Suomi uusiksi vuorokaudessa

Avainsanat

economy triller, Helsingin Sanomat, Helsinki, jännitysromaanit, romaanit, Satakunnan Kansa, trilleri, Tuomas Niskakangas

Tuomas Niskakangas. Kuva Jonne Räsänen/ Otava 2020.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 523 s.

HELSINGIN SANOMIEN politiikan ja talouden toimittaja Tuomas Niskakangas (s. 1980) debytoi 26.1.2021 lähitulevaisuuden Suomeen liittyvällä komealla esikoisromaanillaan Roihu. Tiiliskiven päähenkilönä on itse Suomen pääministeri, 35-vuotias Leo Koski.

”Päivä kerrallaan. Ehkä hän selviäisi myös tästä päivästä, kuten oli jotenkin selvinnyt kaikista pääministerikautensa 188 tähänastisesta päivästä.” (s. 15)

Taloustrillerin ajankuva liittyy lähitulevaisuuteen. Yksi vuorokausi riittää kääntämään Suomen päälaelleen.

Miljöinä vaihtelevat muun muassa Säätytalo, Valtioneuvoston linna ja pääministerin virka-asunto Kesäranta.

Dystooppinen Helsinki on täynnä kummallisuuksia ja hyytäviä näkymiä. Esimerkiksi Korkeasaareen on muodostunut Suomen suurin kodittomien yhdyskunta.

HENKILÖKUVAUKSESSA Niskakangas on vapaampi. Romaanihenkilöille ei löydy reaalisia vastineita.

Poliittinen äärivasemmisto on Roihussa organisoitunut populistisen vasenliikkeen alle. Uudeksi puheenjohtajaksi kaavaillaan Emma Erolaa, nuorta ja karismaattista naispoliitikkoa.

Vaalea ja räväkkä Erola on kuin ilmetty Laura Huhtasaari. Onko oikeistokoalition valtakausi päättymässä?

Yksinäinen suojelupoliisi ajautuu pelivelkoihin. Hänet houkutellaan tekemään salaisia toimeksiantoja ”kansakunnan perimmäisen edun nimissä”.

Kuka on häntä höykyttävä salaperäinen Peregrino, jonka vaikutusvalta tuntuu ulottuvan aina ylimpään poliisijohtoon saakka?

Henkilökuvauksessaan kirjailija lähtee reippaaseen liioitteluun kuin konsanaan Ilkka Remes.

Leo Kosken boheemi oppi-isä Pontus Ebeling on Suomen rikkain mies. Koski saa poliittisten toimittajien joulujuhlasta petikumppanikseen ”Suomen kuuluisimman toimittajan” Vilma Variksen, joka vaanii poliittisia broilereita kuin naarastiikeri.

Roihun ylväs talousteoria on silkkaa Marxia. Pääomavirrat ovat kääntyneet ruokkimaan eriarvoisuutta entistä voimakkaammin. Köyhemmän kansanosan vahva vastareaktio on vain ajan kysymys.

Koronapandemiaa on seurannut Suuri Puhkeaminen, hirvittävä talouskriisi, joka oli vienyt monelta suomalaiselta työt ja käyttövarat. Roihun Suomessa ei ole irtisanomissuojia eikä kunnon sosiaalitukia.

Monipolvisen tapahtumasarjan seurauksena Niskakankaan Suomessa mellakoidaan hetken päästä ulkomaiden tyyliin. Romaanin loppua kohti tulee enenevästi myös ruumiita.

Lukuromaanina Roihu on jännittävä, sujuvakielinen, viihdyttävä ja vetävän yksityiskohtainen. Ajoittain jopa hauskakin.

Roihu on näyttävä osoitus ammattimaisesta kirjoittajanotteesta. Niskakangas on tehnyt hienon jännitysromaanin, jossa on mukana aimo annos yleissivistävää asiatietoa maantieteestä, historiasta kuin erilaisista talousteorioistakin.

Tuire Malmstedtin hieno dekkari Lasitarha puistattaa lapsensieppauskuvillaan

Avainsanat

dekkari, Jyväskylä, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuire Malmstedt

Kirjailija Tuire Malmstedt. Kuva: Helena Nyman.

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. 361 s.

PIEKSÄMÄKELÄISEN dekkarikirjailijan Tuire Malmstedtin (s. 1974) neljäs rikosromaani Lasitarha aloittaa uuden sarjan, jonka keskiössä ovat toisistaan melkoisesti poikkeavat rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso. Tapahtumat sijoittuvat harjujen kaupunkiin Jyväskylään.

Matilda ja Elmo tarkkailevat toisiaan romaanin läpi, kun käynnistyy heidän ensimmäinen yhteinen keissinsä tutkia kaupunkilaispojan katoamista. Matilda ensin ihailee työpariaan, mutta sitten hän huomaa tämän pinnan alla olevan jotain todella synkkää:

”Ehkä tämä työ tekee meistä tällaisia, Matilda pohti itsekseen, vaikka tiesi tasan tarkkaan, että pelkkä työ ei muokannut ihmistä niin vahvasti. Työ oli vain kansi, jonka alle voi peittää kaiken muun.” (s. 66)

Lasitarha sisältää puistattavia lapsensieppaustapauksia, joiden välillä on vuosien ajanjakso.

Elmo, entinen muusikko, on kantanut lapsesta asti synkkää salaisuuttaan mielensä päällä. Lähes 30 vuotta kadonnut kasvinkumppani Henri kolkuttaa tunnolla jatkuvasti. Päästyään poliisiksi kotikaupunkiinsa Elmo päättää selvittää tapauksen perin pohjin.

