Suomentajalegendan käytännöllistä kielioppia

Avainsanat

book review, Finncon, Kersti Juva, kielioppi, suomen kieli, suomentajat, Virke

Kersti Juva Jyväskylän Finnconissa 2019. Kuva: Henry Söderlund.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen. SKS 2019. 413 s.

”Tämä kirja on syntynyt halusta ymmärtää ja eritellä keinoja, joita olen vaistonvaraisesti käyttänyt siirtäessäni englanninkielisiä teoksia suomen kielelle.”

Suomentajalegenda Kersti Juva (s. 1948) opastaa uusimmassa teoksessaan lukijaansa löytöretkelle suomen saloihin. Juva käy perusteellisesti läpi kielemme erityispiirteitä ja kielikohtaisia yksityiskohtia ja vertailee tämän tästä englantiin. Hänellä on satoja lyhyitä käännösesimerkkejä, jotka on otettu kolmestakymmenestä omasta suomennoksesta.

Lähes viisikymmentä vuotta kääntänyt Kersti Juva tunnetaan erityisesti Tolkien-käännöksistään, joihin hän lähti nuorena suomentajana 1970-luvulla. Hän on suomentanut myös englanninkielisiä klassikoita, nykyproosaa sekä näytelmiä.

Älä käännä sanoja vaan ajatuksia.

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO myönsi Juvalle Eminentia-apurahan vuonna 2014, mistä lähti liikkeelle projekti koota oma kirja suomen kieleen liittyen. Löytöretki suomeen oli neljän vuoden työn tulos.

Teos havainnollistaa monin tavoin pitkään suomennostyötä tehneen kirjailijan elämäntyötä. Juva on argumentoinut paremman suomen kielen puolesta vuosikymmeniä. Nyt hän sukeltaa suomen kielen ainutlaatuisuuteen. Juva löysi Isosta suomen kieliopista (2004) pohjan ja lokerot omille ajatuksilleen ja esimerkeilleen.

Perusteellisen paneutumisen pontimena ovat olleet paitsi rakkaus suomen kieleen myös huoli puolihuolimattoman kielenkäytön lisääntymisestä. Uutuusteoksessaan hän tuo hienosti ilmi juuri suomen kielen tarjoamia mahdollisuuksia esitellä ajatuksia.

Juva valitsi kuusi teemaa, jotka toimivat jäsennyksenä. Ne ovat virkkeen rakentaminen, sanajärjestys, ajan ilmaiseminen, modaalisuus, kieliopillinen subjekti sekä viittaussuhteet.

”Älä käännä sanoja vaan ajatuksia”. Kieli ei ole pelkkä koodi, vaan tietyn yhteisön ääni ja tapa kommunikoida keskenään. Juva oppi jo varhain, ettei hän voisi ymmärtää englantia ilman englantia puhuvia ihmisiä. Hän on tästä syystä asunut vuosikymmeniä Englannissa:

”Yllättävä seuraus tästä vieraaseen tutustumisesta oli se, että opin ymmärtämään omaa kieltäni ja omaa kulttuuriani aivan toisella tavalla, kun näin, mikä on yhteistä ja mikä erottaa.”

Suomalaiset esimerkiksi eivät ole tottuneet hyppelehtiviin virkkeisiin, joissa lauseita olisi upotettu toistensa sisään. Suomen sanojen taipumisen vuoksi sanajärjestys ei meillä määrää sanan kieliopillista asemaa. Sanajärjestys on näin vapautettu ilmaisemaan muita asioita: vanhoja ja uusia asioita sekä erilaisia sävyjä ja vivahteita.

Suomessa on paljon tapoja ilmaista lupaa, kykyä, mahdollisuutta ja muuta modaalisuutta. Vaihtoehtoiset maailmat olivat tutkimuskohteena Juvan lempilapsi, joka tuotti paljon ahaa-elämyksiä. Oppaana hänellä oli tähän aiheeseen Aili Flintin modaaliverbejä käsittelevä väitöskirja Semantic structure in the Finnish lexicon : verbs of possibilty and sufficiency (SKS 1980).

Suomenkieliset ovat mestareita kiertelemään asioita.

JUVAN LUKUISAT esimerkit alleviivaavat suomen kielen täsmällisyyttä ja sanojen niukkuutta. Suomenkieliset rakastavat lauseenvastikkeita, mutta käyttävät paljon vähemmän relatiivilauseita kuin englanninkieliset.

Suomen kieli on omiaan kiertoilmauksiin. Suomen kielen ikiomat keinot kiertää suorat väitteet modaalisilla adverbeilla ja partikkeleilla ovat vaikuttavia: olin unohtaa, oli tuntevinaan, tuskin, kai tai näemmä.

Löytöretki suomeen soveltuu moneen: suomentamisen opiskelijalle, suomen kielen erityispiirteitä pohdiskelevalle opiskelijalle, opettajalle ja toimittajalle. Jotain aiheen ja kirjoittajan merkityksestä kertoo, että syyskuussa ilmestyneen teoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun alle viikossa.

Arvostelu on julkaistu Virkkeessä 4/2019.

Huonon itsetunnon kosmologiaa

Avainsanat

Petri Tamminen, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus

Petri Tamminen.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. 175 s.

”Heinäkuussa lopetin tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.”

Petri Tammisen (s. 1966)  Musta vyö on romaani tärkeästä aiheesta, huonosta itsetunnosta.

Ensin väläytetään isän ja pojan välistä läheisriippuvuutta. Minäkertojan isällä on ollut itseluottamusta kolmen miehen edestä. Kun vahva isä kuolee pois, viisikymppisen pojan on pakko pärjätä omillaan.

Kaikkihan joskus eksyvät – vai eksyvätkö?

ISÄN KUOLEMA käynnistää kivuliaan aikuistumisprosessin. Poika huomaa, ettei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseen. Itseluottamus on sitä, että luottaa toisiin.

Pelokas mies paljastuu Tammisen alter egoksi nimeltä Petri. Miehen kujanjuoksua seuraa sivusta Liisa-vaimo, kärsivällisyyden kävelevä ruumiillistuma.

Yllättävät olosuhteet piirittävät levottoman kulkijan monta kertaa surkuhupaisesti.

Mies muun muassa juuttuu sairaalahissiin poliisiparin kanssa. Toisinaan voi puhua eksymisestäkin, korosteisesti.

Kirjailija kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä.

