Simo Frangén – Vanhankylän lahja suomalaisviihteelle

Avainsanat

Alivaltiosihteeri, author interview, books, Simo Frangén, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kuva: Maija Saari

Tamperelainen viihteen monitoimimies Simo Frangén on kuuluisa nakkilalaisista juuristaan. Mutta moniko tietää, että mies on aikoinaan syntynyt ja asunut pääosan lapsuudestaan Ulvilassa?

– Olen syntynyt Ulvilan Vanhassakylässä. Asuin siellä 11 vuotta, minkä jälkeen perheemme muutti Nakkilaan, Frangén kertoo.

Vuonna 1990 Tampereen yliopistolla tutustuneet Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka aloittivat Radiomafialla viikoittaisen huumoriohjelmansa ”Alivaltiosihteeri – Suomen virallinen ohjelma”. Koko kansan tietoisuuteen Frangén nousi 2000 visailuohjelmalla Maailman ympäri. Ohjelma saavutti korkeat katsojaluvut ja poiki Frangénille lukuisia palkintoja, muun muassa parhaan TV-esiintyjän Venla-palkinnon.

Simo Frangén viihtyy erinomaisesti nykyisessä kotikaupungissaan Tampereella. Onko Ulvilan juurille jäänyt Frangénin sukua?

– En koskaan muista, kuka on minulle mitäkin sukua ja missä he asuvat. Äitini asuu nykyisin Merikarvialla. Hänen kauttaan kuulin, että yksi tätini ja pari serkkuani perheineen asuu Ulvilassa.

Frangénilla on mittava kirjallinen tuotanto, joka koostuu lähinnä Alivaltiosihteeri-ryhmän kanssa tehdyistä hupailukirjoista. Alivaltiosihteerin julkaisemista lähes 10 000 sketsistä on koottu 22 kirjaa.

– Jotkut vanhojen ulvilalaisten opettajieni nimet ovat voineet vilahdella joissakin hupailuissamme, Frangén heittää.

– Tärkein teokseni on kuitenkin ex-avovaimoni Rosa Meriläisen kanssa kirjoittamani teos Nollasta ykköseksi (2007), koska se käsittelee maailmani tärkeimmän ihmisen eli poikani Fransin ensimmäistä vuotta.

Onko Frangén koskaan haaveillut kaunokirjailijan työstä tai urasta?

– Kyllä on käynyt mielessä kysymys, pitäisikö tehdä romaani. En ole kuitenkaan pohtinut kovin vakavasti kaunokirjallisia ajatuksia. On kivaa tehdä hommia monenlaisissa paikoissa: radiossa, televisiossa, livenä, kirjoissa, lehdissä ja äänilevyillä.

Frangén oppi lukemaan 4-vuotiaana. Muutettuaan Nakkilaan 11-vuotiaana hän alkoi lukea valtavasti ja luki kaikki Nakkilan kirjaston kirjat. Sittemmin lukeminen on jäänyt vähemmälle muiden harrastusten vuoksi.

Miksi muuten Simo Frangénista tuli juuri humoristi eikä esimerkiksi poliittinen toimittaja?

– Lopullisen potkun humoristin uralle antoi huumorilehti Pahkasika. Luin lehteä ensimmäisen kerran 1979, ja se iski päähäni kuin puolitoistametrinen halko. Asialliset kouluaineeni muuttuivat huumoriyritelmiksi. Vuonna 1983 pääsin Pahkasian avustajaksi. Minua viehätti Pahkasiassa muun muassa heidän mottonsa: ”Kerro meille, mikä on sinulle pyhää, niin teemme siitä pilkkaa seuraavassa numerossamme.”

Palindromit ovat tällä hetkellä lähellä Frangénin sydäntä. Syyskuun alkupuolella mies julkaisi Dave Lindholmin kanssa maailman ensimmäisen palindromilevyn nimeltä ”Tana! Hitit ihanat!”. Levyn 20 kappaleesta jokaisessa sanoitus on sama etu- ja takaperin.

Erityisterveiset ulvilalaisille lukijoille:

– Sain Vanhankylän koulussa toisella luokalla hymypoikapatsaan. Hymyilkää tekin itsellenne ja toisillenne! Kun hymyilette, muu keho luulee, että nyt on mukavaa, ja kohta koko keho on hyvällä tuulella.

SIMO JUHANI FRANGÉN

• 6. syyskuuta 1963 Vanhassa-Ulvilassa
• asunut Nakkilassa ja Tampereella
• koomikko, käsikirjoittaja ja juontaja
• Alivaltiosihteeri-huumoriryhmän jäsenenä julkaissut 22 kirjaa
• maisterintutkinto sosiologiasta (Tampereen yliopisto 1990)
• parhaan tv-esiintyjän Venla-palkinto ja kaksi parhaan miespuolisen tv-esiintyjän Telvis-palkintoa

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Ulvilan Seudussa lokakuussa 2017.

 

Mainokset

Dostojevskin elämän ja perinnön runsaudensarvi

Avainsanat

book review, F. M. Dostojevski, Kiiltomato.net, Martti Anhava, Pekka Pesonen, religion, Siltala, Tomi Huttunen, venäläinen kirjallisuus

Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.): Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Siltala 2017. 255 s.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuuluu venäläisen kirjallisuuden ja maailmankirjallisuuden klassikoiden eturiviin. Hänen vaikutuksensa psykologisen romaanin kehitykseen ja moderniin ihmiskuvaan vaikuttaa samanaikaisesti selvältä ja salaperäiseltä. Jotkut tutkijat pitävät häntä keskustelun yläpuolella olevana mestarina, mutta oliko hän sitä oikeasti? Mikä on kiistellyn klassikon merkitys nykylukijan kannalta Venäjällä ja muualla?

Edellä kuvattuihin kysymyksiin etsivät vastauksia Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -esseekokoelman neljätoista kirjoittajaa. Ansiokkaasti toimitettu teos perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran maaliskuussa 2015 järjestämään luentosarjaan.

Pietarilaiskirjailijan elämän ja tuotannon kuvaajana ja erittelijänä antologia on todellinen runsaudensarvi. Kirjoittajat kuvaavat asiapitoisesti, havainnollisesti, monipuolisesti ja jopa kiintoisasti Dostojevskin elämänvaiheita ja laajan kirjallisen tuotannon painotuksia.

Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää.

Kirjan toimittajista Martti Anhava (s. 1955) on tunnettu venäläisen kirjallisuuden suomentaja ja Tomi Huttunen (s. 1971) venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa. Kolmas toimittaja Pekka Pesonen (s. 1947) puolestaan on toiminut venäläisen kirjallisuuden professorina Helsingissä ennen Huttusta.

Muita esseekokoelmaan kirjoittaneita ovat elokuvahistorioitsija Antti Alanen, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, teatteriohjaaja Kalle Holmberg, tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro, filosofi Tiina Kartano, kirjailija Sirpa Kähkönen, kirjailija Torsti Lehtinen, tutkija Mika Pylsy, kääntäjä Kristina Rotkirch ja tietokirjailija Tommi Uschanov. Pisin teksti on Martti Anhavalla (24 sivua), lyhin Sirpa Kähkösellä (10 sivua).

Teoksen kiintoisimpia tekstejä on syksyllä 2016 kuolleen Kalle Holmbergin kirjoitus ”Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa”. Holmberg ehti muokata puoltatoista vuotta aikaisemmin pitämänsä luennon kirjalliseen muotoon, ennen kun kuolema korjasi pois kuuluisan ohjaajan.

Kirjoituksessaan Holmberg kertoo ohjanneensa Dostojevskin suuret romaanit vaellusteatteriesitykseksi, jota esitettiin Ateneumin alakerrassa keväällä 1983. Ohjaaja kertoo samalla Dostojevskin tuotannon päälinjoista, jotka hahmottuivat produktion edetessä. Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää. Avain Dostojevskin paradoksaaliseen maailmaan oli groteski ilmaisu, joka ilmensi ylitilaan kiihdytetyn ihmisen mielenliikkeitä.

Kuten tunnettua, nuori Dostojevski joutui vangituksi poliittisista syistä 1849. Hän joutui jopa teloituskomppanian eteen, mutta viime hetkellä teloitustuomio peruutettiin. Kirjailija passitettiin pakkotyöhön Siperiaan neljäksi vuodeksi. Hannu-Pekka Björkman kuvaa tätä ajanjaksoa vaihe vaiheelta onnistuneesti ja jännittävästi.

Björkmanin kuvaus kertoo havainnollisesti myös niistä valtiollisista oloista, joissa Venäjällä elettiin 1840- ja 1850-luvuilla. Jännitteet tsaarinvallan ympärillä kasvoivat jatkuvasti ja ruokkivat vallankumousaktivistien toimintaa. Sensuuri tiukentui, aktivisteja pidätettiin ja heille määrättiin kovia tuomioita. Tuomituksi joutui myös 28-vuotias Dostojevski. Hän oli käyttänyt kohtalokkaan puheenvuoron maaorjuutta vastaan aktivistien suljetussa kokouksessa, johon oli tullut poliisin vakoojia kuunteluoppilaiksi.

Koko vankeusaikansa Dostojevski kantoi kahleita. Hän ei saanut kirjoittaa kirjeitä, mikä kavensi intellektuellin huonoa elämänlaatua entisestään. Siperian ankeissa oloissa kirjailija alkoi saada uudelleen epilepsiakohtauksia, jotka olivat tulleet lapsuudessa tutuiksi ja joista hän kärsi lopun elämäänsä.

Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen.

Jos ennen Siperian-vuosiaan Dostojevski kirjoitti yhteiskunnallista paatosta, vankeuden jälkeen paatoksen syrjäytti kristillinen armeliaisuuden oppi. Kuten Torsti Lehtinen huomauttaa, Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen. Hän pohti juurta jaksain ”kirottuja kysymyksiään”, tietäen ennakolta työn mahdottomaksi:

Miksi olen syntynyt tähän maailmaan? Mikä on elämän tarkoitus? Mistä johtuu ihmisen pahuus?

Dostojevski ja Pietari

”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Edellä sanotusta huolimatta Pietari oli Dostojevskille se kaikkein tärkein kaupunki, jossa hän asui suuren osan elämästään. Moskovassa lääkäriperheeseen syntynyt kirjailija muutti Pietariin 16-vuotiaana vuonna 1837.

Pietari esiintyi miljöönä useissa Dostojevskin kaunokirjoista. Dostojevskin suurista romaaneista ainoastaan Riivaajissa (1872) ja Karamazovin veljeksissä (1880) Pietari ei ole miljöönä mukana. Kirjailija vei miljöönkuvauksen myös toiselle asteelle kuvaamalla henkilöiden sielunmaisemaa kaupunkikuvauksen avulla.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Sirpa Kähkösen mukaan Dostojevski sekoitti tarkkoihin aistihavaintoihin uskonnollista, metafyysistä ja filosofista aineistoa. Tästä seuraten tekstissä on vuoropuhelujen välissä kosmisia visioita ja paasaavia tekstijaksoja. Tämä sikermä on Kähköselle parasta Dostojevskia.

Erityisesti Dostojevskin problemaattinen henkilökuvaus antoi ajattelemisen aihetta ja esikuvaa tuleville kirjailijoille – myös Suomessa. Monien mielestä Dostojevski on varsinkin psykologisen romaanin klassikko. Tämän käsityksen Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kuitenkin kyseenalaistaa raikuvasti. Palaan tähän asiaan tuonnempana.

Tolstoin tavoin Dostojevski puhui suurella äänellä pienten ihmisten asiasta. Venäläiset olivat hänelle maailman paras kansa ja ortodoksinen kirkko ylitse muiden. Vanhemmiten Dostojevskin antisemitismi vahvistui ja tuli kuuluisaksi Kirjailijan päiväkirjan (1873–1881) myötä. Elämänsä loppupuolella Dostojevski oli varsinkin juutalaisen älymystön kauhu.

Tätä kirjailijan pimeää puolta avaa erityisesti kääntäjä ja kriitikko Kristina Rotkirch artikkelissaan. Dostojevskin mielestä juutalaisia oli liikaa sekä Venäjällä että Euroopassa ja heidän valtansa politiikassa, tiedotusvälineissä ja liike-elämässä oli liian suuri.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi kirjallisuutta välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gražnanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Rotkirchin mukaan juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen tätä julkaisua kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista, ja sitä lukivat kaikki kansanryhmät.

Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää.

Dostojevski viljeli laajassa tuotannossaan usein ristiriitaisia ja yliampuvia ilmaisuja. Uskonnolliset kuvat löivät poskelle nationalistista aatekuvaa ja päinvastoin. Dostojevskin parhaat romaanit, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat ihmisessä asuvien vastakkaisten voimien taistelusta. Kirjailijan mukaan uskonto auttaa monesti selviämään sisäisestä jaakobinpainista. Ja paras uskonto tähän tarkoitukseen oli ortodoksisen kirkon edustama kristinusko.

Kalle Holmberg tiivistää Dostojevskin uskonnollisen ohjelman epäilyksen evankeliumiksi, joka on Kristuksen ja Antikristuksen painiottelun lopputulema. Kristus löytyy epäilyn kautta, ja usko vaatii epäilyn läpikäymisen.

Kun Lenin ja Stalin veivät maan Neuvostoliiton lipun alle, huomattiin, että Dostojevski oli neuvostoideologian kannalta pulmallisin 1800-luvun klassikoista. Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää. Valitettavasti heille raamatulliset kysymykset uskonnosta, Jumalasta ja elämän tarkoituksesta olivat kaunokirjallisen tuotannon lähtökohtia.

Elokuvahistorioitsija Antti Alanen osoittaa, ettei neuvostokauden elokuvateollisuus suinkaan vierastanut Dostojevskia, päinvastoin. Sosialistisen realismin klassikko Maksim Gorki oli sitä mieltä, että Dostojevski kykeni erityisen lahjakkaasti tiettyihin romaanihenkilöihinsä tyypillisesti venäläistä pahuutta sen patologisessa muodossa, olkoonkin, että Riivaajat-romaani mustamaalasi raikuvasti 1800-luvun loppupuolen vallankumousliikkeitä Venäjällä.

Neuvostoajan suuret elokuvaohjaajat Sergei Eisensteinista lähtien halusivat nimensä elokuvahistoriaan Dostojevskin suurromaanien aiheiden käsittelijöinä. Alanen osoittaa monipuolisesti, kuinka ristiriitaisiin tulkintoihin ohjaajat päätyivät omien ambitioidensa, valtion voimakkaan sensuurin ja tarkoitushakuisten elokuvakriitikoiden ristipaineissa.

Moniäänisyyden taakse

Dostojevski oma elämä ilmentää havainnollisesti hänen suurromaaniensa aihepiirejä. Hän kamppaili omien riivaajiensa kanssa vanhuuden päiviin saakka. Pelihimo sai kirjailijan toistuvasti pelaamaan rahat, jotka olisi tarvittu perheen ruokkimiseksi.

Myös erotiikka oli kirjailijalle eräänlaista peliä, kuten Torsti Lehtinen huomauttaa. Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin. Alituiset lankeemukset ja katumukset seurasivat toisiaan, mikä ajoi kirjailijan hulluuden partaalle.

Kuuluisan Dostojevski-tutkijan Mihail Bahtinin mukaan kirjailija ilmaisi eettisen ja uskonnollisen sanomansa polyfonisen estetiikan keinoin. Dostojevskin suurromaanit olivat erilaisten arvopohjien törmäyskenttä. Kun romaanihenkilöt kannattivat erilaisia arvoja ja kiistelivät niistä, romaanit muuttuivat moniäänisiksi.

Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin.

Hannu-Pekka Björkmanille Dostojevskin polyfonia on seurausta vankileirin kakofoniasta. Kalle Holmberg puolestaan näki polyfonian jatkuvan kyseenalaistamisen tuloksena ja elämän ainutkertaisten, monta asiaa yhtaikaa sisältävien hetkien kuvaajana.

Bahtin julkaisi 1929 kuuluisan kirjoituksensa Dostojevskin poetiikan ongelmia, jonka Mika Pylsy näkee kvasifilosofisena. Pylsy allekirjoittaa Bahtinilta ainoastaan tulkinnan, jonka mukaan Dostojevski oli ennen kaikkea ideologinen kirjailija, ei niinkään psykologinen. Myös polyfonian ajatus ampuu Pylsyn mukaan väärään suuntaan:

”Niin pontevasti kuin Bahtin moniäänisyyden ajatustaan esitteleekin, äärimmäiset ideologiat käyvät Dostojevskilla vuoropuhelua vain kumotakseen toisensa, sillä Dostojevskilla on viime kädessä vain yksi ainoa absoluuttinen totuus – kristinusko, sen kansallisessa ja ortodoksisessa muodossa.” (s. 139)

Samalla Dostojevski kuin puolihuolimattomasti tuli eksyttäneeksi valtion sensorit, jotka lakkaamatta tarkkailivat romaanien sisältöjä. Romaaneista muodostui niin monitulkintaisia, ettei yhtä sanomaa ollut löydettävissä. Tavallaan Dostojevskin teokset kuvasivat kirjaimellisesti sitä todellista arvojen ja äänien polyfoniaa, mitä hän aisti ympärillään 1800-luvun Venäjällä.

Kiistaton on kuitenkin Bahtinin havainto Dostojevskin omaperäisestä romaanimuodosta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu monista näkökulmista katsottuna, kuin salapoliisiromaanissa. Bahtin argumentoi, ettei dostojevskilainen sankari ole objektiivinen kuva vaan pikemminkin täysin punnittu ääni, jonka lukija kuulee, näkemättä häntä. Antti Alasen mukaan elokuvateollisuus on harvoin onnistunut kuvaamaan tätä Dostojevskin ominaisuutta täysipainoisesti valkokankaalle.

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa toisen erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: ajatus päähenkilön kaksoisolennosta. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan.

Tämän jälkeen kirjailija sepitti myös kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kulkivat tiettyjä latuja pitkin. Dialogien päättyessä päähenkilöt olivat kypsyneet henkilöinä, ikään kuin löytäen itsensä uudenlaisina.

Epätäydellinen mutta ajankohtainen

Dostojevskin vaikutukset lukijoihin eri puolilla maailmaa ovat huomattavat, mittaamattomat ja pitkäaikaiset. Tommi Uschanov kuvaa perusteellisesti Dostojevskin voimakasta vaikutusta esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin kehitykseen ja ajatteluun. Suuri filosofi jopa opetteli venäjän kieltä lukemalla Rikosta ja rangaistusta alkukielellä!

Kuten tunnettua, kaikki eivät ole Dostojevskista suinkaan pitäneet. Monien tutkijoiden ja kriitikoiden mielestä hän oli esteettisesti ajoittain varsin heikko, jopa kehno. Mika Pylsy osoittaa havainnollisesti ja perusteellisesti, kuinka esimerkiksi Vladimir Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi, jonka huolettomasti ja nopeasti kirjoitettuja romaaneja ei olisi pitänyt edes julkaista. Muualla Dostojevski mainittiin ”politikoivaksi mystikoksi” (Andrei Belyi) tai kirjailijan maksimalismilla ei nähty olevan mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa (Grigori Landau).

Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi.

Karamazovin veljekset vuonna 2014 uudelleen suomentanut Martti Anhava toteaa Dostojevskin tekstien olleen tulvillaan epätarkkuuksia, kielellisiä lapsuksia ja virheellisiä rinnastuksia, mikä kirjasta toiseen toistuessaan kertoo jotakin kirjailijan ominaislaadusta.

Oma lukunsa olivat kirjailijan kirjalliset maneerit. Tomi Huttunen lähestyy esseessään Idiootti-romaanin (1868–1869) yllätyskohtia, joita löytyy satamäärin. Dostojevski käytti yhtäkkisyyttä ja ennakoimattomuutta kuvaavia sanoja niin paljon, että siitä muodostui hänelle kerronnallinen tavaramerkki. Pelkästään vdrug-adverbi (suom. yhtäkkiä, äkkiä) esiintyy Idiootissa 630 kertaa ja Karamazovin veljeksissä yhteensä 1165 kertaa!

Venäläisessä kirjallisuudessa vallitsevan tavan mukaan kirjailijoiden keskinäinen kissanhännänveto tuli esille myös näiden kaunokirjoissa. Nabokovin omassa tuotannossa on pitkin nähtävissä matkaa parodisia viittauksia Dostojevskiin, ja näitä Pylsy käy läpi järjestelmällisesti. Myös Dostojevskiltä löytyy kosolti hyvin ja huonosti verhoiltuja piikkejä, karikatyyrejä ja muita viitteitä kirjailijakollegojen suuntaan.

Dostojevski-kriitikoiden tavoin myös Pylsy jää ihmettelemään, mihin Dostojevskin alituinen suosio venäläisen kirjallisuuden klassikkona on oikein perustunut. Pylsyn mielestä Dostojevskin ideakirjallisuus tasapainottelee korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden rajamaastossa, mikä on ajan myötä osoittautunut elinvoimaiseksi konseptiksi.

Toinen suosion salaisuus on se, että Dostojevskia on ollut myös aina helppo kääntää toisille kielille – toisin kuin monia muita Venäjän kirjailijoita. Martti Anhava ruotii omassa esseessään Dostojevskin suomentamisen ihanuutta ja kurjuutta:

”On lukijoita jotka panevat ärtyen tai huvittuen merkille [kirjailijan] tämäntapaiset hoipertelut ja harhaiskut, ja toisia jotka eivät pane, mutta lukijoita kun ovat, he voivat harpata erilaisten tuhrujen yli ja jatkaa eteenpäin. Kääntäjä sitä vastoin joutuu käymään käsiksi myös jokaiseen huonosti mietittyyn ja arvoituksellisuuteen saakka hämärään ilmaisuun ja ratkomaan niiden sisältämät ongelmat tavalla tai toisella.” (s. 214)

Yli 30 vuotta käännöstöitä tehnyt ja Venäjän kirjallisuuteen tutustunut Anhava on sitä mieltä, etteivät Dostojevskin kaikenkarvaiset lapsukset johtuneet niinkään kiireestä, kuten häntä on tähän asti puolusteltu. Dostojevski ilmeisesti jätti osan virheistä tahallaan korjaamatta. Keskeneräisyyden vaikutelma loi tekstiin yllättävästi sellaista potkua, jota muilta, täydellisyyttä tavoittelevilta kirjailijoilta ei löytynyt.

Dostojevskia on ollut aina helppo kääntää toisille kielille.

Toisaalta Dostojevski ei jaksanut hioa ilmaisuaan kovin kauan; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä siihen asiaan samalla tavalla kuin vaikkapa Leo Tolstoilla. Dostojevski paiskoi paperille ristiriitaisia ja huonosti kuosissaan pysyviä kuvailuja. Korjaamisen sijaan hän viljeli ahkerasti täytesanoja (pronomineja, adverbeja, partikkeleita jne), mikä tuotti lukijalle vaikutelman tarkkuuteen pyrkivästä kirjailijasta.

Anhavan lopputulemana on tulkinta, ettei Dostojevski luottanut sanoihinsa ja kieleensä, siis työvälineisiinsä. Paradoksaalisesti hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei sanoja kuvata sanottavaansa.

Venäläiset kirjailijakollegat suhtautuivat Dostojevskin hölmöilyihin todella ymmärtäväisesti, jopa ritarillisesti. Kovaäänisimmistä arvostelijoista Anhavakin nostaa esille Nabokovin, joka siirtyi itse 40-vuotiaana kirjailijaksi USA:han. Anhavaa ihmetyttää syystä se havainto, ettei tarkasta ja eloisasta kielestään tunnettu Nabokov lähtenyt ruotimaan yksityiskohtaisemmin Dostojevskin kielen heikkouksia, vaan ohitti sen kritiikissään kevyesti.

Filosofiset taustat

Dostojevskin kiihkeä suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon ja nationalismiin saa sijansa useassa kirjoituksessa. Yhdessä antologian kiintoisimmista artikkeleista Tiina Kartano osoittaa havainnollisesti kirjailijan yhteyksiä saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan, joka vaikutti Venäjällä 1800-luvulla voimakkaasti. Dostojevski sai Kartanon mukaan juuri Schellingiltä ponnen kasvattaa Venäjän kansaa venäläiseen identiteettiin ja uskontoon.

Dostojevski oli Kartanon mukaan ”maahenkinen” (potšvennitšestvo). Dostojevskin mielestä venäläisen älymystön ja yläluokan, jotka olivat vieraantuneet melkoisesti kansasta ja venäläisestä kulttuuriperinnöstä, olisi palattava takaisin omalle maaperälleen (ven. potšva). Dostojevskin 1860-luvun alussa muotoilema maahenkisyys oli kompromissi länsimaita ihailevan leirin ja kiihkovenäläisen liikkeen välillä: älymystön oli mentävä kansan pariin oppimaan todellisen venäläisen kulttuurin juuria, mutta tuotava parhaat länsimaisen kulttuurin hedelmät venäläisen kulttuurin osaksi.

Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Esimerkiksi Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Hyvä ei voi ilmetä ilman vastakohtaansa pahaa, josta hyvä saa merkityksensä. Jumalan tavoin myös jokainen ihminen on sekä hyvä että paha, Jumalan kuvaksi luotuna.

Tämä ei ollut vaikuttamatta myös Dostojevskin muotoilemiin romaanihenkilöihin. Kartanon mukaan kirjailija ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden. Kompleksiset romaanihenkilöt kuvasivat ihmisiä sellaisina kuin he olivat.

Dostojevskille vapaus oli arvoista parhaimpia. Kartanon mukaan vapaus kävi kirjailijalla jopa onnellisuuden edellä, koska todella vapaa henkilö joutuu varautumaan kärsimään vapautensa hinnan. Dostojevskin Kristus oli vapauden sanansaattaja, joka tarjosi mahdollisuutta todelliseen vapauteen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö ja monipuoliset lähtökohdat.

Dostojevskin suhde ortodoksiseen kirkkoon saa antologiassa paljon huomiota. Kristina Rotkirch tuo esille sen, että Dostojevski ystävystyi 1871 Pyhän Synodin yliprokuraattorin Konstantin Pobedonostsevin kanssa, joka oli Venäjän ortodoksisen kirkon hallintopäällikkö. Pobedonostsev oli Rotkirchin mukaan konservatiivinen taantumuspoliitikko ja Dostojevskin läheisin ystävä kirjailijan viimeisinä elinvuosina.

Parhaimmillaan Dostojevski oli sekavassa mielentilassa olevan ihmisen kuvaajana. ”Näppylä venäläisen kirjallisuuden nenällä” (Ivan Turgenevin luonnehdinta) saattoi onnistua siinä paremmin kuin kukaan muu venäläiskollega ennen ja jälkeen häntä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kääntelee tämän aspektin kirjailijan elämästä ja teoksista moneen kertaan ympäri ja ansiokkaasti eritellen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö, kiintoisat havainnollistukset ja monipuoliset lähtökohdat. Koin myönteiseksi sen, että Dostojevskiä lähestytään varjopuolia unohtamatta. Kokoelmasta ei välity ylikriittisiä tai palvovia asenteita, jotka olisivat vääristäneet asiankäsittelyä.

Dostojevski-teoksen ansioksi on myös laskettava teoksen loppuun kootut lähteet ja viitteet. Niistä löytyvät kattavat bibliografiat sekä suomen- ja ruotsinkielisestä Dostojevski-tutkimuksesta että kaikista Dostojevski-suomennoksista.

Kurinalaisesti toimitetussa kokoelmassa myös vältetään kiitettävästi toistamasta samoja asioita kahteen kertaan. Vaikka monet Dostojevskiin liittyvät luonnehdinnat ja värikkään elämän käännekohdat ovat jo ennestään monen tiedossa, ne tuodaan silti esille kuin uutukaisuuttaan kiiltelevinä.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 9.9.2017.

 

Kirkon Don Quijote kohtasi opilliset tuulimyllynsä

Avainsanat

Antti Kylliäinen, religion, teologia

Kuva: Anni Koponen

Antti Kylliäinen: Kaikki pääsevät taivaaseen. Nemo 1997. 175 s.

Antti Kylliäinen: Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Tammi 2001. 133 s.

Antti Kylliäinen: Maan päällä niin kuin taivaassa. Jumalan ja ihmisen armo. Otava 2004. 253 s.

*************************************************************************************

Helsinkiläispastori Antti Kylliäinen (s. 1963) sai syksyllä 1997 osakseen kohupapin julkisuutta julkaistessaan myyntimenestykseksi yltäneen kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Paljon keskustelua herättäneessä teoksessaan Kylliäinen asetti raikuvasti kyseenalaiseksi joitakin kristinopin keskeisiä elementtejä, joista näkyvimmin opin iankaikkisesta kadotuksesta. Kirkon Don Quijote jatkoi ristiretkeään opillisia tuulimyllyjään kohtaan seuraavissa teoksissaan.

*************************************************************************************

Antti Kylliäinen on toiminut seurakuntapappina vuodesta 1991. Seurakunta- ja sielunhoitotyö ovat ohjanneet häntä analysoimaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista. Kylliäinen näkee suomalaisten perusongelmana syyllisyyden ja helvetinpelon, joiden syntymistä kirkon julistajat ovat edistäneet huomattavasti menneinä vuosisatoina.

Kylliäisen teos herätti syystä voimakasta keskustelua. 410 helsinkiläistä kirjoitti syksyllä 1997 nimensä addressiin, jossa vaadittiin Kylliäisen erottamista Pakilan seurakunnan pastorin virasta. Kohupapin kohtalo oli viime kädessä Helsingin piispan Eero Huovisen käsissä. Erottamista ei kuitenkaan tullut.

Monet kuitenkin heräsivät seisomaan näkyvästi Kylliäisen puolella. Näiden ansioksi on moniin Kylliäisen vastustajiin nähden todettava se, että he olivat pääsääntöisesti jopa lukeneet kohuteoksen. Moni nimittäin mätki helsinkiläispappia ainoastaan kuulopuheiden perusteella.

Kärsimyksen ongelma

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa keskeinen ongelmakenttä liittyy ns. teodikean ongelman ympärille: jos Jumala on kaikkivaltias ja rakkauden Jumala, niin miksi ihmiset joutuvat kärsimään monenlaista pahaa. Kylliäinen löi näin kirveensä oikein vanhaan puuhun, jota ovat yrittäneet työstää kaikki kirkkoisät Augustinuksesta Lutheriin.

Kääntäen ajateltuna kärsimyksen ongelma on verrattavissa Valion viiliin: tietyt asiat ja ilmiöt eivät huonone vanhetessaan. Ison perusongelman pinnallinen ratkaiseminen voi johtaa paljon monimutkaisempien ongelmien ääreen.

