Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

tolkien

J. R. R. Tolkien: Gondolinin tuho. Alkuteos The Fall of Gondolin (Englanti 2018). Toim. Christopher Tolkien. Kuvittanut Alan Lee. Suom. Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva. WSOY 2019. 315 s.

”Kun nyt katson työtäni, jonka yli neljänkymmenen vuoden jälkeen olen saanut päätökseen, sen tarkoituksena on nähdäkseni ainakin osittain ollut tuoda paremmin esille ”Silmarillionia” ja sitä, kuinka suuri on sen merkitys Tarulle Sormusten herrasta – miten se muodostaa välttämättömän ensiajan kahdelle isäni luomukselle, Keski-Maalle ja Valinorille.” (s. 11)

Näillä sanoilla avaa Christopher Tolkien (1924–2020) isänsä nimiin laittamaansa teosta Gondolinin tuho. Teos on yksi niistä J. R. R. Tolkienin (1892–1973) alkuperäisistä kadonneista tarinoista, jotka muodostivat perustan kirjailijan pääteokselle, Silmarillionille.

Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaa 1917 brittiarmeijan kasarmeissa. Se on ensimmäinen tarina hänen Keski-Maastaan. Vuoden 1920 kevätpuolella Tolkien luki tarinan Oxfordissa Exeter Collegen esseekerholle, vaikkei kyseessä ollut tavanomainen esseeteksti.

Tarinan ensimmäinen puoli tulkitsee Tolkienin hidasta velvollisuuden hyväksymistä sodan ensimmäisenä vuotena, toinen puolisko heijastaa hänen henkilökohtaista kamppailuaan Sommen taistelussa.

Gondolinin surullinen tarina tulee lähelle myös keväällä 2019 julkaistua Tolkien-elokuvaa. Kauhun hetket juoksuhaudassa inspiroivat kirjailijaa fantastisten ainesten äärelle.

Itsenäinen, kirjanpituinen versio tarinasta julkaistiin Englannissa vasta 30. elokuuta 2018.

Teoksen haltiankielisessä nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen.

GONDOLININ TUHOON on liitetty laajoja kommentaariosuuksia. Ne ovat oikeastaan teoksen parhaimpia osia.

Christopher Tolkienin toimitustavasta on todettava, että hän on sijoittanut mukaan varsinaisen tarinan rinnalle myös varhaisimmat versiot muutoskommentteineen. Samaa tekniikkaa hän käytti myös teoksessa Beren and Lúthien (2017) ja vähäisemmin teoksessa Húrinin lasten tarina (2007).

Gondolin oli noldoli-haltioiden upea salainen kaupunki Keskimaan Ensimmäisellä Ajalla. Elettiin aikaa, joka on noin tuhat vuotta ennen Sormusten Herran tapahtumia.

Pitkän linjan Tolkien-suomentajan Kersti Juvan sekä Jaakko Kankaanpään yhteissuomennos toisintaa Silmarillionin, Sormusten Herran ja Hobitin suomennoksista tuttua kielimaisemaa ja käännöstapaa. Tosin monia sanoja on korjattu vastaamaan paremmin Tolkienin alkuperäisiä ilmaisuja.

ESIMERKIKSI HALTIANKIELISESSÄ nimistössä on jonkin verran eroavaisuuksia Silmarillionin suomennokseen. Gondolinin tuhon sanasto-osuudessa selitetään käytetyn Tolkienin alkuperäisiä muotoja. Näin esimerkiksi noldor on noldoli, Melkor on Melko jne.

Kaiken kauniin ja ihmeellisen vastapoolina oli Melko, Rautavuorilla majaileva pahuuden ruumiillistuma, jonka vakoojia löytyi joka paikasta ja jonka vihaiset hiisit (örkit) olivat saastuttaneet monta paikkaa. Örkit ovat haltiakielellä glamhoth, kauhistuttavan vihan kansa.

Melko, joka nimeä ei saanut mainita, vertautui lähes suoraan J. K. Rowlingin pääpahikseen Voldemortiin. Melkon voima haltioihin nähden oli pohjattoman kauhun lumous, niin että hän tuntui olevan alati lähellä haltioita, vaikka nämä olisivat kuinka kaukana tahansa Varjovuorista.

Tolkien sepitti paratiisin ylisanoja säästämättä.

GONDOLININ TUHON taustalla oli Nirnaeth Arnoediad eli Lukemattomien kyynelten taistelu, jossa Melko oli voittanut haltioiden armeijan ja tehnyt heistä kaivosorjia.

Romaanin alussa Ulmo houkutteli Tuorin lähtemään kivessäasujien luokse. Taustalla oli noldolin orjuus Melkon rautasaappaan alla. Rautavuoret oli nimetty Varjovuoriksi. Niiden alla oli Melkon valtakunta, jossa noldori asuivat orjuudessa. Örkkien kanssa!