Myös Matildalla on painolastinsa, jotka tekevät hänestä hiljaisen ja monesti oudosti käyttäytyvän kollegan.

AIKOJA SITTEN kadonneen Henri-pojan Lilja-äiti on tärkeä romaanihenkilö. Hän on kuuroutunut musiikinopettaja, joka elää omassa hiljaisessa maailmassaan. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi taakkaa, Liljalla on muistisairas mies, joka elelee hänkin omassa todellisuudessaan.

Näyttämölle astuu lapsen oloinen hahmo, jotka puhuu Herrastaan, löytäjästään ja pelastajastaan. Kuka on tämä suuruus, joka pitää huolta kadonneista lapsista?

Raamatunlauseet toimivat lukujen mottoina. Varsin pessimistiset sävyt kulkevat teoksen läpi.

Suomen Dekkariseura palkitsi vuonna 2018 Tuire Malmstedtin vuoden parhaasta esikoisdekkarista Pimeä jää.

Malmstedtin neljäs dekkari on taattua kirjailijantyötä: kielellisesti toimiva, rakenteeltaan harkittu ja tyyliltään viimeistelty lukuromaani piinaavien dekkareiden ystäville. Jännitettä lisääviä juonenkäänteitä tulee vastaan useasti. Sitä vastoin räväkkää toimintaa romaanista ei löydy.

Malmstedt on kyennyt muuttamaan romaanihenkilöiden menneisyyden painolastit puhutteleviksi tunnelmakuviksi. Myös ihmismielen pimeyteen kirjailija kurkistaa jälleen verraten onnistuneesti.

Tuija Takalan metsäiset tarinat sisälsivät hioutunutta runokieltä

Avainsanat

book review, maaginen realismi, metsä, novellit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tuija Takala, Virke

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Novelleja. Avain 2021. 106 s.

SUOMEN KIELEN opettajan ja selkokirjailijan Tuija Takalan kertomuskokoelma Niin metsä vastaa sisältää 13 selkokielistä novellia. Monimuotoisissa teksteissä on mukana jopa sähköpostiviestejä.

Novelleissa metsällä on tärkeä rooli paitsi miljöönä, myös myyttisenä salaperäisten voimien pesäpaikkana. ”Kotona on joskus yksinäinen olo, metsässä ei koskaan” (s. 8). Metsässä vastaan voi kävellä yllättäviä kulkijoita, sellaisiakin, joihin ihminen ei haluaisi törmätä.

Myös maaginen realismi sävyttää Takalan novelleja. Tekstit vaikuttavat ensin runoilta, mutta runolle tyypillisiä aukkokohtia ei sitten löydykään. Rivit ovat lukemisen helpottamiseksi lyhyet kuin sanomalehtitekstissä.

Takalan novellihenkilöt ovat usein hiljaisia, itseensä kääntyneitä ja sosiaalisissa suhteissaan pidättyväisiä. Avausnovellissa ”Hirveä hetki” pieni ja ujo nainen löytää metsästä paikan, jossa häntä ei pelota lainkaan ja jossa on tilaa hengittää. Joskus metsäretkeen menee viisi minuuttia, joskus koko päivä. Nainen ihmettelee, miksi muut ihmiset eivät sinne eksy edes vahingossa.

Sitten eräänä päivänä nainen huomaa katsovansa silmästä silmään hirvilaumaa ja joutuu vastaavan pelon valtaan kuin ihmisten keskellä.

”Treffit”-novellissa poika etsii netistä naista, joka voisi harkita yhteiseloa rehellisen, luonnossa liikkuvan ja hyvää ruokaa rakastavan miehen kanssa. Hän löytää naisen, jolle kaikki nämä ovat tärkeitä. Mutta tutustuminen tuottaa naiselle pettymyksen. Mies ei olekaan puhunut totta. Mitäs nyt eteen?

Tuija Takala.

TAKALA tunkeutuu hauskasti arkoihin aiheisiin kuten lasten tunne-elämään.

Juuso-tonttu on pihapiirin mystisin asukas, jolla pieni poika vie herkkujaan syötäväksi. Veikeässä tarinassa joulukuusesta pojat lähtevät innokkaasti etsimään kuusta metsästä. Sitten he alkavat pohtia metsää ja puita enemmänkin, ja koko projekti saa toisen luonteen.

Novellissa ”Metsä peittää” 16-vuotias tyttö matkustaa mummunsa luokse kauas maaseudulle. Kun laturi on jäänyt kotiin, tytön on pärjättävä jumalanselän takana neljä viikkoa ilman puhelinta.

Mummu panee tytön tekemään talon töitä ja vie mukanaan mustikkametsään. Metsässä mummu puhuu metsänpeitosta, maailman isoimmasta peitosta puiden päällä. Sen pudotessa yöllä taivaasta metsän päälle kuu nukuttaa puut.

”Ihminen voi joutua metsänpeittoon. Kai se on jotain sellaista, että metsä peittää ihmisen, piilottaa hänet ja pitää itsellään.” (s. 39)

Metsänpeitossa ihmisen ajantaju hämärtyy ja yhteys muuhun maailmaan kaikkoaa. Mystinen voima osoittaa, että metsä on kuitenkin suurempi ja vahvempi kuin ihminen, vaikka tämä voimiensa tunnosta monesti kuvittelee toisin. Metsä tarvitsee ihmistä paljon vähemmän kuin ihminen metsää.