Kylliäinen ratkaisi ”ristiriitaisen” Jumalan ongelman yksipuolistamalla tämän olemuksen ainoastaan rakastavaksi subjektiksi. Rakkauden Jumala ei voi kostaa kenenkään syntejä kadotustuomiolla. Jumalan armo peittää kaikkien ihmisten synnit, oli ihminen sitten uskovainen tai ei.

Koska kaikki näin ollen pääsevät taivaaseen, kukaan ei voi myöskään vaikuttaa mitenkään ikuisuusosaansa. Aika rohkeita heittoja luterilaiselta papilta!

Syvempien kysymysten ääreen

Vaikka en itse ole ollut ammattiteologi, luulen kuitenkin Kylliäisen humanistisen problematisoinnin vieneen aikanaan keskustelua kirkon tutkijoiden keskuudessa aivan toisten kysymysten pariin. Kadotustuomion lisäksi Kylliäinen nimittäin kyseenalaisti laajoilla kulttuuri- ja kirkkohistoriallisilla perusteluilla sellaisia kristinopin perusajatuksia, joiden täydellinen murentuminen kaataisi koko opin.

Lähinnä kirjoittaja suuntaa kritiikkinsä perisyntioppiin ja sovitusoppiin. Juutalaisille sovitus oli tarpeen; meille suomalaisille siitä ei ole Kylliäisen mukaan mitään varsinaista hyötyä.

Helvettiä vastaan ei kuitenkaan ilmeisesti voida nousta puhtaasti raamatullisin perustein. Kylliäisen sinänsä ansiokas oppirakennelma sisälsi melkoisia aukkoja tästä näkökulmasta tulkittuna. Jeesuksen opetukset synnintekijöiden tulevasta tuhosta tai parannuksenteon välttämättömyydestä eivät saa pastorilta minkäänlaista vastakaikua.

Kaikki pääsevät taivaaseen -teoksessa Antti Kylliäisen ajattelu on verraten selkeää ja johdonmukaista. Hänen rohkeat, humanistiset tulkintansa eivät ole mielivaltaisia. Aktiivisen luonnonsuojelijan tai ihmisoikeustaistelijan tavoin Kylliäinen ohjaa hienosti lukijaa oman vastuunsa ymmärtämiseen: kannanko todellisen vastuun omista teoistani vai yritänkö vierittää sen muiden kannettavaksi.

On huomionarvoista, että räväköistä heitoistaan huolimatta Kylliäinen ei oikeastaan saarnaa kristinuskoa vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän esittää useita relevantteja kysymyksiä, joiden tarkempi pohtiminen vie uusien ulottuvuuksien ja kysymyksien ääreen.

Kaikki pääsevät taivaaseen sisältää niin paljon teräviä oivalluksia ja kysymyksenasetteluja, että lähempää tutustumista voi suositella ainakin kaikille ammattiteologeille. Mihinkään kerettiläisvainoihin ei ollut aihetta 1990-luvulla eikä jälkeenpäinkään.

Ei lähellekään edellistä rimankorkeutta

Samoilla linjoilla bestsellerinsä kanssa Kylliäinen jatkoi seuraavassa teoksessaan Kompastuskiviä – ajatuksia evankeliumeista. Seurakunta- ja sielunhoitotyö olivat ohjanneet häntä analysoimaan teoksissaan suomalaista ahdistusta uskonnollisista näkökulmista (vrt. Juha Siltala). Hän hyökkää teoksissaan kirjaimellista raamatuntulkintaa  vastaan. Teologina Kylliäinen sijoittuu liberaaliteologien ja progressiivisten teologien joukkoon. Kylliäinen edustaa ääriryhmää, joka radikaaleine ajatuksineen on saavuttanut konservatiivisia pappeja paremmin kirkon ulkopuolella olevia kansalaisia, kuten mm. Kirsi Piha totesi omalta kohdaltaan.

Kompastuskivien perusteella Kylliäinen vaikuttaa perin juurin vihastuneelta nuoreltamieheltä. Kirjoittaja on toisinaan kuin murrosikäinen nulikka, joka sanoisi riidan tuoksinassa isälleen: ”Olet niin tyhmä, ettet voi olla isäni!” Onko Kylliäinen valmis luopumaan liian paljosta todistaakseen raflaavat ydinajatuksensa oikeiksi ja tosiksi?

Uutuusteos jatkoi tavallaan siitä, mihin Kylliäinen jäi edellisessä teoksessaan. Kun Kylliäisen edellinen teos syntyi omakohtaisista, kirvelevistä kysymyksistä, seuraavassa kirjassaan teologi problematisoi Jeesuksen persoonan ja etsi tämän persoonallisuuden särmille oikeaa tulkintaperustaa.

Kompastuskivissä pohdiskellaan toistasataa sivua Jeesuksen puheiden sisäisiä ristiriitoja. Paljon menee yli Kylliäisen ymmärryksen, ja hän heittelee savikiekkolingon tavoin kysymyksiä lukijalle – ja myös Jeesukselle itselleen.

Karkaakohan Jeesuksen hahmo häntä piikittelevää teologia? Niin epäjohdonmukaiseksi ja sekavaksi tuntuu Kylliäisen kommentointi jäävän. Kompastuskiviä sisältää paljon toisistaan irrallisia ajatuksia, joiden perusteella kirjoittajan ydinsanoma jää arvailujen varaan.

Uskon ulottuvuus ei aukene Kylliäisen ajatuksissa kovin syvälle. Humanisti on jälleen äänessä. Kylliäinen ei ole vieläkään löytänyt yhteistä kieltä ja lähtökohtaa järkiseikkojen ja uskonasioiden yhdistämiselle.

Avoimet kysymykset

Kylliäisen mielestä Jeesus ei opettanut Jumalasta oikein, jos evankeliumien kirjoittajia on uskominen. Ristiriitoja on liikaa. Jeesuksen kuolema ei sovittanut mitään, koska kaikki joutuvat taivaaseen! Kylliäisen mukaan Jeesus oli suuri profeetta, mutta Jumalan Pojaksi häntä ei voi kutsua.

Kylliäinen kärjistää tahallisesti lukuisia Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumien kohtia. Välillä liioittelu menee jopa hulvattomaksi. Jeesus on liian tiukka isäntä, mutta oikein hyvä renki, kirjoittaja heittää gospelmuusikkoa lainaten.

Kylliäinen metsästää tarkoituksella avoimia kysymyksiä. Kuriositeettien spekulatiivinen pohdiskelu tuntuu köykäiseltä argumentoinnilta. Mitenkäs ne kohdat, joita kirjoittaja ei kommentoi? Näkeeköhän teologi metsää puilta?

Kaikki pääsevät taivaaseen sisälsi raikkaan vuoropuhelun esim. helvetistä kiistelevien ajatustapojen välillä. Tällaista teoksen sisäistä dialogia on Kylliäisen uutuudesta turha hakea. Kirjoittaja heittelee kommenttinsa sinne tänne kuin skeet-ampuja, joka ei jää seuraamaan hakuammunnan osumisia.

Kompastuskivien teologinen ilottelu muistuttaa kovasti Jaakko Heinimäen mietelmäkirjoja. Kylliäinen ja Heinimäki ovat lähes ikätovereita, mutta heidän eronsa on siinä, että jälkimmäinen soveltaa lähes kaksituhatta vuotta vanhaa sanomaa uuteen aikaan ja paikkaan. Kylliäinen taas hakee innokkaasti patenttia uusille, suuren suosion saavuttaneille sanomilleen ja tulkintamalleilleen.

Hampaaton Jumala?

”Jumalan tapa antaa anteeksi on meille mallina siitä, millaista anteeksi antamisen pitäisi olla. Olipa elämä ollut millaista tahansa, taivaassa ei kanneta kaunaa.” Pastori Kylliäisen seuraava uusi kirja Maan päällä niin kuin taivaassa (2004) tähyää jumalallisen ja inhimillisen armon rajoja ja mahdollisuuksia.

Ensin mainitulle ei näytä Kylliäisen kirjassa selviä rajoja löytyvän. Armo kasvaa jopa kristillistä uskoa suuremmaksi käsitteeksi. ”Vaikka kristinusko osoittautuisi ohimeneväksi ilmiöksi, armo on mitä ilmeisimmin tullut maailmaan jäädäkseen”, Kylliäinen kirjoittaa.

Kylliäisen teosta ei kannata lukea mahtipontisena teologisena esityksenä, vaan elämäntaitokirjallisuutena. Vuosia kirkon työntekijänä toiminut kirjoittaja oli perehtynyt syvällisesti myös henkilökemiaan ja erilaisiin ihmissuhdeongelmiin. Maan päällä niin kuin taivaassa havainnollistaa kouriintuntuvasti ja perusteellisesti sellaisia avaimia, joita kristinoppi ja kirkko tarjoavat ihmissuhdelukkoihin.

Kun Kaikki pääsevät taivaaseen oli kirjoitettu kiihkottomalla ja mukaansatempaavalla otteella, Maan päällä niin kuin taivaassa osoitti Kylliäisen humanististen katsantokantojen säilyneen tuoreina ja konkreettisina. Kylliäinen on kirkon Don Quijote, jonka yksinäinen maailmanparannusprojekti kerää paljon yleisöä.

Yksi Kylliäisen lähtöteeseistä on edelleen, että Jumalan pohjaton hyvyys vie pohjan Jeesuksen tuomiopuheilta. Kylliäinen kiistää helvetin lisäksi myös saatanan henkilönä, nähden tällä pelkästään symbolista merkitystä.

Pastori tekee hartiavoimin töitä siirtääkseen Jumalan ”hampaattoman” persoonan syrjään armokeskeisen ja lievästi eksistentialistiselta tuntuvan opintulkintansa tieltä. Uutuuskirjassaan Kylliäinen menee varsin pitkälle myös anteeksiantamisen ja -saamisen aihepiireissä. Näissä asioissa kirjoittajan vahvuus näkyy paremmin kuin teologisissa pohdinnoissa.

Pakilan pastorin teoksessa on paljon hyviä ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä ja eettisistä ongelmista. Kirkkoa kohti Kylliäinen ampuu tässäkin kirjassa ruutia säästelemättä. ”Niin paljon hyvää kuin kirkko on saanut aikaan tuomalla Jumalan armon maailman armottomuuteen, sitäkin raskaamman synnin se on tehnyt vesittäessään oman armon sanomansa,” Kylliäinen räväyttää.

 

 

Ihmeellisyydet kaltereiden takana

Avainsanat

Anne Leinonen, Kiiltomato.net, maaginen realismi, science fiction, spefi

Kuva: Tarja Hokkanen

Anne Leinonen: Valkeita lankoja. Tarinoita toisista todellisuuksista. WSOY, Lista-sarja 2006. 

Mitä tapahtuu pojalle, joka yllätettyään murtovarkaan sulattaa mielenvoimillaan tämän käden kiinni ovenkahvaan? Entä mikä saa parkkiintuneen toimittajan ja valokuvaajan vaihtamaan kiireisen työelämänsä kaukaisen maalaiskylän unenomaiseen hiljaiseloon? Tai tulevaisuuden naisen hakeutumaan sukupuolenvaihtoleikkaukseen?

Ristiinassa asuva Anne Leinonen (s. 1973) keräsi vuonna 2006 muun muassa Portti-lehdessä julkaistuja novellejaan kokoelmaksi Valkeita lankoja. Nimikkonovellilla Leinonen voitti vuonna 2004 Turun Science Fiction Seuran myöntämän Atorox-palkinnon vuoden parhaasta tieteisnovellista. Leinonen on aikaisemmin julkaissut yhdessä Eija Laitisen (nyk. Eija Lappalaisen) kanssa neljä nuortenkirjaa.

Valtaosa Leinosen kokoelman novelleista on julkaistu tamperelaisessa Portti-lehdessä vuosina 2000–2005. Kokoelma on ilmestynyt WSOY:n uudessa, profiilittomassa Lista-sarjassa, joka sisältää kaikenlaisia kirjoja klassikkoromaaneista virkkaus- ja satukirjoihin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Koiperhoset” nuori toimittaja lähtee kuvaajansa kanssa vastenmieliselle juttureissulle Savoon pikkuruiseen Rumpujärven kylään, josta on kuulunut lehden toimitukseen kummia: vanha nainen oli yrittänyt kaataa linkkimastoa moottorisahalla. Päästyään perille toimittaja huomaa paikkakunnalla paljon ylimääräisiä kulkijoita. Lopulta toimittaja kuvaajineen joutuu todistamaan yöllistä valonäkyä, joka kliseisyydessään on kuin suoraan 4400– tai Taken-televisiosarjoista.

Toisinaan Leinonen marssittaa novellihenkilönsä eteen huppupäitä, jotka paljastuvat jollakin tavoin tutuiksi. Novellissa ”Rusakko” kertoja törmää metsässä omituisesti käyttäytyvään mieheen, jota hän alkaa lopulta epäillä omaksi isäkseen. Novellissa ”Kerran Gotlannissa” naispäähenkilö puolestaan ajautuu lesbosuhteeseen persoonallisen ruotsalaisnaisen kanssa ja turvautuu epätoivoiseen ratkaisuun aviomiehensä suhteen. Suomalaisnainen miettii seksuaalisen suuntautumisensa ohella salaperäisiä kiviä sekä huppupäistä naista, joka tulee varoittamatta vastaan säännöllisin väliajoin.

”Kiven sielu oli herättänyt Marin horroksesta. Hän ei ollut oman elämänsä eikä mitäänsanomattomien parisuhteiden vanki, ei nyhjöttäisi yksin eikä käpertyisi epävarmuuteensa. Hänen sisältään kasvava olento piti huolen siitä, että hän tiesi mitä elämällään teki.”

Ajan katoaminen

Aika on Leinosen tarinoissa usein vailla suhteita ja suurta merkitystä. Jotkut tarinoista sijoittuvat tuleviin aikoihin, toiset taas kauas menneisyyteen. Suoraan nykyaikaan sijoittuvia tarinoita kokoelmassa on vähän.

Atorox-palkitussa novellissa ”Valkeita lankoja” seurataan ihmeellisiin tekoihin pystyvän naisen eristämistä pakkohoitoon ja tämän alituisia karkuyrityksiä. Novellissa yhdistyvät paitsi Leinosen taito sana- ja tyylitaiturina myös tämän ideoiden suuri määrä ja sanomisen palo. Helena-niminen päähenkilö osaa liikkua seinien läpi paikasta toiseen kuin Harry Potter ystävineen mutta joutuu suljetulle osastolle ihmeellisen taitonsa tuottamien persoonallisuushäiriöiden takia. Oivaltavasti kirjailija kerii auki eläimellisen sivuhenkilön eli kissan avulla totalitaarisen koneiston vahingollisuuden, vaikka hoitosysteemin tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät tahansa.

Toisinaan Leinonen heristää kuin opettaja sormeaan laittomuuksien lietsojille ja rasisteille. Novellissa ”Shh, shh, ne sanoivat” suomalainen poikajoukko päättää häpäistä huivipäisen muslimitytön ja kokee ilkityön jälkeen karmaisevan yllätyksen. Tapaus ei ole tytölle ensimmäinen, ja tytön perheen on jälleen pakko tehdä vaikea ratkaisu.

Leinosen mielikuvitus haastaa rohkeasti myös konventionaalista paikkaa ja karikatyyrisiä henkilöitä. Tarinoissa ovat iloisesti sekaisin maahiset, menninkäiset, meren elävät, ufo-olennot ja jumalat. Myös uskonnolliset aiheet tulevat Leinosen tarinoissa esille havainnollisina kuten novellissa hiekkameren kadonneista jumalista.

