Tolkun miehen värikäs elämä: Veikko Huovinen

Avainsanat

book review, Eero Marttinen, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Tero Liukkonen, Veikko Huovinen, Virke

Veikko Huovinen. Kuva: Harri Nurminen.

Tero Liukkonen: Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997. 196 s.

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies. Veikko Huovisen elämä. Into 2018. 342 s.

Kirjailija Veikko Huovinen (1927–2009) täytti keväällä 1997 70 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Suomen Kirjallisuuden Seura julkaisi tuolloin kirjallisuustieteellisen tutkimuksen Huovisen kaunokirjallisesta tuotannosta. Tutkimuksen takana oli porvoolainen tutkija ja kirjailija Tero Liukkonen (s. 1960).

Liukkonen sisällytti tutkimukseensa 26 Huovisen teosta, jotka oli kirjoitettu vuosina 1950–1995. Kirjailijan koko tuotanto käsittää yli 40 teosta. Liukkosen tutkimuksesta oli jätetty pois Huovisen näytelmät, päiväkirjat, artikkelit, erätarinat sekä pamfletit.

Kirjallisuudentutkijana Liukkonen hyödynsi eklektisesti monenlaisia näkökulmia ja tutkimusotteita. Lopputulos oli varsin sirpaleinen ja hajanainen. Monenkirjavien näkökulmien sovittaminen yhdeksi juontevaksi tarinaksi oli vaikeaa. Tuotteliaan kirjailijan teostuotannon haltuunotto yhdellä kertaa ei sekään ollut helppo tehtävä.

Liukkonen käytti hyväkseen asiantuntijalausuntoja koskien Huovisen tuotantoa. Sekundaarilähteiden kirjoittajien joukossa oli niin sanomalehtien päivänkriitikoita kuin yliopistojen kirjallisuudentutkijoita. Huovis-tutkijana Liukkonen onnistui verraten hyvin kokoamaan synteesin Huovisen teoksista eri aikoina esitetyistä argumenteista.

Asiantuntijalausuntojen kautta tutkija Liukkonen yritti selvittää erityisesti, millaisina Huovisen teokset oli aikoinaan vastaanotettu. Tutkimuksen keskeinen metodologinen painotus, joka ei kuitenkaan tuotu selvästi näkyviin, lienee ollut reseptioteoriassa.

Liukkonen käytti myös paljon tekstialaa esitellessään Huovisen tuotannon sisäisiä ja ulkoisia intertekstuaalisia suhteita. Kirjallisista esikuvistaan Huovinen nosti itse esille varsinkin Pentti Haanpään ja Ilmari Kiannon.

Deskriptiivistä tutkijanotetta tavoitellut Liukkonen ei ollut tutkimiensa teosten suhteen kovinkaan kriittinen. Ennemminkin päinvastoin.

Tekstijaksot, jotka ylistivät Huovisen kirjallisia ansioita ja innovaatioita varsin vuolaasti, kertoivat jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta ”suurta neroa” kohtaan.

Veikko Huovinen oli kuitenkin ollut kirjailijana äärimmäisyyksien mies, joka varmasti herätti lukijoissaan yhtä paljon vihaa kuin ihastuksen tunteita. Selkeästi ambivalentin kirjailijakuvan piirtäminen olisi siksi ollut paikallaan.

Huovisen tuotantoon ja varsinkin sen vastaanottoon liittyi voimakkaita ristiriitoja, joiden ohittaminen esimerkiksi neromyyttiin vetoamalla oli todellisuuden tarkoituksellista vääristämistä.

Tero Liukkonen. Kuva: Karjalainen.

Liukkosen Huovis-tutkimuksen ansiona voi pitää sitä, että tutkija kirjoitti verraten hyvää yleiskieltä. Näin ollen tutkimustekstiin saattoi melko vaivattomasti perehtyä kuka tahansa Huovisen teoksista kiinnostunut henkilö riippumatta tämän kirjallisuustieteellisestä koulutuksesta.

