Brittikirjailija Salman Rushdie Reutersin haastattelussa Lontoossa 14. huhtikuuta 2008. REUTERS/Dylan Martinez.
PERJANTAI-ILTA 12. elokuuta 2022 oli kaunis ja lämmin viettää mukavaa ehtoota ystävien kanssa kotipihalla. Kantaessani tarjoiluja pihalle lukaisin kännykästä nopeasti Hesariin tulleen uutisen. 75-vuotias Salman Rushdie oli puukotettu New Yorkissa.
Jokin puukko osui minuunkin. Tuntui kuin henki olisi salpaantunut.
Puolitoista vuotta sitten vietin lähes kaksi kuukautta Rushdien tapauksen parissa. Tuloksena syntyi 80-sivuinen essee viimeiseen kirjaani Abrahamin korpus.
Rushdie ei ole ystäväni, koska emme tunne toisiamme. Enemmän voisi puhua hengenheimolaisuudesta. Enkä varmaan ole ainoa, joka ajattelee samalla lailla kammottavan terroriuutisen äärellä.
Salman Rushdie joutui maailman valokeilaan helmikuussa 1989, kun Iranin kuolemansairas ajatollah Khomeini julisti hänelle fatwan eli kuolemantuomion edellisenä vuonna ilmestyneen romaanin Satanic Verses (suom. Saatanalliset säkeet) pohjalta.
Satiirisessa romaanissa ironisoitiin joitakin profeetta Muhammadin lausumia ja elämänvaiheita. Siitä ajatollah sai ponnen aloittaa vainon intialais-brittiläistä kirjailijaa kohtaan. Täysin absurdi keissi kaiken kaikkiaan.
Rushdie joutui menemään maan alle kahdeksitoista vuodeksi. Iranin valtio perui myöhemmin tappotuomion, mutta tappajalle säädettyä yli 3 miljoonan dollarin tapporahaa ei ole vieläkään peruttu.
Salman Rushdie tuli tahtomattaan yksi huomatuimmista toisinajattelijoista maailmassa.
Kauhea viitta puettiin miehen päälle satiirisen romaanin vuoksi, jonka ei ollut tarkoitus olla vakavaa kritiikkiä islamia kohtaan. Meni vuosia, ennen kuin vainottu kirjailija alkoi esittää painokkaampaa erittelyä islaminuskon perusteista.
Rushdie kyseenalaisti tällöin varsinkin Koraanin tekstien alkuperän. Hän jyrähti monta kertaa muille muslimitaustaisille, millä selitetään se, ettei Muhammadin saarnoja ja Koraaniin merkittyä ilmestystä ollut kirjoitettu muistiin vasta kuin 800-luvulla, kun oli kulunut 200 vuotta profeetan kuolemasta.
”Kuka muistaisi sanatarkkaan Profeetan sanoja niin pitkän ajan?”, hän kysyi.
Rushdien puukotus on hyökkäys toisinajattelun ikonia vastaan. Rushdie jos kuka ui valtavirtaa vastaan monta vuotta. Hän sai ”projektiinsa” tukea ympäri maailmaa, mutta siitä huolimatta hän kauhoi yksin.
Rushdie perheineen pelkäsi monta vuotta tilannetta, joka tuli perjantaina. Julkinen esiintyminen yleisön edessä koitui kirjailijan kohtaloksi.
On surullista, että toisinajattelun ikoni saa maailmalla kyytiä. Olisiko Rushdieta pitänyt suojella ikuisesti, huolimatta siitä, kuinka raskaaksi se hänelle kävi? Hänen äänensä on ihmisen ääni, joka tarvitsee valtionsuojaa. Häntähän ei voinut laittaa todistajan suojeluohjelmaan amerikkalaisen elokuvan tavoin.
Suojelu sinänsä oli Salman Rushdielle yksi elämän raskaimmista asioista. Siksi hän päätti elää avoimesti sen elämän, joka hänellä olisi jäljellä.
Tuija Takala: Sormus. Selkoromaani. Avain 2022. 160 s.
HELSINKILÄINEN opettaja ja kirjailija Tuija Takala julkaisi heinäkuussa uuden selkoromaaninsa Sormus. Tässä kirjassa hän kuvaa neljää suomalaisnaista, jotka ovat samaa sukua. He elävät eri aikoina. Kirja alkaa 1000-luvulta ja päättyy nykyaikaan.