Outojen otusten kerhollaan ristiinalaiskirjailija lähestyy toisinaan kaunokirjallisuuden vakiintuneempia aiheita, esimerkiksi sisarkateutta, avio-ongelmia ja modernin työelämän paineita. Leinoselle ovat tärkeitä myös monipuoliset luontokuvat eläimineen ja äänineen, kuten makaaberissa tarinassa lautturin tyttärestä.

Vahvat naisnäkökulmat

Järjestysnumerointi on Leinoselle tärkeä pelkistämiskeino. Kirjailija luo mielellään rinnakkaisia maailmoja, nimeää niitä ensimmäiseksi todellisuudeksi ja toiseudeksi, kehittelee ensinkäisiä ja toisinkaisia jne. Rakkaus on Leinosen novellihenkilöille utuinen haavekuva, joka lähes aina murskautuu kohtalonvoimien ja ihmisluonnon pahuuden jalkoihin. Novellissa ”Jäiden lähdön aikaan” miestä etsivä nainen löytää lopulta elämänsä miehen, joka poikkeaa tyystin muista kokelaista. Novellin lopun katarsis liittyy naisellisen etsinnän päättymiseen kirjaimellisesti miehen syliin.

Feministinen aspekti pelkistyy kokoelman parhaimpiin kuuluvassa novellissa ”Velhonaisen salli elää”, jossa muinaisen maalaiskylän noitanaiset saavat kokea vihamielisyyttä ja joutuvat karkotetuiksi suolle kylän ulkopuolelle. Novellissa naisnoidat manaavat suosta kuolleen miehen henkiin ja tekevät tästä palvelijansa. Aikaa myöten mies kuitenkin ajaa olemassaolollaan noitanaiset riitoihin keskenään eikä tuokaan sellaista onnea, joita naiset ovat toivoneet.

Salaperäinen Toiseus antaa noitanaisille mahdollisuuden tarkkailla syrjäisiä seutuja ylhäältä käsin ja tehdä muita yliluonnollisia asioita. Noidat lähettävät toisille ihmisille viestejä unien välityksellä ja parantavat mielenvoimalla sairauksia. Novelli osoittaa Leinosen luoman fantasian mielikuvitukselliseksi mutta ei mielettömäksi.

”Toiseuden taivaalla lensi lintu. Haukka. Kosketin sitä ajatuksillani ja se ilmestyi todelliselle taivaalle. Hetkeäkään epäröimättä kuvittelin itseni linnuksi ja tunkeuduin haukan hahmoon. Linnun näkökenttä oli mustavalkea, mutta sen aistit olivat äärimmäisen terävät. Levitin siipeni ja nautin siitä, että raajani olivat taas ehyet.”

Eristämisen ulottuvuudet

Kirjailijan fokukseen tarkentuvat ihmemiehet tai -naiset ovat joko ulkonäöltään hirviöitä tai käytökseltään sosiopaatteja taikka yksinäisyyteen ajautuneita erakkosieluja, joita kukaan ei tunnu kaipaavan ja jotka siksi tuntevat elämänsä tarkoituksettomiksi. Yhteiskunnallisesti Leinoselle tuntuu olevan tärkeä tendenssi kertoa rajatuista ja suljetuista järjestelmistä, joissa poikkeavat yksilöt siivilöidään ja suljetaan laitoksiin, pois kantaväestön ja valtaapitävien silmistä. Novellissa ”Koska he olivat liian pyhiä” antiutopistisen valtion hallitus on sulkenut kaikki lapset kasvatuslaitokseen näiden vähyyden vuoksi. Naiset ovat novellin nuorten poikien mielestä riidanlietsojia, joiden tuottaessa lisää naisia syttyy sotia ja yhteiset edut kärsivät.

Yksi keino eristää poikkeavia on julistaa nämä muita pyhemmiksi. Näin on käynyt em. novellissa naisille, jotka ovat kadonneet mystisesti jäljettömiin. Kun eletään seksittömässä ja patriarkaalisessa yhteisössä, novellin päähenkilö tekee kaikkensa peittääkseen tovereiltaan naissukupuolensa, jotta voisi vuosikymmenien kuluttua ajaa miesten johtajana tehokkaasti naisten asiaa. Novellissa tyttövauvat otetaan valtion huostaan lopuksi ikäänsä; ainoastaan miehet elävät vapaina kansalaisina. Leinosen tekstistä kumpuaa vahvoja feministisiä sisältöjä:

”Jonakin päivänä naiset kävelisivät vapaina ja lapsuuskoteja ympäröivät teräsaidat olisi kumottu. Eivät miehet pystyisi pitämään naisia kahleissa, pyörä pyörähtäisi ympäri, naiset vapautuisivat kun tiedostaisivat, mitä olivat joskus olleet ja mitä menettäneet.”

Leinonen hyödyntää maagisen realismin ja dystopian keinoja lahjakkaasti. Kokoelmaa häiritsee tarinoiden epäsymmetrisyys aiheiden ja kummallisuuksien suhteen. Toivottavasti kirjailijan seuraava teos tähyää pitemmän fantasiaproosan äärelle. Valkeita lankoja osoittaa, että mieleenpainuvia ja kehittelemisen arvoisia ideoita Leinosella riittää kosolti. Antiutopistinen tyyli on kehittynyttä ja hioutunutta.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 21.9.2006.

 

Scifi-romaani lähitulevaisuuden Euroopasta

Avainsanat

Anne Leinonen, book review, dystopia, Eija Lappalainen, Routasisarukset, science fiction

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen

Kirjailijakuva: Pertti Nisonen

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY 2011. 398 s.

Eija Lappalaisen (s. 1975) ja Anne Leinosen (s. 1973) yhdessä kirjoittamassa scifi-romaanissa Routasisarukset eletään 2300-lukua. Maailmansodan tuhoama Eurooppa on täynnä rauniokaupunkeja ja bioaseiden saastuttamia maa-alueita. Romaanin keskeisenä miljöönä on Laakso, joka romaanin kartan mukaan sijaitsee nykyisen Saksan paikalla. Romaanissa valtioiden rajat ovat hämärtyneet niin, että teoksessa puhutaan ainoastaan Euraasian maasta.

Routasisarusten päähenkilö on Utu-tyttö, joka on adoptoitu 2-vuotiaana laaksolaiseen perheeseen. Roudan perheessä ei ole aikuisia naisia lainkaan, sillä perheenisä elää ilman puolisoa. Utun aikuistuessa perheensisäiset ongelmat kärjistyvät, ja tyttö päättää lähteä etsimään juuriaan. Utu Roudalla on ollut kasvinkumppanina Marras-veli, joka on lähtenyt jo kotoa pois.

Matkan aikana Utu oppii yhtä ja toista mantereenlaajuisesta ekokatastrofista ja ihmispoloista sisällissodan keskellä. Utu löytää avukseen metallisen lohikäärmeen, jonka kanssa hän nousee kirjaimellisesti toisiin sfääreihin:

”Taivas oli jäämässä taaksemme, ja minä olin matkalla selvittämään syntyperäni salaisuudet. Vaikka sisimmässäni oli kummallinen tyhjyys, riemuitsin. Elämäni ei ollut enää yhtä ja samaa, nyt minulla oli Muinainen, vahva liittolainen. Mitä löytäisinkään sen avulla?”

Aikuisromaanin maku

Vaikka Routasisarukset on ilmestynyt WSOY:n nuortenkirjallisuuden alla, teos avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Romaanin alkuosa hieman junnaa paikallaan, mutta vajaan sadan sivun jälkeen kerronta etenee vauhdikkaammin. Muinaiset, myyttiset tarinat sekoittuvat kiintoisasti teknishenkiseen scifi-tarinaan.

Routasisarukset on 3-osaisen dystopiatarinan avausosa. Trilogian seuraava osa ilmestynee ensi vuonna. Kustantajan vertailu Ursula LeGuinin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin scifi-romaaneihin ei ole kaukaa haettu.

LeGuinin tavoin Routasisarustenkin romaanikertoja käsittelee hartiavoimin eettisiä kysymyksiä. Esim. syntyvyyden säännöstelyä havainnollistetaan kouriintuntuvien tilannekuvausten kautta.

Lukuromaanina Lappalaisen ja Leinosen teos on jännittävä ja tyylillisesti yhtenäinen. Routasisarukset on kirjailijaparin kuudes yhteisjulkaisu. Kaikki aikaisemmat teokset ovat olleet nuortenkirjoja.

 

George R. R. Martin – goottilaisen fantasian eeppinen mestari

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy novel, George R. R. Martin, gram dark fantasy, religion, Satu Hlinovsky, uskonto

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Oheisessa lainauksessa tutkija Jukka Halme kiteyttää syitä, minkä vuoksi amerikkalaiskirjailija George R. R. Martinia (s. 1948) ei tarvitse liiemmin esitellä fantasian ystäville USA:ssa ja sen ulkopuolella. Eeppisen fantasiakirjailijan tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta.

Tulen ja jään laulun paksujen tiiliskiviromaanien äärellä lukija ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

Miten juuri fantasiakirjailijaksi?

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi.

Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Esikoisromaani, avaruusooppera Dying of the Light, ilmestyi 1977. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Itse asiassa Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa TV-käsikirjoituksilla koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija on tuskin aavistanut 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan. Kirjailija kirjoitti Valtaistuinpeliä viisi vuotta, osittain muiden töiden ohessa.

Bryan Cogmanin teoksen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) esipuheessaan Martin kertoo seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut suomentaja Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky teki käännöstyötä sarjan viiden osan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun piti alun perin olla trilogia. Sarja lähti kuitenkin paisumaan monipolvisten juonien ja kasvavan henkilökavalkadin myötä. Sarjan kuudetta osaa on odotettu jo vuosia. Martin on kertonut vaikeuksistaan pitää kolossaaliseksi kasvanutta teosta koossa. Saapa nähdä, onnistuuko hän tekemään sarjaan yhden vai kaksi osaa lisää, ennen kuin sarjan kirjoittaminen hänen osaltaan loppuu. Kuudennen osan työnimenä on Winds of Winter (Talven tuulet).

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 60 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut sarjalla neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Award -palkinnon. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo kuusi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa kertojan feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Jan Hlinovsky tapasi Martinin Kroatiassa 2003 ja haastatteli häntä Tähtivaeltajaan (haastattelu julkaistu numerossa 3/2003). Haastattelussa Martin totesi kiinnostuneensa 1990-luvulla satavuotisen sodan prameudesta, heraldiikasta, kilvistä, väreistä ja hienostuneisuudesta:

”Draamallisesti se on hieno aika, josta kirjoittaa, koska kontrasti jokapäiväisessä elämässä on niin dramaattinen. Toisaalla meillä on ritari ratsunsa selässä, hänellä on kultakoristeltu haarniska, hän on yltä päältä kultaa ja purppuraa, hänellä on koristeltu miekka, ja silkki liehuu ja höyhentöyhtö kypärässä hulmuaa. Toisaalta hän ratsastaa maatyöläisten keskellä, jotka ovat yltä päältä kurassa, saastan ja kärpästen peittämiä, kaivamassa nauriita. Äärimmäisyyksiä väriloistossa ja värittömyydessä, rikkaudessa ja köyhyydessä. Se sopii hyvin kirjallisuuteen dramatisoitavaksi.”

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä.

Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventaa henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti lavealle.

Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin. Kuten Jan Hlinovsky on huomauttanut, Martin ilmiselvästi nauttii lukijoiden odotusten manipuloinnista. Kirjailija suunnittelee erityisen ilkeitä kohtaloista romaanihenkilöidensä pään menoksi – ja sitten toteuttaa ne.

Fandomilleen Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Jan Hlinovskyn mukaan Martin on tuottanut kertomuksia rakkauden illuusiosta, pieleen menneistä toiveista ja ihmisten rappiosta. Ne ovat menneet kaupaksi hyvin ja löytäneet maailmanlaajuisen yleisön.

Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja. Martin on goottilaisen fantasian elävä klassikko, jolla on jo nyt kirjallisuushistoriallista merkitystä.

Martinin omista vaikutteista tärkeimpiä on ollut Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta. Vuosina 1988–1993 ilmestynyt trilogia on suomennettu kahtenatoista niteenä. Williamsin massiivinen teos avasi Martinin silmät näkemään, että myös mammuttifantasiasarjat voivat olla hyviä lukuromaaneja.

Tad Williams and George R. R. Martin

Keskiaikaisen historian lisäksi Martin on ollut erityisen kiinnostunut myös antiikin Rooman historiasta. Siitä tehdyt romaanit, erityisesti Robert Gravesin Claudius-romaanit, ovat olleet Martinille tärkeitä. Jos Tulen ja jään laulu ei olisi vienyt vuosikymmeniä kirjailijan työaikaa, hän olisi todennäköisesti suunnitellut romaaneja Rooman tasavallan ja keisarikunnan värikkäästä historiasta.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa.

Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää.

Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja ja syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä.

Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla). Kirjailijalle yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan liene Martinin kirjojen olennainen osa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin kuvaa hyvän ja pahan klassisen taistelun sijaan sitä, kuinka ihminen joutuu kohtaamaan itsensä. Omien heikkouksien kanssa kipuilu on sävyttänyt Martinin koko kirjallista tuotantoa, ei pelkästään hänen fantasiakirjojaan tai -novellejaan.

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä.

Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen.

Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen pelilauta

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi.

Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on lukuisia henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa. Jan Hlinoskyn mukaan Martin ei halua antaa varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan enemmän mietityttää lukijaansa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Martinin oma tendenssi lienee samantyyppinen kuin Philip Pullmanilla, jonka suosittu Universumien tomu -fantasiaromaanisarja sisältää melkoisen määrän piiloista kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan.

Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen pelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia.

Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista.

Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

L ä h t e e t

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jan Hlinovsky: George R. R. Martin – spekulatiivisen fiction kolmiottelija. – Tähtivaeltaja 3/2003 s. 12-17.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2017.

Mihin leiriin kuulut? Lukijakeskeinen estetiikka kirjallisuuskritiikin lähtökohtana

Avainsanat

books, esseet, estetiikka, helluntailiike, Kimmo Jokinen, kirjallisuuskritiikin historia, kirjallisuuskritiikki, kirjallisuussosiologia, Kritiikin Uutiset, kulttuurijournalismi, Mika Waltari, pappi, Raamattu, religion, Toini Havu, Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Kenelle kirjoitamme arvosteluja? Kuka tai mikä määrittelee, milloin taidekriitikko on onnistunut ja milloin ei? Taidekritiikin pitäisi olla kaikkien ymmärrettävissä. Ymmärtävätkö kaikki lukijat kuitenkaan, mitä haemme takaa tekstillä, jonka lukeminen itsessään vaatii ammattilukijan taitoja?

Käsitys hyvästä tai kunnollisesta taideteoksesta on yhteisöllinen, oli arvottava yhteisö pieni tai suuri. Viime kädessä yhteisö päättää, mitkä asiat tekevät kirjallisuudesta, musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta tai vaikkapa sarjakuvasta hyvää taidetta. Ristiriitoja herättävän taideteoksen suhteen yhteisö saattaa toisinaan olla jakaantunut leireihin, jotka puhuvat samasta teoksesta vastakkaisesti. Jopa kriitikot saattavat leiriytyä lähtökohtiensa, intressiensä ja painotuksiensa vuoksi.