Käsikirjamainen kokoomateos oli suureksi hyödyksi tuleville Huovisen tuotannon tutkijoille. Teos antoi konkreettisen pohjan myöhemmin esille nousevien havaintojen pohtimiseen jo esitettyjen argumenttien synteesiä vasten.

Huovis-tutkimus toi myös esiin paljon kiintoisia faktoja Huovisen tuotannon takaa. Sotkamolaiskirjailijan asennetta yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaihtuviin maailmanaikoihin nähden kuvattiin heuristisena eli kekseliäänä. Kuriositeettina mainitaan, että kirjailija muun muassa keksi erääseen novelliinsa salmiakkikoskenkorvan kauan ennen Alkoa.

Liukkonen kysyi loppupäätelmissään, oliko Huovinen nähtävä sellaisena junttimaisena populistina, joka vuosikymmenestä toiseen yritti keksiä tuoretta sanottavaa urbaanista yhteiskunnasta sivussa eläville yksilöille.

Perusteellisen tutkimustyön jälkeen Liukkonen päätyi toteamaan, ettei tällainen asenteellinen lähtökohta kertonut koko totuutta.

Huovinen oli nimittäin ollut  enemmän leikittelijä, uuden kokeilija, paljon aikaansa edellä. Tässä suhteessa hän oli samanlainen kirjailija kuin Aleksis Kivi tai Pentti Haanpää. Vai oliko tutkijan viljelemää neromyyttiäkö tämäkin?

Tosiasia kuitenkin on, että moni-ilmeistä ja monenlaista kokeillutta Huovista on ollut varsin vaikea kategorioida yhden tyylisuunnan tai kirjallisuudenlajin alle. Toinen Huovisen elämäkerturi oli Kainuun Sanomien pitkän linjan kulttuuritoimittaja Eero Marttinen (s. 1943), joka julkaisi keväällä 2018 kiintoisan elämäkertateoksen suuresta idolistaan.

Hiljaisen hymyn mies oli rakenteeltaan kuin lehtijuttusarja. Teos perustuikin pitkälti Marttisen Kainuun Sanomiin kirjoittamiin uutisiin ja artikkeleihin.

Huovinen oli Marttisen mukaan tolkun mies, joka käsitteli tolkun asioita. Pentti Haanpään ohjetta noudattaen Huovinen käsitteli vaikeitakin asioita huumorin avulla.

Tolkku-sanan kainuulainen merkitys paljastui Marttisen teoksesta.

Tolkku merkitsee uutteraa, ahkeraa, sanoissaan ja teoissaan tunnollista ja asioistaan huolta pitävää. Tolkun synonyymi on esimerkiksi jämerä.

Metsänhoitaja Huovinen ponkaisi kirjalliseen julkisuuteen 1952 täysosumallaan Havukka-ahon ajattelija. Komean uran aikana syntyivät muun muassa kirjat Veitikka, Lampaansyöjät, Joe-setä, Hamsterit, Koirankynnen leikkaaja ja Lentsu.

Merkille pantavaa on, ettei Havukka-ahon ajattelija ponnahtanut saman tien kuuluisuuteen. Julkisuuspommi jytkähti vasta, kun lausuntataiteilija Eino Hyyrynen alkoi lukea romaania radiossa.

Huovisen kirjailijanlaadun perustaksi Marttinenkin nosti kolmikon Kivi, Haanpää ja Kianto. Varsinkin Ilmari Kianto nousi Marttisen teoksessa monesti esille. Kiannon suuri esikuva painoi Huovisen hartioita kuin viitta loppuun saakka.

Hiljaisen hymyn mies lähti liikkeelle kirjailijan lapsuudesta ja väritti koko matkan Huovisen kuolemaan saakka.

Marttisen kuvaamana Huovinen oli hyvin herkkä taiteilija. Hän vaihtoi välillä kustantajaakin lähes hetken mielijohteesta, mutta kirjoitti myöhemmin sekä Otavalle että WSOY:lle.

Hilkka-vaimo työskenteli hammaslääkärinä. Huovisilla oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2006).