MUSTA VYÖ ei ole tavanomainen lukuromaani. Tamminen kirjoittaa koko ajan varsinaisen aiheensa vierestä: havainnoista, tuntemuksista, päätelmistä.

Kaiken takana on miehen surullinen kyvyttömyys käyttäytyä oikein tai hyväksytysti. Hän ei osaa keskustella. Hän näyttelee kuuntelemista. Ja muut koettavat sopeutua.

Lopputulemana huonon itsetunnon kosmologi heittelee itsestään ja ympäristöstään sirpaleisia argumentteja. Kuinka paljon aisteihin vaikuttaakaan se, ettei arvosta itseään:

”Kaikki mitä toisillemme sanomme on asiayhteydestään irrotettua. Jopa omat ajatuksemme ovat asiayhteydestään irrotettuja. Asiayhteydet ovat koossa ja kasassa vain maailmankaikkeuden kokoluokassa. Mutta maailmankaikkeus laajenee.”

Jumalten verta, ihmisten veroinen

Avainsanat

book review, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, Magdalena Hai, Maria Carole, Osuuskumma, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, Tähtivaeltaja, YA-kirjallisuus

Maria Carole.

Maria Carole: Sinisen talon noita. Osuuskumma 2019. 380 s.

Savolaissyntyisen mutta Ranskassa tätä nykyä asuvan Maria Carolen (s. 1983) toinen romaani Sinisen talon noita on itsenäinen jatko-osa kirjailijan esikoisteokselle Tulen tyttäriä (2014).

Uutuusromaanin naispäähenkilö on 17-vuotias Auri-tyttö. Hänellä on haaveena tulla isona yhtä mahtavaksi parantajaksi (maimoksi) kuin isoäitinsä oli aikoinaan ollut.

Parantajan ammatti on tytön elämäntehtävä, johon hän on valmistautunut pikkutytöstä alkaen. Sitten Auri kohtaa miehen, joka laittaa nuoren sydämen sekaisin pahemman kerran.

YA-kirjallisuutena Sinisen talon noita on varsin toimiva kokonaisuus.

TUNTEMATON ELÄMÄNKOHTALO on vaivannut tyttöä vuosia:

”Pienen ikänsä Auri oli kuvitellut olevansa osiltaan jumalten verta. Ehkä hän sittenkin oli vain noita, tietämättään. Ajatus oli yhtä aikaa tyrmäävä ja hillittömän hauska. Ihminen mutta noitien verta. Kaikki nelvikalaiset eivät ehkä tuumaisi ihmisyydestään samaa.” (s. 203)

Maria Carole kirjoittaa samantyyppistä romanttista fantasiaa kuin debyytissäänkin. Fantastiset ainekset jäävät selvästi romanttishenkisen henkilökuvauksen jalkoihin.

YA-kirjallisuutena Sinisen talon noita on varsin toimiva kokonaisuus. Nuoria aikuisia kiinnostavia kirjallisia elementtejä on kosolti.

Kirjailijan edellisestä kirjasta tutut hahmot ovat mukana myös uutuudessa hieman vanhentuneina. Orastava rakkaussuhde kasvattaa Auria ihmisenä. Samalla hän huomaa aikuiselämän pohjattoman yksinäisyyden.

Naispäähenkilöiden matkassa kuljetaan tunnekuohusta toiseen.

ISON OSAN kertojan huomiosta saa päänäyttämö Nelvika ja sitä ympäröivä Melenjan fantasiamaailma. Melenja muistuttaa Homeroksen Iliaan maailmaa, jossa muinaiskreikkalaista maailmaa hallitsivat jumalat ja heidän alapuolellaan olivat puolijumalat ja tavalliset ihmiset.

Toisaalta Melenja muistuttaa enemmän muinaista Suomea kuin Kreikkaa. Miljöönkuvaus ei ole kirjailijan ydinosaamista. Tämän tiedostaen Maria Carole keskittyy oikeastaan lähes tyystin henkilökuvaukseen.

Melenjan kartta. Tekijänä Magdalena Hai.

NAISPÄÄHENKILÖIDEN MATKASSA kuljetaan tunnekuohusta toiseen, kun Naarni, Vanja ja kumppanit lähtevät vaarallisille retkilleen.

Miesten kotiinpaluu on naisten elämien huippuhetkiä, silloin onni on ylimmillään.

Lukuromaaniksi Sinisen talon noita on hieman ylipitkä, vaikka kirjailija välttää kohtuullisen hyvin kerronnalliset joutohetket. Tykkäsin virheettömästä kielestä ja sujuvasta tarinankuljetuksesta.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 4/2019.

 

Romeo ja Julia löytyvät Pristinan raunioista

Avainsanat

Finlandia-palkinto, Otava, Pajtim Statovci, romaanit, sisällissota

Pajtim Statovci. Kuva: Katja Luoma.

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019. 240 s.

Pajtim Statovcin (s. 1990) Finlandialla palkitun Bolla-romaanin avainsana on pelko.

Bolla sijoittuu kirjailijan vanhoille kotiseuduille Balkanille. Pääosan tapahtumista värittää raaka sota serbien ja muslimien kesken. Sota saa romaanihenkilöt tekemään toisilleen kaikenlaista.

Romaanin päähenkilö on albaanimies nimeltä Arsim. Vuonna 1995 hän elää Pristinassa Kosovossa, opiskelee yliopistossa kirjallisuutta ja löytää rakkauden nuoren serbimiehen, lääkäriksi mielivän Milošin kanssa.

Pienoinen ongelma nousee siitä, että Arsim on juuri avioitunut albaanien perinteiden mukaan. Arsimin nuori vaimo Ajshe joutuu kokemaan kasvavan epätietoisuuden, mikä hänen mukavaan ja komeaan mieheensä on oikein mennyt.

Bolla on kaunis kertomus sodan tuhoisasta vaikutuksesta.

TÄSTÄ LÄHTEE liikkeelle kymmenkunta vuotta kestävä kujanjuoksu, jonka lopputulema ei kertaakaan näytä kovin toivorikkaalta. Kaunis alku, surulliset seuraukset:

”Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”

Romaanikerronta ei seuraa kronologisesti tapahtumia. Uutuuden miljöö on sama kuin kirjailijan palkituilla romaaneilla Kissani Jugoslavia (2014) ja Tiranan sydän (2016).

Jugoslavian hajottua sodanjulistukset kajahtelevat. Arsim ja Miloš ovat molemmat rintamalla, eri puolilla. Miten käy heidän rakkautensa? Entä Arsimin avioliiton ja perhe-elämän pienten tyttöjen isänä?

