Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle

Avainsanat

author interview, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, high fantasy, Katri Alatalo, spekulatiivinen fiktio, Virke

Katri Alatalo.

Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja Katri Alatalo (s. 1985) julkaisi keväällä 2019 kuudennen romaaninsa Ikuisesti, siskoni (Gummerus). Seuraavassa on kirjailijahaastattelu, jonka tein seuraavana syksynä.

Katri opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopistossa, eli samassa paikassa, jossa hän on aikoinaan opiskellut äidinkielen opettajaksi.

Alatalon teokset ovat tyylilajiltaan ns. korkeafantasiaa (high fantasy), joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ikuisesti, siskoni edustaa myös tätä genreä.

Katri on kirjoittanut myös enemmän kauhuun, scifiin tai maagiseen realismiin luokiteltavia tekstejä.

– Nautin siitä, jos onnistun hieman vaihtelemaan tyyliä ja tekstin ääntä erilaisissa tarinoissa: joskus suoraviivaisempaa seikkailua, joskus runollisempaa kielellä leikittelyä, joskus synkintä mahdollista kauhutunnelmaa ja joskus jopa huumoria! Kyllästyn helposti, joten vaihtelu on tärkeää.

Ikuisesti, siskoni on luokiteltavissa kelttifantasiaksi.

IKUISESTI, SISKONI ei liity millään tavoin Katrin muihin teoksiin.

Kirjailijan ensimmäiset kolme kirjaa muodostivat Mustien ruusujen maa -trilogian. Tämän jälkeen Katri julkaisi vielä novellikokoelman Älä riko pintaa, joka sijoittuu trilogian kanssa samaan fantasiamaailmaan.

Seuraava romaani Käärmeiden kaupunki sijoittuu aavikkomaailmaan, ja Ikuisesti, siskoni taas on luokiteltavissa kelttifantasiaksi. Teoksessa on vaikutteita Skotlannin historiasta ja maisemista.

– Kun saa teoksen valmiiksi, tekee monesti mieli kirjoittaa seuraavaksi jotain ihan muuta. Siitä kumpua tarve sijoittaa tarinoita jopa erilaisiin fantasiamaailmoihin. Toisaalta teksteissä on paljon yhteisiäkin asioita, esimerkiksi teemoissa.

– Joskus tuntuu, että kirjailijana yrittää aina vain pohtia vastauksia samoihin kysymyksiin eri sanoilla. Esimerkiksi kasvuun ja perhesuhteisiin liittyviä teemoja on toistunut minulla usein.

Katri haaveili kaunokirjailijan urasta jo seitsemänvuotiaana. Koulussa hänellä oli aina tosi kannustavia äikän opettajia, oikeastaan jokaisella kouluasteella.

– Lukioikäisenä ja parikymppisenä suorastaan häpeilin ja salailin kirjoitusharrastustani. Se tuntui nololta ja järjettömältä, enkä pitkään aikaan kehdannut sanoa ääneen edes silloiselle poikaystävälle, että haaveilin kirjan julkaisemisesta.

Katri on itse kirjafani eikä fanita varsinaisesti kirjailijoita. Useimmiten hän lukee kirjat vain kerran.

– Yritän tietoisesti välttää, ettei tulisi liian vahvasti vaikutteita yhdeltä suunnalta. Minulle tärkeitä ovat olleet kuitenkin ainakin Ursula K. Le Guinin, Robin Hobbin ja Patricia A. McKillipin fantasiakirjat, myös kielellisesti ja tyylillisesti.

Kotimaisista tekijöistä Katriin ovat vaikuttaneet muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Ilkka Auer ja Helena Waris.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

IKUISESTI, SISKONI oli Katrille kaikkein raskaimman prosessin takana.

– Halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta ja panostaa kieleen niin paljon kuin ikinä osaisin. Se vaatikin paljon hiomista. Yritin myös päästä syvälle teemoihin kuolemattomuudesta, syyllisyydestä ja yksinäisyydestä.

– Kävi niin, että samalla kun laitoin päähenkilöni koville ja laitoin hänet kokemaan suuria tunteita laidasta laitaan, jouduin itsekin aika syviin vesiin! Taakkaa lisäsi se, että romaani vaati monta muokkaus- ja uudelleenkirjoituskierrosta.

Katri kirjoitti vuonna 2014 artikkelin ”Onko fantasialla tulevaisuutta?”, joka julkaistiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemassa Kummallisen kirjoittajat -oppaassa. Hän tallensi tekstiin silloiset ajatukset fantasiagenrestä ja ehkä omasta urastaankin.

– Siihen juttuun voi olla hauska palata vuosien päästä ja katsoa, ovat teesit edelleen voimassa.

Katri on kirjailija, joka opettaa sivutyökseen. Hän opiskeli aikoinaan Jyväskylän yliopistossa suomen kielen opinnot opettajalinjalla. Hän on koukussa kirjoittamiseen, koska se on niin tehokas tapa päästä flow-tilaan ja hetkeksi täysin irti omasta mielestä, huolista jne.

– Kun kirjoittaa, pystyy todella unohtamaan itsensä hetkeksi! Muuten tulisin aika kiukkuiseksi.

Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10-20 liuskaa viikossa.

KIRJOITUSPROSESSIT OVAT VAIHDELLEET eri teosten kohdalla.

– Kirjailijana olen suunnittelija: tykkään suunnitella ensin ja kirjoittaa sitten. Yritän oppia koko ajan lisää. On tosi tärkeää että kirjoitusprosessi on joustava ja että työkalupakissa on erilaisia keinoja testata eri tekstien kanssa.

Usein jonkinlainen alkukuva saa kirjoitusprosessin käyntiin ja lentoon. Ikuisesti, siskoni -romaanin kirjoittaminen käynnistyi, kun Katri näki mielessään yhtäkkisen kuvan punatukkaisesta naisesta lumimyrskyssä, selässään kaksi miekkaa ristikkäin.