Huovisen huumori, luonnonkuvaukset ja yhteiskuntakritiikki olivat lukijoille tärkeitä vuosikymmenien ajan. Kirjailijan suhteellisuudentaju kesti menestykset ja menetykset.

Huovisen elämän raskain vaihe osui vuoteen 2006, kun mieleltään sairas Pekka-poika riisti hengen itseltään. Aihetta sivusi kirjailijan viimeinen kirja Pojan kuolema (2007).

Huovinen oli erittäin tarkka journalistien kanssa. Marttiseen hän luotti alusta asti. Se näkyi elämäkerran lukuisista vuoropuheluista, jotka olivat avoimia ja suorasukaisia.

Kainuulaiskirjailijan viittaa Huovinen ei halunnut päälleen. Luokittelut tuntuivat hänestä muutenkin vääriltä.

Huovinen oli tyylitajuinen satiirikko, joka osasi terävästi ennakoida yhteiskunnallisia muutoksia. Hänestä maailma oli täynnä naurunaiheita: niitä piti vain osata katsoa.

Vahinko vain, että Huovisen lennokkaat yhteiskuntasatiirit jäivät Konsta Pylkkäsen varjoon. Lopulta kirjailija taipui yleisönsä edessä ja kirjoitti Havukka-ahon ajattelijalle jatko-osan 2004.

Häntä ymmärrettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Useita kirjallisuuspalkintoja pokannut Huovinen sai 1999 professorin arvonimen. Hänellä todettiin haimasyöpä 2009, johon sitten meni.

Marttisen kirjaa olisi toivonut toimitettavan hieman tiiviimmäksi. Muuten sujuvaa tekstiä silpoi iso joukko lehtileikkeitä, joista jotkut olivat useiden sivujen mittaisia. Teoksessa olevista lukuisista valokuvista useimmat olivat toimittajan itsensä ottamia.

Kirjailijan omintakeiset tokaisut maailman menosta olivat Marttisen teoksen parasta antia.

Eero Marttinen. Kuva: Into Kustannus.

Kirjoituksen pohjalla olleet arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa ja Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.

 

Risto Isomäen kolmas scifi-teos sisälsi ekologiaa ja kauhufantasiaa

Avainsanat

book review, Risto Isomäki, Satakunnan Kansa, science fiction, suomalainen kaunokirjallisuus

Risto Isomäki.

Risto Isomäki: Pimeän pilven ritarit. Kirjayhtymä 1997. 335 s.

TIEDETOIMITTAJA Risto Isomäki (s. 1961) on ollut pitkään kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia tieteiskirjailijoitamme. Hän aloitti scifi-tuotantonsa 1991 debytoimalla novellikokoelmalla Kristalliruusu. Isomäen ensimmäinen tieteisromaani Gilgamešin tappio ilmestyi vuonna 1994. Molemmat teokset saivat merkittäviä palkintoja sekä Suomessa että ulkomailla.

Romaani Pimeän pilven ritarit (1997) kertoi saastuneesta ja ylikansoitetusta maapallosta sekä erikoisjoukoista, jotka lähetettiin ulkoavaruuteen torjumaan uhkaavia komeettapilviä.

Torjuntaretket olivat tuloksellisia, mutta hengenvaarallisia. Aniharva romaanin lukuisista retkikuntalaisista palasi takaisin kotiin.

Viisinäytöksisen ja loistavasti rakennetun avaruusoopperan tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, aikaisimmillaan 40 vuoden päähän nykyhetkestä.

Tässä mielessä Pimeän pilven ritarit poikkesi olennaisesti Isomäen aikaisemmista teoksista, joissa aikasuhteet olivat suunnattomasti laajempia. Esimerkiksi Gilgamešin tappion loppunäytös tapahtui vasta 80 miljardin vuoden kuluttua!

Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään synkkää luettavaa.

JO TUOHON aikaan vakiintuneeseen tapaansa Isomäki sijoitti lennokkaat tapahtumat ja henkilöt lähinnä anglosaksiseen maailmaan.

