Suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea

Avainsanat

book review, fantasy novel, Sini Helminen, spefi, Spin

Sini Helminen.

Sini Helminen: Maan povessa. Väkiveriset 4. Myllylahti 2019. 248 s.

Sini Helmisen (s. 1987) Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiaromaanisarjaa Väkiveriset. Teos on persoonallinen sekoitus suomalaista mytologiaa ja nykynuorten arkea.

YA-kirjallisuutena Väkiveriset on toimiva, sujuvakielinen ja jännittävä romaanisarja. Helminen on kirjoittanut sarjaa viisi vuotta. Se on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Sarjassa ovat ilmestyneet Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).

Romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria.

MAAN POVESSA jatkaa sarjan edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan seikkailuja. Uutuusromaani yhdistää kolmen muun romaanin tapahtumasarjoja ja henkilökaartia. Mukana on näkkejä, kaarnanaisia, peikkoja, metsäläisiä, vuorelaisia jne. Ja tietysti kalviksia, niitä tavallisia tallaajia.

Romaanin alussa esitellään vihainen maahispoika Otra, joka on saanut kuulla huonoja uutisia: maan alla asuvien maahisten olisi muutettava pois kaivosalueen tieltä. Maahiset päättävät näyttää ihmisille, mistä heidät on tehty. Sitten Otra saa vangikseen mielenkiintoisen olion, joka pitää suklaasta ja karkeista.

Kolmannesta romaanista tuttu Mari saa kuulla sinipiikaystävänsä Tuulian kadonneen jäljettömiin. Löytääkseen Tuulian Mari etsii käsiinsä Pinjan ja Pekon. Yhdessä he suuntaavat Tuulian perään, mutta haluaako tämä tulla edes löydetyksi?

Helmisen romaanissa riittää jännitystä, romantiikkaa ja ronskia huumoria. Nuoret henkilöt saattavat pelata Fortnitea tai Pokémon Go:ta ennen kuin fantastiset seikkailut taas jatkuvat. Kirjailijalle ympäristöongelmat ja suvaitsemattomuus ovat tendenssejä, joihin hän ottaa kantaa nuorten henkilöhahmojensa kautta.

Henkilökuvissa maagiset yksityiskohdat ovat merkittäviä:

”Portinpuolikkaaseen nojailee farkkutakkiin pukeutunut mies, vihreä tukka valuu olkapäille ja kajaali vetää mustat silmät viiruiksi. Siinä voisi olla jonkun lukiolaistytön vanhempi punkkaripoikakaveri, elleivät kajaalin lomasta katsoisi käärmeen kapeat pupillit.” (s. 14)

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa.

HELMISEN VAHVUUKSIA on nuorten henkilöiden autenttinen kuvaus. Kirjailija tavoittaa uskottavasti erilaisia nuorten luonteenlaatuja, asenteita ja päämääriä. Väkiveriset-sarja havainnollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia, joita nuoret joutuvat prosessoimaan koulukiusaamisesta lähtien.

Fantasiakirjailijana Helminen on loihtinut monta hienoa yksityiskohtaa. Kirjailijan käyttämä kieli on täsmällistä, havainnollista ja selvää, vaikka hän kuvaisi mielikuvituksellisia miljöitä, sateenkaarivähemmistöjä ja fantastisia tapahtumia.

Väkiveriset-sarjan tulkinta suomalaisesta mytologiasta on kiintoisa, vaikka jää pintapuoliseksi. Kirjailija käyttää vanhoista myyteistä sen, mikä romaanikerrontaan sopii.

Helminen on tässä kulkenut esikuvansa J. K. Rowlingin matkassa, joka on Harry Potter -romaaneissaan yhdistää fantastista velhomaailmaansa vanhaan englantilaiseen mytologiaan.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Spin-lehdessä 1/2019.

 

 

 

Mainokset

Ujouden puolustuspuheenvuoro

Avainsanat

book review, Liisa Keltikangas-Järvinen, psykologia, Suomen Kuvalehti, tietokirjallisuus

Liisa Keltinkangas-JŠrvinen

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Ujot ja introvertit. WSOY 2019. 286 s.

PSYKOLOGIAN emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen (s. 1946) on taistellut 25 vuotta ujojen suomalaisten puolesta. Uusin yritys kukistaa sosiaalisten taitojen kuviteltuja tuulimyllyjä on Ujot ja introvertit, laaja teos pidättävyyden mekanismeista ja introversiosta eli ujoudesta luonteenpiirteenä.

Keltikangas-Järvisen mukaan ujostelevaa lasta ei pitäisi väkisin työntää muiden joukkoon oppimaan sosiaalisia taitoja tai pakottaa puhumaan tunteistaan. Ujoudesta ja introverttiydestä on etua työmarkkinoilla jopa ratkaisevasti.  Psykologi osoittaa monin tavoin, että maailma ja työelämä tarvitsevat myös ujoja ja introverttejä, ei pelkästään sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä.

Parasta Ujoissa ja introverteissä on tukeutuminen psykologiseen tutkimuskirjallisuuteen ja keskeisiin teorioihin. Keltikangas-Järvinen ampuu näiden varjolla alas monia myyttejä, joita on liittynyt ujouden ympärille.

Ujoudessa ei ole sukupuolieroa.

KELTIKANGAS-JÄRVINEN on suomalaisen temperamenttitutkimuksen edelläkävijä. Hän on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan.

Keltikangas-Järvinen valittiin Vuoden professoriksi 2008, ja hänen teoksensa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (2010) sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon ”merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona”. Vuonna 2019 hänet palkittiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Kirjoittaja ottaa esille jos jonkinlaisia näkökulmia ujouteen ja sen ilmenemismuotoihin. Ujoudessa ei ole sukupuolieroa: ujoja löytyy suurin piirtein samalla tavalla sekä miehissä että naisissa. Ujous tai introversio ei ole persoonallisuuden heikkous eikä ekstroversio myönteinen persoonallisuuspiirre.

Yksi kiinnostavimmista näkökulmista on ujouden näytteleminen.

Ekstroverttiyttä eli ulospäinsuuntautumista on näytelty iät ja ajat, mutta Keltikangas-Järvinen osoittaa samaa tapahtuvan myös ujouden kanssa. Ujous on perinteisesti ollut peittämistä vaativa ominaisuus.

Näin ei ole ollut aina. Menneisyydessä ujous oli jopa tavoiteltavaa, kun kontrolloitu ja hillitty käytös olivat odotusarvoja. Ihminen kykenee siis peittämään sekä ujouden että ekstroversion, jos ympäröivä kulttuuri sitä odottaa.

Professori painottaa ujouden kognitiivista komponenttia. Ujo ihminen on hyvä reflektoimaan itseään mutta menee itsetarkkailussa monesti yli. Hän asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia sosiaalisissa tilanteissa:

”Ujolta ihmiseltä puuttuu usein näkemys siitä, miten ihmiset yleensä toimivat sosiaalisissa tilanteissa, mitä voidaan pitää tavallisena käytöksenä. Häneltä on myös usein jäänyt huomiotta, että kaikki tekevät virheitä. Ujo ihminen ajattelee, että virheet kuuluvat vain hänelle, ja siksi häneltä puuttuu luottamus siihen, että hän voisi edes oppia asiallisen sosiaalisen käytöksen.” (s. 31)

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei ole.

UJOT JA INTROVERTIT on monessa kohdassa sekavaa teorioiden, tutkimustulosten, myyttien ja arkihavaintojen sillisalaattia.

