Avainsanat
amerikkalainen kirjallisuus, Arvo Turtiainen, Kiiltomato.net, Leaves of Grass, Markus Jääskeläinen, poetry, runot, Walt Whitman
Tammikuussa 1892 julkaistiin amerikkalaisessa New York Herald -sensaatiolehdessä seuraava julkilausuma:
”Walt Whitman haluaa kunnioittavasti ilmoittaa yleisölleen, että Leaves of Grass, jota kanssa hän on työskennellyt yli kolmekymmentäviisi vuotta, on vihdoin saatettu päätökseen. Näin ollen runoilija haluaa tämän uuden 1892 edition ehdottomasti korvaavan kaikki aiemmat versiot. Virheellisenäkin hän pitää sitä ylivoimaisesti erityisenä ja itse valittuna runomuotoisena ilmoituksenaan.”
Kaksi kuukautta tämän ilmoituksen julkaisun jälkeen edellä mainittu Walt Whitman (1819-1892) menehtyi keuhkotautiin.
Niin, kuka olikaan Walt Whitman? Hän oli 1800-luvun amerikkalaisen modernin runouden uranuurtaja, joka loi perustan demokraattisen Amerikan runokielelle.
Whitmanin mullistava runous kuitenkin syntyi nykyaikaan nähden hyvin erikoisella tavalla. New York Heraldissa mainittu Leaves of Grass oli näet Whitmanin ainoa runokokoelma, hänen koko julkaistu runotuotantonsa.
Lyyrikko kirjoitti teosta siten, että julkaisi kokoelmasta pidennettyjä versioita säännöllisin väliajoin neljän vuosikymmenen aikana.
Leaves of Grass -kokoelman modernit runot eivät seuranneet loppusointua tai muita runokielelle standardisoituja sääntöjä. Erityisen suuria ristiriitoja runot herättivät runsaan seksuaalisisältöisen kuvastonsa vuoksi.
Leaves of Grass oli iloinen puheenvuoro aistinautinnoista aikana, jolloin tällainen suorapuheisuus katsottiin moraalittomaksi. Kun aikaisempi runous, erityisesti Englannissa, tukeutui symboliikkaan, allegoriaan ja uskonnolliseen meditaatioon, Leaves of Grass korotti kehollisuutta ja aineellista maailmaa.
Kokoelman avausruno ”Laulu itsestäni” antaa esimakua elämän mittaisesta runoprojektista:
”Minun kieleni, vereni jokainen atomi tästä mullasta muovattu,
tästä ilmasta
olen syntynyt täällä vanhemmista
jotka ovat syntyneet täällä vanhemmistaan,
he omistaan:
minä aloitan nyt, 37-vuotiaana, täysissä voimissa,
ja toivon etten lakkaa ennen kuin kuolen.”
(suom. Markus Jääskeläinen)
Miksi Walt Whitman kirjoitti runonsa jatkamalla samaa kirjaa?
Kulttuurinen tilaus
Kaikki alkoi oikeastaan kirjailija Ralph Waldo Emersonin (1803-1882) esseestä ”Runoilija”, joka oli vuodelta 1844. Siinä Emerson kirjoitti tarpeesta saada Yhdysvaltoihin uusia ja ainutlaatuisia runoilijoita.
Emerson määritteli samalla amerikkalaisen kansallisrunoilijan ihannetta: aidosti alkuperäinen kansallinen runoilija laulaa uuden maan uuden äänen, joka kansa hyväksyisi omaksi äänekseen.
Luettuaan Emersonin esseen Whitman alkoi vastaukseksi muovata Leaves of Grass -kokoelman ensimmäistä laitosta. Julkaistessaan sen 11 vuotta myöhemmin hän uskoi esiintyvänsä juuri tällaisena kansanrunoilijana, kuin Emerson oli kuvannut.
Yritys vaati tietysti lähes rajatonta optimismia, etenkin kun ottaa huomioon, että Whitman oli julkaissut aikaisemmin vain kourallisen runoja.
