Narnia-sarjan teologiset opetukset

Avainsanat

book article, C. S. Lewis, Kathryn Lindskoog, Narnia series, Narnia-sarja, religion

C. S. Lewisin (1898-1963) huikea Narnia-sarja (1950–1956) on kiehtonut lukijoita useiden sukupolvien ajan. 7-osainen sarja on siirtymässä vähitellen myös valkokankaalle näyttävien Hollywood-elokuvien myötä.

Kirjallisuudentutkija Kathryn Lindskoog julkaisi vuonna 1973 tutkielman The Lion of Judah in Never-Never Land: The Theology of C. S. Lewis Expressed in His Fantasies for Children (Juudan leijona Mikä-mikä-maassa: C. S. Lewisin teologia hänen lastenfantasioissaan). Kyseinen teos on ilmestynyt postuumisti vuonna 2006 suomennetussa teoksessa Matka Narniaan (Perussanoma).

Lindskoogin mukaan Lewisin teologiaa voidaan lähestyä kolmesta eri näkökulmasta. Yhtäältä voidaan eritellä Lewisin käsitystä luonnosta eli kaikkien ilmiöiden järjestelmää ajassa ja avaruudessa. Toisaalta voidaan tutkia Lewisin käsitystä Jumalasta luojana, lunastajana sekä luonnon ja ihmiskunnan ylläpitäjänä. Kolmanneksi voidaan tutkimuskohteeksi ottaa Lewisin käsitys ihmisistä suhteessaan luontoon, Jumalaan ja muihin ihmisiin.

Lewisille Jumala on samanaikaisesti pelottava auktoriteetti ja persoonallinen rakkauden Jumala. Ihminen puolestaan on taipuvainen syntiin, ja synti estää häntä saavuttamasta täyttä iloa yhteydestään Jumalan kanssa. Näin ollen ihmisen on vastustettava pahuuden houkutuksia ja kohdeltava rakastavasti niin toisia ihmisiä kuin muutakin luomakuntaa.

Lindskoogin mukaan Lewisin teologia on hyvin lähellä kristillistä ortodoksiaa, jota kutsutaan klassiseksi kristinopiksi. Tässä Lewisiin vaikuttivat varsinkin skottikirjailija George MacDonaldin (1824-1905) teokset. Niin MacDonaldin saduissa kuin Narnia-kirjoissa on kolme tasoa: mystinen taso tähyilee yliluonnolliseen, maaginen taso liittyy luontoon ja inhimillinen taso kuvaa ihmisten toimintaa ja ajatuksia.

C. S. Lewis väitti kirjoittavansa sellaisia kirjoja, joita hän halusi itse lukea. Lindskoog osoittaa monin tavoin, kuinka raamatullinen symboliikka siivitti Lewisin kirjailijantyötä Narnia-kirjoissa:

”Lewis on hienosyisesti ja monimutkaisesti punonut [Narnia-tarinoihin] valikoiman kristinuskon oppeja, vaikka uskonnolliset käsitteet ovat tietysti toisarvoisia Lewisin ensimmäisen tarkoituksen rinnalla, mikä on hyvän, riehakkaan tarinan kertominen. Lukijat saavat vapaasti unohtaa kristillisen opetuksen – ainakin tietoisella tasolla.”

Narnia-sarjan eetoksena on yliluonnollisten asioiden hyväksyminen epäilyksistä ja skeptisistä lähimmäisistä huolimatta. Lewis tunnettiin Lindskoogin mukaan modernin ajattelun vastustajana siten, että hän kannatti epäsuosittua kristillistä synti- ja pahuusoppia. Pahuus ei ollut kirjailijalle epämääräinen abstraktio, vaan tuhoavaa läsnäoloa, johon piti suhtautua määrätietoisen torjuvasti.

Ylpeyden synti oli Lewisille maailman pahuuden ensisijainen lähde. Tämän ajatuksen hän konkretisoi erityisesti Taikurin sisarenpojassa (1955), jossa perisynti saapui Narniaan Jadisin, ylpeän kuningattaren hahmossa. Narnian viimeisessä taistelussa (1956) pahuuden voima näyttäytyy karkeana ihmishahmona, jolla on haaskalinnun pää, käyrä nokka ja pitkät linnunkynnet.

Hyvyyden ja pahuuden taistelu esitetään Narnia-sarjassa hyvin raamatullisesti. Jo Velhossa ja leijonassa (1950) kertoja tekee selväksi, että hyvyyden voima on suurempi kuin pahuuden. Narnian viimeisessä taistelussa Aslan-leijona, joka on Kristuksen vertauskuva, tuomitsee maailmanlopun jälkeen epäuskoiset ja turmeltuneet satuolennot aivan samalla tavoin kuin Kristus viimeisellä tuomiolla.

– – – – – – – – –

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä syyskuussa 2013.

 

Mainokset

Onko työ elämän tarkoitus? (2005)

Avainsanat

Jari Sarasvuo, Juha Siltala, Juhani Seppänen, Kari Hotakainen, Raamattu, religion, työelämä, uskonto

Onko työn luonne muuttunut toisenlaiseksi viime vuosien aikana? Onko taloudellisten arvojen seuraaminen alkanut muistuttaa Vanhasta testamentista tuttua kultaisen vasikan palvontaa? Mitä voitetaan keskinäisellä kilpailulla suomalaisilla työpaikoilla? Entä onko kirkoilla jotain annettavaa työkeskusteluun?

Miksi työilmapiiri usein pingottuu heikoimman lenkin ulosäänestykseksi? Vuonna 2004 tutkimukset avasivat näköaloja suomalaiseen ahdistukseen työpaikoilla. Kaiken taustalla näytti olevan problemaattinen suhde rahaan, joka on alkanut näytellä liian isoa roolia eri yritysten ja julkisen sektorin päätöksenteossa.

”Koskaan ei esine, joka saa kiittää arvostaan ainoastaan välittäjäluonnettaan, vaihdettavuuttaan määrätyiksi arvoiksi, ole kasvanut käytännöllistä tajuntaa kokonaan täyttäväksi psykologiseksi arvon ehdottomuudeksi niin perusteellisesti ja häikäilemättömästi.” Näin totesi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala (s. 1957) lainaten Georg Simmelin ajatusta 100 vuoden takaa.

Psykohistorioitsijana tunnettu Siltala on tutkinut vuosia suomalaista ahdistusta. Hän julkaisi aiheestaan 1990-luvulla kolme teosta: Suomalainen ahdistus (1992), Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen äidin pojat (1999). 

Siltalan tutkimuksessa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) tehtiin selkoa suomalaisen työkulttuurin muutoksesta 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Professori oli päätynyt tutkimuksissaan hyvin synkkiin näkymiin: työpaikoilla vaadittiin monesti liian suurta sitoutumista työhön ja perheen uhraamista työn vuoksi.

Siltalan aineistona olivat jo tehtyjen tutkimusten lisäksi 80 henkilöhaastattelua sekä 15 vuoden otanta Helsingin Sanomien yleisönosasto- ja työelämäkirjoituksista. Hänen mukaansa työn hallintaan liittyvät ongelmat olivat alkaneet korostua entistä enemmän. Professorin mielestä työn hallinnan menetys saattoi enteillä aktiivisen kansalaisuuden ja henkisen autonomian loppua yhteiskunnassamme.

”Ristiriitaan päädytään nykyisessä markkinatilanteessa, jossa yritykset eivät voi levätä eilisillä meriiteillään ja ovat muuttuneet lyhytmuistisiksi myös työntekijöidensä suhteen. Uhrautumista ei enää välttämättä palkita turvallisuudella”, Siltala kirjoitti.

Juuri turvallisuus on arvo, jonka Siltala mainitsee toistuvasti nykysuomalaisen tajuntaa avaavaksi keskiöksi. Joku perustaa turvallisuudentunteensa loppuun asti maksettuun omistusasuntoon, toisella vakituinen työpaikka ajaa samaa asiaa.

Mistä turva löytyisi?