Kirjoittaja saattaa kuvata ujouteen liittyviä asioita jopa kappalekaupalla ja vasta myöhemmin käy ilmi, että nämä käsitykset eivät olekaan hänen omiaan, vaan länsimaiseen ajatteluun liittyneitä fiksaatioita, myyttejä tai vääriä yleistyksiä vailla teoriapohjaa tai tutkimustuloksia.

Teoksen keskeisin anti liittyy ujouden määrittelyyn ja siihen, mitä ujous ei varsinaisesti ole. Ujoudessa on pitkälti kyse harmin välttämisestä. Harmin välttelijä on altis ennakoimaan kielteisiä tapahtumia ja tilanteita ja välttää siksi niitä aktiivisesti.

Ujous ei monesti ole ihmisen hallitseva luonteenpiirre. Temperamentin muut piirteet voivat peittää ujouden niin, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Jos ujo ihminen on lisäksi levoton, keskittymiskyvytön ja huonotuulinen, hän on aivan erilaista seuraa toisille kuin sellainen ujo ihminen, joka on myös rauhallinen, joustava ja etupäässä iloinen.

Professori kiinnittää suuren huomion ujouden fysiologiseen ja biologiseen taustaan. Hän puhuu sisäisestä viritystilasta, joka introvertilla on niin korkea, ettei hän tarvitse ulkopuolisia ärsykkeitä tai kontaktia toisiin ihmisiin. Ekstrovertin viritystila on puolestaan niin matala, että hän hakeutuu luonnostaan toisten ihmisten pariin, siis ulkopuolisten ärsykkeiden pariin.

Ihminen voi ohjata temperamenttiaan merkittävästi.

ERIMAALAISTEN psykologien nimiä satelee lukijan syliin joka luvussa. Suomalaistutkijoita ei löydy ollenkaan kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta. Keltikangas-Järvisen teos on johdanto persoonallisuuspsykologian historiaan ja nykypäivään.

Vaikka temperamentti on pitkälti synnynnäistä ja perimän mukaista, ihminen voi ohjata sitä merkittävästi. Kirjoittajan mukaan ihmisellä on sisäinen autonomia, jonka myötä hän voi päättää käytöksestään ja on myös vastuussa siitä. Ihmisen on pyrittävä olemaan perusluonteensa mukainen eikä muuttamaan itseään liikaa ajan hengen tai ympäristön vaatimusten vuoksi.

Yksi sovellus tästä on ammattiin suuntautuminen. Sitkeän ajatuksen, että persoonallisuuden ja ammatin pitäisi sopia yhteen, Keltikangas-Järvinen kyseenalaistaa kuuluvasti:

”Työtä ei tehdä persoonallisuudella vaan osaamisella, ammattitaidolla, koulutuksella ja kognitiivisilla kyvyillä. Parhaimmillaankin persoonallisuus selittää korkeintaan 8 prosenttia työssä menestymisestä, joten 92 prosenttia jää muille tekijöille.” (s. 264)

Hieman ihmettelin, että valtakustantajan kirjasta löytyi yllättävän paljon kirjoitusvirheitä.

Keskeisiä tutkimustuloksia on, ettei ujous ole juuri suomalainen ilmiö. Niin arkimyyttien vastaista kuin onkin, amerikkalaiset ovat tutkitusti osoittautuneet jopa suomalaisia ujommiksi!

Kiinalaiset ovat vasta nyt huomanneet ujoutensa ongelmaksi.

TOINEN yllätys liittyy kiinalaisiin. Kiinalaisen yhteiskunnan suhde ujouteen on viime vuosikymmeninä kääntynyt vastakkaiseksi ja siksi vääristynyt. Kun heillä jokin aika sitten pidettiin introverttiyttä jopa tavoiteltavana ominaisuutena, tilanne on muuttunut länsimaiseen suuntaan.

Samalla Kiinassa on omaksuttu samoja ujouteen liittyviä väärinkäsityksiä, joista länsimaissa on jo hetken yritetty irrottautua. Kun USA:ssa ujouden ongelmallisuutta on raikuvasti kyseenalaistettu, Kiinassa ujous on alkanut selittää kaikenlaista epäonnea, mitä ihmisen elämään voi liittyä. Kiinalaisten kadunmiesten ja tutkijoidenkin kiinnostus ujoutta kohtaa on kasvanut Keltikankaan mukaan ”räjähdysmäisesti”.

UJOUDEN ristiriitaiseen puoleen on tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota vasta hiljattain.

Niinkin myönteisen sanan kuin sosiaalisuus Keltikangas selittää ”uudella” tavalla. Sosiaalisuus on hänelle palkintoriippuvaisuutta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa muiden ihmisten mielipide hänestä:

”Hän tavoittelee kaikilla ratkaisuillaan kiitosta, hyväksyntää ja muiden suosiota. Ne toimivat hänelle palkintona; siitä termi palkintoriippuvuus. Hän ei ole rohkea uudistaja eikä innovatiivinen keksijä, vaan varovainen myötäilijä, joka pelkää yli kaiken suosion menetystä.” (s. 129)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä.

Maailmanlopun enteitä Kauniaisissa

Avainsanat

Kelmee, Satakunnan Kansa, science fiction, Ville Lindgren

Ville Lindgren: Harmaan auringon säikeet. Kelmee 2019. 217 s.

”Ikkunaa kohti lähestyi jokin hahmo, se näytti lentävän ilmassa velttona kuin olisi pyörtynyt ilmalentonsa aikana. Hahmo sinkoutui ikkunasta läpi jalkojemme juureen.”

Porilaisen Ville Lindgrenin (s. 1978) toinen romaani Harmaan auringon säikeet on kunnianhimoisesti kirjoitettu scifi-tarina rinnakkaisista todellisuuksista ja tulevan maailmanlopun enteistä.

Film noir -henkisessä tarinoinnissa on paljon samaa kuin Lindgrenin esikoisromaanissa Vuodet tekivät päivän (2018), jossa ahdistunut perheenisä joutui pohtimaan maagisen todellisuuden ja reaalimaailman rajoja.

Romaanihenkilö löytää itsestään kopioita vapaalla jalalla.

KAUNIAISIIN sijoittuvat tapahtumat alkavat vaisusti ja hitaasti vankilamaisessa seuraamuslaitoksessa, jossa miespuolinen päähenkilö ja minäkertoja on kärsimässä vuosien tuomiota vaimonsa murhasta.

Syyttömästi tuomittu mies nähdään hiippailevan seuraamuslaitoksen ulkopuolella ja ammutaan kuoliaaksi peräti neljästi – vaikka hän on koko ajan istunut sellissään.

Miten ja missä miehen kopiot ovat syntyneet?

Kun vanki lähtee vartijansa kanssa komennukselle laitoksen ulkopuolelle, hän törmää kopioonsa ja vapautuu yksinäiseksi vaeltajaksi. Onko hän valittu, jolle on suunniteltu jossakin itseään korkeampia tehtäviä?

”En totta vie antautuisi. Selvittäisin asiat, niin että niissä olisi järkeä. Miksi Anne todella kuoli? Tarvitsin apua. Mutta kuka auttaisi?”

Ville Lindgren.

KOIN ANSIOKSI sen, että kirjailija on sijoittanut romaaninsa tapahtumat koti-Suomeen. Moni valtakustantamon piikkiin kirjoittava suomalainen reaalifantastikko lähettää henkilönsä ulkomaille, periferiaa eksoottisemmille seuduille.