”Oikeastaan nämä ovat kaikkien aikakausien ja ihmisten
ajatuksia, niiden alkuperä ei ole minussa,
elleivät ne ole teidän ajatuksianne yhtä paljon kuin minun,
ne ovat yhdentekeviä tai melkein yhdentekeviä,
elleivät ne ole yhtä läheisiä tai yhtä etäisiä meille kaikille
ne ovat arvottomia.”
(Suom. Arvo Turtiainen)
Kokoelman ensimmäinen laitos painettiin skottilaisessa kirjapainossa New Yorkissa 4.7.1855. Whitman maksoi ensimmäisen 800 kappaleen painoksen itse. Ammattipainajana hän jopa hoiti suuren osan ensimmäisen painoksen ladonnasta.
95-sivuisessa kirjassa ei ollut lainkaan tekijän nimeä, vaan Samuel Hollyerin kuuluisa kuva runoilijasta työvaatteissaan. Kirjaa myytiin niukasti, mutta Whitman ei lannistunut.
Emerson ihastui Leaves of Grass -kokoelmaan heti.
Hän kirjoitti Whitmanille kirjeen, jossa kutsui kirjan ilmestymistä pitkään odotetuksi amerikkalaisen runouden esiintuloksi. Emerson sanoi tällaisen runouden itsenäistävän omalla osuudellaan kansakunnan runoutta eurooppalaisilta vaikutuksilta.
Emersonin myönteinen suhtautuminen ensimmäisen laitokseen innoitti Whitmanin tuottamaan vuonna 1856 suuresti laajennetun toisen laitoksen, jossa oli 384 sivua ja joka maksoi dollarin. Tämäkin laitos meni huonosti kaupaksi.
Toisessa editiossa oli esipuheena Emersonin kirjoittama kiittävä kirje. Tämä myöhemmin pahastui kirjeensä luvattomasta julkaisemisesta.
Laatua vai määrää?
Ammattikirjailijalle 30-60 julkaistua kirjaa on kunniakas kirjallinen tuotanto ja elämäntyö. Mutta entäpä jos yksikään kirjoista ei elä yhtä kirjasyksyä pitempään?
Olisiko kirjailijan kannalta jälkikäteen parempi, että hän keskittäisi vuosikymmenien voimavaransa 1-5 teokseen, joista jokin pääsisi klassikoiden joukkoon?
Walt Whitman teki oman elämäntyönsä työstämällä yhtä ainoaa teosta pitkään ja pääsi kirjallisuushistoriaan. Sattumaltako? Palaan tähän tuonnempana.
Jos kirjailijat pääsääntöisesti tekisivät teoksensa kuten Whitman, elämän mittaiset teokset olisivat sisällöltään paljon enemmän kuin pääteoksia tusinatuotteiden ja välitöiden joukossa.
Pitäisikö tähän suuntaan ja asenteeseen ohjata aloittelevia kirjailijoita esimerkiksi meillä Suomessa? Jos nykykirjailijat niin USA:ssa kuin Suomessa tekisivät whitmanit, koko kirjallisuuskulttuuri muuttuisi ja -instituutio menisi uusiksi.
Lukijat menettäisivät paljon vaihtoehtoja kirjakaupassa. Kustantajat eivät tykkäisi odotella lupaavan kirjailijan tuotosta vuosikymmeniä. Kriitikoiden työ loppuisi todennäköisesti kokonaan tai muuttuisi yhdentekeväksi.
Jos kirjailijat kirjoittaisivat ainoastaan elämänsä mittaisia teoksia (kuten Walt Whitman), lukijat menettäisivät vaihtoehtoja kirjakaupassa.
Kirjailijan pitäisi tietysti välittää kustantajaa enemmän lukijoista, jotka haluavat laatua, eivät määrää.