Bolla on kaunishenkinen kertomus sodan tuhoisasta vaikutuksesta, joka on rauhan keskellä kasvaneelle lukijalle yllättävän monipuolinen ja -tasoinen.

Myöhemmin Arsim palaa Pristinaan etsimään rakastettuaan. Se, mitä hän löytää vanhasta kotikaupungistaan, aiheuttaa monta sokeeraavaa tilannetta.

Pienoisromaanin rakenne, tiiliskiven tarina.

ROMAANIN VÄKEVÄ alkukohtaus oli minusta Bollan heikoin jakso: teennäisen ravisteleva, liian äkkinäinen. Varsinaisen tarinan alkaessa kerronta muuttuu tasapainoisemmaksi.

Bolla on rakenteeltaan typistetty pienoisromaani, mutta teoksen tarina on tiiliskiviromaanin laajuinen. Tavallaan romaani luotaa ihmisen sisälle erittelemään sieltä löytyvää hyvyyttä ja pahuutta.

Arsin huomaa persoonansa jakautuvan kahdeksi. Vasta vankilassa hän pohtii asioita ja itseään järkevämmin.

William Shakespearen Romeo ja Julia kuolivat lähes käsi kädessä, kun huomasivat rakkautensa mahdottomaksi. Vaikka Bolla toistaa tämän tarinan, romaanin loppu ei ole yhtä harmoninen kuin englantilaisklassikossa.

Kumpi voittaa, Venus vai Mars?

29-VUOTIAS STATOVCI on syntynyt Kosovossa ja varttunut aikuiseksi Porvoossa. Hän on osannut kirjoittaa mukaansatempaavasti kaikissa kolmessa romaanissaan. Hän on kaikkein nuorin kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja.

Bollassa seksuaalisuus on vahva ja moniulotteinen kuvauksen kohde. Statovci kuvaa siekailematta seksiä, mutta varsinaisen sotakuvauksen hän jättää kokonaan pois.

Bolla on siis rakkausromaani, jonka Afrodite voittaa sodan jumalan. Vai voittaako sittenkään?

Kosovon sodassa tuhoutunut sairaala Pristinassa.

JP Koskisen Tulisiipi (podcast)

Avainsanat

J. P. Koskinen, Like Kustannus, podcast

Podcast löytyy tuolta.

Huojuvan paripuhteen psykologiaa

Avainsanat

book review, Nina Honkanen, romaanit, Satakunnan Kansa, suomalainen kaunokirjallisuus

Nina Honkanen. Kuva: Ari Heinonen / Otavamedia.

Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019. 284 s.

”On suoranainen ihme, että kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, erilaisine taustoineen ja sukurasitteineen, voivat edes jakaa yhteistä todellisuutta nimeltä parisuhde. Totuudenmukaisempi nimi yhdessä olisi ollut paripuhde, niin työlästä se kaiken muun arki- ja työelämästä selviytymisen lisäksi oli.” (s. 157)

Porilaissyntyisen mutta Raumalla varttuneen Nina Honkasen (s. 1968) kolmannen romaanin päähenkilö on onnettomassa avioliitossaan riutuva nainen, jonka olo on käynyt vuosien vieriessä yhä tukalammaksi. Hän kokee vajoavansa alaspäin, kunnes jotain tulee vastaan. Tätä alemmaksi ei enää pääse.

Viisikymppinen nainen on aina kuvitellut, ettei hänestä ole katkaisemaan kielteistä suhdetta. Samoin naisesta on ajatellut mieskin, kuuluisa kirjailija. Miellyttämisentarve saa naisen pyytämään anteeksi jopa olemassaoloaan.

Onhan hän jo kolmatta kertaa naimisissa, varsinainen parisuhteen luuseri.

Huumoria ei ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa.

NAINEN ANTAA miehelle tämän toivoman lapsen, vaikkei haluaisi enempää jälkikasvua. Vauvan mukana tuleva univaje kestää vuosia. Samalla murenee itsetunto, kun väsyneen taiteilijan käytöshäiriöt muuttuvat yhä voimakkaammiksi.

Pohjakosketus on ajoittain erittäin raskasta ja hurjaa luettavaa. Huumoria ei paljon ole kovaonnisen avioliittokuvauksen lomassa. Henkinen väkivalta kasvaa toiseen potenssiin, ja jälki on rumaa.

Eroprosessin alkamisen jälkeen monet vaikeudet kertautuvat:

”Mies ja nainen olivat vuosi sitten alkaneen eroprosessin jälkeen päässeet kohtuullisiin puheväleihin. Ensimmäisen eropäätöksen jälkeiset kuukaudet olivat niin täynnä vihaa, valhetta ja katkeruutta, että nainen luuli heidän jo ottaneen pohjakosketuksena. Kuinka väärässä hän olikaan.” (s. 25)

Kuvaavasti Pohjakosketus alkaa ruumiin äärellä. Kertoja tuntee raskaan prosessin päättyneen kuoleman kosketukseen.

Avioliiton harmaus saa Honkasen romaanissa useita eri sävyjä.

NINA HONKANEN on ollut seksuaaliterapeutti vuodesta 2015. Romaanissakin on mukana terapeutti. Hän terapoi onnettoman avioparin lapsia, jotka reagoivat omalla tavallaan vanhempiensa ahdistavaan yhteiseloon.

Honkasen romaanin päätarina etenee vääjäämättä ennalta-arvattavaan suuntaan. Muitakin tasoja löytyy, ja avioliiton harmaus saa useita eri sävyjä. Huojuvan paripuhteen lisäksi Honkanen tavoittaa arvokkaan havainnollisesti perhenäkökulman eli lasten kohtalon rikkinäisessä perheessä.

Myös kieleltään ja tyyliltään Pohjakosketus oli ansiokkaan tasapainoinen lukukokemus.

Kirjailijana Nina Honkanen on kuuden teoksen konkari. Kolmen kaunokirjan lisäksi hän on julkaissut Remu Aaltosen elämäkerran (1997) sekä tarinakokoelman syöpää sairastavista lapsista (2012).

Honkasen edellinen teos oli eri-ikäisten ihmisten seksuaalisuutta käsittelevä tietokirja Onnelliseksi (2017). Tätäkin aihepiiriä uutuusromaani koskettelee tämän tästä.