Omistusasuntoon liittyvästä turvallisuussidonnaisuudesta mainitsen esimerkkinä Kari Hotakaisen Finlandialla palkitun romaanin Juoksuhaudantie (2002). Romaanin päähenkilö Matti Virtanen päättää hankkia omakotitalon millä hinnalla hyvänsä yhtäältä saadakseen elämälleen tarkoituksen ja toisaalta voittaakseen läheisensä puolelleen. Vähitellen romaanihenkilö tajuaa omat rajansa sekä asuntomarkkinoiden raadollisuuden. Hän ei voikaan maksaa elämänsä asunnosta aivan mitä hintaa tahansa, eikä kunnon asunto takaa kenellekään menestystä tärkeissä ihmissuhteissa.

Juha Siltalan mukaan tulevaisuuden pelko yritetään kukistaa rahan avulla: elottomuus voitetaan kuluttamalla ja tulevaisuuden epävakaisuus säästämällä. Tutkija toteaa, että rahasta on kasvanut monelle jumalan korvike:

”Raha ei siedä rinnallaan muita jumalia vaan valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijöiden työssäjaksamiselle. Epäjumalan ja elävän Jumalan erottaa teologien mukaan se, tuhoaako palvottu palvojansa vai johtaako heidät vapauteen.”

Työkulttuuriamme vääristää Siltalan mukaan uskontoon verrattava sekulaari uskomusjärjestelmä, jossa rahaa palvotaan sokeasti. Tutkija toteaa, että rahan ikuistaminen vaihtovälineestä arvoltaan pysyväksi muistuttaa kultaisen vasikan palvontaa.

Sairaalloinen työnteko

”Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle vaarallisena.” Näin raflaavasti totesi työterveyslääkärinä vuodesta 1991 toiminut Juhani Seppänen kirjassaan Hullu työtä tekee (Otava 2004). Seppäsen ajatukset kulkevat monessa asiassa samaa rataa Siltalan kanssa: ihmiset tekevät aivan liikaa töitä rasittaen itseään yli kohtuuden. 

Seppänen tulkitsi työkulttuuriamme protestanttisen työmoraalin perintönä. Protestanttisen työetiikan synnyttämä velvollisuudentunne oli Seppäsen mukaan lähinnä yhteisen välttämättömyyden kokemista. Jokaisen on syytä tehdä työpaikallaan osuutensa hyppäämättä muiden matkaan vapaamatkustajaksi.

Kaikkein konkreettisimmin työn vaatimukset kärjistyvät Seppäsen mukaan lasten kautta tarkasteltuina. Lastensa tarpeet etusijalle asettava työntekijä saattaa saada työyhteisössään osakseen jopa ylenkatsetta. ”Aviopuolisot eivät yleensä aiheuta samanlaista suoranaista uhkaa työnteolle kuin lapset”, Seppänen toteaa.

Sekä Siltala että Seppänen kiinnittivät suurta huomiota ihmisen henkilökohtaisiin valintoihin. Seppäsen mukaan työtä koskevat valinnat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia, ja vapaus valita eri vaihtoehtojen välillä vaihtelee paitsi ihmisyksilöittäin myös elämänvaiheen mukaan. 

Kapitalismin vastaiskut

Kun Siltala ja Seppänen kuvasivat orjuuttavaa työkulttuuria äärikapitalismin uutena ilmentymänä, kyseinen ajatus sai osakseen myötätunnon lisäksi myös vastakkaisia mielipiteitä. Kriitikoista tunnetuimpia oli Jari Sarasvuo, joka Satakunnan Kansan artikkelisarjassaan hyökkäsi Seppäsen ja Siltalan näkökulmia vastaan esitellen kapitalismin juurta pohjimmaisena edellytyksenä länsimaiseen hyvinvointiin ja sen säilymiseen. Sarasvuon mukaan arvokeskustelu tulisi saamaan tulevina vuosina uusia muotoja:

”Yhteiskunnan ja kirkon kyky ylläpitää hyvinvointia on osoittautunut rajalliseksi. Näin ollen kapitalismi saa tehtäväkseen kehittää ja pitää yllä erilaisia turva- ja tukirakenteita. Kapitalismi tarvitsee julkista valvontaa ja vastuuta kantavia kasvoja. Muuten markkinataloudesta tulee vastenmielinen viidakon laki”, Sarasvuo kirjoittaa.

Siltala ja Seppänen tosin osoittivat viidakon lakien jo vallanneen suomalaiset työmarkkinat. Toisaalta muitakin varteenotettavia arvoperustoja oli noussut rahan ja ihmisen rinnalle, esimerkiksi tekniikka. Tekniikan nousua itseisarvoksi pohti myös filosofi Timo Airaksinen teoksessaan Tekniikan suuret kertomukset (2003). Airaksisen mukaan tekniikka oli kehittynyt päämääräksi itsessään eli tekniikkaa tehtiin pelkästään sen itsensä takia:

”Teolla on aina päämäärä, joka on arvokas sinänsä eli itsearvoinen. Tekniikka luo ja tuottaa välineitä. Tekniikalla on päämääränsä, jona ovat välineet. Siksi välineet ovat arvokkaita sinänsä eli itsearvoisia. Toisin sanoen, välineet eivät omaa vain välinearvoa.”

Työ, raha ja Jumala

Tähän loppuun sopinee uskonnollisen viitekehyksen esittely siksi, että prostestanttisen työmoraalin juuri on sieltä ammennettavissa. Rahan ja työn problematiikka ei ole ollut vierasta kristilliselle kirkolle eikä Raamatullekaan. Itse Jeesus taisi painottaa opetuksissaan voimakkaasti sitä, ettei ihminen saa kiintyä liikaa rahaan eikä perustaa elämäänsä maallisen rikkauden varaan.

Jeesus näki rahan ja omaisuuden sisältävän sellaisen hengellisen vastakohdan Jumalalle, joka olisi syytä ottaa vakavasti. Jeesus varoitti opetuslapsiaan ahneudesta, joka veisi heidän ajatuksensa väärään suuntaan.

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me juomme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:31–34)

Jo Vanha testamentti opetti juutalaisia pyhittämään lepopäivänsä, jotta he ymmärtäisivät säännöllisen vapaan merkityksen. Matteuksen evankeliumissa Jeesus vie lepoasian vielä pitemmälle:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28–29)

Mistä levosta tässä on kyse? Jeesuksen antama rauha liittynee henkiseen ja hengelliseen tasapainoon, joka olisi mahdollista löytää Raamatun ilosanoman äärellä. Jeesuksen, Paavalin ja Uuden testamentin kirjoittajien opetukset suuntaavat ajatuksiamme sellaista elämäntapaa kohti, jossa emme nostaa rahaa, työtä tai tekniikkaa jumalaksi, vaan annamme sen paikan elämässämme – Jumalalle.

Näin väline säilyy välineenä ja päämäärä, elämän tarkoitus, löytyy välineen ulkopuolelta.

 

Kirjallisuus:

Timo Airaksinen: Tekniikan suuret kertomukset. Otava 2003.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. WSOY 2002.

Pyhä Raamattu. Vuoden 1992 käännös.

Jari Sarasvuo: Kapitalismin kurinpalautus. – Satakunnan Kansa 14.11.2004.

Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. Otava 2004.

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.

– – – – – – – – – – –

Julkaistu Ristin Voitossa 27.4.2005 (17/2005).

 

Kosmologin mielikuvitus koettaa sepittää totta tarun sijaan

Avainsanat

Kari Enqvist, kosmologia, literature article, physics, religion, Tieto-Finlandia

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. WSOY 1998.

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo. WSOY 2003.

Kari Enqvist: Vien Rucolan takaisin. WSOY 2004.

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. WSOY 2005.

Kari Enqvist: Monimutkaisuus. WSOY 2007.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

”Jos kaikki hauska, jonka vilkas mielikuvitus kykenee keksimään, olisi edes puoliksi toteutettavissa, meidän pitäisi jo nyt asua paratiisissa. Mutta suhteellisuusteoriaa ei ole rakennettu ihmisten toiveiden toteuttajaksi. Se kuvaa avaruutta, aikaa ja painovoimaa sellaisina kuin ne ovat: tieteiskuvittelusta piittaamattomina.”