Entä mitä kirjailija söisi odotellessaan suuren hengentuotteensa syntymää? Tuiki tärkeitä apurahoja ei tulisi ilman ”välitöitä”; jotain olisi kuitenkin julkaistava. Kirjallisuushistorian sijaan kirjailijan suurempi huolenaihe on siis arkinen toimeentulo.
Kirjailijuudesta on tullut ammatti, joka pakottaa taiteilijan tietynlaiseen tuotteliaisuuteen. Eli jotain muuta työtä olisi tehtävä.
Walt Whitmanin tilanne ei poikennut tavallisen kirjailijan taipaleesta. Maatilan kasvatti työskenteli aikuisena kirjanpainajana, opettajana, lehtimiehenä ja poliittisten puheiden kirjoittajana.
Vuonna 1841 Whitman muutti itärannikolta New Orleansiin, jossa asui lähes 20 vuotta. Vasta asuessaan New Orleansissa hän löysi itsestään kaunokirjailijan. Whitman julkaisi aluksi muutamia novelleja sekä romaanin Franklin Evans New Yorkissa 1842.
Whitmanin pääteoksen Leaves of Grass ensimmäinen laitos ei saanut osakseen lukevan yleisön taholta juuri minkäänlaisia reaktioita, ja myös kriitikot jättivät sen vaille huomiota. Vuonna 1856 julkaistu toinen laitos myi sekin huonosti.
Whitmanin elämän mittaisen teoksen tarina näytti saavan tylyn lopun heti alkuunsa. USA:n verinen sisällissota 1860-luvulla kuitenkin muutti kaiken.
Abraham Lincoln and generals in Antietam Battlefield in September 1862.
Runoilija edellä aikaansa
Kirjallisuushistorian mukaan Leaves of Grass oli sekä sisällöltään että tyyliltään edellä aikaansa. Julkaisusta seurannut vastalauseiden myrsky ei ole oikeastaan vieläkään loppunut. Mutta millaiseen historialliseen ja kulttuuriseen aikaan Whitman kokoelmansa julkaisi?
1850-1890-luvuilla USA koki historiansa suurimmat mullistukset sisällissotineen ja kaupungistumisineen. Leaves of Grass -otsikko (suom. ruohonkorsia tai -lehtiä) viittaa idealistiseen visioon maaseudun lintukodosta, jossa asiat ovat paremmin kuin kaupungissa:
”Tämä on ruohoa, joka kasvaa kaikkialla missä on maata
ja vettä,
yhteistä ilmaa joka huuhtelee maapalloa.”
(Suom. Arvo Turtiainen)
1850-luvun USA:ssa ihmiset eivät olleet valmiit lukemaan modernia runoa, jossa kertoja sinkoili epäsovinnaisuuksia riimittomällä tyylillä. Leaves of Grass sai kokea ympäristön vihamielistä vastarintaa ja löysi kaikenkarvaisia vastustajia koko Whitmanin elinajan.
Esimerkiksi runoilija John Greenleaf Whittierin sanotaan polttaneen Whitmanin runokirjan luettuaan sen. Kirjailija ja poliitikko Thomas Wentworth Higginson kirjoitti:
”Ei ole häpeäksi Walt Whitmanille, että hän kirjoitti Leaves of Grass –kirjan – vaan se, että hän ei polttanut sitä jälkeenpäin.”
Nimekäs kriitikko Rufus Wilmot Griswold sanoi Whitmanin syyllistyneen ”niin hirvittävään syntiin, ettei sitä ole mainittu kristittyjen keskuudessa”.
Griswoldin puheenvuoro oli yksi varhaisimmista julkisista syytöksistä koskien väitettä Whitmanin homoseksuaalisuudesta. Griswoldin hurja julkinen vastustus melkein keskeytti toinen laitoksen julkaisemisen.
Myönteisiäkin palautteita sateli, varsinkin New Yorkin sanomalehdissä. Tosin osa ensimmäisen laitoksen myönteisistä kritiikeistä olivat Whitmanin itsensä kirjoittamia!
