Carita Forsgren kuvaa rikosta, rangaistusta ja perhekriisiä

Avainsanat

Aiskhylos, Carita Forsgren, romaanit, Satakunnan Kansa, sukutarinat, suomalainen kaunokirjallisuus, Tampere

Carita Forsgren. Kuva: Otavan Kuvapankki

Carita Forsgren: Jänistanssi. Otava 2011. 271 s.

Carita Forsgren: Perintö. Otava 2012. 287 s.

Tamperelainen käsikirjoittaja ja graafinen suunnittelija Carita Forsgren (s. 1968) julkaisi maaliskuussa 2012 romaanin Jänistanssi. Forsgrenilta oli aiemmin ilmestynyt historialliset romaanit Kolmen kuun kuningatar (2010) ja Auringon kehrä (2010).

Jänistanssi osoitti havainnollisesti, että Forsgren osaa kirjoittaa muutakin kuin historiallista epookkia.

Kyseessä on nykypäivään sijoittuva trilleri, jossa kauhutunnelmat vuorottelevat kiivastahtisten työhetkien kanssa. Toisaalta Jänistanssi osoittautuu tutkielmaksi rikoksen ja rangaistuksen väistämättömyydestä.

Päähenkilö on animaatiostudiolla työskentelevä Tiia, jolla on tahraamaton maine studion kilttinä työnarkomaanina. Hän asuu työkaverinsa Samulin kanssa, jolla on maailmanmiehen elkeet ja joka ei ota Tiiaa kovin vakavasti.

Kovakuntoinen Tiia juoksee aamulenkkejä kaupungin harjuilla lähes päivittäin. Yhden lenkin aikana hän saa uhkaavan tekstiviestin. Sitten Tiia huomaa jonkun varjostavan häntä:

”Rauhallinen mielialani suli pois ja väistyi levottomuuden tieltä. Vilkuilin ympärilleni, ja ehkä tosiaan näytin rusakolta. Ja niin kuin rusakko, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin pääsin.”

Pieni animaatiostudio Tamaani valmistelee suurin odotuksin produktiota jäniksistä. Jänissarja muuttuu koko romaanin ajan yhä ronskimmaksi, vaikka kyseessä on lasten animaatio.

Forsgrenin romaani päättyy vaikuttavasti lasten katsoessa hoitolaitoksessa Tamaanin lopullista tuotosta, jossa jänikset kasvattavat itselleen hampaat ja ajavat niitä uhanneet pedot pois.

Romaanin lopun kaameat tapahtumat käynnistyvät Samulin mystisestä katoamisesta ja siitä seuraavista poliisitutkinnoista. Paineiden kasvaessa kiristyvät studion pienen henkilökunnan välit.

Romaanikertojana esiintyy välillä jokainen romaanin kahdeksasta varsinaisesta henkilöstä.

Forsgrenin jännityskerronta pitää lukijan otteessaan teoksen loppuun asti. Jänistanssin henkilökuvat kehittyvät koko ajan yhä yllättävämmiksi.

Forsgren sekoittaa mielellään keskenään todellisia kokemuksia ja maagisia unikuvia. Vaikutelma on tehokas, vaikka ajoittain niiden erottaminen toisistaan on työlästä.

Oresteian toisinto

Forsgrenin seuraavassa romaanissa Perintö (2012) eletään herraskaisen suomalaisperheen perinnönjaon hetkiä. Romaani on aiheeltaan tavanomainen mutta toteutukseltaan persoonallinen sukutarina.

Perintö alkaa dekkarin tavoin ruumiiden ääreltä.

Keskiöön nostetaan Okko-niminen rikkaan perheen poika, josta odotetaan sukuyhtiön tulevaa johtajaa. Taiteellisesti lahjakasta Okkoa itseään ei tällainen rooli kiinnosta, ja niin hän saapuu vanhempiensa luokse omien suunnitelmiensa kanssa.

Okon vanhempien kesämökillä tilanteet kuitenkin kärjistyvät äärimmäisyyksiin. Rajut kohtaukset ja perheyrityksen Ores-nimi viittaavat Aiskhyloksen Oresteia-tragedian toisintoon.

Romaanissa liikutaan myös Kiinassa, Ranskassa ja Saksassa. Kertoja kuvaa muun muassa Okon huonoa sopeutumista saksalaisiin opiskelijapiireihin, hänen vanhempiensa välien kiristymistä ja näiden erosta syntyvien uusioperheiden elämänmenoa.

Perintö on jännittävä ja crescendon tavoin loppua kohti kiihtyvä lukuromaani.

Mies- ja naishenkilöt kuvataan pelkistetyin hahmoin. Nainen piilottaa hymyn taakse salaiset ajatuksensa, ja keskivertomiehen ajatustoiminta lakkaa kauniin naisen edessä. Pieni miinus on, että Forsgrenin romaanikerronta on toisinaan irtonaista lievään sekavuuteen saakka.

 

 

 

Papin tytär vakoojana

Avainsanat

Arne Nevanlinna, Franz Kafka, Opettaja-lehti, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, vakoojaromaanit

Arne Nevanlinna. – Kuva: Jukka Ritola

Arne Nevanlinna: Varma. WSOY 2012. 338 s.

Helsinkiläisen Arne Nevanlinnan (1925-2016) elokuussa 2012 julkaisema Varma-romaani oli kirjailijan suositun romaanitrilogian viimeinen osa. Sarjan aikaisemmat osat olivat Marie (Finlandia-ehdokas 2008) ja Hjalmar (2010).

Arkkitehdin koulutuksen saanut Nevanlinna työskenteli opettajana ja professorina Suomessa ja ulkomailla. Hän ryhtyi kirjailijaksi vasta vanhoilla päivillä. Viimeinen teos Pako ilmestyi ennen kirjailijan kuolemaa 2016.

Varma-romaanin päähenkilö on Varma Siviä Eldenius –niminen matemaatikko ja tilastotieteilijä. Pitkälle itsensä kouluttanut nainen työskentelee gallup-yrityksessä, jossa paljastuu kosolti pimeää puuhastelua.

Varman luonteeseen ei kuulu jättää asiaa silleen. Niin hän päättää osaltaan oikaista asioita, maksoi se mitä vain.

Ja hintaahan projektille kertyy! Papin tyttärenä kasvanut Varma muassa menettää asuntonsa, kun tuhopolttajat iskevät. Sitten suojelupoliisi ottaa hänet puhutteluunsa vakoilusta epäiltynä.

Ulkonaisten ongelmien lisäksi Varma käy jatkuvaa sisäistä jaakobinpainia ja kärsii alinomaa voimakkaista komplekseista. Tanssitaidottomuus, tynnyrimäinen ulkomuoto ja kamalat etunimet järkyttävät itsetuntoa kuin jatkuva maanjäristys. Kun fysiikka alkaa pettää, Varma hakeutuu aids-testiin.