– Pyörittelen helposti alkukuvaa mielessäni jopa pari vuonna, ideoin ja teen taustatyötä. Suunnitelmavaiheessa suunnittelen draaman kaarta. Jaan tarinan ensin kolmeen näytökseen, ja sitten saatan kirjoittaa synopsiksen tai tehdä lukulistan.

Kun prosessi lähtee liikkeelle, Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10–20 liuskaa viikossa aamupäivisin. Iltapäivisin hän suunnittelee ja luonnostelee seuraavan päivän tekstiä.

– Minulla lukee aina kalenterissa kirjoitusajat ja mitä lukua tai kohtausta kirjoitan sinä päivänä. Merkkaan ne siis kalenteriin ihan kuin mitkä tahansa työtehtävät. On ihanaa nähdä, kun tekstiä alkaa syntyä.

Ikuisesti, siskoni -teoksen editointi kesti puolitoista vuotta.

– Kirjoitin kässäriin melkein 50 % uutta tekstiä, tiivistin paljon, vaihdoin aikamuotoa, säädin kaikkea mahdollista. Lopuksi oikoluku ja taiton tarkistus, jolloin päästin pilkunviilaaja-persoonani esiin – ja nautin siitä tosi paljon!

Katrista tuntuu, että liikaa lukuenergiaa kuluu siihen omien tekstien muokkausvaiheeseen ja siihen, kun lukee muiden käsikirjoituksia tai opiskelijoiden tekstejä.

– Äänikirjat ovat onneksi tuoneet ikään kuin lisää lukuaikaa. Silloin kun ei jaksa enää lukea-lukea, voi kuunnella kuitenkin vielä. Tänä vuonna yritän suorittaa Helmetin haastetta. Saa nähdä onnistuuko. Ainakin vielä olen jäljessä tavoitteesta.

Kirjan julkaisussa täytyy kaikkien tähtien olla kohdallaan.

KATRILLE SPEFI ja fantasia antavat ainakin teoriassa mahdollisuudet mihin vain. Aina on jotakin uutta, mitä voisi keksiä, sekä uusia ”entä jos”-kysymyksiä, joita pohtia.

– Voisin kirjoittaa realistisiakin tarinoita, jos löytäisin niihin sopivia ideoita. On outoa, että jos yritän kirjoittaa perhesuhteista tai muusta arkisesta, sinne aina hiipii mukaan jokin kummitusjuttu tai vastaava. Spefi-elementti antaa tarinaan jonkinlaisen lisätason, ylimääräisen ulottuvuuden, josta tykkään.

Katri haaveilee nuortenromaanisarjan kirjoittamisesta, mutta saapa nähdä, tuleeko sellaista jonain päivänä.

– Jo romaanin kasassa pitäminen on haasteellista, saati sitten laajan sarjan! Tällä hetkellä haluan kirjoittaa nykyaikaan sijoittuvaa, urbaania tarinaa, jossa on mukana vähän kepeyttä ja seikkailullisuutta. Se voisi olla vastapainoa Ikuisesti, siskoni -romaanille.

Katri on ollut hyvin tyytyväinen yhteistyöhönsä Gummeruksen kanssa. Kirjailijana hän on oppinut, että jokainen teksti alkaa aina nollasta ja sekä teoksen valmistuminen että sen julkaisu ovat aina epävarmoja.

– Tuntuu, että kirjan julkaisussa täytyy olla kaikki tähdet kohdallaan: juuri oikea hetki, oikea kässäri ja oikea kustantamo. Kaikkein tärkeintä on, että teos löytää tiensä oikeiden lukijoiden käsiin.

Ikuisesti, siskoni on onnistunut koskettamaan lukijoita.

– Siinä vaiheessa kun joku paljon lukeva ihminen kertoo, että tarina onnistui vaikkapa menemään ihon alle, se tuntuu kirjailijana ihan huikealta. Erityisesti lämmittää, kun on tullut positiivisia kommentteja kirjan kielestä ja henkilöistä.

Haastattelu on julkaistu lyhennettynä Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.

Katja Kärki kirjoitti koskettavasti Pohjois-Karjalan lestadiolaisista

Avainsanat

author interview, book review, Katja Kärki, lestadiolaisuus, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, Virke

Katja Kärki. – Kuva: Mirva Vainio.

ÄIDINKIELEN OPETTAJA Katja Kärki (s. 1985) ponnahti laajan kansan tietoisuuteen vuoden 2019 alkupuolella ilmestyneellä, osin tosipohjaisella Jumalan huone -romaanillaan (Bazar).

Kärjen kuvaama lestadiolaisyhteisö asuu Lieksassa. Martikaisen suvun matriarkka Aili on nähnyt nuorena sota-ajan. Sisarentytär Maria on syntynyt 1960-luvulla ja seuraavaan sukupolveen kuuluva Elsa 1980-luvulla. Romaanikertoja seuraa nuoren naisen, Elsan, kehittymistä pois lestadiolaisesta yhteisöstä.

Ruusunpunaiset onnen haaveet romuttuvat lestadiolaisen yhteisön rankkojen sääntöjen vuoksi. Naispäähenkilöiden ristiriitaiset miesjutut nousevat kerronnan keskiöön tämän tästä. Rakkaus on vaikeaa, ahdistuneessa mielentilassa jopa mahdotonta. Onnen kaipuu kuivuu kokoon vanhemmiten ja muuttuu kohtaloon alistumiseksi.

Tiukka uskonnollinen yhteisö korostuu eniten kiltin ja nöyrän Marian kohdalla. Hän rakastuu kielletyllä tavalla, ja irtaantuminen yhteisön otteesta vie pitkän ajan. Kirjailija tekee Mariasta suomen kielen opettajan, joka kiinnostuu myös teologiasta. Jumaluusopinnot vieraannuttavat häntä entisestään vanhasta yhteisöstä.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka.