Englantilainen kriitikko William Michael Rossetti luokitteli Leaves of Grass -teoksen William Shakespearen ja Dante Alighierin klassikoiden veroiseksi. Amerikkalainen journalisti ja poliitikko George Ripley uskoi kokoelman ”eristettyjen osien säteilevän elinvoimaa ja viehättävää kauneutta”, vaikka runoista löytyi paljon holtitonta ja siveetöntä kieltä.
Tärkein myönteinen palaute tuli kuitenkin Ralph Waldo Emersonilta, joka piti Whitmanin tavasta kiinnittää lukijan huomio transsendenttisuuden suuntaan. Myöhemmin vuonna 1860, Emerson tosin kehotti Whitmania lieventämään seksuaalista kuvakieltään.
Kirjallisuussosiologisesti katsottuna Whitmanin teos osui hyvin erikoiseen aikaan Amerikan historiassa.
Runoilijan syntymävuonna 1819 USA:n perustuslaki ja demokraattiset ajatukset, joilla maa perustettiin, olivat ainoastaan sukupolven ikäisiä. Vaikka uudella mantereella oli näennäisen rajattomasti tilaa, resursseja ja mahdollisuuksia, USA oli maa vailla kulttuurisia juuria.
Tämän vuoksi amerikkalaisia avoimesti halveksittiin ja pilkattiin Euroopassa, varsinkin vanhassa emomaassa Englannissa. Vuonna 1820 englantilainen kirjailija Sydney Smith kysyi pilkallisesti: ”Missä päin maailmaa luetaan amerikkalaisia kirjoja?”
1800-luvun alkupuoliskosta tuli kuitenkin yksi tärkeimmistä amerikkalaisen kirjallisuuden aikakausista. 1850-luvulle tultaessa USA saattoi ylpeillä maailman suurimmasta ja pisimmälle kehitetystä julkaisutoiminnasta, joka oli tuottanut maailmallakin arvostettuja kirjailijoita kuten Poe, Hawthorne, Melville, Stowe, Fuller, Thoreau ja Emerson.
Amerikkalaisen kirjallisuuden ja kustannusalan hämmästyttävä kasvu johtui paitsi kirjailijoiden ja kustantajien tietoisista ponnisteluista luoda Amerikkaan omaleimaista kirjallista kulttuuria, myös siitä, että USA:ssa tuolloin tehdyt kirjallisen teknologian innovaatiot mahdollistivat aiempaa nykyaikaisemmat julkaisukäytännöt.
Tästä seuraten kirjoja tuotettiin amerikkalaislukijoille ennen näkemättömiä määriä. Tällaiselle kirjalliselle kentälle 37-vuotias Whitman julkaisi rohkean runokokoelmansa Leaves of Grass vaatimattoman painoksen vuonna 1855.
Massatuotannon maassa kilpailu lukijoiden huomiosta oli kovaa taistelua. Kirjailijat vauhdittivat kirjojensa myyntiä muun muassa kiertämällä laajaa maata ristiin rastiin luennoimassa kirjoistaan matineatilaisuuksissa.
Whitman sanoi suunnitelleensa kirjan riittävän pieneksi taskuun. ”Se auttaisi ihmisiä ottamaan minut mukaansa ja lukemaan minua kodin ulkopuolella”, hän selitti tuttavilleen.
Työskenneltyään 1800-luvun alkupuoliskolla kirjoittajana, toimittajana, lehtimiehenä ja kustantajana Walt Whitman uskoi voivansa tuoda runouteen tavallisten ihmisten ääniä. Lisäksi hän oletti voivansa ottaa itselleen sellaisen kertojan roolin, joka olisi yksi heistä eli tavallinen amerikkalainen.
Whitmanille oma kirjallinen persoona olikin hyvin tärkeä asia, jota hän vaali ja muokkasi koko uransa ajan. 1850-luvulla valokuvataide oli vielä suhteellisen uusi asia, ja Whitman käytti itsestään eri aikoina otettuja kuvia Leaves of Grass –kokoelman eri editioissa.
