Karmaisevat grillijuhlat Eurajoella ja muita juhannustarinoita

Avainsanat

Arttu Tuominen, Eeva Rohas, kauhuromantiikka, novellit, Satakunnan Kansa, Tiina Raevaara, Tommi Kinnunen

Juhannusmorsian – valon ja varjon tarinoita. Toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Varjo Kustannus 2019. 213 s.

Heinäkuussa ilmestynyt Juhannusmorsian-antologia kokoaa yhteen erilaisia juhannustarinoita läheltä ja kaukaa. Antologia on jatkoa Helmivyö-kustantamon vuodentakaiselle kokoelmalle Koivulehto.

Kokoelman toimittajina ovat viimevuotiseen tapaan kirjailijat Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen. Mukana on 15 kirjailijaa, joiden tummat kauhutekstit värittävät juhannuksesta jälleen väkivaltaisen ja hurmeisen kansanjuhlan.

Tiina Raevaaran novellissa painajaismainen kaaos peittää elämän ja toivon.

RUNEBERG-PALKITUN Tiina Raevaaran novelli ”Menneen kesän kosto” aloittaa antologian. Päähenkilön romanttinen juhannustaika äityy kammottavaksi, kun lähipiiristä alkaa väkeä kaatumaan vammautuneena rantakaislikkoon. Lopputulema ei anna helpotusta, vaan painajaismainen kaaos peittää kuolemalla kaiken elämän ja toivon.

Markus Ahosen novellissa tyttären kuolemaan liittyvät syyllisyydentunteet ja muut synkät ajatukset piirittävät novellikertojan lopulta niin, ettei tämä pysty muuta ajattelemaan:

”Muutaman vuoden jälkeen unet olivat muuttuneet järkyttävästä kaipuusta ja läheisyyden äkillisestä poisviemisestä painajaismaisemmiksi. Väkivalta rynnisti uniin ja mielen melankoliset urut alkoivat soittaa pelon marssia.” (s. 39)

Mieskertoja lähtee koston tielle ja löytää ulottuvilleen tyttären kuolemasta vastuussa olleet rikolliset. Tilinteon mustat hetket käydään läpi katseilta piilossa.

Eeva Rohas opettaa ihmisen käsittelyn aakkosia kannibaaleille.

JOISSAKIN KERTOMUKSISSA kieli on niin sujuvaa, että tarinaan lähtee väistämättä mukaan, karmeista tilanteista ja aiheista huolimatta. Esimerkiksi Jaakko Melentjeffin Hissi-novellissa kertomus alkaa kertojan lapsuudesta, jossa hän oppi tiedostamaan maailman todellisen pahuuden.

Myöhemmin kotitalon hissi muuttuu fantastiseksi kanavaksi näkymättömään maailmaan ja ihmisen huonojen puolien äärelle. Talossa käynnistyy vuosien päästä murhatutkimus, jonka äärellä novellihenkilöiden maailma kääntyy kokonaan ympäri.

Kokoelman lyhin teksti on Eeva Rohaksen ihmisen käsittelyn aakkoset kannibaaleille, kolmisen sivua. Pisimmän, 29-sivuisen, on tehnyt Markus Ahonen.

Merikarvialaislähtöisen Mäntylän kauhunovellissa ”Pahvilaatikkopoika” uskonnolliset tunteet sekoittuvat sekavaan tajunnanvirtaan. Ikänsä pahvilaatikossa nukkunut poika joutuu sukulaistensa messiassyndrooman sijaiskärsijäksi. Kun tapaus nousee otsikoihin, pojan äiti havahtuu järkyttävien tosiasioiden edessä.

Arttu Tuominen.

Arttu Tuomisen ”Korpikumpu”-novelli on kokoelman tyylikkäimpiä. Teksti kertoo neljästä pojasta, jotka ovat varttuneet Porin Sampolassa betonin ja saven äärellä ja lähteneet maailmalle, kuka minnekin.

Myöhemmin pojat alkavat tavata juhannuksena Eurajoen Korpikummussa. Siellä järjestetään joka vuosi grillijuhlat, johon tuodaan eksoottisia herkkuja ympäri maailmaa. Kilpailu menee överiksi, kamalin seurauksin.

Tommi Kinnusen rakkaustarina autokauppiaasta säväyttää kauneudellaan. Mies oppii juhannusmorsiameltaan rakkauden salat, mutta ei voi mitään pimeälle puolelleen.