ELSAN MURROSIÄN kapina lestadiolaisperhettä ja -sukua kohtaan on avoin ja voimakas. Hän löytää sielunkumppanin Veerasta, toisesta lestadiolaisperheen kasvatista. Raivoisa irtiotto vie Elsan ja Veeran Jyväskylään, jossa sekalaiset bileet, päihteet ja irtosuhteet korvaavat seurakuntayhteyden.

Vaikka nuoren kirjailijan kirjoitusote on erittäin tyylikäs ja kieli toimivaa, uskonnollisen todellisuuden kuvaus painottuu liian kielteiseksi. Lestadiolaissaarnaajat leimautuvat romaanihenkilöiden silmissä tekopyhiksi valehtelijoiksi, joiden elämä ei täytä sanojen mittaa.

Poikkeuksen tekee komea maallikkosaarnaaja Hannu, Marian mielitietty ja ukkomies, josta tämä haaveilee salaisesti vuosia.

Ailin elämään mahtuu monta mysteeriä, jotka selviävät Marialle ja Elsalle vasta vuosikymmenien jälkeen. Marian äiti löytyy järven rannalta surmattuna. Sitten hänelle paljastetaan, ettei Mauri olekaan hänen isänsä.

Miten äiti sitten kuoli? Entä kuka on Marian oikea isä? Aili tietää kaiken – mutta vaikenee kuin muuri.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka. Kun Mauri menee saunaan perheensä kanssa, hän heittää löylyä kuin viimeistä päivää. Se on perheelle helvetin esikartano, josta ei pääse pois.

Saunassa Mauri myös pahoinpiteli aikoinaan Vienoa, Marian oikeaa äitiä, jopa lasten nähden.

Jumalan huone on oikeastaan Elsan kehitystarina, jonka lomaan on nivottu lyhyitä katkelmia Maria-tädin ja Aili-mummun henkilöhistorioista. Elsa kaipaa vimmatusti vapauteen lestadiolaisyhteisön ikeistä. Raju vastareaktio kaduttaa jälkikäteen:

”Tekee mieli mennä kotiin, mutta mitä minä siellä tekisin, kun tyhjät seinät vain kaatuisivat päälle ja tukehtuisin, itkisin omaa yksinäisyyttäni. En jaksa kenenkään iloa. En jaksa katsella tanssivia ja ilakoivia ihmisiä, jotka ovat kauniita ja vääristyneitä. En jaksa Veeraa enkä sen sössötyksiä.” (s. 297)

Kuka osaisi käsitellä onnistunutta lestadiolaisuutta?

MILJÖÖNKUVAUS ON Jumalan huoneen parasta ainesta. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa. Onko luonto se Jumalan todellinen huone, jonka kautta kirjailija haluaa avata lukijalle ihmisluontoa ja sielun kaipuuta vapaaksi sääntöjen ahdistamasta uskonnollisuudesta?

Kärjen esiintuomat ihmiskohtalot ovat tietyssä mielessä koskettavampia kuin Pauliina Rauhalan lestadiolaisuutta käsittelevissä bestsellereissä Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018).

Olen toivonut, että jokin lestadiolaisista piireistä nouseva kuvaus käsittelisi onnistunutta lestadiolaisuutta, sellaista jossa uskonnon keskeltä löytynyt onni säteilisi vastaan.

Onko sellainen pelkkä myytti ilman todellisuuspohjaa? Siitä ei uutisoida – eikä tehdä myyvää romaania.

 

KATJA KÄRKI on asunut nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Puolet suvusta on esikoislestadiolaisia, ja hän on pienenä ollut mukana seuroissa.

– Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Sukulaiset tosin ovat havainneet Ailissa samoja piirteitä kuin äidinäidissäni, vaikka mummo oli naimisissa ja kymmenen lapsen äiti. Myös jotkut fraasit ja repliikit voisivat olla sukulaisteni suusta, kirjailija toteaa Virkkeen haastattelussa.

Kirjoitusprosessin alkuvaiheessa Kärki luki muutamia sotaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka kertoivat kotirintaman naisista ja partisaanien tekemistä murhista Pielisjärvellä. Nämä teokset hätkähdyttivät ja järkyttävyydessään inspiroivat kirjoittamaan muutamia kohtauksia. Niistä kaikki eivät kuitenkaan ole päätyneet valmiiseen romaaniin.

Hyvässä kirjassa pitää olla jotain, mikä riipaisee sielua. Katja Kärki pitää monien suomalaisten naiskirjailijoiden romaaneista, jotka käsittelevät rankkoja aiheita, esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Anneli Kannon Lahtarit. Muita suosikkeja ovat Heidi Köngäksen Dora dora, Kirsi Alanivan Villa vietin linnut, virolaisen Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (jossa on mahtava lapsikertoja) ja Maja Lunden Mehiläisten historia.

Jumalan huonetta oli kuulemma sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Aihe syntyi helposti, kuin annettuna. Katja käytti kirjoittamiseen lähes kaiken vapaa-aikansa.

– Myös kirjan työstäminen valmiiksi kustannustoimittajan kanssa oli rankkaa mutta mahtavaa puuhaa.

Kirjailija naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

KIRJAILIJALLA EI OLLUT kovin kunnianhimoisia odotuksia romaanin suhteen. Jumalan huoneen saama suosio ja kehuvat kritiikit olivat täysiä yllätyksiä. Romaani huomioitiin muun muassa Helsingin Sanomissa ja Parnassossa, ja Katja Kärki sai kutsun esiintymään kirjamessuille.

Ajatus Jumalan huoneesta syntyi jo opiskeluaikoina. Kirjallisuuden aineopintoihin kuuluvalla luovan kirjoittamisen kurssilla Katja Kärki alkoi kirjoittaa ahdistuneen nuoren naisen näkökulmasta.