Kansantajuisista tietokirjoistaan moneen kertaan palkittu kosmologian professori Kari Enqvist (s. 1954) päätti avata teoksellaan Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (2005) fysiikan tärkeimmät lait alasta tietämättömille maallikoille. Fyysikko on monesti sanonut pitävänsä runoilijoita ja muita humanisteja haaveilijoina, joilla ei ole kunnollista suhteellisuudentajua eikä oikeaa käsitystä siitä, mikä maailmaa perimmältään pitää liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus. Enqvistin teoksissa on näet havaittavissa latenttia kiinnostusta paitsi humanistien ymmärtämiseen myös omaan luovaan kirjoittamiseen. Esimerkiksi Vien Rucolan takaisin –kokoelman (2004) monipuolisista fiktioanalyyseistä voi huomata terävän kirjallisuudentutkijan odottavan tilaisuuttaan luonnontieteilijän mielessä. Enqvistin kiinnostus filosofiaan näkyi ennen muuta teoksessa Olemisen porteilla (1998), joka toi hänelle Tieto-Finlandian.

Kosmoksen hahmo -teoksessaan (2003) Enqvist luo tarinaa alkuräjähdyksestä jännittävästi kuin dekkarikirjailija. ”Kaikki nämä törmäilyt, monenlaiset hiukkaset ja niiden hajoamiset saattavat tuntua sekavalta vyyhdeltä, mutta taustalla on silti logiikka ja marssijärjestys, joka on kirkas kuin poutapäivä – ainakin viiden vuoden fysiikan opintojen jälkeen.”

Kaiken alku 13,7 miljardia vuotta sitten on teoreettiselle fyysikolle mystinen näytelmä, jonka kohtausten ja juonenpätkien selvittäminen haastaa paitsi järjen myös mielikuvituksen. Suhteellisuusteoriassa runoilijoille Enqvist todentaa sen nerokkaan mielikuvituksen, jolla esimerkiksi Albert Einstein luonnosteli Newtonin lakien yli luotaavan teoriansa. Myös suhteellisuusteorian ymmärtäminen edellyttää mielikuvitusta. Lähtökohtana on kunnioittaa luontoa ihmisen henkisistä kyvyistä piittaamattomana tutkimuskohteena.

Vien Rucolan takaisin -kirjoituskokoelmassa Enqvist kuvittelee lennokkaasti aikaa, joka olisi seurannut ilman Einsteinin kuuluisaa teoriaa. Sattuma ja yksilö vaikuttavat olevan tieteen historian kannalta merkittävämpiä kuin on haluttu myöntää.

Lukeeko huippufyysikko itse romaaneja? Enqvist totesi vuonna 2004 lopettaneensa fiktion lukemisen lähes kokonaan, koska on tullut vanhemmiten vaativammaksi kirjojen totuusarvojen suhteen. ”Kaikkeen kirjoitettuun pätee se, että kuvitelmien, jaarittelun, huhupuheen, toiveajattelun, teeskentelyn ja suoranaisen petkutuksen keskeltä oivalluksen kultajyvät täytyy seuloa tarkasti”, Enqvist sanoi ponnekkaasti. Vastaava kirjallisuuskäsitys voi olla myös kirjallisuuskriitikolla.

Kiinnostus fysiikkaan saattaa herätä tai vahvistua kaunokirjankin kautta. Kun amerikkalaiskirjailija Dan Brown (s. 1964) sijoitti jännitysromaaninsa Angels and Demons (2000; suom. Enkelit ja demonit 2005) keskeiset tapahtumat Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen CERNiin, sveitsiläinen tutkimuslaitos joutui yllättäen tuhansien turistien ryntäyksen kohteeksi. Huippututkijat yllättyivät fiktion voimasta: heistä oltiin kiinnostuneita, kun joku teki heistä dekkarin. Mielikuvat saavat runsaasti tilaa ajattelun lähtökohtina silloin, kun faktat ovat vähissä. Ammattifyysikko saattaisi osoittaa Brownin bestselleristä asiavirheitä todelliseen fysikaaliseen maailmaan nähden.

Enqvist itse on ollut CERNissä tutkijana 1984–1986. Vaikka fyysikko myöntää mielikuvituksen merkityksen tieteen tekemisessä, hän kuitenkin suhtautuu erittäin nihkeästi tieteiskirjallisuuteen ja sen tapaan popularisoida fysiikan aiheita. Tietokirjailijana Enqvistkin selvästi mielii pientä ammattifyysikkojoukkoa laveamman lukija- ja kuulijakunnan eteen, vaikkei niin suuren kuin Dan Brown.

Äärettömyyksien ääriltä

Millainen on maailmanhistorian tarkin tieteellinen teoria? Olisiko fyysikoiden pitänyt hyväksyä Kielitoimiston vastine vierasperäiselle kvantti-termille (erkale)? Putoaako kaikki jonain päivänä mustaan aukkoon? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Enqvistin teos Monimutkaisuus (2005), joka lähestyy kosmologiaa kolmen käsitteen, energian, entropian ja emergenssin, kautta. Näiden Enqvist sanoo olevan teoreettisen fysiikan sydänverta, joita ilman olisi mahdoton ymmärtää maailman monimuotoisuutta. ”Monimutkaisuudessa avautuva näkemykseni fysiikasta on muovautunut vuosien mittaan ja pala palalta”, hän kirjoittaa alkupuheessaan.

Sanottavansa Enqvist tiivistää neljään kieltolauseeseen. Ei ole erikseen ainetta ja säteilyä, eikä erikseen massaa ja energiaa. Lämpö- ja sähköenergiakaan eivät fyysikon mukaan ole erillisiä. Lopuksi hän kiistää alkeishiukkasten olemassaolon: on olemassa ainoastaan kenttiä.

”Ontologia, oppi olemassaolosta, ei ole pelkkää filosofista käsiteanalyysiä. Sekin on hyödyllistä, muttei riitä paljastamaan olevaisen kaikkea monimutkaisuutta. Puhtaan ajattelun lisäksi tarvitaan tarkkuushavaintoja ja niiden ymmärtämiseksi rakennettua teoriaa. Siis fysiikkaa. Kvanttifysiikka syntyi juuri tarpeesta ymmärtää olevaista.”

Kun klassinen fysiikka suhtautuu tutkimuskohteeseensa deterministisesti, kvanttifysiikka hylkää moisen ehdottomuuden. Kvanttifysiikan keskeinen piirre on sen todennäköisyysluonne. Muun muassa vuonna 1982 tehdyt fotonien polarisaatiokokeet osoittivat, ettei kvanttifysiikan sattumanvaraisuus ole seurausta ihmisen tietämättömyydestä.

Vanhojen kirjojensa tapaan Enqvist esittelee vuolaasti kuuluisimpia ja merkittävimpiä fyysikoita. Hän ohittaa kuitenkin nopeasti Einsteinin (josta kirjoitti erillisen kirjan 2005) ja keskittyy mm. Richard Feynmaniin, Robert Boyleen, Ludwig Boltzmanniin ja James Clerk Maxwelliin. Kirjoittajan kiinnostus filosofiaan ja maailmankirjallisuuteen tulee jälleen esiin moneen kertaan. Semantiikan merkityksen puolihuolimattomasti tyrmäävä fyysikko sanoo yhä kieltävänsä opiskelijoitaan hakeutumasta filosofian opintoihin:

“Filosofeille riittää se, miten asiat voisivat olla. Fyysikko haluaa tietää, miten asiat ovat oikeasti ja yksityiskohdissaan. Fyysikko on matemaattinen muurari, ei pilvilinnojen piirustaja.“

Fyysikko ohjaa lukijansa tottuneesti yhä uudelleen äärettömyyksien äärelle. Hän rauhoittelee äärellisyyteen tottuneita pelkäämästä rajattomuuden kohtaamista. Luontoon sisäänrakennettu ääretön ei tarkoita samaa kuin mahdoton. Enqvist on yhdistänyt Monimutkaisuus-teokseensa oikeastaan kaiken, mitä hän on tuonut aikaisemmissa teoksissaan esille seikkaperäisemmin. Yleisesitystä fyysikon koetellusta kosmologiasta sävyttävät sanomisen palo ja kerronnan ilo niin kouriintuntuvasti, että tekstiä lukee haltioituneena sen havainnollisuudesta.

