VETUS Et NOVA

~ Artikkeleita ja arvosteluja uusista ja vanhoista kirjoista

VETUS Et NOVA

Tag Archives: amerikkalainen kirjallisuus

Ei mitään uutta amerikkalaisten rintamalohkolta

25 perjantai Tou 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, I maailmansota, Janne Tarmio, William March

company-k

William March: Komppania K. Alkuteos Company K (USA 1933). Suomentanut Janne Tarmio. Viestintä Tarmio 2014. 263 s.

Amerikkalaiskirjailija William March (1893 – 1954) julkaisi 1933 romaanimuotoisen kokoelman sotajuttuja nimellä Company K. Sotaklassikon suomennosta saatiin odottaa vuosikymmeniä. Vasta 2014 Viestintä Tarmio julkaisi viimein Janne Tarmion ansiokkaan suomennoksen.

Komppania K:ta on pidetty yhtenä merkittävimmistä teoksista, jotka käsittelevät Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Marchin tuotannossa teos on ylitse muiden sikäli, että siitä on otettu enemmän uusia painoksia kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta.

Komppania K koostuu 113 lyhyestä kertomuksesta, jotka kaikki on kerrottu eri sotilaan näkökulmasta. Teoksen nimi on peräisin siitä Yhdysvaltain merijalkaväen komppaniasta, jossa March itse palveli ensimmäisessä maailmansodassa.

Lyhytproosan aikajana ulottuu sotaa edeltävästä merijalkaväen koulutusvaiheesta aina sodanjälkeiseen aikaan, jolloin sotilaat on kotiutettu ja heidän on sopeuduttava rauhan aikaan kotimaassaan.

Osa tarinoista on kahden sivun mittaisia, osa pitempiä. Lopputulos on moniulotteinen mosaiikki, jossa sotaa käyvien miesten koruttomat puheenvuorot yhtyvät selkäpiitä karmivaksi yhteisaariaksi.

March havainnollistaa useasti eroavaisuuksia sodankäyneiden miesten ja kotona odottavien siviilien välillä. Tämä käy ilmi esimerkiksi teoksen aloittavassa kertomuksessa, jossa kirjailijan alter ego on juuri saanut valmiiksi käsikirjoituksen vanhan komppaniansa henkilöistä ja antaa vaimonsa lukea sen.

Toisessa tarinassa eräs sotamies laitetaan kirjoittamaan kirjeitä kuolleiden miesten vanhemmille. Hän huomaa kuitenkin karvaasti, ettei löydä sanoja kuvata kammottavia kaatumiskuolemia vainajien läheisille. Rintamaolot ovat niin oma maailmansa, ettei niitä voi ulkopuolisille kuvata tavallisen kirjurin keinoin.

Myös sotaan liittyvät myytit oli yksi Marchin lempiaiheista. Hän rikkoi myyttejä vailla tunnontuskia.

Tämä näkyy ennen muuta miljöönkuvauksessa, joka on yleensä yksitotista juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja kranaatinkuoppien vuorottelua. Kuvaannollisesti tämä heijastaa sotaan liittyvien illuusioiden ja haavekuvien nopeaa murskaantumista sotilaiden tajunnassa.

Toivoa vailla olevaa näkemystä sodasta on usein verrattu romaaniin Länsirintamalta ei mitään uutta.

Ironisesti menneet taistelukentät muuttuvat arvaamattoman nopeasti takaisin normaaliksi luonnoksi, toisin kuin sodassa rikkoontuneet ihmismielet:

”On aina helppo löytää taistelukenttä, jolla monet miehet ovat menettäneet henkensä. Jo seuraavana keväänä ruoho kasvaa vehreämpänä ja vehmaampana kuin ympäröivällä maaseudulla. Poppelit ovat punaisempia ja maissi kukkii sinisempänä kuin muualla. Kaikki kasvaa taistelukentillä ja kranaattikuoppien rinteillä, kurkottuu värikylläisenä merenä, melkein hipaisten, yli hyljättyjen juoksuhautojen kallistuen aina siihen suuntaan mihin tuuli määrää. Rikkirevityn maan kuopat täyttyvät ja arvet siloittuvat niin että tilalla on pian taas kauniisti aaltoileva ehjä pinta. Mitä metsiin tai rotkoihin taas tulee, jo vuoden päästä on mahdotonta aavistaa, millaisia asioita niissä on tapahtunut.”

K-komppanian päällikkö on kapteeni Terry Matlock, joka ei nauti alaistensa luottamusta eikä kunnioitusta. Ammattisotilaana hän tuntee syvää halveksuntaa lähinnä reserviläisistä koottua joukkoaan kohtaan ja määräilee miespoloja mielivaltaisesti järjettömyyden rajoja koettelevilla käskyillä.

Teoksen huippukohdassa Matlock määrää raakalaismaisesti ampumaan 22 saksalaisvankia, koska näistä on muka liikaa huolta ja vaivaa. Teloituksen synkät muistikuvat vaivaavat teloitusryhmän jäseniä pitkään sodan jälkeen.

Kirjailija ja liikemies

William March oli oikealta nimeltään William Edward Campbell. Hän syntyi Mobilessa Alabamassa 1893. March vietti lapsuutensa Alabamassa varsin köyhissä oloissa. Oikeustieteen opinnot jäivät kesken perheen varojen puutteessa.

Työskennellessään vuonna 1917 Manhattanilla lakitoimistossa March liittyi vapaaehtoisena merijalkaväkeen. March ilmoittautui asepalvelukseen 5. kesäkuuta 1917, runsas kuukausi sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan.

Kun koulutus merijalkaväen koulutuskeskuksessa Parris Islandilla oli suoritettu, hän lähti helmikuussa 1918 Ranskaan. Marchin komppania osallistui kaikkiin merkittäviin taisteluihin, joissa Yhdysvaltojen joukot olivat mukana, ja kärsi taisteluissa suuria tappioita.

220px-WMarch_Award_Pic

William March 1918.

March haavoittui päähän ja olkapäähän Belleaun metsän taistelussa. Toivuttuaan hän osallistui Soissonsin ja St. Mihielin taisteluihin. March ylennettiin kahdesti ja kotiutettiin kersanttina 1919. Hän sai ansioistaan lukuisia kunniamerkkejä.

March palasi työhönsä lakitoimistoon, mutta ryhtyi myöhemmin liikemieheksi ja kirjailijaksi. Kirjailijana March oli psykologisen kaunokirjallisuuden sepittäjä ja julkaisi kuusi romaania ja neljä novellikokoelmaa. Kirjailija sai kriitikoilta ja tutkijoilta kiitosta, mutta lukijoiden suosio jäi vähäiseksi.

March aloitti novellikirjailijana. Vuonna 1933 häneltä ilmestyi esikoisromaani Komppania K. Viimeinen romaani Pimeät leikit (The Bad Seed) ilmestyi hänen kuolinvuotenaan 1954. Siitä tuli myyntimenestys. March ei itse ehtinyt nähdä, kuinka hänen tarinansa dramatisoitiin ensin teatterinäyttämölle ja sitten elokuvaksi.

Marchin romaanit ovat psykologisia henkilötutkielmia, joissa kirjailijan omat kärsimykset nivoutuvat traagisiin henkilökuviin saumattomasti. Henkilöhahmot kärsivät ”sattumalta” hirvittäviä asioita.

Marchista on todettu, että hänen tuotannossaan todellisuus tuntui sekoittuvan kuvitteellisiin muistoihin koko kirjailijan elämän ajan. Näin ollen hän kertoo toisinaan tosiasioiksi olettamiaan tapahtumia, jotka eivät välttämättä ole totta.

Näin on todettu tapahtuneen varsinkin teoksessa Komppania K, jonka tapahtumista monet perustuvat suoraan kirjailijan omiin kokemuksiin länsirintamalta. Muiden sotaveteraanien tavoin March kärsi vuosien ajan masennuksesta ja ahdistuskohtauksista.

Kun työ lakimiehenä vaihtui laivanvarustamon johtotehtäviin, March matkusteli jatkuvasti pitkin maata työasioissa. Hän luki matkoillaan paljon psykologiaa, erityisesti Freudia ja Jungia.

Muutettuaan jälleen 1928 New Yorkiin March opiskeli Columbian yliopistossa luovaa kirjoittamista ja alkoi kirjoittaa novelleja newyorkilaiseen kirjalliseen Forum-aikakauslehteen.

Komppania K ilmestyi ensin lyhyinä kertomuksina Forumissa 1930–1932. Romaanista tuli heti menestys, josta otettiin kolme painosta.

March asui tässä vaiheessa jo Saksassa. Hän sai todistaa omin silmin natsien valtaannousun. March viimeisteli Hampurissa toisen romaaninsa Come in at the Door (1934), joka oli ensimmäinen romaani ”Pearl County”- teossarjasta.

March muutti sen jälkeen Lontooseen ja sai valmiiksi kolmannen romaaninsa The Tallons (1936), toisen osan ”Pearl County”-sarjasta. Marchia jo Saksassa vaivanneet psyykkiset ongelmat pahenivat Lontoossa.

Kirjailija palasi Yhdysvaltoihin 1937, irtisanoutui työstään ja keskittyi pelkästään kirjoittamiseen. Vuonna 1943 julkaistu romaani The Looking-Glass päätti ”Pearl County”-sarjan.

Komppania K:n toivoa vailla olevaa näkemystä sodasta on usein verrattu Erich Maria Remarquen romaaniin Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Komppania K saattaakin hyvin olla syntynyt vastakirjana saksalaiselle klassikkoromaanille, olihan March tutustunut Saksaan liikkuvan työnsä vuoksi ja todennäköisesti perehtynyt Remarquen teokseen jopa alkukielellä.

Alabamalainen elokuvantekijä Robert Clem teki 2004 Komppania K:sta filmisovituksen. Elokuva ei herättänyt kiinnostusta USA:n ulkopuolella. Myös romaanikäännöksiä saatiin odotella. Vuonna 1967 Marchin romaani käännettiin italiaksi ja vuonna 2008 hollanniksi.

companyKfilm

Iso mörkö väijyy sisällä

Komppania K:ssa kuilu rivimiesten ja upseerien välillä kasvaa toisinaan todella suureksi. Vihollinen löytyy tällöin yllättävän läheltä. Eräs sotamies kyllästyy täysin joukkueenjohtajansa pompotteluun ja lävistää tämän pistimellään. Salassa tehty murha jää ilman rangaistusta.

”Sota on yhtä inhaa kuin köyhän tilan soppa ja yhtä pikkumaista kuin vanhanpiian juorut.”

Kuin vastapainona raskaille ihmissuhteille rintamatoveruus saattaa romaanissa muuttua kohtalonoikusta jopa vihollisuuden ylittäväksi.

K-komppania heitetään pariksi viikoksi lepäämään Moselin rannalle, jossa ranskalaissotilaat opettavat amerikkalaisille pelisääntöjä elää rauhanomaisesti joen toisella puolelle sijoitettujen saksalaisten kanssa. Kun puolin ja toisin tiedotetaan tulevista keskityksistä, tiedetään poistua asemista ajoissa turvaan kauemmaksi.

K-komppania oppii näin sodasta ainutlaatuisen totuuden, joka muodostuu yhdeksi romaanin tärkeimmistä eetoksista: jos taistelevien armeijoiden rivimiehet voisivat kokoontua yhteen ja puhua asiat kiihkottomasti selviksi, yksikään sota ei kestäisi viikkoa kauempaa.

Juoksuhaudassa tapahtuu toisinaan muitakin ihmeellisyyksiä. Yksi mies kuvittelee muuttuvansa sokeaksi – ja huomaa asian todella toteutuvan! Toinen mies haavoittuu, joutuu leikkaukseen ja herää nukutuksesta sairaalassa. Havahduttuaan hän alkaa keskustella sänkynsä viereen tulleen vanhemman naisen kanssa, joka näyttää tutulta naiselta kotikulmilta.

Myöhemmin selviää, että itse Englannin kuningatar on käynyt rintamalla ja vieraillut haavoittuneen miehen sängyn vieressä!

Kuoleman läheisyys vakavan haavoittumisen yhteydessä saa sotilaat näkemään erikoisia näkyjä, joissa sotaolot sekoittuvat lapsuuden muistoihin ja nuoruuden unelmiin. Raskaat taistelut, ankeat odottelut ja alituinen nälkä erottelevat miesten henkisiä ominaisuuksia kuin jyviä akanoista.

Taistelutaito on oma lukunsa. Kaksi K-komppanian sotilaista nousee urheudellaan todellisiksi sotasankareiksi muuttuen lopulta eläviksi legendoiksi. Sodan jälkeen nämä mainesanat kuitenkin hälvenevät siviilien parissa nopeasti kuin savu ilmaan, kun muut inhimilliset ominaisuudet nousevat taistelutaidon edelle.

Hyvin ankea kohtalo odottaa niitä komppanian sotilaista, jotka joutuvat sotaoikeuteen syytettyinä pelkuruudesta tai velvollisuuksiensa laiminlyönnistä. Kohtuullisen pieniä rikoksia seuraavat kauhistuttavat rangaistukset, jotka saavat karvat nousemaan pystyyn oikeudenkäyntiä seuraavilta:

”Toivoisinpa joskus näkeväni sotaoikeuden istuntoja seuraamassa niitä heppuja, jotka ovat koko ajan puhumassa sodan jaloudesta ja armeijassa vallitsevasta veljeydestä. Heidän mielensä muuttuisi nopeasti, sillä sota on yhtä inhaa kuin köyhän tilan soppa ja yhtä pikkumaista kuin vanhanpiian juorut.”

Usean näkökulman romaanitekniikka Komppania K:ssa osoittautui tehokkaaksi. Sirpaleiset kuvat sieltä täältä korostivat sellaisenaan sodan sirpaloittavaa maailmankuvaa, jonka veteraanit saivat viedä kotiin mukanaan. Kun nämä jätettiin sodan päätyttyä julmasti oman onnensa nojaan, heidän selviämismahdollisuutensa saattoivat olla vähäiset.

Henkiin jääneiden sotilaiden teloitus olisi ollut inhimillisempää kuin kotiutus, toteaa yksi Komppania K:n veteraaneista kyynisesti sodan jälkeen.

Rauhanjulistus ei poistanut veteraanien mielistä sinne asettunutta isoa mörköä, joka vei yöunet ja teki päiväsaikaankin monenlaisia henkisiä kepposia äärimmäisyyksiin herkistyneille mielille.

– – – – – – – – – – – – – –

Arvostelu on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 17.3.2015.

Dekkari Berliinin kohtalonajasta

18 keskiviikko Huh 2018

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, dekkari, Jonathan Rabb, Lotta Toivanen, Rosa Luxemburg, Saksa, Satakunnan Kansa

800px-Rosa_Luxemburg

Rosa Luxemburg 1900-luvun alkuvuosina.

Jonathan Rabb: Rosa. Alkuteos Rosa (USA 2005). Suom. Lotta Toivanen. Like 2006. 473 s.

Amerikkalaisen Jonathan Rabbin (s. 1964) romaanissa Rosa (2005) selvitetään vanhojen naisten sarjamurhaa I maailmansodan jälkeisessä Berliinissä.

Kesäkuussa 2006 suomeksi ilmestyneen dekkarin päähenkilö on omaperäinen rikoskomisario Nikolai Hoffner, jonka venäläisjuuret eivät ole työyhteisön ja naapuruston mieleen. Päähenkilön perhe-elämä on sekaisin, kun mies juoksee nuorten naisten perässä ja alentuu lyömään vaimoaan.

Karmean sarjamurhan mysteerit vaihtuvat järjestelmäongelmiksi Hoffnerin huomatessa johtolankojen osoittavan armeijan suuntaan.

Kun kuuluisa vallankumousjohtaja Rosa Luxemburg joutuu viilletyksi, suuri julkisuus kiihdyttää murhaajan etsintää.  Vihatun suojelupoliisin sanottua painavan sanansa rikoskomisarion aika alkaa käydä vähiin.

Jännittävästi ja yllätyksellisesti kirjoittavan Rabbin kerronnassa tapauskuvaus tummenee pikkuhiljaa. Elintarvikkeista ja muista hyödykkeistä on Saksassa huutava pula, nuoria miehiä on vähän ja kurjuutta riittää.

Romaanin varsinaiset tapahtumat alkavat oikeastaan vasta sarjamurhaajan henkilöllisyyden selvittyä lukijalle.

Kertoja siirtää huomionsa tällöin poliisiorganisaation sisälle ja alkaa kuvata Hoffnerin kipuilujen ohella historiallista valtakunnanpolitiikkaa. Samalla juuri päättyneen maailmansodan kumu hiipuu olemattomiin.

LuxemburgSpeech

Rosa Luxemburg puhujapaikalla 1905.

New Yorkissa asuva Rabb osaa rakentaa moneen suuntaan osoittavan dekkarijuonen. Rosa oli hänen kolmas romaaninsa. Kirjailijan muita teoksia ovat The Overseer (1998; suom. Valvoja 1999) ja The Book of Q (2001). Ns. Berliini-trilogiaan tulivat Rosan lisäksi romaanit Shadow and Light (2009) ja The Second Son (2011).

Ansiokkaasti Rosa ei tarjoa peruskysymyksiinsä helposti arvattavia ratkaisuja.

Jännitettä nostetaan kuin portaikon askelmilla. Myös romaanin loppu lyö ällikällä. Työlleen antautuvan rikospoliisin työ paljastuu antisankarilliseksi ja yksinäiseksi taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.

Weimarin tasavallan lähtölaukaukset keisarillisen Saksan romahdettua 1918 saavat politiikan teoriaan perehtyneeltä Rabbilta melkoisesti huomiota, samoin pääkaupungin sosiaaliset ja taloudelliset olot.

Tässä mielessä Rabb kirjoittaa saksalaisista samaan tapaan kuin Leo Tolstoi oman aikansa venäläisistä: kuvaten yksilöprosesseja alituinen yhteiskunnallinen näkökulma silmiensä edessä.

Rabbin esittelemä Berliini on yhtä rakennusmaata keisarillisen kaupunginkorjausprojektin vuoksi.

Kaupunkiin rakennetaan muun muassa metroa. Sen asemapaikat kiinnittävät rikospoliisien huomion, kun murhatut naiset löytyvät asemien läheisyydestä.

Berliini on Rosassa lukuisten ihmeiden kaupunki, urbaanien ihmisten Mekka. Välillä Hoffner tosin poikkeaa Münchenissä, mutta ”harharetki” ei kestä monta sivua.