– Jossain vaiheessa ajatus oli, että kirjoitan lestadiolaisen pojan näkökulmasta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan. Lähtökohtana toimivat siis omat kokemukseni puoliksi lestadiolaisessa suvussa, vaikka läheskään mitään noin rankkaa en ole kokenut.

Jumalan huone sai alkunsa Oriveden opiston Proosapaja-kurssilla kesällä 2016. Kärki naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

– Lähetin Jumalan huoneen romaanikäsikirjoituksen saatekirjeen kera pdf-tiedostona kaikkiin aikuisten romaaneja julkaiseviin kustantamoihin.

Bazar vastasi viikon kuluttua, että se oli kiinnostunut julkaisemaan romaanin.

– Minulla kävi tuuri. Esikoiskirjailija on kustantamolle aina taloudellinen riski. Monet hyvät käsikirjoitukset jäävät julkaisematta ja sattumalla on osuutensa, kuka kustantamolla sattuu käsikirjoituksen lukemaan.

Katja Kärki on opiskellut äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä opettajaksi Jyväskylässä. Hän on tehnyt töitä pääasiassa S2-opettajana.  Seuraavan lukuvuoden hän työskentelee Rovaniemen aikuislukiossa. Hänellä ei ole tällä hetkellä vakituista työsuhdetta.

– Toisaalta se on stressaavaa, mutta toisaalta antaa tietynlaista vapautta.

Kärki on jo kirjoittamassa kahta uutta romaanikäsikirjoitusta. Hänellä on jo kustannussopimus seuraavaa romaania varten, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2021.

Porilainen lestadiolaisperhe. Kuva: Hanna Laasanen / Satakunnan Kansa

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit on julkaistu Ristin Voitossa ja Virkkeessä.

Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

author interview, esseet, Silvia Hosseini, Virke

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

• David Grossman: Hevonen meni baariin
• Hassan Blasim: Allah99
• Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.

 

Kirjoittamisen taustatyö nappaa huomion

Avainsanat

author interview, Katja Kaukonen, Pori, Virke

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio.

Katja Kaukonen (s. 1968) on tamperelainen äidinkielen opettaja, joka on ollut jo vuosia päätoiminen kirjailija. Katjan perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi poikaa ja tytär sekä koira.

Opettajaurallaan hän työskenteli äidinkielen opettajan sijaisena ja tuntiopettajana yläkouluissa Noormarkussa, Klassillisessa koulussa Tampereella, Hauholla, Porin Lyseossa ja Hakkarin koulussa Lempäälässä.

– Viimeksi mainitussa koulussa eräs kollega luki murrosikäisille tunnin alussa tai lopussa kirjaa ääneen. Se oli minusta hienoa: oivallinen rauhoittumishetki ja siirtymä sekä välittämistä.

Katja Kaukonen on julkaissut tähän mennessä neljä kaunokirjaa: novellikokoelman Vihkivedet (WSOY 2012) sekä romaanit Odelma (WSOY 2011), Kohina (WSOY 2014) ja Lumikadun kertoja (WSOY 2017).

Koen ja hahmotan maailman tarinoina.

KATJA asui lapsuus- ja nuoruusvuotensa Porissa ja Noormarkussa.

– Yliopisto-opinnot toivat minut Tampereelle, jossa olen asunut vuodesta 1988.

Kirjoittaminen on ollut Katjalle aina se luontevin ilmaisumuoto.

– Koen ja hahmotan maailman tarinoina. Kirjoittamalla ottaa osaa universaaliin tarinankerrontaan.

Katja alkoi haaveilla kirjailijan ammatista lukioiässä. Itsenäinen työ kiehtoi.

– Ajattelin, että kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot voisivat tukea haavettani. Opintojen myötä teksteihin ja kieleen oppi suhtautumaan analyyttisesti, mistä on ollut hyötyä kirjoittaessa.

Elämänkokemus ja eri kirjoituskilpailuissa menestyminen ovat olleet Katjan kirjoituskouluja.

– Etenin pienin askelin. Myös takapakkeja tuli. Sinnikkyys ja kärsivällisyys auttoivat. Jonkinlainen läpimurto oli Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009.

Mainittu kilpailu on itse asiassa ollut ponnahduslautana useille kirjailijoille.

Katja Kaukonen arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan tehneitä konkareita.

– URANI alkutaipaleista voin kertoa, että ensimmäinen julkinen tekstini, talviaiheinen riimiruno, julkaistiin Luoteis-Satakunta–lehdessä, kun olin alakoulussa. Sain runosta 10 markan palkkion!

Katja kirjoitti viimeksi ilmestynyttä romaaniaan Lumikadun kertoja viitisen vuotta.

– Prosessi täytti aika lailla koko elämän. Taustatöitä kertyi runsaasti. Tein muun muassa kaksi matkaa Puolaan.

Lumikadun kertojassa Katja halusi tarkastella toisen maailmansodan mielettömyyttä muuten kuin juutalaisvainojen kautta.

– Valitsin kuvauskohteeksi tavalliset, köyhät, marginaalissa elävät puolalaiset, joista ei ole juurikaan kerrottu. Loin romaaniini yhteisön, jossa asuu irtolaisia, romaniverisiä, hylättyjä ja laitapuolen kulkijoita, jotka pitävät huolta toisistaan ja kiinni toivosta.

KATJA KAUKONEN arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan ja tinkimättömästi tehneitä konkareita.

– Haen vahvistusta heidän tuotannostaan, päiväkirjoistaan, kirjeistään, ilmaisustaan, kokemuksistaan, ajatuksistaan ja elämästään. Tällaisia ovat muun muassa Eeva-Liisa Manner, Solveig von Schoultz, Aino Kallas, Helena Anhava, Eeva Kilpi, Tove Jansson, Bo Carpelan ja Göran Tunström.

Katja on työskennellyt reilut kaksi vuotta romaanikäsikirjoituksen parissa, jonka hän toivoo ilmestyvän kirjana keväällä 2020.