Toisinaan kirjailija osoittaa ihmisen ja puiden suhteen olevan sittenkin symbioottisen. Kauneimmillaan tämä tulee esille ”Pihlaja”-novellissa, jossa maalaisnainen elää koko elämänsä sama pihlajapuu ikkunansa alla. 

Takala kuvaa monessa tarinassa parisuhdeongelmia, mököttämistä, riitelyä ja riitojen sopimista. Monesti luonto eli metsä nousee keskeiseen rooliin arkisen kohtauksen huippuhetkessä. Pariskunnat ovat usein kypsään ikään ehtineitä, elämää nähneitä ja toisiinsa tottuneita.

Tuija Takalan novellien selkokieli tuo mukanaan kiintoisan kaunokirjallisen elementin. Pelkistetty ja tiivistetty ilmaisu selvine sanoineen on hioutunutta kuin kirkas runokieli.         

Hitaan kirjoittamisen lumo

Avainsanat

Cicero, kirjeet, Sofia Tolstaja, Terhi Rannela, tietokirjallisuus, Virke

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto 2021. 168 s.

KIRJAILIJA Terhi Rannelan (s. 1980) tietoteos Kirjeiden lumo tähyää kirjeiden, muistiinpanojen ja muiden hitaasti kirjoitettujen tekstien maailmaan. Miltä tuntuu vastaanottaa itselle kirjoitettu, käsin tehty viesti nykyaikana, jolloin sähköinen viestintä on voimissaan?

”Hyväntahtoisesta kirjeestä harva pahoittaa mielensä. Jokainen meistä voi vähentää yksinäisyyttä huomioimalla enemmän toisia ihmisiä. Läheltä on helpoin aloittaa. Ette usko, millaista riemua tunsin, kun eräs naapurini viimein vastasi tervehdykseeni kolmen vuoden kuluttua.” (s. 54)

Kirjeen lumoa eritellessään Rannela kaivaa esiin kulttuurihistoriaa lavealla skaalalla ja osoittaa kirjeiden kirjoittamisen kulttuurihistoriallisen merkityksen. Historiallisessa katsauksessa korostuu Cicero, jonka kirjeet ovat säilyneet verraten hyvin muihin antiikin kirjailijoihin verraten.

Antaapa hän muutaman vinkinkin kirjeiden kirjoittamiseen. Niihin lomittuvat mestareilta, muun muassa Lewis Carrollilta, napatut ohjeet. Kirjoitusvinkkien lomassa Rannela jakaa ison määrän elämänhistoriaansa ja kertoo myös ystävistään Suomessa ja ulkomailla.

Vanhat kirjeet toimivat näyteikkunoina menneisyyteen. Kirjoittaja on usein vastaanottajalleen auki paljon syvemmin kuin päiväkirjoissa tai varsinkin elämäkerroissa, jotka on tarkoitettu laajemman yleisön luettaviski. Kirjeet voivat olla myös painostavia. Muistelepa Urho Kekkosen kuuluja myllykirjeitä!

Rannela kuvaa paljon myös päiväkirjakirjoittamista. Esimerkeistä tärkeimmäksi nousevat Leo Tolstoin puolison Sofia Tolstajan lukuisat päiväkirjat. Niissä on tallennettuna paitsi Tolstoiden vaikea avioliitto, myös aimo annos Venäjän keisarikunnan historiaa.  

Terhi Rannela. Kuva: Laura Vesa.

TIETOTEOKSENA Kirjeiden lumo on varsin sekavaa luettavaa. Kirjoitusote on kuitenkin raikas, myönteishenkinen ja piristävä.

”Hitaan kirjoittamisen lumo” olisi sopinut paremmin nimeksi kirjalle, joka käsittelee kirjeiden lisäksi monia muitakin hitaan kirjoittamisen muotoja.

Rannela suhtautuu kirjeiden kirjoittamiseen romantisoivasti. Kaikilla viime vuosituhannella syntyneillä on kokemusta käsin kirjoitetuista kirjeistä. Haluaisimmeko tämän tradition siirtyvän lapsillemme ja varsinkin lapsenlapsillemme?

Nostalgiahakuisuus on Rannelasta itsen suojaamista. Hän uskoo jääräpäisesti kirjeiden ja käsin kirjoittamisen paluuseen.

”En äänekkääseen vallankumoukseen, mutta ainakin pienimuotoiseen mielenosoitukseen.” (s. 20)

Aikana, jolloin sähköposti, WhatsApp, Messenger ja tekstiviestit ovat korvanneet käsin kirjoitetun kirjeen, mustekynän tuoksu on tullut kirjoittajalle rakkaaksi. Alkaapa Rannela jossakin kohtaa eritellä jopa lempikyniään. Toisaalla hän pohdiskelee postilaatikon ja postimerkin kehitystarinoita.

Kätevää triviaalitietoa satelee joka aukeamalla. Tiesitkö, ettei 39 % yli 16-vuotiaista suomalaisista käytä lainkaan somea? Pitäisikö olla huolissaan?

Nelikymppinen Terhi Rannela on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu parikymmentä teosta. Korpukseen mahtuu muun muassa historiallisia romaaneita, luovan kirjoittamisen oppaita, elämäkerrallisia teoksia ja nuortenkirjoja. Outokummussa syntyneen Rannelan edellinen teos oli omaelämäkerrallinen Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (2020).

Tapio Meri runoili kuolemattomasta rakkaudesta

Avainsanat

book review, Latinalainen Amerikka, lintubongaus, ornitologia, Pori, rakkausromaanit, romaanit, Satakunnan Viikko, Tapio Meri

Kimalaiskolibri (Mellisuga helenae) on maailman pienin lintu. Se painaa noin 1,6 grammaa (vähemmän kuin sentin eurokolikko) ja on 5,7 cm pitkä.