Nevanlinna kärjistää mielellään henkilöhahmoja karikatyyreiksi.

Varma itse tavoittelee täydellisyyttä vanhanaikaisilla tavoillaan. Kun muut tekevät kirjallisia töitä kirjoitus- ja tietokoneilla, Varmalle riittää kynä ja paperi.

Varma luottaa myös vanhanaikaiseen moraaliin, joka oikeuttaa juuri häneltä epäsovinnaisia tekoja tarpeen tullen. Hän pohtii poikkeavuuksia ja mutaatioita maailmassa, jossa kaikki on tasapäistetty Gaussin käyrien ja keskiarvojen mukaan.

Nevanlinnan ajankuvaus velloo edestakaisin nykyhetken ja 1940-1950-lukujen välillä.

Kertoja liikkuu esimerkiksi pitkiä aikoja sotienjälkeisessä, ahdasmielisessä maalaismiljöössä, jossa Varman Hampus-isä kokeilee rakkauden rajoja ja tapaa lopulta Varman äidin. Tämä luo vahvaa kontrastia sille urbaanihenkisyydelle, joka seuraa Varman epävarmojen ja ahdistavien nykyhetkien kuvauksia.

Varman vastapoolina niin sukupuoleltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaan on Klaus Warjo –niminen mies, joka tulee vastaan säännöllisesti ja aina kuin puun takaa. Varman askelia seuraavassa varjomaisessa hahmossa henkilöityy Nevanlinnan toisinto Franz Kafkan Oikeusjutusta (1925).

 

Pentti Holapan raskas taival poliittisena kolumnistina

Avainsanat

Finlandia-palkinto, kolumnit, Pentti Holappa, Satakunnan Kansa, Taru Väyrynen

Pentti Holappa. Kuva: Lehtikuva

Pentti Holappa: Ajan hermolla – kolumnit 1968–1978. Toim. Taru Väyrynen. Ajatus Kirjat 2006. 352 s.

Kirjailija Pentti Holappa (1927-2017) heittäytyi aktiivivuosinaan täysin palkein mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja keskusteluun. Hänen lehtikirjoitustensa valikoima Ajan hermolla ilmestyi 2006.

Teos vahvistaa käsitystä Holapasta mielipiteitä jakavana journalistina. Hänen kolumnejaan ilmestyi aikaisemmin kokoelmassa Päätelmiä (1970).

Kirjailija kertoo esipuheessaan aloittaneensa 1968 Helsingin Sanomien ensimmäisenä poliittisena kolumnistina. Holappa nautti kuulemma täysimääräistä sananvapautta saaden vapaasti arvostella kirpeästi muun muassa Idän ja Lännen suurmahteja, Vietnamin sotaa, kirkon toimintaa, kansanedustajien pelokkuutta ja suomalaisen poliisin toimintaa.

”Olin sen verran outo lintu suomalaisessa journalismissa, että kesti kohtuullisen kauan ennen kuin vaikutusvaltaiset kansalaiset tiedostivat minut yhteiskunnalliseksi riskiksi.”

Sitten lunta alkoi tulla tupaan melkoisesti, ja lopulta mitta täyttyi. Holappa päätti 1978 vaieta kolumnistina ja keskittyä kaunokirjallisuuteen.

Hesarin kolumnistina Holappa ei pelkästään kritisoinut vahtikoiramaisesti valtaapitäviä vaan jakeli ahkerasti myös kiitoksia ja puoltosanoja.

Kirkassilmäinen idealisti esiintyi lähes kaikissa kirjoituksissaan. Maailmanparannukseen tarvittiin paitsi oikeita tarkoitusperiä myös moitteettomia keinoja.

Kansainväliset, jopa maailmanlaajuiset katsantokannat olivat Holapalle tärkeitä.

Kolumneissa tämä näkyy aiheenvalinnassa, näkökulmien runsautena ja kriittisyytenä suppeisiin kansallisiin tulkintoihin esimerkiksi kulttuuri-ilmiöistä tai ihmisoikeuskysymyksistä.

Oman tiensä valittuaan kirjailija kulki sitä määrätietoisesti.

”Kirjoitteluni ei kelpaa esimerkiksi aatteellisesta puhdasoppisuudesta”, Holappa totesi jo varhain.

Homotaustansa avoimesti myöntäneen kulttuuripersoonan saappaat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Hän ponkaisi sosialidemokraattien riveistä kulttuuriministeriksi 1972 jatkaen silti poleemista kirjoittamistaan maan ykköslehdessä.

Kirjailija itse arvottaa sanomalehtitekstejä sen mukaan, kuinka järkeviä kyseisen kirjoittajan mielipiteet ovat ja kuinka selvästi ja nautittavasti hän kykenee ne esittämään.

Holapan omat tekstit paljastuvat tämän aihion kaltaisiksi: kieleltään selviksi, havainnollisiksi ja jouheviksi sekä ydinajatuksiltaan kirkkaiksi.

Ajan hermolla –teosta rasittavat kolumnikokoelmalle tyypilliset ongelmat, kuten aiheiden lavea rönsyily ja keskinäinen jäsentymättömyys. Kirjoitusten pituudet vaihtelevat muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Holapan värikästä persoonallisuutta kolumnit avaavat tärkeällä tavalla. Häneen ei voi soveltaa sanomalehtikirjailijan titteliä samaan tapaan kuin vaikkapa jo edesmenneeseen Jouko Tyyriin (1929–2001).  Ajan hermolla ilmeisesti toisintaa älykkään sanankäyttäjän haikeutta aikaan, jolloin vielä jaksoi ottaa räiskyvästi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Kohuromaani, romaanihenkilöiden homoseksuaalisuutta avoimesti kuvaava Ystävän muotokuva, toi Holapalle kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998. Se oli tunnustus pitkästä elämäntyöstä kaunokirjailijana ja vastavirtaan hiihtävänä kulttuurivaikuttajana.

Norjalainen menestysromaani naispapista

Avainsanat

bestseller, book review, Hanne Ørstavik, norjalainen kirjallisuus, Satakunnan Kansa, Tuula Tuuva

Hanne Ørstavik: Pappi. Alkuteos Presten (Norja 2004). Suom. Tuula Tuuva. Like 2006. 235 s.

Norjan tärkeimpiin nykykirjailijoihin lukeutuu Hanne Ørstavik (s. 1969), jolta on suomennettu tähän mennessä neljä teosta.

Vuonna 2004 ilmestynyt Presten on naispapista kertova menestysromaani. Teos tuli myyntiin suomalaisiin kirjakauppoihin maaliskuussa 2006 nimellä Pappi.