Henkilökuvaus keskittyy viiteen henkilöön, joita väkivalta piirittää jatkuvasti. Päähenkilön kuollutta vaimoakin muistellaan muutamassa kohtauksessa nostalgiseen sävyyn.

Virtuaalitodellisuus ja fantastinen maailma vuorottelevat synkän dystopian kanssa.  Mielikuvitusta Lindgrenillä riittää täyttämään galaksin kokoisen miljöön aukkoja.

Reaalitodellisuus saa jatkuvasti rinnalleen yliluonnollisia ja fantastisia aineksia. Niitä verkkainen scifi-puuronkeittäjä hämmentää keitokseensa.

Tieteisromaanina Harmaan auringon säikeet muuttuu loppua kohti yhä sekavammaksi hötöksi.

Viimeisen neljänkymmenen sivun aikana tapahtumat ampaisevat kirjaimellisesti taivaalle, kun selviää todellinen syy päähenkilön kaksoisolennoille.

Väkivaltainen kaaos, jossa tulee kasoittain ruumiita ja veri lentää kuin synnytyssalissa, räjähtää vasten lukijan kasvoja.

Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen.

KIRJAILIJAN virke on useimmiten lyhyt kuin mainoslauseissa. Satunnaiset tyylirikot rikkovat onnistuneen film noir -hengen valitettavan usein.

Lindgrenin scifi-avaukselle olisin toivonut kustannustoimittajaa, joka olisi karsinut kerronnan ylimääräiset sivupolut ja stilisoinut romaanin nykyistä tyylikkäämmäksi kokonaisuudeksi.

Lindgrenin oman kustantamon nimi Kelmee on porilainen muoto sanalle ”kelmeä”. Kelmeen julkaisemat teokset ovat lähinnä karmeita juttuja, ja genre liikkuu fantasiasta kauhun kautta scifiin.

Kirjailijalla on jo työn alla kahden seuraavan kirjansa aihiot.

 

Taivas varjele mitä Turusta löytyy!

Avainsanat

book review, Dare Talvitie, fantasy novel, spefi, suomalainen kaunokirjallisuus, Turku

Dare Talvitie: Valkea liekki. Näkymätön piiri 1. Kuoriaiskirjat 2018. 291 s.

Dare Talvitien (s. 1972) hurja fantasiadekkari Valkea liekki on Näkymätön piiri -sarjan ensimmäinen osa.

Romaani alleviivaa kirjailijan rakkautta entistä kotikaupunkiaan kohtaan. Turku esiintyy Valkeassa liekissä suomalaisen magian epävakaana keskuksena, jonka rauhallisen pinnan alla piilevät arvaamattomat voimat.

Vartiovuorenmäellä sattuu erikoinen kuolemantapaus, joka hämmentää kaikki asiaan osallistuvat. Romaanissa liikutaan Turussa ristiin rastiin lähikuntia myöten.

Suomalaisen magian tulivuori odottaa Turussa purkautumistaan.

TALVITIEN romaanin päähenkilö Kari Spiegelberg on kaukaista sukua maagikoille, jotka hallitsivat yliluonnollisia voimia. Romaani alkaa Riikasta, jossa Spiegelberg (suom. Peilivuori) on musisoimassa uusnatsien keskellä ja päätyy todistamaan maagikkojen kammottavaa ihmisuhritilannetta.

Siitä siirrytäänkin ”luontevasti” suoraan Turkuun, jossa suomalaisen magian tulivuori odottaa purkautumistaan. Spiegelbergin painaisunet vaihtelevat painajaismaisten valvetilojen kanssa, kun turkulaiseen katukuvaan ilmestyy yhtä ja toista sinne kuulumatonta.

Puhumattakaan Uuden Elämän seurakunnan raamattupiiristä, johon Kari tekee rohkean ekskursion vähän ennen romaanin puoltaväliä!

Romaanikerronnan keskiöön nousee Weissflamme, Valkea liekki, joka määrittää jos jonkinlaisia elämänpolkuja ja kohtaloita, polttokuolemasta puhumattakaan. Jännitteensä loppuun saakka säilyttävässä dekkarissa tulee ruumiita säännöllisin väliajoin.

Keravalaissyntyinen Talvitie on asunut Turun lisäksi muun muassa Porvoossa ja Oulussa. Nyt hän majailee Helsingissä ja työskentelee IT-ylläpitäjänä. Roolipelien ja seikkailuharrastusten mies on opiskellut Oulun ja Turun yliopistoissa.

30 vuotta pöytälaatikkofiktiota, roolipeliharrastus ja epäonnistuneet yliopisto-opinnot vaikuttivat sen, että Talvitien reaalifantastinen esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet ilmestyi 2015 (Myllylahti). Sitä kirjoittaessaan Talvitie sai ajatuksen okkulttisesta yksityisetsivästä, joka ratkoisi sekavassa seurassa yliluonnollisia rikoksia, ja Valkea liekki sai syntynsä.

Talvitien ihailemia kirjailijoita ovat Lois McMaster Bujold, China Miéville ja Charles Stross. Näistä Miéville lienee tärkein esikuva Valkean liekin kannalta.

Dare Talvitie. – Kuva: Myllylahti.

Talvitien Turku on jakautunut kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin.

NOIR-DEKKARINA Valkeassa liekissä on jonkin verran uuskummallisia yhtymäkohtia Miévillen romaaniin Toiset (The City & The City; 2009): fantastista magiaa, rinnakkaisia maailmoja, erikoisia kuolemantapauksia, vainoharhaisuutta. Siinä missä Miéville jakaa tapahtumapaikkansa kahteen rinnakkaiseen kaupunkiin, Talvitien Turkukin on jakautunut kahtia.

Teknisesti Valkea liekki toimii kuin hyvin rasvattu konekivääri. Hyvin mietittyjä sanoja sinkoilee jatkuvalla syötöllä, kerronnan fokus ja tyyli säilyvät samanlaisina läpi pitkän romaanin ja kielikin pysyy harkitusti poskella, vaikka mitä tapahtuisi.

Hurttia huumoria sataa lukijan laariin kuin Jerry Cottonissa. Maaginen todellisuus saa jatkuvasti parodisia piirteitä:

”Yliluonnollinen murha on hyvä tapa pilata päiväni. Minulla on taipumus ottaa sellaiset asiat aivan tarpeettoman henkilökohtaisesti.” (s. 43)

– – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa nro 2/2019.

 

Taru Kumara-Moision juttu on maaginen realismi

Avainsanat

kirjailijahaastattelu, maaginen realismi, Pirkanmaa, Taru Kumara-Moisio, Virke

Taru Kumara-Moisio.

Taru Kumara-Moisio (s. 1976) on pirkanmaalainen äidinkielenopettaja ja kaunokirjailija. Hänen perheeseensä kuuluu yrittäjäpuoliso ja kaksi teini-ikäistä lasta. Taru on työskennellyt vuodesta 2006 lähtien Ylöjärven lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina.

Kaunokirjailijana Taru on tuottanut tähän mennessä romaanin, novelleja, pienoisnäytelmiä nuorille, fantasiatarinoita sekä historiallisia live-roolipelejä.

– Olen tyylilajiltani tragikoomikko. Tyyliini kuuluu myös jonkin sortin leikittely. Hyödynnän mielelläni intertekstuaalisia viittauksia, aukkoja ja monitulkintaisuutta.

Olin perinteinen runotyttö.