Tapio Meri: Kimalaiskolibri. BoD 2021. 439 s.

PORILAISEN lintuharrastajan Tapio Meren (s. 1941) autofiktiivinen esikoisromaani Kimalaiskolibri ilmestyi toukokuussa 2021.

Tosipohjainen romaani kertoo hätkähdyttävän tarinan vanhemmalla iällä syttyneestä rakkaudesta, joka saa lopulta hyytävän lopun.

Meren kaltainen, kaksi kertaa eronnut porilaismies on 67-vuotias, kun hän aloittaa vakavan suhteen itseään yli 30 vuotta nuoremman meksikolaisen lentokenttävirkailijan kanssa. He tapaavat toisensa sattumalta Mexico Cityn lentokentällä. Rakkaus syntyy ensi silmäyksellä.

Mira-nimen saanut nainen haluaa nähdä Suomen revontulet ja saapuu Tapion houkuttelemana lopulta Suomeen. Revontulet jäävät näkemättä, mutta sen sijaan Tapion ja Miran sydämet lämpenevät toisilleen tulisesti. Lopulta Mira saa maassaololuvan, ja hän avioituu Tapion kanssa.

Kimalaiskolibri-nimike viittaa kirjailijan lintuharrastukseen, jota on kestänyt nuoruudesta asti.

Ennen kohtaamistaan Miran kanssa Tapio tekee lintujen perässä pitkän matkan Latinalaiseen Amerikkaan Silja-nimisen naisen kanssa ja vierailee muun muassa Kuubassa. Se on ainoa maa, jossa tavataan kimalaiskolibri (Mellisuga helenae), maailman pienin lintulaji.

Kuubalainen vapaustaistelija Che Guevara on Tapion idoli, joka hänkin kaipasi vapauteen koko ikänsä. Kun Guevara käytti energiansa Kuuban poliittisten olojen muuttamiseen, Tapio suuntaa vapaudenkaipuunsa linturetkiin eri puolille maailmaa.

Lintubongari Yyterissä. Kuva: Elli-Mari Sulonen.

KIMALAISKOLIBRISSA Tapio vie Miransa Porin ja Merikarvian parhaisiin lintujen bongauspaikkoihin. Samalla mies ja nainen tutustuvat toisiinsa kuin harvinaisiin lintulajeihin.

Mira käy Porissa suomen kielen kursseja ja opiskelee samalla kokiksi. Tulevaisuus näyttää aukeavan kuin aavan meren selkä.

Meren romaanissa on höysteenä melkoinen määrä havainnollista seksikuvausta. Minäkertojan henrymillermäinen sänkypuuhastelu asettaa romaanin lopun kauhean tragedian omiin mittasuhteisiinsa.

Kimalaiskolibrin lopussa Mira näet menehtyy nopeasti etenevään sairauteen, ja Tapio jää jälleen yksin. Seksin lisäksi kertoja kuvaa paljon maisemia eri puolilla maailmaa:

”Torilla tuona keväisenä huhtikuun päivänä oli auto, josta myytiin lihapiirakkaa, yksi kalakauppias ja pari sekalaista tavaraa kauppaavaa myyjää. Torin ympärillä olevat pysäköintipaikat olivat kuitenkin täynnä, yhdellä sivustalla tyhjät linja-autot lähtivät ja myös tulivat lähes tyhjinä. Koko toria kuristi kadun varsien lähes värittömät kerrostalorumilukset.” (s. 249)

Rakkaus ei kuitenkaan kuole rakkaan kuollessa. Tapio päättää kirjoittaa Mirastaan kirjan.

Kimalaiskolibri tavoittaa koskettavasti sekä rakkauden lämmön että sen hurjan hinnan. Kaunis tarina on ansainnut yli 400-sivuisen muodon.

Tapio Meri. Kuva: Heikki Westergård.

Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snow’n nuoruudesta

Avainsanat

Helene Bützow, Nälkäpeli, science fiction, spekulatiivinen fiktio, Spin, Suzanne Collins, The Hunger Games

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Nälkäpeli-sarja. Alkuteos The Ballad of Songbirds and Snakes (USA 2020). Suom. Helene Bützov. WSOY 2020. 601 s.

AMERIKKALAISKIRJAILIJA Suzanne Collins (s. 1962) aloitti kirjallisen uransa vuonna 1991. George R. R. Martinin tavoin hän toimi vuosia televisio-ohjelmien käsikirjoittajana ennen kaunokirjallista uraa.

Kun Martin teki TV-draamaa, Collins käsikirjoitti lastenohjelmia. TV-työn ohessa Collins tuotti ns. Nälkäpeli-trilogian (2008–2010), jonka osia on myyty yhteensä yli sata miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Kirjasarja sovitettiin neliosaiseksi elokuvasarjaksi.

Tapa tai tule tapetuksi. Se on jälleen Nälkäpelin hinta viime vuonna ilmestyneessä ja suomennetussa prequel-romaanissa Balladi laululinnuista ja käärmeistä.

Romaani jatkaa Matkijanärhen synkkyyttä. Huumoria on hyvin vähän. Uutuusromaanin tapahtumat sijoittuvat 60 vuotta ennen ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan otteluita.

Collinsin sankarikuvassa hyvikset ovat marttyyreja ja pahikset brutaalin kuoleman arvoisia. Ruumiita tulee tässäkin romaanissa kasapäin.