Jännittävää ja yllättävästi etenevää Monimutkaisuutta voi minusta pitää Enqvistin pääteoksena. Ammattifyysikko ajattelee kenties toisin. Teos tiivistää hienosti paitsi laajaa tieteellistä aihepiiriä, myös populaaria ilmaisutapaa. Rivien välissä aistin testamentillisia sävyjä.

Älyllisen rehellisyyden puolesta

Enqvist lähestyy teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) kuoleman, ihmisyyden ja uskonnollisen uskon ytimiä. Fyysikko vannoo älyllisen rehellisyyden nimeen tunnustaen vain sen, minkä voi varmuudella tai suurella todennäköisyydellä todentaa olemassa olevaksi. Tässä mielessä Enqvist ei näe uskonnollista uskoa mitenkään merkittävänä lähtökohtana ikuisuuden tai kuolemanjälkeisyyden pohdiskelulle. Kuolema on kaiken päätepiste, eikä sen jälkeisen elämän perään kannata haaveilla.

Luonnontieteilijän tavoin kirjoittaja näkee loppujen lopuksi uskonnollisten uskomuksien olevan selitettävissä aivojen molekyylirakenteella. Enqvist leimaa uskon tyhmyydeksi sekä asiaperustein että sarkastisin kommentein, joita satelee uskovaisten suuntaan tämän tästä:

”Silloin kun fysiikka tai sen päälle kapuamaan pyrkivä filosofia eivät tarjoa vapautusta, apua etsitään uskonnosta. Se pyyhkäisee kerralla molekyylit syrjään fenomenaalisen maailman yhdentekevinä rikkaruohoina ja tarjoaa tilalle murheen, sairauden ja kuoleman sivuuttavaa ylimaallisuutta.”

Ajoittain jopa kiihkeän sanailunsa höysteeksi Enqvist kertoo paljon omakohtaisia esimerkkejä, mm. isänsä syövästä ja äitinsä Alzheimerin taudista. Tässä mielessä uutuus on kirjoittajansa henkilökohtaisin ja näin ollen tietyllä tavalla myös kiintoisin teos. Erittäin havainnollisia ja jäsenneltyjä tietoteoksia jo vuosia tuottaneen Enqvistin tuotannossa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on heikoimmasta päästä. Kirjoittaja sivaltelee sinänsä kiintoisia ajatuksia jos jonkinlaisiin suuntiin, eikä teoksen hajanaista jäsennystä voi kehua.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa on myös joitakin ristiriitoja. Enqvist sanoo, ettei halua käännyttää ketään ateistiksi tai uskonnottomaksi. Silti teos on pitkälti apologia uskonnottomuuden puolesta. Toiseksi kirjoittaja sanoo sallivansa uskon ja uskonnolliset kokemukset niille, jotka niitä tarvitsevat. Kuitenkaan Enqvist ei voi olla ironisoimatta uskonasioita mielettömiksi ja uskovia tietynlaisiksi idiooteiksi.

Kirjoittaja määrittelee itsensä uskonnottomaksi, ei ateistiksi. Toisaalta Enqvist kirjoittaa niin paljon Jumalan olemassaoloa vastaan, että hän ei oikein määrity uskonnottomaksi oman tekstinsä valossa.

Avartumista esim. nimekkäiden teologikirjoittajien ajatuksille Enqvist ei osoita millään tavoin. Silti hän viittaa niihin (mm. Eero Huoviseen) toistuvasti. Kirjoittajan mielestä Raamatun asiat ole hänestä keskustelun arvoisia, ei maallikoiden eikä pappien kesken.

Vaikka uskonto ilmiönä kiinnostaa kirjoittajaa kovasti, hän ei silti myönnä sille sitä arvoa, minkä uskovaiset myöntävät. Sitä vastoin Enqvist osoittaa suurta kiinnostusta ihmissydämen ajatuksia kohtaan, joita voi olla kenellä tahansa. Teoksen lopusta löytyy loistavasti kirjoitettu epilogi sellaisesta elämän tarkoituksesta, johon myös uskonnoton voi yhtyä. Kaikki tiivistyy rakkauteen, joka tekee elämästä elämisen arvoista tässä ja nyt. Ironista kyllä, se taitaa olla myös kristinuskon perusajatus.

Uskonnottoman ristiretki

Kosmologin selväsanaiset ja kansantajuiset tietoteokset ovat miellyttäneet minua siitä asti, kun luin hänen teoksensa Kosmoksen hahmo (2003). Tieto-Finlandian voittaneen Olemisen porteilla –teoksen suuruus jäi tosin minulle aikoinaan avautumatta.

Enqvistin syksyn 2012 uutuusteos oli suomalaista uskonnollisuutta arvioiva Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjojen tavoin tämäkin teos määrittyy puheenvuoroksi julkiuskonnottomuuden puolesta.

”Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus ei perustu tieteeseen. Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta eikä epätotta. Se on pelkkä mielipide.”

Tarkkanäköiseen tapaansa Enqvist tekee huomioita ja havaintoja jos jonkinlaisista uskonnollisista ilmiöistä, dogmeista, jumalanpalveluskäytännöistä jne. Samalla hän käy tiivistä dialogia monien kristittyjen nykykirjailijoiden kanssa. Näistä nimekkäimpiä ovat Juha Pihkala, Kari Mäkinen ja Tapio Puolimatka.

Suomalaista uskonnollisuutta arvioidessaan Enqvist ottaa äreästi kantaa varsinkin luterilaisen kirkon käytäntöihin, muun muassa lapsikasteeseen. Hänen mukaansa on kirkolta moraalitonta liittää lapsia kirkkoon pelkästään vanhempiensa luvalla, kun nämä eivät voi itsenäisesti vaikuttaa jäsenyyteensä kuin vasta täysikäisinä.

Enqvist kirjoittaa raikuvasti myös kirkon tulevaisuudesta. Luterilainen kirkko pistää tiedemiestä silmään Suomen mittakaavassa mammuttimaisena järjestönä, johon kuuluu valtaosa väestöstä ja joka on vakiinnuttanut asemansa ja toimintansa lainsäädännöllisesti. Jotta kirkko voisi toimia 100 vuoden kuluttua, sen täytyy Enqvistin mukaan liudentaa oppejaan tuntuvasti:

”Kun kirkon jäsenmäärä putoaa alle viidenkymmenen prosentin, sen tulee yhä enenevässä määrin toimia ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevien aatevirtausten ehdoin. Vain sillä tavoin se voi edelleen pysyä suurimpana yksittäisenä kansalaisjärjestönä.”

Enqvist on tehnyt vierailuja esimerkiksi helluntaiseurakuntien tilaisuuksiin. Kiinnostusta selittänee viittaus Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukseen, jonka mukaan Suomen helluntaiherätys on tuplannut viimeisen 50 vuoden aikana jäsenmääränsä ja on sen vuoksi nähtävissä maamme menestyneimpänä uskonnollisena liikkeenä.

Enqvist kertoo vierailleensa muun muassa Helsingin Saalem-seurakunnan iltakokouksessa sekä telttakokouksessa pääkaupunkiseudulla. Henkilökohtaiset todistukset uskosta tai Jumalan voimasta eivät tehneet tiedemieheen vaikutusta. Enqvist kertoo pohtineensa sitä, käykö usko jumalallisen ilmoituksen edellä vai onko järjestys päinvastainen:

”Jos kokee Jumalan olevan koko ajan läsnä elämässään, jos kokee Pyhän Hengen vaikuttavan päivittäin kaikkiin arkisiin asioihin, saa samalla merkityksen kaikille tapahtumille. Tiede kertoo miten: työpaikka tuli kun uusi pomo soitti. Uskonto kertoo miksi: työpaikka tuli, koska Jumala hankki sen. Tällä tavoin jokainen uusi tapahtuma on myös uusi todiste Jumalasta. Mutta nämä todisteet eivät käy uskon edellä vaan sen jäljessä.”