TARU pitää eniten novelleista, olivat ne sitten realistisia tai fantasiapohjaisia. Tarun omia novelleja on palkittu muun muassa Portti- ja Atorox-kilpailuissa. Hän haluaa sanoa vähässä paljon, saada lyhyistä lauseista aukeamaan kokonaisia maailmoja.

– Useat novellini, kuten myös työn alla oleva seuraava romaanini, edustavat ns. maagista realismia, eli niissä on vahvasti myyttiaineksia ja fantasiaelementtejä mukana.

Taru haaveili kirjailijan urasta jo nuorena.

– Olin perinteinen runotyttö – luin, kirjoitin ja unelmoin päivät pitkät. Kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa, runoja ja tarinoita, joista osa perustui täysin mielikuvitukseeni, mutta osassa seikkailivat fanifiktiotyyliin klassikkoromaanien tutut hahmot.

– KOULUSSA äidinkieli oli lempiaineeni. Muistan harjoitelleeni lukiossa runoanalyysejä oikein intohimolla.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on Tarulle toisaalta nautinnollista leikkiä ja toisaalta todella haastavaa, keskittymistä vaativaa aivotyötä. Hän loi Maan vetovoiman (2014) henkilöhahmot alun perin kirjoitusharjoituksia varten luovan kirjoittamisen kesäkurssilla.

– Ensin hahmot elivät vuosia irrallisissa novelleissa, myöhemmin sain innostuksen rakentaa romaanin mittaisen tarinan heidän kipuiluistaan. Lopulta hioin romaanin julkaisukuntoon vuorotteluvapaallani Uudessa-Seelannissa.

Identiteetiltään Taru on opettaja, joka kirjoittaa sivutyönään.

– Kirjoittamisella on aika vaikea ansaita elantoaan, ja apurahoista käydään kovaa kamppailua. Sitä paitsi pidän äidinkielenopettajan työstä, ja nuorten parissa on innostavaa työskennellä. Täytyy vain saada hallittua työn määrää niin, että vapaa-aikaakin sentään jää.

Äidinkielenopettajan ammatti tuntui jo nuorena luontevalta vaihtoehdolta Tarulle, sillä hän halusi tehdä töitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen parissa.

– Kirjoittaminen oli minulle lähinnä harrastus, kunnes vuorotteluvapaallani annoin itselleni luvan käyttää siihen enemmän aikaa. Vuosien kulussa suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut ammattimaisemmaksi ja rakkaaksi sivutyöksi.

Äidinkielen oppiaine on kaiken olennaisen ytimessä.

TARUN uusimmat kaunokirjat Taniwha (Osuuskumma) ja Ihmisversoja (Atrain&Nord) julkaistiin keväällä 2019 . Lisäksi hän on mukana toimittamassa vielä julkaisematonta novelliantologiaa.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Oppiaineemme on niin kaiken olennaisen ytimessä kuin vain olla voi: äidinkielen opiskelu kehittää ajattelun taitoja, syventää identiteettien ja maailman hahmotusta sekä antaa välineitä elämänhallintaan. Rohkaistaan nuoria käyttämään kieltä oivaltaen!

Taru Kumara-Moision kaunokirjalliset esikuvat:

– Erityisesti Leena Krohnin Tainaron, Pereat Mundus ja Hotel Sapiens antavat uusia oivalluksia joka lukukerralla. Kurt Vonnegutin kirjojen huumori taas vetoaa minuun kaikessa synkkyydessään. Lapsuuteni tärkein kirja oli Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli.

– Suosittelen seuraavia uutuuskirjoja kollegoille luettavaksi: Leena Krohnin Kadotus, Merja Mäen Kaksi vettä ja Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2018.

 

Kirjoittamisen taustatyö nappaa huomion

Avainsanat

author interview, Katja Kaukonen, Pori, Virke

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio.

Katja Kaukonen (s. 1968) on tamperelainen äidinkielen opettaja, joka on ollut jo vuosia päätoiminen kirjailija. Katjan perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi poikaa ja tytär sekä koira.

Opettajaurallaan hän työskenteli äidinkielen opettajan sijaisena ja tuntiopettajana yläkouluissa Noormarkussa, Klassillisessa koulussa Tampereella, Hauholla, Porin Lyseossa ja Hakkarin koulussa Lempäälässä.

– Viimeksi mainitussa koulussa eräs kollega luki murrosikäisille tunnin alussa tai lopussa kirjaa ääneen. Se oli minusta hienoa: oivallinen rauhoittumishetki ja siirtymä sekä välittämistä.

Katja Kaukonen on julkaissut tähän mennessä neljä kaunokirjaa: novellikokoelman Vihkivedet (WSOY 2012) sekä romaanit Odelma (WSOY 2011), Kohina (WSOY 2014) ja Lumikadun kertoja (WSOY 2017).

Koen ja hahmotan maailman tarinoina.

KATJA asui lapsuus- ja nuoruusvuotensa Porissa ja Noormarkussa.

– Yliopisto-opinnot toivat minut Tampereelle, jossa olen asunut vuodesta 1988.

Kirjoittaminen on ollut Katjalle aina se luontevin ilmaisumuoto.

– Koen ja hahmotan maailman tarinoina. Kirjoittamalla ottaa osaa universaaliin tarinankerrontaan.

Katja alkoi haaveilla kirjailijan ammatista lukioiässä. Itsenäinen työ kiehtoi.

– Ajattelin, että kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot voisivat tukea haavettani. Opintojen myötä teksteihin ja kieleen oppi suhtautumaan analyyttisesti, mistä on ollut hyötyä kirjoittaessa.

Elämänkokemus ja eri kirjoituskilpailuissa menestyminen ovat olleet Katjan kirjoituskouluja.

– Etenin pienin askelin. Myös takapakkeja tuli. Sinnikkyys ja kärsivällisyys auttoivat. Jonkinlainen läpimurto oli Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009.

Mainittu kilpailu on itse asiassa ollut ponnahduslautana useille kirjailijoille.

Katja Kaukonen arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan tehneitä konkareita.

– URANI alkutaipaleista voin kertoa, että ensimmäinen julkinen tekstini, talviaiheinen riimiruno, julkaistiin Luoteis-Satakunta–lehdessä, kun olin alakoulussa. Sain runosta 10 markan palkkion!

Katja kirjoitti viimeksi ilmestynyttä romaaniaan Lumikadun kertoja viitisen vuotta.

– Prosessi täytti aika lailla koko elämän. Taustatöitä kertyi runsaasti. Tein muun muassa kaksi matkaa Puolaan.

Lumikadun kertojassa Katja halusi tarkastella toisen maailmansodan mielettömyyttä muuten kuin juutalaisvainojen kautta.

– Valitsin kuvauskohteeksi tavalliset, köyhät, marginaalissa elävät puolalaiset, joista ei ole juurikaan kerrottu. Loin romaaniini yhteisön, jossa asuu irtolaisia, romaniverisiä, hylättyjä ja laitapuolen kulkijoita, jotka pitävät huolta toisistaan ja kiinni toivosta.

KATJA KAUKONEN arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan ja tinkimättömästi tehneitä konkareita.

– Haen vahvistusta heidän tuotannostaan, päiväkirjoistaan, kirjeistään, ilmaisustaan, kokemuksistaan, ajatuksistaan ja elämästään. Tällaisia ovat muun muassa Eeva-Liisa Manner, Solveig von Schoultz, Aino Kallas, Helena Anhava, Eeva Kilpi, Tove Jansson, Bo Carpelan ja Göran Tunström.