Nykymuotoinen taidekritiikki on osa kulttuurijournalismia. Taidekritiikin perinteinen kaava etenee taideteoksen kuvailusta tulkinnan kautta arvottamiseen. Parhaimmillaan taidekriitikko heijastaa yhteisönsä taidekäsitystä ja arvottaa sitä vasten yksittäisiä taideteoksia.

Jos taidekriitikko ei koe kuuluvansa yhteisöön tai palvelevansa sitä, hän kirjoittaa outoon suuntaan. Jopa turhaan, voisiko sanoa. Mitä kriitikko tekee, sen arvon määrittää suurempi joukko.

Kriitikko on palvelija, joka kertoo yhteisölleen tämän taiteesta jotain merkityksellistä. Kriitikko on aina omassa ajassaan kiinni, toisin kuin taiteilija, joka voi olla jopa edellä aikaansa. Arvosteluja lukeva yhteisö määrittää myös taidekritiikkiä ohjaavan estetiikan.

Seuraavassa viittaan lukijakeskeiseen estetiikkaan kahden esimerkin kautta. Puntaroin samalla kunnollisen taidekritiikin reunaehtoja. Molemmat esimerkit liittyvät kirjallisuuskritiikkiin, joka on ollut itselleni tärkeä harrastus 20 vuoden ajan.

Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Väiski ja ylimielinen makutuomari

Kirjailija Väinö Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Stormbom on kuvannut Linna-elämäkerrassaan (1992) Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa talvella 1954-1955 seuraavasti:

”Heti uudenvuoden jälkeen nousi täysi myrsky päivälehtien yleisön palstoilla, pakinanurkissa ja kulttuuriosastoissa sekä melkein koko suomalaisessa aikakauslehdistössä ’kansanomaisista’ viikkolehdistä kunnianarvoisiin kulttuurijulkaisuihin kuten Suomalaiseen Suomeen ja Valvojaan saakka. Eikä yksityisten ihmisten välinen mielipiteiden vaihto asiasta ollut vähemmän kuumaa. Hieman yleistäen voi sanoa, että Suomen kansa oli kevättalveen mennessä jakaantunut kahteen leiriin, joista toinen oli Tuntemattoman sotilaan puolesta ja toinen sitä vastaan. Ja kaiken aikaa Werner Söderströmin kirjapaino syyti markkinoille uusia painoksia myyntilukujen kohotessa melkein pelottavalla nopeudella.”

Vuonna 1955 Tuntematon oli kaikkien huulilla, suosittu small talkin aihe. Kuuluisassa ”Purnaajan sota”-arvostelussaan joulukuussa 1954 Hesarin kaunokirjallinen makutuomari Toini Havu ampui Linnaa piiskatykillä päin näköä: tamperelainen metallimies kirjoitti niin karmeaa sotakuvausta, ettei sellaista ollut tullut vastaan suomalaisten siihenastisessa sotakirjallisuudessa.

Sinänsä perusteellisesti tehty kritiikki jäi harhalaukaukseksi. Hutinsa jälkeen kriitikko jäi yksin seisomaan vastatuuleen.

Hesari oli Toini Havulle norsunluutorni, josta hän jakoi kansalle kaunokirjallisia kasvatusohjeita. Hän oli äiti, joka määritti, mitä lasten pitäisi lukea, huolimatta siitä, että ”lapset” olivat sodankäyneitä aikuisia. Havun kritiikki ei koskenut pelkästään kirjaa, vaan lukijoitakin. Kriitikon roolissa Havu leimasi sodankäyneen kansan lapsekkaiksi purnaajiksi, ihmetellen näiden sitkeää kestävyyttä sota-olojen läpi.

Havun tärkeästä asemasta huolimatta sodankäynyt suomalaisyhteisö valitsi Linnan. Tämä teki kirjallisuuskritiikin naurunalaiseksi. Olen sitä mieltä, että juuri kunnioitus lukijaa kohtaan teki Linnasta tähden taivaalle. Tästä asenteesta voi kriitikkokin oppia.

Väinö Linna jakaa omistuskirjoituksia työtovereilleen.

1950-luvulla suuri osa Suomen aikuisväestöstä luki Tuntemattoman sotilaan ja muodosti siitä mielipiteen. Teoksesta ja kirjailijasta oli näin ollen mahdollista keskustella kahvilassa, baarissa, torilla, illanistujaisissa. Milloin uusi kaunokirja yltää nykyisin samaan? Palkittukin kirja yltää suhteellisen pieneen lukijakuntaan maassa, jonka kirjallisuuden lukijajoukko on pirstaloitunut pieniin yksikköihin.

Ja kuka on se, joka kertoo näille pienille joukkioille, mitä heidän pitäisi oikeasti lukea? Yhteisömme ei enää kaipaa taidekriittisiä makutuomareita, jotka norsunluutornistaan ampuvat kovaa ja korkealta. Heidän aikansa on ohi. Vai onko? Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kirjallisille makutuomareille voi olla vielä sosiaalista tilausta.

 

Kirjallisuus uskonnollisessa yhteisössä

Olen tehnyt 1990-luvun lopulla kotimaisen kirjallisuuden gradun Tampereella yhden suomalaisen herätysliikkeen (helluntailaisuuden) kirjallisuuskäsityksestä. Helluntailaisia on Suomessa noin 50 000 henkilöä eli noin prosentti väkiluvusta. Nostan seuraavassa helluntaiseurakunnan esimerkkinä uskonnollisesta yhteisöstä, jossa uskonto määrittää monta muutakin asiaa, jopa kirjallisuuden arvottamisen.

Kristilliselle yhteisölle kirjoja on viiteen lähtöön. On pääteos R (Raamattu), joka on kaiken perusta ja lähtökohta sekä muiden kirjojen tulkinta-alusta. On R:a käsitteleviä tietokirjoja, R:n aihepiireihin liittyviä tietokirjoja sekä R:n tapahtumista ja aiheista sepitettyjä kotimaisia ja ulkomaisia kaunokirjoja. Ja sitten on muita kirjoja, jotka eivät liity R:un millään lailla.

Sovellettuani kirjallisuussosiologisia kysymyksenasetteluja helluntaiyhteisön kirjallisuuteen tuli vastaan erikoisia asiantiloja. Esimerkiksi: Pastori A sanoo kirkossaan julkisesti amerikkalaisen kirjailijan B kaunokirjasta X, että tämä on todella hyvää kaunokirjallisuutta, jota kaikkien pitäisi lukea.

Hänen kuulijansa C ja D kuulevat puheen. He ostavat teoksen X ja lukevat sen olettaen teoksen olevan ”hyvää” tai ”oikeaa” kirjallisuutta. Sen jälkeen he lukevat kirjailijan muut tuotokset Y ja Z. Tällöin teokset X, Y ja Z vahvistavat C:n ja D:n mielessä tiettyä käsitystä ”oikeasta” kaunokirjallisuudesta.

Helluntaiyhteisöön kuuluvat C ja D oppivat huomaamattaan kirjallisuuskäsityksensä lukemalla tietynlaisia kaunokirjoja. He saavat asiaan jopa ohjausta kirkossa tai liikkeen lehtien kirja-arvosteluista.

Seurakuntayhteisö löytää ”oikeat” kirjansa yleensä kirjakaupastaan herätysliikkeen oman kustantamon tuotteista. Tietokirjat ovat tärkeämmällä sijalla, koska ne ovat opillisesti oikeaan suuntaan.

Uskonnollinen seurakuntayhteisö on suljettu, mitä tulee tieto- ja kaunokirjallisuuden arvottamiseen. Hyvän kirjallisuuden ominaisuudet tulevat monille yhteisön jäsenille pitkälti valmiiksi annettuina.

Helppoa, eikö vain! Jos kokonaisen herätysliikkeen tai kirkon kirjallisuuskäsitystä aletaan avata, ylimpiä makutuomareita tässäkin asiassa näyttävät olevan, yllätys yllätys, teologikoulutuksen saaneet pastorit.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä?

Huomasin helluntailiikkeessä pastoreiden vaikuttavan herätysliikkeen kirjallisuusinstituutiossa monella tasolla. He johtivat liikkeen kustantamoa ja sen lehtiä. He kirjoittivat tieto- ja kaunokirjoja. He kirjoittivat kirja-arvosteluja liikkeen lehtiin. Lisäksi pastorit mainostivat kirjoja hengellisissä tilaisuuksissa. Edellä kuvatut käytännölliset jääviyskysymykset, joihin helluntaipastorit joutuvat vastaamaan, ovat olleet mukana helluntailiikkeen alusta asti eli lähes sata vuotta.

Kuvitellaan tilanne, kun A, C ja D kokoontuvat keskustelemaan hyvistä kirjoista ja kirjailijoista. Pastori A mainitsee kirjailija B:n, joka on tuottanut USA:ssa hienot kaunokirjat X, Y ja Z. Henkilöt C ja D ovat samaa mieltä, totta kai: hehän ovat oppineet pitämään B:n kirjoista.

A:lle, C:lle ja D:lle B:n kirjat ovat kunnon kaunokirjallisuutta; he ovat näin keskenään sopineet. Kirjallisuussosiologisesti tarkasteltuna B:n kirjat ovat tässä yhteisössä ”hyvää” ja ”oikeaa” kaunokirjallisuutta. Totuus on näin ollen kiveen kirjoitettu kuin Mooseksen kymmenen käskyä.

 

Papit kirjallisuuskriitikkoina

Kirjallisuus on mysteerinä pieni, uskonto suuri, tokaisi Mika Waltari. Mitäpä jos uskonnollisesta saarnaajasta tehdään kirjallisuuskriitikko?

Se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt ”oikean” kirjallisuuden piirteitä kristillisen yhteisön sisällä, on pieni ongelma. Aikuinenkin ihminen voi uskoa lukevansa hyvää kirjaa osaamatta varsinaisesti eritellä ”hyvän” kirjallisuuden ominaisuuksia.

Samantyyppisen, yhteisöllisen sopimuksen tekivät myös Väinö Linnan aseveljet 1950-luvun loppupuolella: Väiski on meidän kirjailijamme ja Tuntematon hyvä sotakirja. Kuka pystyy vaikuttamaan satojen tuhansien aikuisten miesten yhteiseen käsitykseen? Ei kukaan – eikä tarvitsekaan.

Koetteleeko kirjallisuuskritiikki uskonnollisen yhteisön jäsenten kirjallisuuskäsityksiä? Eipä juuri. Kuvitellaan, että yhteisön ulkopuolinen kirjallisuuskriitikko K haukkuu profaanissa maakuntalehdessä teosta X tendenssiromaaniksi, joka käyttää juonenrakentelua, henkilökuvausta tms. tietyn hengellisen tendenssin esiintuomiseen. Tällainen arvostelu ei murra tai edes ravistele A:n, C:n tai D:n opittua kirjallisuuskäsitystä.

Itse asiassa taitaa käydä päinvastoin. Edellä mainituille lukijoille K on huono kriitikko, koska hän kiinnittää huomiota B:n kirjoissa epäolennaisuuksiin ja haluaa etsiä niistä ainoastaan vikoja. Hänhän on kriitikko!

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä.

Kaikkein tärkein torjunnan syy on kuitenkin se, että K:n julkaisumedia on maallinen julkaisu, jonka tekijät ja kustantaja ei pidä R-teosta sellaisessa arvossa kuin ns. uskovaiset lukijat pitävät. Jos yhteisön ulkopuolinen kriitikko K ei lue Isoa kirjaa oikein tai usko sen viesteihin, kuinka hän voisi lukea oikein edes fiktiivistä kaunokirjallisuutta!

Pastori itse asiassa sopii uskonnollisen yhteisön kirjallisuuskriitikoksi kuin nenä päähän. Kuka onkaan parempi tulkitsemaan uskonnollisen tieto- ja kaunokirjan merkityksiä kristilliselle yhteisölle kuin teologi?

Mutta jos pappis-kriitikko alkaa käyttää kritiikkiä oman tendenssinsä tai julistuksensa välineenä, karvat voivat nousta pystyyn myös yhteisön sisällä. Helluntailiike on sekalainen seurakunta; liikkeessä on mukana myös tuhansia koulutettuja ja sofistikoituneita lukijoita, jotka tunnistavat liikkeen kustantamien tieto- ja kaunokirjojen esteettiset ja opilliset reunaehdot rajoituksineen.

On syytä huomata, että helluntaiyhteisön jäsenet voivat olla osa muitakin lukijayhteisöjä esimerkiksi akateemisissa piireissä. Näillä ihmisillä kirjallisuuskäsitys laajenee väistämättä liikkeen omien kirjojen ulkopuolelle. Osa heistäkin toimii jopa kirjallisuuskriitikkoina liikkeen lehdissä.

Lukututkija kallonkutistajana

Luetut kirjat muokkaavat yksilöllistä kirjallisuuskäsitystä. Onko oikein sanoa, että muutumme lukemiemme kirjojen mukaan? Kirjallisuuskriitikko kuitenkin lukee tutkitusti eri tavalla kirjoja kuin ns. tavallinen lukija, kuten sosiologi Kimmo Jokinen on osoittanut vuonna 1997.

Tavallisten lukijoiden kirjallisuuskäsityksellä on kirjailijan, kustantajan, kirjakauppiaan ja tutkijan kannalta paljon enemmän arvoa kuin sofistikoituneiden eliittilukijoiden käsityksellä. Tuntemattoman vastaanotto osoittaa havainnollisesti, että mutu-tuntuma ohjaa usein massojen taiteen arvottamista alalle omistautuneen kriitikon sofistikoituneen aidenäkemyksen sijaan.

Summa summarum: taiteen arvoa koskeva yhteisön päätös löytyy yhteisön lukijoiden päänupista. Kirjallisuutta koskeva yhteisön päätös voidaan todentaa ja hahmottaa lukututkimuksella. Kriitikon pitäisi olla kiinnostunut tästä päätöksestä, koska sen ytimen oivallettuaan kriitikko voi kurottautua oman taidekäsityksensä edelle tai ulkopuolelle.

Samalla voi löytyä kieli ja näkökulma, jolla yhteisön syvät rivit tavoitetaan. Vältetään suonsilmät, joihin Toini Havu ja ennen häntä August Ahlqvist putosivat.

Kirjallisuus:

Toini Havu: ”Purnaajan sota”. – Helsingin Sanomat 19.12.1954.

Jari O. Hiltunen: Miksi juuri nämä kirjat? Kirjallisuuskäsityksen eksplikointi helluntailiikkeen kustannustoiminnassa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1998.

Kimmo Jokinen: Suomalaisen lukemisen maisemaihanteet. Sosiologian väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 1997.

Nils-Börje Stormbom: Kirjailijan tie ja teokset. WSOY 1992.

Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys ja intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Kritiikin Uutisissa 28.6.2017.

Jarkko Tontti – lakimiehestä kirjailijaksi

Avainsanat

book review, esseet, Jarkko Tontti, juristit, religion, suomalainen kaunokirjallisuus

Jarkko Tontti. Kuva Irmeli Jung 2005

Jarkko Tontti: Luokkakokous. Otava 2007. 252 s.

Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-kirjat 2011. 192 s.

”Ei maailmassa mitään vikaa ollut, päinvastoin siinä oli monta pehmeää kohtaa joista pystyi nauttimaan, heruttamaan helppoa mehua. [–] 1967-1973 syntyneet ovat ainoa sukupolvi Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa. Sitä ennen ja sen jälkeen syntyneillä elämä menee haaveiden mukaan.”