Rabb lisää romaaninsa lopun jännitettä juutalaiskysymyksellä, mikä ei tunnu kaukaa haetulta. Kiintoisasti kirjailija havainnollistaa dekkarijuonen ohella kansallissosialismin siementen leviämistä maailmansodassa kärsineiden työläisten joukkoon.

Hieman enemmän oudoksuttaa se, että kirjailija käyttää teoksen loppua kohti yhä enemmän todellisia henkilöitä romaanihenkilöinä.

Lotta Toivasen toimivasta suomennoksesta huolimatta Rosa jää historiallisena romaanina kevyeksi.

Romaanin poliisiasetelma kokeneesta veteraanista nuoren oppipojan kouluttajana kolisee kliseisyyttään. Romaani on tarinaltaan mutkikas ja ylipitkä. Värikäs ja kiintoisa taustahistoria jää pitkälti viihteen kaikupohjaksi.

Kuriositeetti on, että romaanissa murhataan ihmisiä tasaisin väliajoin aina loppusivuille asti.

Jonathan-RabbJonathan Rabb 2016.

 

lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

 

Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli

07 perjantai Huh 2017

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, John Steinbeck, Kiiltomato.net, Mäkelän piiri, Pulitzer-palkinto, Raimo Salminen, USA, Vihan hedelmät

circa 1954: American author John Ernest Steinbeck (1902 - 1968). (Photo by Keystone/Getty Images)
circa 1954: American author John Ernest Steinbeck (1902 – 1968). (Photo by Keystone/Getty Images)
the-grapes-of-wrath

John Steinbeck: Vihan hedelmät. Alkuteos The Grapes of Wrath (USA 1939). Suom. Raimo Salminen. Tammi 2016. 635 s.

Vihan hedelmät (engl. The Grapes of Wrath) on amerikkalaisen John Steinbeckin (1902–1968) vuonna 1939 ilmestynyt klassikkoromaani. Kirja voitti seuraavana vuonna sekä National Book Award – että Pulitzer-palkinnon. Romaani siivitti Steinbeckiä myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi 1962. 75 vuoden aikana romaania on myyty maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta.

”Ihmiset pakenevat takanaan olevaa kauhua – ja heille tapahtuu outoja asioita, joista toiset ovat äärimmäisen julmia ja toiset niin kauniita, että usko syttyy uudelleen ikuisiksi ajoiksi.” (s. 170)

Vihan hedelmien tapahtumien taustalla on 1930-luvun suuri lamakausi USA:ssa. Köyhä, Oklahomassa asuva Joadin vuokraviljelijäperhe joutuu lähtemään kodistaan autorämällä kohti Kalifornian Keskuslaaksoa, jossa appelsiiniviljelmät odottavat työttömiä maatyöläisiä. Vaiherikkaan matkan jälkeen Joadit pääsevät perille, mutta odotettu onnela osoittautuu tyystin erilaiseksi. Oklahomalaisia odottavat ankeat olot valtion leireissä, joissa nälkä ja viranomaisten pelko vaivaavat siirtolaisia päivittäin.

Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla.

Kirja alkaa ja etenee varsin verkkaisesti. Päähenkilö on juuri vankilasta vapautunut Tom Joad jr., joka on istunut neljä vuotta vankilassa miehen taposta. Kotimatkallaan nuorukainen tapaa saarnaaja Jim Casyn, lapsuusaikojensa tutun pastorin, joka on jättänyt saarnahommat muille. He löytävät Tomin lapsuudenkodin tyhjillään ja perheen sukulaisten luota. Joadin perheen viljelykset ovat joutuneet massiivisten tomumyrskyjen riepottelemiksi. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet viljelykelvottomat maat ja häätäneet asukkaat matkoihinsa.

Sitten Joadit lukevat lentolehtisestä, että Kaliforniassa olisi mahdollisuus parempaan elämään. Lähdettyään matkaan kohti länttä he huomaavat satojentuhansien kohtalontoverien tehneen saman ratkaisun ja todistavat aitiopaikalta USA:n suurinta sisäistä muuttoliikettä valtatien 66 varrella.

Risuja ja ruusuja

Pulitzer-palkittu kirjailija Arthur Miller kirjoitti Vihan hedelmien ilmestyttyä Steinbeckista: ”En voi ajatella toista amerikkalaista kirjailijaa, mahdollisesti lukuun ottamatta Mark Twainia, joka olisi yhtä syvästi tunkeutunut USA:n poliittiseen elämään.” Seuraavana vuonna John Ford ohjasi romaanista Henry Fondan tähdittämän elokuvaversion. Kirja ja elokuva poikkeavat kuitenkin toisistaan huomattavasti loppuratkaisujensa osalta.

Vihan hedelmät sai aikaan yllättävän primitiivisiä reaktioita. Teoksen kappaleita poltettiin julkisesti kaduilla. Se kiellettiin monissa kouluissa ja kirjastoissa muka yliampuvan seksuaalisuutensa vuoksi. Romaania vastaan hyökättiin jopa USA:n kongressissa. Vaikka Steinbeckin merkitystä korostettiin yleisesti, häntä kutsuttiin myös lehdistössä valehtelijaksi, kommunistiksi ja ”juutalaiseksi, joka hoitaa sionistien kommunismin etuja”. Kirjailija sai sen verran paljon uhkaavaa postia, että hän hankki itselleen revolverin.

Edes Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia.

Julkisesta vastustuksesta huolimatta kirjasta tuli kuitenkin valtavan suosittu. Ilmestymisvuotenaan 1939 Vihan hedelmät oli USA:n myyntitilaston myydyin kaunokirja. Teokselle oli selvä sosiaalinen tilaus. Se, että yli puoli miljoonaa amerikkalaista siirtyi länteen vuosina 1934–1935, tarvitsi yhteiskunnallisena murrostekijänä välttämättä myös kaunokirjallista kerrontaa ja tulkintaa, jota Steinbeck tarjosi romaanissaan yllin kyllin.

Painosten kuningas ei kelvannut kirjallisuuskriitikoille. USA:n pääkaupunkiseudun kaunokirjalliset makutuomarit ampuivat armotta Steinbeckiä alas kirjallisuuden kaapin päältä. Kirjailijan syvällisiä oivalluksia ei nähty muka puutteellisen estetiikan takaa. Ironista kyllä, edes kirjailijan vuonna 1962 pokkaama Nobel-palkinto ei hillinnyt amerikkalaiskriitikoiden tuomitsemismentaliteettia, päinvastoin. Esimerkiksi The New York Times kirjoitti seuraavasti päivää ennen kuin Steinbeck voitti Nobelin:
”Ruotsalaiset ovat tehneet vakavan virheen antamalla palkinnon kirjailijalle, jonka parhaita kirjoja vesittää kymmenenvuotiaalle tarkoitettu filosofointi.”

Kansankynttilät pimeässä huoneessa

Vihan hedelmien henkilökuvaus vaihtelee jonkin verran sukupuolen mukaan. Steinbeckin miehet ovat räväköitä ja temperamenttisia toiminnan miehiä, jotka ärsyynnyttyään riittävästi nousevat yksissä tuumin riistäjiään vastaan. Miehet kuitenkin murtuvat menetettyään maat ja mantunsa, eikä heistä sen jälkeen tunnu olevan mihinkään.

Järkipuhe ja tulevaisuuden suunnittelu onnistuvat paremmin Steinbeckin naisilta, jotka nousevat kärsimysten keskellä perheidensä pelastajiksi. Esimerkiksi Joadien äiti muuttuu matkalla hyväntahtoisesta matriarkasta naarasleijonaksi, joka on valmis puolustamaan perheenjäseniään jopa asein. Äidin muuttunut luonto herättää ihmetystä eniten nuoressa Tomissa, joka ei ole aikaisemmin nähnyt äitiään yhtä kiivaana.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa. Juurettomat ihmiset menettävät myös ison määrän persoonallisuuden piirteistään ja rohkeudestaan eivätkä kykene taistelemaan riistäjiä vastaan. Tehokeinona Steinbeck vaihtaa välillä vuoropuhelut repliikittömiksi. Kun oklahomalaiset maalaiset ja heitä vainoavat rikkaat puhuvat romaanikertojan suulla, tuskaiset ja julmat repliikit lyövät lukijaa silmille kuin ruoska.

Vihan hedelmissä amerikkalainen maalaisperhe alkaa vääjäämättä hajota menettäessään maansa ja kotinsa.

Jotkut (lähinnä naishenkilöt) nousevat vastustamaan perheiden hajoamisprosessia. Tämä havainnollistuu esimerkiksi romaanin loppukappaleessa, jossa Joadin perheen vanhin tytär Saaronin Ruusu tekee tuntemattomalle saman kuin omalle lapselleen: hän antaa rintaruokintaa nälkiintyneelle, tuikituntemattomalle miehelle. Laupias teko loistaa lukijaa vastaan kuin kynttilä pimeässä huoneessa.

Steinbeckin mieskuvat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta synkkiä ja toivottomia. Kun vuokraviljelijöiden omaisuus on kiikutettu romukauppaan, he unelmoivat hetken uudesta alusta Kaliforniassa. Unelma kuitenkin sammuu kuin loppuun palanut kynttilä viljelijöiden tajutessa, ettei heillä itsellään ole toivoa paremmasta huomisesta. Parhaassa tapauksessa heidän lapsensa saavat jonkinlaisen alun uuteen elämään.

Joadit huomaavat olevansa kasvottomien kohtalonvoimien armoilla kuin lastut laineilla tai sotilaat taistelukentällä, kun kuolema ja muut karmeat kohtalot lähestyvät säännöllisesti nurkan takaa. Ensin vaari kohtaa matkansa pään pysähdyspaikalla, ja kumppaninsa menettänyt isoäitikin menettää elämänhalunsa. Joadien mukana kulkeva entinen pastori Casy kuolee apulaisseriffin ryhdyttyä väkivaltaiseksi. Jotkut nuorista henkilöistä karkaavat matkoihinsa ilman ennakkovaroitusta tai jäähyväiskirjeitä.

Vankilassa nuori Tom Joad on menettänyt idealisminsa ja oppinut olemaan hermostumatta pienistä. Sitten hän törmää lapsuutensa saarnaajaan eikä pysty kohtaamaan tämän silmistä huokuvaa ”alastonta rehellisyyttä”. Pää painuu alas, henkinen voittaja on löytynyt. Romaanin lopussa Tom huomaa oppineensa saarnaajalta kaikenlaista, jopa sen, minkä vuoksi ihminen voi uhrata oman henkensä.

Romaanin temaattinen huippukohta on, kun Tom käy äitinsä kanssa keskustelua vihan synnystä ihmisen mielessä. Äiti kertoo tunteneensa kuuluisan pankkirosvon Pretty Boy Floydin. Sitten äiti purkaa Tomille käsityksensä prosessista, joka teki kunnon perheen pojasta vaarallisen rikollisen. Lopuksi äiti kysyy, istutettiinko Tomin mieleen vankilassa samanlainen viha. Kun poika vastaa kieltävästi, äiti huokaisee kiitoksen taivaan suuntaan.

Kaikin keinoin julkisuutta karkuun

John Ernst Steinbeck, Jr. syntyi Salinasissa Kaliforniassa 27. helmikuuta 1902. Hänen isänsä työskenteli läänin rahastonhoitajana ja äitinsä opettajana. Nuoren Steinbeckin kirjallisuuden opinnot Stanfordin yliopistossa jäivät kesken. Hän työskenteli nuorena muun muassa kalifornialaisilla maatiloilla ja tutustui paikallisiin ihmisiin. Köyhistä, työväenluokkaisista kalifornialaisista tuli Steinbeckin proosan päähenkilöitä.

Kirjailijan ensimmäiset romaanit eivät saaneet paljoa huomiota. Vasta romaani Ystävyyden talo (Tortilla Flat; 1935) sai kiittäviä arvioita. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men; 1937) on tragedia, jossa yksinkertainen työläismies elää terävämmän toverinsa kanssa kiertolaisina.

Steinbeck omisti Vihan hedelmät ”vaimolleen Carolille joka tahdonvoimallaan sai aikaan tämä kirjan ja Tomille joka koki kaiken”. Steinbeck oli naimisissa kolmesti, ja omistus viittaa kirjailijan ensimmäiseen vaimoon Carol Steinbeckiin. Kolmessa avioliitossa Steinbeckille syntyi kaksi poikaa.

Omistuksessa mainittu Tom on Thomas Collins, Weedpatchin työleirin johtaja Etelä-Kaliforniassa. Steinbeck vietti Collinsin johtamalla valtion leirillä useita kuukausia vuonna 1937 ystävystyen johtajan kanssa.

Tom Collins esiintyy Vihan hedelmien luvuissa 22–26 Jim Rawleyn hahmossa, sympaattisena johtajana, joka hallinnoi tarmokkaasti fiktiivistä Weedpatchin leiriä ja jonka kautta köyhät oklahomalaiset saavat takaisin uskoaan ihmisessä asuvasta hyvyyteen. Jim Rawley on romaanin moraalinen keskiö, jota vasten romaanin muita henkilöitä voidaan tarkastella.

Toisen maailmansodan aikana Steinbeck toimi sensaatiolehti New York Herald Tribunen kirjeenvaihtajana. Vihan hedelmien jälkeen Steinbeck keskittyi aiempaa enemmän luonnontieteisiin ja kirjojen kirjoittamiseen. Kirjailijan suuri tavoite oli löytää kiistattomia yhteyksiä näkyvän luonnon, historian myyttien ja uskonnollisen mystiikan välillä.

”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe.”

Vaikka Vihan hedelmät voitti Pulitzer-palkinnon, Steinbeckin kunnianhimoisin työ ja pääteos oli historiallinen eepos Eedenistä itään (East of Eden; 1952). Siinä kirjailijan painopiste oli vaihtunut sosiaalisten epäkohtien analyysista perheensisäisen psykologian kuvaamiseen.

Vuonna 1962 Nobel-komitea kutsui Vihan hedelmiä ”suureksi työksi” ja viittasi siihen yhtenä tärkeimmistä syistä, miksi komitea päätti myöntää Steinbeckille Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Steinbeck vastasi kriitikoilleen juhlapuheessaan Tukholmassa:
”Kirjallisuus ei ole peliä eristetyille valituille. Kirjallisuus on yhtä vanha kuin puhe. Kirjallisuus on saanut alkunsa ihmisen tarpeesta, joka on muuttunut entistä suuremmaksi.”

John Steinbeck julkaisi elämänsä aikana kuusitoista romaania ja kuusi novellikokoelmaa. Kirjailija karttoi julkisuutta aina kun pystyi. Hän menehtyi sydänsairauteen 66-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1968.

Vihan hedelmät on suomennettu kahdesti. Alex Matsonin alkuperäinen suomennos ilmestyi Tammen kautta 1944. Tammen Keltaisen Kirjaston uutuussuomennoksen tekijä on hänkin Tampereelta. Raimo Salmisen teksti on jouhevaa, selväkielistä ja havainnollista. Salmisen suomentamissa vuoropuheluissa kukkii suomen kieli parhaimmillaan murteita myöten. Vaikka tekstiä on tiiliskiven verran, kielellisiä kömmähdyksiä ei ole, kielivirheistä ja sisällöllisistä huolimattomuuksista puhumattakaan. Myös Steinbeckin monipolviset virkkeet ja piilomerkitykselliset kappaleet löysivät Salmisesta oivallisen tulkkinsa.

Vallankumouksellista tyyliä?

Vihan hedelmiä on hankala sijoittaa tyylillisesti tietyn kaunokirjallisen suuntauksen alle. Romaania on mainittu jopa modernistisen kirjallisuuden liikkeen perusteoksena, vaikka sen tyylille keskeistä ovat naturalistinen realismi ja symbolismi. Vihan hedelmät lienee ollut kaunokirjallinen tyylikokeilu, jossa kirjailija yhdisteli rankkaa realismia modernistisiin kerrontakokeiluihin.

1900-luvun alkupuolen amerikkalaiskirjailijat alkoivat etsiä vaihtoehtoja realistiselle kerronnalle. Älykkyyden ja vapaa tahdon kuvauksen, ihmisen tietoisuuden tutkimuksen ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisen kautta modernistinen kerrontatapa haki paikkansa realistisen rinnalle. Modernin amerikkalaisproosan piirteitä olivat muun muassa juonellisen muodon hajoaminen, kerronnan keskittyminen mieleen ja tunteisiin, kerronnan sisäinen monologi ja tajunnanvirtatekniikka.

Modernistiset tyylivalinnat olivat Steinbeckille tietoista kapinaa realismin konservatiivisille periaatteille. Voimakas tendenssi ajoi kirjailijan uusien tyylien kokeilijaksi, ja Steinbeck valitsi mielestään parhaan tyylin kuvaamaan itse näkemiään sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia. Lopputulos saattoi yllättää jopa kirjailijan itsensäkin. Steinbeck ylsi niin voimakkaisiin kuviin, että häntä syytettiin jopa vallankumoukselliseksi.

Vihan hedelmien intohimoinen köyhien ahdingon kuvaus tuntui joistakin lukijoista liian painostavalta. Vastahyökkäyksistä voimakkain tuli yllättäen Kalifornian maanviljelijäyhdistykseltä: he olivat tyytymättömiä romaanin kuvaukseen kalifornialaisten viljelijöiden asenteista ja käytöksestä siirtotyöläisiä kohtaan. He tuomitsivat kirjan valhekokoelmaksi ja nimittivät sitä ”kommunistiseksi propagandaksi”.

Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita.

Vaikka Steinbeckia syytettiin leiriolojen kurjuuden liioittelusta, hän oli todellisuudessa toiminut juuri päinvastoin. Vihan hedelmät mitä ilmeisimmin vähätteli todellisten leirien kammottavia olosuhteita, joiden hän tiesi varsin hyvin olleen romaanin kuvailua pahempia. Hänen mielestään tarkka kuvaus olisi nimittäin tullut varsinaisen tarinankerronnan tielle.

Samoin kuin monet modernistiset amerikkalaiskirjailijat 1920-luvulla, Steinbeck tavoitteli yhtenäistä inhimillistä kokemusta. Vihan hedelmät lyö karkealla tavalla poskelle amerikkalaista unelmaa, tuomalla havainnollisesti näkyviin unelman kääntöpuolen: jokaista onnistujaa, voittajaa ja menestyjää kohti löytyy ainakin sama määrä menettäjiä, häviäjiä ja luusereita, joiden osa on surkeaakin surkeampi. Enemmän kuin politiikkaa, kirjailijaa kiinnosti tavattomasti tutkia psykologiaa, etenkin inhimillisen vihan ja pelon syntymekanismeja, kasvua ja purkautumistapoja.