Vihan hedelmät suomalaisittain vievät pilvien päälle

Avainsanat

historialliset romaanit, J. P. Koskinen, John Steinbeck, Like Kustannus, Neuvostoliitto, romaanit, Venäjä

J. P. Koskinen. Kuva: Hämeen Sanomat.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. 352 s.

”Sydän jumputti korvissani niin, että minun oli vaikea kuulla Nikolain puhetta. Kuvittelin jo olevani ilmassa, kaartelin kuin lintu, metsät näyttivät vihreiltä läiskiltä, valkea järven jää vaihtui peltoihin, lumi suli pois, täällä paistoi aurinko, niska alkoi kuumeta sen porotuksessa.” (s. 91)

Juha-Pekka Koskisen (s. 1968) elokuussa 2019 ilmestynyt romaani Tulisiipi alkaa Amerikassa 1920-luvulla. Siirtolaisena Minnesotaan tullut suomalaisperhe kärvistelee aikansa pula-ajan kourissa. Sitten kuullaan huhu Neuvosto-Karjalasta, jossa olisi mahdollisuus elää leveämmin. Ei muuta kuin pitkälle paluumatkalle Suomeen ja itärajan ylitse Neuvostoliittoon sosialistista Karjalaa rakentamaan.

Kaikki eivät lähde Amerikasta Neuvostoliittoon. Vanhin väki vastustaa ”Karjala-kuumetta” pitkää muuttoa – ja jääkin USA:han. Matkaan lähtevät vain Frostin perhe ja pari naapuria. Pitkän matkan jälkeen karu totuus aukeaa. Ei Karjalassakaan ole kaikki hyvin, päinvastoin. Kurjuus, nälkä ja huonot asunnot ovat löytäneet myös Petroskoihin, johon Frostit asettuvat.

Pohjois-Amerikasta muutti Neuvosto-Karjalaan muuten oikeasti tuhansia amerikansuomalaisia, joiden kaameaa kohtaloa on kuvannut muun muassa Antti Tuuri romaanissaan Ikitie (2011).

Kaarle pääsee lentokoneineen vaativiin paikkoihin.

FROSTIN PERHEEN Kaarle-poika on Koskisen hienon romaanin päähenkilö. Jo nuorena Kaarle päättää tulla isona lentäjäksi. Kun Janne-setä vie pojan katsomaan Charles Lindberghiä, Kaarle tietää kutsumuksensa varmistuneen. Sitten Kaarle saa legendaariselta lentäjältä tulevaisuutta osoittelevan kortin, jossa teksti:

”You’ll be the greatest pilot of the world.”

Värikkäät tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti toista maailmansotaa. Kuten tosielämästä tiedettyä, suomalaissiirtolaisille kävi Neuvostoliitossa heikosti. Kaarlesta tulee kuin tuleekin lentäjä, ja hän pääsee koneineen vaativiin paikkoihin. Vaikka kertoja kuvaa lopulta jopa sota-ajan kokemuksia, Tulisiipi ei ole varsinaisesti tai pelkästään sotakuvaus.

Polikarpov-kone oli Kaarlen lentokoneena II maailmansodassa.

Lentäessään Kaarle kokee olevansa kotona. Alla vilistävä maanpinta on laikukas kuin äidin ompelema tilkkutäkki.

Tulisiipi on lähtökohdiltaan kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien (1939) suomalaisversio, kunnianhimoinen kollektiivikuvaus. Kun Steinbeck lähetti onnettoman perheensä Kaliforniaan, Koskinen palauttaa Kaarlen perheen koti-Suomeen ja kohtalokkaalle reissulle itänaapuriin. Yhtymäkohtia Steinbeckin klassikkoon on useita: matkakuvat, tekniset kuvat, runsaat luontokuvat, yllättävät onnettomuudet, ahdistavat yhteiskuntapohdiskelut jne.

Kaarle joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa.

TOISAALTA TULISIIVESTÄ tulee mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon (2018) paljon oivaltava lapsikertoja, jonka kautta mennyt historiallinen maailma sai uudenlaisen ja moniulotteisen sävyn. Lapsinäkökulma itsestään selviin ikuisuuskysymyksiin on tärkeä myös Koskiselle.

Kaarle esimerkiksi oppii jo lapsena isovanhemmiltaan Amerikassa, että valehtelu on väärin. Isoäidin mielestä se on syntiä, isoisän mielestä väärin muuten vaan. Kun Kaarle muuttaa Neuvostoliittoon, hän joutuu tekemisiin kollektiivisten valheiden kanssa. Mihinkään ei voi luottaa, mistään olla varma.

Karmeinta on huomata, että ihminen voi joutua valheen vuoksi pois kotoaan tai menettää henkensä. Kaarle ui tätä vastaan kuin jalokala ja opettelee puhumaan totta ainakin itselle, vaikka ympäristö kuinka rakentuisi valheellisille asioille, tai tiukassa hetkessä vaikenemaan.

Unelmointia ei kukaan häneltä riistä, mikä sekin menee ison joukon edelle:

”Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen, saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.” (s. 12)

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa.

SIPERIAN HYYTÄVÄN kylmyyden jälkeen Kaarle joutuu elämänsä yksinäisimpään paikkaan.

Siellä hänen on päätettävä, puhuvatko ainoat lähellä olevat ihmiset totta – vai jotakin muuta. Salaisuuksia hänen ympärillään on aina riittänyt.

Koskisen henkilökuvaus on minusta puhuttelevan ja runsaan romaanin heikoin elementti, vaikka siinäkin kerronta nousee keskitasoa paremmalle tasolle.

Muista henkilöistä tärkein on Kaarlen entinen naapuri Linda, josta tulee vähitellen miehen rakastettu. Kertoja oikoo henkilökuvissa monta mutkaa suoriksi, minkä vuoksi moni päähenkilöistäkin jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Stalinin koneisto pakottaa venäläiset romaanihenkilöt petollisiksi toisiaan kohtaan, mistä Kaarlekin saa osansa. Petollisuuden sovitus kuitataan useimmiten nopeasti ja tarpeettoman kivuttomasti, mikä tuntuu uskomattomalta.

Kaarlen kuuluisin kämppäkaveri kosmonauttikoulutuksessa.

Parhaimmillaan Koskinen kertoja on koskettavissa perhekuvissa. Totalitaarisen ja valheellisen ympäristön keskellä oma perhe ja suku ovat ainoa turvallisuustekijä. Siinä jälleen yksi kytky Steinbeckin klassikkoon.

Jännitystä Tulisiivessä on vaikka kahteen romaaniin jakaisi.