Presidentti Coriolanus Snow (Donald Sutherland) elokuvasta Vihan liekit (2013). Valokuva: Murray Close/AP.

PÄÄHENKILÖNÄ on tulevana pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow, joka vaikuttaa 18-vuotiaana hyvin sympaattiselta. Miehen todellinen luonne on vasta kehitysasteella.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä alkaa vauhdikkaasti.

Järjestyksessä kymmenes Nälkäpeli on alkamassa. 12 vyöhykkeen tribuutit ja näiden ohjaajat nimetään. Tribuutteja pidetään eläintarhan häkissä odottamassa Nälkäpelin alkua. Sitten peli lähtee käyntiin, ja ihmisiä kuolee lähes joka aukeamalla mielikuvituksellisilla tavoilla.

Vyöhykkeen 12 tyttötribuutti Lucy Gray Baird käyttää käärmeitä muita tribuutteja vastaan, laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä huomion ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tytön tutoriksi Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa määrätään Coriolanus Snow, jonka ensivaikutelma Lucysta voisi olla positiivisempikin. 

Pienikokoinen, musiikkia harrastava tyttö vaikuttaa ensi alkuun melko epätodennäköiseltä voittajaehdokkaalta. Snow haluaa kuitenkin tribuuttinsa voittavan, koska hän tienaisi samalla itselleen stipendin yliopistoon. Sitten Lucy ja Coriolanus vielä rakastuvat toisiinsa.

Lucyn koskettavista balladeista tulee romaanin kantava voima. Balladi laululinnuista ja käärmeistä osoittaa havainnollisesti, miten Nälkäpeli kehittyi sellaiseksi julmaksi TV-otteluksi kuin myöhemmässä trilogiassa.

Collinsin Nälkäpeli-kirjat ovat sisällöltään viihdyttäviä YA-kirjoja, vaikka ovat lähtökohtaisesti aika synkkää luettavaa. Kirjailija hallitsee hyvin sekä problemaattisen henkilökuvauksen, utopistisen miljöön rakentelun että koko ajan kiristyvän jännityskerronnan.

Nälkäpeli ei uutuusromaanissa ole vielä niin suosittu mediatapahtuma kuin myöhemmin Katnissin ja Peetan osallistuessa siihen. Balladista laululinnuista ja käärmeistä tulee kehitysromaani, jossa etsitään sitä polkua, jolle ajauduttuaan Coriolanuksesta tulee aika myötä vertaansa vailla oleva pahispresidentti. Hän aloittaa kyllä jalosti, mutta sitten politiikka turmelee hyvän miehen.

Helene Bützovin (s. 1955) loistavaa suomennosta täytyy kehaista, vaikka se on tehty nopealla aikataululla. On hienoa, että spefi saa tällaisia suuruuksia kääntäjikseen. Bützov on suomentanut Collinsin kirjojen lisäksi muun muassa Kazuo Ishiguron ja Philip Pullmanin teoksia.

Kirjailija Suzanne Collins. Kuva: The New York Times.

Silvia Hosseini vierittää Sisyfoksen tavoin suuria ja pieniä kiviä

Avainsanat

Albert Camus, book review, esseet, Jane Austen, Saara Turunen, Silvia Hosseini, Virke

Silvia Hosseini. Kuva: Katri Saarela.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021. 238 s.

Äidinkielen opettajana ja monipuolisena tietokirjoittajana työskennelleen Silvia Hosseinin (s. 1982) loistava esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) oli todellinen tapaus ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Uutuuskokoelma Tie, totuus ja kuolema esittelee jälleen yllätyksellisen ja eri esseemuotoja taitavan kirjoittajan.

Albert Camus paljastuu Hosseinin lempikirjailijaksi jo esipuheessa. Tie, totuus ja kuolema on hiottu painavista ja kevyistä aiheista, kuin kirjoittaja olisi kantanut erilaisia taakkoja harteillaan kuin Camus’n esittelemä muinainen Sisyfos.

Hosseini on matkustellut aina tilaisuuden tullen ulkomailla, paennut kylmyyttä, pimeyttä ja merkityksettömyyden tunnetta. Hän pohtii hiilijalanjälkiä, ihmisoikeuksia, historiallisia anekdootteja, kodin merkitystä. Kirjailija tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin laulurunoudesta, joten muusikon runoja on päässyt esseiden väleihin.

Sisilian-matkakuvauksen yhteydessä Hosseini lukee intohimoisesti Andrea Camillerin Montalbano-romaaneja, erityisesti Terrakottakoiraa (1996), jossa kuvattu rikollisuus ja korruptio rappeuttavat Sisiliaa edelleen. Tästä esseisti jatkaa Jack Kerouacin Matkalla-romaanin (1957) maskuliinisten ilmentymien ääreen. Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813) äärellä hän pohtii muun muassa parisuhteen sosioekonomista merkitystä.

Hosseini osoittaa sormella monia nykykulttuurin osia, jotka hyväksytään ilman sen suurempaa miettimistä karvoineen kaikkineen. Esimerkiksi: ”Somejätit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla, minkä hämmästyttävän moni hyväksyy.” (s. 85)

Esseisti antaa satikutia monille klassikkokirjailijoille syyttäen heitä pinnallisuudesta, väärästä aiheenkäsittelystä tai jopa tylsyydestä. Viimeksi mainittuun syyllistyi esimerkiksi Dostojevski, sitä edelliseen Anton Tšehov.