John Steinbeck teki Vihan hedelmissä tavallaan saman kuin Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsyn 1970-luvulla Vankileirien saaristossaan: molemmat teokset paljastivat, kuinka kasvoton yhteiskunnallinen koneisto jauhoi muruiksi pieniä ihmisiä unelmineen ja polki ihmisarvoa alas. Marx ja Lenin ovat seurauksia, eivät syitä, toteaa Steinbeckin kertoja kuvatessaan Kalifornian työläisten järjestäytymistä riistäjiään vastaan. Ankeat olot käynnistävät vääjäämättömiä prosesseja.

1930- ja 1940-luvulla Steinbeck joutui USA:ssa vaikeuksiin vasemmistolaisuutensa vuoksi. Sosialistisissa maissa Vihan hedelmiä tulkittiin tuolloin jopa sosialistisen realismin perusteokseksi. Steinbeckin lopullinen pesäero kommunismiin tuli kuitenkin kesällä 1947, kun hän matkusti valokuvaaja Robert Capan kanssa Neuvostoliittoon. Steinbeck ja Capa kertovat teoksessaan Matkalla Neuvostoliitossa (2002), kuinka hämmentävältä matka oli tuntunut. Neuvostoliiton onnela oli paljastunut aivan toisenlaiseksi kuin amerikkalaiset vieraat olivat uumoilleet.

Vihan hedelmissä kuvataan, miten kilpailu ja maailmanlaajuinen talouslama painavat maatyöläisten palkat niin alas, etteivät ne riitä edes ravintoon. Lakot murretaan rikkurityövoimalla ja siirtotyöläisten järjestäytyminen estetään väkivalloin.

Kuten Olli Mäkinen on huomauttanut, tilanne USA:ssa on tänään samanlainen kuin 1930-luvulla. Vuonna 2008 alkaneen talouslaman hedelmät ovat kypsyneet poimittaviksi. Kun Steinbeck oli närkästynyt amerikkalaisten maatyöläisten kilpaillessa Kalifornian työpaikoista kiinalaisten ja muiden ulkomaalaisten siirtotyöläisten kanssa, tänään työpaikoista kilpailevat valtaväestön kanssa Latinalaisesta Amerikasta tulleet siirtotyöläiset ja palkat on jälleen puristettu hyvin alas. Kun amerikkalainen yhteiskunta on pyörähtänyt täysympyrän, Vihan hedelmät on aiheiltaan pelottavan ajankohtainen.

Tappava aavikko, eloisa preeria

Steinbeckin ympäristökuvaus on mieliinpainuvan värikylläistä ja tenhoavaa. Romaanin alkupuolella punainen multapöly on tuhon ja kuoleman symboli, kaikkialle työntyvä pilvi, joka vie vuokraviljelijöiltä elämisen mahdollisuudet Oklahomassa ja saattelee heitä kolmentuhannen kilometrin matkalle Kaliforniaan. Hylätyt talot rapistuvat nopeasti ja muuttuvat ympäröivän luonnon osiksi:
”Talot olivat autioina, ja autio talo hajoaa nopeasti. Vuorilaudoituksessa alkoi ruostuneiden naulojen kohdalta levitä halkeamia. Lattioille kerääntyi pölykerros, ja sen koskemattomuuden rikkoivat vain hiirten, kärppien ja kissojen jäljet. Eräänä yönä irrotti tuuli kattopäreen ja huiskautti sen maahan. Seuraava tuuli tunkeutui päreen jättämään aukkoon ja irrotti kolme pärettä, ja sitä seuraava irrotti niitä kymmenen. Keskipäivän aurinko paistoi sisään aukosta ja heitti hehkuvan pisteen lattialle. Villikissat hiipivät taloon pelloilta illalla, mutta enää ne eivät naukuneet rapulla. Kun ne menivät huoneisiin pyydystämään hiiriä, ne liikkuivat kuin kuun poikki lipuvat pilvien varjot.” (s. 163)

Romaanista on kulunut 160 sivua eli neljäsosa, kun Joadin pitkä matka Kaliforniaan alkaa. Kun Joadit pääsevät viimein maantielle, romaani muuttuu matkakirjaksi, tie-romaaniksi, jossa maisemat eivät häikäise myönteisyydellään. Satatuhatta kohtalotoveria ruuhkauttavat valtatien 66 länteen kerran jos toisenkin. Matka täyteen ahdetussa kuorma-autossa kestää viikkoja.

Steinbeck kuvaa valtatietä 66 ”teiden äitinä”, jota pitkin viisikymmentä tuhatta autoa raahustaa kuin haavoittuneiden eläinten lauma, läähättäen ja ponnistellen. Autonkorit rämisevät, moottorit ylikuumentuvat, liitokset löystyvät ja kiertokanget väljähtyvät, ennen kuin matkailu kuuman aavikon ja vaarallisen vuoriston läpi loppuu äkisti kesken. Kun matkanteko päättyy esimerkiksi moottoririkkoon, autot hylätään teiden varsille. Sen jälkeen matkustajat katoavat teille tietymättömille kuin tuhka tuuleen.

Kirjailija sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo.

Steinbeckin kuvaama preeria kuhisee monenlaista elämää. Eläin- ja kasvilajeja tulee vastaan kymmenittäin. Monimuotoiset luontokuvat lyövät poskelle tekniikan jyrinää avaran luonnon keskellä. Ristiriita kärjistyy romaanin alussa raivaustraktorien puskiessa vuokraviljelijöiden talonrähjiä mataliksi. Sitten tulevat toiset koneet, jotka kyntävät maan, kylvävät siemenet ja myöhemmin leikkaavat viljan:
”Ajaja istui rautaistuimellaan ja oli ylpeä suorista viivoista, jotka eivät olleet syntyneet hänen tahtonsa voimalla, ylpeä traktorista jota hän ei omistanut eikä rakastanut, ylpeä voimasta jota hän ei voinut hallita. Ja kun sato kypsyi ja korjattiin, ei yksikään mies ollut murentanut kuumaan kokkaretta kädessään ja antanut mullan siivilöityä sormiensa välistä. Yksikään mies ei ollut koskenut siemeneen eikä ollut himoinnut nähdä sen kasvavan. Miehet söivät mitä eivät olleet viljelleet, eikä heillä ollut yhteyttä leipäänsä. Maa synnytti raudan alla, ja raudan alle se vähitellen kuoli, sillä sitä ei rakastettu eikä vihattu, se ei saanut osakseen rukouksia eikä kirouksia.” (s. 53)

Steinbeck ottaa kerrontansa kohteeksi useita kertoja epäsovinnaisia ja yllätyksellisiä kohteita. Romaanin alussa hän seuraa jopa sivukaupalla yksinäisen kilpikonnan seikkailuja maantien varrella, kun sen tie sattuu yksiin vankilasta kotiinsa palaavan Tom Joadin kanssa. Kirjailija tavallaan sitoo maan ja ihmiseen toisiinsa ikiaikaiseen symbioosiin, jota kaikkialle tunkeutuva tekniikka rikkoo näkyvästi ja näkymättömästi.

Kun kerronta vaihtuu tiekuviksi, auton osien ja ominaisuuksien esittely on kuin suoraan tekniikan oppikirjasta. Ihmisten selviytyminen tukalasta ja vaarallisesta matkasta riippuu lopulta kokonaan siitä, miten autot toimivat tai miten niihin tulleet viat pystytään korjaamaan. Tällöin sankaritekoihin yltävät ne nuoret miehet, jotka osaavat korjata autot takaisin liikennekelpoisiksi tai ajaa autoa niin, etteivät osat rikkoudu pitkien ajomatkojen aikana.

Tiekertomusten kautta Vihan hedelmien henkilömäärä kasvaa nopeasti kymmeniin ellei satoihin. Tietynlaisia karikatyyrejäkin kirjailija tulee sepittäneeksi kuin puolihuolimattomasti. Esimerkiksi käytettyjen autojen kauppiaita romaanikertoja esittelee tunnottomina maantierosvoina, jotka myyvät ryöstöhinnoilla rikkinäisiä autoja sinisilmäisille ja autoista tietämättömille ihmisparoille. Suurten lupausten uskominen johtaa myöhemmin katkeriin pettymyksiin.

Raamatulliset kerrontaelementit

Vihan hedelmissä raamatulliset symbolit havainnollistavat Steinbeckin roolia tendenssikirjailijana. Vaikka Steinbeck ei ollut vakaumuksellinen kristitty, hän käytti raamatullisia vertauskuvia hyväkseen kerrontaa siivittävinä elementteinä ja assosiaatiokoukkuina. Raamatullinen symboliikka oli kirjailijalle pitkälti yritys liittää romaanin kammottavat tapahtumasarjat sellaiseen viitekehykseen, joka aukeaisi ilman vastuksia amerikkalaiselle keskivertolukijalle. Eli tutun kautta tuntemattoman sisälle.

Raamattu tulee Vihan hedelmissä vastaan vuorosanoissa, henkilökuvissa, juonenkehittelyssä, miljöönkuvauksessa jne. Joadien pitkä vaellus muistuttaa monin tavoin israelilaisten exodusta kohti Luvattua maata. Lieneekö puhdasta sattumaa, että matkalaisia on juuri kaksitoista, yhtä paljon kuin israelilaisten sukukuntia exoduksella? Joadien omin käsin kokoama autorumilus seilaa pitkin valtatietä 66 kuin Nooan arkki aavalla merellä. Ai niin – autosta löytyy kuin löytyykin Noah-niminen henkilö!

Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita.

Steinbeckin potentiaalinen lukija oli pyhäkoulunsa käynyt, uskonnolliset oppinsa lapsuuden kodistaan ammentanut keskiluokkainen amerikkalainen, joka tunnistaisi vaivatta romaanin lukuisat uskonnolliset vuoropuhelut. Uskonnolliset kuvat saattoivat olla myös yritys luoda romaaniin sellaista eeppistä otetta, joka tasoittaisi tietä kirjailijan poliittisille sanomille ja mielipiteille:
”Pelätkää aikaa, jolloin ihminen ei ole valmis kärsimään ja kuolemaan aatteensa puolesta, sillä tämä nimenomainen piirre on ihmisyyden perusta, ja tämä nimenomainen piirre on yhtä kuin ihminen ja se on maailmankaikkeudessa ainoa laatuaan.” (s. 209)

Pelko ja viha ovat Vihan hedelmien tunneilmaston perusta. Toistaan seuraavat vääryydet ja alituinen nälkä herättävät romaanin siirtolaisissa syviä vihan tunteita. Kalifornialaiset suhtautuvat nälkäisiin siirtolaisiin pelokkaasti ja kohtelevat heitä tylysti ja julmasti. Näin vihan hedelmät kasvavat ja kypsyvät siirtolaisten mielissä kuin Ilmestyskirjan näyssä.

Suhtautuminen asetettuihin lakeihin on yksi romaanin kiintopisteistä. Lakia täytyy joskus valikoida, sanoo vanhempi Tom Joad, kun perheellä ei ole varaa haudata vaaria lakisääteisin kuluin. Kun puutostaudit (kuten kammottava pellagra) alkavat vainota oklahomalaisia, nämä joutuvat pohtimaan ahdinkoonsa varastamista ja muita rikollisuuteen liittyviä ratkaisuja.

Jo pelkästään Oklahoman osavaltiosta lähteminen tarkoittaa Tomille ehdonalaissääntöjen rikkomista. Tom kuitenkin päättää ottaa riskin. Kun matkan varrella sattuu kaikenlaista, Tom syyllistyy uudelleen laittomuuksiin ja joutuu jättämään perheensä oman onnensa nojaan viranomaisten pelossa.

John-sedän kertomukset lapsille

Steinbeck vie Vihan hedelmien kerronnan toiselle tasolle luomalla romaanin sisälle metakertomusten jatkumon. Viihdykkeiden etsintä vie matkalaiset tarinoiden äärelle:
”Mailtaan lähteneet ihmiset, työnsä perässä vilistävät ja toimeentulonsa eteen ponnistelevat muuttajat, kaipasivat alinomaa iloa, etsivät iloa, loivat iloa, ja he janosivat viihdykettä. Toisinaan viihdyke saatiin puheista, ja arjesta selvittiin eteenpäin sukkeluuksilla. Ja tapahtui niin, että tienvarsien leireissä, jokien töyräillä, plataanipuitten alla, syntyi tarinankertojia, ja niinpä väki kokoontui heikossa nuotionvalossa kuuntelemaan näitä armoitettuja. Ja he kuuntelivat tarinoitten kertomista, ja heidän eläytymisensä teki tarinoista suuria. Ja ihmiset kuuntelivat, ja nuotiossa hiipuva tuli heijastui heidän tyhjistä silmistään.” (s. 452)

Siinä vaiheessa kun kertoja vaihtaa näkökulman ihmettelevän lapsen katsantokantaan, kynnetään jo syvissä vesissä. Perheen pienimmät Ruth ja Winfield ihmettelevät monet kerrat silmät ymmyrkäisinä seikkailumatkan sattumuksia ja aikuisten keskusteluja. USA:n sisäinen politiikka tai maailmanlaajuinen lama eivät tuota heille päänvaivaa; enemmän lapset aprikoivat matkantekoa sään armoilla, nälkäisiä vatsojaan ja perheen hyvinvointia vihamielisten kalifornialaisten keskellä.

Joadin suvun erikoisimpia jäseniä on John-setä, ydinperheen sivulla elelevä ja oman perheensä aikoinaan menettänyt leskimies. Romaanin alussa nuori Tom esittelee Johnin Casylle yksinäisenä piruna ja aikamoisena kahelina. John-setä on varjo entisestään:
”John-sedän näkee milloin missäkin – joskus Shawneessa juovuksissa, joskus kyläilemässä jonkun lesken tykönä kymmenien kilometrien päässä täältä tai kuokkimassa maataan lyhdyn valossa. Pähkähullu. Kaikki luuli, ettei se eläisi vanhaksi. Semmoiset yksinäiset miehet eivät elä pitkään. Mutta John-setä on isäukkoa vanhempi. Se on vuosi vuodelta vaan luisevampi ja pahansisuisempi. Vielä pahansisuisempi kuin meidän vaari.” (s. 97)

Lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka miettivät juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa.

En usko, että John-setä on sattumalta kirjailijan kaima. Vaikkei olisi kirjailijan alter ego, John-setä on romaanin tärkeimpiä sivuhenkilöitä, patriarkkamainen sivustakatsoja, joka tallentaa omat ja naapureiden kokemukset muistiinsa kertoakseen ne eteenpäin – kenelle? Niille lapsille, uusille sukupolville, jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Vihan hedelmät on täynnä John-sedän (Uncle John) kaameita kertomuksia lapsille. Kriitikoiden aikoinaan halveksima lapsenomainen kerrontatapa on tarkoitettu Al Joadin kaltaisille 16-vuotiaille nuorukaisille, jotka amerikkalaislukion kirjallisuuskurssilla miettivät aikuisuutensa kynnyksellä juuriaan, tulevaisuuttaan ja USA:n mennyttä historiaa, tai Saaronin Ruusun kaltaiset nuorille tytöille, jotka etsivät humaania suhtautumistapaa lähimmäisiinsä.

Vaikutukset suomalaiseen kirjallisuuteen

Vihan hedelmien vaikutus suomalaiseen kaunokirjallisuuteen saattaa olla arvaamattoman suuri. Romaanin suomentanut Alex Matson ihaili teosta avoimesti ja piti sitä Steinbeckin pääteoksena. Romaani lienee vaikuttanut merkittävästi Matsonin 1940-luvulla muotoilemaan romaaniteoriaan, joka puolestaan siivitti ns. Mäkelän piirin kirjoitustyötä Tampereella 1940–1950-luvuilla. Romaaniteoria oli esillä Matsonin pääteoksessa Romaanitaide (1949) oli erityisen tärkeä Väinö Linnalle tämän luonnostellessa Tuntematonta sotilasta 1950-luvulla.

Matson kirjoitti Steinbeckistä pienoistutkielman John Steinbeck, joka julkaistiin 1948 ja uusittuna laitoksena 1962 Steinbeckin saatua Nobelin. Steinbeck-tutkielmassaan Matson selittää ja arvottaa Vihan hedelmiä sivukaupalla. Matsonille Vihan hedelmät oli paras ja rikkain sosiaalinen romaani, joka USA:ssa oli siihen mennessä kirjoitettu. Teos edusti esimerkillisellä tavalla sosiaalisella kentällä liikkuvaa romaania.

Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit.

Matsonia kiehtoi valtavasti ajatus sellaisesta romaanimuodosta, jota Steinbeck oli luonnostellut Cervantesin, Defoen ja Tolstoin jalanjäljissä: Kun perinteinen juoniromaani ei riittänyt nostamaan riittävän väkevästi yhteiskunnallisten ongelmien syyseuraussuhteita, luotiin romaanimuoto, jolla korvattiin todellisuuden realistinen kuvaus. Antamalla aiheen määrätä romaanin muotoa, Steinbeck irtaantui niiden kirjailijoiden joukosta, joiden romaanien muodon määräsivät muiden kirjoittamat romaanit. Tämä teki Steinbeckistä Matsonin silmissä mestarin kaunokirjallisten oppipoikien eteen.

Vihan hedelmissä Steinbeck pyrki Matsonin mukaan luomaan taiteen kielellä todellisuuden vastineen, moniulotteisen kuvan, jossa esteettinen ja taiteellinen elementti oli ”arkkitektonisessa rakenteessa” eikä juonen kehittelyssä tai konfliktin ratkaisussa. Vihan hedelmät edusti Matsonille puhtainta ja alkuperäisintä romaanitaidetta, jonka taiteellinen kasvannainen oli tavanomainen juoniromaani.

Matson näki Vihan hedelmien ja Sodan ja rauhan rakenteissa niin paljon samaa, ettei hänen mielestään voinut olla kyse sattumasta. Hän lienee opettanut edellä mainitut rakenneasiat kädestä pitäen muun muassa Lauri Viidalle ja Väinö Linnalle Mäkelän piirissä. Viidan pääteoksiin kuuluva työläisromaani Moreeni (1950) sai Vihan hedelmistä ilmiselviä vaikutteita jopa henkilökuviin ja sosiaalisten ongelmien erittelyyn. Linnan läpimurtoteoksen Tuntematon sotilaan historiakuvaus puolestaan onnistui haastamaan ”virallisen” historiankirjoituksen uskottavasti, aivan kuten Vihan hedelmät USA:ssa.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 2.4.2017.