Kaarle selviytyy sodan läpi ihmeellisellä tavalla, tapaa vanhoja tuttuja vuosien takaa, viettää vuosikausia syyttä vankileirien saaristossa ja pääsee todistamaan venäläisen lentoteknologian suurimpia saavutuksia ja yrityksiä. Tapaapa hän jopa nimekkäitä kosmonautteja ja opettaa näitä lentämään entistä paremmin!

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu.

KAARLE ON aina tykännyt linnuista ja kokenut niiden kanssa sielunyhteyttä. Romaanin loppua kohti maa alkaa polttaa Kaarlen alla entistä enemmän, niin kuin hän olisi tervapääskyn sukua.

Kosmonauttikoulutus on lentäjäkutsumuksen kruunu. Kaarle on yksi seitsemästä kääpiöstä, jotka pääsevät vaativalle kurssille. Tiellä avaruuden valloittajaksi on vastassa inhottavia G-voimaharjoituksia paholaisen karusellissa eli sentrifugissa, lukematon määrä laskuvarjohyppyjä, painottomuusharjoituksia, tuhansia lenkkikilometrejä jne.

Kaarlen kutsumuksena on lentää, vaikka luodit tai muut vaarat viuhuisivat ympärillä. Lapsena Kaarle ei viihtynyt koulussa ollenkaan. Mutta kun hän pääsee kouluttautumaan huippulentäjäksi, opiskelu maistuu kyllä, ainakin hetken.

Tulisiipi on hänen intiaaninimensä, jonka Amerikan intiaani Kolme Arpea on antanut pojalle lapsena. Se on vain yksi miehen nimistä. Muita ovat Charles Frost, Kaarle Kuura, Gennadi Timošev Zamorozkin ja Kreisi boi. Maassa maan tavalla ja maan nimellä.

Sanoinko jo, että Tulisiipi onnistui yllättämään kerran jos toisenkin?

Romaanin hieno loppu on kuin Ilkka Remeksen trillereistä. Tästä romaanista saisi komean elokuvankin aikaan.

 

Altered Carbon: TV-sarja versus kirja

Avainsanat

Altered Carbon, books, Einari Aaltonen, Finncon, Laeta Kalogridis, Netflix, Richard Morgan, science fiction, Spin

Ihmisen tietoisuutta käsittelevä tieteisdekkarisarja Muuntohiili sovitettiin TV-sarjaksi vuonna 2018. Sovituksen yhteydessä moni asia muuttui, mutta miten? Tässä artikkelissa on voimassa spoilerivaroitus sekä romaani- että TV-sarjasta. Spin-lehdessä 2/2019 julkaistu artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Jyväskylän Finnconissa heinäkuussa 2019.

ALTERED CARBON – MUUNTOHIILI on yhdysvaltalainen tieteis-TV-sarja, jonka on luonut Laeta Kalogridis (s. 1965). Sarja perustuu Richard Morganin (s. 1965) Altered Carbon (suom. Muuntohiili) -romaaneihin.

Muuntohiilen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2006. TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi taas julkaistiin Netflix -palvelussa 2. helmikuuta 2018. Toisen tuotantokauden ennakoidaan tulevan julki keväällä 2020.

Sekä TV-sarjan että kirjan päätarina sijoittuu vuoteen 2384. Miljöönä on Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälinen protektoraatti, joka on levittäytynyt Maasta käsin satojen valovuosien alueelle.

Dystopiassa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin. Se voidaan asentaa normaalin kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Vaihtokehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeve). Myös kloonien eli synteettisten ruumiiden luominen on mahdollista. Lisäksi tietoisuuden voi varmuuskopioida pilveen pahan päivän varalle.

Digitaalisista persoonavarastoista eli tankeista puhutaan Muuntohiilessä myös rangaistuspaikkana, johon rikollinen henkilö voidaan sulkea vasten hänen omaa tahtoaan.

Tarinan tärkein teema on siis kuolema ja sen voittaminen. Muuntohiilitekniikan vuoksi ihmiset voivat elää jopa vuosisatoja. Normaalin kuoleman lisäksi puhutaan nk. tosikuolemasta. Tällöin digi-implantti tuhoutuu ennen kuin persoonaa muistoineen saadaan siirrettyä toiseen kehoon.

Rikkaimmat ihmiset eli metut sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain yhteen uudelleen sukitukseen. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä moni halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukanaan psyykkisiä sopeutumisongelmia.

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä.

SEKÄ KIRJA että TV-sarja alkavat uudelleen syntymästä. Päähenkilö Takeshi Kovacs (Byron Mann) on kapinallinen erikoissotilas, jonka tietoisuus on sammutettu pariksi vuosisadaksi, kunnes hänet herätetään kuolleen poliisin (Joel Kinnaman) kehoon.

Laurens Bancroft -niminen, yli 300-vuotias metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää sen Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavanaan armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin hetki aiemmin tapahtunut kuolemantapaus. Onko se ollut itsemurha vai rikos?

Tarinassa on kosolti uskonnollisia elementtejä. Mukana on alusta asti niin kutsuttuja katolilaisia, jotka kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Näille on suotu uskontokoodi, jolla uudelleen sukitus kielletään.

Katolilaisten kautta tärkeäksi nousee päätöslauselma 653, Yhdistyneiden Kansakuntien tähtienvälisen protektoraatin laatima lakiesitys. Sen mukaan jokainen murhattu tai murhatuksi epäilty voidaan varmuuskopioida tunnistamaan ja todistamaan murhaajia vastaan. Jos lakiesitys lopulta hyväksyttäisiin, jokainen kansalainen, uskonnollisesta koodauksestaan riippumatta, voitaisiin herättää tunnistamaan tappajaansa.

Esitystä vastustavat monet metut, jotka eivät halua rikostensa paljastuvan. Myös katoliset ovat lauselmaa vastaan, koska se mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten uskontokoodista riippumatta.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys.

ROMAANIN JA TV-sarjan tyypit vaihtelevat. TV-sarja on Raymond Chandlerin hengessä kovaksikeitetty science fiction noir -dekkari, jossa huumoria on varsin vähän. Romaani on sitä vastoin sekoitus lämminhenkistä brittidekkaria ja amerikkalaista noir-kerrontaa. Tämä selittynee Morgan brittitaustalla.