Kokoelman alkupuolella kirjailija pohtii avoimesti suhdettaan feminismiin. Siitä on tullut länsimaissa valtavirtaa, ja samalla feministinen ajattelu on meemiytynyt letkautuksiksi, joiden merkitykset eivät ole avautuneet kaikille käyttäjilleen.

Hosseini ei ymmärrä nykyistä tapaa lukea kirjoja etsien identtisiä samastumiskohteita. Niin kuin lukemisen ainoana tarkoituksena olisi löytää itsensä ja aikansa. Esseistin mukaan merkittävä kaunokirjallisuus nousee tämän yläpuolelle taajuudelle, joka on arkielämän aistimusta syvempi, selittämättömämpi ja häkellyttävämpi.  

Hosseinin esseistä ainoastaan kaksi on julkaistu aiemmin. ”Menestyksen ammattilaisten” varhainen versio ilmestyi 2014 Nuoressa Voimassa ja ”Etsivä löytää” Imagessa 2019.

Hosseini antaa raikuvasti kyytiä Saara Turusen näytelmälle Medusan huone, jonka hän näki tammikuussa 2020 Kansallisteatterissa. Näytelmä ”kauniista sisustuksestaan huolimatta kaikui tyhjyyttään”. Turunen oli puolustavinaan naistaiteilijoiden työn arvoa, mutta Hosseinin mukaan hän suhtautui näytelmässään vähätellen kanonisoitujen naiskirjailijoiden suorituksiin.

Varttumisvuodet Itä-Helsingin lähiöissä ovat opettaneet Hosseinille muutakin kuin gettokatseen.

Hosseini kritisoi monesti ja hartaasti feminismikirjoittelun nykymuotoja varsinkin somessa. Keskustelualustojen pöyristymistä ja leiriytymistä suosivat algoritmit vievät keskustelua väärään suuntaan. Esseistiä ihmetyttää monien feministeiksi itseään kutsuvien ehdoton usko ideologiansa oikeellisuuteen, joka ei kavahda historian etenemistä.

”Siksi en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja. Hyödynnän feminismiä ajattelussani, teksteissäni ja elämässäni – kuten hyödynnän humanismia, biosentrismia, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia.” (s. 87)

Hosseini näpäyttää lukijaansa uskomasta kaikkea muslimeihin liittyvää panettelua. Euroopan olisi jo aika tunnustaa velkansa arabialaiselle viisaudelle ja luovuudelle. Esimerkit hän kaivaa sisilialaisen Syrakusan historiasta ja nykypäivästä. Joskus kaupunkia rikastaneen arabikulttuurin kuulee enää vain vaimeina kuiskauksina.

Esseisti kirjoittaa muste roiskuen unelmaduuniharhasta, jota hän pitää länsimaalaisten ongelmana. Yhteiskunta ei tulisi toimeen osaavia lähihoitajia, hitsaajia, asentajia tai siivoojia. Kulttuurisesti heitä ei kuitenkaan arvosteta, mikä näkyy ennen muuta palkkauksessa.

Tästä onkin lyhyt matka puhua nykyesseistien mieliaiheesta eli pääoman merkityksestä 2020-luvun ihmiselle. Henkevästi Hosseini ottaa esimerkit Jane Austenin maailmasta ja kurottaa katseensa nykyhetken ohi Suomen lähitulevaisuuteen.

Hosseinin kokoelman tekstit ovat muodoltaan monipuolisia. On kirjeitä, matkakuvia, historiaa, tapauskuvauksia. Välillä mennään hyvin salonkikelpoisesti, toisaalla taas roisilla otteella.

Kokoelman loppua kohti aiheet muuttuvat rajummiksi ja ampuvat jo yli.

Hosseinin tekstiin pääsee helposti kiinni. Hän ei yritä olla vaikeatajuinen, ollenkaan. Se on iso plussa, samoin aiheiden yllätyksellisyys. Esseisti Hosseinin kanssa ei koskaan tiedä, mitä sivunkäännöstä seuraa.

Silja Frangén kirjoitti romaaniksi Olga Nordblomin selviytymistarinan

Avainsanat

historialliset romaanit, Pori, Rauma, romaanit, Satakunnan Kansa, Silja Frangén, Sunkirja, Ulvila

Silja Frangén: Olga. Sunkirja 2021. 440 s.

”KAIKKI töllistelivät häntä kunnioittavasti. Olga oli muuttunut. Hän tuntui vanhemmalta kuin ennen. Opettajakin tuli ulos. Olga meni lähemmäs tervehtiäkseen. Opettaja otti hänet vastaan lämpimästi. Oikein tuli halaamaan, vaikka se ei ollut mitenkään tapana.” (s. 31)

Ulvilalainen Silja Frangén (s. 1938) julkaisi marraskuussa aikuislukijoille suunnatun esikoisromaaninsa Olga. Muhkea ja sujuvakielinen lukuromaani kertoo tosipohjaisen kertomuksen porilaissyntyisestä Olga Nordblomista (o.s. Lehtinen; 1902–1991), jonka elämässä löytyy jopa seikkailuromaanin aineksia.

Seikkailuromaania Frangén ei ole kuitenkaan kirjoittanut, vaan elämäkertaromaanin.

Silja Frangén julkistustilaisuudessa Ulvilan kirjastossa 9.11.2021. Kuva: Katja Nivala.

OLGA alkaa vuodesta 1912, jolloin nimihenkilön isä hukkuu Kokemäenjokeen. Nelikymppinen leski jää yksin kahdeksan lapsen kanssa.