– Tiiviin taustatyörupeaman aikana en pysty keskittymään muuhun kuin taustatyökirjallisuuteen, johon kuuluu usein myös fiktiota. Silloin ravitsen itseäni visuaalisuudella: elokuvilla, dokumenteilla, kuvataiteella, valokuvilla, maisemilla ja unilla.

Toivon, että voitte keskittyä olennaiseen.

ERIKOISTERVEISET äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Toivon, että saatte kaikista uudistuksista huolimatta keskittyä olennaiseen. Toivottavasti teillä on työrauha ja koulullanne on varaa monipuolisiin kirjallisuushankintoihin ja mahdollisuuksia kirjastokäynteihin.

Katja suosittelee seuraavia teoksia luettavaksi:

1. Silene Lehdon runokokoelma Kuplapoika, kultapoika (WSOY 2019)
2. Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016)
3. Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani (Suom. Petri Stenman, Like 2015)

– – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

”Sain asua ihanassa hämmennyksessä”

Avainsanat

author interview, kirjailijahaastattelu, Minna Canth, Minna Maijala, Minna Rytisalo, Uno Cygnaeus, Virke

Minna Rytisalo. Kuva: Gummerus.

KUUSAMOLAINEN äidinkielenopettaja ja kirjailija Minna Rytisalo (s. 1974) julkaisi syksyllä 2018 toisen romaaninsa Rouva C. (Gummerus). Seuraavassa Minna kertoo kirjoitusprosessistaan:

”Olen aina ihmetellyt, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Minna Canthista taiteilijaromaania. Kummallista! Toisaalta pohdin, onko hänestä yleensä esitetty kuva tomerana rautarouvana ja kivijalkamaisena kirjallisuushahmona ja naisasialiikkeen ikonina ainoa oikea. Niinpä päätin tehdä romaanin, joka kyseenalaistaa näitä lukkiutumia.

Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en tiedä.

KIRJOITUSPROSESSIN aikana sain asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä.

Olin ensin kiinni faktoissa, luin elämäkertoja ja poimin tarvitsemiani asioita. Sitten tuli ihmeellinen hetki, jossa saatoin päästää faktoista irti ja mielikuvitus sai vallan.

Se nosti minut leijumaan historiankirjojen yläpuolelle. Unen ja illuusion hohteesta alkoi tarkentua fiktiivinen henkilö.

Rouva C. on kunnianosoitus henkilölle, jota olen aina arvostanut. Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Päätin romaanissani keskittyä Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin rakkaustarinaan, mistä seurasi vahva romanttinen pohjavire. Rakastavaisten seurustelua oli vaikea sitoa todistusaineistoihin, koska juuri mitään kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole jäljellä.

Otin monessa kohtaa kirjailijan vapauksia. Fiktiivistä Minnaa se ei haitannut. Hän raivasi tekstiini oman tilansa.

Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

ROMAANINI on itse asiassa opettajalukijalle herkullista luettavaa sikäli, että se kertoo kansakoululaitoksen ensi askelista Suomessa. Tein romaanihenkilön Uno Cygnaeuksesta, Suomen kansakoululaitoksen isästä ja Jyväskylän opettajaseminaarin johtajasta, joka toimii Ferdinandin esimiehenä.

Kun Ferdinand rakastui oppilaaseensa, siinä olivat skandaalin ainekset kuin tarjottimella. Tilanne johti myös Minnan kovien päätösten eteen.

Minna Canth, alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, ja Johan Ferdinand Canth kihlajaiskuvassa vuonna 1865.

MINUSTA Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

Monilla nykysuomalaisilla on täysin väärä käsitys Ferdinandista. Häntä pidetään autoritaarisena ja jopa mustasukkaisena aviomiehenä.

Tutkittuani asiaa tulin vakuuttuneeksi siitä, että tämä ei pitänyt paikkaansa. Ferdinand ja Minna olivat keskenään samanarvoiset. Mies ei todellakaan asettunut Minnan kirjoitusharrastuksia vastaan. He jopa kirjoittivat yhdessä ja toimittivat lehtiä.

Rouva C. on rakkausromaani, jossa halusin kuvata onnellista, pitkäikäistä avioliittoa. Tarinan intohimoinen juonne johtuu todellisuudesta: Minna ja Ferdinand tekivät lapsia parin vuoden välein.

Olen tulkinnassani Canthien avioliitosta velkaa kirjallisuudentutkija Minna Maijalalle, joka tekee teoksessaan Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014) saman päätelmän pariskunnan väleistä.

Kumpikaan meistä ei ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

MINNA Canth on ollut minulle tärkeä henkilö monesta syystä.

Olen ensinnäkin saanut oikeasti etunimeni häneltä, isoäitini ehdotuksesta. Minnan tavoin opiskelin itsekin aikoinaan Jyväskylässä.

Meille on yhteistä sekin, ettei kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Sattumalta oma luokkahuoneeni Kuusamon lukiossa on nimetty Canthiksi!”

* * * * *

Haastattelu on julkaistu Virkkeessä 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

Afrikka, author interview, gospel, Pekka Simojoki, Sana-lehti

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.

 

Merja Mäki – kutsumusammattina sekä spefi-kirjailijan että opettajan työ

Avainsanat

author interview, dystopia, Merja Mäki, spefi, Virke

 

MERJA MÄKI (s. 1983) työskentelee Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Sivutyönään hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota. Tuorein teos on dystopiaromaani Kaksi vettä (Nordbooks 2017).

– Olen kirjoittanut yhden aikuisille suunnatun dystopian, kaksi varhaisnuorten fantasiaromaania ja yhden lastenromaanin. Lisäksi olen ollut mukana kolmessa usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa, kahdessa novellikokoelmassa sekä kirjallisuusaiheisessa antologiassa.

Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa.

– Esikoisromaanini Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012) julkaistiin, kun olin 28-vuotias. Kirjoitin käsikirjoitusta alun perin syntymäpäivälahjaksi sukulaislapselle, enkä kirjoittaessani ajatellut teoksen julkaisua.