Muuntohiilen dystooppiset maailmat (Maa, Harlan) on useimmiten varsin synkkiä paikkoja. Ihmiskauppa käy ja väkivaltaa riittää. Kuolemaa halveksitaan, koska ihmiset eivät yleensä kuole oikeasti. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja, varsinkin kirjassa.

Romaanina Muuntohiili on kovaksikeitetyn dekkarin ja kyberpunk-henkisen tieteisromaanin risteytys. Tunnelmat ovat synkkiä alusta loppuun saakka. Romanttiset juonteet tosin rikkovat kovaa pintaa tämän tästä.

Kovacsin problemaattinen minäkertojahahmo vetoaa lukijan sympatiaan tehokkaasti. Jotkut henkilöt ovat karikatyyrimäisiä, kuten komisario Ortegan hahmo. Kirjassa Takeshi on todella suuri verraten TV-sarjaan, jossa muut henkilöt nousevat hänen rinnalleen.

Romaani on pitkä, yli 500 sivua. Varsinkin keskiosassa on kymmeniä, ellei jopa sata, sivua tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut tiivistää. Silti monimutkainen salapoliisijuoni toimii oivallisesti, loppuun saakka.

Murhakuvion selvittäminen vaatii lukijalta perehtymistä kirjailijan esittelemiin tieteiselementteihin, mitä voi pitää ansiona. Einari Aaltosen suomennos on sujuvakielinen, tiivis ja havainnollinen.

Einari Aaltonen. Kuva: Turun Sanomat.

Suomentaja on todennäköisesti pyrkinyt luomaan tyyliltään ja kielenkäyttötavaltaan alkutekstille uskollisen käännöksen. Jos näin on, Muuntohiilen kieli on monesti tarkoituksellisen heikkoa. Tämä oli yllätys, koska Morgan on vanhalta ammatiltaan äidinkielenopettaja.

Kielellisistä tyylirikoista huolimatta Morganin romaanikertoja osaa puhutella ja virittää jännitettä. Toinen lukukerta antoikin paljon uusia ajatuksia, mikä sinänsä kantaa teosta pois puhtaasti viihteellisten romaanien kategoriasta. Ikivanhojen henkilöiden kuvauksessa Morgan tavoittelee ilmeisesti jotain totuudellisuuden suuntaan kipupisteineen ja hylkää viihteellisen funktion ainakin hetkeksi.

Ruumiiden vaihtoon liittyviä ongelmia tulee toisinaan esille, minusta riittävästi siihen nähden, että kirjailijan voi väittää problematisoineen kuolemattomuuteen liittyvän onnen tavoittelun.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani.

NETFLIX ALOITTI TV-sarjan luomisen tammikuussa 2016. Laeta Kalogridis varasi Muuntohiili-romaanit muutettavaksi televisiosarjaksi jo 15 vuotta aiemmin. Kalogridisin mukaan sarjan myyminen tuotantoyhtiöille oli vaikeaa, koska Morganin romaanit itsessään ovat haastavia ja kiellettyjä alle 17-vuotiailta. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi kuvattiin Kanadan Vancouverissa.

Altered Carbon -TV-sarja on sekoitus Blade Runneria, Ghost in the Shelliä, Total Recallia ja kyberpunk noiria. Arvostelut ovat olleet enimmäkseen myönteisiä. Rotten Tomatoesin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 65 % ja sivuston käyttäjien 90 %. Metacriticin kriitikoiden keskimääräinen arvosana on 64/100 pistettä ja sivuston käyttäjien 8.0/10 pistettä.

TV-sarja on henkilögallerialtaan paljon laajempi kuin romaani. Kymmenen jakson sarja on muutenkin romaania kookkaampi. TV-sarjassa tulee ruumiitakin enemmän. Sekä kirja että TV-sarja nojaavat viihteelliseen funktioonsa ja ovat siinä toimivia.

Laeta Kalogridis.

GAME OF THRONESIN adaptaatiota eli muuttamista romaanista TV-sarjaksi tutkinut Anna-Leena Harinen on todennut, että siinä missä kirjallinen teksti nojaa sanoihin, visuaalinen teksti turvautuu tekoihin. Elokuvatutkija Henry Baconin ajatuksia lainaten: kun romaanista muokataan TV-sarjaa, tarina-ainesta on välttämättä muokattava poistojen, lisäysten ja yhdistelyn kautta siirryttäessä mediasta toiseen. Näitä muokkauksia kutsutaan inventioiksi.

Altered Carbon -TV-sarjassa on mukana lukuisia inventioita. Seuraavassa niistä tärkeimmät:

1. Raylene Kowahara on Takeshin sisko. Tämä on luultavasti suurin ero. Kirjassa he eivät ole veli ja sisar eivätkä muutenkaan sukua. Kirjassa Raylene on yakuza-pomo, josta tulee yksi vaikutusvaltaisimmista metuista.

2. Takeshin lapsuus. Kirjassa Takeshin isä on väkivaltainen aviomies ja juoppo, joka lyö Takeshin äitiä. Kirjassa poika ei kosta isälleen tappamalla tätä. Sen sijaan isä saa toisen sukan ja hylkää perheensä.

3. Miksi Takeshi hylkäsikään lähettiläät? Syynä on kirjassa Takeshin kyllästyminen lähettiläiden hirmutekoihin, ei näiden kuolema, kuten TV-sarjassa.

4. Lähettiläät eivät ole kirjassa kapinallisia, vaan kovahermoisia eliittitaistelijoita, joilla on paremmat kyvyt ja lähes yliluonnollisia ennakointikykyjä. Lähettiläät ovat hallituksen julmia iskujoukkoja, eivät pienen, rohkean ideologisen vastarinnan taistelijoita.

5. Takeshin suuri rakkaus ja mentori Quellchrist Falconer on kirjassa kauan sitten kuollut harlanilainen hengellinen kirjailija ja quellismin perustaja, jota Takeshi tykkää siteerata. Kirjassa hän ei ole mukana ollenkaan. Quellchrist ilmestyy myöhemmin kolmannessa Altered Carbon -kirjassa Woken Furies (ei suomennettu).

6. Kirjassa Virginia Vidaura on Quellchristin sijasta se lähettiläs, joka kouluttaa ja inspiroi Takeshiä, opettaa häntä kestämään kidutusta ja potkunyrkkeilemään. TV-sarjassa Virginia on ainoastaan lähettiläs muiden joukossa.

7. TAKESHIN todellinen tyttöystävä on kirjassa Sarah, ei Ortega. Hänet ammutaan TV-sarjan avausjaksossa, kun alkuperäinen Takeshi jää erikoisjoukkojen vangiksi. Päätösjaksossa Raylene käyttää Ortegaa itsepuolustukseen Takeshia vastaan, kirjassa Sarahia.