Amerikkalaiset astronautit lentelivät sukkuloillaan avaruuden halki ja törmäsivät outoihin merkkeihin, jotka antoivat aihetta epäillä uusien elämänmuotojen olemassaoloa. Aiemmista voimakkaista fantasiatunnelmista Isomäki oli siirtynyt aimo askelin lähemmäksi reaalitodellisuuden kuvausta.

Romaania kirjoittaessaan Isomäki oli ollut jo pitkään mukana erilaisissa ympäristö- ja kehitysmaaprojekteissa ympäri maailmaa. Ekologiset kysymykset olivat siksi lyöneet vahvan leiman Isomäen kaunokirjalliseen tuotantoon.

Viihteellisistä painotuksistaan huolimatta Pimeän pilven ritarit oli perussävyltään ja tapahtumiltaan varsin synkkää luettavaa. Romaanihenkilöt eivät voineet mitenkään estää Maapallon ekologisia katastrofeja ja saastumista.

Deterministinen eloonjäämistaistelu kärjistyi epäonnisella avaruusmatkalla painajaismaiseksi räpeltämiseksi. Toivottomuus lieneekin ollut tuolloin Isomäelle vahva metafyysinen katsantokanta.

Romuluksen sielu: Dostojevski, Shakespeare, Churchill

Avainsanat

esseet, F. M. Dostojevski, galaktinen runousoppi, podcast, Romuluksen sielu, runousoppi, Warelia, William Shakespeare, Winston Churchill

Seuraavista linkeistä voit kuunnella otteita teoksestani Romuluksen sielu – Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkaajille. Warelia julkaisee teoksen 5.3.2020 Vammalassa, 11.3 Porissa ja 16.3 Ulvilassa.

Fjodor Dostojevski: klikkaa tästä.

Winston Churchill: klikkaa tästä.

William Shakespeare: klikkaa tästä

Romuluksen sielun voit ostaa kätevästi täältä.

 

Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle

Avainsanat

author interview, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, high fantasy, Katri Alatalo, spekulatiivinen fiktio, Virke

Katri Alatalo.

Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja Katri Alatalo (s. 1985) julkaisi keväällä 2019 kuudennen romaaninsa Ikuisesti, siskoni (Gummerus). Seuraavassa on kirjailijahaastattelu, jonka tein seuraavana syksynä.

Katri opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopistossa, eli samassa paikassa, jossa hän on aikoinaan opiskellut äidinkielen opettajaksi.

Alatalon teokset ovat tyylilajiltaan ns. korkeafantasiaa (high fantasy), joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ikuisesti, siskoni edustaa myös tätä genreä.

Katri on kirjoittanut myös enemmän kauhuun, scifiin tai maagiseen realismiin luokiteltavia tekstejä.

– Nautin siitä, jos onnistun hieman vaihtelemaan tyyliä ja tekstin ääntä erilaisissa tarinoissa: joskus suoraviivaisempaa seikkailua, joskus runollisempaa kielellä leikittelyä, joskus synkintä mahdollista kauhutunnelmaa ja joskus jopa huumoria! Kyllästyn helposti, joten vaihtelu on tärkeää.

Ikuisesti, siskoni on luokiteltavissa kelttifantasiaksi.

IKUISESTI, SISKONI ei liity millään tavoin Katrin muihin teoksiin.

Kirjailijan ensimmäiset kolme kirjaa muodostivat Mustien ruusujen maa -trilogian. Tämän jälkeen Katri julkaisi vielä novellikokoelman Älä riko pintaa, joka sijoittuu trilogian kanssa samaan fantasiamaailmaan.

Seuraava romaani Käärmeiden kaupunki sijoittuu aavikkomaailmaan, ja Ikuisesti, siskoni taas on luokiteltavissa kelttifantasiaksi. Teoksessa on vaikutteita Skotlannin historiasta ja maisemista.