Katja on työskennellyt reilut kaksi vuotta romaanikäsikirjoituksen parissa, jonka hän toivoo ilmestyvän kirjana keväällä 2020.

– Tiiviin taustatyörupeaman aikana en pysty keskittymään muuhun kuin taustatyökirjallisuuteen, johon kuuluu usein myös fiktiota. Silloin ravitsen itseäni visuaalisuudella: elokuvilla, dokumenteilla, kuvataiteella, valokuvilla, maisemilla ja unilla.

Toivon, että voitte keskittyä olennaiseen.

ERIKOISTERVEISET äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Toivon, että saatte kaikista uudistuksista huolimatta keskittyä olennaiseen. Toivottavasti teillä on työrauha ja koulullanne on varaa monipuolisiin kirjallisuushankintoihin ja mahdollisuuksia kirjastokäynteihin.

Katja suosittelee seuraavia teoksia luettavaksi:

1. Silene Lehdon runokokoelma Kuplapoika, kultapoika (WSOY 2019)
2. Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016)
3. Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani (Suom. Petri Stenman, Like 2015)

– – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

Kätevä opas tuleville tietokirjailijoille

Avainsanat

tietokirjallisuus, tietokirjoittaminen, Tiina Raevaara, Urpu Strellman, Virke

Tiina Raevaara. Kuva: Jussi Helttunen

Urpu Strellman. Kuva: Turun Sanomat

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjailijan kirja. Docendo 2019. 339 s.

MONET meistä äidinkielen opettajistakin haaveilevat tietokirjailijan työstä. Vastikään ilmestynyt Tietokirjailijan kirja on kirja tuleville tietokirjailijoille. Selväkielinen ja hyvin taitettu teos esittelee ja erittelee tietokirjallisuuden kenttää. Samalla se kuvaa muun muassa kustannusalan toimintaa ja säännönmukaisuuksia.

Myös tietokirjailijan työstä tulee vastaan kaikenlaista kokemusperäistä. Miten tietokirjahanke viedään menestyksekkäästi maaliin saakka? Siitä kirjoittajat puhuvat kokemuksen vakaalla rintaäänellä.

Tykkäsin kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista.

MOLEMMAT toimittajat ovat ansioituneet paitsi kirjailijoina, myös alan kouluttajina.

Perinnöllisyystieteen tohtori Tiina Raevaara on kirjoittanut lukuisia kaunokirjoja, tiedeaiheista journalismia sekä tietokirjallisuutta. Tiedeviestintää opettaneen Raevaaran edellinen opaskirja Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino) ilmestyi 2016. Hänet on palkittu Runebergin kirjallisuuspalkinnolla ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.

Kirjallisuusagentti Urpu Strellman on koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Hän on työskennellyt kirjankustannusalalla ja opettanut kustannustoimittamista, tieteellistä kirjoittamista, tekstien työstämistä ja yleistajuistamista. Strellman on toimittanut kirjan Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus 2013) yhdessä Johanna Vaattovaaran kanssa.

Tykkäsin aika paljon kirjoittajien kansantajuisesta kirjoitustavasta ja selväjärkisestä argumentoinnista. Kysymykset, joihin haetaan vastausta, eivät ole kaukaa haettuja: Miten kehitellä toimiva idea ja rakentaa siitä jäntevä tietokirja? Miten kirjoittaa niin koukuttavasti, että tietokirja onnistuu voittamaan sähköisen viestinnän?

Siitä kumpuaakin pohjimmainen syy kirjoittaa uusia tietokirjoja maailmaan, jossa tietoa pursuaa joka suunnasta:

”Juuri internetin takia laadukasta tietokirjallisuutta tarvitaan kipeämmin kuin koskaan. Tarvitsemme analyysejä ja synteesejä; kirjoittajia, jotka osaavat valita olennaisen kaiken epäolennaisen joukosta ja tarjota meille kokonaiskuvia. Tarvitsemme näkemyksen siitä, mitä asiat merkitsevät, ja sen antaminen on tietokirjailijan tärkein tehtävä.” (s. 15)

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi.

TEOKSESSA on lähestytty erityisesti joitakin tiettyjä tietokirjallisuuden lajeja, joita nykyaikana riittää moneen suuntaan ja aiheeseen. Tulevan (ja miksei jo syntyneen) tietokirjailija on syytä löytää juuri itselleen sopiva tietokirjallisuuden laji, aihe ja fokus.

Siihen Tietokirjailijan kirja antaa mukavasti opastusta. Ja lopuksi vielä napakan potkun ahteriin: mene ja hoida homma maaliin saakka!

Tietokirjailijan kirja osoittautuu yllättävän monipuoliseksi kirjoitusoppaaksi. Kirjoittajat neuvovat apurahahakemuksissa, markkinoinnissa, ammattietiikassa – ja jopa siinä, miten tietokirjailija esiintyy somessa ja julkisuudessa. Pidin myös lukuisista tietolaatikkoteksteistä, joissa aihetta lähestyttiin jonkin havainnollisen näkökulman tai esimerkin kautta.

Raevaaran ja Strellmanin teoksesta oppii ennen muuta sen, että kirjoittajan on syytä valmistautua monenlaisen uuden asian omaksumiseen, ennen kuin tietokirjan käsikirjoitus on valmis ja julkaistuna teoksena kirjakaupan hyllyllä.

Arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

Luonto haastaa uskon ja median

Avainsanat

Finnmark, Juha Ruusuvuori, Kiiltomato.net, Norja, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto

Juha Ruusuvuori.

Juha Ruusuvuori: Pyhän kalan kultti. WSOY 2007.

RAAMATUNLAUSEITA, kalaruokaohjeita, maagisia tapahtumia, romanttista rakkautta. Juha Ruusuvuoren kahdeksas romaani Pyhän kalan kultti (2007) täräytti tajunnan auki merenhenkisyydellään, joka päihitti romaanin vastapoolina olleen irvokkaan hengellisyyden.

Pohjoisnorjalainen Vesisaari elää kuin maailmanlopun edellä ja kokee hengellisen herätyksen, jonka myötä paikkakunnalle järjestäytyy nopeasti kalaa palvova lahko.

”Meri on täynnä eläviä otuksia, ruokaa, ruokalajeja, jotka lakkaamatta syövät toisiaan ja synnyttävät samalla uutta elämää. Ravintoa, lisääntymistä, parittelua, hidasta kuolemaa, nopeaa kuolemaa, mädäntymistä ja jälleen syntymistä, kasvamista. Lahoamista toisen ravinnoksi, poishaipumista, muuttumista läpikuultavaksi. Niin siellä eletään, eikä siinä pohjimmiltaan ole suurta eroa tähän elämään täällä maan pinnalla. Paitsi että täällä ne luulevat olevansa viisaampia.”

Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

RUUSUVUORI (s. 1957) kuvaa Pyhän kalan kultissa norjalaista satamakylää ja sinne syntyvää uskonnollista liikettä. Taalintehtaalla asuvan kirjailijan proosa sekoittaa railakkaasti kristillisiä ja pakanallisia myyttejä keskenään.

Samanlaiseen maagiseen leikillisyyteen Ruusuvuori on lähtenyt aikaisemminkin, esimerkiksi Finlandia-ehdokkuudella noteeratussa romaanissaan Nokian nuoriso-ohjaaja (2003).

Pyhän kalan kultin miljöönä on 6000 asukkaan Vesisaari eli Vadsø, joka sijaitsee Jäämeren rannikolla Varangerinvuonon pohjoisrannalla. Rovaniemelle on matkaa 600 kilometriä, Venäjän rajalle puolestaan parisataa.