Vihan hedelmien suullinen esittely Archive-palvelussa.

Vastakkaisuuksien sinfonia

29 torstai syys 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Jayne Anne Phillips, Kersti Juva, Korean sota, Tammen Keltainen Kirjasto

jaynephillips

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti. Alkuteos Lark and Termite (USA 2009). Suom. Kersti Juva. Tammen Keltainen Kirjasto 397. Tammi 2009. 324 s.

Amerikkalaiskirjailija Jayne Anne Phillipsin (s. 1952) neljännen romaanin tapahtumat alkavat Korean sodasta 1950. Nuori, vastikään avioitunut korpraali Robert Leavitt ohjaa eteläkorealaisia pakolaisia turvaan sodan jaloista ja joutuu omien joukkojen väijytykseen Nogun Rin junatunnelissa.

Tästä pompataan 1950-luvun lopun Länsi-Virginiaan. Siellä päähenkilöinä ovat Robert Leavittin orpopoika Termiitti, joka ei osaa kävellä eikä puhua, sekä tämän sisarpuoli Kiuru. Termiitin oikea äiti Lola on kadonnut mystisesti, ja hänen paikkansa on korvannut viisas täti Nonni.

Sympaattiset ja elämänhaluiset Kiuru ja Nonni ovat hyvää seuraa Termiitille, jonka maailma pysyy muille ihmisille suljettuna. Läheiset ovat oppineet vuosien myötä tulkitsemaan paikkansapitävästi Termiitin herkkiä aistimuksia. Tapahtumat kärjistyvät äkisti, kun Kiurun ja Termiitin kotikaupunki joutuu mutatulvan valtaan.

Romaanikertoja vaihtuu 5-10 sivun välein. Kertojana on vuorotellen Kiuru, Nonni, Leavitt ja jopa Termiitti. Phillips tavoittaa koskettavasti erilaiset kertojanäänet.

Vierailla kielillä

Jayne Anne Phillipsin romaani on vastakkaisuuksien sinfonia. Romaanissa elämän halu ja kuoleman kutsu kietoutuvat toisiinsa kiintoisalla tavalla. Kun Robert ylenee joukkueenjohtajaksi esimiestensä kaaduttua ja kuolee turhaan amerikkalaisjoukkojen virheen vuoksi, hänelle syntyy samaan aikaan vammainen poika Virginiassa.

Ankean vastenmieliset kuvaukset Nogun Rin verilöylystä luovat kontrastia sille tapahtumasarjalle, jonka virginialaiset käyvät läpi. Kun Termiitin läheiset koettavat päästä selville vammaisen pojan mielenliikkeistä, toisissa tekstijaksoissa Leavitt yrittää selvittää, mitä kontolleen uskotut korealaiset hänelle oikein mongertavat.

Kersti Juvan suomennos on kielellisesti selvä ja havainnollinen. Viimeksi Jhumpa Lahirin romaanin Tuore maa oivallisesti suomentanut Juva on kääntänyt aikaisemmin mm. englantilaisia klassikoita Tolkienia, Dickensiä ja Shakespearea.

Phillipsin intensiivinen kerronta ei jätä kylmäksi. Amerikkalaisia sukusaagojen perinteitä seuraten Phillipsin romaanissa on melkoisesti yllättäviä käänteitä, ja dramaattiset tapahtumat seuraavat toistaan. Lukuromaanina Kiuru ja Termiitti ei ole helppolukuinen eikä sujuva yksityiskohtia pursuilevan kerrontansa vuoksi.

The Pacific -TV-sarjan kirjaversio

03 lauantai syys 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Hugh Ambrose, II maailmansota, Jyri Raivio, The Pacific, TV-sarjat

28ambrose-obit-master1050

Hugh Ambrose, left, and Stephen E. Ambrose in 2000. Hugh was also a former vice president of the National WWII Museum. Credit Grace Ambrose Zaken

Hugh Ambrose: The Pacific – Tyynenmeren taistelutoverit. Alkuteos The Pacific (USA 2010). Suom. Jyri Raivio. Otava 2010. 592 s.

TV1:ssä alkoi 28.12.2010 pyöriä 10-osainen, kahdeksan Emmy-palkintoa voittanut sarja The Pacific, joka kuvaa amerikkalaisen merijalkaväen taisteluja Tyynellämerellä II maailmansodan aikana. Historiantutkija Hugh Ambrose (1966-2015) julkaisi maaliskuussa 2010 USA:ssa virallisen kirjaversion HBO:n tuottamasta sarjasta, josta tuli yksi TV:n historian kalleimmista.

TV-sarjan kannalta tärkeimmät lähteet olivat Eugene Sledgen omaelämäkerrallinen teos With the Old Breed (1981) ja Robert Leckien muistelmateos Helmet for My Pillow (1957). Kirjaversio sitä vastoin on tehty laajemmista lähteistä. Ambrose ammensi teostaan varten tietonsa paitsi Sledgen ja Leckien teoksista myös lukuisista kirjeistä, päiväkirjoista ja haastatteluista.

Kirjaversio kulkee Tyynenmeren sotanäyttämön läpi viiden sotilaan matkassa. Eugene Sledge ja Sidney Phillips ovat nuoria alabamalaispoikia, jotka värväytyvät merijalkaväkeen ja taistelevat Guadalcanalissa, Peleliussa, Cape Gloucesterissä, Iwo Jimassa ja Okinawalla. Nuoret pojat tovereineen saavat kokea tämän tästä sekasortoa, kaaosta ja lamauttavia kauhunhetkiä.

Samasta sarjastako?

TV-sarjan tapahtumat poikkeavat melkoisesti kirjaversion vastaavista. Esim. minisarjan keskiöön nouseva Leckie ei esiinny kirjassa kuin parissa kohtauksessa.

Lisäksi Ambrosen kirjan päähenkilöistä kaksi puuttuu kokonaan TV-sarjasta. Everstiluutnantti Austin Shofner jää henkiin Bataanin taistelussa, pakenee japanilaisten vankileiriltä ja palaa Tyynellemerelle merijalkaväen pataljoonan komentajana. Luutnantti Vernon Micheel puolestaan sotii laivaston lentäjänä Midwayn taistelussa ja Filippiinien suurissa laivastotaisteluissa.

Viides teoksen päähenkilöistä on legendaarinen merijalkaväen kersantti John Basilone, joka saa USA:n korkeimman sotilasansiomitalin (Medal of Honor) urheudestaan Guadalcanalin taistelussa.

Ambrosen teos kuvaa jännittävästi ja laaja-alaisesti tosipohjaisia tapahtumia. Kirjoittaja käy seikkaperäisesti läpi niin ilma-, meri- ja maasotaa sekä poikkeaa jopa amerikkalaisten sotavankien leireillä Filippiineillä. Ambrose uhraa melkoisesti sivuja myös amerikkalaisten sotatarvikkeiden, ajoneuvojen, logistiikkajärjestelyiden, sodanjohdon jne. kuvaamiseen ja erittelyyn.

Tiiliskivimäinen opus on suomennettu harmillisen hätäisesti. Vaikka varsinaiset kirjoitusvirheet on oikoluettu pois, on teokseen jäänyt aivan liian paljon kielellisiä lapsuksia.

pacific

Mielivallan tyyssijat

11 torstai Elo 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Noam Chomsky, Sami Heino

noam chomsky

Noam Chomsky: Valta ja terrori. Alkuteos Power and Terror (USA 2003). Suom. Sami Heino. Sammakko 2003. 187 s.

Kielitieteen professori Noam Chomsky (s. 1928) on tullut tutuksi räväköistä puheenvuoroistaan Yhdysvaltojen mielivaltaista politiikkaa vastaan.

Power and Terror -teoksen lähtölaukauksena ja kliimaksina voi pitää WTC:n kaksoistornien tuhoa syyskuussa 2001, jolloin maailman huomio keskittyi voimakkaasti terroristeihin ja heidän kiinnisaamiseensa ja johon Chomskyn edellinen kirja New York 11.9 perustuu. Kun amerikkalaiset vaativat suurin joukoin afganistanilaisen terroristijärjestön tuhoamista, Chomsky kiersi ympäri maailmaa saarnaten toisenlaista sanomaa.

Chomskyn mukaan amerikkalaisilla ei ollut mitään oikeutta kostaa terrori-iskua. Yksittäisten terroristijoukkioiden ja näiden iskujen rinnalla olisi kiinnitettävä huomiota siihen, miten suuret kansallisvaltiot ja yritykset terrorisoivat pienempiä. Maailmalla katsotaan surutta läpi sormien suurempia ihmisoikeusrikkomuksia kuin mitä New Yorkin isku on.

Valta ja terrori koostuu Chomskyn haastatteluista ja puhereferaateista. Puheenvuoroissa heijastuu tämän tästä kyyninen turhautuminen vallitseviin oloihin ja kausaliteetteihin. Chomsky räksyttää turhankin kiukkuisesti, vaikka hänellä on tukenaan paljon tutkimustietoa ja konkreettisiksi todistettuja faktoja.

Don Quijoten jäljissä?

Chomskyn näkökulmien ja kiintoisien ajatusten kapea-alaisuus lyö jonkin verran hänen tarkoitustaan silmille. Kun intellektuelli keskittää ajattelunsa ja voimavaransa pelkästään hallituksensa kielteiseen arviointiin ja sen historiointiin, on lopputulos lukukokemuksena melko yksitotinen ja yksitoikkoinenkin. Tuleeko professori lisäksi hyökänneeksi tuulimyllyjä vastaan, vaikka sinkoilee nimiä viljalti?

Kun vuosia sitten istuin lauseopin jatkokurssilla Tampereen yliopistolla, lehtori Kaija Kuiri esitteli amerikkalaisen kielitieteilijän Chomskyn, joka oli luonnostellut hyväksi havaitun lauseopillisen rakennekaavion. Toisin kuin monet muut teoriat, Chomskyn idea oli kestänyt hyvin läpi vuosikymmenten ja tuli minunkin tentittäväkseni.

Noam Chomsky ei ole itse nähnyt mitään ristiriitaa kielitieteellisen ja poliittisen työnsä välillä. Vietnamin sota teki hänestä poliittisen vastarannankiisken, ja sellaisena hän toivonee historian hänet muistavan.

Turkulaisen pienkustantamo Sammakon kustantama Valta ja terrori julkaistiin USA:ssa keväällä 2003. Sammakko itse asiassa julkaisi 2003 suomeksi Chomskyn toisenkin teoksen nimeltä Mediakontrolli. Seuraavaksi vuodeksi pienkustantamo kaavaili Chomskyn Merirosvoja ja keisareita –teoksen kustantamista, mikä toteutuikin. Kaikki edellä mainitut suomennokset ovat loppuunmyytyjä.

 

Dekkari atomipommin rakentajista

30 lauantai Hei 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book review, Edgar-palkinto, Joseph Kanon, Manhattan-projekti, Raimo Salminen

joekanon

Joseph Kanon: Los Alamos – Pommin varjossa. Alkuteos Los Alamos (USA 1997). Suom. Raimo Salminen. Gummerus 2006. 586 s.

”Älkää unohtako, että virallisesti minua ei ole olemassakaan. Ei ketään meistä. Olette täällä aaveiden parissa.”

Näin tokaisee atomipommia valmisteleva fyysikko murhatutkijalle Joseph Kanonin (s. 1946) tieteisromaanissa Los Alamos. Historiallisessa romaanissa kerätään ryhmä maailman älykkäimpiä tiedemiehiä New Mexicon autiomaahan valmistelemaan ennennäkemättömän voimakasta pommia. Kuuluisan Manhattan-projektin työ on kuitenkin lähellä keskeytyä kohtalokkaasti, kun eräs turvallisuusvirkailijoista murhataan raa’asti.

Murhaa tutkimaan lähetetty Michael Connolly pääsee aitiopaikalta seuraamaan paitsi fyysikoiden arvoituksellista työskentelyä myös kylmän sodan syntyvaiheita. Los Alamosin avainhenkilöksi nousee Manhattan-projektin johtaja, fiktiivinen Robert Oppenheimer (1904–1967), joka ainoana tietää monimutkaisen pommiprojektin kaikki yksityiskohdat. Kuvaavasti myös Kanonin romaani päättyy Oppenheimerin sanoihin.

Mysteerien Kukkula

18 kielelle käännetyn dekkarin avainsanat ovat sota, tiede, epätoivo ja sattuma. Kanon kääntää salatun pommiprojektin asetelman irvokkaasti itseään vastaan. Vasta kun yksi fyysikoista osoittautuu kavalaksi maanpetturiksi ja yksi avustajista murhataan, fyysikot huomaavat laskevansa perustaa uudelle maailmankriisille.

Los Alamosin keskeinen miljöö on fyysikoiden pommitehdas Kukkula, jonka neljätuhantista yhteisöä vartioidaan tiukasti vuorokauden ympäri. Piikkilanka-aitoineen, kulkulupineen, sotilaspoliiseineen ja parakkeineen Kukkula on emigranttien keskitysleiri keskellä sotaa käyvää suurvaltiota.

Kukkulan totalitaariset olot kertovat suljetusta yhteisöstä: puhelimia kuunnellaan, kirjeet sensuroidaan. Suljettu miljöö osoittautuu uuden ajan alkemistien laboratorioksi, jonka liitutauluille raaputetaan suuria mysteerejä ja kaapeissa vaanii mörköjä. Ketään ei ole vielä siepattu, toteaa henkivartijain päällikkö ironisesti Connollylle.

Euroopan ja Amerikan tarinat

Maahanmuuttajakysymykset, kylmän sodan lähtölaskenta ja kommunistivastaisuus ovat Los Alamosin keskeisiä aiheita jäntevästi etenevän henkilökuvauksen rinnalla. Romaanin fyysikot ovat poikkeuksetta Euroopasta muuttaneita emigrantteja, jotka tuntevat omakohtaisesti esim. Saksan ja Englannin katastrofaaliset olot.

Amerikkalaiset eivät ymmärrä eurooppalaisten synkkiä tarinoita, ja siksi nämä sulkeutuvat omiin oloihinsa. Rooseveltin kuolema 1945 herättää emigranttifyysikoissa hirveän kysymyksen Amerikan tulevasta presidentistä: onko hän Hitlerin tai Stalinin kaltainen hirmuhallitsija? Amerikkalaiset eivät näytä olevan asiasta huolissaan, koska heidän tarinoissaan on aina happyend. Presidenttikysymyskin taitaa ratketa hyvin, ainahan se on ratkennut.

Oppenheimerin juutalaissaksalaiset sukujuuret luovat oman mausteensa melko kovaksikeitettyyn dekkariin. Joidenkin huippufyysikkojen lapsellisten ja infantiilien olemuksien rinnalla fiktiivisen Oppenheimerin myönteiset piirteet vaikuttavat ylikorostuneilta.

Romaanin dramaattisessa käännekohdassa Oppenheimer muuttuu fyysisesti hauraaksi ja laihaksi mieheksi, joka polttaa savukkeita ketjussa ja nukkuu äärimmäisen vähän. Kun Kukkulan yhteisö kohtaa sotaakäyvän armeijan johdon vaatimukset, se huomaa makaaberilla tavalla olevansa selkä seinää vasten.

Kustannustoimittajana pitkään työskennellyt Kanon on sijoittanut värikkääseen henkilögalleriaan homoseksuaaleja, uskottomia kotirouvia, työhönsä leipääntyneitä toimittajia ja muita stereotyyppisiä hahmoja. Los Alamosin jännityselementti kuitenkin toimii hyvin kantaen alusta loppuun ilman seesteisiä väliaikoja.

Romaanin lopussa aseet puhuvat, autot räjähtävät ja ainakin lähimmät mysteerit selventyvät. Koska onnelliseen loppuun jää melkoisesti matkaa, Kanonin tarina taitaa olla enemmän eurooppalainen kuin amerikkalainen versio kuuluisista tapahtumista. Tästä huolimatta juuri amerikkalaiset noteerasivat Los Alamosin arvostetun Edgar-dekkaripalkintonsa arvoiseksi 1998.

 

Tukka putkella ilman raajoja

01 keskiviikko Kes 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book review

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, elämäkerrat, Marja Sevón, Nick Vujicic, religion

nick_vujicic07

Nick Vujicic: Pysäyttämätön – Uskossa on käsittämätöntä voimaa. Alkuteos Unstoppable – The Incredible Power of Faith in Action (USA 2012). Suom. Marja Sevón. Päivä 2014. 253 s.

Nick Vujicic on tunnettu ympäri maailmaa miehenä, joka syntyi ilman yhtään raajaa. Hänen edellinen teoksensa Ra(a)jaton elämä (suom. 2011) nousi myyntimenestykseksi ja vei miehen laajaan kansainväliseen työhön. Vujicic on Life Without Limbs -järjestön perustaja ja johtaja. Australiassa syntynyt mies asuu nykyisin Etelä-Kaliforniassa USA:ssa.

Pysäyttämätön on Vujicicin toinen kirja. Uutuuskirjassaan kirjoittaja kertoo paitsi lapsuudestaan Australiassa myös avioitumisestaan ja monenlaisista kommervenkeista, joihin matkustelu monissa maissa ja kulttuureissa on miestä vienyt. Teoksessa on lukuisia merkillisiä ja ihmeellisiä tapauskuvauksia, joita Vujicic on kuullut tavattuaan ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Kirjoittaja muutti pois kotoaan 24-vuotiaana ja muutti samalla USA:han. Vujicic avioitui Kanae Miyaharan kanssa 2012. Avoimin silmin elämää ja lähimmäisiään tarkkaillut mies tiivistää oppimansa kolmeksi elämänohjeeksi, joilla hän on selviytynyt haastavan arkensa keskellä.

Ihmisen on ensinnäkin säädeltävä sisintänsä hallitsemaan tunteita, jotta tunteet eivät hallitsisi ihmistä. Toiseksi on tärkeää muistaa, kuinka menneisyyden koettelemuksissa on selviydytty. Kolmanneksi uskoa Jumalaan on Vujicicin mukaan sovellettava käytäntöön suuntautumalla ulospäin, ei käpertymällä itseensä tai piiloutumalla kuoren sisälle.

– Sekä antamisessa että saamisessa on parantavaa voimaa, Vujicic kirjoittaa.