Julkiuskonnottomaksi tiedemieheksi Enqvist on nähnyt lähes ennennäkemättömän paljon vaivaa selvittääkseen uskonnollisia ilmiöitä ruohonjuuritasolla. Päällimmäiseksi uskonnottoman ristiretkestä on jäänyt lähes täydellinen vieraantumisen tunne, joka ei hellitä uskonnollisten pohdiskelujen myötä. Kirjoittaja myöntää olevansa uskonnoton, koska ei muuta voi. Hän ei koe ajatelleensa uskovaisten olevan uskonasenteessaan varsinaisesti väärässä vaikkei oikeassakaan.

Enqvist sanoo ainoastaan testaavansa tuntojaan ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten. Kirjan takaa erottuu hämärä tendenssi pönkittää omaa käsitysmaailmaa miljoonien toisinajattelijoiden armeijaa vastaan:

”Päähuomioni kohdistuu suomalaiseen kristillisyyteen ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka ei virallisesti ole valtionkirkko mutta kuitenkin on käytännössä kirkkovaltio valtiossa.”

Uskonnottomaksi kirjoittajaksi Enqvist on kierrellyt yllättävän ahkerasti erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa niin Suomessa kuin ulkomailla. Mukaan mahtuu niin lestadiolaisseuroja, Jehovan todistajien kokouksia kuin muslimien tilaisuuksia. Havainnoijana Enqvist on hyvin tarkkanäköinen. Myös kokouksien rakenteen ja puheiden erittely käy häneltä tottuneesti. Itseä tyydyttävät tai ilahduttavat löydöt uskonnollisissa tilaisuuksissa ovat vähäiset.

Enqvist tuntee Raamatun kirjoituksia niin hyvin, että pystyy käyttämään niitä jopa ironisesti. Kotitaustalla lienee vaikutusta asiaan:

”Kun olin nuori, äitini toivoi minusta pappia. Itse haikailin kirjailijaksi.”

Joitakin kristillisiä kirjoittajia Enqvist ruotii muita enemmän (mm. Antti Nylén, Tapio Puolimatka, Juha Sihvola, John Vikström). Enqvistiä uskovaisissa kirjoittajissa häiritsee ennen muuta näiden illuusio omasta erehtymättömyydestään ja erehtymättömästä opista.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olevat arvostelut on julkaistu Satakunnan Kansassa, Opettaja-lehdessä, Ristin Voitossa, Sana-lehdessä sekä Hiidenkivessä.

Pyhyyden ja huumorin rinnakkaiselo

Avainsanat

C. S. Lewis, Erik Wahlström, huumori, literature article, religion

Siitä, miten hyvin huumori istuu kristillisiin seurakuntaympyröihin, on olemassa hämmästyttävän vastakkaisia näkemyksiä. Kielteisyydessään erittäin koskettavan esimerkin elämänilonsa ja huumorintajunsa kadottaneesta seurakuntayhteisöstä tarjoaa italialainen kirjailija Umberto Eco menestysromaanissaan Ruusun nimi (suom. 1985). Eco tuo esille keskiaikaisen pappiskokouksen kalmanhajuisen tunnelman, jota ei kevennetä edes tahattomalla leikinlaskulla. Vastakkaisia näkökulmia edustaa mm. helluntaipastori Toivo Haapalan kaksi kaskukirjaa, joissa seurakuntatyön ja –elämän koomiset tilanteet pääsevät havainnollisesti esille.

Tämän tästä romaanikirjailijat tulevat esille Jumala-aiheisten parodioiden eli ivamukaelmien kanssa. Kotimainen esimerkki tästä on Erik Wahlströmin syksyllä 2006 julkaisema romaani Jumala (Schildts). 

Suomenruotsalainen kirjailija käy romaanissaan läpi lähes kaikki Raamatun keskeiset tapahtumat pakinoivalla tyylillä. Wahlströmin mukaan Jumala oli maailman syntyessä nuori jumala, joka on maailmanhistorian aikana vanhentunut ja siirtynyt myöhemmin tietyllä tavalla sivuun maailmantapahtumista, kuin eläkkeelle.

Parodioivasta tyylistä huolimatta Jumalassa lähestytään Raamatun vuoropuheluja fundamentalistisesti. Tässä Wahlström poikkeaa ratkaisevasti sellaisista kirjailijoista, jotka ovat yrittäneet mielikuvituksellaan kirjoittaa Raamatun dialogeja parempaan uskoon, kuten esim. José Saramagosta ja Nikos Kazantzakisista.

Wahlströmin kirjoittajanote lienee ollut monelle uskovaiselle lukijalle liikaa. On syytä kuitenkin huomata, ettei kirjailija koettanut parantaa lukijan käsitystä kristinuskosta vaan hän kokeili kaikille tuttua ainesta hulvattoman mielikuvituksen tuotteena. Wahlström kuitenkin unohti erään tärkeän asian.

Jos englantilainen kirjailija C. S. Lewis olisi lukenut Wahlströmin kirjaa, hän olisi todennäköisesti sanonut, että suomalaiskirjailija oli onnistunut kuorimaan Jumalan pyhyyden pois inhimillistämällä tämän karikatyyriksi asti. Lewis lähestyi oikeastaan samaa asiaa 50 vuotta sitten kirjassaan Surprised by Joy (1955; suom. Ilon yllättämä 1986). Teos sisältää pitkän tekstijakson siitä, kuinka Lewis oivalsi yliluonnollisen ilon olemassaolon ja alkoi vakuuttua sen vuoksi Jumalastakin. Lewisin mukaan ilon täyttämä sydän ei tunne pelkoa vaan on sinut jumalallisen pyhyyden kanssa. Rakkaudelle löytyy näin hyvä kasvualusta. Näin ilo ja pyhyys esiintyvät rinnakkain eivätkä sulje toisiaan pois.

Lewisin ajatuksia seuraten iloisen vastakohdaksi ei määrity kuolemanvakava tai äärimmäisen pyhä, vaan surullinen. Pyhyys kantaa sylissään elämää, ei kuolemaa.

Jumalan olemassaolo ja pyhyys lyövät ratkaisevasti poskelle käsitystä maailman pohjattomasta synkkyydestä. Pimeyttä ei voi nähdä ilman selvää aistimusta valosta. Jumalallinen todellisuus loistaa useille ihmisille kuin valo pitkän tunnelin päässä tai tähti taivaalla. Joillekin tähdenlentomainen sädehtiminen on joillekin toisille auringonpaistetta.

Inhimillisten asioiden koomisuus ei johda muualle kuin nauruhermojen kutkutukseen. Se, mille nauramme, kertoo enemmän huumorintajustamme kuin uskonnollisuutemme asteesta.

Surun pedagoginen arvo on kyseenalainen myös seurakunnassa. Naurustakaan ei ole kuin hyvän opetuksen kyytipojaksi, mutta terapia-arvoa sillä on paljon enemmän. Siihen perustunee sananlasku naurusta ihmisiän pidentäjänä.

– – – – – – – – –  

Artikkeli on julkaistu Ristin Voitossa 43/2006 (25.10.2006).

Victor Hugon romanttis-henkinen tendenssiromaani

Avainsanat

book article, Kurjat, Les Miserables, religion, Victor Hugo

Kevään korvalla 2013 Les Misérables -musikaalielokuva sai lukemaan ranskalaiskirjailija Victor Hugon (1802–1885) suurromaanin. Huomasin jo kirjan alkupuolella, että Kurjat on oikeastaan hyvin hengellinen teos. Hugon romaanikertoja ei esimerkiksi arkaile kertoa ajatuksiaan Jumalan vaikutusmahdollisuuksista maailmassa, jossa ihminen monesti alentaa lähimpänsä kurjaan asemaan.

Hugon suurromaani ilmestyi Ranskassa 1862. Kurjat on tyypiltään romanttishenkinen tendenssiromaani. Hugo halusi teoksellaan edistää ihmisoikeuksia ja puhua Ranskan suuren vallankumouksen monimutkaisista vaikutuksista yksilöihmisten kannalta. Kurjien ilmestyessä Hugo eli maanpaossa ulkomailla Napoleon III:n harjoittaman vainon vuoksi.

