Avainsanat
Anneli Tikkanen-Rózsa, book review, Kiiltomato.net, ruotsalainen kaunokirjallisuus, ruotsinsuomalaiset
Jossakin itkee pikkuveli. Ruotsinsuomalaisia kertomuksia ja novelleja. Toim. Anneli Tikkanen-Rózsa. Finn-Kirja 2010. 126 s.
Ruotsinsuomalaisista ilmestyi keväällä 2010 Tukholmassa suomenkielinen kertomusantologia Jossakin itkee pikkuveli. Vaikka vaatimattomasti toimitetun kokoelman 16 novellia kuvaavat ruotsinsuomalaisten oloja ja elämäntarinoita koruttomasti ja osin ankeastikin, niistä välittyy elämänmyönteinen pohjavire.
Kokoelman johtomotiivin mukaan Ruotsissakin voi suomalainen elää täysipainoisesti, vaikka koti-ikävä säännöllisesti kaihertaisikin mielen pohjalla.
Novellikokoelman toimittanut erityisluokanopettaja Anneli Tikkanen-Rózsa tiivistää kertomusten ydinmehun esipuheessaan seuraavasti:
”Ruotsinsuomalaiset elävät tätä päivää Ruotsiin juurtuneina, vaikka mummonmökki olisikin Suomessa lomia varten, niin täällä on heidän elämänsä ja arkensa, tänne on tultu ja tänne on jääty. Ruotsalaisilta hautuumailta löytyy yhä useampi hautakivi, jossa on suomalaisperäinen nimi. Viimeiseksi leposijaksi on hyväksytty ruotsalainen multa. On päätetty jäädä Ruotsiin. Iäksi.”
Kokoelman nimikkonovelli on Anita Sällbergin käsialaa. Yksinäinen suomalaistyttö Leila löytää paikallisjunasta joltakin unohtuneen kännykän. Kun kännykkä alkaa soida, tyttö vastaa siihen.
Toisessa päässä lapsi pyytää suomeksi äitiä palaamaan heti kotiin, koska pikkuveli itkee. Leila tyynnyttää lasta, että äiti on varmasti tulossa. Päästyään kotiasemalle Leila antaa vieraan kännykän partiopoliiseille, että nämä yrittäisivät löytää kännykän omistajan.
Kahden sivun mittaisesta novellista huokuu taidokas miljöön rakentelu ja henkilökuvaus. Koskettava loppulause pysäyttää tehokkaasti.
Kertomuksen tyyli hieman kärsii lyhyydestä; muutama lisälause tai –kappale olisi avannut angstista tunnelmaa paremmin.
Asko Solen novellissa ”Pahennustapa hyvinkin” kuusikymppinen Kaisa on tehnyt yli 30 vuotta yksitoikkoista tehdastyötä ja kärsii pahasta nivelrikosta. Kippurasormilla ei saa kunnon otetta kahvikupista eikä muustakaan. Leskirouvan elämänilon aiheet ovat vähissä.
Sitten iskee dementia ja seuraa muutto ruotsalaiseen palvelutaloon. Siellä Kaisa innostuu juomaan konjakkia ja menee suomenkieliseen jumalanpalvelukseen humalassa.
Sehän herättää heti pahennusta uskonnollisessa ympäristössä ja johtaa kohta keskusteluun papin kanssa. Ripitys kuitenkin katkeaa kesken kaiken, kun papin kännykkä alkaa soida ja tämä vetäytyy häveliäästi ”tärkeämmän” asian takia.
Novellihenkilö ajattelee syystä loukkaantuneena:
”Entä jos se olisi alkanut soida kesken saarnan… olisiko hän keskeyttänyt saarnansa ja ottanut puhelun silloinkin vastaan? Se olisi herättänyt varmasti julkista pahennusta!”
Solen novellihenkilö on tehnyt työuransa Ruotsissa, mutta sen hedelmänä odottanut auvoinen eläkeikä ei ole auennut odotetulla tavalla. Suurin ongelma on yksinäisyys, eikä siihen löydy monia ratkaisuja. Kun lapsia ei ole, selviytymiskeinoja on vaikea löytää.
Sole keskittyy lyhyessä kertomuksessaan kuvaamaan dementoituvan ruotsinsuomalaisen selviytymismahdollisuuksia. Työelämässä opittu ruotsinkielen taito häviää yleensä pois, ja vanha äidinkieli nousee vahvemmin pintaan. Näin ollen dementoituva siirtolainen tarvitsee ehdottomasti hoitoa ja opastusta omalla kotikielellään.
Moni novellihenkilöistä on ikääntynyt, leskeytynyt tai eronnut. Eeva Meriläisen novellissa leskeytynyt siirtolaisnainen jää vapaaehtoisesti töihin viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi, jottei harmaa yksinäisyys löisi silmille liian kovasti.
Joillekin novellihenkilöille jääkiekko on herkkä laji. Eräs siirtolaisnainen kannattaa henkeen ja vereen Suomea, mitä ruotsalainen miesystävä ei katso hyvällä.