Vujicicin rämäpäisyys ja itseironia korostuvat omakohtaisissa tarinoissa tämän tästä. Kirjoittaja kirjoittaa siekailematta muun muassa romahduskausistaan, jolloin henkiset voimavarat ovat tuntuneet erityisen rajallisilta.

– On tärkeää eritellä asiat, jotka on tapahtunut itselle, niistä asioista, jotka ovat tapahtuneet sisimmässä.

Vujicicin sitkeyttä ja elämäniloa ei voi olla ihailematta. Miehen persoonallinen kirjoitusote säkenöi sellaista elämänymmärrystä, että sitä voi ainoastaan hämmästellä. Marja Sevónin suomennos tiivistää kauniisti Vujicicin teoksen elämänmyönteisiä sisältöjä.

Nick-Vujicic-wife-Kanae-Miyahara-son-Kiyoshi-picture

Walt Whitmanin elämän mittainen teos

21 torstai Huh 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in literature article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, Arvo Turtiainen, Kiiltomato.net, Leaves of Grass, Markus Jääskeläinen, poetry, runot, Walt Whitman

Statue of Liberty (1)

Tammikuussa 1892 julkaistiin amerikkalaisessa New York Herald -sensaatiolehdessä seuraava julkilausuma:

”Walt Whitman haluaa kunnioittavasti ilmoittaa yleisölleen, että Leaves of Grass, jota kanssa hän on työskennellyt yli kolmekymmentäviisi vuotta, on vihdoin saatettu päätökseen. Näin ollen runoilija haluaa tämän uuden 1892 edition ehdottomasti korvaavan kaikki aiemmat versiot. Virheellisenäkin hän pitää sitä ylivoimaisesti erityisenä ja itse valittuna runomuotoisena ilmoituksenaan.”

Kaksi kuukautta tämän ilmoituksen julkaisun jälkeen edellä mainittu Walt Whitman (1819-1892) menehtyi keuhkotautiin.

Niin, kuka olikaan Walt Whitman? Hän oli 1800-luvun amerikkalaisen modernin runouden uranuurtaja, joka loi perustan demokraattisen Amerikan runokielelle.

Walt+Whitman

Whitmanin mullistava runous kuitenkin syntyi nykyaikaan nähden hyvin erikoisella tavalla. New York Heraldissa mainittu Leaves of Grass oli näet Whitmanin ainoa runokokoelma, hänen koko julkaistu runotuotantonsa.

Lyyrikko kirjoitti teosta siten, että julkaisi kokoelmasta pidennettyjä versioita säännöllisin väliajoin neljän vuosikymmenen aikana.

Leaves of Grass -kokoelman modernit runot eivät seuranneet loppusointua tai muita runokielelle standardisoituja sääntöjä. Erityisen suuria ristiriitoja runot herättivät runsaan seksuaalisisältöisen kuvastonsa vuoksi.

Leaves of Grass oli iloinen puheenvuoro aistinautinnoista aikana, jolloin tällainen suorapuheisuus katsottiin moraalittomaksi. Kun aikaisempi runous, erityisesti Englannissa, tukeutui symboliikkaan, allegoriaan ja uskonnolliseen meditaatioon, Leaves of Grass korotti kehollisuutta ja aineellista maailmaa.

Kokoelman avausruno ”Laulu itsestäni” antaa esimakua elämän mittaisesta runoprojektista:

”Minun kieleni, vereni jokainen atomi tästä mullasta muovattu,

tästä ilmasta

olen syntynyt täällä vanhemmista

jotka ovat syntyneet täällä vanhemmistaan,

he omistaan:

minä aloitan nyt, 37-vuotiaana, täysissä voimissa,

ja toivon etten lakkaa ennen kuin kuolen.”

(suom. Markus Jääskeläinen)

Miksi Walt Whitman kirjoitti runonsa jatkamalla samaa kirjaa?

Kulttuurinen tilaus

Kaikki alkoi oikeastaan kirjailija Ralph Waldo Emersonin (1803-1882) esseestä ”Runoilija”, joka oli vuodelta 1844. Siinä Emerson kirjoitti tarpeesta saada Yhdysvaltoihin uusia ja ainutlaatuisia runoilijoita.

Emerson määritteli samalla amerikkalaisen kansallisrunoilijan ihannetta: aidosti alkuperäinen kansallinen runoilija laulaa uuden maan uuden äänen, joka kansa hyväksyisi omaksi äänekseen.

Luettuaan Emersonin esseen Whitman alkoi vastaukseksi muovata Leaves of Grass -kokoelman ensimmäistä laitosta. Julkaistessaan sen 11 vuotta myöhemmin hän uskoi esiintyvänsä juuri tällaisena kansanrunoilijana, kuin Emerson oli kuvannut.

Yritys vaati tietysti lähes rajatonta optimismia, etenkin kun ottaa huomioon, että Whitman oli julkaissut aikaisemmin vain kourallisen runoja.

”Oikeastaan nämä ovat kaikkien aikakausien ja ihmisten

ajatuksia, niiden alkuperä ei ole minussa,

elleivät ne ole teidän ajatuksianne yhtä paljon kuin minun,

ne ovat yhdentekeviä tai melkein yhdentekeviä,

elleivät ne ole yhtä läheisiä tai yhtä etäisiä meille kaikille

ne ovat arvottomia.”

(Suom. Arvo Turtiainen)

 

Leaves_of_grass_title_page

Kokoelman ensimmäinen laitos painettiin skottilaisessa kirjapainossa New Yorkissa 4.7.1855. Whitman maksoi ensimmäisen 800 kappaleen painoksen itse. Ammattipainajana hän jopa hoiti suuren osan ensimmäisen painoksen ladonnasta.

95-sivuisessa kirjassa ei ollut lainkaan tekijän nimeä, vaan Samuel Hollyerin kuuluisa kuva runoilijasta työvaatteissaan. Kirjaa myytiin niukasti, mutta Whitman ei lannistunut.

Emerson ihastui Leaves of Grass -kokoelmaan heti.

Hän kirjoitti Whitmanille kirjeen, jossa kutsui kirjan ilmestymistä pitkään odotetuksi amerikkalaisen runouden esiintuloksi. Emerson sanoi tällaisen runouden itsenäistävän omalla osuudellaan kansakunnan runoutta eurooppalaisilta vaikutuksilta.

Ralph-Waldo-Emerson-Self-Quotes

Emersonin myönteinen suhtautuminen ensimmäisen laitokseen innoitti Whitmanin tuottamaan vuonna 1856 suuresti laajennetun toisen laitoksen, jossa oli 384 sivua ja joka maksoi dollarin. Tämäkin laitos meni huonosti kaupaksi.

Toisessa editiossa oli esipuheena Emersonin kirjoittama kiittävä kirje. Tämä myöhemmin pahastui kirjeensä luvattomasta julkaisemisesta.

Laatua vai määrää?

Ammattikirjailijalle 30-60 julkaistua kirjaa on kunniakas kirjallinen tuotanto ja elämäntyö. Mutta entäpä jos yksikään kirjoista ei elä yhtä kirjasyksyä pitempään?

Olisiko kirjailijan kannalta jälkikäteen parempi, että hän keskittäisi vuosikymmenien voimavaransa 1-5 teokseen, joista jokin pääsisi klassikoiden joukkoon?

Walt Whitman teki oman elämäntyönsä työstämällä yhtä ainoaa teosta pitkään ja pääsi kirjallisuushistoriaan. Sattumaltako? Palaan tähän tuonnempana.

Jos kirjailijat pääsääntöisesti tekisivät teoksensa kuten Whitman, elämän mittaiset teokset olisivat sisällöltään paljon enemmän kuin pääteoksia tusinatuotteiden ja välitöiden joukossa.

Pitäisikö tähän suuntaan ja asenteeseen ohjata aloittelevia kirjailijoita esimerkiksi meillä Suomessa? Jos nykykirjailijat niin USA:ssa kuin Suomessa tekisivät whitmanit, koko kirjallisuuskulttuuri muuttuisi ja -instituutio menisi uusiksi.

Lukijat menettäisivät paljon vaihtoehtoja kirjakaupassa. Kustantajat eivät tykkäisi odotella lupaavan kirjailijan tuotosta vuosikymmeniä. Kriitikoiden työ loppuisi todennäköisesti kokonaan tai muuttuisi yhdentekeväksi.

o-BOOKSTORE-facebook

Jos kirjailijat kirjoittaisivat ainoastaan elämänsä mittaisia teoksia (kuten Walt Whitman), lukijat menettäisivät vaihtoehtoja kirjakaupassa.

Kirjailijan pitäisi tietysti välittää kustantajaa enemmän lukijoista, jotka haluavat laatua, eivät määrää.

Entä mitä kirjailija söisi odotellessaan suuren hengentuotteensa syntymää? Tuiki tärkeitä apurahoja ei tulisi ilman ”välitöitä”; jotain olisi kuitenkin julkaistava. Kirjallisuushistorian sijaan kirjailijan suurempi huolenaihe on siis arkinen toimeentulo.

Kirjailijuudesta on tullut ammatti, joka pakottaa taiteilijan tietynlaiseen tuotteliaisuuteen. Eli jotain muuta työtä olisi tehtävä.

Walt Whitmanin tilanne ei poikennut tavallisen kirjailijan taipaleesta. Maatilan kasvatti työskenteli aikuisena kirjanpainajana, opettajana, lehtimiehenä ja poliittisten puheiden kirjoittajana.

Vuonna 1841 Whitman muutti itärannikolta New Orleansiin, jossa asui lähes 20 vuotta. Vasta asuessaan New Orleansissa hän löysi itsestään kaunokirjailijan. Whitman julkaisi aluksi muutamia novelleja sekä romaanin Franklin Evans New Yorkissa 1842.

Whitmanin pääteoksen Leaves of Grass ensimmäinen laitos ei saanut osakseen lukevan yleisön taholta juuri minkäänlaisia reaktioita, ja myös kriitikot jättivät sen vaille huomiota. Vuonna 1856 julkaistu toinen laitos myi sekin huonosti.

Whitmanin elämän mittaisen teoksen tarina näytti saavan tylyn lopun heti alkuunsa. USA:n verinen sisällissota 1860-luvulla kuitenkin muutti kaiken.

Lincoln_and_generals_at_Antietam

Abraham Lincoln and generals in Antietam Battlefield in September 1862.

 

Runoilija edellä aikaansa

Kirjallisuushistorian mukaan Leaves of Grass oli sekä sisällöltään että tyyliltään edellä aikaansa. Julkaisusta seurannut vastalauseiden myrsky ei ole oikeastaan vieläkään loppunut. Mutta millaiseen historialliseen ja kulttuuriseen aikaan Whitman kokoelmansa julkaisi?

1850-1890-luvuilla USA koki historiansa suurimmat mullistukset sisällissotineen ja kaupungistumisineen. Leaves of Grass -otsikko (suom. ruohonkorsia tai -lehtiä) viittaa idealistiseen visioon maaseudun lintukodosta, jossa asiat ovat paremmin kuin kaupungissa:

 

”Tämä on ruohoa, joka kasvaa kaikkialla missä on maata

ja vettä,

yhteistä ilmaa joka huuhtelee maapalloa.”

(Suom. Arvo Turtiainen)

 

1850-luvun USA:ssa ihmiset eivät olleet valmiit lukemaan modernia runoa, jossa kertoja sinkoili epäsovinnaisuuksia riimittomällä tyylillä. Leaves of Grass sai kokea ympäristön vihamielistä vastarintaa ja löysi kaikenkarvaisia vastustajia koko Whitmanin elinajan.

Esimerkiksi runoilija John Greenleaf Whittierin sanotaan polttaneen Whitmanin runokirjan luettuaan sen. Kirjailija ja poliitikko Thomas Wentworth Higginson kirjoitti:

”Ei ole häpeäksi Walt Whitmanille, että hän kirjoitti Leaves of Grass –kirjan – vaan se, että hän ei polttanut sitä jälkeenpäin.”

Nimekäs kriitikko Rufus Wilmot Griswold sanoi Whitmanin syyllistyneen ”niin hirvittävään syntiin, ettei sitä ole mainittu kristittyjen keskuudessa”.

Griswoldin puheenvuoro oli yksi varhaisimmista julkisista syytöksistä koskien väitettä Whitmanin homoseksuaalisuudesta. Griswoldin hurja julkinen vastustus melkein keskeytti toinen laitoksen julkaisemisen.

Myönteisiäkin palautteita sateli, varsinkin New Yorkin sanomalehdissä. Tosin osa ensimmäisen laitoksen myönteisistä kritiikeistä olivat Whitmanin itsensä kirjoittamia!

Englantilainen kriitikko William Michael Rossetti luokitteli Leaves of Grass -teoksen William Shakespearen ja Dante Alighierin klassikoiden veroiseksi. Amerikkalainen journalisti ja poliitikko George Ripley uskoi kokoelman ”eristettyjen osien säteilevän elinvoimaa ja viehättävää kauneutta”, vaikka runoista löytyi paljon holtitonta ja siveetöntä kieltä.

Tärkein myönteinen palaute tuli kuitenkin Ralph Waldo Emersonilta, joka piti Whitmanin tavasta kiinnittää lukijan huomio transsendenttisuuden suuntaan. Myöhemmin vuonna 1860, Emerson tosin kehotti Whitmania lieventämään seksuaalista kuvakieltään.

Kirjallisuussosiologisesti katsottuna Whitmanin teos osui hyvin erikoiseen aikaan Amerikan historiassa.

Runoilijan syntymävuonna 1819 USA:n perustuslaki ja demokraattiset ajatukset, joilla maa perustettiin, olivat ainoastaan sukupolven ikäisiä. Vaikka uudella mantereella oli näennäisen rajattomasti tilaa, resursseja ja mahdollisuuksia, USA oli maa vailla kulttuurisia juuria.

Tämän vuoksi amerikkalaisia avoimesti halveksittiin ja pilkattiin Euroopassa, varsinkin vanhassa emomaassa Englannissa. Vuonna 1820 englantilainen kirjailija Sydney Smith kysyi pilkallisesti: ”Missä päin maailmaa luetaan amerikkalaisia kirjoja?”

1800-luvun alkupuoliskosta tuli kuitenkin yksi tärkeimmistä amerikkalaisen kirjallisuuden aikakausista. 1850-luvulle tultaessa USA saattoi ylpeillä maailman suurimmasta ja pisimmälle kehitetystä julkaisutoiminnasta, joka oli tuottanut maailmallakin arvostettuja kirjailijoita kuten Poe, Hawthorne, Melville, Stowe, Fuller, Thoreau ja Emerson.

Amerikkalaisen kirjallisuuden ja kustannusalan hämmästyttävä kasvu johtui paitsi kirjailijoiden ja kustantajien tietoisista ponnisteluista luoda Amerikkaan omaleimaista kirjallista kulttuuria, myös siitä, että USA:ssa tuolloin tehdyt kirjallisen teknologian innovaatiot mahdollistivat aiempaa nykyaikaisemmat julkaisukäytännöt.

Tästä seuraten kirjoja tuotettiin amerikkalaislukijoille ennen näkemättömiä määriä. Tällaiselle kirjalliselle kentälle 37-vuotias Whitman julkaisi rohkean runokokoelmansa Leaves of Grass vaatimattoman painoksen vuonna 1855.

 

printingmachine

Massatuotannon maassa kilpailu lukijoiden huomiosta oli kovaa taistelua. Kirjailijat vauhdittivat kirjojensa myyntiä muun muassa kiertämällä laajaa maata ristiin rastiin luennoimassa kirjoistaan matineatilaisuuksissa.

Whitman sanoi suunnitelleensa kirjan riittävän pieneksi taskuun. ”Se auttaisi ihmisiä ottamaan minut mukaansa ja lukemaan minua kodin ulkopuolella”, hän selitti tuttavilleen.

Työskenneltyään 1800-luvun alkupuoliskolla kirjoittajana, toimittajana, lehtimiehenä ja kustantajana Walt Whitman uskoi voivansa tuoda runouteen tavallisten ihmisten ääniä. Lisäksi hän oletti voivansa ottaa itselleen sellaisen kertojan roolin, joka olisi yksi heistä eli tavallinen amerikkalainen.

Whitmanille oma kirjallinen persoona olikin hyvin tärkeä asia, jota hän vaali ja muokkasi koko uransa ajan. 1850-luvulla valokuvataide oli vielä suhteellisen uusi asia, ja Whitman käytti itsestään eri aikoina otettuja kuvia Leaves of Grass –kokoelman eri editioissa.

Whitman julkaisi uudet versiot runokokoelmastaan vuosina 1860, 1867, 1871-1872, 1876, 1881, 1888-1889, ja 1891-1892.

Sisällissodan aikana Whitman oli paljon rintamalla, työskennellen muun muassa hoitajana sotasairaalassa.

Sodan jälkeen Whitman palveli asiantuntijana sisäministeriössä. Kun sisäministeri James Harlan tajusi, että Whitman oli skandaalinkäryisen ja siveettömän Leaves of Grass -runokokoelman kirjoittaja, tämä sai heti potkut!

Vuonna 1882 USA:n kirjallisuushistoriaan syntyi värikäs anekdootti Whitmanin vuoksi. Bostonin piirisyyttäjä Oliver Stevens kirjoitti 1. maaliskuuta 1882  Whitmanin kustantajalle James R. Osgoodille, että Leaves of Grass oli ”säädytöntä kirjallisuutta” ja sen vuoksi kustantajan tulisi sensuroida teosta kovalla kädellä.

Kuultuaan tästä Whitman kielsi sensuurin jyrkästi. Osgood palautti teoksen painolevyt Whitmanille, ja runoilija etsi uuden julkaisijan. Rees Welsh & Company julkaisi uuden laitoksen 1882.

Uuden laitoksen myynti kiellettiin Bostonissa, mikä johti suureen skandaaliin ja tuotti paljon julkisuutta kielletylle kirjalle. Uuden laitoksen viisi tuhannen kappaleen painosta myytiin kaikki loppuun, ensimmäinen painos yhdessä päivässä.

Dynaamiset ajatukset

Leaves of Grass -kokoelman ydinajatukset eivät olleet staattisia, vaan muuttuivat useasti vuosikymmenien aikana. Kokoelmasta on määritelty kolme suurta temaattista ilmiötä, sijoittuen kausille 1855-1859, 1859-1865 ja 1866-1891.