8. TV-sarjan neljännen jakson kauhistuttava virtuaalikidutuskohtaus on kirjassa vieläkin aggressiivisempi ja järkyttävämpi. Takeshi siirretään virtuaalisesti naisen ruumiiseen, jolla on kuukautiset. Kirjan kohtaus on paljon lähempänä raiskausta ja seksuaalista hyväksikäyttöä kuin TV-jakso.

9. TV-sarjan naispäähenkilö Kristin Ortega on paljon vähemmän keskeisessä asemassa kirjassa. Ortegalla ei ole tuhoisaa taistelua Ghostwalkerin kanssa, eikä hän saa uutta kättä. Hänen lapsuudenperhettään ja uskontoaan ei kuvata kirjassa ollenkaan.

10. Kirjassa Ortegan työparin nimi on Rodrigo Bautista, ei Samir Abboud. Häntä ei myöskään surmata.

11. Kirjassa ei esitellä muita Bancrofteja Laurensin ja Miriamin lisäksi. Ahdistunut poikaa Iisakia ei ole eikä tytärtä, joka käyttäisi äitinsä ruumista seksin takia. Tämän vuoksi kirjassa Laurens ei näytä lapsilleen kaapin paikkaa, eikä hänellä ole Messias-hetkiä lastensa takia.

12. Niinkin keskeistä TV-sarjan sivuhenkilöä kuin Ghostwalkeria (Aavekulkijaa) ei ole lainkaan kirjassa. Raylenella on naispuolinen tappaja Trepp, joka tekee hänen likaisen työnsä.

13. VIRTUAALIHOTELLI. TV-sarjassa se on runsas ja herkkä goottilainen laitos, jota hallinnoi Edgar Allan Poen näköinen tekoäly. Yhdennäköisyys oikean Poen kanssa on niin huomattava, että amerikkalainen katsoja tunnistaa hahmon oitis ja naureskelee asian ironialle. Hotellin nimi Raven (suom. Korppi) on Poen kuuluisimpia runoja, jonka sisällön moni amerikkalainen osaa ulkoa. Kirjassa puolestaan on psykedeelinen virtuaalihotelli, jota kutsutaan Hendrixiksi. Hotellissa ei ole käynyt asiakkaita 50 vuoteen. Huoneet ja baari on nimetty kuuluisien Jimmy Hendrixin kappaleiden mukaan. Tekoälypiccoloa ei ole. Legendaarisen laulajan jälkisäädös kielsi Hendrixin nimen tai kuvan yhdistämisen väkivaltaan. Sen vuoksi TV-sarjassa tekoäly sai toisen henkilöllisyyden ja nimen.

14. ”Tilkkutäkkimies” on romaanin merkillisimpiä (ja tärkeimpiä) sivuhenkilöitä. Harlanin maailman satuhenkilö vertautuu Kovacsin tajunnassa Dimitri Kadminiin, joka on asunut Harlanissa ja tuntee quellismin kirjoitukset ja historian yhtä hyvin kuin Kovacs ja Raylene.

”Tilkkutäkkimiehestä” kertova metakirjallinen jakso (Muuntohiili s. 276–278) on täyttä fantasiaa. Lähtökohtana lienee ollut Len Weinin ja Bernie Wrigtsonin Patchwork Man -sarjakuva (1973). Kovacs kuvaa lapsuutensa karmeaa iltasatua Ortegalle, joka ei edes kunnolla kuuntele. Sadussa esiintyy ompelija Hullu-Ludmila, joka jauhaa laiskat lapsensa palasiksi puimakoneessa. Sen jälkeen hän kutoo lasten kappaleista kolmimetrisen hirviön ja manaa tengun (demonin) herättämään uuden ruumiin henkiin. Sen jälkeen Ludmila sysää tengun sielun ruumiin sisään ja ompelee sen kiinni.

Tengu luvataan vapauttaa yhdeksän vuoden päästä (pyhä luku harlanilaisessa tarustossa). Tengu kuitenkin hermostuu työhönsä muutaman vuoden kuluttua ja tappaa Ludmilan. Tästä seuraa, että tengu jää loppuiäkseen ruhoon, joka alkaa kuitenkin mädäntyä tekijänsä kuoltua. Kun ruumiista irtoaa jokin osa, tengu sieppaa Harlanissa lapsia ja ompelee niiden ruumiinosia itsensä korvikkeeksi. Tästä tulee nimitys ”Tilkkutäkkimies”, joka on siis Dimitri Kadmin. Tämä ei kuitenkaan ole Takeshin päävastustaja. Vasta Kadminin taustalta löytyy romaanin varsinainen pahis.

Kirjan mielenkiintoisin ajatus selviytyy adaptaatiosta TV-sarjaksi. Tätä kuoleman voittamisen etiikkaa olisi voinut jatkaa pitemmälle sekä kirjassa että sarjassa. Altered Carbonin suuret kysymykset ihmisyydestä, kuolemattomuudesta ja eriarvoisuudesta jäävät pohdinnoiltaan pinnallisiksi. Silti sekä romaani että TV-sarja ovat viihdyttäviä, varsinkin toimivien scifi-elementtiensä vuoksi.

Lähteet:

BACON, HENRY 2000: Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: SKS.

EDGERTON, GARY R. 2008/2009: Introduction: A Brief History of HBO. – Teoksessa The Essential HBO Reader. Toim. Gary P. Edgerton & Jeffrey P. Jones. Lexington: The University Press of Kentucky. 1–20.

GENETTE, GÉRARD 1982/1997: Palimpsests. Literature in the Second Degree. (Palimpsestes: La Littérature au Second Degré, 1982.) Käänt. Channa Newman & Claude Doubinsky. Lincoln: University of Nebraska Press.

HARINEN ANNA-LEENA H. 2014: Kun lohikäärmeet heräsivät eloon. George R. R. Martinin fantasiaromaanin A Game of Thrones adaptaatio televisiosarjaksi. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto.

HILTUNEN, JARI OLAVI 2011: Hyytävä dystopia 2100-luvun maailmasta. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Musta mies. Pori: Satakunnan Kansa.

HUTCHEON, LINDA 2006: A Theory of Adaptation. New York: Routledge.