Sormuksen tarinat liittyvät rakkauteen kaikki. Ikuiset tunteet pyörittävät naisia, oli ajankohta tai historiallinen vaihe mikä tahansa. Rakkaus ei tule naisille helposti, vaikka heidän ympärillään pyörii miehiä välillä enemmänkin.
Tuija Takala on palkittu selkokirjailija, joka on tehnyt selkomukautuksia ja omia selkokirjoja. Takalan oma fiktio on ollut monipuolista. Sormus on episodiromaani, jonka neljä pitkää kertomusta liittyvät toisiinsa.
Kirjailija hallitsee historiallisen kuvauksen. Kieli on hänellä hallussa, ja lakoninen ilmaisu on tyylikästä. Sanat ovat Takalalle tärkeitä työvälineitä myös suomen kielen opettajana.
Tuija Takala on kiinnittänyt Sormuksessa huomiota varsinkin suomalaiseen yhteiskuntakuvaan, joka on tuhannen vuoden aikana tietysti muuttunut kovasti. Ihmismielessä muutosta ei näe samalla tavalla. Rakkausteema onkin hyvä näköalapaikka suomalaisen naisen mielenmaisemaan.
Nykyaikana Suomessa on enemmän maahanmuuttajia kuin ennen, ja tähänkin asiaan Takala puuttuu viimeisessä kertomuksessaan.
Kirjailija Tuija Takala. Kuva kirjailijan omasta blogista (tuijata.com).
ENSIMMÄISESSÄ tarinassa kerrotaan Talvikista, joka asuu veden lähellä vuonna 1021. Kylän tutuista miehistä kukaan ei kiinnosta Talvikkia aviomiehenä. Sitten nainen löytää uimapaikastaan viikinkimiehen, joka jää mieleen lähtemättömästi. Ulfin kanssa syntyy intohimoinen suhde, joka kestää hamaan tulevaisuuteen.
Toisessa tarinassa ollaan 1870-luvulla. Päähenkilö on Maria, joka on ollut naimisissa Juhanin kanssa jo kaksikymmentäviisi vuotta. Maria ja Juhani elävät onnellisina suomalaisen järven rannalla:
”Tämän järven rannalla ei ole paljon taloja, ja muut talot ovat kaukana. On tavallista, että täällä vaimo tai mies löytyy läheltä, ihan naapurista. Niin tapahtui myös meille.” (s. 65)
Kolmannessa tarinassa on päähenkilönä 1920-luvun alkua elävä Anna, joka on menettänyt sulhasensa ja veljensä sisällissodan aikana. Annan sulho ja veli liittyivät punakaartiin ja saivat siitä kuolemanrangaistuksen sodan loppuessa.
Anna löytää uuden sulhasen Toivosta, joka on häntä huomattavasti nuorempi. Hän kamppailee rakkautta vastaan ikään tiedon vedoten. Rakkaus on kuitenkin voimakkaampi kuin ikäero.
Viimeisessä tarinassa eletään kevättä 2022. Nuori päähenkilö Emma seurustelee ulkomaalaissyntyisen Amirin kanssa. Emma näkee erikoisia unia, jossa viikinki lähestyy järveltä. Kun hän kertoo tästä isoäidilleen, isoäiti kertoo hänkin nähneensä viikingin unessa.
Läheiseltä rannalta löytyy viikingin hauta. Isoäiti selittää, että viikinki tulee suvun naisten uniin, kun täytyy päättää sydämen asioita. Samaan suuntaan viittaa myös salaperäinen sormus, joka on kiertänyt suvussa naiselta toiselle vuosisatoja.
Tuija Takalan romaani on selkokielisenä hyvin helppolukuinen. Tarinankerronta onnistuu hyvin, ja jännittävät vaiheet seuraavat toistaan. Takalan romanttinen tyyli on kiintoisa. Lyhyin lausein hän saa esille isoja asioita. Sormuksen ulkoasu saa myös roimasti tyylipisteitä.
Aase Berg: Akka. Alkuteos Haggan (Ruotsi 2019). Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala 2020. 311 s.
RUOTSALAISRUNOILIJA Aase Berg (s. 1967) pitää itseään kirjallisena aktivistina. #metoo lienee mieltä runoilijaa lähimpänä, mutta saattaa häntä inspiroida taistelevaan kirjoittamiseen jokin muukin tendenssi.