Ensimmäisellä kaudella 1855-1859 runoilija ilmentää vallitsevaa rakkauttaan vapauteen ja luontoon. Toisella jaksolla 1859-1865 runoilija vaipuu melankoliseen synkkyyteen, käsitellen rakkauden ja kuoleman kysymyksiä. Melankoliassa sisällissodalla on tärkeä osansa.

Vuodesta 1866 kuolemaansa asti Whitman muutti toisella jaksollaan esittämiään ideoita uusiksi. Kuoleman teemat kehittyivät kuolemattomuuden pohdiskeluksi.

Vuoden 1867 laitokseen Whitman jäsensi sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden teemoja kannustaen lukijoitaan sisällissodan jälkeiseen jälleenrakennukseen. Runoilija oli nähnyt sisällissodan uhrien kärsimykset itse ja pyrki ohjaamaan kansakuntaa takaisin kohti sen menneitä ihanteita.

Vuoden 1872 laitoksessa sisällissotarunojen määrä kasvoi, mikä viittaa siihen, että kauhea sota oli muodostunut olennaiseksi osaksi amerikkalaista kansanluonnetta.

leavesofgrass1872

Kuriositeettina mainittakoon, että Whitmanista tuli vanhuudessaan yllättävän konservatiivinen. Materialistinen näkemys maailmasta muuttui huomattavasti henkisemmäksi.

Myös hengellinen ulottuvuus aukesi runoilijalle vanhemmiten. Kuolinvuoteellaan Whitman uskoi, ettei elämällä ollut merkitystä ilman yhteyttä Jumalan suunnitelmaan.

Vanha Whitman piti valitettavana, ettei lähtenyt aikoinaan kiertämään maata runomatineakiertueille, kuten siihen aikana oli tapana. Hän oli näin menettänyt mahdollisuuksiaan tavata niitä ihmisiä, joiden äänellä oli puhunut. Myös lukijat olisivat halunneet tavata hänet edes kerran elämässään.

 

”Kuka lukeneekin tätä nyt

ehkä joku joka tietää jonkun menneen elämäni

väärinteoista,

ehkä joku tuntematon, joka on salassa rakastanut minua,

ehkä joku joka suhtautuu nauraen kaikkiin valtaviin

kerskailuihini ja itsekeskeisyyteeni,

ehkä joku jolle olen arvoitus.

Ikään kuin en olisi arvoitus itselleni!”

(suom. Arvo Turtiainen)

 

Epämääräinen kirjallisuushistoria

Walt Whitmanin paikka Amerikan kirjallisuushistoriassa on epämääräinen. Aseman edellytykset vaikuttavat yhtä arvoituksellisilta kuin ne ajatukset, joiden pohjalta USA aikoinaan perustettiin.

Monet amerikkalaiset nykyrunoilijat ovat ottaneet Whitmaniin kantaa voimakkaasti joko asettumalla hänen vanaveteensä tai reagoimalla kiivaasti häntä vastaan.

 

”Punnitsessani hiljaisuudessa runojani,

syventyneenä, keskittyen, pitkään epäröiden,

kohosi eteeni epäluuloisen näköinen hahmo,

hirvittävä kauneudessa, vanhuudessa ja voimassa,

muinaisten maiden runoilijoiden henki;

suunnaten minuun ikään kuin liekin katseestaan;

se osoitti sormellaan kuolemattomien laulujen paljoutta

ja kysyi uhkaavalla äänellä, Mitä laulat?

Etkö tiedä, että kuolemattomilla runoilijoilla on vain yksi

laulun aihe,

laulu sodasta, taisteluiden sattumasta ja onnesta,

runoelma täydellisistä sotilaista?”

(suom. Arvo Turtiainen)

 

Myös Whitmanin runouden esteettinen arvo on edelleen kiistanalainen aihe. Yhteen ainoaan kirjaan perustuva runotuotanto on ohut ja pieni, vaikka sitä olisi muokattu pitkään.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi amerikkalaisen modernin runouden toinen klassikko Emily Dickinson (1830-1866) ei eläessään julkaissut kuin muutamia runoja. Hän kirjoitti silti pöytälaatikkoon toistatuhatta runoa, joita on julkaistu useissa kokoelmissa postuumisti.

emily-dickinson

If I read a book and it makes my whole body so cold no fire can ever warm me, I know that is poetry. – EMILY DICKINSON

Leaves of Grass -teoksen editioita voi verrata Rembrandtin elinaikanaan maalaamiin kymmeniin omakuviin. Molemmat sarjat paljastavat ja havainnollistavat taiteilijan ja hänen taidekäsityksensä kehittymistä.

Whitmanin runojen lopullinen järjestely viittaa syntymään, nuoruuteen, kypsyyteen ja kuoleman lähestymiseen eli elämän aikajärjestykseen. Leaves of Grass -kokoelmaan on tallentunut kirjailijan kehityksen lisäksi jotain Amerikan historian kaikkein myrskyisimmistä vuosikymmenistä.

Walt Whitmanin aikoina saattoivat muutkin kirjailijat tehdä kirjojaan samanlaisella tekniikalla, eli uusien laitosten myötä kirjat muuttuivat kattavammiksi. Ylipäätään kirjallisuuskäsitys oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Jos Whitman olisi hakenut apurahoja elämänsä mittaisen teoksen uusia versioita varten, hän tuskin olisi niitä saanut.

Kohti kuolinvuodetta

Joulukuussa 1891 Walt Whitman kirjoitti ystävälleen:

”L. G. on vihdoin valmis – olen viettänyt 33 vuotta muokaten sitä, kuvaten elämäni tunnelmia, kaikki osat maata, rauhaa ja sotaa, nuoria ja vanhoja – ihme minulle, että olen tehnyt sen, saavuttanut niin olennaisesti, koska se on, vaikka näen tarpeeksi hyvin lukuisia puutteita ja virheitä.”

Vuonna 1892 julkaistua yhdeksättä editiota kutsutaan kuolinvuode-editioksi. Leaves of Grass oli kasvanut pienestä kahdentoista runon kirjasta lähes 400 runon mojovaksi teokseksi. Viimeisessä laitoksessa oli kuvia vanhasta Whitmanista täydessä parrassa ja takissa.

walt-whitman2

Jos Whitman näkisi pilven reunalta, miten hänen elämän mittaista teostaan ovat amerikkalaiset jälkipolvet kohdelleet reilun sadan vuoden aikana, hän saattaisi huudahtaa kiukusta.

Leaves of Grass -kokoelman asema amerikkalaisen runouden merkkiteoksena on merkinnyt sitä, että ajan myötä eri ryhmät ja liikkeet ovat käyttäneet sitä (ja Whitmanin runoilijantyötä yleensä) edistääkseen omia poliittisia ja sosiaalisia tarkoituksia.

1900-luvun alussa suosittu Little Blue Book Series -sarja toi Whitman rohkean teoksen laajemman yleisön eteen kuin koskaan ennen. Sarja kuitenkin tuki selvästi sekä sosialistisia että progressiivisia näkökulmia, ja runoilijasta leivottiin laajan kansan silmissä työväenluokan kirjailijaa, mitä hän ei kuitenkaan ollut.

Whitmanhan oli kirjailija, joka koetti ilmiselvästi puhua kaikkien ihmisten puolesta, ei pelkästään työläisten.

lbb

Little Blue Book Series

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain hallitus jakoi ilmaiseksi Whitman runoutta massajakeluna sotilailleen. Hallitus uskoi, että hänen kuvauksensa amerikkalaisesta tiestä herättäisi sotilaat uskomaan tehtäväkseen suojella amerikkalaisuutta.

Whitmanin runoja on käytetty myös rotujen tasa-arvon nimissä, sekä laajasti populaarikulttuurissa. Viimeksi mainittu on jatkunut jopa 2000-luvulla.

Kirjailijaa yritettiin tempaista mukaan muiden keskinäisiin kiistoihin jo elinaikanaan. Whitmanin vastaus oli yleensä torjuva:

”Tappelevat uskonnot ja riitelevät koulukunnat saavat

väistyä sivummalle, en unohda niitä mutta jätän ne omaan

arvoonsa,

minusta on hyvään ja pahaan, aion kaiken uhallakin puhua suoraan

hillitsemättä luontoani, koko olemukseni voimalla.”

(suom. Markus Jääskeläinen)

 

US Senate in session, late 1800s

U.S. Senate debating legislation in the late 1800s. Hand-colored woodcut of a 19th-century illustration

 

Seuraava Whitmanin hengessä tekemäni runo tiivistäköön tämän kirjoituksen lopputulemaksi sen maailman, jossa elämän mittaisia teoksia ei tarvittaisi:

 

METSÄ ILMAN PUITA

 

Kirjallisuus,

tuo metsä täynnä monenlaisia kasveja.

Osa kasveista pieniä aluskasveja,

yllään hienot ja suuret puut,

jotka tekevät metsästä metsän.

 

Ei taida kuitenkaan olla metsän puita

ilman aluskasveja

eikä klassikoitakaan

ilman tuhansia pikkukirjoja

joita kukaan koululainen ei lue

opettajan määräyksestä kotona

tai tutkijat noteeraa matrikkeleihinsa.

 

Aluskasveillakin on arvonsa itsessään

muuallakin kuin biologiassa:

välitöinä, apurahan tuojina

hengen pitiminä

henkilökohtaisen yllätyksen lähteinä

kaikenkarvaisina lukumahdollisuuksina

näytteinä siitä, että

elämä lähtee pohjalta ylös

kun kuoleman suunta on alas.

 

Elämää se on pienikin elämä

ja kirja se on

pienikin kirja.

 

– J. O. HILTUNEN 27.3.2016

 

metsä ilman puita

 

– – – – – – – – –

Kirjoituksen lyhennelmä on julkaistu pääkirjoituksena Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net huhtikuussa 2016.

 

George R. R. Martin – eeppinen fantasiakertoja

19 perjantai Hel 2016

Posted by Jari Olavi Hiltunen in book article

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

amerikkalainen kirjallisuus, book article, fantasiakirjallisuus, Game of Thrones, George R. R. Martin, religion, Satu Hlinovsky, Tulen ja jään laulu

George R.R. Martin

(AP Photo/The Canadian Press, Nathan Denette)

Amerikkalaiskirjailija George R. R. Martin (s. 1948) on tullut maailmanlaajuiselle lukijakunnalle tutuksi eeppisenä fantasiakirjailijana. Martinin tunnetuin teos, muhkea Tulen ja jään laulu -romaanisarja, on saavuttanut paljon lukijoita myös Suomesta. Tutkija Jukka Halme kiteyttää Martinin sarjan merkityksen:

”Tulen ja jään laulu edustaa modernin laatufantasian kentässä puhtaimmillaan sellaista, joka useimmiten lukijoille tulee fantasiakirjallisuudesta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen. Sen maailma on keskiaikainen, taisteluita käydään ja miekka on yleisin ase, eikä tilannetta liikoja monimutkaisteta millään anakronistilla keksinnöillä. [–] Tulen ja jään laulun ansiosta Martin tullaan muistamaan vielä kauan sen jälkeen, kun muut mammuttifantasiakirjat lepäävät kirpputorien laatikoissa kenenkään häiritsemättä.”

Tulen ja jään laulu koostuu paksuista tiiliskiviromaaneista. Suomalainen bibliofiili ihastuu Satu Hlinoskyn suomennoksien korkeaan tasoon, sujuvaan kieleen sekä kuvittaja Petri Hiltusen tyylikkäisiin ja havainnollisiin piirroskuviin. Martinin romaanien seikkailujuonet vetävät vertoja Mika Waltarin ja muiden suurten kertojien vastaaville.

New Jerseystä kotoisin oleva George R. R. Martin on oikeastaan tehnyt elämänsä aikana sekä fantasiaa, scifiä että kauhukirjoja. Hän aloitti kirjailijanuransa scifi-novelleilla, joista siirtyi pikkuhiljaa kauhukirjailijaksi. Samalla novellit pitenivät romaaneiksi. Martin alkoi romaanikirjailijaksi 1970-luvun lopulla. Neljän tieteisromaanin jälkeen hän keskeytti tämän taiteenlajin vuosiksi ja siirtyi Hollywoodiin tekemään TV-käsikirjoituksia. Martin elätti itsensä ja perheensä Hollywoodissa koko 1980-luvun ajan.

Paluu romaanikirjailijaksi tapahtui vuonna 1991, jolloin Martin alkoi kirjoittaa Tulen ja jään laulua. Sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli ilmestyi 1996 (suom. 2003). Kuten Jukka Halme on todennut, kirjailija tuskin aavisti 1990-luvun alussa, kuinka laajoihin mittasuhteisiin tarina Westerosin ja Essosin kansojen keskinäisestä mittelöstä tulisi kasvamaan.

Martin toteaa esipuheessaan Bryan Cogmanin teokseen Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa (2012) seuraavaa:

”Olin kyllästynyt Hollywoodissa hillitsemään itseäni. Se, enemmän kuin mikään muu, sai minut palaamaan 1990-luvulla proosan, ensirakkauteni, pariin. Seurauksena syntyi Valtaistuinpeli jatko-osineen. Olin vuosia viritellyt, kirjoittanut ja kehitellyt televisiolle ajatuksia, jotka olivat jokseenkin mahdollisia TV-budjettien rajoissa. Nyt halusin jättää sen taakseni, poistaa kaikki rajoitukset.”

Kirjava

Satu ja Jan Hlinovsky

Tulen ja jään laulun suomennokset on kustantanut Satu Hlinovsky miehensä Jan Hlinovskyn kanssa. Satu Hlinovsky on tehnyt käännöstyötä sarjan suomentamiseksi yhtäjaksoisesti jo 12 vuotta. Suomentajan merkitys, joka jää monesti käännöskirjallisuudessa taka-alalle, korostuu Tulen ja jään laulussa hiottuina ilmaisuina, loppuun asti harkittuina lauseina ja läpi sarjan kantavana yhtenäisenä tyylinä.

Menestyksen salaisuudet

Tulen ja jään laulun teoksia on myyty ympäri maailmaa tähän mennessä yli 58 miljoonaa kappaletta. Martin on voittanut tähänastisilla romaaneillaan neljä Hugo-palkintoa, neljä Nebula-palkintoa sekä World Fantasy Awardin. Mikä selittää Martinin sarjan menestyksen USA:ssa ja maailmalla?

Kirjasarjan nousuun suuren yleisön tietoon on varmasti yhtäältä vaikuttanut amerikkalainen TV-sarja, jota on kuvattu jo viisi tuotantokautta. Vuonna 2011 alkaneessa TV-sarjassa monia sarjan juonenpolkuja tosin oiotaan karkealla kädellä ja jopa sepitetään uusiksi. Juonenmuutoksia ei kuitenkaan ole tehty kirjailijalta salassa, koska hän on itse ollut käsikirjoitustiimin jäsen alusta asti.

Toinen selittävä tekijä on sarjan historiallinen ulottuvuus, joka kertoo kirjailijan voimakkaasta rakkaudesta historiankirjoitukseen. Tulen ja jään laulu on mitä ilmeisimmin englantilaisten Ruusujen sodan (1455-1485) uudelleenkirjoitus. Martinin saagan kuninkaallisten keskinäisten kahinat toisaalta muistuttavat antiikin Rooman patriisisukujen keskinäisiä mittelöitä. Martin kansoittaa maanosansa vähäosaisilla ja paremmin toimeentulevilla henkilöillä, joita kaiken nielevä sota kohtelee hyvin sattumanvaraisella arpaonnella.

Tämä henkilöhakuinen kerrontatapa tekee teoksesta sellaisen, että lukija saattaa aidosti kiintyä henkilöihin, kuten Halme on todennut. Jos lukijoille tärkeitä henkilöitä kuolee, lukija tuntee aitoa surua (vrt. J. K. Rowlingin Harry Potter –sarja). Samalla tavoin oikeutetut koston hetket tuovat mukanaan tiettyä tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, joka on odottanut kyseisiä hetkiä kuin kuuta nousevaa.

snow1-e1434299165356-1940x1093

Westerosissa kilpaillaan Seitsemän kuningaskunnan rautavaltaistuimesta pudotuspelin keinoin. Sarjan edetessä putoaa silloin tällöin joku kilpailevista kuninkaista tai nousukkaista pois laudalta. Martin tekee selvää jälkeä oikeastaan kaikista esittelemistään kuningassuvuista tappaen, vammauttaen, orpouttaen jne. Eloonjääneet henkilöt kamppailevat kostonhimon ja muiden henkilökohtaisten yllykkeiden ristipaineissa.

Kaunokirjallisena teoksena Tulen ja jään laulu edustaa goottilaista fantasiaa. Miekkamiesten väkivalta on brutaalia, ihmisiät lyhyitä ja elämän ja kuoleman lait suoraviivaisia. Westerosissa ja Essoksessa pitkät välimatkat eri kaupunkien ja kuningaskuntien välillä ylitetään ratsain tai kävellen.  Westerosin maailma on hyvin perinteinen fantasiamaailma, jossa feodaalinen yhteiskuntakäsitys ilmenee selvästi.

Yksi menestystekijä on se, että Martin kirjoittaa mukaansatempaavaa seikkailutarinaa, jossa moni-ilmeiset henkilöt kokevat monenlaisia yllätyksiä. Henkilöiden ja yksityiskohtien suurta määrää voi vain ihmetellä. Sarjan viidennen osan ilmestyttyä voitaneen kuitenkin todeta sarjan suurimpien henkilömäärien olevan jo takana. Tästä eteenpäin kirjailija todennäköisesti alkaa vähitellen kaventamaan henkilökaartiaan luonnollisen ja väkivaltaisen poistuman kautta. Samalla johdetaan eri suuntiin vieviä juonipolkuja yhteen.

Lisäksi Martin hyödyntää sellaisia viihteellisiä elementtejä, jotka vetoavat lukijoihin juuri 1990-2010-luvuilla. Sarjassa on paljon väkivaltaa, seksiä, romantiikkaa, seikkailukerrontaa, cliffhanger-kohtauksia jne. Moninaiset juonikuviot satoine henkilöineen levittäytyvät romaaneissa hämähäkinseittimäisesti varsin lavealle. Viihteelliset elementit tukevat jännittävää ja rosoista henkilökuvausta, ei päinvastoin.

Monelle fantasiafriikille Martin on norsunkokoinen eeppinen kertoja. Kirjailijan tyylissä on samaa eeppistä voimaa kuin esimerkiksi J. R. R. Tolkienilla, Victor Hugolla, Charles Dickensillä tai Edgar Rice Burroughs’lla. Tulen ja jään laulu on puolestaan itse siivittänyt lukuisten myöhempien fantasiakirjailijoiden (mm. Steven Erikson, Joe Abercrombie, J. V. Jones) teosten aiheita ja kerrontatapoja.