Ruusuvuori on sijoittanut romaaninsa tapahtumat monikieliseen ja värikkääseen kulttuuriin. Vesisaarella ja sen hallintoalueella Finnmarkissa asuu kuuttakymmentä eri kansallisuutta.

Ruusuvuoren Finnmarkissa palkat ovat suuret, sinne uppoaa valtavasti vauraan Norjan rikkauksia. Kun Ruotsin ja Suomen Lapit tyhjenevät, Norjan Ruija nauttii kukoistavista elinkeinoista ja vaurastuu rajakaupasta venäläisten kanssa.

Vadsø eli Vesisaari, Norja.

VAURAS alue vetää puoleensa myös työttömiä ja päihdeongelmaisia, joiden ongelmien ja häiriköinnin takia alkuperäisväestö turhautuu. Lopullisena maailmanlopun enteenä ikivanha elinkeino kalastus alkaa hiipua myös Vesisaaren lähivesiltä.

Ironisen kärjistetysti kala nousee paikkakunnalla viriävän herätysliikkeen tunnuskuvaksi.

Ruusuvuoren romaanin päähenkilö on ruotsinsuomalainen nuorimies Jonas Tanner, joka muuttaa Vesisaareen paikallistelevision toimittajaksi. Jonaksen mielestä vesisaarelaisilla on perinnöllinen säävaraus selkäytimessä: he ovat varautuneita kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin.

Meren nouseminen keskuskaduillekaan ei siksi ole vesisaarelaisille niin katastrofaalista kuin Jonas ensiksi ajattelee. Onhan niitä kriisejä ennenkin ollut.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

KUN lahkolaissaarnaaja Helga Robertsen muuttaa todistettavasti veden viiniksi pudottamalla kalan vesiämpäriin, Jonaksen uutisnenä haistaa skuupin käryn.

Kun Herran Parveksi kutsutusta liikkeestä tulee laajalti tunnettu ilmiö, Amor ampuu nuolensa Jonaksen takamukseen, ja tämä alkaa seurustella yksinhuoltaja-Maijan kanssa.

Maijan 12-vuotias poika Kolja alkaa käyttäytyä oudosti herätyskokouksissa, joissa tapahtuu parantumisihmeitä, ilmassa lentelyä ja muita selittämättömyyksiä.

Jonas, Maija ja Kolja muodostavat kolmisin ryhmän, joka tasapainottaa keskinäisellä harmoniallaan romaanin ristiriitoja, konfliktitilanteita ja problemaattisia henkilöasetelmia. Heillä jokaisella on erityisalueensa: Jonas on median ammattilainen, Maija taas työskentelee rannikkokunnan lukuisten ulkomaalaisten hyväksi ja Kolja löytää ainutlaatuisen yhteyden uususkovaisten liikkeeseen.

Pojasta tulee enemmän kuin lahkon maskotti. Vesisaarelaiset alkavat pitää häntä messiashahmona, jonka myötä ankean nykyhetken tulevaisuus aukeaa toiveikkaana.

Herran Parven kokoukset keräävät satoja kuulijoita, erityisesti maahanmuuttajia. Asia koskee näin suoraan Maijaan, joka työskentelee pakolaiskeskuksessa.

Lahkolaisia ihmetyttää ennen muuta Koljan kyky luetella yliluonnollisella tavalla pitkiä raamatunlauseita. Poika suhtautuu hämmentyneesti kaksi kertaa eronneen äitinsä uuteen poikaystävään.

Lapsenuskoisena hän tempautuu mukaan kokoustunnelmiin koko sielullaan ja hämmästyttää ihmeillään jopa ammattitoimittajia. Toisin kuin muut, Jonas ja Maija alkavat lopulta pitää Koljan käytöstä luonnollisena.

Pyhän kalan kultin hulvattomat ajatusleikit vaikuttavat toisinaan loputtomilta, kurittomilta ja epäjohdonmukaisiltakin. Kun Vesisaaren kulttiryhmä saa kuuluisuutta, erikoiseen spiritualiteettiin puuttuvat mutkan kautta sekä Vatikaani että EU.

Kovin moni asia ei ole Ruusuvuorelle pyhää tai oikeanmittaista, eivät kalat eivätkä ihmiset. Paikkakunnan kalastajat saavat pyydyksiinsä toisinaan jättirapuja, joiden saksien väli on jopa 1,5 metriä.

LAHKOLAISTEN ylistäessä hartaasti Jumalaa, Jonaksen kännykkä pärähtää samanaikaisesti Aku Ankan vaakkuääniin, jolloin harras tunnelma muuttuu hetkessä naurettavaksi.

Kuvaukset isossa hallissa pidetyistä karismaattisista parantumiskokouksista muistuttavat Niilo Yli-Vainion ja Nokia Mission Markku Koiviston suurkokouksista kertoneita uutisia.

Pyhän kalan kultissa moderni kuvanpalvonta ja outojen tunnelmien mystiikka ottavat mittaa toisistaan.

Kun median silmä tekee alkukantaisesta ja vuosisatoja vanhasta vääristyneen pientä ja arvottoman näköistä, uskonnollinen romaanihenkilö kyseenalaistaa median määräysvallan: medialle uskonto on vain pintaa, ihmisten uskomatonta hulluutta eikä sen syvällisempää.

Paremman vastaanoton uskonnollinen kokemus saa ydinperheessä, joka parhaimmillaan ymmärtää uskonasian ja antaa sen elää omaa elämäänsä. Edellä kuvattu ristiriita tulee havainnolliseksi Koljan TV-haastattelussa.

Ahdistuessaan toimittajan hankalista kysymyksistä poika lähtee ilman ennakkovaroitusta pois kameroiden edestä. Kokeneelle naistoimittajalle tällainen käytös on ennenkuulumatonta: eihän kukaan koskaan poistu studiosta ennen ohjaajan tai toimittajan lupaa.

Lapsen spontaani teko osoittaa näennäiseksi median ylivallan. Kaiken päättää apokalyptinen kohtaus, jossa toimittaja kärsii raamatullisia kipuja:

“[Toimittaja] Anne Løkken kirkaisi kimeästi. Hänen kätensä olivat muuttuneet kalkinvalkoisiksi, niitä peitti kynnenpaksuinen valkoinen kerros. Toimittaja kiljui edelleen ja ravisteli käsivarsiaan aivan kuin niitä pitkin olisi juossut iljettäviä hyönteisiä. Valkoinen kerros irtoili iholta kovina liuskeina ja putoili lattialle.“

Kirjailija raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

PIDIN ansiokkaana oivalluksena kirjailijalta raikastaa romaanikerrontaa ruokaresepteillä.

Ruusuvuoren intoa antaa tapahtumille mieletöntä kyytiä osoittaa halu sekoittaa erikoisiin tapahtumiin Vatikaanin virallistettu henkienmanaaja ja Unionin rajavalvontayksikkö, jotka saatuaan tietoa Vesisaaren tapahtumista lähtevät oitis tapahtumapaikalle.

Kun vielä tapahtumien taustalta pompahtelee säännöllisesti näkyviin eläimellinen romaanikertoja, Ruusuvuoren makurajoja koetteleva absurdi tyyli on saavuttanut lakipisteensä.

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 15.11.2007.