Kirjallisuustieteilijä Markku Ihonen on määritellyt 1990-luvulla ns. uskovaisen kertojan, joka voi esiintyä uskonnollisen kirjailijan kirjoittamassa teoksessa. Uskovainen romaanikertoja lähestyy lukijaansa sillä oletuksella, että tämäkin uskoo Jumalaan yhtä paljon kuin kirjailija itse. Victor Hugon aikana usko Jumalaan oli varsin tavallista, vaikka valistusfilosofit (Voltaire, Rousseau) olivat jo alkaneet puhua julkipakanuuden puolesta.

Hugon tendenssi kirjoittaa hengellisistä asioista niiden oikeilla nimillä on näkyvä jos mikä. Kirjailija julistaa onnettoman Fantinen tarinan yhteydessä, että on olemassa yksi, joka tietää kaikkien kohtalon. Kertoja ei arkaile kertoa, että juuri Jumala on kaiken takana ja historian päämäärä.

Hugon romaanissa kirkonmiehillä on erittäin merkittävä ja myönteinen sija päähenkilöiden elämissä ja kohtaloissa, vaikka ovat sivuhenkilöiden rooleissa. Hienon piispahenkilön kautta kirjailija kristallisoi käsityksensä kristillisestä rakkaudesta, joka toimii heikoimman eduksi ja puolesta.

Kurjissa Jumala nimetään useita kertoja taustavoimaksi ja –vaikuttajaksi, jonka käsissä kaikki on viimeiseksi. Lisäksi Jumala on Hugon romaanihenkilöille omantunnon ääni, jota kuuntelemalla on mahdollista tavoittaa avain onnelliseen elämään.

Toisinaan Hugo pukee Jumalan toiminnan ironiseen asuun, kuten kertomuksessa ukko Mabeufista, jonka jalkoihin putoaa pensasaidan ylitse heitetty rahakukkaro juuri silloin kun miehellä on suurin rahantarve. Kun mies kiikuttaa kukkaron kotiinsa, taloudenhoitaja huomauttaa:

”Sehän putosi suoraan taivaasta.”

Omantunnon äänen merkitys kirkastuu muun muassa pahamaineiselle kaleeriorjalle Jean Valjeanille, josta kasvaa romaanin päähenkilö. Valjean joutuu romaanissa käymään yhden jos toisenkin jaakobinpainin oman- ja kunniantuntonsa kanssa. Näissä kipuiluissa romaanikertoja näkee suoran verrannollisuuden Kristuksen taistelujen kanssa:

”Kahdeksantoistasataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoamaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset ovat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauan aikaa torjunut luotaan katkeraa kalkkia, josta keskellä tähtien kimaltavaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.”

Valjean kulkee läpi Hugon romaanin yksinäisenä ihmisenä, jonka puolelle ranskalainen yhteiskunta virkamiehineen ani harvoin asettuu. Romaanikertoja kuitenkin tiivistää Kurjien lopussa, ettei Valjean kuitenkaan ole yksin, vaan Kaikkivaltiaan katse ja johdatus kulkevat hänen mukanaan.

Kurjien värikäs henkilökuvaus on yllättävän ristiriitaista. Yksi teoksen problemaattisimmista henkilöistä on kaikessa täydellinen poliisimies Javert, jonka velvollisuudesta ja virkapuvusta ei löydy ryppyjä. Valjeanin vastapoolina esiintyvä Javert toimii ansiokkaasti vaativissa valvontatehtävissä Ranskan vankiloissa ja ryhtyy sen jälkeen poliisimieheksi. Hän ylenee rikostarkastajaksi, jolle annetaan iso rooli pääkaupungin poliisihallinnossa.

Kun kaikki näyttää olevan järjestyksessä, pariisilaiset alkavat kapinoida kuningastaan vastaan ja Javert tempautuu mukaan poliittisiin kahinoihin. Pariisilaisten mellakoidessa armeijaa vastaan Javert törmää entiseen vankiinsa Jean Valjeaniin. Javert huomaa Valjeanin persoonassa sellaisia muutoksia, joita mikään inhimillinen käytöskoulutus ei tuo mukanaan.

”Hän [Javert] tunsi itsensä kuin juurineen irti revityksi. Lakikirja oli hänen kädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa eteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon hirvittävän nousun, se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli pakotettu katsomaan kotkan silmillä.”

Javert löytää tunnollisuudesta elämänsä lain, joka järkkyy pahasti elämän ehtoopuolella hänen kohdatessaan Valjeanin persoonan muutokset. Romaanikertojan mukaan Javert joutuu Valjeanin vuoksi pohtimaan Jumalan olemassaoloa. Kun poliisilaitos on ollut ennen jopa miehen uskonto, aukeaa nyt oikea uskonnollinen ulottuvuus miehen eteen kuin avonainen ovi. Kertojan mukaan miehessä tapahtuu yksioikoisen omantunnon mutkistuminen ja sielun eksyminen pois entiseltä uraltaan. Seuraa ”sellaisen nuhteettomuuden murskaaminen, joka järkähtämättömästi kulkee vain suoraa viivaa mutta jonka Jumala lyö pirstoiksi.”

Kiintoisaa on, että kirjailija ei kuitenkaan ”päästä” Javertia onnen kukkuloille vaan johtaa hänet lopulta tuhon tielle. Kohtaaminen jumalallisen todellisuuden kanssa on Hugon mukaan toisille onni, toisille taas ei.

– – – – – – – –

Kirjoituksen pohjana olleet artikkelit on julkaistu Ristin Voitossa ja Sana-lehdessä.

Löytääkö islam tietä suomalaiseen kulttuuriin?

Avainsanat

Husein Muhammed, islam, religion, šaria

Kun muslimitaustaisia maahanmuuttajia on Suomessa yhä enemmän, yhä useampi suomalainen on alkanut miettiä, millaisia kulttuuri-ilmiöitä ja tapoja uusi uskonnollinen viitekehys luo perikristityssä maassamme. Suomessa 17 vuotta asunut muslimilakimies Husein Muhammed (s. 1980) julkaisi 2011 teoksen Yhtä erilaiset – islam ja suomalainen kulttuuri, joka on asiapitoinen tietoteos islamilaisuuden ajankohtaisista kulttuuripiirteistä.

Kysymykseen kulttuurien kohtaamisesta liittyy se kysymys, voiko islam luoda aidosti kilpailevan vaihtoehdon valtauskontomme kulttuuripiirteille. Islamin nousu periluterilaisen kristillisyyden rinnalle edellyttäisi paitsi maahanmuuttajajoukon räjähdysmäistä kasvua, myös muslimimaahanmuuttajien tiivistä uskonnollista yhtenäisyyttä. Kumpikin näistä on Muhammedin mukaan äärimmäisen epätodennäköistä.

Suomi ei ensinnäkään vedä muslimeja puoleensa ollenkaan niin hyvin kuin esimerkiksi Saksa, Ranska tai Ruotsi. Toiseksi Suomen 40 000 muslimia eivät Muhammedin mukaan voine koskaan sitoutua yhden ja saman suomalaisen islamin alle. Maamme muslimien joukossa on hyvin erilaisia islamisteja: maallistuneita, maltillisia, liberaaleja, konservatiivisia ja fundamentalistisia.

Poliittisesti Suomen muslimit eivät vanno islamilaisuuden nimiin. Esimerkiksi Suomen islamilaisuuden puolue (SIP) ei ole saanut riveihinsä edes niitä 5000:ä kannattajaa, jotka puolue tarvitsisi rekisteröityäkseen poliittiseksi puolueeksi. Muhammedin mukaan islam ei ole politisoitunut kovin paljon muuallakaan Euroopassa. Poliittinen islam enemmän vihastuttaa kuin ihastuttaa muslimimaahanmuuttajia, jotka tuntuvat toivovan kohdemaaltaan juuri vakiintuneita (länsimaisia) elinoloja.

Šaria-lain mahdottomuus

Muhammed ottaa havainnollisesti kantaa kysymykseen, voidaanko muslimien pelättyä šaria-lakia soveltaa Suomen oloissa. Kirjoittajan mukaan šaria-laista puuttuu eräs länsimaisen yhteiskunnan perusarvoista eli tasa-arvoajatus. Epätasa-arvo korostuu šarian perhelainsäädännössä. Sen mukaan nainen on tavallaan holhouksenalainen koko ikänsä, ensin isänsä ja sen jälkeen aviomiehensä valvonnassa.