Henkilökuvauksen hienoudet

Myös Martinin kiintoisa näkökulmatekniikka miellyttänee monia lukijoita. Esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpelissä kahdeksan henkilöä vuorottelee kertojan näkökulmina. Nämä henkilöt eivät ole omien lukujensa minäkertojia, vaan keskushenkilöitä, joiden näkökulmaan kertoja sitoo kulloiset tapahtumat ja juonenkäänteet. Kunnon seikkailukertojan tavoin Martin osaa lopettaa lukunsa todellisiin cliffhanger-tilanteisiin, jotka saavat lukijan haukomaan henkeään ennen seuraavan luvun tapahtumia. Valtaistuinpelissä keskushenkilöt ovat Starkin perheestä, mikä vaikuttaa romaaniin ja sen lukijaan selvästi: lukija kääntyy Starkin perheen puolelle tämän taistelussa romaanin ”pahiksia” eli lähinnä Lannistereita vastaan.

lannisters

Kuitenkin juuri Lannisterit saavat sarjan myöhemmissä osissa yhä enemmän kuvausta ja heitä (Tyrion, Jaime ja Cercei) aletaan myös siirtää lukujen keskushenkilöiksi Starkien rinnalle. Keskushenkilöiden joukkoon tulee vähitellen henkilöitä muistakin kuningashuoneista, mikä laventaa tarinoita entisestään toisistaan kauemmaksi.

Tulen ja jään laulun keskushenkilöt käyvät jatkuvasti vuoropuhelua Martinin keskiaikaisen maailman reunaehtojen kanssa. Havainnollistuksen vuoksi personoin näitä kohtalonvoimia seuraavassa. Kaikkein tärkein romaanisarjan reunaehdoista on viikatemies eli kuolema, jota kaikki yrittävät juosta karkuun sen minkä ehtivät. Romaanisarjan motto on ”valar morghulis” (kaikkien on kuoltava). Toinen reunaehto on rakkaus, joka tulee harvoja vastaan ja jonka kaikki kuitenkin haluaisivat tavata. Seksi on rakkauden korvike, jota on edellistä helpompi löytää. Uskonto kaikenlaisine pappeineen (septonit, septat) on kaikkialla läsnä. Tulen ja jään laulussa voi olla uskonnottomia tai ateistisia henkilöitä, mutta täysin uskonnottomia paikkoja (kaupunkeja, kuningaskuntia) ei yhtäkään. Yksi tärkeä kohtalonvoima on pelko (kauhu), jonka kanssa kaikki kipuilevat enemmän tai vähemmän. Jotkut henkilöt erottautuvat toisista erityisesti pelottomuudellaan (esim. Hurtta).

Oma lukunsa ovat romaanisarjan taikurit, jotka osaavat tehdä yliluonnollisia asioita. Jotkut heistä osaavat pysäyttää viikatemiehen tarkan lyönnin (esim. Beric Dondarrionin kohdalla), nähdä tulevaisuuteen (Punainen papitar Melisandre), jakaantua useiksi henkilöiksi (Pyat Pree) jne. Taikurikuvaus korostuu, kun Arya kohtaa Braavosissa Kasvottomien miesten veljeskunnan, joka harjoituksella pystyy yliluonnollisiin asioihin ja ottaa Aryan oppilaakseen.

Martinin henkilökuvaustapa muistuttaa paljon sellaista klassisen elokuvan tai kaunokirjan juonenmuodostusta, jossa ensin esitellään henkilöitä, viritellään ristiriitoja, syvennetään sekä henkilöitä että ristiriitoja. Lopulta pannaan täysi rähinä päälle, jossa tietyt henkilöt poistuvat näyttämöltä ja samalla voimakkaat ristiriidat saavat päätöksensä. Martin tosin ampuu alas henkilöitään ennalta arvaamattomasti (myös todella hyvä tai tärkeä henkilö voi kuolla).  Martinille yliluonnollinen ja fantastinen elementti ovat monesti välineitä sotakuvauksen ja ihmissuhdeongelmien maustamiseen.

Vastakkaisasettelut ovat tärkeitä henkilökuvauksen kannalta. Tulen ja jään laulussa mukavuudenhalu kamppailee velvollisuudentunnon kanssa. Eddard Stark valitsee velvollisuudentunnon ja menettää sekä perheensä että henkensä. Lain ja moraalin noudattaminen kamppailee vääryyden, laittomuuden ja moraalittomuuden kanssa. Eddard Stark päättää nousta Joffreytä vastaan, koska tämä on saanut rautavaltaistuimen väärin perustein. Hän olettaa muiden pelaavan valtaistuinpeliä samanlaisin kunniallisin säännöin kuin hänkin, mutta erehtyy siinä kohtalokkaasti. Hovijuonittelu vie hengen itseltä, tekee Starkin perheen jäsenistä etsintäkuulutettuja ja aiheuttaa mantereenlaajuisen sodan. Robert Baratheon itsekään ei voi uskoa, millaiseen juonitteluun hänen vaimonsa Cercei ja muut Lannisterit kykenevät. Siitä hyväuskoisuudesta hänkin joutuu maksamaan kalliin hinnan, ja Baratheonin kuoleman jälkeen valtaistuinpeli alkaa saman tien.

Tietyssä mielessä Lannisterit ovat kiintoisampia henkilöhahmoja kuin Starkit. Lähtökohtiensa ja älykkyytensä perusteella Tywin Lannister olisi voinut olla Valtaistuinpelin alussa Westerosin kuningas Robert Baratheonin sijaan. Kirjailija oli kuitenkin aivoitellut asiat toisin. Kaikki Tywinin lapset ovat erityisen älykkäitä ja pärjäävät osalleen tulleissa hallinnollisissa tehtävissä vähintään kohtuullisesti. Jokaisella on kuitenkin kengässä isoja kiviä, joista he eivät pääse eroon ja jotka estävät heitä nauttimasta aateliselämän hyvistä puolista.

Miten lopussa käykään?

Tulen ja jään laulussa on paljon viitteitä klassiseen asetelmaan hyvästä, joka lopuksi voittaa, ja pahasta, joka saa lopulta palkkansa korkoineen. Jos joku hyvis kuolee, toinen ottaa hänen paikkansa (esimerkiksi lapset kostavat vanhempiensa puolesta). Pahisten kuollessa heidän perintönsä jaetaan jäljelle jäävien kesken (esimerkiksi läänitykset ja rahat jaetaan).

Kulta tulessa koetellaan, ihmismieli vastoinkäymisissä. Tuntuu, että kirjailija usuttaa Starkin väen väkisin kehittämään henkisiä ominaisuuksiaan (vrt. Aryan koulutus Braavosin Kasvottomien miesten luona), kun taas Lannisterit ovat keskittyneet etsimään ja säilyttämään poliittista valtaa lähestulkoon keinolla millä hyvänsä. Yksi Tulen ja jään laulun keskeisistä aiheista liittyykin ruumiin ja sielun dikotomian rajojen kokeiluun. Bran Stark loukkaantuu Valtaistuinpelin alussa ja menettää onnettomasti kävelykykynsä. Myöhemmin hän oppii irtaantumaan ruumiistaan ja käyttämään toisten ihmisten ja jopa eläinten ruumiita ominaan. Kertoja laventaa näin yliluonnollisesti niitä rajoja, joita ihmisluonto normaalisti tottelee. Sitten käy ilmi, että muillakin Starkeilla on mahdollisuuksia samantyyppisiin harrastuksiin, kuin perintötekijöihinsä ladattuina.

Bran_Stark_Season_3

Näin ollen voisi olettaa, että Martin on varannut valtaistuinpelin lopullisen voiton henkisiä ominaisuuksiaan kehittäville Starkeille. Silloin Tulen ja jään laulu saisi kehitysromaanisarjana vastaavan lopun kuin esimerkiksi Isaac Asimovin Säätiö-sarja, jossa henkinen voima kukistaa lopulta sotilaallisen. Martin on kuitenkin julkisesti pidättäytynyt kommentoimasta, millaisen lopun teossarja myöhemmin tulee saamaan. Hän on nettihaastatteluissa sanonut, että Tulen ja jään laulu päättyisi enemmän katkeransuloisesti kuin traagisesti, samantyyppiseen voittoon kuin Tarussa Sormusten Herrasta:

”Ei ole salaisuus, että Tolkienilla on ollut valtava vaikutus minuun. Rakastan tapaa, jolla hän päätti Tarun Sormusten Herrasta. Se päättyy voittoon, mutta se on katkeransuloinen voitto. [–] Tolkien on tavoittanut teoksensa loppuun sellaisen sävyn, jollaista tulen itsekin tavoittelemaan. Miten siinä onnistun tai epäonnistun, jää teidän lukijoitteni arvioitavaksenne.”

Jotkut faneista ovat päätelleet pienistä, sarjan mittaan vastaan tulleista yksityiskohdista, miten sarja tulee päättymään. Tällaisen ”synteettisen lopputuleman” mahdollisuutta Martin ei ole kiistänyt.

Uskonnollinen ulottuvuus

Monien fantasiakirjailijoiden tietoisesti unohtama uskonnollinen ulottuvuus on Tulen ja jään laulussa jopa pääosassa. Uskonnollisen kuvauksen suuri määrä hämmästyttää sen takia, että Martin on tulkinnut itsensä agnostikoksi tai jopa ateistiksi. Minkä vuoksi uskonto on kuitenkin kirjailijalle tärkeä kuvauskohde?

On syytä huomata, että Martin kirjoittaa lukijoille, joille uskonto ja mystiikka ovat tärkeitä. Näin hän tavoittaa miljoonia lukijoita varsinkin USA:ssa. Lukijaa palvelevan menestyskirjailijan oma katsantokanta jää näin ollen taka-alalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjailijalla olisi paljonkin sanottavaa uskonnosta. Tulen ja jään laulussa on paljon niitäkin henkilöitä, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin itseensä ja onneensa. Näiden suuhun kirjailija sijoittaa omat uskontokriittiset puheenvuoronsa.

Uskonnollinen tendenssi siivittää voimakkaasti Tulen ja jään laulun kerrontaa, vaikka kirjailija kirjoittaa aivan eri lähtökohdista käsin kuin julkiuskovaiset kirjailijat. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat fantasiakirjailijoista esimerkiksi huippusuositut englantilaiskirjailijat J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis.

Kuvaavasti Valtaistuinpeli alkaa tutustumisella Starkin perheeseen, joille pohjoisen jumalat ovat ainoita oikeita.  Kun Starkit menettävät valta-asemansa ja monet heistä myös henkensä, pohjoisen jumalat joutuvat ikään kuin paitsioon uskonnollisen valtapelilaudan laidalle. Kertoja kuitenkin toteaa, että pohjoisen jumalat ovat muita jumalia vanhempia ja myös näitä viisaampia. Martin on sanonut haastattelussa, että Tulen ja jään laulun lukuisten uskontojen kirjo kuvastaa todellisen maailman vastaavaa kirjavuutta. Koska nykyisistä maailmanuskonnoista ja muista uskonnoista ei voida löytää selvää ykköstä ylitse muiden, ei Tulen ja jään laulussakaan löydy selvää voittajaa kilpailevista uskonnoista. Jumalat eivät astu kannattajiensa eteen taistelemaan omasta puolestaan. Niin kuin historiallisestikin, Martinin romaanisarjassa voittaa se uskonto, jonka kannattajat jäävät uskonsodissa viimeisiksi henkiin.

Uskontojen keskinäinen vuoropuhelu on Tulen ja jään laulun toinen taso, johon kertoja viittaa toistuvasti ja syventävästi. Toisin kuin esimerkiksi Dan Brownille, Martinille uskonto on enemmän kuin pelkkä viihteellinen elementti. Romaanihenkilöiden uskonnollisten tuntojen rinnalla Martin kuvaa erilaisten uskontojen keskinäisiä törmäyskohtia, komentaa romaanihenkilönsä taistelemaan uskonsa puolesta vääräuskoisia vastaan ja tekee Westerosista uskonnollisen valtapelin kolossaalisen näyttämön.

cersei-chooses-to-lock-the-high-septon-in

 

K i r j a l l i s u u s :

Bryan Cogman: Game of Thrones – Valtaistuinpelin kulisseissa. Alkuteos Inside HBO’s Game of Thrones (USA 2012). Suom. Satu Hlinovsky. Pen & Paper 2012.

Jukka Halme: George R. R. Martin. Teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 s. 90-95. Toim. Vesa Sisättö, Jukka Halme ja Toni Jerrman. BTJ Kustannus 2009.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Alkuteos A Game of Thrones (USA 1996). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2003.

George R. R. Martin: Kuninkaitten koitos. Alkuteos A Clash of Kings (USA 1998). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2004.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1. Alkuteos A Storm of Swords 1 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2005.

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 2. Alkuteos A Storm of Swords 2 (USA 2000). Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2006.

George R. R. Martin: Korppien kestit. Alkuteos A Feast for Crows (USA 2005).Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2007.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1. Alkuteos A Dance of Dragon 1. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 2. Alkuteos A Dance of Dragon 2. Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava 2014.

 

← Older posts

Blogin tilastot

  • 94 905 hits

Viimeisimmät julkaisut

  • Markku Aallon Turvallinen katastrofi ironisoi myytin Suuresta Kirjailijasta
  • Roope Lipastin pakopelikirja korostaa kirjallisuuden monimuotoisuutta
  • Mikko Lahtisen esseekokoelma Warelian kustannustoiminnasta haaroo moneen suuntaan
  • Pulmu Kailamo ja Taru Kumara-Moisio vangitsivat pienoisromaaniin vahvan annoksen ysäritunnelmaa
  • Opettajien jaksamiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota
  • Tiina Raevaaralta jälleen vaikuttava psykologinen jännitysromaani

  • Jari Olavi Hiltunen
toukokuu 2023
ma ti ke to pe la su
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031  
« Hel    

Arkistot

  • toukokuu 2023 (1)
  • helmikuu 2023 (1)
  • joulukuu 2022 (1)
  • lokakuu 2022 (1)
  • syyskuu 2022 (2)
  • elokuu 2022 (3)
  • heinäkuu 2022 (3)
  • kesäkuu 2022 (1)
  • huhtikuu 2022 (2)
  • maaliskuu 2022 (1)
  • tammikuu 2022 (30)
  • joulukuu 2021 (2)
  • elokuu 2021 (1)
  • kesäkuu 2021 (1)
  • maaliskuu 2021 (1)
  • helmikuu 2021 (1)
  • tammikuu 2021 (5)
  • joulukuu 2020 (1)
  • elokuu 2020 (1)
  • heinäkuu 2020 (1)
  • kesäkuu 2020 (2)
  • toukokuu 2020 (1)
  • maaliskuu 2020 (4)
  • helmikuu 2020 (2)
  • tammikuu 2020 (3)
  • joulukuu 2019 (2)
  • marraskuu 2019 (1)
  • lokakuu 2019 (4)
  • syyskuu 2019 (1)
  • elokuu 2019 (2)
  • heinäkuu 2019 (4)
  • kesäkuu 2019 (5)
  • huhtikuu 2019 (1)
  • maaliskuu 2019 (3)
  • helmikuu 2019 (1)
  • tammikuu 2019 (5)
  • joulukuu 2018 (5)
  • marraskuu 2018 (5)
  • lokakuu 2018 (2)
  • syyskuu 2018 (2)
  • elokuu 2018 (2)
  • heinäkuu 2018 (3)
  • kesäkuu 2018 (7)
  • toukokuu 2018 (9)
  • huhtikuu 2018 (14)
  • maaliskuu 2018 (19)
  • helmikuu 2018 (12)
  • tammikuu 2018 (6)
  • joulukuu 2017 (1)
  • lokakuu 2017 (3)
  • syyskuu 2017 (1)
  • elokuu 2017 (3)
  • heinäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (1)
  • maaliskuu 2017 (1)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (2)
  • lokakuu 2016 (6)
  • syyskuu 2016 (11)
  • elokuu 2016 (8)
  • heinäkuu 2016 (6)
  • kesäkuu 2016 (6)
  • toukokuu 2016 (2)
  • huhtikuu 2016 (2)
  • maaliskuu 2016 (4)
  • helmikuu 2016 (1)
  • tammikuu 2016 (2)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (8)
  • lokakuu 2015 (2)
  • syyskuu 2015 (1)
  • elokuu 2015 (2)
  • heinäkuu 2015 (2)
  • kesäkuu 2015 (1)
  • toukokuu 2015 (1)
  • huhtikuu 2015 (1)
  • maaliskuu 2015 (4)
  • helmikuu 2015 (4)
  • joulukuu 2014 (1)
  • elokuu 2014 (2)
  • huhtikuu 2014 (1)
  • maaliskuu 2014 (2)
  • marraskuu 2013 (1)
  • lokakuu 2013 (2)
  • syyskuu 2013 (3)
  • elokuu 2013 (2)
  • heinäkuu 2013 (5)
  • kesäkuu 2013 (1)
  • toukokuu 2013 (1)
  • huhtikuu 2013 (2)
  • maaliskuu 2013 (4)
  • helmikuu 2013 (1)
  • tammikuu 2013 (4)
  • joulukuu 2012 (3)
  • marraskuu 2012 (4)
  • lokakuu 2012 (7)
  • syyskuu 2012 (12)
  • elokuu 2012 (12)
  • heinäkuu 2012 (7)
  • kesäkuu 2012 (3)
  • toukokuu 2012 (7)

Kategoriat

  • author interview
  • book article
  • book review
  • books
  • literature article
  • podcast
  • poetry
  • religion
  • seminar report
  • summary
  • video
  • writers

Social

  • Näytä jariohiltunen:n profiili Instagram palvelussa

Suosituimmat tekstit

  • Hannu Mäkelä kuvasi eloisasti eläkeläisten rakkautta
  • Väinö Linna uskonnollisten kysymysten äärellä (2007)
  • Sukupolvien katkeamaton ketju
  • Taija Tuomisen pysäyttävä autofiktio
  • Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (2006)
  • Peter Høeg - Maagisen kerronnan tanskalainen mestari
  • Pertti Koskinen lähti Kullaalta jännityskirjailijaksi Harjavaltaan
  • Snaipperi - Eeli Tolvasen tie Vihdistä NHL:n kiekkokaukaloihin
  • Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen alkaa poliisin rysästä
  • Juha Seppälän parhaat kolumnit