Zachris Topeliuksen Maamme kirja kiteytti suomalaisuusihanteemme

Avainsanat

koulu, koulukirjat, Maamme kirja, suomalainen lukeminen, Virke, Zachris Topelius

TAMMIKUUSSA 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta Zachris Topeliuksen (1818–1898) syntymästä. Topelius antoi meille ällistyttävän perinnön. Siitä löytyy muun muassa se kuva, mikä meillä on kotoisesta Suomesta – tai itsestämme.

Jos identiteetillä ei ole kiinnekohtaa, on pitkälti muiden antaman palautteen varassa.

Topeliuksen ajan Suomessa suomalaisella identiteetillä ei ollut mihin kiinnittyä. Jos kysyttiin ulkomaalaisilta, nämä suhtautuivat suomalaisiin ennakkoluuloisesti ja nauraen, kuin kulttuurisiin irtolaisiin.

Topelius päätti tehdä asialle jotakin. Hän kiteytti ihanteellisen Suomi-kuvan 1875 Maamme kirjaan (ruots. Boken om vårt land), lapsille tarkoitettu alkeisoppikirjaan. Topelius kuvaili siinä mahtipontisesti Suomea, sen maakuntia, luontoa, kansaa, uskontoa, historiaa ja kulttuuria.

Maamme kirjan vuorotteleva rakenne on retorisesti vaikuttava.

TOPELIUS eli 80 vuotta. Samanpituisen ajan Maamme kirjaa käytettiin koulukirjana.

Yhteenlaskettu painos- ja myyntimäärä nousi lopulta likelle kolmea miljoonaa. Maamme kirjasta tuli kaikkien aikojen painetuin suomalainen kirja.

Maija Lehtosen mukaan Topelius vastusti kouluopetuksen liiallista älyllisyyttä ja teoreettisuutta. Kirjailijan usko lapsilukijoidensa luovaan mielikuvitukseen näkyi Maamme kirjan rakenteessa: paljon oli faktaa, mutta vielä enemmän romanttista fiktiota.

Mari Hatavaran mukaan Maamme kirjan rakenne, jossa vuorottelevat erilaiset tekstilajit elämäkerroista taiderunoihin ja maantieteellisistä esseistä kansansatuihin ja -arvoituksiin, on retorisesti vaikuttava:

”Teoksen jäsentymistä ohjaa vuorotteluperiaate paitsi eri tekstilajien välillä myös tietopuolisen ja kaunokirjallisen esitystavan välillä sekä siirtymät laajoista yleistyksistä yksittäisiin tapauksiin, henkilöihin ja paikkoihin. Näkökulma tarkentuu välillä kertojan omaan kotiin laajetakseen siitä koko isänmaahan ja maailmaan, ja yleistasoisia maantieteellisiä esittelyitä elävöittävät merkittävien paikkojen kuten suurmiesten synnyinkotien kuvaukset.”

Kun J. L. Runeberg oli korostanut ihannetta suomalaisesta sotilaasta, Topelius painotti suomalaista taidetta ja kulttuuria omintakeisena ja korkeatasoisena, lyhytikäisyydestään huolimatta.

Tämän vuoksi Maamme kirjaan lainattiin Runebergin ja F. M. Franzénin runoutta, Elias Lönnrotin kirjoituksia sekä katkelmia Kantelettaresta, Kalevalasta ja Raamatusta.

Väinämöinen. Maamme kirjan kuvitusta (1905).

MAAMME KIRJAN  ihanteellinen Suomi-kuva oli lopputulema pitkästä projektista, jota tekivät monet muut Topeliuksen rinnalla, muun muassa A. I. Arwidsson, J. J. Tengström, G. M. Armfelt, Runeberg, J. V. Snellman ja Lönnrot.

Suomi-kuvan muotoilijana juuri Topelius oli tärkein ja näkyvin siksi, että hän teki tätä työtä viimeisenä ja Maamme kirjasta tuli massatuote. Topelius siis rakensi käsityksemme suomalaisuudesta pitkälti muiden rakentaman kuvan päälle.

Maamme kirja loi paljon sellaisia heimostereotypioita, joita kierrätämme edelleen: vilkkaat karjalaiset, hitaat hämäläiset, kierot savolaiset jne. Monet Topeliuksen stereotypiat olivat hyvin loukkaavia, kuten saamelaisista esitetyt.

Nämä luonnehdinnat olivat pitkällisen kypsyttelyn tulos. Leena Kirstinän mukaan Topelius alkoi laatia Suomi-reportaaseja (Finland framställd i teckningar) nuorena sanomalehtimiehenä jo vuonna 1845. Niistä kehkeytyi vähitellen Maamme kirjan lukemisto lapsille.

Topeliuksen kuvaustavalle oli tyypillistä maisemaisänmaallisuus.

TOPELIUS kirjoitti Maamme kirjaan kymmeniä sivuja kuvausta myös eri maakuntien luonnosta. Paitsi ihmisluonnosta, kirjailija oli erityisen kiinnostunut eri maakuntien ominaismaisemista. Mari Hatavara puhuu ”maisemaisänmaallisuudesta”, joka oli tyypillistä juuri Topeliuksen kuvaustavalle.

Suomalainen sisu on yksi Topeliuksen sitkeimmistä myyteistä ja kuvaa hyvin kirjailijan luomaa ihanteellista suomalaisuuskuvaa. Suomalaisten täytyi aina pärjätä, olivat olosuhteet kuinka kurjat tahansa.

Samaa perua oli ajatus, että pojasta oli polven parannuttava.

Martti Kitunen: Karhunkaatajat. Maamme kirjan kuvitusta (1905).

MAAMME KIRJASSA oli lukijalle tarjolla ns. topeliaaninen paradoksi (Helena Ruuska).

Ensin kirjailija väitti, ettei suomalainen voinut olla onnellinen muualla kuin Suomessa. Ironisesti Topeliuksen Suomi oli kuitenkin köyhä ja karu eikä tarjonnut helppoa elämää. Se oli kuin ankara työnantaja, joka antoi laiskuuteen taipuvaisille kansalaisilleen kyytiä.

Topeliuksen kuningasajatus oli yhdistää kristillinen usko ja suomalainen isänmaa eräänlaiseksi koulutuspaketiksi, josta saatettiin luoda eri versioita eri kansanryhmien tarpeisiin.

Topeliuksensa hyvin lukeneet kansakoulunopettajat opettivat kouluissa vielä pitkälle 1900-luvulle, että suomalainenhan menee sisullaan vaikka läpi harmaan kiven.

Suomalaisia joukkoja paluumatkalla talvisodan päättymisen jälkeen Itä-Karjalassa maaliskuussa 1940.

TODELLINEN ja keksitty suomalaisuus koeteltiin talvisodassa. Talvisodan jälkeen Maamme kirjaan lisättiin sotaa koskeva kertomus ”Sata kunnian päivää”.

Kertomus laadittiin Topeliuksen hengessä: talvisodassa Suomen rauhaarakastava kansa osoittautui uhrivalmiiksi ja taitavaksi sodankävijäksi, joka taisteli ylivoimaista vihollista vastaan kaikki yllättäneellä menestyksellä. Talvisotaa käsittelevä luku poistettiin sotienjälkeisistä painoksista vuodesta 1946 alkaen.

Vaikka Suomi hävisi talvi- ja jatkosodan, Topelius voitti, koska suomalainen sisu kesti hyvin vertailun venäläiseen. Sitä vastoin Runeberg hävisi, koska suomalainen sotilas ei vastannutkaan kymmentä venäläistä.