Bergin kahden vuoden takaisessa Akka-suomennoksessa akka tarkoittaa montaa asiaa yhtä aikaa.
Päällimmäiseksi se on Thelma-nimisen päähenkilön itsestään löytämä toinen identiteetti. Akka on nainen, joka ei alistu patriarkaatin sääntöjen alle. Akka ei vaikene näkemistään vääryyksistä. Kun Akka analysoi tilanteen ja huomaa epäkohtia, hän toimii.
”En aio enää elää maailmassa, jonka olette luoneet. Palvelijana, tunneorjana ja seksileluna olen sukupolvien ajan oppinut kuuliaisuutta. Olen kiihko ja kylmyys. Tarkkailen kaikkea, tiedän kaiken. Ja aion hyötyä siitä.” (s. 7)
Akka on myös teonsana, akata. Varokoot piloille hemmotellut nynnymiehet akkaavan naisen edessä!
X X X X X
AASE BERG on yksi Ruotsin tärkeimmistä nykyrunoilijoista ja monitaitoinen kynänkäyttäjä. Akka on Bergin ensimmäinen suomennos, mikä sinänsä yllättää.
Esikoiskokoelma Hos rådjur ilmestyi 1997. Forsla fett (2002) asetettiin ehdolle Augustpriset-saajaksi. Seitsemän runokokoelman lisäksi Berg on kirjoittanut kaksi kirjallisuuskritiikkikirjaa ja Young Adult -romaanin Människoätande människor i Märsta (2009).
Autofiktiivisen Akka-romaanin runollisen proosan läpi kulkee kaksi linjaa, valoisa muisto ja sysipimeä linja. Lukijan tehtäväksi jää pohtia, kumpi on todempi.
Bergin alter ego Thelma on runoilija, joka elää alkoholistimiehen kanssa. Sitten hän tapaa Victorin, joka on hänkin naimisissa. He huomaavat rakastavansa toisiaan ja sopivat muuttavansa yhteen. Thelma on 43-vuotias, Victor kymmenen vuotta vanhempi.
Thelma pitää lupauksensa Victorille. Victor taas viivyttää eroaan niin kauan, että Thelma vakuuttuu olevansa pelkkä rakastajatar, Victorin piristäjä tämän sinnitellessä ankeassa avioliitossaan.
Elettyään yli kaksi vuotta toisen naisen elämää Thelma huomaa olevansa nobody jokaisella kenttäpuoliskolla. Hän ei ole mitään rakastettunsa elämässä. Kustantajalle Thelma on arvoton runoilija. Hänellä ei ole maahanmuuttaja- eikä lesbotaustaa – eikä hirveästi rahaa.
Vulkaaninen trauma panee lopulta Thelman mielen sekaisin ja herättää Akan, kulttuurisen anarkistin. Sehän ei voi olla jyrähtämättä. Akka tyhjentää pajatson ja siivoaa pöydän.
THELMA huomaa aina pitäneensä villeistä miehistä. Nemon kanssa hän oli kymmenen vuotta. Sitten Thelmalla oli H, entinen aviomies. Ei tämäkään puhdas pulmunen ollut, kaukana siitä. Thelman tragedia on siinä, että hän ei ole koskaan ollut tasavertainen rakkauskumppani kenenkään miehen kanssa.
Akka lukee haltioituneena itävaltalaisen Natascha Kampuschin kauheaa sieppausdokumenttia tämän elettyä kahdeksan vuotta psyykkisesti sairaan miehen vankina. Thelma kokee olevansa samanlainen uhri, joka väistämättä vetää tietynlaisia miehiä puoleensa.
Sitten Thelma hätkähtää. Natascha Kampusch onkin Victor, joka elelee pelosta hytisten vaimonsa tossun alla.
Ironisesti Akka on kerronnaltaan opettavainen teos. Oppikirjamaisia toistoja on paljon. Kerronta kiertää kehää eikä etene kronologisesti vaan edestakaisin. Kaaos kasvaa tällä tekniikalla isoksi, lähelle todellista kokoaan.
Noitaympyrän pauke kasvaa lopulta infernaaliseksi. Villi lemmenseikkailu johtaa ylilyönteihin ja sikalailmiöön, jossa äärimmäiset tunteet vuorottelevat.
SALARAKKAUDEN rinnalla porvarillinen avioliitto näyttäytyy kolkkotahtisena paritanssina, jossa vapautensa menettäneet riutuvat pikkuhiljaa tai julkiroihulla. Teerenpelin paljastaa ikivanha naisansa, josta romaanikertoja varoittelee tämän tästä kanssasisariaan.