Whitman julkaisi uudet versiot runokokoelmastaan vuosina 1860, 1867, 1871-1872, 1876, 1881, 1888-1889, ja 1891-1892.
Sisällissodan aikana Whitman oli paljon rintamalla, työskennellen muun muassa hoitajana sotasairaalassa.
Sodan jälkeen Whitman palveli asiantuntijana sisäministeriössä. Kun sisäministeri James Harlan tajusi, että Whitman oli skandaalinkäryisen ja siveettömän Leaves of Grass -runokokoelman kirjoittaja, tämä sai heti potkut!
Vuonna 1882 USA:n kirjallisuushistoriaan syntyi värikäs anekdootti Whitmanin vuoksi. Bostonin piirisyyttäjä Oliver Stevens kirjoitti 1. maaliskuuta 1882 Whitmanin kustantajalle James R. Osgoodille, että Leaves of Grass oli ”säädytöntä kirjallisuutta” ja sen vuoksi kustantajan tulisi sensuroida teosta kovalla kädellä.
Kuultuaan tästä Whitman kielsi sensuurin jyrkästi. Osgood palautti teoksen painolevyt Whitmanille, ja runoilija etsi uuden julkaisijan. Rees Welsh & Company julkaisi uuden laitoksen 1882.
Uuden laitoksen myynti kiellettiin Bostonissa, mikä johti suureen skandaaliin ja tuotti paljon julkisuutta kielletylle kirjalle. Uuden laitoksen viisi tuhannen kappaleen painosta myytiin kaikki loppuun, ensimmäinen painos yhdessä päivässä.
Dynaamiset ajatukset
Leaves of Grass -kokoelman ydinajatukset eivät olleet staattisia, vaan muuttuivat useasti vuosikymmenien aikana. Kokoelmasta on määritelty kolme suurta temaattista ilmiötä, sijoittuen kausille 1855-1859, 1859-1865 ja 1866-1891.
Ensimmäisellä kaudella 1855-1859 runoilija ilmentää vallitsevaa rakkauttaan vapauteen ja luontoon. Toisella jaksolla 1859-1865 runoilija vaipuu melankoliseen synkkyyteen, käsitellen rakkauden ja kuoleman kysymyksiä. Melankoliassa sisällissodalla on tärkeä osansa.
Vuodesta 1866 kuolemaansa asti Whitman muutti toisella jaksollaan esittämiään ideoita uusiksi. Kuoleman teemat kehittyivät kuolemattomuuden pohdiskeluksi.
Vuoden 1867 laitokseen Whitman jäsensi sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden teemoja kannustaen lukijoitaan sisällissodan jälkeiseen jälleenrakennukseen. Runoilija oli nähnyt sisällissodan uhrien kärsimykset itse ja pyrki ohjaamaan kansakuntaa takaisin kohti sen menneitä ihanteita.
Vuoden 1872 laitoksessa sisällissotarunojen määrä kasvoi, mikä viittaa siihen, että kauhea sota oli muodostunut olennaiseksi osaksi amerikkalaista kansanluonnetta.
Kuriositeettina mainittakoon, että Whitmanista tuli vanhuudessaan yllättävän konservatiivinen. Materialistinen näkemys maailmasta muuttui huomattavasti henkisemmäksi.
Myös hengellinen ulottuvuus aukesi runoilijalle vanhemmiten. Kuolinvuoteellaan Whitman uskoi, ettei elämällä ollut merkitystä ilman yhteyttä Jumalan suunnitelmaan.
Vanha Whitman piti valitettavana, ettei lähtenyt aikoinaan kiertämään maata runomatineakiertueille, kuten siihen aikana oli tapana. Hän oli näin menettänyt mahdollisuuksiaan tavata niitä ihmisiä, joiden äänellä oli puhunut. Myös lukijat olisivat halunneet tavata hänet edes kerran elämässään.
