Avainsanat

, , , , , , , , ,

Tuija Takala palkittiin selkokielisistä kirjoistaan Selkokeskuksen Seesam-palkinnolla Turun kirjamessuilla 2019.

Tuija Takala: Vanhat runot, uudet lukijat. Avain 2020. 111 s.

HELSINKILÄINEN ÄIDINKIELEN opettaja, selkokirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala on sijoittanut uusimpaan kirjaansa Vanhat runot, uudet lukijat kolmisenkymmentä vanhaa suomalaista runoa ja niille nykysuomennetut versiot.

Mukana on runoja muun muassa Aleksis Kiveltä, L. Onervalta, Eino Leinolta, Aino Kallakselta ja Elias Lönnrotilta. Runoilijoista on mukana myös selkokieliset esittelyt.

Runot uusine versioineen ja selityksineen vievät reilut 80 sivua.

Teoksessa on parinkymmenen sivun alkusanat, joissa kirjoittaja muun muassa perustelee vuolaasti kirjaprojektiaan, kertoo monipuolisesti valitsemiensa runojen kielestä ja erittelee maailman muutostekijöitä, jotka on mahdollista nähdä runoissa.

Oppikirjailija tulee esiin runojen takaa.

TYYLIT JA AIHEET vaihtuvat, mutta runo pysyy. Takala osoittaa monin tavoin, että vanhojen runojen ajattomat aiheet on mahdollista siirtää uusille lukijoille.

Kokoelman vanhimmat runot ovat 1800-luvun alusta, nuorimmat 1940-luvulta.

”Olen valinnut kirjailijoita, jotka ovat olleet suomalaisille tärkeitä. Mukana on mös runoja tai kirjailijoita, jotka kertovat jotain omasta ajastaan.” (s. 9)

Takalan teoksessa näkyy hänen taustansa oppikirjailijana. Varsinkin teoksen alkuosassa lukija saa hyvän perehdytyksen muun muassa runokielen lukemiseen ja runoissa käytettävien kirjallisten keinojen ymmärtämiseen.

Takalan lyhyt teos on täynnä yleissivistystä.

SELKOKIELI TEKEE kirjoittajan mukaan vanhoista runoista kuin koruja, joita arkeologit löytävät vanhasta haudasta.

Vaikka runoista on kulunut ajan saatossa pois monta hienoa yksityiskohtaa, runoista näkee silti ajatuksen ja tunteen, ne kaikkein kestävimmät elementit.

Monet Takalan valitsemista runoista ovat todella haastavia kääntää nykysuomeksi. Selkokirjailija onnistuu kuitenkin työssään vähintään kohtuullisesti.

Takala on esimerkiksi pukenut uusiin kuosiin Eino Leinon Hymyilevän Apollon, Jaakko Juteinin Laulun Suomessa ja J. L. Runebergin Maamme-laulun.

Puhumattakaan Leinon Laulusta onnesta, jonka ensimmäinen säkeistö menee Takalan tulkinnan mukaan näin:

”Jos jollain on onni, / hänen täytyy se piilottaa. / Jos jollain on aarre, / hänen täytyy se peittää. / Ja hänen täytyy olla vain / yksin onnellinen / ja yksin täynnä iloa.”

Vanhat runot, uudet lukijat on täynnä sellaista yleissivistystä, että oksat pois! Ja tietysti myös pala latvaa.