Topeliuksen esteettinen ohjelma yhdisti ajankohtaiset reaaliset ongelmat ihanteellisiin tulevaisuudenkuviin.

MAAMME KIRJA ilmestyi melko pian Seitsemän veljeksen (1870) jälkeen. Oliko Maamme kirja eräänlainen vastakirja Kiven realistishenkiselle kansankuvaukselle?

Mari Hatavaran mukaan 1800-luvun puolivälin estetiikassa, jota Maamme kirja edusti, yhdistyivät idealistinen käsitys taiteesta hyvän, kauniin ja totuudenmukaisen esittäjänä uudempaan realistiseen vaatimukseen ajankohtaisten aiheiden ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelystä.

Tuloksena syntynyt ideaalirealistinen esteettinen ohjelma yhdisti ajankohdan reaaliset ongelmat ihanteellisiin tulevaisuudenkuviin. Ohjelmaa toteuttava kirjailija käsitteli monesti kansaa isänmaallisella paatoksella.

Taide sai kuvata todellisuutta ja siinä esiintyviä epäkohtia, mutta vastapainoksi piti tarjota ristiriitoja sovittavia ratkaisuja. Ideaalirealistinen taide asettui todellisuuden yläpuolelle, jolloin se todellisuutta kuvatessaan harmonisoi siinä esiintyvät ristiriidat.

Zachris Topelius.

Ideaalirealistina Topelius julisti, että taiteen tehtävä on idealisoida ja sovittaa todellisuuden rumuuksia. Tällä estetiikalla tuotettu Maamme kirja ajautui niin etäälle esimerkiksi Seitsemän veljeksen realismista, että sitä saattaa hyvin pitää Kiven klassikon vastakirjana.

Tietynlaista vastustushenkeä voi Helena Ruuskan tavoin tulkita siitä, ettei yksikään Kiven kaunokirjallinen teksti mahtunut Maamme kirjaan.

Markku Eskelistä mukaillen voi päätellä, että Maamme kirja antoi suomalaiselle kansallisuusaatteelle sellaisen kristillis-siveellis-moralistisen pohjan, että se kelpasi hyvin konservatiivisille piireille.

Topelius oli vanhan idealismin viimeinen mohikaani.

KUN Topeliuksen vanhat taistelutoverit Snellman, Runeberg ja Lönnrot olivat käytännössä jo siirtyneet syrjään, Topelius jäi viimeisenä mohikaanina rummuttamaan vanhan idealismin puolesta.

Kuten Hatavara on osoittanut, Maamme kirja edustaa tekstilajillaan uudenlaista lukukirjaa suomalaisessa kontekstissa. Esteettisesti se oli kuitenkin yhteydessä 1840-luvun kirjalliseen kaanoniin, sen uusintamista.

Topelius pyrki esittämään todellisuudesta kuvauksen, joka on hyödyllisellä tavalla kytköksissä lapselle tuttuun todellisuuteen sekä ehdotti sille ihanteellisia, isänmaallisuuteen ja uskonnollisuuteen kehottavia merkityssisältöjä.

KIRJALLISUUS

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Siltala 2016.

Mari Hatavara: Maamme kirja ja kirja maastamme. – Teoksessa Zachris Topelius: Maamme kirja. Digitaalinen editio. SKS 2018.

Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Laatusana 2017.

Maija Lehtonen: Puoli vuosisataa lastenkirjailijana – Zacharias Topelius. – Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala et al. Tammi 2003.

Helena Ruuska: Hyväksijättö lukukirjoille ja ehkä lukutaidollekin. – Teoksessa Oppikirja Suomea rakentamassa. Toim. Pirjo Hiidenmaa et al. Suomen Tietokirjailijat ry 2017.

Zachris Topelius: Boken om vårt land (1875). Suom. Maamme kirja (Johan Bäckwall 1876). Alkuperäinen kustantaja G. W. Edlund, myöhemmin WSOY.

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä 1/2019.

Muukalaisia läheltä ja kaukaa

Avainsanat

fantasiakirjallisuus, fantasy short stories, novellit, Osuuskumma, Saara Henriksson, science fiction, Tähtivaeltaja

Saara Henriksson. – Kuva: Toni Neffling.

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia. Osuuskumma 2018. 143 s.

TAMPERELAISEN kirjailijan ja toimittajan Saara Henrikssonin (s. 1981) lokakuussa 2018 ilmestynyt scifi-novellikokoelma Avaruusajan unelmia kurkottelee tähtien taakse alan perinteitä seuraten.

Taidokkaasti sommitellut ja loppuun asti ajatellut novellit ovat kirjailijan uran eri vaiheilta, 15 vuoden ajalta.

Henrikssonin novellit seuraavat pääsääntöisesti sellaista scifi-novellistiikan perinnettä, jossa varsinainen scifi-kuvaus tulee vasta jälkikäteen problemaattisten henkilökuvien jälkeen.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin kaaoksen keskellä.

SCIFI-YKSITYISKOHDAT ovat kirjailijalle kuin dekkarijuonen huippukohta, jossa alkaa viimein tapahtua. Scifi-ympäristönä voi kotoisen maapallon sijasta olla asumaton planeetta, jota Maasta tulleet avaruusmatkaajat yrittävät maankaltaistaa, kuten ”Siniset”-novellissa.

Henrikssonin miljöökuvauksessa kesytön ja villi luonto tunkee esiin siinä kohti, missä kaiken järjen mukainen järjestys osoittautuu riittämättömäksi tai rajalliseksi.

Novellissa ”Painovoiman sieppaamat” meritutkijat törmäävät grönlanninvalaisiin, jotka ennen liikkuvat merellä laumoina mutta ovat nykyisin harvinaisempia. Sitten minäkertoja löytää sata vuotta vanhan sukeltajankypärän, joka osaltaan sulkee aikaympyrän.

Novellissa valaat rinnastuvat avaruusaluksiin, jotka liikkuvat läpi avaruuden ilman painovoiman tuntua.

 

”HEIJASTUS”-novellissa kertoja leikittelee aika-avaruusmuunnoksilla ilman pidäkkeitä. Novellihenkilöt liikkuvat ensin hallitusti eri todellisuuksien välillä, mutta sitten liike muuttuu arvaamattomaksi ja henkilöt menettävät tuttaviaan ja läheisiään kuin kuolemalle.

Henrikssonin novelleissa tähdet ovat lähellä, samoin tähtiin kurottavat unelmat. Ihmisen yksinäinen osa maailmankaikkeudessa kiinnostaa kirjailijaa tavattomasti. Miten luoda kestävää kommunikaatiota ihmisten välille, entä erilaisten eliöiden kesken?

Muukalaisuuden teema on aina seurannut kirjailijaa.

KOKOELMAN nimikkonovelli laajentaa todellisuuden rajoja maapallon ulkopuolelle, josta on saapunut moniraajainen muukalainen Maan asukkaiden ihmeteltäväksi. Päähenkilö Annakaren hakeutuu kummajaisen seuraan ja oppii samalla melkoisesti metafysiikasta ja kosmisesta toiveajattelusta.

”Merkitystä ei ollut sillä, mihin oli mahdollista kurottaa. Todellisuudessa merkitystä oli vain sillä, mistä oli mahdollista palata takaisin.” (s. 46)

Meritähden muotoisista alieneista kertovat ”Meritähdet” on Henrikssonin kokoelman vanhin teksti. Kirjailija huomauttaa jälkisanoissaan, että muukalaisuuden teema on pysyvästi seurannut häntä ”Meritähdistä” lähtien.

Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2019.