JERRMAN, TONI 2008: Tieteisdekkari keitettiin kovaksi. Kirja-arvostelu Richard K. Morganin romaanista Muuntohiili. Helsingin Sanomat 20.1.2008.

KYRIAZIS STEFAN 2018: Altered Carbon book vs show: How much did they change? London: Express.

LEHTI AKI: Netflixin Altered Carbon -sarja on kunnianhimoista ja komeaa scifiä. TV-arvostelu. Muropaketti 29.1.2018.

PHELAN, JAMES 1989: Reading People, Reading Plots. Character, Progression, and the Interpretation of Narrative. Chicago & London: The University of Chicago Press.

PIETILÄ RAIJA 2018: Muuntohiili – kirja ja tv-sarja. Taikakirjaimet 6.2.2018.

SHEPHERD B.H. 2018: Books vs. Television – Altered Carbon. Glendale: LitReactor.

 

Maagisrealistinen seikkailu Uuteen-Seelantiin

Avainsanat

book review, maaginen realismi, Taru Kumara-Moisio, Tähtivaeltaja

Taru Kumara-Moisio: Taniwha. Osuuskumma 2019. 216 s.

”TÄMÄ on meidän vuosi ulkomailla, äiti hykerteli Ellalle jo lentokoneessa, bai bai Finland. Ella kysyi miksi ja äiti selitti, että kaikki haluavat välillä vaihtelua ja seikkailua. Isä taas sanoi, että siinä on kyse kansainvälisestä työkokemuksesta. Ellalle olisi riittänyt viikon rantaloma.” (s. 7)

Ylöjärveläisen Taru Kumara-Moision (s. 1976) keväällä julkaisema Taniwha on lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja suomalaisperheen siirtolaisvuodesta Uudessa-Seelannissa.

Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti.

ROMAANIN FOKUKSESSA on perheen 10-vuotiaan Ella-tytön pelot ja epävarmuus vieraissa oloissa ja uuden edessä. Maailma ja tulevaisuus tuntuvat yhtä aikaa kaameilta ja kutsuvilta. Vieraassa ympäristössä aukeaa uusia piirteitä myös omista perheenjäsenistä ja muista tutuista.

Perheenisä on stressaantunut ATK-yrittäjä, jonka mielialat muuttuvat kuin vuoristoradan kyydissä. Taiteilijaäiti yrittää pitää perheen koossa ja onnistuukin siinä kohtuullisesti. Ella sisaruksineen kärsivät eniten sopeutumisvaikeuksista.

Ella on kaikkea muuta kuin innostunut muutosta maailman toiselle puolelle. Suomeen jäävät kotoisa Tampere, kaverit ja kissalta tuoksuva kummitäti Leila, josta Ella tykkää valtavasti. Työmahdollisuuksiinsa uppoutunut nörtti-isä ja sapattivapaasta intoileva taiteilijaäiti eivät tunnu ollenkaan ymmärtävän tytön ahdistuksen syitä.

Vuosi Uudessa-Seelannissa muuttaa kaikkia perheenjäseniä ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Kumara-Moisio osaa hienosti yhdistää maagisen ulottuvuuden arkirealismiin.

KUIN LASSISSA ja Leevissä lapsellisen kertojanäänen kautta mielikuvitus tekee arkisestakin yliluonnollista.

Ella oppii maailman toisella puolella vaistoamaan muiden ajatuksia, jolloin yliluonnollinen maailma iskee esiin vaivihkaa. Sitten tyttö tutustuu Hine-naiseen, joka ilmiintyy hänen eteensä tuosta vain – ja kaikkoaakin yhtä vauhdikkaasti. Puhumattakaan Taniwha-hirviöstä, josta ei saa puhua ja jota kaikki pelkäävät. Parhaalle ystävälle, paikalliselle Tane-pojalle nämä kuitenkin ovat oikeasti olemassa.

Välillä kertoja problematisoi Ellan vanhempien parisuhdepulmia, rakkaan kummitädin mielenterveysongelmia sekä Tanen erikoisia sijaisperhekuvioita.

Kirjailijan kerronta on värikästä ja mielikuvituksellista. Maagisen ulottuvuuden yhdistämisen arkirealismin Kumara-Moisio hallitsee hienosti. Kumara-Moisio on hyödyntänyt Uuden-Seelannin maorien legendoja ja taruja. Ellan erikoinen naisystävä on oikeasti maoritarujen kuolemanjumalatar Hine-nui-te-po!

”Peilikuvan takana näkyy tumma varjo. Se tarttuu kiinni Ellaan ja peittää ikkunanäkymän kokonaan. Se on Hine. Ella katsoo taakseen, mutta siellä ei ole ketään. Hine näkyy ainoastaan peilissä.” (s. 171)

Myös Taniwha-hirviö on niin ikään peräisin maorilegendoista. Koko romaanin läpi kulkeva olento symboloinee lapsen epävarmuutta ja pelkoa uudessa ja oudossa elämäntilanteessa.

Maaginen kertoja tähyää kohti ihmisyyden ydintä.

ITSEKIN UUDESSA-SEELANNISSA asuneen Kumara-Moision tarinoinnissa maagisrealistisuudella on osansa juuri henkilökuvauksessa. Maaginen kertoja tähyää tässä kohti ihmisyyden ydintä. Lapsen havainnollinen näkökulma eksistentialismiin nähden on voimakas.

Lapsikertojan näkökulmat kirjailija hallitsee muutenkin hyvin, vaikka Ellan tuittuilu muistuttaa välillä enemmän murkkuikäisen tytön käytöstä.

Romaanin loppua kohti lapsihenkilöiden ahdistukset kasvavat toiseen potenssiin, kun Ella ja Tane joutuvat kokemaan kodeissaan jopa traumaattisia koettelemuksia. Vilkas mielikuvitus ja reipas mieli auttavat pitkälle, vaikka lapsenusko eilistä valoisampaan huomiseen on koetuksella pahemman kerran.

Taru Kumara-Moisio työskentelee Ylöjärven lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Hän on aikaisemmin julkaissut Atorox-ehdokkuuksia keränneitä novelleja sekä esikoisromaanin Maan vetovoima (Nordbooks, 2014). Kuluneena keväänä häneltä ilmestyi myös scifi-nuortenromaani Ihmisversoja (Atrain&Nord).

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2019.

Taru Kumara-Moisio. – Kuva: Ylöjärven Uutiset

Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

author interview, esseet, Silvia Hosseini, Virke

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

• David Grossman: Hevonen meni baariin
• Hassan Blasim: Allah99
• Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.