Kulttuurisena ennakkotapauksena on Britanniassa perustettu erillisiä šaria-välitystuomioistuimia, jotka käsittelevät maallisen tuomioistuimen alaisuuteen kuuluvia asioita muslimien kohdalla. Välitystuomioistuimen päätös sitoo tuomittuja ja asianomistajia aivan samoin kuin normaalin tuomioistuimen päätös. Vastaavia käytäntöjä ei ole ponnekkaasti ajettu muissa länsimaissa.

Muhammed ennakoi, ettei šaria-lainsäädäntöä saada siirrettyä länsimaisen suomalaisen yhteiskunnan osaksi. Muslimitkaan eivät aja kyseistä asiaa voimakkaasti, koska šaria sopii teoriassa lähinnä muslimivaltioiden ohjenuoraksi. On huomattava, ettei mikään muslimivaltio ole sitonut koko lainsäädäntöään šarian alle. Sekin kertoo islamilaisen lain käyttökelvottomuudesta yleiseksi yhteiskunnalliseksi perustaksi.

Jäsenistöltään melko pienet ääriliikkeet islamilaisuuden puolesta ja sitä vastaan saavat liian suuren huomion mediassa. Muhammed osoittaa ironisen seurauksen ääri-islamistien ja äärioikeiston toiminnasta Euroopassa. Vaikka nämä ryhmät esiintyvät toistensa arkkivihollisina, niillä on oikeastaan täysin sama tavoite ja missio: estää länsimaisen kulttuurin ja islamilaisuuden keskinäinen sulautuminen ja erilaisten väestöjen rauhallinen yhteiselo. Ne ovat onnistuneet tavoitteissaan liian hyvin tähän asti.

– – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä toukokuussa 2011.

Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander – Usko on mahdollista, Jumala mahdottomuus (2011)

Avainsanat

book review, Jukka Relander, religion, Tuomas Nevanlinna

 

Tuomas Nevanlinna & Jukka Relander: Uskon sanat. Teos 2011. 329 s.

Filosofi Tuomas Nevanlinna (s. 1960) ja historioitsija Jukka Relander (s. 1967) lähestyvät yhteisjulkaisussaan Uskon sanat (2011) uskonasioita pintaa syvemmältä. Kirjoittajat sanovat teoksensa edustavan kokeilevaa teologiaa. Teos on rakennettu vuoropuheluksi, jossa kirjoittajat argumentoivat vuorotellen kyseessä olevasta aiheesta.

Kolme juhlapyhää määrää käsittelyjärjestyksen. Joulun yhteydessä käsitellään muun muassa Jeesuksen neitseellistä syntymää ja seksuaalisuuden merkitystä uskonnon kannalta.

Pääsiäisen yhteydessä kirjoittajat mietiskelevät ihmetekoja, Jeesuksen merkillistä uhritietä ja lähetystyön funktiota. Helluntain kautta pohditaan muun muassa kristittyjen maailmankäsitystä, kolminaisuusoppia ja kristinuskon ristiriitaisuuksia.

Kun ottaa huomioon, ettei kumpikaan kirjoittajista ole ammattiteologeja, voi heidän aiheenvalintaansa pitää vähintään rohkeana. Nevanlinnan ja Relanderin mukaan on filosofisesti hedelmätöntä pohtia Jumalan olemassaoloa sinänsä. Jumala hahmottuu suhteessa kunkin uskonnon kokonaiskontekstiin niin ihmisten hengellisessä elämässä kuin filosofisestikin. Jumala on käsitteenä mahdoton määritellä, toisin kuin usko, joka tulee jollakin tavalla lähelle lähes jokaista.

Vaikka Nevanlinna ja Relander eivät esiinny uskovaisina, tekstistä välittyy tietynlaisen hengellisen etsinnän maku. Ateismia he kammoksuvat muoti-ilmiönä, joka äärimmäisyyksineen ärsyttää yhtä lailla kuin uskonnollinen fanaattisuus.

– Ateismi lähtee ajatuksesta, että se on totuus ja uskonnot puolestaan illuusioita. Ateismi on niin luterilaista.

Kirjoittajat kertovat avoimesti uskonnollisista kokemuksistaan ja läheistensä uskonnollisista asenteista. Molemmat purkavat kammoaan kirkkoa kohtaan: ikivanha instituutio ei vedä puoleensa. Lopussa odottaa henkilökohtainen tiivistys uskon edellytyksistä.

Nevanlinnan ja Relanderin teos on ällistyttävän havainnollinen ja selväkielinen kannanotto kirjakevään 2011 suosikkiteemaan. Teos on käsittelytavaltaan erilainen verraten niihin viime vuosina yleisiin vuoropuheluteoksiin, joissa esimerkiksi uskovainen ja ateistinen kirjoittaja käyvät keskenään jaakobinpainia. Kirjoittajat eivät omaksu kristinuskoon nähden ”kriittisen ulkopuolisen tarkkailuasemaa”, vaan enemmän osallistuvan havainnoijan aseman.

– – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Satakunnan Kansassa 31.5.2011.

Satiirin klassikko myöhäiskeskiajalta

Avainsanat

book review, Erasmus Rotterdamilainen, religion, Tyhmyyden ylistys

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys. Latinankielinen alkuteos Morise encomium (Hollanti 1509). Suomennos ja alkusanat Kauko Kare. Tarkistanut ja selitysosan laatinut Kaarle Hirvonen. 5.painos (1. painos 1974). Karisto 2010. 192 s.

Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys (1509; latinaksi Moriae Encomium) on satiirinen hyökkäys katolisen kirkon perinnäisiä käytäntöjä ja yleisiä taikauskoja vastaan. Erasmus omisti teoksen ystävälleen Thomas Morelle. Henkilökohtaiseksi hullutteluksi tarkoitetusta satiirista muodostui läntisen kirjallisuuden merkkiteos.

Tyhmyyden ylistys (suomeksi myös nimellä Hulluuden ylistys) on Erasmuksen parhaiten tunnettu teos. Kirjan nimi Moriae Encomium voidaan tulkita myös nimeksi ”Ylistys Morelle”. Nimi selittyy sillä, että Erasmus kirjoitti teoksen alun perin viikon aikana vieraillessaan Thomas Moren luona Bucklersburyssä Englannissa 1509. Teos kuitenkin painettiin kirjaksi vasta kahden vuoden kuluttua. Erasmuksella ja Morella oli paljon yhteistä niin älyllisissä päämäärissä kuin huumorintajussa.

Erasmus osoittaa laajan oppineisuutensa liittämällä esseeseen valtavan määrän viittauksia klassiseen kirjallisuuteen. Tyhmyys esiintyy yhtenä jumalista, isänään Plutos (”Rikkaus”) ja äitinään Neotes (”Nuorekkuus”), nuorin ja kaunein nymfeistä.

Fiktiivisenä jumalattarena Tyhmyys omistaa voimia, joita tavallisilla kuolevaisilla ei ole. Itsekehunsa keskellä se sanoo kirvoittavansa taivaallisella voimallaan suuren määrän iloa sekä jumalissa että ihmisissä. Tämä näkyy ennen kaikkea nuorissa ihmisissä, joita kasvatetaan koulussa ja kotona Tyhmyyden hylkäämiseen ja Viisauden tien oppimiseen. Tyhmyys sanoo olevansa tie elämästä nauttimiseen, mikä taito on häipynyt täysin vanhoilta ja viisailta kulkijoilta. Elämänsä ”viisaasti” käyttänyt henkilö on tuomittu vaivalloiseen ja marisevaan vanhuuteen, jolloin on taakaksi sekä itselleen että muille.

Erasmus toteaa Tyhmyyden ylistyksen johdannossa tarkoituksenaan olleen tehdä ilotteleva ja leikillinen kirjanen vakavista aiheista:

”Kuinka kohtuutonta olisikaan kieltää juuri oppineilta kaikki leikki ja pakinanpito kun kuitenkin kaikkien muiden säätyjen sallitaan ilostella; lisäksi oppineiden sukkeluudet kätkevät sisäänsä vakavan ytimen ja hyödyttävät jokaista vähänkin vastaanottavaista lukijaa enemmän kuin eräiden ammattiviisaiden vaikuttavimmat ja syvällisimmät oivallukset.”