Pappi on Ørstavikin seitsemäs romaani. Teos toi hänelle Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Bragen, arvoltaan 50000 Norjan kruunua.

Papissa on vahva avainromaanin sivumaku. Unenomaisen romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Pohjois-Norjaan, jossa kirjailija itse on syntynyt ja varttunut. Finnmarkin pikkukylään sijoittuu myös Ørstavikin toinen romaani Kjærlighet (1997; suom. Rakkaus 2003).

Päähenkilö on kolmekymppinen naispappi Liv, joka joutuu karmivien itsemurhatapausten pakottamana miettimään isoja kysymyksiä ihmisyydestä ja uskonnosta.

Tajunnanvirtamaisessa kerronnassa mielettömät näköalat vuorottelevat rationaalisten asioiden ja arkipäiväisten tapahtumien kanssa.

Livin unelmat ja tavoitteet muuttuvat tyystin Finnmarkissa vietetyn vuoden aikana. Nainen kokee epäonnistuneensa jo ensimmäisessä saarnassaan, joka meni ylipitkäksi.

Hän harrastaa väitöstutkimuksensa siivittämänä tekstintutkimusta ja luotaa vanhan saamelaiskapinan silminnäkijälausuntojen rivejä ja niiden välejä. Liviä puhuttelee ennen muuta kieli, jota pappi käyttää lohdutuksen välineenä tai lyömäaseena.

Ørstavikin äärimmilleen pelkistetyssä ilmaisussa sanat töksähtelevät ilman kunnon välisanoja, toisinaan jopa irvokkuuteen asti. Runollinen tyyli hämmentää ajatuksia sauvasekoittimen lailla.

Kerronta on täynnä maisemallisia kielikuvia, jotka siivittävät surullisia tunnelmia ja traagisia tapahtumia. Romaanin perusvire jää melko synkäksi.

Erikoinen romaanimuoto havainnollistaa problemaattisen päähenkilön henkistä käymistilaa. Papin kaikki luvut on näet kirjoitettu pötköön ilman järjestysnumeroita ja sivunvaihtoja.

Livin tajunnanvirta velloo puolelta toiselle lähes pidäkkeettömästi mutta luo tehokkaan vaikutelman.

Papissa uusi ja vanha aika kohtaavat kipunoivasti. Romaanihenkilö yhtäältä kertaa intohimoisesti tutkijankammiossaan saamelaisten traagisia tapahtumia 1850-luvulla. Toisaalta hän törmää virkatyönsä vuoksi jälkimodernin ajan ilmiöihin, esim. uususkonnollisuuteen ja homoseksuaalisuuteen.

Kun aika on liikkeessä edestakaisin, lukija pääsee minäkertojan mukana toistuvasti aistimaan historian ja nykyajan jännitteitä. Tulevaisuuden norjalaiskirjailija jättää auki.

Like Kustannuksen rooli määrätietoisena pohjoismaisen kirjallisuuden maahantuojana on jatkunut jo vuosia.

Ørstavikin teoksen varsin lakonisesti suomentanut Tuula Tuuva (myöh. Tuula Tuuva-Hietala) on ansioitunut erityisesti islantilaisen kirjallisuuden (mm. Einar Már Gudmundsson, Svava Jakobsdóttir, Kristín Ómarsdóttir, Thor Vilhjálmsson) suomentajana.

Ulvilan Seudun pakinoitsijasta kirjailijaksi

Avainsanat

author interview, Olavi Peltonen, pakinat, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kokemäellä nykyisin asuva Olavi Peltonen (s. 1953) on entinen sähköjakokeskusasentaja ja lehtipakinoitsija ja nykyinen kirjailija. Peltonen kirjoitti aikoinaan Ulvilan Seutuun 850 pakinaa.

– Asuin Ulvilassa vuodet 1973–1996. Muutin sinne Siikaisista, kun Urho Tuominen Oy ilmoitti lehdessä, että Ulvilassa tarvittaisiin jakokeskusasentajia. Se oli sopiva työ ammattikoulun sähkölinjan käyneelle.

– Ulvila ei suoranaisesti esiinny kirjoissani, mutta jos on kerros- tai rivitalossa tapahtuvasta asiasta kyse, niin ne ovat kyllä aina Ulvilasta mielikuviteltu. Tämä näkyy esimerkiksi tarinakokoelmassani Kojoottiklubi. Kirpputori Suomi – romaanissa käydään hakemassa Anoppi-Eevan muuttotavaroita Harjunpäästä.

Olavi Peltonen on syntyjään Siikaisista. Hän asui siellä melkein parikymppiseksi asti, käytyään Kankaanpäässä ammattikoulun sähkölinjalla.

– Ulvilassa asuin ensin Hakatiellä, Laineen Fiinan yläkerrassa, sitten Västäräkinpolun kerrostaloissa kahdessakin paikassa. Myöhemmin muutin Torpparintielle ja viimeksi Kyllikinkujalle.

Nykyiseen kotiinsa Kokemäen Kauvatsalle Olavi Peltonen muutti lähes 22 vuotta sitten.

– Minulla on vaimo ja kissa. Lapsia ei ole siunaantunut.

Olavi Peltonen kokee olevansa kirjallisuuden sekatyömies.

– Kirpputori Suomi on pääteokseni tähän mennessä. Se ilmestyi 2017 elokuussa ja on ensimmäinen oikean kustantajan kustantama kirja. Muut kirjani ovat omakustanteita.

Humoristinen kertomus on Peltosen läheisin tyylilaji. Esimerkiksi Kirpputori Suomi on veijariromaani, Kojoottiklubi on veijareista kertova tarinakokoelma ja Torpan tehosekoitus Ulvilan Seudun pakinoista koottu kokoelma.

– Myös runous on minulle kiinnostava ja kiehtova alue. Siinä olen menestynyt eri kilpailuissa ja teen runoja joihinkin lehtiin ja eri yhteyksiin tilattuna.

Nuorempana Peltonen haaveili usein kaunokirjailijan työstä. Mutta ajatus pysyi taka-alalla pitkään.

– Kirjat ovat merkinneet minulle aina hyvin paljon. Ne ovat antaneet viihdettä, mielenterveyttä, elämyksiä, uusia ajatuksia, ihmisten ymmärrystä.

Nuorena kirjat innostivat Peltosta eräretkeilyyn ja muuhun reippailuun. Aikuisena oli mukava sukeltaa tarinan maailmaan, huumorin kiemuroihin tai muuten vaan ihailemaan hyvin kirjoitettua.

– Koululaisena luin mieluiten erämaaseikkailukirjoja, esimerkiksi James Fenimoore Cooperia. Myös suomalaiset erämaaseikkailut kiinnostivat ja sotakirjoista erityisesti kaukopartiokirjat.