Jälkeenpäin ajateltuna Merja on huomannut kouluttautuneensa kirjailijaksi lapsesta asti. Kirjailijaidentiteetti on muotoutunut hitaasti yhä uusien julkaisujen myötä ja kirjoittaminen kasvanut luonnolliseksi tavaksi olla.

– Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa ympärilläni.

KOSKA KIELI kiinnosti Merjaa myös opetettavana aiheena, hän päätyi aikoinaan opiskelemaan suomen kieltä. Opetusharjoittelussa ala alkoi tuntua juuri oikealta.

– Sekä kirjailijan että opettajan työ on mielestäni kutsumusammatti.

Merja sai puolivuotisen apurahan Kaksi vettä -romaanin kirjoittamiseen. Alkuperäinen novelli kasvoi romaaniksi.

– Kaksi vettä sai alkunsa, kun luin uutisia massoittain kirkosta eroavista ihmisistä ja Isossa-Britanniassa kehitellystä keinohedelmöitystekniikasta, joka mahdollistaa lapselle kolme geneettistä vanhempaa. Nämä uutiset herättivät minussa kysymyksiä yksilöllisyydestä ja yksilönvapaudesta.

Milloin opettaja kirjoittaa?

– Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kirjoitan silloin, kun aikaa on: usein aikaisin aamulla.

Entä ehtiikö kolmen lapsen äiti lainkaan lukea kaunokirjallisuutta?

– Luen paljon. Lukeminen kuitenkin on tällä hetkellä hyvin harvoin ”huvilukemista”. Uusien tarinoiden sepittäminen vaatii monenlaista ja laajaa lähdemateriaaliin tutustumista.

Eräs tyttö luki esikoisromaanini moneen kertaan, vaikka hänellä oli luki-häiriö.

– Aika harvoin ehdin tarttua romaaniin, jonka lukemiseen ei liittyisi jonkinlaista tutkimista tai muistiinpanojen tekemistä. Lisäksi opettajan työ vaatii määrättyjen romaanien lukemista.

ENNEN VIRKAA Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Merja Mäki on työskennellyt muutamassa lukiossa Etelä-Pohjanmaalla. Hän on Suomen Kirjailijaliiton sekä Suomen Nuorisokirjailijoiden jäsen. Merja on vastikään valittu Usva-akatemiaan, Koneen säätiön rahoittamaan kaksivuotiseen hankkeeseen kirjailijoiden taiteellisen ilmaisun kehittämiseksi.

Keväällä 2018 hän on mukana usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa Satumaiset salaisuudet  (Lector Kustannus). Toisinaan palaute yllättää kirjailijan:

– Esimerkiksi Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -romaanista olen saanut palautetta äidiltä, jonka tytär oli lukenut sen useita kertoja siitä huolimatta, että hänellä on lukihäiriö.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Koitetaan arkisen kiireen keskellä nauttia koulun tunnelmasta, nuortemme onnistumisista sekä kevään tunnusta!

Minua ihastuttaa erityisesti kirjailijan rikas kieli.

Merja Mäen kaunokirjalliset esikuvat Suomessa ja ulkomailla:

– Monien joukosta mainitsen Väinö Linnan, Johanna Sinisalon, Siiri Enorannan ja Anne Leinosen. Jos jonkun kirjailijan kieli on poikkeuksellisen rikasta, palaan hänen virkkeisiinsä yhä uudelleen.

– Tällä hetkellä suosittelisin luettavaksi ÄOL:n talvipäivilläkin esiintyneen Ville Kivimäen kirjoittamaa ja Anssi Männistön kuvittamaa tietoteosta Sodan särkemä arki (WSOY, 2016), Aura Nurmen runoteoksen Villieläimiä (Kolera, 2016) sekä Siiri Enorannan fantastista dystopiaromaania Nokkosvallankumous (WSOY, 2013).

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.

Ulvilan Seudun pakinoitsijasta kirjailijaksi

Avainsanat

author interview, Olavi Peltonen, pakinat, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kokemäellä nykyisin asuva Olavi Peltonen (s. 1953) on entinen sähköjakokeskusasentaja ja lehtipakinoitsija ja nykyinen kirjailija. Peltonen kirjoitti aikoinaan Ulvilan Seutuun 850 pakinaa.

– Asuin Ulvilassa vuodet 1973–1996. Muutin sinne Siikaisista, kun Urho Tuominen Oy ilmoitti lehdessä, että Ulvilassa tarvittaisiin jakokeskusasentajia. Se oli sopiva työ ammattikoulun sähkölinjan käyneelle.

– Ulvila ei suoranaisesti esiinny kirjoissani, mutta jos on kerros- tai rivitalossa tapahtuvasta asiasta kyse, niin ne ovat kyllä aina Ulvilasta mielikuviteltu. Tämä näkyy esimerkiksi tarinakokoelmassani Kojoottiklubi. Kirpputori Suomi – romaanissa käydään hakemassa Anoppi-Eevan muuttotavaroita Harjunpäästä.

Olavi Peltonen on syntyjään Siikaisista. Hän asui siellä melkein parikymppiseksi asti, käytyään Kankaanpäässä ammattikoulun sähkölinjalla.

– Ulvilassa asuin ensin Hakatiellä, Laineen Fiinan yläkerrassa, sitten Västäräkinpolun kerrostaloissa kahdessakin paikassa. Myöhemmin muutin Torpparintielle ja viimeksi Kyllikinkujalle.

Nykyiseen kotiinsa Kokemäen Kauvatsalle Olavi Peltonen muutti lähes 22 vuotta sitten.

– Minulla on vaimo ja kissa. Lapsia ei ole siunaantunut.

Olavi Peltonen kokee olevansa kirjallisuuden sekatyömies.