Avainsanat

#amisreformi #metoo 1700-luku 1950-luku 1990-luku Aamulehti Aase Berg aatehistoria Abrahamin korpus Afrikka afrikkalainen kirjallisuus Agatha Christie Ahti Taponen Ahvenanmaa Aino Aalto Aino Kallas Aino Kontula Aiskhylos Ajan olo Akateeminen Kirjakauppa Aki Luostarinen Aki Ollikainen Alan Gratch Alastalon salissa Albert Camus Aleksanteri Kovalainen Aleksis Kivi Alexander Stubb Algoth Untola Alivaltiosihteeri Altered Carbon Alvar Aalto amerikkalainen kirjallisuus Amos Oz Andrea van Dülmen Andrew Taylor André Brink Andy Weir Angels and Demons Anja Lampela Ann-Christin Antell Anna-Leena Härkönen Anne Hänninen Anne Leinonen Anneli Kanto Anneli Tikkanen-Rózsa Ann Heberlein Annukka Kolehmainen Antero Warelius antiikin Kreikka antiikki Antony Beevor Antti Autio Antti Eskola Antti Kylliäinen Antti Tuuri Anu Koivunen Anu Silfverberg apartheid Apteekki-sarja Argentiina Arja Palonen arkkitehtuuri Arne Nevanlinna Arto Häilä Arto Nyyssönen Arto Paasilinna Arto Rintala Arto Schroderus Arto Seppälä Arttu Tuominen Arturo Pérez-Reverte Arvid Järnefelt Arvo Turtiainen Asko Sahlberg Asser Korhonen Asta Leppä Ateena author interview autobiography autofiktio Aviador Bagdadin prinsessa Baudolino Bertrand Russell bestseller Bibliophilos Billy O'Shea biografia Bo Carpelan book book article book review books Bram Stoker Brasilia brasilialainen kirjallisuus Butša C. J. Sansom C. S. Lewis Caj Westerberg Carita Forsgren Carlo Emilio Gadda Charles Dickens Cicero Claes Andersson Claire Castillon Colin Duriez Colonia Finlandesa Dan Brown Daniel Defoe Daniyal Mueenuddin Dare Talvitie David Beckham David Lynch Da Vinci Code Deception Point dekkari Die Blechtrommel Digital Fortress Donald Trump Don Quijote Doris Lessing Dracula dystopia economy triller Edgar-palkinto Edgar Allan Poe Edgar Rice Burroughs Edith Södergran eduskunta Eeli Tolvanen Eero Kavasto Eero Marttinen Eeva-Kaarina Aronen Eeva-Liisa Manner Eeva Nikoskelainen Eeva Rohas Eija Hammarberg Eija Lappalainen Eija Reinikainen Einari Aaltonen Eino Leino Elias Lönnrot Elina Karjalainen Elina Ylivakeri elokuvat elämäkerrat elämäkerta elämätaitokirjallisuus Emil Nervander Englanti englantilainen kirjallisuus Enostone Ensio Lehtonen episodiromaani Erasmus Rotterdamilainen Erik Wahlström Erkki Jukarainen eskatologia Esko Valtaoja Espanja espanjalainen kaunokirjallisuus esseet Essi Tammimaa estetiikka Eveliina Talvitie F. M. Dostojevski fantasiakirjallisuus fantasy novel fantasy short stories fasismi feminismi filosofia Finlandia-palkinto Finncon Finnmark Frankenstein Frank McCourt Franz Kafka Friedrich Nietzsche galaktinen runousoppi Game of Thrones geokätköily George Lucas George R. R. Martin gospel gram dark fantasy Göran Hägg Günter Grass haastattelu Hain series Hanna-Riikka Kuisma Hanne Ørstavik Hannimari Heino Hannu-Pekka Björkman Hannu Luntiala Hannu Mäkelä Hannu Salama Hannu Väisänen Harri István Mäki Harri Raitis Harri Varpomaa Harry Potter series hartauskirjallisuus Haruki Murakami Hassan Blasim Heidi Liehu Heikki Aleksanteri Kovalainen Heikki Nevala Helena Sinervo Helene Bützov Helene Bützow helluntailiike Helmivyö Helsingin Sanomat Helsinki Henning Mankell Hercule Poirot high fantasy Hiidenkivi Hiljainen tyttö Hilja Mörsäri historialliset romaanit historiantutkimus holokausti Hugh Ambrose Hugh Laurie Hunajaa ja tomua Huonon vuoden päiväkirja Husein Muhammed huumori höyrypunk Ian McEwan ihminen ihmissyönti II maailmansota ikonikritiikki Ilkka Malmberg Ilkka Rekiaro Ilkka Remes Ilkka Äärelä Ilmestyskirja Ilona Nykyri Ilta-Sanomat I maailmansota Image Inkeri inkeriläiset Inkeri Pitkäranta In Other Rooms Other Wonders Invisible Irak IRC Irmeli Sallamo Iron Sky Isadora islam Islanti islantilainen kirjallisuus Israel Italia J. K. Rowling J. L. Runeberg J. M. Coetzee J. P. Koskinen J. P. Pulkkinen J. Pekka Mäkelä J. R. R. Tolkien J. S. Meresmaa Jaakko Juteini Jaakko Kankaanpää Jaakko Yli-Juonikas Jaana Kapari-Jatta Jaana Nikula Jaan Kross jalkapallo James Tiptree Jr. Prize Jane Austen Jane Austin Janne Saarikivi Janne Tarmio japanilainen kirjallisuus Jari Järvelä Jari Sarasvuo Jari Tervo Jarkko Tontti Jayne Anne Phillips Jeffrey Eugenides Jenni Linturi Jerusalem Joel Lehtonen Johanna Hulkko Johanna Rojola Johanna Sinisalo John Steinbeck John Vikström Jonathan Littell Jonathan Rabb Jorma Ojala Joseph Kanon José Saramago Jouko Vanhanen Jouni Inkala Juan Manuel Juha Hurme Juha Itkonen Juha Lehtonen Juha Mylläri Juhani Konkka Juhani Lindholm Juhani Niemi Juhani Seppänen Juha Raipola Juha Ruusuvuori Juha Seppälä Juha Siltala Jukka Kemppinen Jukka Koskelainen Jukka Mallinen Jukka Pakkanen Jukka Relander Jumala juoksu Juri Nummelin juristit Jussi K. Niemelä Jussi Katajala Jussi Talvi Jussi Vares Jyri Raivio Jyrki Hakapää Jyrki Iivonen Jyrki Katainen Jyrki Kiiskinen Jyrki Lappi-Seppälä Jyrki Lehtola Jyväskylä jännitysromaanit Jää jääkiekko Jörn Donner kaanon Kaari Utrio Kaarlo Bergbom Kadotetut Kadun Kukka Kaija Luttinen Kaiken käsikirja Kain Tapper Kaisa Huhtala Kajaani Kaleva Kalevala Kalevi Jäntin palkinto Kansalliskirjasto Kantaja Karatolla Kari Aronpuro Kari Enqvist Kari Hotakainen Kari Koski Karo Hämäläinen Katariina Kathryn Lindskoog Katja Kaukonen Katja Kärki Katri Alatalo Katri Helena Katriina Ranne Katri Naukari Katri Rauanjoki kauhuromantiikka Kazuo Ishiguro Keijo Leppänen kellopunk Kelmee Kersti Juva Kertomuksen vaarat Kharis kielilläpuhuminen kielioppi Kiiltomato.net Kimmo Jokinen kirja-arvostelu kirjailijahaastattelu kirjakauppa kirjallisuudentutkimus kirjallisuushistoria kirjallisuuskritiikin historia kirjallisuuskritiikki kirjallisuussosiologia kirjatraileri Kirjava kirjeet kirjoittamisoppaat kirkkohistoria Kirsi Piha Kirsti Ellilä Kirsti Mäkinen klassikko kolumnit kootut teokset Korean sota Korppinaiset kosmologia kotimainen kaunokirjallisuus koulu koulukirjat kreikkalainen mytologia Kreivi Lucanor ja Patronio kristilliset symbolit Kristina Carlson Kritiikin Uutiset Kuinka sydän pysäytetään Kullaa kulttuurihistoria kulttuurijournalismi kulttuurintutkimus Kun kyyhkyset katosivat Kurjat kustannustoiminta Kustannus Z kustantajaelämäkerrat Kustavi Kuusamo kyberpunk Kyllikki Villa käännöskirjallisuus Kökar L. Onerva Laeta Kalogridis Laila Hirvisaari Lalli Lapin sota Lappi Lars Levi Laestadius Latinalainen Amerikka Laura Gustafsson Laura Jänisniemi Laura Karttunen Laura Lahdensuu Laura Luotola Laurence Sterne Lauri Levola Lauri Rauhala Lavatähti ja kirjamies Leaves of Grass Leena Majander-Reenpää Leena Parkkinen Leena Vallisaari Leif Salmén Leila Tuure Leimatut lapset Leo Tolstoi Les Bienveillantes Les Miserables lestadiolaisuus Lewi Pethrus Lewis resa Liisa Keltikangas-Järvinen Liisa Laukkarinen Liisa Väisänen Like Kustannus lintubongaus literature literature article Lotta Toivanen Lumooja luontokuvaus Lustrum luterilaisuus lyriikka lähetystyö maaginen realismi maailmankirjallisuus Maamme kirja Maan pakolainen Maanpakolaisten planeetta Maarit Eronen Maarit Verronen Machado de Assis Magdalena Hai Maihinnousu Makeannälkä Mammutti Mamoud Manhattan-projekti Manillaköysi Mannerheim Marc-Antoine Mathieu Maria Carole Maria Laakso Maria Mäkelä Maria Peura Marikki Piirtola Mario Vargas Llosa Marisha Rasi-Koskinen Maritta Lintunen Marja Sevón Marja Wich Marjut Paulaharju Markku Aalto Markku Envall Markku Pääskynen Markku Soikkeli Marko A. Hautala Marko Hautala Marko Kilpi Marko Tapio Marko Vesterbacka Mark Twain Markus Jääskeläinen Martta Heikkilä Martti Anhava Martti Lindqvist Martti Luther Mary Shelley Matias Nurminen matkakirjallisuus Matthew Woodring Stover Matthias Grünewald Matti Brotherus Matti Mäkelä Matti Vanhanen merimiestarinat Meriromaani Merja Mäki metsä mielisairaala Mihail Bahtin Mihail Bulgakov Mikael Agricola Mika Tiirinen Mika Waltari Mikko Karppi Mikko Lahtinen Mikko Lehtonen Milla Peltonen Minerva Kustannus Minna Canth Minna Maijala Minna Rytisalo Minun Amerikkani Miquel de Cervantes Mirkka Rekola modernismi Mr. Smith muistelmat murretekstit Museovirasto musiikki Myyrä Mäkelän piiri naisasialiike naiskirjallisuus Narnia-sarja Narnia series narratologia Natasha Vilokkinen neromyytti Netflix Netotška Nezvanova Neuvostoliitto New York Niccólo Machiavelli Nicholas Nickleby Nick Vujicic Niemi Nimeä minut uudelleen Nina Honkanen Noam Chomsky Nobel-palkinto Nordbooks Norja norjalainen kirjallisuus Norsunhoitajien lapset novellit Ntamo nuorisotutkimus Nuori Voima nuortenkirja Näkymätön Nälkäpeli Nälkävuosi näytelmät Oili Suominen Olavi Peltonen Olli Jalonen Olli Löytty omaelämäkerta Onni Haapala Opettaja-lehti opettajat oppaat Orhan Pamuk ornitologia ortodoksit Osuuskumma Otava Otavan Kirjasto Outi Alm Outi Oja Owen Barfield Paavo Cajander Paavo Haavikko Paavo Lehtonen Paavo Lipponen Paavo Nurmi Paavo Väyrynen Paholaisen haarukka Paholaisen kirjeopisto Paikka vapaana Pajtim Statovci pakinat pakopelit Panu Rajala Panu Savolainen pappi Parnasso Pascal Mercier Pasi Ilmari Jääskeläinen Paul Auster Pauliina Haasjoki Peiliin piirretty nainen Pekka Haavisto Pekka Marjamäki Pekka Pesonen Pekka Seppänen Pekka Simojoki Pekka Tarkka Pelkokerroin Peltirumpu Pelé Pentti Haanpää Pentti Holappa perhekuvaukset Per Olof Enquist Pertti Koskinen Pertti Lassila Peter Bieri Peter Høeg Peter Pan Petri Tamminen Petri Vartiainen physics Pia Houni Pia Rendic Pirjo Toivanen Pirkanmaa Pirkka Valkama Pirkko Talvio-Jaatinen Planet of Exile Platon Plutarkhos podcast poetry poliisi politiikka Pori Porvoo Prahan kalmisto psykohistoria psykologia puheviestintä Pulitzer-palkinto Pulmu Kailamo Päivi Artikainen Raahe Raamattu Raija Nylander Raija Oranen Raimo Salminen Raimo Seppälä Raisa Porrasmaa rakkausromaanit Ranska ranskalainen kaunokirjallisuus rasismi Rauma Rautaveden risteilijät Rax Rinnekangas Reijo Mäki Reijo Toivanen religion Richard Morgan Ridley Scott Riikka Ala-Harja Riikka Pulkkinen Rikosromaani Ristin Voitto ristiretket Risto Isomäki Robert Harris Robert Walser romaanit Romeo ja Julia Romuluksen sielu Roope Lipasti Rosa Liksom Rosa Luxemburg Routasisarukset Runeberg-palkinto runot runousoppi ruotsalainen kaunokirjallisuus Ruotsi ruotsinsuomalaiset rutto Saara Henriksson Saara Kesävuori Saara Turunen Saatanalliset säkeet Sadan vuoden yksinäisyys Saddam sairaalaromaani Saksa Salaliitto salapoliisiromaani Salla Simukka Salman Rushdie Sami Heino Samuli Antila Samuli Björninen Samuli Paulaharju Sana-lehti Sanna Nyqvist Sanna Pernu Sanna Ravi Sara Saarela Sari Malkamäki sarjakuvat Sastamala Satakunnan Kansa Satakunnan Viikko satiiri Sattumuksia Brooklynissa Satu Ekman Satu Hlinovsky Sauli Niinistö science fiction Seinäjoki seksuaalisuus selkokirjat selkoromaani Sentimentaalinen matka Seppo Loponen Seppo Raudaskoski Silja Frangén Siltala Silvia Hosseini Simo Frangén Simon Sebag Montefiore Sini Helminen Siperia sisällissota Sithin kosto Sofia Tolstaja Sofi Oksanen sosiaalipsykologia sosiaalityö sotaromaanit spanish literature spefi spekulatiivinen fiktio Sphinx Spin Star Wars steampunk Stig-Björn Nyberg sukutarinat Sunkirja suomalainen kaunokirjallisuus suomalainen lastenkirjallisuus suomalainen lukeminen suomalainen runous suomalainen teatteri Suomalainen teatteri / Kansallisteatteri suomen kieli Suomen Kuvalehti suomentajat surutyö Susan Cain suuret kertomukset Suzanne Collins Sven Lidman Sweet Tooth Sydänraja sää Taavi Soininvaara taidehistoria taidekritiikki Taija Tuominen taiteen tutkimus Taivaan tuuliin Talo vaahteran alla Tammen Keltainen Kirjasto Tammi Tampere Tampereen yliopisto Taneli Junttila Tapani Sopanen Tapio Koivukari Tapio Meri Tarja Halonen Taru Kumara-Moisio Taru Sormusten Herrasta Taru Väyrynen Tarzan Tauno Pihl teknotrillerit teologia Teos Terhi Rannela Terhi Törmälehto Tero Liukkonen Tertti Lappalainen The Brooklyn Follies The Casual Vacancy The Fear Index The Hunger Games The Lost Symbol The Pacific The Second World War Theseuksen henki Tieto-Finlandia Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tietokirjallisuus tietokirjoittaminen Tiina Kartano Tiina Raevaara Timothy Zahn Titia Schuurman Toini Havu Tomas Tranströmer Tomi Huttunen Tommi Kinnunen Torsti Lehtinen trilleri Troikka TTKK Tuija Takala Tuire Malmstedt Tulen ja jään laulu Tuli&Savu Tuntematon sotilas Tuomas Kauko Tuomas Kyrö Tuomas Nevanlinna Tuomas Niskakangas Tuomas Vimma Turbator Turku Turun yliopisto Tuula Kojo Tuula Tuuva Tuulikki Valkonen TV-sarjat Tyhmyyden ylistys TYKS Tytti Rantanen työelämä Työmiehen vaimo Tähtien sota tähtitiede Tähtivaeltaja Täällä Pohjantähden alla Ukraina Ulla-Lena Lundberg Ulla Lempinen Ulvila Ulvilan Seutu Umberto Eco Unkari Uno Cygnaeus Uppo-Nalle urheilu Urho Kekkonen Urpu Strellman Ursa Ursula K. LeGuin USA uskonnollinen kirjallisuus uskonnollinen usko uskonto utopia vakoojaromaanit Valheet Valkoinen kääpiö Vanha-Ulvila Vanhan ruhtinaan rakkaus Vantaa Veera Antsalo Veijo Meri Veikko Huovinen Veikko Koivumäki Venetsia Venäjä venäläinen kirjallisuus Vesa Haapala Vesa Sisättö Via Merulanan sotkuinen tapaus Victor Hugo Vigdís Grímsdóttir Vihan hedelmät viikingit Viktor Jerofejev Ville-Juhani Sutinen Ville Hämäläinen Ville Keynäs Ville Lindgren Ville Tietäväinen Villi Länsi Virke virolainen kirjallisuus Virpi Hämeen-Anttila Voltaire Volter Kilpi Vuoden kristillinen kirja Väinö Linna Walt Whitman Warelia war history Wille Riekkinen William March William Shakespeare Winston Churchill writers WSOY WW I X-sukupolvi YA-kirjallisuus Yksin Marsissa Ylpeys ja ennakkoluulo yläaste Yrsa Sigurðardóttir Ystäviä ja vihollisia Yö ei saa tulla Zachris Topelius Äidin rukous Älä kysy yöltä ÄOL šaria
Follow VETUS Et NOVA on WordPress.com

Blogit.fi

Katso muita blogeja osoitteessa https://www.blogit.fi/

Dekkariviikko 10.-17.5.2019

Blog Stats

  • 94 905 hits

Pidä blogia WordPress.comissa.

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy
  • Seuraa Seurataan
    • VETUS Et NOVA
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • VETUS Et NOVA
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...