Peltosen mielikirjailijoita ovat Alpo Ruuth, Ilkka Pitkänen, Lassi Sinkkonen, Väinö Linna, Joni Skiftesvik ja Antti Tuuri.

– Mielikirjojani ovat Alpo Ruuthin Kämppä, Ilkka Pitkäsen Syysmuutto ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu.

Päivätyönsä Peltonen teki UTU:lla jakokeskusasentajana, josta jäi sairaseläkkeelle. Kirjoittamisesta tuli harrastus ajankuluksi.

– Tein pieniä, humoristisia kertomuksia. Erästä niistä, Autokuume-nimistä pakinaa, poikkesin tarjoamaan Ulvilan Seutuun. Silloinen päätoimittaja Pekka Tauriainen kysyi, tulisiko näitä lisääkin.

Totta kai, vastasin. Niitä tuli yhteensä 850.

– Eläkepäivät kuluvat niin, että aamupäivisin kirjoitan ja iltapäivisin teen omakotitalon töitä.

– Ulvila on yhtä kuin nuoruuteni ja varhaiskeski-ikäisyyteni. Kiitos siitä kauniista ajasta kuuluu Ulvilan Seudun toimitukselle, UTU:lle, Ulvilan kaupungille, Ulvilan Pesä-Veikoille, Töpölän tiikereille, Lauttarannan shakaaleille, Nahkurinkujan kojooteille ja kaikille hyville ystäville.

– – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa huhtikuussa 2018.

Paavo Cajander – maailmankirjallisuuden työteliäs suomentaja

Avainsanat

elämäkerrat, Juhani Niemi, Outi Oja, Paavo Cajander, Pia Houni, runot, suomalainen runous, suomentajat, William Shakespeare

Juhani Niemi: Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1114. SKS 2007. 257 s.

Tampereen yliopistossa Suomen kirjallisuuden professorina toimineen Juhani Niemen (s. 1947) vuonna 2007 julkaisema elämäkertateos kertoo Suomen kaikkien aikojen työteliäimmästä suomentajasta Paavo Cajanderista.

Niemen teos tuo esiin tärkeän kirjallisuusvaikuttajan, josta jälkipolvet ovat vaienneet lähes tyystin.

Paavo Cajander (1846-1913) syntyi Hämeenlinnassa käsityöläisperheeseen. Kouluttauduttuaan suomen kielen maisteriksi hän työskenteli paitsi suomentajana myös oivallisena runoilijana.

Cajanderin omista runoista ovat tunnetuimpia Jean Sibeliuksen säveltämät runot “Maljanesitys isänmaalle“ ja “Vapautettu kuningatar“. Runebergin “Maamme“-laulun suomenkieliset sanat ovat juuri Cajanderin käsialaa.

Runoilijana Cajander ihaili ennen muuta Runebergiä, jolta hän omaksui muun muassa vapauden ajatuksen lyriikkaansa.

Kansallisrunoilijan jalanjäljissä Cajander kokeili runoilijana ensin henkilökohtaisten mielialojen ja kokemusten kuvausta, mutta luopui niistä myöhemmin yleistettävämpien ja objektiivisempien aiheiden tullessa tärkeämmiksi.

Paavo Cajander toimi suomentajana neljä vuosikymmentä. Hän käänsi suomen kielelle muun muassa kaikki Shakespearen draamat sekä ison määrän klassista ruotsinkielistä kirjallisuutta.

Niemen teos antaa tietoa muun muassa siitä, miten Cajander saavutti hyvän englannin kielen taidon käymättä koskaan englantia puhuvissa maissa. Cajander käänsi teoksia seitsemästä muustakin kielestä.

Juhani Niemi.

Niemi osoittaa havainnollisesti, millaisia vaikeuksia suomentajalla oli työssään Cajanderin aikana. Suomen kieltä oltiin vasta hiomassa sivistyskielien joukkoon, ja suomentajat joutuivat keksimään kosolti uudissanoja suomennoksiinsa.

Shakespearen runoissa Cajander joutui äimistelemään runomittoja, joita suomen kielessä ei ollut.

Niemen tutkijanotteessa on edelleen sama biografinen painotus, joka tuli esille hänen Arvid Järnefelt -elämäkerrassaan (2005).

Aloite Cajanderin elämänvaiheiden selvittämiseksi ja kokoamiseksi yksien kansien väliin tuli hämeenlinnalaisen kauppaneuvoksen Aimo Vihervuorelta, joka kutsui ensin koolle asiaa virittelevän työryhmän ja myöhemmin professori Niemen projektin toteuttajaksi.

Hämeenlinnassa Cajander on ollut tunnustettu kulttuurihenkilö, toisin kuin muualla Suomessa. Suomalaisrunoilijoista Cajander on vähiten tutkittujen joukossa.

Niemi kertoo lähteneensä Cajanderin arkistojen äärelle varsin varauksellisin ja epäröivin odotuksin. Ne olivat kuulemma nopeasti vaihtuneet tyystin vastakkaisiksi, kun tutkija pääsi vauhtiin aineiston kokoamisessa:

“Hillityksi ja värittömäksi kuvatun Paavon arkistossa oli enemmän elämää ja runoissakin terävämpää potkua kuin olin uskonut. Myös suomennosten kellastuneen paperin musteessa havaitsin omituista originaalisuutta. Päätin, että tästä kaikesta on otettava tarkemmin selvää.“

Teokseen on lisätty Niemen biografisen tutkimustekstin rinnalle kaksi artikkelia, jotka tarkastelevat Cajanderia toisenlaisista lähtökohdista.

Teatteritaiteen tohtorin Pia Hounin artikkeli tekee ansiokkaasti selkoa Cajanderin suomentamista Shakespeare-näytelmistä. Filosofian maisteri Outi Oja puolestaan lähestyy Cajanderia Runebergin ja Shakespearen runojen suomentajana.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 2007.

Dekkari Berliinin kohtalonajasta

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, dekkari, Jonathan Rabb, Lotta Toivanen, Rosa Luxemburg, Saksa, Satakunnan Kansa

Rosa Luxemburg 1900-luvun alkuvuosina.

Jonathan Rabb: Rosa. Alkuteos Rosa (USA 2005). Suom. Lotta Toivanen. Like 2006. 473 s.

Amerikkalaisen Jonathan Rabbin (s. 1964) romaanissa Rosa (2005) selvitetään vanhojen naisten sarjamurhaa I maailmansodan jälkeisessä Berliinissä.

Kesäkuussa 2006 suomeksi ilmestyneen dekkarin päähenkilö on omaperäinen rikoskomisario Nikolai Hoffner, jonka venäläisjuuret eivät ole työyhteisön ja naapuruston mieleen. Päähenkilön perhe-elämä on sekaisin, kun mies juoksee nuorten naisten perässä ja alentuu lyömään vaimoaan.