10-vuotias Olga joutuu lopettamaan koulunkäyntinsä, josta hän pitää kovin. Hänet lähetetään piikomaan Ulvilaan Trumetarin tilalle, jossa kuluu hetki jos toinenkin. Sieltä Olga siirtyy parempiin hommiin Puuvillatehtaalle, jossa hän oppii nopeasti antelijaksi ja kankuriksi.

Vuoden 1918 sodan myötä Olga joutuu lähtemään Raumalle, johon hän työllistyy sokerileipuriksi. Kontion leipomosta tulee hänen työpaikkansa vuosiksi.

Raumalla tyttö tapaa Alin, ja perheeseen syntyy monta lasta. Mies menehtyy sokeritautiin, ja niin Olga kokee äitinsä kohtalon.

Hän käy läpi kolme sotaa ja selviytyy hienosti mullistusten keskellä. Usko Jumalaan on turvapaikka moninaisten ahdistusten ja koettelemusten keskellä.

Olgan työt ovat aina olleet raskaita ruumiillisia töitä. Työn ja lapsilauman lisäksi häntä painaa velkataakka talokauppojen myötä.

Hienoina hetkinä lastensa ympäröimänä Olga huomaa, kuinka elämä saattaa olla täydellistä. Vielä täydellisemmäksi se muuttuu, kun osaa nähdä tulevaisuuteen, ennakoida tulevien tapahtumien kulkua. Siinä asiassa usko tulee suureksi tueksi Olgalle.

”Olga näki ja hyväksyi sen, että elämän rikkaus, sen köyhyys ja puute, olivat sitä varten, että ne jaettaisiin lähimmäisten kanssa. Köyhyys ja puute loppuisivat vasta, kun nekin opittaisiin jakamaan. Jakaminen vähästään oli elämän rikkaus.” (s. 170)

Olga sisältää kosolti koskettavaa kerrontaa. Kirjailijan elämänkokemuksen ääni on kirkas. Frangén on valikoinut monenlaista kokeneen henkilön elämästä ne asiat, jotka ovat ratkaisseet kohtalon, selviämisen ja tulevat päivät.

Silja Frangénilla on kertojan lahja, joka korostuu juuri romaanikirjailijana. Hän on aiemmin julkaissut lastenromaanisarjan, kuvakirjan ja lapsille suunnatun tietokirjan.

Toivasten värikäs nojatuolimatka Latinalaiseen Amerikkaan

Avainsanat

book review, Latinalainen Amerikka, matkakirjallisuus, Pirjo Toivanen, Reijo Toivanen, Satakunnan Kansa

Reijo ja Pirjo Toivanen.

Pirjo Toivanen: Salsaa ja mojitoa. Kuvat Reijo Toivanen. Stresa 2021. 192 s.

PORILAISTAUSTAISEN maailmanmatkaajan Pirjo Toivasen uutuusteos Salsaa ja mojitoa esittelee Toivasten retkiä Latinalaiseen Amerikkaan vuodesta 2010 nykypäivään. Rehevästi kirjoitetun matkakirjan on kuvittanut kirjailijan aviomies Reijo Toivanen.

Matkahaaveet kehittävät kuplia vatsanpohjaan. Vuosia ulkomailla asuneet Toivaset eivät ole kokeneet ongelmaksi hypätä tuosta noin vain lentokoneeseen ja matkata useammankin tunnin päässä odottavaan kohteeseen.

Vuonna 2010 Toivaset jäivät töistään sapattivapaalle ja alkoivat miettiä matkakohteita. ”Ei mikään ole yhtä hauskaa kuin pyöritellä maapalloa kirjoituspöydällä.”

Tästä seurasi matkoja Meksikoon, Argentiinaan, Pääsiäissaarille, Costa Ricaan, Peruun, Chileen, Brasiliaan, Kuubaan, Costa Ricaan ja Kolumbiaan.

Latinalainen Amerikka paljastuu Toivasten kirjassa ihmeellisyyksien runsaudensarveksi. Vanhat intiaanikulttuurit saivat suomalaisista kunnon niskaotteen. Meksikossa Toivaset hullaantuivat atsteekkien ja mayojen historiasta ja Perussa inkojen ylväistä raunioista.

Mitä erikoisin kokemus oli tutustua Pääsiäissaaren kuuluisiin miespatsaisiin. Niitä rakensivat aikoinaan Gambiersaarilta soutaneet polynesialaiset alkuperäisasukkaat. Tänään Pääsiäissaarella on enemmän villihevosia kuin ihmisiä.

ANKEUTTAKIN löytyi monin paikoin.

Esimerkiksi Kuuba on kärsinyt vuosikymmeniä venäläisen talouden alamäestä ja USA:n kauppasaarrosta. Maahan eksyviltä turisteilta kärkytään ylimääräisiä lääkkeitä, vaatteita ja muita hyödykkeistä, runsaista vipeistä puhumattakaan.

Venezuelan ja Nicaraguan Toivaset ohittivat suosiolla niiden turvattomuuden vuoksi. Brasilian-retketkin jäivät yhteen Toivasten nähtyä Riossa aseellisen ryöstön keskellä katua.

Kuuban Havannassa kirjailija menetti kaulakorunsa ammattivarkaalle keskellä katua. Härski temppu vei Toivaset seuraavaksi tutustumaan paikallisen poliisilaitoksen tehottomaan toimintaan.

Toivasten omien matkakokemusten väliin löytyy runsaasti kiintoisaa paikallishistoriaa. Kirjailija muistelee eloisasti myös eri paikoissa asuneita kuuluisuuksia. Tätä kautta esimerkiksi Hemingwayn Havanna tai Nerudan Santiago aukeavat laveammassa valossa.