– Kun saa teoksen valmiiksi, tekee monesti mieli kirjoittaa seuraavaksi jotain ihan muuta. Siitä kumpua tarve sijoittaa tarinoita jopa erilaisiin fantasiamaailmoihin. Toisaalta teksteissä on paljon yhteisiäkin asioita, esimerkiksi teemoissa.

– Joskus tuntuu, että kirjailijana yrittää aina vain pohtia vastauksia samoihin kysymyksiin eri sanoilla. Esimerkiksi kasvuun ja perhesuhteisiin liittyviä teemoja on toistunut minulla usein.

Katri haaveili kaunokirjailijan urasta jo seitsemänvuotiaana. Koulussa hänellä oli aina tosi kannustavia äikän opettajia, oikeastaan jokaisella kouluasteella.

– Lukioikäisenä ja parikymppisenä suorastaan häpeilin ja salailin kirjoitusharrastustani. Se tuntui nololta ja järjettömältä, enkä pitkään aikaan kehdannut sanoa ääneen edes silloiselle poikaystävälle, että haaveilin kirjan julkaisemisesta.

Katri on itse kirjafani eikä fanita varsinaisesti kirjailijoita. Useimmiten hän lukee kirjat vain kerran.

– Yritän tietoisesti välttää, ettei tulisi liian vahvasti vaikutteita yhdeltä suunnalta. Minulle tärkeitä ovat olleet kuitenkin ainakin Ursula K. Le Guinin, Robin Hobbin ja Patricia A. McKillipin fantasiakirjat, myös kielellisesti ja tyylillisesti.

Kotimaisista tekijöistä Katriin ovat vaikuttaneet muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Ilkka Auer ja Helena Waris.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

IKUISESTI, SISKONI oli Katrille kaikkein raskaimman prosessin takana.

– Halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta ja panostaa kieleen niin paljon kuin ikinä osaisin. Se vaatikin paljon hiomista. Yritin myös päästä syvälle teemoihin kuolemattomuudesta, syyllisyydestä ja yksinäisyydestä.

– Kävi niin, että samalla kun laitoin päähenkilöni koville ja laitoin hänet kokemaan suuria tunteita laidasta laitaan, jouduin itsekin aika syviin vesiin! Taakkaa lisäsi se, että romaani vaati monta muokkaus- ja uudelleenkirjoituskierrosta.

Katri kirjoitti vuonna 2014 artikkelin ”Onko fantasialla tulevaisuutta?”, joka julkaistiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemassa Kummallisen kirjoittajat -oppaassa. Hän tallensi tekstiin silloiset ajatukset fantasiagenrestä ja ehkä omasta urastaankin.

– Siihen juttuun voi olla hauska palata vuosien päästä ja katsoa, ovat teesit edelleen voimassa.

Katri on kirjailija, joka opettaa sivutyökseen. Hän opiskeli aikoinaan Jyväskylän yliopistossa suomen kielen opinnot opettajalinjalla. Hän on koukussa kirjoittamiseen, koska se on niin tehokas tapa päästä flow-tilaan ja hetkeksi täysin irti omasta mielestä, huolista jne.

– Kun kirjoittaa, pystyy todella unohtamaan itsensä hetkeksi! Muuten tulisin aika kiukkuiseksi.

Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10-20 liuskaa viikossa.

KIRJOITUSPROSESSIT OVAT VAIHDELLEET eri teosten kohdalla.

– Kirjailijana olen suunnittelija: tykkään suunnitella ensin ja kirjoittaa sitten. Yritän oppia koko ajan lisää. On tosi tärkeää että kirjoitusprosessi on joustava ja että työkalupakissa on erilaisia keinoja testata eri tekstien kanssa.

Usein jonkinlainen alkukuva saa kirjoitusprosessin käyntiin ja lentoon. Ikuisesti, siskoni -romaanin kirjoittaminen käynnistyi, kun Katri näki mielessään yhtäkkisen kuvan punatukkaisesta naisesta lumimyrskyssä, selässään kaksi miekkaa ristikkäin.