Melko ei kuitenkaan ollut saanut selville kivessäasujien salaista kaupunkia Gondolinia, johon Tuor opastettiin ja jossa asuivat viimeiset vapaat haltiat.

Ulmon hahmossa oli myös raamatullisia piirteitä. Hän laittoi profeetalleen sanat suuhun kuin Vanhan testamentin Jumala Moosekselle. Ulmo myös lupasi Tuorille suuren perillisen ”jota enempää yksikään mies ei tiedä suurimmista syvyyksistä, sen paremmin merestä kuin taivaanvahvuudesta” (s. 48).

gondolin

Tuor pääsi monen mutkan kautta perille Gondolinin laaksoon. Tolkien sepitti kaupungin kauneuden paratiisimaiseksi ylisanoja säästämättä. Kuninkaanlinnan marmoriportaiden päästä löytyi haltiakuningas Turgon, Húrinin lasten tarinasta tuttu sotasankari.

Tuor jäi asumaan Turgonin luokse vuosiksi, nai tämän tyttären Idrilin ja sai pojan nimeltä Eärendel.

Ulmo oli luvannut Tuorille, että jos tämä löytäisi tien Gondoliniin, hän tulisi saamaan pojan, josta tulisi isona tunnettu merimies. Aikuisena pojasta tulikin Eärendel Merenkävijä, jonka poika taas oli Sormusten Herrasta tuttu Elrond. Eärendelin syntymä on yksi romaanin huippukohtia:

”Mitä kaunein oli tämä lapsi, sillä hänen ihonsa oli hohtavan valkea ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin eteläisten maiden taivas, sinisemmät kuin Manwën viitan safiirit; ja syvä oli Meglinin kateus hänen syntytessään, mutta Turgonin ja kaiken kansan riemu oli suuren suuri.” (s. 64)

Pelko kahlitsi sydämen loppuiäksi.

TOLKIENIN MILJÖÖNKUVAUKSESSA keskeisen roolin sai Sirion-joki. Se johti Ulmon valtakuntaan eli meren maille. Merenrannasta alkoi meritie Valinoriin, jonne haltiat uneksivat pääsevänsä.

Kun Turgon kieltäytyi Tuorin kehotuksesta käymästä Melkon joukkojen kimppuun, Tuor kehotti häntä seuraavaksi pakenemaan kansansa kera Valinoriin. Tähänkään Turgon ei suostunut, koska kukaan hänen lähettämistään haltioista ei ollut onnistunut löytämään meritietä Valinoriin.

Shakespearen ja Lönnrotin tavoin Tolkien kiinnitti valtavasti huomiota päähenkilöidensä heittelehtivien mielentilojen kuvaukseen.

Hän eritteli jokaisen mielentilan muutosta erikseen. Lukija pääsee näin kurkistamaan Tuorin, Turgonin, Melkon, Idrilin (Tuorin vaimo ja Turgonin tytär) ja petturi Meglinin pään sisälle kuin terapeutti.

Kaikkein onnettomimmaksi osoittautui Meglinin hahmo, jonka kovaa kohtaloa voi surkutella. Kuninkaan sisarenpoika oli Gondolinin kaivosmiesten päällikkö, joka joutui örkkien vangiksi ja ennen kuolemaansa päätti kavaltaa kotikaupunkinsa. Kun Meglin pääsi kosketuksiin itsensä Melkon kanssa, hän joutui tämän vangiksi myös henkisesti.

Tolkienin kertoja kuvasi taikuutta, jolla Melko kahlitsi Meglinin sydämen loppuiäksi.

Sen ydin oli suunnaton pelko, josta Meglin ei vapautunut, vaikka hänet palautettiin takaisin Gondoliniin ja vuodet kuluivat.

Moni asia kopioitiin lähes sellaisenaan Game of Thronesiin.

TOLKIEN KUVASI paljon päähenkilöiden päätöksentekoon liittyneitä ajatuskulkuja ja prosesseja. Heikot premissit ja perustelut korostuivat, mistä seuraten esimerkiksi Turgon vaikutti tyhmältä kuninkaalta.

Poikkeuksen teki Tuor, joka puhui Ulmon sanoja eli esiintyi jumalallisena profeettana. Toinen poikkeus oli Idril, jolla oli jumalallista näkökykyä tulevaisuuteen (vrt. Silmarilit):

”Idrilillä oli kyky nähdä ajatuksillaan tarkasti ja syvälle pimeyteen, joka haltioiden ja ihmisten sydämissä vallitsee, ynnä synkkään tulevaisuuteen, jonka se saattaa tuoda tullessaan; ja siinä hän oli taitavampi kuin eldaliën suku yleensä.” (s. 67)

Idril arvasi kaiken etukäteen: Melkon juonet, Meglinin petoksen, Gondolinin tulevan tuhon. Hän sai Tuorin palkkaamaan parhaat ja luotettavimmat kaivajat, jotka ryhtyivät kaivamaan salaista pakokäytävää. Tämäkin projekti venyi vuosien mittaiseksi.

elves

Samaan aikaan Melko rakensi taikavoimilla lohikäärmeiden kaltaisia hirviöitä. Niiden tehtävänä oli yhtäältä tuhota tulella Gondolinin rakennuksia ja puolustajia (vrt. Game of Thrones) ja toisaalta kuljettaa mukanaan vahvoja örkkijoukkoja henkiinjääneiden puolustajien kimppuun.