Ylevän ja raadollisuuden kohtaamiseen päättyy Jarkko Tontin (s. 1971) esikoisromaani Luokkakokous (2007), joka tuo oivaltavasti esiin kolmekymppisten uraihmisten lähihistoriaa. Romaanissa kaksi lapsuudenystävää joutuvat äkisti tekemisiin toistensa kanssa vuosien tauon jälkeen. Nykyinen vieraantuminen rysähtää kertaheitolla menneen ystävyyden kriitikoksi.

Tiukkailmeisen IT-bisneksen kovaksikeittämä Toni uneksii uraputkessaan omasta firmasta. Kolmekymppisen miehen elämä kuitenkin muuttuu pokeriksi isoin panoksin, kun hän kuulee sairastavansa syöpää. Ahdistunut Toni tapaa puolivahingossa vanhan luokkatoverinsa Matiaksen, joka yliopistolla valmistelee verkkaiseen tahtiin väitöskirjaa ja kipuilee ongelmallisen työtilanteensa kanssa.

Miehillä on vanhan kaveruuden lisäksi muutakin yhteistä: rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Kun tämä pyytää Matiasta ja Tonia etsimään yhdessä vanhojen luokkatovereiden osoitetiedot kokoon luokkakokouksen järjestämiseksi, miehet joutuvat väistämättä kohtaamaan menneet onnenhetket ja pettymykset. Molemmilla on myös uusia kipupisteitä, joiden paine kasvaa ylivoimaiseksi.

Vaikka Luokkakokous on pesunkestävä mieskirja, romaanin keskushenkilö on silti Emmi. Kujeileva ja älykäs nainen pyörittää sekä Tonia että Matiasta ja samalla maailmankaikkeutta. Tästä huolimatta Emmi tulee etualalle romaanihenkilönä vasta romaanin lopussa.

Jännittävästi etenevän romaanin kerronta ja vuoropuhelut pursuavat muualta lainattuja kirjallisia anekdootteja ja sosiaaliturvatunnuksia. Jarkko Tonttia ei voi syyttää pienestä kunnianhimosta, päinvastoin. Luokkakokous on esikoisromaaniksi harvinaisen tyylikästä ja hiottua työtä.

Välillä tekstissä on sen verran debyytille tyypillistä tyhjäkäyntiä, ettei Tontti aivan täysosumaan ole kyennyt. Luokkakokous on silti niin hyvä sukupolviromaani, että sille on vaivalloista löytää kunnon vertailukohtaa nykykirjallisuudestamme.

Itseironisesti Jarkko Tontti on kirjoittanut Luokkakokoukseen itsensäkin romaanihenkilöksi – Matiaksen adoptiosopimuksen varmentavaksi Tampereen raastuvanoikeuden notaariksi!

Arvojen puutostauti

Jarkko Tontti lähestyy vuonna 2011 julkaistussa kirjoituskokoelmassaan vanhoja perusarvoja ilkamoivalla kirjoittajanotteella. Koti, uskonto ja isänmaa –pamfletti sisältää uskaliaita esseitä, joissa kirjailija havainnoi ja arvioi myös perimmäisten arvojen puutteita ja puutosta.

Arvopohdintojensa keskellä Tontti nostaa kaikkein tärkeimmäksi aiheekseen kirjallisuuden. Esseessään ”Neljä runoilijaa” hän tekee vuolaasti selkoa neljästä suosikkirunoilijastaan ja erittelee näiden tuotantoa biografiseen tapaan. Muissa kirjallisuusesseissään Tontti mm. kyseenalaistaa omaelämäkertureiden tarkoitusperiä, ottaen esimerkikseen erityisesti filosofi G. H. von Wrightin muistelmat (2002).

Esseessä ”Viisauden rakastamisesta” Tontti kertoo, miten oikeustiedettä ja filosofiaa vuosia opiskelleesta miehestä tuli lopulta kirjailija. Muissa teksteissään kirjailija tuo ilmi inhon tunteitaan Runebergin teosten äärellä ja havainnollistaa sitä, miksi päivähoito pitäisi pakolliseksi Suomessa. Antaa hän toisaalla suoria vinkkejä yhteiskunnalliselle runoilijallekin.

Kriittiset sanat armeijan kriisistä ja varusmiespalveluksen turhuudesta eivät ole kevyitä. Koko ikäluokan militarisointia kirjailija pitää menneen talvisodan lumina, ei niinkään osoituksena järkevästä maanpuolustustahdosta. Siviilipalvelusmiehet ovat Tontille nykyajan Antti Rokkia, jotka ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan.

Paatoksellisemmin kirjailija saarnaa uskonnollista uskoa ja uskovaisia vastaan. Hän ihmettelee äänekkäästi intellektuellien pelkurimaista tapaa kuitata hiljaisuudella uskovaisten kristittyjen ja muslimien kielteisiä edesottamuksia. Lähi-idästä levinneet uskomusjärjestelmät ovat länsimaiden myrkky – jolla on kuulemma ollut myös myönteisiä sivuvaikutuksia.

Muualla aikaisemmin julkaistut tekstit on työstetty kokoelmaa varten varsin sujuvaksi koosteeksi. Moneen suuntaan sinkoilevat ajatukset kumuloituvat jopa toimenpideohjelmaksi, vaikka niiden lähtökohdista jää ajoittain sirpaleisia vaikutelmia.

Monet Tontin ajatukset ovat aforistisen iskeviä ja pelkistettyjä: ”Hyvä viihde voittaa aina kehnon taiteen.” tai: ”Minulla on unelma maailmasta ilman uskontoja.” Teos osoittaa kirjailijan nousseen kuin Feeniks kuolleen lakimiehen ja filosofin tuhkasta.

Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, John Steinbeck, Kiiltomato.net, Mäkelän piiri, Pulitzer-palkinto, Raimo Salminen, USA, Vihan hedelmät

circa 1954: American author John Ernest Steinbeck (1902 – 1968). (Photo by Keystone/Getty Images)

John Steinbeck: Vihan hedelmät. Alkuteos The Grapes of Wrath (USA 1939). Suom. Raimo Salminen. Tammi 2016. 635 s.

Vihan hedelmät (engl. The Grapes of Wrath) on amerikkalaisen John Steinbeckin (1902–1968) vuonna 1939 ilmestynyt klassikkoromaani. Kirja voitti seuraavana vuonna sekä National Book Award – että Pulitzer-palkinnon. Romaani siivitti Steinbeckiä myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi 1962. 75 vuoden aikana romaania on myyty maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta.

”Ihmiset pakenevat takanaan olevaa kauhua – ja heille tapahtuu outoja asioita, joista toiset ovat äärimmäisen julmia ja toiset niin kauniita, että usko syttyy uudelleen ikuisiksi ajoiksi.” (s. 170)

Vihan hedelmien tapahtumien taustalla on 1930-luvun suuri lamakausi USA:ssa. Köyhä, Oklahomassa asuva Joadin vuokraviljelijäperhe joutuu lähtemään kodistaan autorämällä kohti Kalifornian Keskuslaaksoa, jossa appelsiiniviljelmät odottavat työttömiä maatyöläisiä. Vaiherikkaan matkan jälkeen Joadit pääsevät perille, mutta odotettu onnela osoittautuu tyystin erilaiseksi. Oklahomalaisia odottavat ankeat olot valtion leireissä, joissa nälkä ja viranomaisten pelko vaivaavat siirtolaisia päivittäin.

Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla.

Kirja alkaa ja etenee varsin verkkaisesti. Päähenkilö on juuri vankilasta vapautunut Tom Joad jr., joka on istunut neljä vuotta vankilassa miehen taposta. Kotimatkallaan nuorukainen tapaa saarnaaja Jim Casyn, lapsuusaikojensa tutun pastorin, joka on jättänyt saarnahommat muille. He löytävät Tomin lapsuudenkodin tyhjillään ja perheen sukulaisten luota. Joadin perheen viljelykset ovat joutuneet massiivisten tomumyrskyjen riepottelemiksi. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet viljelykelvottomat maat ja häätäneet asukkaat matkoihinsa.

Sitten Joadit lukevat lentolehtisestä, että Kaliforniassa olisi mahdollisuus parempaan elämään. Lähdettyään matkaan kohti länttä he huomaavat satojentuhansien kohtalontoverien tehneen saman ratkaisun ja todistavat aitiopaikalta USA:n suurinta sisäistä muuttoliikettä valtatien 66 varrella.

Risuja ja ruusuja

Pulitzer-palkittu kirjailija Arthur Miller kirjoitti Vihan hedelmien ilmestyttyä Steinbeckista: ”En voi ajatella toista amerikkalaista kirjailijaa, mahdollisesti lukuun ottamatta Mark Twainia, joka olisi yhtä syvästi tunkeutunut USA:n poliittiseen elämään.” Seuraavana vuonna John Ford ohjasi romaanista Henry Fondan tähdittämän elokuvaversion. Kirja ja elokuva poikkeavat kuitenkin toisistaan huomattavasti loppuratkaisujensa osalta.

Vihan hedelmät sai aikaan yllättävän primitiivisiä reaktioita. Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla. Se kiellettiin monissa kouluissa ja kirjastoissa muka yliampuvan seksuaalisuutensa vuoksi. Romaania vastaan hyökättiin jopa USA:n kongressissa. Vaikka Steinbeckin merkitystä korostettiin yleisesti, häntä kutsuttiin myös lehdistössä valehtelijaksi, kommunistiksi ja ”juutalaiseksi, joka hoitaa sionistien kommunismin etuja”. Kirjailija sai sen verran paljon uhkaavaa postia, että hän hankki itselleen revolverin.

Edes Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia.

Julkisesta vastustuksesta huolimatta kirjasta tuli kuitenkin valtavan suosittu. Ilmestymisvuotenaan 1939 Vihan hedelmät oli USA:n myyntitilaston myydyin kaunokirja. Teokselle oli selvä sosiaalinen tilaus. Se, että yli puoli miljoonaa amerikkalaista siirtyi länteen vuosina 1934–1935, tarvitsi yhteiskunnallisena murrostekijänä välttämättä myös kaunokirjallista kerrontaa ja tulkintaa, jota Steinbeck tarjosi romaanissaan yllin kyllin.

Painosten kuningas ei kelvannut kirjallisuuskriitikoille. USA:n pääkaupunkiseudun kaunokirjalliset makutuomarit ampuivat armotta Steinbeckiä alas kirjallisuuden kaapin päältä. Kirjailijan syvällisiä oivalluksia ei nähty muka puutteellisen estetiikan takaa. Ironista kyllä, edes kirjailijan vuonna 1962 pokkaama Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia, päinvastoin. Esimerkiksi The New York Times kirjoitti seuraavasti päivää ennen kuin Steinbeck voitti Nobelin:
”Ruotsalaiset ovat tehneet vakavan virheen antamalla palkinnon kirjailijalle, jonka parhaita kirjoja vesittää kymmenenvuotiaalle tarkoitettu filosofointi.”

Kansankynttilät pimeässä huoneessa

Vihan hedelmien henkilökuvaus vaihtelee jonkin verran sukupuolen mukaan. Steinbeckin miehet ovat räväköitä ja temperamenttisia toiminnan miehiä, jotka ärsyynnyttyään riittävästi nousevat yksissä tuumin riistäjiään vastaan. Miehet kuitenkin murtuvat menetettyään maat ja mantunsa, eikä heistä sen jälkeen tunnu olevan mihinkään.

Järkipuhe ja tulevaisuuden suunnittelu onnistuvat paremmin Steinbeckin naisilta, jotka nousevat kärsimysten keskellä perheidensä pelastajiksi. Esimerkiksi Joadien äiti muuttuu matkalla hyväntahtoisesta matriarkasta naarasleijonaksi, joka on valmis puolustamaan perheenjäseniään jopa asein. Äidin muuttunut luonto herättää ihmetystä eniten nuoressa Tomissa, joka ei ole aikaisemmin nähnyt äitiään yhtä kiivaana.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa. Juurettomat ihmiset menettävät myös ison määrän persoonallisuuden piirteistään ja rohkeudestaan eivätkä kykene taistelemaan riistäjiä vastaan. Tehokeinona Steinbeck vaihtaa välillä vuoropuhelut repliikittömiksi. Kun oklahomalaiset maalaiset ja heitä vainoavat rikkaat puhuvat romaanikertojan suulla, tuskaiset ja julmat repliikit lyövät lukijaa silmille kuin ruoska.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa.

Jotkut (lähinnä naishenkilöt) nousevat vastustamaan perheiden hajoamisprosessia. Tämä havainnollistuu esimerkiksi romaanin loppukappaleessa, jossa Joadin perheen vanhin tytär Saaronin Ruusu tekee tuntemattomalle saman kuin omalle lapselleen: hän antaa rintaruokintaa nälkiintyneelle, tuikituntemattomalle miehelle. Laupias teko loistaa lukijaa vastaan kuin kynttilä pimeässä huoneessa.

Steinbeckin mieskuvat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta synkkiä ja toivottomia. Kun vuokraviljelijöiden omaisuus on kiikutettu romukauppaan, he unelmoivat hetken uudesta alusta Kaliforniassa. Unelma kuitenkin sammuu kuin loppuun palanut kynttilä viljelijöiden tajutessa, ettei heillä itsellään ole toivoa paremmasta huomisesta. Parhaassa tapauksessa heidän lapsensa saavat jonkinlaisen alun uuteen elämään.

Joadit huomaavat olevansa kasvottomien kohtalonvoimien armoilla kuin lastut laineilla tai sotilaat taistelukentällä, kun kuolema ja muut karmeat kohtalot lähestyvät säännöllisesti nurkan takaa. Ensin vaari kohtaa matkansa pään pysähdyspaikalla, ja kumppaninsa menettänyt isoäitikin menettää elämänhalunsa. Joadien mukana kulkeva entinen pastori Casy kuolee apulaisseriffin ryhdyttyä väkivaltaiseksi. Jotkut nuorista henkilöistä karkaavat matkoihinsa ilman ennakkovaroitusta tai jäähyväiskirjeitä.

Vankilassa nuori Tom Joad on menettänyt idealisminsa ja oppinut olemaan hermostumatta pienistä. Sitten hän törmää lapsuutensa saarnaajaan eikä pysty kohtaamaan tämän silmistä huokuvaa ”alastonta rehellisyyttä”. Pää painuu alas, henkinen voittaja on löytynyt. Romaanin lopussa Tom huomaa oppineensa saarnaajalta kaikenlaista, jopa sen, minkä vuoksi ihminen voi uhrata oman henkensä.

Romaanin temaattinen huippukohta on, kun Tom käy äitinsä kanssa keskustelua vihan synnystä ihmisen mielessä. Äiti kertoo tunteneensa kuuluisan pankkirosvon Pretty Boy Floydin. Sitten äiti purkaa Tomille käsityksensä prosessista, joka teki kunnon perheen pojasta vaarallisen rikollisen. Lopuksi äiti kysyy, istutettiinko Tomin mieleen vankilassa samanlainen viha. Kun poika vastaa kieltävästi, äiti huokaisee kiitoksen taivaan suuntaan.

Kaikin keinoin julkisuutta karkuun

John Ernst Steinbeck, Jr. syntyi Salinasissa Kaliforniassa 27. helmikuuta 1902. Hänen isänsä työskenteli läänin rahastonhoitajana ja äitinsä opettajana. Nuoren Steinbeckin kirjallisuuden opinnot Stanfordin yliopistossa jäivät kesken. Hän työskenteli nuorena muun muassa kalifornialaisilla maatiloilla ja tutustui paikallisiin ihmisiin. Köyhistä, työväenluokkaisista kalifornialaisista tuli Steinbeckin proosan päähenkilöitä.