Victorin vaimo on madonnahahmo, se ainoa oikea, jonka kanssa vannottiin pyhät valat. Kun Thelma lähtee valtapeliin madonnan kanssa, hän aavistaa nopeasti häviönsä:
”Te tiedätte, miten madonna ulvoo kärsiessään. Kyyneleet ovat valtaa. Silloin mies kokee tunteita ja haluaa olla kiltti ja kunniallinen. Ainakin kun ei petä toisaalla, silloin ei ole kyse omastatunnosta. Sitä mikä ei näy, ei ole olemassa. Näkyvä herättää miehen syyllisyydentunteet.” (s. 26)
Eikä mene kauan, kun Victor ilmoittaa lopettavansa suhteen Thelman kanssa. Sitten mies tulee tästäkin katumapäälle, yrittää sopia – ja laittaa kotvan kuluttua uudelleen välit poikki.
X X X X X
AKKA laajenee ennen puoltaväliä naisasiatutkielmaksi. Berg kirjoittaa väkivallan kuumeessa analyyttista aktivismia. Hän ottaa kantaa muun muassa #metoo-liikkeeseen syyttäen sitä yksisilmäisyydestä.
Thelma ei näe itseään niinkään patriarkaalisen kulttuurin uhrina vaan toimintahäiriönä: hän ei toimi siten kuin hänen odotetaan toimivan. Kanssasisaret eivät ole hänelle niin tärkeitä, että hän uhraisi itsekritiikkinsä. Hän ei suinkaan ole valmis mihin tahansa.
Yhteiskuntapamfletiksi olisin toivonut Akkaan mukaan enemmän huumoria. Bergin synkkenevä kolmiodraama ei naurata kertaakaan, ei edes hymyilytä.
Yksi romaanin mustista lopputulemista: uskottomuus pitää avioliittoja pystyssä.
Akan perustelut: vanhetessaan moni avioliitto muuttuu valliksi elämää vastaan. Mies tyytyy tylsään avioelämäänsä, kun saa pitää vaimon tieten rakastajatarta. Akan mielestä kaikki systemaattiseen uskottomuuteen perustuvat avioliitot pitäisi päästää tuhoonsa.
”Rakastajar on systeemin liukuvoidetta. Rakastajar ja madonna saavat jaetun ykköstilan Isin tyttöinä.” (s. 235)
Jyrki Kiiskinen. Kuva: Heini Lehväslaiho /Teos.
JYRKI KIISKISEN sanasto on rikas ja aiheen mukainen. Säväyttävä suomennos paukauttaa ruotsinkielisen alatyylin suosiolla omaan sävyynsä eikä peittele rosoja.
Itseään kommentoiva tarina on vaikea taiteenlaji. Epäuskottavalla kertojalla on moni asia prosessissa. Kliseitäkin satelee lukijan syliin. Mutta useimmiten Kiiskisen kieli on tuoretta ja eletyn makuista.
Romaanin lopussa Thelma/Akka kävelee kustantamoonsa ja lyö toimittajan eteen runokokoelman sijasta autofiktiivisen proosakäsikirjoituksen. Luettuaan sen kustannustoimittaja kehuu Thelman osuneen napakymppiin tyhjentävällä avioliiton ja luokkaerojen vaikutuksen ruumiinavauksellaan.
Victorin takaa ei löydy yhtä todellista miestä, vaan useiden yhdistelmä. Kertoja hyökkää henkilön sijasta kulttuuristen tuulimyllyjen kimppuun.
Akan suulla: demokratia edellyttää ihmisiltä kypsyyttä, jota näillä ei useinkaan ole.
Esimerkiksi ruotsalaista demokratiaa eivät uhkaa ruotsidemokraatit tai rappeutuvien taajamien tatuoitu roskaväki. Akan kertoja näkee suuremman uhan pikkuporvarillisissa, pilalle hyysätyissä kakaroissa, jotka eivät aikuisiällä pysty aikuisiin tekoihin.
”Elämä on leikki. Mutta vain jos on kyllin kypsä tietääkseen, että leikki on totisinta totta.” (s. 256)
Lukuromaaniksi aika lailla kamala teos päättyy kyyneliin. Mutta ne eivät ole Akan kyyneleitä.
VETUS Et NOVA 