Avainsanat
Agatha Christie, Antti Autio, book review, englantilainen kirjallisuus, Hercule Poirot, Pekka Marjamäki, salapoliisiromaani
Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus. Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki. WSOY 2015. 200 s.
1950-luvun puolivälissä brittikirjailija Agatha Christie (1890–1976) oli hidastanut kiivasta julkaisutahtiaan siten, että häneltä ilmestyi enää yksi kirja vuodessa, yleensä joulun alla. 1950-luvulla Christie teki etenkin rikosnäytelmiä Lontoon West Endin teattereille. Samalla kun romaanien kirjoittaminen väheni entisestään, syntyi hyvin erikoisella tavalla Poirot-rikostarina, josta kirjailija muokkasi lopulta kaksi eri versiota ja jätti alkuperäisen julkaisematta.
Se, miksi Christie jätti julkaisematta Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus -romaaninsa, johtui oikeastaan lasimaalauksesta. Kirjailija osallistui säännöllisesti jumalanpalveluksiin St. Maryn kirkossa Churston Ferrersin kylässä Englannin etelärannikolla. Hän halusi lahjoittaa lempikirkolleen lasimaalauksen. Omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (1977) Christie kirjoittaa:
“Erityistä mielihyvää minulle tuotti kirjoittaa eräs juttu, jonka tuotto meni lasimaalauksen hankkimiseen Churston Ferrersin kirkon, ‘oman’ kirkkoni, ikkunaan. Halusin kirkkoon iloisen ikkunan, jota lapset voisivat iloisin mielin katsella.”
Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus ilmestyi Englannissa alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 2014.
Lasimaalauksen hankkimiseksi Christie päätti kirjoittaa novellia pitemmän mutta normiromaania lyhyemmän tekstin, jonka oikeudet oli tarkoitus myydä jollekin lehdelle. Julkaisuoikeuksista saatavat tulot aiottiin ohjata lasimaalaushanketta varten perustettavaan rahastoon. Kirjoitettuaan tekstin syksyllä 1954 Christie antoi sille nimeksi Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus.
Romaanin alussa naispuolinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver kutsuu ystävänsä Hercule Poirotin Greenshore Follyn kartanoon Etelä-Englantiin. Omenia rouskuttava salapoliisikirjailija on järjestänyt kartanoon murhaleikin, joka on osa paikallisia kyläjuhlia. ”Tarkkavaistoisesti” Oliver kuitenkin aistii jo ennen juhlia, että kartanossa ei ole kaikki kohdallaan, ja Poirot kutsutaan paikalle kuin pappilan hätävaraksi.
Varsinaista murhajuonta alustetaan useita kymmeniä sivuja, ennen kun päitä alkaa pudota. Greenshore Folly -kartano kauniine maineen on romaanin alussa myyty sir George ja Hattie Stubbsille, jotka toimivat pihajuhlien isäntäparina. Murhan tapahduttua nuori Hattie-rouva katoaa jäljettömiin useiksi viikoiksi. Kahden kuukauden päästä kaikki tuntuvat unohtaneen murhan ja nuoren rouvan katoamisen.
Mutta Poirotpa ei ole unohtanut! Romaanin loppukohtaus on tutuntyylinen Christie-dekkareiden ystäville. Poirot päättelee lukuisten yksityiskohtien perusteella valtavan laajan asiayhteyksien hämähäkin seitin ja oivaltaa, kenen henkilön tekosia romaanin murhat oikein ovat.
Odottamaton yllätys
Kuinkas tyylikkäälle pienoisromaanille sitten kävikään? Christien kelpo tarinaa oli myyty kolme kuukautta alkuvuonna 1955, eikä se ollut mennyt kaupaksi mihinkään lehteen! Se oli ennenkuulumatonta. Ongelmaksi muodostui juuri sen pituus: pienoisromaanimuodossa teos soveltui huonosti lehtien julkaisuohjelmiin.
On huomattava, että Christien romaaneista suuri osa ilmestyi jatkokertomuksina lehdissä. Kirjailija itse asiassa kirjoitti teoksia lehtiä varten koko uransa ajan. Huvimajan arvoitus ei kuitenkaan kelvannut millekään lehdelle liiallisen pituuden vuoksi. Heinäkuussa 1955 romaanin myynti lehdille lopetettiin tuloksettomana. Tällaista kohtaloa Christie ei ollut kokenut 35 vuoteen.
Lopulta Christie luovutti ja alkoi kirjoittaa Huvimajan arvoitusta uusiksi. Pienoisromaani laajeni romaaniksi nimeltä Kuolleen miehen huvimaja (Dead Man’s Folly 1956; suom. 1975). Tämän teoksen sijasta kirjailija luovutti suosikkikirkolleen oikeudet “Greenshawin hassahdus”-nimiseen neiti Marple -novelliin. Teksti julkaistiin englantilaisessa Daily Mailissa 1956 ja Ellery Queen’s Mystery Magazine -lehdessä USA:ssa 1957.
Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus ilmestyi Englannissa alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 2014. WSOY käännätti postuumin teoksen saman tien suomeksi. Antti Aution ja Pekka Marjamäen suomennos tavoittaa havainnollisesti kirjailijan viipyilevän, tyylikkään ja yksityiskohtaisen kuvaustavan.
Kesäkodin ympäristö
Christie sijoitti Huvimajan arvoituksen tapahtumat tarkoituksella pitkäaikaisen kesäkotinsa Greenway Housen innoittamaan ympäristöön. Osansa lienee ollut myös läheisen kotikirkon lasinmaalausprojektilla. Tarinan tapahtumapaikoilla on itse asiassa tarkat vastineensa Greenway Housen tontilla, lukuun ottamatta varsinaista huvimajaa, joka on kirjailijan mielikuvituksen tuote.
Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija maailmassa. Hänen kirjojaan on myyty ällistyttävät kaksi miljardia kappaletta.
Huvimajan arvoitus on kerronnallisesti ja tyylillisesti hyvin tyypillinen Poirot-tarina. Poirot väittää pystyvänsä ratkaisemaan rikoksen kuin rikoksen päättelemällä eli käyttämällä ”pieniä harmaita aivosolujaan”. Selvittäessään rikosta Poirot keskittyy saamaan ihmiset puhumaan ja päättelee sen jälkeen menneet tapahtumaketjut. Tämä kaikki toistuu Huvimajan arvoituksessa kurinalaisesti ja jokseenkin yllätyksettömästi.
Jonkin verran eroavaisuuksiakin tosin löytyy. Kuten tiedettyä, Poirotin apuri monissa romaaneissa on kapteeni Arthur Hastings, joka Huvimajan arvoituksessa loistaa poissaolollaan. Hastings esiintyy itse asiassa lähinnä Christien varhaiskauden teoksissa vuosina 1921 – 1937 ja sen jälkeen varsinaisesti enää Poirotin uran päättävässä romaanissa Esirippu (1976). Myös Scotland Yardia ei romaanissa näy. Romaanin ainoat poliisit ovat paikallisia, poikkeavat pikaisesti rutiinitutkimukselle ja poistuvat sen jälkeen takavasemmalle.
Miljardiluokan kirjailija
”Rikosten kuningattareksi” kutsuttu Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija maailmassa. Hänen kirjojaan on myyty ällistyttävät kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle. Vain Raamattua, Jules Vernen tuotantoa sekä Harry Potter -kirjoja on käännetty useammalle kielelle kuin hänen kirjojaan.
Agatha Christien kirjalliseksi tyyliksi pelkistyi yksinkertainen ja selkeä kerronta. Christie oli ihmisenä syrjäänvetäytyvää sorttia, eivätkä kirjailijan persoona tai henkilökohtaiset mieltymykset yleensä välittyneet romaaneihin. Christie punoi juonen geometrisesti, mistä kirjoitustavasta oli myös seurauksina stereotyyppinen kerronta ja yksiulotteiset henkilökuvat.
Christien tutkijat ovat sanoneet, että arvoitusdekkareiden kirjoittamisessa hän oli kiinnostunut ennen kaikkea rikosten motiiveista ja ihmisluonnosta. Itse murha tekona ei niinkään kiinnostanut häntä, vaan murhaan liittyvä ihmissuhteiden dynamiikka. Tämä näkyy Huvimajan arvoituksessakin, jossa lukija viedään surmatöiden ohitse nopeasti ja keskitytään sen sijasta henkilökuvaukseen ennen ja jälkeen traagisten tapahtumien.
Kasvava Poirot-inho
Kirjoittaessaan Huvimajan arvoitusta kirjailija oli käyttänyt Poirotia henkilönä dekkareissaan jo yli 30 vuotta. Poirot esiintyy yhteensä 33 romaanissa ja 54 novellissa. Vahaviiksisen ja pyylevän belgialaisetsivän ensiesiintyminen tapahtui jo Christien esikoisromaanissa Stylesin tapaus (1921).
Poirot karrikoituine ominaisuuksineen alkoi tuntua jopa Christiestä ärsyttävältä hahmolta.
Vaikka Christie käytti Poirotia ylivoimaisesti eniten kaikista henkilöhahmoistaan, hän oli ilmeisesti uransa loppupuolella tyytymätön tähän. Kirjoittaa uskottavasti vanhemmasta miehestä 50 vuotta – Christien oli pakko venyttää realismin rajoja voidakseen kirjoittaa belgialaisesta viiksiniekasta vielä 1970-luvullakin.
Suurempi ongelma oli se, että Poirot karrikoituneine ominaisuuksineen alkoi tuntua jopa Christiestä ärsyttävältä hahmolta. Vähitellen kasvava Poirot-inho johti joidenkin tutkijoiden mukaan siihen, että Christie sijoitti seitsemään myöhäiskauden kirjaansa parodisen omakuvansa, naispuolisen salapoliisikirjailija Ariadne Oliverin. Suomalaisittain hauska kuriositeetti on, että Oliver käyttää omien kirjojensa salapoliisina suomalaista Sven Hjersonia!
Kuten todettua, Oliver on yksi Huvimajan arvoituksenkin päähenkilöistä. Hän sai osakseen saman osan kuin kapteeni Hastings Christien varhaiskauden romaaneissa: ihastella ja ihmetellä vuorotellen mestarietsivän älykästä päättelykykyä ja loogista rikoksenratkaisutaitoa. Ariadne Oliverille tosin kirjailija on sälyttänyt taakaksi puntaroida vuorosanoissaan myös kirjailijatyön huonoja reunaehtoja pakkoesiintymisineen ja kirjeenvaihtoineen. Itseironisesti Oliver kertoo Huvimajan arvoituksessa Poirotille, kuinka vaikeaa dekkarikirjailijan työ oikeasti on:
“Murhamysteerin suunnittelu on itse asiassa vaikeampaa kuin voisi luulla. Siinä täytyy näet ottaa huomioon, että ihmiset ovat todellisuudessa varsin älykkäitä, kunta taas romaanihenkilöni toimivat juuri niin typerästi kuin minä haluan.” (s. 48)
– – – – – – – – – – –
Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 7.10.2015.
VETUS Et NOVA 