Tendenssiteoksena Tyhmyyden ylistyksestä tuli hyvin suosittu. Erasmus oli menestyksestä hämmästynyt; hän ei ollut odottanut moista suosiota. Hän itse asiassa piti teosta vain henkilökohtaisena hullutteluna, jolla ei olisi sen enempää merkitystä. Sitten Erasmus rupesi miettimään, tuleeko hänelle vaikeuksia katolisen kirkon suunnalta; sisälsihän teos jopa räävitöntä kritiikkiä mm. kirkon käytäntöjä ja viranhaltijoita kohtaan. Kertoja panee halvalla jopa paavia surkutellen tätä ihmiskunnan surkuteltavimman viran haltijaksi. Erasmuksen yllätykseksi paavi Leo X piti Tyhmyyden ylistystä hauskana, eikä kirkko ryhtynyt erikoisempiin toimenpiteisiin Erasmusta vastaan.

Ennen Erasmuksen kuolemaa (1536) teoksesta oli jo otettu useita painoksia ja se oli käännetty ranskaksi ja saksaksi. Pian teos ilmestyi myös englanniksi. Tyhmyyden ylistyksen kääntäminen muille kielille on osoittanut haastavaksi tehtäväksi. Teos on suomennettu kahdesti, 1974 ja 1997. Hollantilainen renessanssitutkija Johan Huizinga on korostanut Erasmuksen latinankielistä ilmaisua jopa taikurimaiseksi suoritukseksi, josta häviäisi käännöksen myötä olennainen lumovoima:

”Kaikki se mikä Erasmuksessa oli parasta – hänen jalo joskin maailmalle vieras väkivallan, riidan ja petollisuuden paheksuntansa, hänen vakavan ivansa kärkevyys, hänen elämän ja tapojen kohtuutta kannattava kypsä viisautensa, hänen teeskentelemättömän hurskautensa lempeät sävelet – kaikki tämä henki meitä vastaan hänen rauhallisesti soljuvasta latinankielisestä ilmaisustaan. Käännös, jos se lisäksi olisi pelkkä katkelma, riistäisi tuolta sanonnalta kaiken lumon.”

Tyhmyyden ylistyksen ensimmäinen suomentaja Kauko Kare toteaa alkusanoissaan, ettei teoksessaole ratkaisevaa niinkään sen suppeus tai laajuus (noin 160 painosivua), vaan henki ja tyyli. Luja sisäinen leikin logiikka, lennokas mielikuvitus ja syvä oppineisuus ovat luoneet Tyhmyyden ylistykseen nautittavan vireen ja sulavan elegantin lukukokemuksen. Tämän tavoittaminen Kare lienee onnistunut vähintäänkin tyydyttävästi. Suomennoksia verrannut Kalevi Kuitunen on todennut Kareen tekstin monisanaisemmaksi ja sävyltään lähemmäksi 1500-luvun maailmaa. Toisaalta uusi käännös (1997) on välillä hukannut vivahteita, joita Kare on säilyttänyt alkutekstistä.

Kiintoisaa on tarkkailla Tyhmyyden havaintoja ja opetuksia onnellisista ihmisistä ja inhimillisen onnen edellytyksistä. Viisauden harjoittajat etääntyvät onnesta automaattisesti niin kauas, ettei heitä oikeastaan voi enää pitää viisaina (Tyhmyys kutsuukin heitä arkkihölmöiksi). Todella onnellisiksi Tyhmyys luonnehtii sitä vastoin niitä, jotka ovat luonnostaan eniten eläinten kaltaisia (siis aivottomia) ja ovat asennoituneet tyytyväisiksi huolimatta inhimillisistä vajavaisuuksista ja rajoista.

Minäkertojana Tyhmyys intoutuu ajoittain melko räävittömiinkin kannanottoihin. Se vie onnen pohdiskelunsa tavallaan toiseen potenssiin ottamalla kohteekseen uskovat katoliset, joiden viisauden määrässä ja älynlahjoissa hän näkee monenlaista huomauttamisen aihetta. Tyhmyys kysyy, onko mitään kaistapäisempää mutta samalla yhtä onnellista ihmisryhmää kuin hurskaat uskovat, jotka hokemalla samoja psalmitekstejä päivästä toiseen uskovat pääsevänsä vaivattomasti taivaaseen.

Tätä vasten huomaa, että Erasmuksen kritiikki aikansa käytännöllistä uskonnonharjoitusta kohtaan ei ollut kevyttä, vaan hyvinkin raskasta ja painokasta. Tyhmyyden ylistyksessä koko kristikunta leimataan hassuttelijoiden tyyssijaksi, jossa taikausko rehottaa ja järjen äänet työnnetään tarkoituksella kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Papit ja munkit leimataan narreiksi, joiden hullunkurisuudella ei ole määrää. Uskovien kaipuun Taivaan kotiin minäkertoja osoittaa havainnollisin esimerkein hulluuden erikoislajiksi. Ilmankos monet katoliset papit ja munkit hermostuivat Erasmuksen puheista vielä tämän kuoleman jälkeenkin!

Erasmus syntyi Rotterdamissa 28.10.1466. Hänestä povattiin suurmiestä jo koulussa poikkeavan älykkyytensä ja muun lahjakkuutensa vuoksi. Jo lapsuudessaan Erasmus joutui kuitenkin kokemaan kovia kohtaloita. Hän menetti vanhempansa ruton vuoksi 14-vuotiaana. Sivistynyt holhoojaperhe olisi halunnut Erasmuksesta munkin, mihin hän alistui pitkin hampain. Munkinelämä oli kuitenkin intellektuelli Erasmukselle karvas pettymys. Niinpä hän tarttui innolla mahdollisuuteen päästä opiskelemaan stipendiaattina Pariisiin.

Tyhmyyden ylistyksen teksteihin ovat paljon vaikuttaneet lukuisat jumaluusopin luennot, joita Erasmuksen oli pakko kuunnella Pariisin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelijana. Luennoista tuli Erasmukselle sarkasmin lähde ja kohde. Hän ohjautui sittemmin opiskelemaan klassisia kieliä, ja hänen maineensa varsinkin klassisen latinan ensiluokkaisena taitajana levisi kuin kulovalkea yli sivistyneen Euroopan.

Oman kirjoitustoimintansa lisäksi Erasmus käänsi latinaksi ja toimitti lukuisia klassisia teoksia muun muassa Aristoteleelta, Augustinukselta ja Cicerolta. Erasmuksen klassinen latina oli hyvin puhdasta. Hän myös toimitti uudet latinan- ja kreikankieliset Uuden testamentin versiot.

Erasmus vältti tietoisesti sitoutumasta mihinkään, mikä saattaisi rajoittaa hänen älyllistä tai kirjallista vapauttaan. Elämänsä aikana hän kieltäytyi useista kunniaa ja rahaa tuottavista viroista ja valitsi mieluummin epävarman mutta riittävän toimeentulon vapaana kirjoittajana. Siitä huolimatta Erasmus oli aikansa renessanssiliikehdinnän keskipisteessä ja kävi kirjeenvaihtoa yli viidensadan merkittävän poliitikon ja oppineen kanssa. Huomattavaa on se, että Erasmus alkoi kirjoittaa julkisesti verrattain myöhään, vasta omaksuttuaan täydellisen latinan kielen taidon.

Erasmuksen suunnaton suosio näkyy hänen teostensa 1500-luvulla otettujen painosten ja käännöskielten määristä. Myös hänen kiehtova persoonansa herätti kiinnostusta ihmisissä. Erasmus vaikutti paitsi omilla teoksillaan myös tekemillään käännöksillä ja kommentaareilla. Valistusaikana Erasmuksesta tuli yhä laajemmin kunnioitettu kulttuurinen symboli. Rotterdamin Erasmuksen yliopisto on nimetty hänen kunniakseen.

– – – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 18.8.2010.