Kirjailijan ensimmäiset romaanit eivät saaneet paljoa huomiota. Vasta romaani Ystävyyden talo (Tortilla Flat; 1935) sai kiittäviä arvioita. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men; 1937) on tragedia, jossa yksinkertainen työläismies elää terävämmän toverinsa kanssa kiertolaisina.

Steinbeck omisti Vihan hedelmät ”vaimolleen Carolille joka tahdonvoimallaan sai aikaan tämä kirjan ja Tomille joka koki kaiken”. Steinbeck oli naimisissa kolmesti, ja omistus viittaa kirjailijan ensimmäiseen vaimoon Carol Steinbeckiin. Kolmessa avioliitossa Steinbeckille syntyi kaksi poikaa.

Omistuksessa mainittu Tom on Thomas Collins, Weedpatchin työleirin johtaja Etelä-Kaliforniassa. Steinbeck vietti Collinsin johtamalla valtion leirillä useita kuukausia vuonna 1937 ystävystyen johtajan kanssa.

Tom Collins esiintyy Vihan hedelmien luvuissa 22–26 Jim Rawleyn hahmossa, sympaattisena johtajana, joka hallinnoi tarmokkaasti fiktiivistä Weedpatchin leiriä ja jonka kautta köyhät oklahomalaiset saavat takaisin uskoaan ihmisessä asuvasta hyvyyteen. Jim Rawley on romaanin moraalinen keskiö, jota vasten romaanin muita henkilöitä voidaan tarkastella.

Toisen maailmansodan aikana Steinbeck toimi sensaatiolehti New York Herald Tribunen kirjeenvaihtajana. Vihan hedelmien jälkeen Steinbeck keskittyi aiempaa enemmän luonnontieteisiin ja kirjojen kirjoittamiseen. Kirjailijan suuri tavoite oli löytää kiistattomia yhteyksiä näkyvän luonnon, historian myyttien ja uskonnollisen mystiikan välillä.

”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe.”

Vaikka Vihan hedelmät voitti Pulitzer-palkinnon, Steinbeckin kunnianhimoisin työ ja pääteos oli historiallinen eepos Eedenistä itään (East of Eden; 1952). Siinä kirjailijan painopiste oli vaihtunut sosiaalisten epäkohtien analyysista perheensisäisen psykologian kuvaamiseen.

Vuonna 1962 Nobel-komitea kutsui Vihan hedelmiä ”suureksi työksi” ja viittasi siihen yhtenä tärkeimmistä syistä, miksi komitea päätti myöntää Steinbeckille Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Steinbeck vastasi kriitikoilleen juhlapuheessaan Tukholmassa:
”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe. Kirjallisuus on saanut alkunsa ihmisen tarpeesta, joka on muuttunut entistä suuremmaksi.”

John Steinbeck julkaisi elämänsä aikana kuusitoista romaania ja kuusi novellikokoelmaa. Kirjailija karttoi julkisuutta aina kun pystyi. Hän menehtyi sydänsairauteen 66-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1968.

Vihan hedelmät on suomennettu kahdesti. Alex Matsonin alkuperäinen suomennos ilmestyi Tammen kautta 1944. Tammen Keltaisen Kirjaston uutuussuomennoksen tekijä on hänkin Tampereelta. Raimo Salmisen teksti on jouhevaa, selväkielistä ja havainnollista. Salmisen suomentamissa vuoropuheluissa kukkii suomen kieli parhaimmillaan murteita myöten. Vaikka tekstiä on tiiliskiven verran, kielellisiä kömmähdyksiä ei ole, kielivirheistä ja sisällöllisistä huolimattomuuksista puhumattakaan. Myös Steinbeckin monipolviset virkkeet ja piilomerkitykselliset kappaleet löysivät Salmisesta oivallisen tulkkinsa.

Vallankumouksellista tyyliä?

Vihan hedelmiä on hankala sijoittaa tyylillisesti tietyn kaunokirjallisen suuntauksen alle. Romaania on mainittu jopa modernistisen kirjallisuuden liikkeen perusteoksena, vaikka sen tyylille keskeistä ovat naturalistinen realismi ja symbolismi. Vihan hedelmät lienee ollut kaunokirjallinen tyylikokeilu, jossa kirjailija yhdisteli rankkaa realismia modernistisiin kerrontakokeiluihin.

1900-luvun alkupuolen amerikkalaiskirjailijat alkoivat etsiä vaihtoehtoja realistiselle kerronnalle. Älykkyyden ja vapaa tahdon kuvauksen, ihmisen tietoisuuden tutkimuksen ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisen kautta modernistinen kerrontatapa haki paikkansa realistisen rinnalle. Modernin amerikkalaisproosan piirteitä olivat muun muassa juonellisen muodon hajoaminen, kerronnan keskittyminen mieleen ja tunteisiin, kerronnan sisäinen monologi ja tajunnanvirtatekniikka.

Modernistiset tyylivalinnat olivat Steinbeckille tietoista kapinaa realismin konservatiivisille periaatteille. Voimakas tendenssi ajoi kirjailijan uusien tyylien kokeilijaksi, ja Steinbeck valitsi mielestään parhaan tyylin kuvaamaan itse näkemiään sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia. Lopputulos saattoi yllättää jopa kirjailijan itsensäkin. Steinbeck ylsi niin voimakkaisiin kuviin, että häntä syytettiin jopa vallankumoukselliseksi.

Vihan hedelmien intohimoinen köyhien ahdingon kuvaus tuntui joistakin lukijoista liian painostavalta. Vastahyökkäyksistä voimakkain tuli yllättäen Kalifornian maanviljelijäyhdistykseltä: he olivat tyytymättömiä romaanin kuvaukseen kalifornialaisten viljelijöiden asenteista ja käytöksestä siirtotyöläisiä kohtaan. He tuomitsivat kirjan valhekokoelmaksi ja nimittivät sitä ”kommunistiseksi propagandaksi”.

Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita.

Vaikka Steinbeckia syytettiin leiriolojen kurjuuden liioittelusta, hän oli todellisuudessa toiminut juuri päinvastoin. Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita, joiden hän tiesi varsin hyvin olleen romaanin kuvailua pahempia. Hänen mielestään tarkka kuvaus olisi nimittäin tullut varsinaisen tarinankerronnan tielle.

Samoin kuin monet modernistiset amerikkalaiskirjailijat 1920-luvulla, Steinbeck tavoitteli yhtenäistä inhimillistä kokemusta. Vihan hedelmät lyö karkealla tavalla poskelle amerikkalaista unelmaa, tuomalla havainnollisesti näkyviin unelman kääntöpuolen: jokaista onnistujaa, voittajaa ja menestyjää kohti löytyy ainakin sama määrä menettäjiä, häviäjiä ja luusereita, joiden osa on surkeaakin surkeampi. Enemmän kuin politiikkaa, kirjailijaa kiinnosti tavattomasti tutkia psykologiaa, etenkin inhimillisen vihan ja pelon syntymekanismeja, kasvua ja purkautumistapoja.

John Steinbeck teki Vihan hedelmissä tavallaan saman kuin Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn 1970-luvulla Vankileirien saaristossaan: molemmat teokset paljastivat, kuinka kasvoton yhteiskunnallinen koneisto jauhoi muruiksi pieniä ihmisiä unelmineen ja polki ihmisarvoa alas. Marx ja Lenin ovat seurauksia, eivät syitä, toteaa Steinbeckin kertoja kuvatessaan Kalifornian työläisten järjestäytymistä riistäjiään vastaan. Ankeat olot käynnistävät vääjäämättömiä prosesseja.

1930- ja 1940-luvulla Steinbeck joutui USA:ssa vaikeuksiin vasemmistolaisuutensa vuoksi. Sosialistisissa maissa Vihan hedelmiä tulkittiin tuolloin jopa sosialistisen realismin perusteokseksi. Steinbeckin lopullinen pesäero kommunismiin tuli kuitenkin kesällä 1947, kun hän matkusti valokuvaaja Robert Capan kanssa Neuvostoliittoon. Steinbeck ja Capa kertovat teoksessaan Matkalla Neuvostoliitossa (2002), kuinka hämmentävältä matka oli tuntunut. Neuvostoliiton onnela oli paljastunut aivan toisenlaiseksi kuin amerikkalaiset vieraat olivat uumoilleet.

Vihan hedelmissä kuvataan, miten kilpailu ja maailmanlaajuinen talouslama painavat maatyöläisten palkat niin alas, etteivät ne riitä edes ravintoon. Lakot murretaan rikkurityövoimalla ja siirtotyöläisten järjestäytyminen estetään väkivalloin.

Kuten Olli Mäkinen on huomauttanut, tilanne USA:ssa on tänään samanlainen kuin 1930-luvulla. Vuonna 2008 alkaneen talouslaman hedelmät ovat kypsyneet poimittaviksi. Kun Steinbeck oli närkästynyt amerikkalaisten maatyöläisten kilpaillessa Kalifornian työpaikoista kiinalaisten ja muiden ulkomaalaisten siirtotyöläisten kanssa, tänään työpaikoista kilpailevat valtaväestön kanssa Latinalaisesta Amerikasta tulleet siirtotyöläiset ja palkat on jälleen puristettu hyvin alas. Kun amerikkalainen yhteiskunta on pyörähtänyt täysympyrän, Vihan hedelmät on aiheiltaan pelottavan ajankohtainen.

Tappava aavikko, eloisa preeria

Steinbeckin ympäristökuvaus on mieliinpainuvan värikylläistä ja tenhoavaa. Romaanin alkupuolella punainen multapöly on tuhon ja kuoleman symboli, kaikkialle työntyvä pilvi, joka vie vuokraviljelijöiltä elämisen mahdollisuudet Oklahomassa ja saattelee heitä kolmentuhannen kilometrin matkalle Kaliforniaan. Hylätyt talot rapistuvat nopeasti ja muuttuvat ympäröivän luonnon osiksi:
”Talot olivat autioina, ja autio talo hajoaa nopeasti. Vuorilaudoituksessa alkoi ruostuneiden naulojen kohdalta levitä halkeamia. Lattioille kerääntyi pölykerros, ja sen koskemattomuuden rikkoivat vain hiirten, kärppien ja kissojen jäljet. Eräänä yönä irrotti tuuli kattopäreen ja huiskautti sen maahan. Seuraava tuuli tunkeutui päreen jättämään aukkoon ja irrotti kolme pärettä, ja sitä seuraava irrotti niitä kymmenen. Keskipäivän aurinko paistoi sisään aukosta ja heitti hehkuvan pisteen lattialle. Villikissat hiipivät taloon pelloilta illalla, mutta enää ne eivät naukuneet rapulla. Kun ne menivät huoneisiin pyydystämään hiiriä, ne liikkuivat kuin kuun poikki lipuvat pilvien varjot.” (s. 163)

Romaanista on kulunut 160 sivua eli neljäsosa, kun Joadin pitkä matka Kaliforniaan alkaa. Kun Joadit pääsevät viimein maantielle, romaani muuttuu matkakirjaksi, tie-romaaniksi, jossa maisemat eivät häikäise myönteisyydellään. Satatuhatta kohtalotoveria ruuhkauttavat valtatien 66 länteen kerran jos toisenkin. Matka täyteen ahdetussa kuorma-autossa kestää viikkoja.

Steinbeck kuvaa valtatietä 66 ”teiden äitinä”, jota pitkin viisikymmentä tuhatta autoa raahustaa kuin haavoittuneiden eläinten lauma, läähättäen ja ponnistellen. Autonkorit rämisevät, moottorit ylikuumentuvat, liitokset löystyvät ja kiertokanget väljähtyvät, ennen kuin matkailu kuuman aavikon ja vaarallisen vuoriston läpi loppuu äkisti kesken. Kun matkanteko päättyy esimerkiksi moottoririkkoon, autot hylätään teiden varsille. Sen jälkeen matkustajat katoavat teille tietymättömille kuin tuhka tuuleen.

Kirjailija sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo.

Steinbeckin kuvaama preeria kuhisee monenlaista elämää. Eläin- ja kasvilajeja tulee vastaan kymmenittäin. Monimuotoiset luontokuvat lyövät poskelle tekniikan jyrinää avaran luonnon keskellä. Ristiriita kärjistyy romaanin alussa raivaustraktorien puskiessa vuokraviljelijöiden talonrähjiä mataliksi. Sitten tulevat toiset koneet, jotka kyntävät maan, kylvävät siemenet ja myöhemmin leikkaavat viljan:
”Ajaja istui rautaistuimellaan ja oli ylpeä suorista viivoista, jotka eivät olleet syntyneet hänen tahtonsa voimalla, ylpeä traktorista jota hän ei omistanut eikä rakastanut, ylpeä voimasta jota hän ei voinut hallita. Ja kun sato kypsyi ja korjattiin, ei yksikään mies ollut murentanut kuumaan kokkaretta kädessään ja antanut mullan siivilöityä sormiensa välistä. Yksikään mies ei ollut koskenut siemeneen eikä ollut himoinnut nähdä sen kasvavan. Miehet söivät mitä eivät olleet viljelleet, eikä heillä ollut yhteyttä leipäänsä. Maa synnytti raudan alla, ja raudan alle se vähitellen kuoli, sillä sitä ei rakastettu eikä vihattu, se ei saanut osakseen rukouksia eikä kirouksia.” (s. 53)

Steinbeck ottaa kerrontansa kohteeksi useita kertoja epäsovinnaisia ja yllätyksellisiä kohteita. Romaanin alussa hän seuraa jopa sivukaupalla yksinäisen kilpikonnan seikkailuja maantien varrella, kun sen tie sattuu yksiin vankilasta kotiinsa palaavan Tom Joadin kanssa. Kirjailija tavallaan sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo näkyvästi ja näkymättömästi.

Kun kerronta vaihtuu tiekuviksi, auton osien ja ominaisuuksien esittely on kuin suoraan tekniikan oppikirjasta. Ihmisten selviytyminen tukalasta ja vaarallisesta matkasta riippuu lopulta kokonaan siitä, miten autot toimivat tai miten niihin tulleet viat pystytään korjaamaan. Tällöin sankaritekoihin yltävät ne nuoret miehet, jotka osaavat korjata autot takaisin liikennekelpoisiksi tai ajaa autoa niin, etteivät osat rikkoudu pitkien ajomatkojen aikana.

Tiekertomusten kautta Vihan hedelmien henkilömäärä kasvaa nopeasti kymmeniin ellei satoihin. Tietynlaisia karikatyyrejäkin kirjailija tulee sepittäneeksi kuin puolihuolimattomasti. Esimerkiksi käytettyjen autojen kauppiaita romaanikertoja esittelee tunnottomina maantierosvoina, jotka myyvät ryöstöhinnoilla rikkinäisiä autoja sinisilmäisille ja autoista tietämättömille ihmisparoille. Suurten lupausten uskominen johtaa myöhemmin katkeriin pettymyksiin.