Karmean sarjamurhan mysteerit vaihtuvat järjestelmäongelmiksi Hoffnerin huomatessa johtolankojen osoittavan armeijan suuntaan.

Kun kuuluisa vallankumousjohtaja Rosa Luxemburg joutuu viilletyksi, suuri julkisuus kiihdyttää murhaajan etsintää.  Vihatun suojelupoliisin sanottua painavan sanansa rikoskomisarion aika alkaa käydä vähiin.

Jännittävästi ja yllätyksellisesti kirjoittavan Rabbin kerronnassa tapauskuvaus tummenee pikkuhiljaa. Elintarvikkeista ja muista hyödykkeistä on Saksassa huutava pula, nuoria miehiä on vähän ja kurjuutta riittää.

Romaanin varsinaiset tapahtumat alkavat oikeastaan vasta sarjamurhaajan henkilöllisyyden selvittyä lukijalle.

Kertoja siirtää huomionsa tällöin poliisiorganisaation sisälle ja alkaa kuvata Hoffnerin kipuilujen ohella historiallista valtakunnanpolitiikkaa. Samalla juuri päättyneen maailmansodan kumu hiipuu olemattomiin.

Rosa Luxemburg puhujapaikalla 1905.

New Yorkissa asuva Rabb osaa rakentaa moneen suuntaan osoittavan dekkarijuonen. Rosa oli hänen kolmas romaaninsa. Kirjailijan muita teoksia ovat The Overseer (1998; suom. Valvoja 1999) ja The Book of Q (2001). Ns. Berliini-trilogiaan tulivat Rosan lisäksi romaanit Shadow and Light (2009) ja The Second Son (2011).

Ansiokkaasti Rosa ei tarjoa peruskysymyksiinsä helposti arvattavia ratkaisuja.

Jännitettä nostetaan kuin portaikon askelmilla. Myös romaanin loppu lyö ällikällä. Työlleen antautuvan rikospoliisin työ paljastuu antisankarilliseksi ja yksinäiseksi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.

Weimarin tasavallan lähtölaukaukset keisarillisen Saksan romahdettua 1918 saavat politiikan teoriaan perehtyneeltä Rabbilta melkoisesti huomiota, samoin pääkaupungin sosiaaliset ja taloudelliset olot.

Tässä mielessä Rabb kirjoittaa saksalaisista samaan tapaan kuin Leo Tolstoi oman aikansa venäläisistä: kuvaten yksilöprosesseja alituinen yhteiskunnallinen näkökulma silmiensä edessä.

Rabbin esittelemä Berliini on yhtä rakennusmaata keisarillisen kaupunginkorjausprojektin vuoksi.

Kaupunkiin rakennetaan muun muassa metroa. Sen asemapaikat kiinnittävät rikospoliisien huomion, kun murhatut naiset löytyvät asemien läheisyydestä.

Berliini on Rosassa lukuisten ihmeiden kaupunki, urbaanien ihmisten Mekka. Välillä Hoffner tosin poikkeaa Münchenissä, mutta ”harharetki” ei kestä monta sivua.

Rabb lisää romaaninsa lopun jännitettä juutalaiskysymyksellä, mikä ei tunnu kaukaa haetulta. Kiintoisasti kirjailija havainnollistaa dekkarijuonen ohella kansallissosialismin siementen leviämistä maailmansodassa kärsineiden työläisten joukkoon.

Hieman enemmän oudoksuttaa se, että kirjailija käyttää teoksen loppua kohti yhä enemmän todellisia henkilöitä romaanihenkilöinä.

Lotta Toivasen toimivasta suomennoksesta huolimatta Rosa jää historiallisena romaanina kevyeksi.

Romaanin poliisiasetelma kokeneesta veteraanista nuoren oppipojan kouluttajana kolisee kliseisyyttään. Romaani on tarinaltaan mutkikas ja ylipitkä. Värikäs ja kiintoisa taustahistoria jää pitkälti viihteen kaikupohjaksi.

Kuriositeetti on, että romaanissa murhataan ihmisiä tasaisin väliajoin aina loppusivuille asti.

Jonathan Rabb 2016.

 

 

Nobel-kirjailijan jäljittelemätön tyyli

Avainsanat

Doris Lessing, englantilainen kirjallisuus, Irmeli Sallamo, Kyllikki Villa, maaginen realismi, Nobel-palkinto, Otavan Kirjasto, Tammen Keltainen Kirjasto, utopia

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat. Englanninkielinen alkuteos The Memoirs of a Survivor  (1974). Suom. Kyllikki Villa. Otavan Kirjasto 66. Otava 2007. 223 s.

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää. Englanninkielinen alkuteos The Summer Before the Dark (1974). Suom. Irmeli Sallamo. Tammen Keltainen Kirjasto 386. Tammi 2007. 340 s.

Kirjallisuuden Nobel löysi vuonna 2007 tiensä todellisen Kaunokirjailijan käsiin, kun palkinto myönnettiin englantilaiselle Doris Lessingille (1919-2013). 94-vuotiaaksi eläneen kirjailijan laajasta romaanituotannosta ilmestyi 22 suomennosta vuosina 1961-1989.

Lessingiä on pidetty etenkin Etelä-Afrikan roturistiriitojen kuvaajana. Tästä osoituksena on etenkin kiitetty esikoisromaani The Grass Is Singing (1950; suom. Ruoho laulaa 1978).

Nobel-vuoden kunniaksi Otava ja Tammi julkaisivat joitakin suomennoksia uudestaan. Vuonna 1974 alkukielellä ilmestyneet ja toisistaan poikkeavat romaanit Kesä ennen pimeää ja Eloonjääneen muistelmat havainnollistavat Lessingin tyylitajun piirteitä.

“Kun anarkia oli ylimmillään ja olin melkein menettänyt toivoni nähdä muuta kuin pirstottuja ja liattuja huoneita, minä eräällä käynnilläni löysin jotakin – olin puutarhassa neljän seinän sisäpuolella, ja yläpuolellani oli raikas ihana taivas, jonka tiesin toisen maailman taivaaksi, se ei ollut meidän.“

Eloonjääneen muistelmat sisältää utopistisen kertomuksen Englannista suuren katastrofin jälkeen.

Romaanin yhteiskunta on hajonnut pirstaleiksi, minkä seurauksena viidakon lait vallitsevat romaanin keskeisenä miljöönä olevassa kaupungissa. Tämä käy ilmi etenkin kaupunkia terrorisoivan nuorisojoukon käytöksessä.