– Kirpputori Suomi on pääteokseni tähän mennessä. Se ilmestyi 2017 elokuussa ja on ensimmäinen oikean kustantajan kustantama kirja. Muut kirjani ovat omakustanteita.

Humoristinen kertomus on Peltosen läheisin tyylilaji. Esimerkiksi Kirpputori Suomi on veijariromaani, Kojoottiklubi on veijareista kertova tarinakokoelma ja Torpan tehosekoitus Ulvilan Seudun pakinoista koottu kokoelma.

– Myös runous on minulle kiinnostava ja kiehtova alue. Siinä olen menestynyt eri kilpailuissa ja teen runoja joihinkin lehtiin ja eri yhteyksiin tilattuna.

Nuorempana Peltonen haaveili usein kaunokirjailijan työstä. Mutta ajatus pysyi taka-alalla pitkään.

– Kirjat ovat merkinneet minulle aina hyvin paljon. Ne ovat antaneet viihdettä, mielenterveyttä, elämyksiä, uusia ajatuksia, ihmisten ymmärrystä.

Nuorena kirjat innostivat Peltosta eräretkeilyyn ja muuhun reippailuun. Aikuisena oli mukava sukeltaa tarinan maailmaan, huumorin kiemuroihin tai muuten vaan ihailemaan hyvin kirjoitettua.

– Koululaisena luin mieluiten erämaaseikkailukirjoja, esimerkiksi James Fenimoore Cooperia. Myös suomalaiset erämaaseikkailut kiinnostivat ja sotakirjoista erityisesti kaukopartiokirjat.

Peltosen mielikirjailijoita ovat Alpo Ruuth, Ilkka Pitkänen, Lassi Sinkkonen, Väinö Linna, Joni Skiftesvik ja Antti Tuuri.

– Mielikirjojani ovat Alpo Ruuthin Kämppä, Ilkka Pitkäsen Syysmuutto ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu.

Päivätyönsä Peltonen teki UTU:lla jakokeskusasentajana, josta jäi sairaseläkkeelle. Kirjoittamisesta tuli harrastus ajankuluksi.

– Tein pieniä, humoristisia kertomuksia. Erästä niistä, Autokuume-nimistä pakinaa, poikkesin tarjoamaan Ulvilan Seutuun. Silloinen päätoimittaja Pekka Tauriainen kysyi, tulisiko näitä lisääkin.

Totta kai, vastasin. Niitä tuli yhteensä 850.

– Eläkepäivät kuluvat niin, että aamupäivisin kirjoitan ja iltapäivisin teen omakotitalon töitä.

– Ulvila on yhtä kuin nuoruuteni ja varhaiskeski-ikäisyyteni. Kiitos siitä kauniista ajasta kuuluu Ulvilan Seudun toimitukselle, UTU:lle, Ulvilan kaupungille, Ulvilan Pesä-Veikoille, Töpölän tiikereille, Lauttarannan shakaaleille, Nahkurinkujan kojooteille ja kaikille hyville ystäville.

– – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa huhtikuussa 2018.

Arto Seppälän kirjailijankyvyt tulivat esiin jo lapsena

Avainsanat

Arto Seppälä, author interview, suomalainen kaunokirjallisuus, Ulvilan Seutu

Kuva: Terhi Rannela

Ulvilalaissyntyinen Arto Seppälä (s. 1936) on näytelmä- ja romaanikirjailija, aforistikko ja esseisti, joka asuu nykyisin Tampereella ja Helsingissä. Hän on kirjoittanut myös nuortenromaaneja, lastennäytelmiä ja kuunnelmia.

– Tulevat vanhempani, Elli Kallio ja Toivo Seppälä, vihittiin avioliittoon Kullaan kirkon pappilassa heinäkuussa 1932. Vastavihityt muuttivat Poriin Lattomerelle. Vähät tavarat tulivat hevoskyydissä. Sitten tuli muutto pieneen taloon Ulvilan Ravaniin. Pihassa oli sauna, liiteri ja käymälä. Ja kun töitä ei ollut, nuoret päättivät perustaa huoneen nurkkaan kaupan!

Seppälöiden esikoistyttö syntyi 1932 ja menehtyi aivokalvontulehdukseen Ravanissa seuraavana vuonna. Arto-poika syntyi perheen kolmantena 1936 Vanhallakoivistolla, joka oli siihen aikaan Ulvilan osa.

Arto Seppälän varhaisin lapsuus kului Lavian Saarijärven kylässä, johon hänen vanhempansa perustivat kaupan 1937. Isä-Seppälä myi kaupan ohessa Satakunnan Kansan tilauksia ja palovakuutuksia. Äiti ompeli työvaatteita kylän miehille.

– Kun talvisota syttyi, katselin jäähileisten ikkunaruutujen läpi maantielle, jolla alkoi valua loputtomalta tuntuva valkoiseksi maalattujen autojen virta, matkalla sotatehtäviin.

Seppälän kansakouluaika oli alituista sairastelua: kolme keuhkokuumetta, saman verran rokkoja, keltatauti ja viimein kurkkumätä. Tämä kaikki hidasti oppimista koulussa.

– Isäni tivasi, mitä aion tehdä, jos en osaa lukea. Uhmakkaasti olin vastannut, että ryhdyn kirjailijaksi tai metsätyömieheksi kylän miesten joukkoon!

Kirjailijankyvyt tulivat esiin jo varhain. Markus-sedän Lasten maailma julkaisi pojan ensimmäisen runon nimeltä Varis. Sen perässä luki Arto 10 v.

– Keväällä 1950 Cygnaeuksen koulusta saamani todistuksen sanallinen arviointi päättyi toteamukseen YLEISLAHJAKAS.

Arto Seppälä toimi lähes 30 vuotta uutis- ja kulttuuritoimittajana, kunnes jäi vapaaksi kirjailijaksi 1987. Esikoisromaani oli humoristinen kansankuvaus Kukkopojat (1961).