Pirjo Toivasen tekstin rinnalla aviomiehen kuvat nousevat keskiöön tämän tästä, ajoittain jopa tekstin ohitse täyttäessään suurimman osan aukeamasta.

Reijo Toivanen on kuvannut sekä suomalaisille tuttuja turistikohteita että eksoottisia yksityiskohtia. Kuvat tavoittavat hienosti kyseisen maan ominaispiirteitä sekä menneen ajan rientoa. Ensimmäiset kuvat ovat vuodelta 2010, viimeisimmät koronavuosilta.

Kuvissa tulee vastaan muun muassa kalastajia Havannan rantakadulla, veitsenteroittaja Buenos Airesin jalkakäytävällä, souturetkeläisiä Amazon-joella ja ihmisten suhteen erittäin arka ketsaali, suurin ja värikkäin Costa Rican paratiisilinnuista. Viimeksi mainitusta Toivanen nappasi kuvan kauko-objektiivilla.

Perun pääkaupunki Lima vaikuttaa pikkupaikkakunnalta ollakseen miljoonakaupunki. Kerrostaloja on hyvin vähän, ei metroa ja vain pari suurta tavarataloa.

Toivaset ovat asuneet Suomen ulkopuolella pysyvästi vuodesta 1995. Salsaa ja mojitoa on Pirjo Toivasen toinen tietokirja ja neljäs kirja.

Italiaan sijoittuva kuvallinen matkakirja Proseccoa per favore! tuli painosta 2018. Lisäksi Toivanen on julkaissut romaanit Pyhä paha perhe (2017) ja Siskoni Italiassa (2020).

Porilaistaustaisen Pirjo Toivasen muiden kirjojen tapaan myös uutuustietokirjan kieli on virheetöntä, selvää ja tiivistä.

Rosa Liksomin Väylä kuvaa mieliinpainuvasti suomalaisia sotapakolaisia

Avainsanat

historialliset romaanit, II maailmansota, John Steinbeck, Lapin sota, Lappi, romaanit, Rosa Liksom, Ruotsi, Satakunnan Kansa, sotaromaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 269 s.

ROSA LIKSOMIN (s. 1958) verevä romaani Väylä tuo esille suomalaisten pakolaisten kohtaloita Ruotsissa Lapin sodan aikana 1944–1945 ja sen jälkeen.

Suomesta lähti Lapin sodan aikana evakkoon Ruotsin puolelle noin 60 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia nautaeläimiä. Näiden koskettavan kohtalon äärelle kirjailija pysähtyy pitkäksi toviksi.

Väylän päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka pakomatkalle lähtiessään häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Tyttö etsii äitiään, joka on jo mennyt edeltä Väylän eli Tornionjoen ylitse.

Perheen miehet ovat lähteneet sotaretkelle kauas itään. Kertojan kaksosvelipuolet ovat jo tulleet takaisin puuarkuissa. Isä on sodassa edelleen.

Romaanin vahva meänkieli eli Tornionjokilaakson murre tuntuu ensin luotaantyöntävältä ja työläältä. Sitten murre alkaa tulla läheisemmäksi, samoin sitä käyttävät ihmiset. Samalla murteella Liksom kirjoitti myös edellisen romaaninsa Everstinna (2017).

Väylässä pakolaisia ovat kaikki, jotka ovat lähteneet Suomesta Ruotsin puolelle: miehet, naiset, lapset, kotieläimet.

Lehmät ovat lappilaisten aarteita, joita vaalitaan hellästi, myös vaikeuksien keskellä. Lehmät ja naiset ovat välillä Väylässä iloisesti sekaisin:

”Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan. Halasin jokasta lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrille, Martale ja Matilleki.” (s. 108)

Kohta huomaan jännittäväni, kuinka sorkkaeläimet mahtavatkaan selvitä kolkosta evakkoretkestä. Mirja-hiehon synnytystä kuvataan kuin ihmislapsen maailmaantuloa.

Rosa Liksom. Kuva: Otava.

LAPPILAISET luontokuvat ovat Liksomille tärkeitä. Aukeat tunturimaisemat saavat rinnalleen kuraisia maanteitä ja ankeita ihmisasumuksia.

Ruotsissa lappilaiset joutuvat kokoamisleireille ja karanteeniin. Kuolema ympäröi pakolaisia kuin kolea syystuuli. Leirissä kulkutaudit korjaavat runsaan sadon.

Kahden viikon pakollinen eristys venyy paljon pitemmäksi. Ankeat parakit tuovat joillekin mieleen venäläisten kolhoosit.

Karanteenin jatkuessa suomalaisten viha kasvaa, ja kauheilta välikohtauksilta ei säästytä. Vihan hedelmät kypsyvät samaan tapaan kuin John Steinbeckin klassikossa (1939). Välillä leirillä istutaan seuroja, joissa maaseutupappien jyrkät parannussaarnat jylisevät lappilaisten päiden ylitse.

Romaanikertoja vaikuttaa toisinaan pikkuvanhalta:

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.” (s. 155)

Tyttö kesyttää kaverikseen rotan, Aikilin. Äiti hyväksyy rotan lemmikiksi, toisin kuin leirin lapset. Aikilin kautta Liksomin monipuolinen ja antropomorfinen eläinkuvaus saa uuden ulottuvuuden.

Väylä on tyyliltään mitä rankinta realismia, jossa kajastaa toivon vahva kipinä. Päähenkilön tuima luonto on tulevan onnen tärkein takuumies.