Romaanin minäkertoja on yksin elävä nainen, joka saa yllättäen huollettavakseen 13-vuotiaan Emily-tytön. Kovia kokenut tyttö varttuu kasvattiäitinsä luona muuttuen asenteeltaan kapinalliseksi. Naishenkilö käy läpi ambivalenttien tunteiden kirjon ärsyyntyneisyydestä hellyydentunteisiin.

Eloonjääneen muistelmat on tyylikäs sekoitus maagista realismia ja dystooppista ajankuvaa.

Raadollisessa anarkismissaan romaani on kuin yhteiskunnallinen vastine William Goldingin klassiselle Kärpästen herralle (1954). Luonto näyttää vievän voiman ilman yhteiskunnan tukea jäävästä inhimillisyydestä.

Lessingin fantastinen lähtökohta kuitenkin avaa vaikeasti ennakoitavia näköaloja. Eloonjääneen muistelmat on pääosin varsin synkkää luettavaa, kaukana lohdullisesta tulevaisuusskenaariosta. Rajattomuus luo anarkismia, jota nuoret romaanihenkilöt eivät edes kyseenalaista.

“Hän katsoi vastapäätä istuvaa nuorta miestä, joka nojautui eteenpäin epätoivoisessa kaipuussaan saada häneltä jotain sellaista, joka pitäisi hänet jatkuvasti puhumassa, edes näkemättä Katea. [–] Yleinen mielipide väittää, että juuri sellainen lemmentarina on kaikista mahdollisista huimaavin, hellin, runollisin, hienostunein, kerta kaikkiaan ruokalistan herkkupala.“

Kesä ennen pimeää avaa toisen näkökulman Nobel-kirjailijan tuotantoon: rakkauden yllättävät tienhaarat ja seuraukset. Tämänkin romaanin päähenkilö on keski-ikäinen nainen.

Romaanin lähtömiljöö on turvallisuudentunteen täyttämä lähiökoti Englannissa. 45-vuotias Kate Brown on elänyt vuosikymmeniä nelilapsisen perheen äidin turvattua elämää Lontoon laidalla.

Perheidylli murtuu yllättävästi lääkärimiehen pitkään työmatkaan, jolloin nainen jää yksin kuukausiksi. Lähes hetken mielijohteesta rouva pyrähtää maailmalle kuin muuttolintu, töihin konferenssitulkiksi Turkkiin.

Hän ajautuu siellä itseään huomattavasti nuoremman miehen kainaloon ja tämän seuraksi Espanjan-matkalle.

Kesä ennen pimeää syvenee tutkielmaksi keski-ikäisen naisen sanoutumisesta irti sovinnaisesta elämäntavasta ja jo tehdyistä sopimuksista. Kivulias prosessi tuottaa hedelmän – millaisen? Onko kotiin Englantiin enää paluuta viikkokausien harhapoluilta?

Psykologin tavoin Lessing käyttää romaanihenkilön unia mielentilojen luotaukseen.

Menneen räväkästi rikkonut Kate näkee unia arpisista hylkeistä sekä kilpikonnista atomipommin tuhoamalla saarella. Kesä Espanjassa on täynnä yllättäviä vaikeuksia, ihmisiä – ja ajatuksia.

Toisin kuin Eloonjääneen muistelmat, Kesä ennen pimeää on aistillisuudessaan lähellä viihderomaania.

Näkökulmien runsaus ja kerronnan läpinäkymättömyys kuitenkin tekevät syvähakuisen vaikutuksen. Romaanikertojan voimakkaan naisellinen ote tekee miehistä statisteja ja suuntaviittoja erilaisiin naiskohtaloihin.

 

Ruotsinsuomalaisten koskettavat kohtalot

Avainsanat

Anneli Tikkanen-Rózsa, book review, Kiiltomato.net, ruotsalainen kaunokirjallisuus, ruotsinsuomalaiset

Jossakin itkee pikkuveli. Ruotsinsuomalaisia kertomuksia ja novelleja. Toim. Anneli Tikkanen-Rózsa. Finn-Kirja 2010. 126 s.

Ruotsinsuomalaisista ilmestyi keväällä 2010 Tukholmassa suomenkielinen kertomusantologia Jossakin itkee pikkuveli. Vaikka vaatimattomasti toimitetun kokoelman 16 novellia kuvaavat ruotsinsuomalaisten oloja ja elämäntarinoita koruttomasti ja osin ankeastikin, niistä välittyy elämänmyönteinen pohjavire.

Kokoelman johtomotiivin mukaan Ruotsissakin voi suomalainen elää täysipainoisesti, vaikka koti-ikävä säännöllisesti kaihertaisikin mielen pohjalla.

Novellikokoelman toimittanut erityisluokanopettaja Anneli Tikkanen-Rózsa tiivistää kertomusten ydinmehun esipuheessaan seuraavasti:

”Ruotsinsuomalaiset elävät tätä päivää Ruotsiin juurtuneina, vaikka mummonmökki olisikin Suomessa lomia varten, niin täällä on heidän elämänsä ja arkensa, tänne on tultu ja tänne on jääty. Ruotsalaisilta hautuumailta löytyy yhä useampi hautakivi, jossa on suomalaisperäinen nimi. Viimeiseksi leposijaksi on hyväksytty ruotsalainen multa. On päätetty jäädä Ruotsiin. Iäksi.”

Kokoelman nimikkonovelli on Anita Sällbergin käsialaa. Yksinäinen suomalaistyttö Leila löytää paikallisjunasta joltakin unohtuneen kännykän. Kun kännykkä alkaa soida, tyttö vastaa siihen.

Toisessa päässä lapsi pyytää suomeksi äitiä palaamaan heti kotiin, koska pikkuveli itkee. Leila tyynnyttää lasta, että äiti on varmasti tulossa. Päästyään kotiasemalle Leila antaa vieraan kännykän partiopoliiseille, että nämä yrittäisivät löytää kännykän omistajan.

Kahden sivun mittaisesta novellista huokuu taidokas miljöön rakentelu ja henkilökuvaus. Koskettava loppulause pysäyttää tehokkaasti.

Kertomuksen tyyli hieman kärsii lyhyydestä; muutama lisälause tai –kappale olisi avannut angstista tunnelmaa paremmin.

Asko Solen novellissa ”Pahennustapa hyvinkin” kuusikymppinen Kaisa on tehnyt yli 30 vuotta yksitoikkoista tehdastyötä ja kärsii pahasta nivelrikosta. Kippurasormilla ei saa kunnon otetta kahvikupista eikä muustakaan. Leskirouvan elämänilon aiheet ovat vähissä.

Sitten iskee dementia ja seuraa muutto ruotsalaiseen palvelutaloon. Siellä Kaisa innostuu juomaan konjakkia ja menee suomenkieliseen jumalanpalvelukseen humalassa.