Raamatulliset kerrontaelementit

Vihan hedelmissä raamatulliset symbolit havainnollistavat Steinbeckin roolia tendenssikirjailijana. Vaikka Steinbeck ei ollut vakaumuksellinen kristitty, hän käytti raamatullisia vertauskuvia hyväkseen kerrontaa siivittävinä elementteinä ja assosiaatiokoukkuina. Raamatullinen symboliikka oli kirjailijalle pitkälti yritys liittää romaanin kammottavat tapahtumasarjat sellaiseen viitekehykseen, joka aukeaisi ilman vastuksia amerikkalaiselle keskivertolukijalle. Eli tutun kautta tuntemattoman sisälle.

Raamattu tulee Vihan hedelmissä vastaan vuorosanoissa, henkilökuvissa, juonenkehittelyssä, miljöönkuvauksessa jne. Joadien pitkä vaellus muistuttaa monin tavoin israelilaisten exodusta kohti Luvattua maata. Lieneekö puhdasta sattumaa, että matkalaisia on juuri kaksitoista, yhtä paljon kuin israelilaisten sukukuntia exoduksella? Joadien omin käsin kokoama autorumilus seilaa pitkin valtatietä 66 kuin Nooan arkki aavalla merellä. Ai niin – autosta löytyy kuin löytyykin Noah-niminen henkilö!

Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita.

Steinbeckin potentiaalinen lukija oli pyhäkoulunsa käynyt, uskonnolliset oppinsa lapsuuden kodistaan ammentanut keskiluokkainen amerikkalainen, joka tunnistaisi vaivatta romaanin lukuisat uskonnolliset vuoropuhelut. Uskonnolliset kuvat saattoivat olla myös yritys luoda romaaniin sellaista eeppistä otetta, joka tasoittaisi tietä kirjailijan poliittisille sanomille ja mielipiteille:
”Pelätkää aikaa, jolloin ihminen ei ole valmis kärsimään ja kuolemaan aatteensa puolesta, sillä tämä nimenomainen piirre on ihmisyyden perusta, ja tämä nimenomainen piirre on yhtä kuin ihminen ja se on maailmankaikkeudessa ainoa laatuaan.” (s. 209)

Pelko ja viha ovat Vihan hedelmien tunneilmaston perusta. Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita. Kalifornialaiset suhtautuvat nälkäisiin siirtolaisiin pelokkaasti ja kohtelevat heitä tylysti ja julmasti. Näin vihan hedelmät kasvavat ja kypsyvät siirtolaisten mielissä kuin Ilmestyskirjan näyssä.

Suhtautuminen asetettuihin lakeihin on yksi romaanin kiintopisteistä. Lakia täytyy joskus valikoida, sanoo vanhempi Tom Joad, kun perheellä ei ole varaa haudata vaaria lakisääteisin kuluin. Kun puutostaudit (kuten kammottava pellagra) alkavat vainota oklahomalaisia, nämä joutuvat pohtimaan ahdinkoonsa varastamista ja muita rikollisuuteen liittyviä ratkaisuja.

Jo pelkästään Oklahoman osavaltiosta lähteminen tarkoittaa Tomille ehdonalaissääntöjen rikkomista. Tom kuitenkin päättää ottaa riskin. Kun matkan varrella sattuu kaikenlaista, Tom syyllistyy uudelleen laittomuuksiin ja joutuu jättämään perheensä oman onnensa nojaan viranomaisten pelossa.

John-sedän kertomukset lapsille

Steinbeck vie Vihan hedelmien kerronnan toiselle tasolle luomalla romaanin sisälle metakertomusten jatkumon. Viihdykkeiden etsintä vie matkalaiset tarinoiden äärelle:
”Mailtaan lähteneet ihmiset, työnsä perässä vilistävät ja toimeentulonsa eteen ponnistelevat muuttajat, kaipasivat alinomaa iloa, etsivät iloa, loivat iloa, ja he janosivat viihdykettä. Toisinaan viihdyke saatiin puheista, ja arjesta selvittiin eteenpäin sukkeluuksilla. Ja tapahtui niin, että tienvarsien leireissä, jokien töyräillä, plataanipuitten alla, syntyi tarinankertojia, ja niinpä väki kokoontui heikossa nuotionvalossa kuuntelemaan näitä armoitettuja. Ja he kuuntelivat tarinoitten kertomista, ja heidän eläytymisensä teki tarinoista suuria. Ja ihmiset kuuntelivat, ja nuotiossa hiipuva tuli heijastui heidän tyhjistä silmistään.” (s. 452)

Siinä vaiheessa kun kertoja vaihtaa näkökulman ihmettelevän lapsen katsantokantaan, kynnetään jo syvissä vesissä. Perheen pienimmät Ruth ja Winfield ihmettelevät monet kerrat silmät ymmyrkäisinä seikkailumatkan sattumuksia ja aikuisten keskusteluja. USA:n sisäinen politiikka tai maailmanlaajuinen lama eivät tuota heille päänvaivaa; enemmän lapset aprikoivat matkantekoa sään armoilla, nälkäisiä vatsojaan ja perheen hyvinvointia vihamielisten kalifornialaisten keskellä.

Joadin suvun erikoisimpia jäseniä on John-setä, ydinperheen sivulla elelevä ja oman perheensä aikoinaan menettänyt leskimies. Romaanin alussa nuori Tom esittelee Johnin Casylle yksinäisenä piruna ja aikamoisena kahelina. John-setä on varjo entisestään:
”John-sedän näkee milloin missäkin – joskus Shawneessa juovuksissa, joskus kyläilemässä jonkun lesken tykönä kymmenien kilometrien päässä täältä tai kuokkimassa maataan lyhdyn valossa. Pähkähullu. Kaikki luuli, ettei se eläisi vanhaksi. Semmoiset yksinäiset miehet eivät elä pitkään. Mutta John-setä on isäukkoa vanhempi. Se on vuosi vuodelta vaan luisevampi ja pahansisuisempi. Vielä pahansisuisempi kuin meidän vaari.” (s. 97)

Lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka miettivät juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa.

En usko, että John-setä on sattumalta kirjailijan kaima. Vaikkei olisi kirjailijan alter ego, John-setä on romaanin tärkeimpiä sivuhenkilöitä, patriarkkamainen sivustakatsoja, joka tallentaa omat ja naapureiden kokemukset muistiinsa kertoakseen ne eteenpäin – kenelle? Niille lapsille, uusille sukupolville, jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Vihan hedelmät on täynnä John-sedän (Uncle John) kaameita kertomuksia lapsille. Kriitikoiden aikoinaan halveksima lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu Al Joadin kaltaisille 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka amerikkalaislukion kirjallisuuskurssilla miettivät aikuisuutensa kynnyksellä juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa, tai Saaronin Ruusun kaltaiset nuorille tytöille, jotka etsivät humaania suhtautumistapaa lähimmäisiinsä.

Vaikutukset suomalaiseen kirjallisuuteen

Vihan hedelmien vaikutus suomalaiseen kaunokirjallisuuteen saattaa olla arvaamattoman suuri. Romaanin suomentanut Alex Matson ihaili teosta avoimesti ja piti sitä Steinbeckin pääteoksena. Romaani lienee vaikuttanut merkittävästi Matsonin 1940-luvulla muotoilemaan romaaniteoriaan, joka puolestaan siivitti ns. Mäkelän piirin kirjoitustyötä Tampereella 1940–1950-luvuilla. Romaaniteoria oli esillä Matsonin pääteoksessa Romaanitaide (1949) oli erityisen tärkeä Väinö Linnalle tämän luonnostellessa Tuntematonta sotilasta 1950-luvulla.

Matson kirjoitti Steinbeckistä pienoistutkielman John Steinbeck, joka julkaistiin 1948 ja uusittuna laitoksena 1962 Steinbeckin saatua Nobelin. Steinbeck-tutkielmassaan Matson selittää ja arvottaa Vihan hedelmiä sivukaupalla. Matsonille Vihan hedelmät oli paras ja rikkain sosiaalinen romaani, joka USA:ssa oli siihen mennessä kirjoitettu. Teos edusti esimerkillisellä tavalla sosiaalisella kentällä liikkuvaa romaania.

Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit.

Matsonia kiehtoi valtavasti ajatus sellaisesta romaanimuodosta, jota Steinbeck oli luonnostellut Cervantesin, Defoen ja Tolstoin jalanjäljissä: Kun perinteinen juoniromaani ei riittänyt nostamaan riittävän väkevästi yhteiskunnallisten ongelmien syyseuraussuhteita, luotiin romaanimuoto, jolla korvattiin todellisuuden realistinen kuvaus. Antamalla aiheen määrätä romaanin muotoa, Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit. Tämä teki Steinbeckistä Matsonin silmissä mestarin kaunokirjallisten oppipoikien eteen.

Vihan hedelmissä Steinbeck pyrki Matsonin mukaan luomaan taiteen kielellä todellisuuden vastineen, moniulotteisen kuvan, jossa esteettinen ja taiteellinen elementti oli ”arkkitektonisessa rakenteessa” eikä juonen kehittelyssä tai konfliktin ratkaisussa. Vihan hedelmät edusti Matsonille puhtainta ja alkuperäisintä romaanitaidetta, jonka taiteellinen kasvannainen oli tavanomainen juoniromaani.

Matson näki Vihan hedelmien ja Sodan ja rauhan rakenteissa niin paljon samaa, ettei hänen mielestään voinut olla kyse sattumasta. Hän lienee opettanut edellä mainitut rakenneasiat kädestä pitäen muun muassa Lauri Viidalle ja Väinö Linnalle Mäkelän piirissä. Viidan pääteoksiin kuuluva työläisromaani Moreeni (1950) sai Vihan hedelmistä ilmiselviä vaikutteita jopa henkilökuviin ja sosiaalisten ongelmien erittelyyn. Linnan läpimurtoteoksen Tuntematon sotilaan historiakuvaus puolestaan onnistui haastamaan ”virallisen” historiankirjoituksen uskottavasti, aivan kuten Vihan hedelmät USA:ssa.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.4.2017.

Vihan hedelmien suullinen esittely Archive-palvelussa.

Romaani opettajan masennuksesta

Avainsanat

books, Katri Rauanjoki, koulu, Virke

Oululainen äidinkielen opettaja Katri Rauanjoki (s. 1973) kirjoitti ahdistavasta elämänvaiheestaan romaanin. Kirjailijan toinen romaani Jonain keväänä herään (Atena 2016) kertoo Kertusta, luokanopettajasta, jonka mieli synkkenee synkkenemistään syksyn pimentyessä.

Romaanin lähtökohdat ovat kirjailijan mukaan omakohtaiset, vaikka juonen tasolla teksti on fiktiivinen. Rauanjoki sairastui itse vuonna 2008 keskivaikeaan masennukseen ja koki sen jälkeen myös siitä toipumisen monet vaiheet. Romaanissa luokanopettaja joutuu seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Myös tämä on kirjailijalle tuttua omasta kokemuksesta.

Kirjoittaminen on aina ollut osa Katri Rauanjokea. Jo lukiolaisena hänelle oli selvää, että hän haluaa olla kielen ja kirjallisuuden kanssa tekemisissä ammatinkin puolesta. Niin hänestä tuli juuri äidinkielen opettaja.

Kirjallisia esikuvia Rauanjoella on paljon:

– Ihailen hyvin monenlaisia kirjailijoita. Kirjallisen kehitykseni kannalta tärkeimmät ovat varmaan Rosa Liksom ja Kurt Vonnegut – molemmat leikkivät toden ja fantasian kanssa ja molempien kirjoissa on sekä yhteiskunnallisuutta että huumoria.

Katri Rauanjoesta ei pitänyt tulla opettajaa ollenkaan, mutta laman takia hän teki ”varalta” kasvatustieteelliset opinnot. Hän haluaa pitää molemmat ammatit itselläni ja olla välillä kirjailija ja välillä opettaja.

– Se on todella antoisaa puolin ja toisin, Rauanjoki sanoo.

Romaanissa Kerttu kirjoittaa säännöllisesti ahdistuksen hetkillä ajatuksiaan unikkokantiseen muistivihkoon. Kertun muistikirjalla on kirjailijan mukaan vastineensa tosielämässä. Kirjoittaminen on mitä terapeuttisinta toimintaa. Metsän ja luonnon kuvaus on kirjassa samalla alitajuisen ja aidon kuvausta. Kertun matka takaisin tuntevaksi ja eläväksi olennoksi on samalla matka yhteyteen ympäristön kanssa.

Kertun mielentila synkkenee romaanin alkupuolella kuin ukkospilvi taivaalla. Sitten onnistunut terapia kääntää katseet elämäniloisempiin asioihin. Rauanjoki kävi itse useamman vuoden psykoanalyyttisen terapian masennuksen vuoksi. Sen merkitys omalle toipumiselle oli valtavan suuri.

Romaanissa vaihdetaan välillä kerronnan näkökulmaa: toisinaan Kerttu toimii minäkertojana, toisinaan häntä katsotaan ulkopuolisen silmin. Rauanjoki perustelee:

– Jos äänessä olisi vain Kerttu, niin varsinkin kirjan alku olisi mennyt helposti liian itseensä käpertyneeksi ja staattiseksi. Lassen hahmo tuo etäisyyttä ja perheen näkökulmaa. Sairaushan ei kosketa vain sairastunutta. Olisi tärkeä puhua koko perheen jaksamisesta.

Katri Rauanjoki kirjoitti romaaniaan seitsemän vuoden aikana. Lopullinen kokoaminen ja työstö kesti noin vuoden.

Yksi tärkeä aihepiiri liittyy koulutyön kiristyviin reunaehtoihin. Kerttu viihtyy opettajana mutta väsyy koulutyön muihin ongelmiin.

– Kertun näkemys koulusta on tietysti hyvin subjektiivinen ja masentuneella on tapana nähdä asiat negatiivisina. Halusin nostaa esille ilmiöitä, jotka ovat tosia suomalaisessa ihannoidussa koululaitoksessa, mm. opettajien uupumus ja pätkätyöt. Niille toivoisin tehtävän paljonkin, samoin tietysti romaanissa esiintyvän kaltaiselle seksuaaliselle häirinnälle ja työpaikan heikolle ilmapiirille. Ne eivät ole mielestäni suomalaisen koulun koko kuva, mutta asioita, joista pitäisi puhua, Rauanjoki sanoo.

Siviilitoimensa ohella Rauanjoki opetti Oriveden opistolla luovaa kirjoittamista 2014-2016. Kuluvana syksynä hän jatkaa luovan kirjoittamisen opettajana Iin kansanopistossa.

– Luovan kirjoittamisen ohjaaminen on tuttua työtä lukion soveltavien kurssien kautta, niitä olen vetänyt yli kymmenen vuotta. Ohjaaminen on valtavan ihanaa työtä, josta opin aina vähintään yhtä paljon kuin opiskelijani.

Monista suosikkikirjoistaan Rauanjoki listasi tämän hetken mieleenpainuvimmat lukukokemukset:

1. Marcus Zusak: Kirjavaras. Tempaisi mukaansa ja kosketti monella tasolla. Puhdistavin ja syvin ”itken ja luen” -kokemus pitkiin aikoihin.

2. Minna Canth: Anna-Liisa. Luin nuorena tyttönä. On hienosti rakennettu, Anna-Liisaan samastuu ja samalla hänen rikoksestaan järkyttyy. Canth opetti, että kirjallisuus on ja sen pitäisi olla yhteiskunnalista.

3. Jose Saramago: Kertomus sokeudesta. Rakastan ajatella, mitä tapahtuu kun maailma menee vähän raiteiltaan. Tässä sellainen muutos on toteutettu juuri niin hienovaraisesti ja kaikkeen vaikuttavasti kuin se todellisuudessa tapahtuisi.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 4/2016.