– Pyörittelen helposti alkukuvaa mielessäni jopa pari vuonna, ideoin ja teen taustatyötä. Suunnitelmavaiheessa suunnittelen draaman kaarta. Jaan tarinan ensin kolmeen näytökseen, ja sitten saatan kirjoittaa synopsiksen tai tehdä lukulistan.

Kun prosessi lähtee liikkeelle, Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10–20 liuskaa viikossa aamupäivisin. Iltapäivisin hän suunnittelee ja luonnostelee seuraavan päivän tekstiä.

– Minulla lukee aina kalenterissa kirjoitusajat ja mitä lukua tai kohtausta kirjoitan sinä päivänä. Merkkaan ne siis kalenteriin ihan kuin mitkä tahansa työtehtävät. On ihanaa nähdä, kun tekstiä alkaa syntyä.

Ikuisesti, siskoni -teoksen editointi kesti puolitoista vuotta.

– Kirjoitin kässäriin melkein 50 % uutta tekstiä, tiivistin paljon, vaihdoin aikamuotoa, säädin kaikkea mahdollista. Lopuksi oikoluku ja taiton tarkistus, jolloin päästin pilkunviilaaja-persoonani esiin – ja nautin siitä tosi paljon!

Katrista tuntuu, että liikaa lukuenergiaa kuluu siihen omien tekstien muokkausvaiheeseen ja siihen, kun lukee muiden käsikirjoituksia tai opiskelijoiden tekstejä.

– Äänikirjat ovat onneksi tuoneet ikään kuin lisää lukuaikaa. Silloin kun ei jaksa enää lukea-lukea, voi kuunnella kuitenkin vielä. Tänä vuonna yritän suorittaa Helmetin haastetta. Saa nähdä onnistuuko. Ainakin vielä olen jäljessä tavoitteesta.

Kirjan julkaisussa täytyy kaikkien tähtien olla kohdallaan.

KATRILLE SPEFI ja fantasia antavat ainakin teoriassa mahdollisuudet mihin vain. Aina on jotakin uutta, mitä voisi keksiä, sekä uusia ”entä jos”-kysymyksiä, joita pohtia.

– Voisin kirjoittaa realistisiakin tarinoita, jos löytäisin niihin sopivia ideoita. On outoa, että jos yritän kirjoittaa perhesuhteista tai muusta arkisesta, sinne aina hiipii mukaan jokin kummitusjuttu tai vastaava. Spefi-elementti antaa tarinaan jonkinlaisen lisätason, ylimääräisen ulottuvuuden, josta tykkään.

Katri haaveilee nuortenromaanisarjan kirjoittamisesta, mutta saapa nähdä, tuleeko sellaista jonain päivänä.

– Jo romaanin kasassa pitäminen on haasteellista, saati sitten laajan sarjan! Tällä hetkellä haluan kirjoittaa nykyaikaan sijoittuvaa, urbaania tarinaa, jossa on mukana vähän kepeyttä ja seikkailullisuutta. Se voisi olla vastapainoa Ikuisesti, siskoni -romaanille.

Katri on ollut hyvin tyytyväinen yhteistyöhönsä Gummeruksen kanssa. Kirjailijana hän on oppinut, että jokainen teksti alkaa aina nollasta ja sekä teoksen valmistuminen että sen julkaisu ovat aina epävarmoja.

– Tuntuu, että kirjan julkaisussa täytyy olla kaikki tähdet kohdallaan: juuri oikea hetki, oikea kässäri ja oikea kustantamo. Kaikkein tärkeintä on, että teos löytää tiensä oikeiden lukijoiden käsiin.

Ikuisesti, siskoni on onnistunut koskettamaan lukijoita.

– Siinä vaiheessa kun joku paljon lukeva ihminen kertoo, että tarina onnistui vaikkapa menemään ihon alle, se tuntuu kirjailijana ihan huikealta. Erityisesti lämmittää, kun on tullut positiivisia kommentteja kirjan kielestä ja henkilöistä.

Haastattelu on julkaistu lyhennettynä Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.