Ikääntyneet novellihenkilöt kavahtavat nopeaa ajankulua:
”Miten nopeasti aika onkaan kulunut! Se on lentänyt käsistäni kuin kanarialintu, livahtanut häkistä, kun vähän raotin ovea. Mihin se on hävinnyt, aika, kanarialintu?”
Ruotsinsuomalaisten Suomi-seura näyttäytyy novelleissa todellisena keidaspaikkana. Siunatuilla järjestötoiminnoilla ruotsinsuomalaiset saavat paljon aikaan: suomenkieliset koulut, vanhainkodit, radiokanavat, lehdet ja kirjastot.
Heikki Tannerin omakohtaisessa kertomuksessa Suomi-Seura esiintyy nimellä La-Ta: lauletaan ja tanssitaan.
Ruotsinsuomalaiset päättävät kertomuksessa hankkia oman kulttuurikeskuksen isoon satamakaupunkiin, minkä vuoksi he järjestävät näyttävän tempauksen suomalaisen kulttuurin puolesta keskellä kaupungintoria. Torille pannaan rakovalkea palamaan ja suomalaistytöt tanssimaan hanurimusiikin tahdissa.
Tempauksesta muodostuu kostea sanan kahdessa merkityksessä: ensinnäkin alkaa sataa kaatamalla ja toiseksi mukaan tulleista suomalaisista osa alkaa naukkailla alkoholia jo ensi hetkien aikana. Tuntien kuluessa lähes kaikille suomalaisista alkaa viina maistua.
Sitten paikalle saapuvat maahanmuuttajanuoret rähinöivät tempauksen nurin, ja tappeluun osallistuneet ruotsinsuomalaiset joutuvat putkaan. Iloinen kulttuuritempaus pääsee mediaan maahanmuuttajien tappelunäytöksenä.
Avioero on monen novellihenkilön arkea.
Linnea Rusasen ”Äidin poika”-novellissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti joutuu poikansa vuoksi tekemisiin ensin poliisien kanssa, jotka tulevat hakemaan pojan kuulusteluihin keskellä yötä, ja sen jälkeen pojan jengikavereiden kanssa.
Surun ja ahdistuksen pohjattomuutta ei vähennä se, että sama olisi voinut tapahtua myös koti-Suomessa.
Novellien päähenkilöt ovat saapuneet Ruotsiin yksitotisina ja –kielisinä maahanmuuttajina ja vuosikymmenien aikana kaksikielistyneet ja ”monimielistyneet muista maista tulleiden laajamielisten ihmisten kanssa”.
Helena Pokan novellissa maahanmuuttajan elämä on nöyristänyt suomalaissukuisen naishenkilön fennististä paatosta, lieventänyt tämän jyrkkiä mielipiteitä ja hionut ehdottomuudelta särmät. Samalla itsetunnolta on kuitenkin mennyt pohjaa enemmän kuin paljon.
Ajan kuluminen syö yllättävän paljon muistoja niin hyvässä kuin huonossa. Marjut Marjamaan novellissa iäkäs novellihenkilö penkoo sukukuvien laatikkoa ja löytää kuvia ihmisistä, joita hän ei enää muista ollenkaan.
Ellei sukulaisia, niin ainakin hyviä ja rakkaita ihmisiä niiden on täytynyt olla, kun heidän kuvansa olivat kerran laatikkoon päässeet.
Sopeutuminen ruotsalaiseen kulttuuriin mietityttää joitakin novellisteja.
Kaino Ranénin tiiviissä Matkalla-novellissa siirtolaisnainen tapaa vanhan naapurinsa paikallisjunassa ja alkaa puhutella tätä saman tien tuttavallisesti suomeksi. Vastapuoli kuitenkin vetäytyy heti kuoreensa, vastailee ainoastaan ruotsiksi eikä edes tunnista vanhaa nimeään: Maija on näet vaihtunut vuosia sitten Majlis-nimeen.
Keskustelun edetessä tulevat esiin vuosien sopeutumisen hedelmät: Maijan historiaan mahtuvat suomalaisen aviomiehen kuolema, avioituminen ruotsalaismiehen kanssa ja vähin erin luopuminen kaikista suomalaisuuden näkyvistä tunnusviitoista.
Useimmat ruotsinsuomalaisten koskettavista kertomuksista ovat 2-3 sivun mittaisia. Kielellisesti tekstit ovat huoliteltuja ja kirjoitusvirheettömiä.
Novellit ovat keskenään tarkasteltuina erityylisiä ja värikylläisiä. Elämän kirjo on esillä vauvalasta hautuumaalle.
Ruotsinsuomalaisten kertomuskokoelman julkaisu on melkoinen kulttuuriteko. Tätä vasten katsottuna julkaisun vaatimaton ulkoasu ja taitto hieman ihmetyttävät.
Todistaako se saman puolesta kuin useimmat novelleistakin, että ruotsinsuomalaiset ovat suuresta määrästään huolimatta maassaan niin selvänä vähemmistönä, ettei heidän tarinoillaan ei ole asiaa Ruotsin valtakustantamojen kustannusohjelmiin ja painokoneille?
– – – – – – – – – – – – – – –
Kirjoitus on julkaistu Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net 16.8.2010.
VETUS Et NOVA 