Tämä tuo vahvasti mieleen Kalevalan Louhen, joka sammon ryöstön jälkeen noitui itsensä valtavaksi petolinnuksi ja otti armeijansa selkäänsä.

Henkilökuvauksen tumma kukka oli Melko vakooja-armeija, jota kertoja kuvasi antaumuksella.

Se koostui suuresta joukosta erilaisia eläimiä: lintuja, susia, kärppiä, käärmeitä jne. Melko lähetti nämä eläinlaumat Tuorin perään – vuosiksi. Mutta eivät vakoojat olisi onnistuneet selvittämään Gondolinin sijaintia ilman vangiksi saamiaan haltioita, joilta kidutettiin tietoja säälimättömästi.

Mitä enemmän Gondolinin tuhoa lukee, sitä enemmän huomaa Game of Thronesin tekijöiden ja George R. R. Martinin lainanneen Tolkienilta.

Gondolinin keskellä oli esimerkiksi valkoisia puita, jotka iässä ja elinvoimassa vertautuvat suoraan Talvivaaran valkoiseen puuhun.

Meglinin kuolema oli täysin samantyyppinen kuin Vuoren kuolema Game of Thronesissa: sotasankari heitti hänet alas linnoituksen päältä ja hän putoaa pitkän matkan ennen kuin iskeytyy liekkimereen.

Gondolinin puolustusjoukot koostuivat kahdentoista haltiahuoneen varustamista sotureista, joilla oli kilvissään huoneen merkit. Tämäkin vertautui suoraan Game of Thronesiin!

balrog

GONDOLININ HÄVITYSTÄ johtivat balrogit, Sormusten Herrasta tutut henkihirviöt, jollainen vilahtaa myös Tolkien-elokuvan loppupuolella Sommen taistelukentän yllä. Tolkien pani nämä jopa neuvottelemaan keskenään taistelun kuluessa.

Samalla tavoin kuin Gandalf surmasi balrogin Kaksi tornia -romaanissa ja -elokuvassa, Gondolinin puolustajat onnistuivat päihittämään kokonaisen lauman balrogeja – ennen kuin menehtyivät itse.

Tuorin ja kumppanien pakomatka Gondolinista Sirionin suistoalueelle kesti yli vuoden. Gondolinin tuho esittelee yllättävästi myös Legolas Viherlehden, Puun huoneen haltiasoturin, joka onnistui pakenemaan salaista käytävää pois Gondolinista.

Oliko tämä sama Legolas, joka kunnostautui myöhemmin sekä Hobitissa että Sormusten Herrassa? Eipä sentään. Synkmetsän haltiakuninkaan poika ei voinut olla mukana Gondolinin taistelussa.

Tolkien viritteli ensimmäiseen Keski-Maa-tarinaansa surullisia sankaritarinoita toisensa perään. Olivatko kovat kohtalot suoraan verrannollisia hänen asetovereihinsa, jotka juoksivat Sommessa saksalaisten konekiväärien ja tykkien eteen, kuten Tolkien-elokuvasta voi päätellä?

yubupcupcxh31

TOLKIENIN VELKA muinaisskandinaavisia kansanrunoja kohtaan on vertaamattoman iso. Kalevala-rinnastuksia tulee vastaan tämän tästä.

Väinämöisellä oli kanteleensa, Ulmolla näkinkenkäsoittimensa. Molempien härveleiden tarkoitus oli sama: lumota kuulijansa maagiseen uneen tai todellisuuteen:

”Siihen puhaltamalla ja soittamalla pitkillä sormillaan loihti Ulmo syviä säveliä, joiden taikuus oli suurempaa kun yksikään toinen soittoniekka oli koskaan saanut aikaan harpulla tai luutulla, lyyralla tai huilulla tai kielillä tai jousella. [–] Se, joka on kerran kuullut Ulmon näkinkengät, kuulee niiden soiton kuolinpäiväänsä asti, ja sen tuli myös Tuor tuntemaan.” (s. 47–48)

Teoksen päähenkilöllä Tuorilla oli muuten harppu, jota hän kantoi mukanaan matkoilla!

 

Arvostelu on julkaistu huomattavasti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä kesällä 2019.