Sehän herättää heti pahennusta uskonnollisessa ympäristössä ja johtaa kohta keskusteluun papin kanssa. Ripitys kuitenkin katkeaa kesken kaiken, kun papin kännykkä alkaa soida ja tämä vetäytyy häveliäästi ”tärkeämmän” asian takia.

Novellihenkilö ajattelee syystä loukkaantuneena:

”Entä jos se olisi alkanut soida kesken saarnan… olisiko hän keskeyttänyt saarnansa ja ottanut puhelun silloinkin vastaan? Se olisi herättänyt varmasti julkista pahennusta!”

Solen novellihenkilö on tehnyt työuransa Ruotsissa, mutta sen hedelmänä odottanut auvoinen eläkeikä ei ole auennut odotetulla tavalla. Suurin ongelma on yksinäisyys, eikä siihen löydy monia ratkaisuja. Kun lapsia ei ole, selviytymiskeinoja on vaikea löytää.

Sole keskittyy lyhyessä kertomuksessaan kuvaamaan dementoituvan ruotsinsuomalaisen selviytymismahdollisuuksia. Työelämässä opittu ruotsinkielen taito häviää yleensä pois, ja vanha äidinkieli nousee vahvemmin pintaan. Näin ollen dementoituva siirtolainen tarvitsee ehdottomasti hoitoa ja opastusta omalla kotikielellään.

Moni novellihenkilöistä on ikääntynyt, leskeytynyt tai eronnut. Eeva Meriläisen novellissa leskeytynyt siirtolaisnainen jää vapaaehtoisesti töihin viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi, jottei harmaa yksinäisyys löisi silmille liian kovasti.

Joillekin novellihenkilöille jääkiekko on herkkä laji. Eräs siirtolaisnainen kannattaa henkeen ja vereen Suomea, mitä ruotsalainen miesystävä ei katso hyvällä.

Ikääntyneet novellihenkilöt kavahtavat nopeaa ajankulua:

”Miten nopeasti aika onkaan kulunut! Se on lentänyt käsistäni kuin kanarialintu, livahtanut häkistä, kun vähän raotin ovea. Mihin se on hävinnyt, aika, kanarialintu?”

Ruotsinsuomalaisten Suomi-seura näyttäytyy novelleissa todellisena keidaspaikkana. Siunatuilla järjestötoiminnoilla ruotsinsuomalaiset saavat paljon aikaan: suomenkieliset koulut, vanhainkodit, radiokanavat, lehdet ja kirjastot.

Heikki Tannerin omakohtaisessa kertomuksessa Suomi-Seura esiintyy nimellä La-Ta: lauletaan ja tanssitaan.

Ruotsinsuomalaiset päättävät kertomuksessa hankkia oman kulttuurikeskuksen isoon satamakaupunkiin, minkä vuoksi he järjestävät näyttävän tempauksen suomalaisen kulttuurin puolesta keskellä kaupungintoria. Torille pannaan rakovalkea palamaan ja suomalaistytöt tanssimaan hanurimusiikin tahdissa.

Tempauksesta muodostuu kostea sanan kahdessa merkityksessä: ensinnäkin alkaa sataa kaatamalla ja toiseksi mukaan tulleista suomalaisista osa alkaa naukkailla alkoholia jo ensi hetkien aikana. Tuntien kuluessa lähes kaikille suomalaisista alkaa viina maistua.

Sitten paikalle saapuvat maahanmuuttajanuoret rähinöivät tempauksen nurin, ja tappeluun osallistuneet ruotsinsuomalaiset joutuvat putkaan. Iloinen kulttuuritempaus pääsee mediaan maahanmuuttajien tappelunäytöksenä.

Avioero on monen novellihenkilön arkea.

Linnea Rusasen ”Äidin poika”-novellissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti joutuu poikansa vuoksi tekemisiin ensin poliisien kanssa, jotka tulevat hakemaan pojan kuulusteluihin keskellä yötä, ja sen jälkeen pojan jengikavereiden kanssa.

Surun ja ahdistuksen pohjattomuutta ei vähennä se, että sama olisi voinut tapahtua myös koti-Suomessa.

Novellien päähenkilöt ovat saapuneet Ruotsiin yksitotisina ja –kielisinä maahanmuuttajina ja vuosikymmenien aikana kaksikielistyneet ja ”monimielistyneet muista maista tulleiden laajamielisten ihmisten kanssa”.

Helena Pokan novellissa  maahanmuuttajan elämä on nöyristänyt suomalaissukuisen naishenkilön fennististä paatosta, lieventänyt tämän jyrkkiä mielipiteitä ja hionut ehdottomuudelta särmät. Samalla itsetunnolta on kuitenkin mennyt pohjaa enemmän kuin paljon.

Ajan kuluminen syö yllättävän paljon muistoja niin hyvässä kuin huonossa. Marjut Marjamaan novellissa iäkäs novellihenkilö penkoo sukukuvien laatikkoa ja löytää kuvia ihmisistä, joita hän ei enää muista ollenkaan.

Ellei sukulaisia, niin ainakin hyviä ja rakkaita ihmisiä niiden on täytynyt olla, kun heidän kuvansa olivat kerran laatikkoon päässeet.

Sopeutuminen ruotsalaiseen kulttuuriin mietityttää joitakin novellisteja.

Kaino Ranénin tiiviissä Matkalla-novellissa siirtolaisnainen tapaa vanhan naapurinsa paikallisjunassa ja alkaa puhutella tätä saman tien tuttavallisesti suomeksi. Vastapuoli kuitenkin vetäytyy heti kuoreensa, vastailee ainoastaan ruotsiksi eikä edes tunnista vanhaa nimeään: Maija on näet vaihtunut vuosia sitten Majlis-nimeen.

Keskustelun edetessä tulevat esiin vuosien sopeutumisen hedelmät: Maijan historiaan mahtuvat suomalaisen aviomiehen kuolema, avioituminen ruotsalaismiehen kanssa ja vähin erin luopuminen kaikista suomalaisuuden näkyvistä tunnusviitoista.

Useimmat ruotsinsuomalaisten koskettavista kertomuksista ovat 2-3 sivun mittaisia. Kielellisesti tekstit ovat huoliteltuja ja kirjoitusvirheettömiä.

Novellit ovat keskenään tarkasteltuina erityylisiä ja värikylläisiä. Elämän kirjo on esillä vauvalasta hautuumaalle.

Ruotsinsuomalaisten kertomuskokoelman julkaisu on melkoinen kulttuuriteko. Tätä vasten katsottuna julkaisun vaatimaton ulkoasu ja taitto hieman ihmetyttävät.

Todistaako se saman puolesta kuin useimmat novelleistakin, että ruotsinsuomalaiset ovat suuresta määrästään huolimatta maassaan niin selvänä vähemmistönä, ettei heidän tarinoillaan ei ole asiaa Ruotsin valtakustantamojen kustannusohjelmiin ja painokoneille?