”Kuka lukeneekin tätä nyt
ehkä joku joka tietää jonkun menneen elämäni
väärinteoista,
ehkä joku tuntematon, joka on salassa rakastanut minua,
ehkä joku joka suhtautuu nauraen kaikkiin valtaviin
kerskailuihini ja itsekeskeisyyteeni,
ehkä joku jolle olen arvoitus.
Ikään kuin en olisi arvoitus itselleni!”
(suom. Arvo Turtiainen)
Epämääräinen kirjallisuushistoria
Walt Whitmanin paikka Amerikan kirjallisuushistoriassa on epämääräinen. Aseman edellytykset vaikuttavat yhtä arvoituksellisilta kuin ne ajatukset, joiden pohjalta USA aikoinaan perustettiin.
Monet amerikkalaiset nykyrunoilijat ovat ottaneet Whitmaniin kantaa voimakkaasti joko asettumalla hänen vanaveteensä tai reagoimalla kiivaasti häntä vastaan.
”Punnitsessani hiljaisuudessa runojani,
syventyneenä, keskittyen, pitkään epäröiden,
kohosi eteeni epäluuloisen näköinen hahmo,
hirvittävä kauneudessa, vanhuudessa ja voimassa,
muinaisten maiden runoilijoiden henki;
suunnaten minuun ikään kuin liekin katseestaan;
se osoitti sormellaan kuolemattomien laulujen paljoutta
ja kysyi uhkaavalla äänellä, Mitä laulat?
Etkö tiedä, että kuolemattomilla runoilijoilla on vain yksi
laulun aihe,
laulu sodasta, taisteluiden sattumasta ja onnesta,
runoelma täydellisistä sotilaista?”
(suom. Arvo Turtiainen)
Myös Whitmanin runouden esteettinen arvo on edelleen kiistanalainen aihe. Yhteen ainoaan kirjaan perustuva runotuotanto on ohut ja pieni, vaikka sitä olisi muokattu pitkään.
Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi amerikkalaisen modernin runouden toinen klassikko Emily Dickinson (1830-1866) ei eläessään julkaissut kuin muutamia runoja. Hän kirjoitti silti pöytälaatikkoon toistatuhatta runoa, joita on julkaistu useissa kokoelmissa postuumisti.
If I read a book and it makes my whole body so cold no fire can ever warm me, I know that is poetry. – EMILY DICKINSON
Leaves of Grass -teoksen editioita voi verrata Rembrandtin elinaikanaan maalaamiin kymmeniin omakuviin. Molemmat sarjat paljastavat ja havainnollistavat taiteilijan ja hänen taidekäsityksensä kehittymistä.
Whitmanin runojen lopullinen järjestely viittaa syntymään, nuoruuteen, kypsyyteen ja kuoleman lähestymiseen eli elämän aikajärjestykseen. Leaves of Grass -kokoelmaan on tallentunut kirjailijan kehityksen lisäksi jotain Amerikan historian kaikkein myrskyisimmistä vuosikymmenistä.
Walt Whitmanin aikoina saattoivat muutkin kirjailijat tehdä kirjojaan samanlaisella tekniikalla, eli uusien laitosten myötä kirjat muuttuivat kattavammiksi. Ylipäätään kirjallisuuskäsitys oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Jos Whitman olisi hakenut apurahoja elämänsä mittaisen teoksen uusia versioita varten, hän tuskin olisi niitä saanut.
Kohti kuolinvuodetta
Joulukuussa 1891 Walt Whitman kirjoitti ystävälleen:
”L. G. on vihdoin valmis – olen viettänyt 33 vuotta muokaten sitä, kuvaten elämäni tunnelmia, kaikki osat maata, rauhaa ja sotaa, nuoria ja vanhoja – ihme minulle, että olen tehnyt sen, saavuttanut niin olennaisesti, koska se on, vaikka näen tarpeeksi hyvin lukuisia puutteita ja virheitä.”
