen Björkman toteaa, että taide sisältää symbolisen ulottuvuuden, jossa on tämänpuoleisuuden ja tuonpuoleisuuden murtumalinja. Tällaisen symbolisuuden havaitsemiseen ja kokemiseen ei tarvita niin sanottua uskonnollista taidetta, vaan tuonpuoleisuuden symbolit voivat aueta myös profaanin teoksen äärellä.

Tillichin tavoin Björkman jakaa taiteen kokemisen kolmia: muodon kohtaamiseen, sisällön oivaltamiseen ja teoksen sisäisen henkisen merkityksen ymmärtämiseen. Henkinen merkitys voi jäädä kuitenkin lukituksi, mutta ”lukon” aukeaminen voi tuoda mukanaan syvän hengellisen kokemuksen.

Tätä Björkman havainnollistaa kokemuksellaan Milanossa Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen (1498) äärellä:

”Huolimatta siitä, että toisintoja freskosta on paljon, koin maalauksen edessä sielullisen järkytyksen. En kyennyt puhumaan, kaikki, mitä aioin sanoa, tukahtui liikutukseen. Huomasin, että jo astuessamme ruokasaliin se noin kahdenkymmenen ihmisen joukko, jolle tuo armoitettu viisitoista minuuttia maalauksen edessä oli suotu, hiljeni täysin. Ilmatiiviiden ovien taakse jäävä Milanon kaupunki katosi. Santa Maria delle Grazien kivisten seinien sisällä jatkui se hetki, jolloin opetuslapset kysyivät Jeesukselta: Herra, en kai minä ole se joka sinut pettää.”

Varsin suuren osan teoksestaan Björkman käsittelee saksalaisen renessanssimaalarin Matthias Grünewaldin (1475-1528) uskonnollisia maalauksia. Grünewald tunnetaan varsinkin kuuluisasta alttaritaulusta, jonka hän maalasi tilauksesta antoniittamunkkien Isenheimin luostarikirkkoon ja joka esittää ristiinnaulittua Kristusta.

Grunewald-Isenheim-Altarpie.jpg.pagespeed.ce.G0hELrKF5N

Matthias Grünewald: The Isenheim Altarpiece (1515). 

Björkman tuo esille Grünewaldin Kristus-teosten rinnalla teoksia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kristillisen luostarilaitoksen perustajaan, Pyhään Antonios Suureen (253-358).

Grünewald-luvussaan Björkman tukeutuu melkoisesti Paavo Rintalan (1930-1999) romaaniin Minä, Grünewald (1990). Björkman kertoo löytäneensä Rintalan teoksen helsinkiläisen antikvariaatin roskiksesta ja maksaneensa siitä kirjakauppiaalle kokonaisen euron.

Grünewaldin maalausten yksityiskohtien vuolas ruotiminen on Björkmanin teoksen heikointa antia. 500 vuoden takaisia maisemia tarkastellaan kuin läpättävän kynttiläntuikun valossa.

Parasta Björkmanin teoksessa on kiireettömyyden ja harmonisuuden tuntu.

Myös kirjallisissa lähtökohdissaan Björkman kulkee Paavo Rintalan jalanjäljissä. Rintalan kirjoittama riimi runosta Tämä on maani, maailmani kuvaa olennaisen myös Björkmanin kirjoitusotteesta:

”Olen oman etäännyttämisen tekniikkani valinnut:
käännyn menneeseen nähdäkseni tulevan
saadakseni uskoni jälleen.”

Björkman ulottaa taiteelliset ajatusleikkinsä useisiin taiteenlajeihin. Ilmeisesti ilman korkeampia kynnyksiä hän lähtee kirjallisuudentutkijan rooliin ottaen erittelynsä kohteeksi Antti Hyryn (s. 1931) novellin Kivi auringon paisteessa (1976).

Hyryn novellista avautuu Björkmanille kokonainen ihmiselämä, jossa kuvataan kuulaan runouden avulla sielullista kehitystä. Björkman tulkitsee Hyryn maisemia Jumalan kamareina, joissa ei ole tyhjyyttä eikä merkityksettömyyttä.

Kadonneissa askelissa paljastuu fiktiivisiäkin kerroksia. Matkat keskiaikaiseen kirkko- ja taidehistoriaan vieraannutetaan puolifiktiivisen kerronnan avulla, jolloin kertoja etääntyy välillä lukijasta fiktiivisille tasoille.

Näiden esseiden lopputulemat ovat jostakin kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välimaastosta. Kadonneiden askeleiden kirjallisen muodon tarkalla tavoittamisella ei silti liene suurta merkitystä teoksen sanoman ymmärtämiselle.

Björkmanin mielestä ”on parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa”. Ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon avulla ihminen kykenee tavoittamaan menneiden sivistystasojen jäänteitä ja löytämään ajattomia, epäpersoonallisia aineksia:

”Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, joka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.”

Parasta Björkmanin teoksessa on kiireettömyyden ja harmonisuuden tuntuma. Kirjoittaja tekee selkoa ajattomista aiheistaan ilman suurempia suorituspaineita tai tehokkuuden vaatimuksia.

Jo alkuluvusta huomaa näyttelijä-kirjoittajan saaneen tarpeekseen pinnallisesta tiedonkulusta ja muista uutishakuisen informaatioyhteiskunnan lieveilmiöistä. Hannu-Pekka Björkman on etsinyt mielenrauhaa kaukaa menneiden mystikkojen muistista – ja mitä ilmeisimmin myös löytänyt sen.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 30.11.2011.

 

Mainokset