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 16.8.2010.

Saara Henrikssonin romaanissa historiattomuus hajottaa ihmisyyden

Avainsanat

maaginen realismi, Markku Soikkeli, romaanit, Saara Henriksson, spefi, Unkari

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat. Into 2017. 297 s.

Tamperelaiskirjailija Saara Henrikssonin (s. 1981) romaani Syyskuun jumalat (2017) kertoo nykypäivän ja eilispäivän Unkarista.

Romaanin päähenkilö, amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog, muuttaa Budapestiin yliopiston opettajaksi. Vähitellen miehelle selviää, että kaupungissa tapahtuu kummallisia asioita.

Aiemmin tutut katunäkymät saattavat yhdessä yössä vaihtua toisiksi katunimiä myöten.

Sama vieraannuttaminen koskee myös henkilökuvausta. Miljöiden tai romaanihenkilöiden tärkeät piirteet saattavat äkisti muuttua kuin kohtalon iskusta, mikä saa Paulin lopulta mietiskelemään omaa mielenterveyttään.

Budapestin ulkopuolella kokoontuu Syyskuun jumalat -niminen vapaamielinen ryhmä, jonka tapaamiseen Paul pääsee mukaan naapurinsa Ishmaelin kanssa.

Moni-ilmeinen taiteilijaryhmä asustelee Tonavan saarella, jossa Paul pääsee kontaktiin menneisyyden Budapestin kanssa. Syyskuun jumalissa on monta boheemia: taiteilijoita, filosofeja, kirjailijoita, kulkureita jne.

Sitten oudon joukon johtaja lähestyy Paulia yllättävän ehdotuksen kanssa:

”Me tarjoamme teille paikkaa historian ulkopuolelta.”

Unkarin väkivaltainen menneisyys pilkistää Henrikssonin romaanissa välillä nurkan takaa ja ihmisten välistä.

Esimerkiksi Paulin naapuri Ishmael on menettänyt perheensä II maailmansodan vainoissa ja käynyt läpi vuoden 1956 kansannousun puhdistukset.

Kansannousun vuosipäivänä pääkaupungissa järjestetään mielenosoituksia, joissa mielenosoittajat kaappaavat vanhoja neuvostopanssareita ja ajelevat niillä huvikseen.

Syyskuun jumalat ottaa vahvasti kantaa myös nyky-Unkarin elämänmenoon.

Romaanin unkarilaiset romaanihenkilöt näyttäytyvät hyvin varattomina. Heillä ei ole varaa muuttaa mitään elämässään – vaihtoehtoja ei ole. Eläkkeellekään ei voi jäädä, koska eläkkeillä ei pärjää nyky-Unkarissa.

Henriksson on itsekin asunut Budapestissa. Yliopistokampus, jossa Paul opettaa, on tullut kirjailijalle tutuksi.

Henrikssonin mukaan nykyinen Unkari on kadottanut menneisyytensä ja nykyunkarilaiset tämän myötä identiteettinsä. Historian merkitys ihmiselle on olennainen identiteetin kannalta: mikä minusta on tullut? Ihminen vailla identiteettiä ei ole olemassa.

”Entäpä, jos koko historia luotaisiin uudelleen säännöllisin väliajoin? Yhtenä ja samana päivänä kaupunki, puut, penkit ja taulut, ihmiset, kaikki alkaisi alusta.”

Syyskuun jumalat on romaani mielen vähittäisestä hajoamisesta.

Paul on hiljattain eronnut pitkäaikaisesta suhteesta, ja lapsi on muuttanut jo omilleen. Yksinäinen elämä on vakiintumassa, ja siihen istuu hyvin muutto ulkomaille vanhojen sukulaistensa entiseen kotimaahan Unkariin ja sen maineikkaaseen pääkaupunkiin.

Kaikki alkaa hyvin, mutta sitten yliopistollakin alkaa ilmetä ongelmia, isoja sellaisia.

Syyskuun jumalten tavoin Paul huomaa oman historiansa vääristyvän – ja itsensä myös.

Paulille selviää, että lähes kaikki Syyskuun jumalat ovat vainajia jatkoajalla. He ovat onnistuneet maagisesti hyppäämään pois ajan kyydistä. Heidän mielenkiintoaan se ei kuitenkaan lisää, päinvastoin.

– Olemme kiinnostavia kuin pystyyn kuolleet ruumiit, yksi jäsenistä toteaa hirtehisesti Paulille.

Ja tällaisessa joukossa tarjotaan paikkaa Paulille, päästä ikuisten joukkoon. Jostain syystä hän vastustelee kutsua sinnikkäästi.

Henriksson onnistuu virittämään maagis-realistiseen romaaniinsa oivan jännitystunnelman, joka kantaa hienosti loppuratkaisuun saakka. Historian siipien havina kasvaa koko ajan kuin tihenevässä haavikossa.

Koin ansioksi sen, että Henrikssonin luoma maaginen todellisuus ei lyö missään kohti silmille vaan esiintyy varsin ymmärrettävässä muodossa. Kauhuromanttinen tyyli on varsin yhtenäinen läpi romaanin.

Paulin kujanjuoksut oman mielensä ja vaihtelevan ympäristön kummallisuuksien kanssa muistuttavat jonkin verran Dostojevskin fantastisia kertomuksia.

Esimerkiksi Dostojevskin varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa Kaksoisolento (1846) päähenkilö kummastelee havaitsemiaan ihmeellisiä, järjenvastaisia asioita, joita muut tuntuvat pitävän normaaleina. Kirjailijan myöhäistuotannon novellissa Bobok (1873) päähenkilö käyskentelee hautausmaalla ja kuulee vainajien keskustelevan keskenään.

Syyskuun jumalat on Saara Henrikssonin tähänastinen pääteos.

Kirjailija onnistui jo esikoisromaanillaan Moby Doll (2011) löytämään sekä kriitikot, kirjabloggarit että muut lukijat. Henrikssonilta on julkaistu useita novelleja lehdissä ja antologioissa.

Seuraava romaani Linnunpaino ilmestyi 2012. Romaanissa tanssijatyttö ja lintuharrastajapoika rakastuvat toisiinsa. Levottomien sielujen yhteiselo saa väriä, kun poika ei halua purkaa tytölle sielunsa painolasteja ja tyttö loukkaantuu harjoituksissa ennen tärkeää esitystä.

Henriksson on aikoinaan valmistunut Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan poliittinen historia. Hän on käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Henriksson asuu Tampereella miehensä Markku Soikkelin (kirjailijanimi M. G. Soikkeli) ja tyttären kanssa.

 

Kirjailijat J. P. Koskinen, Saara Henriksson ja M. G. Soikkeli 2017.