Vuonna 1892 julkaistua yhdeksättä editiota kutsutaan kuolinvuode-editioksi. Leaves of Grass oli kasvanut pienestä kahdentoista runon kirjasta lähes 400 runon mojovaksi teokseksi. Viimeisessä laitoksessa oli kuvia vanhasta Whitmanista täydessä parrassa ja takissa.
Jos Whitman näkisi pilven reunalta, miten hänen elämän mittaista teostaan ovat amerikkalaiset jälkipolvet kohdelleet reilun sadan vuoden aikana, hän saattaisi huudahtaa kiukusta.
Leaves of Grass -kokoelman asema amerikkalaisen runouden merkkiteoksena on merkinnyt sitä, että ajan myötä eri ryhmät ja liikkeet ovat käyttäneet sitä (ja Whitmanin runoilijantyötä yleensä) edistääkseen omia poliittisia ja sosiaalisia tarkoituksia.
1900-luvun alussa suosittu Little Blue Book Series -sarja toi Whitman rohkean teoksen laajemman yleisön eteen kuin koskaan ennen. Sarja kuitenkin tuki selvästi sekä sosialistisia että progressiivisia näkökulmia, ja runoilijasta leivottiin laajan kansan silmissä työväenluokan kirjailijaa, mitä hän ei kuitenkaan ollut.
Whitmanhan oli kirjailija, joka koetti ilmiselvästi puhua kaikkien ihmisten puolesta, ei pelkästään työläisten.
Little Blue Book Series
Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain hallitus jakoi ilmaiseksi Whitman runoutta massajakeluna sotilailleen. Hallitus uskoi, että hänen kuvauksensa amerikkalaisesta tiestä herättäisi sotilaat uskomaan tehtäväkseen suojella amerikkalaisuutta.
Whitmanin runoja on käytetty myös rotujen tasa-arvon nimissä, sekä laajasti populaarikulttuurissa. Viimeksi mainittu on jatkunut jopa 2000-luvulla.
Kirjailijaa yritettiin tempaista mukaan muiden keskinäisiin kiistoihin jo elinaikanaan. Whitmanin vastaus oli yleensä torjuva:
”Tappelevat uskonnot ja riitelevät koulukunnat saavat
väistyä sivummalle, en unohda niitä mutta jätän ne omaan
arvoonsa,
minusta on hyvään ja pahaan, aion kaiken uhallakin puhua suoraan
hillitsemättä luontoani, koko olemukseni voimalla.”
(suom. Markus Jääskeläinen)
U.S. Senate debating legislation in the late 1800s. Hand-colored woodcut of a 19th-century illustration
Seuraava Whitmanin hengessä tekemäni runo tiivistäköön tämän kirjoituksen lopputulemaksi sen maailman, jossa elämän mittaisia teoksia ei tarvittaisi:
METSÄ ILMAN PUITA
Kirjallisuus,
tuo metsä täynnä monenlaisia kasveja.
Osa kasveista pieniä aluskasveja,
yllään hienot ja suuret puut,
jotka tekevät metsästä metsän.
Ei taida kuitenkaan olla metsän puita
ilman aluskasveja
eikä klassikoitakaan
ilman tuhansia pikkukirjoja
joita kukaan koululainen ei lue
opettajan määräyksestä kotona
tai tutkijat noteeraa matrikkeleihinsa.
Aluskasveillakin on arvonsa itsessään
muuallakin kuin biologiassa:
välitöinä, apurahan tuojina
hengen pitiminä
henkilökohtaisen yllätyksen lähteinä
kaikenkarvaisina lukumahdollisuuksina
näytteinä siitä, että
elämä lähtee pohjalta ylös
kun kuoleman suunta on alas.
Elämää se on pienikin elämä
ja kirja se on
pienikin kirja.
– J. O. HILTUNEN 27.3.2016
– – – – – – – – –
Kirjoituksen lyhennelmä on julkaistu pääkirjoituksena Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä Kiiltomato.net huhtikuussa 2016.