Juhannusmorsian pursuaa karmeita tarinoita. Juhannuksen taikaa ei silti voita mikään, ei edes kuolema. Sen saavat myös kokoelman novellihenkilöt huomata.

Arttu Tuominen – suomalaisen dekkarin kiintotähti

Avainsanat

Arttu Tuominen, dekkari, Pori, Satakunnan Kansa

Arttu Tuominen: Leipuri. Murhamylly nro 172. Myllylahti 2018. 352 s.

”Vaikka Pori ei ole suuri eikä rikas, ei se ole paha paikka asua. Se on hidas ja kömpelö ja harmaa ja sen ihmiset lämpiävät hitaasti, mutta siitä huolimatta siellä ollaan onnellisia. Ihmiset antavat toistensa olla ja huolehtivat omista asioistaan.”

Ironisella Pori-kuvalla alkaa Porin näkyvimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin jännitysromaani Leipuri.

Teos on neljäs ja viimeinen osa Myllylahden kustantamassa Labyrintti-sarjassa, jonka edelliset romaanit ovat Muistilabyrintti (2015), Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017).
Suurin osa Leipurin romaanihenkilöistä on pyörinyt sarjassa alusta asti.

PÄÄHUOMION saa pedofiilien perässä juokseva sarjamurhaaja, joka on nimetty lastenlorun mukaan Leipuriksi. Hän on tehnyt kolme murhaa vuonna 2002 ja painunut sen jälkeen maan alle.

Leipurin tapahtumat alkavat keväällä 2015, jolloin sarjamurhaaja alkaa toimia uudelleen.

Kiinniottamiseen hälytetään Tuomisen tutut dekkarit Janne Rautakorpi, Liisa Sarasoja, Tero Vähäsavo, Mikko Metsänen ja Ilari Strand. Kun joku näyttää salailevan Leipurin tietoja, viisikolle herää epäilys, että sarjanmurhien takana saattaa olla jopa poliisi.
Vetävästi kirjoittavan Tuomisen kerronta imaisee mukaansa. Jännittävät jaksot seuraavat toistaan ilman seisahduksia.

Tuominen on kehittynyt myös henkilökuvaajana. Välillä kertoja tosin liioittelee henkilöiden ahdistuksia tai antisankarillisuutta pienoiseen koomisuuteen asti.
Romaanihenkilöt näkevät ja kokevat todella kovia juttuja.

Leipurin kovaksikeitetyt poliisit ovat karskeja kuin sotajermut ja puheliaita kuin populistipoliitikot. Näyt leikellyistä ja poltetuista ruumiista käyvät väistämättä poliisien mielenterveyden päälle.

Välillä palataan hellekesään 2002, jolloin Rautakorpi kumppaneineen törmäsi Leipuriin ensimmäisen kerran.

Rumuuden kavalkadi salpaa toisinaan lukijankin hengityksen. Lähes joka sivulla pursuaa synkkiä miljöitä, ahdistavia lähtötilanteita, rankkoja tapahtumia ja raadollisia luonteenpiirteitä.

Puhumattakaan Janne Rautakorven karmeista painajaisunista, joissa hänen rakkaansa palavat hengiltä.

Myös humoristisia tuokiokuvia satelee silloin tällöin vastapainoksi kuin syksyn lehtiä piinkovan savimaan päälle.

Leipuri antaa Porista kaksijakoisen kuvan. Runsaat yksityiskohdat alleviivaavat kirjailijan rakkautta kotiseutuunsa. Ankeiksi väritetyt miljöökuvat puolestaan korostavat kaupungin varjopuolia.

VIIMEISTÄÄN nyt Arttu Tuominen on lunastanut paikkansa suomalaisen dekkarin kiintotähtenä.

Kirjailijan omaperäisin sepite on Janne Rautakorven muistilabyrintti, jossa kaikenkarvaiset yllätykset odottavat löytäjäänsä ja johon voi jäädä loukkuun.
Katarttinen epilogi päättää kauniisti Tuomisen romaanin ja Labyrintti-sarjan. Samalla Janne Rautakorven arvoitus saa komean päätöksen.

Kertojan katse tähyää kuoleman toiselle puolelle aikaan ja paikkaan, jossa monenlaista kärsineet vainajat hengittävät rennosti, kauhuista vapaina.

Arttu Tuominen. – Kuva: Heikki Westergård