Seppälän esitetyin näytelmä on Viisi naista kappelissa (kantaesitys 1979). Kymmenelle kielelle käännetty näytelmä oli ensimmäinen ammattilaisten esittämä suomalainen näytelmä Off Broadwaylla New Yorkissa.

Seppälä toimi Hämeen läänin ohjaavana läänintaiteilijana 1987. Hän on opettanut myös Kriittisessä korkeakoulussa, Oriveden opistossa ja Tampereen yliopiston draamastudiossa. Seppälä sai aforistiikastaan Samuli Paronen -palkinnon 2010.

– Mielikirjojani ovat olleet Martti Jukolan Urheilun Pikku Jättiläinen (1945), Pentti Haanpään Jutut (1946), Veikko Huovisen Puukansan tarina (1984) sekä kaikenlaiset sanakirjat.

ARTO OLAVI SEPPÄLÄ

• synt. 5.11.1936 Ulvilassa
• asuu Tampereella ja Helsingissä
• perheessä vaimo, yksi poika, neljä lapsenlasta, kaksi lapsenlapsenlasta
• uutistoimittaja 1959-1967
• kulttuuritoimittaja 1967-1987
• Tampereen teatterin tiedottaja 1977-1978
• Hämeen läänin ohjaava läänintaiteilija 1987
• toiminut Suomen näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtajana 1987-1996
• Porin kaupungin kirjallisuuspalkinto 1962
• Valtion kirjallisuuspalkinto 1979
• Valtion taiteilijaeläke 1997
• Samuli Paronen -palkinto 2010

Teoksia:

• Kukkopojat, romaani (1961)
• Minä ja Koistinen, nuortenromaani (1969)
• Pohjantähti on aina pohjoisessa, pienoisromaani (1974)
• Kättä päälle, Vasco da Gama, nuortenromaani (1978), kuunnelmana (1986)
• Viisi naista kappelissa, lyhytproosaa (1981)
• Selkeemmille vesille, novellikokoelma (1995)
• Essee- ja aforismikokoelmia, näytelmiä, dramatisointeja, TV-käsikirjoituksia, kuunnelmia, tietokirjoja.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa.

 

 

Ulvilalaisrunoilijan maailmanvalloitus

Avainsanat

author interview, Pauliina Haasjoki, runot, suomalainen runous, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kuva: Tommi Tuomi

Pauliina Haasjoki (s. 1976) on tällä hetkellä kuuluisimpia ulvilalaissyntyisiä runoilijoita Suomessa ja maailmalla. Häneltä on ilmestynyt seitsemän runoteosta, joista viimeisin Planeetta vuonna 2016.

Esikoisrunokokoelma Ikkunassa on huone ilmestyi vuonna 1999 Haasjoen ollessa Turussa kirjallisuuden perusopiskelijana. Hän on kirjoittanut myös esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä.

Haasjoen voima runoilijana perustuu hänen metafyysisiin eli olemassaoloa pohtiviin näkökulmiinsa. Tässä mielessä häntä on mainittu jopa sukupolvensa parhaaksi runoilijaksi Suomessa.

Lisäksi Haasjoen runoissa on mukana uudenlaisia tekniikoita luonnon kuvaamiseen sekä ekokriittisiä näkökulmia. Hän kirjoittaa toisinaan runosäkeitä, toisinaan proosarunoa.

Pauliina Haasjoki valmistui ylioppilaaksi Ulvilan lukiosta vuonna 1995 ja siirtyi sen jälkeen kirjallisuuden opiskelijaksi Turkuun.

– Asuin Vanhankylän puolella siihen asti, kun täytin 19, ensimmäiset vuodet Vanhankylän koulun siipirakennuksessa ja sen jälkeen omakotitalossa Mukulamäessä, runoilija kertoo lapsuudestaan Ulvilassa.

Haasjoki valmistui filosofian maisteriksi 2002 ja lisensiaatiksi 2004. Tohtorinväitös kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta seurasi vuonna 2012.

Esiintyykö Ulvila miljöönä jossakin Haasjoen runokokoelmassa?

– Itse asiassa Ulvila esiintyy paljonkin ensimmäisessä kokoelmassani Ikkunassa on huone. Olin hädin tuskin muuttanut pois lapsuudenkodistani, kun kirjoitin sen runoja. En ole silti varma, miten tunnistettavia paikat ovat.

– Myös toisessa ja kolmannessa kirjassa on vielä samoja miljöitä. Esimerkiksi Epäilyttävien puiden runosarjassa ”Kuuset” ollaan Pappilanlammella.

Haasjoen runotuotannossa lapsuudenmiljöö katoaa neljännestä kirjasta lähtien. Runoilijan kuvaamat maisemat muuttuvat merkityksiltään aiempaa yleisemmiksi ja kirjoitus irtoaa omaelämäkerrallisuudesta.

– Planeetan kohdalla minusta tuntui, kuin jokin sanottava olisi tullut sanotuksi.

Miksi Haasjoesta tuli juuri runoilija eikä esimerkiksi prosaisti?

– En ole toistaiseksi löytänyt sellaista tapaa kirjoittaa proosaa, joka kannattelisi jatkuvuutta eli jatkuisi kyllin pitkään. Runous on minulle muutenkin luontaisempaa kuin esimerkiksi vuoropuhelu. Tämän vuoksi en ole tuntenut vetoa esitettävän tekstin luokse.

Haasjoen runoja on ilmestynyt ulkomaisissa antologioissa ja lehdissä kymmenellä eri kielellä. Hän on esiintynyt runoilijana useissa Euroopan maissa sekä Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa.

Haasjoen viimeisin kokoelma Planeetta (2016) tiivistää kirjailijan vuosia kestäneen mission tarkentamalla kerronnan kohteen maapallon olevaiseen. Runoilija kirjoitti Planeettaa Mietoisissa, Amerikan Iowassa, Uudessa-Seelannissa ja Gotlannin Visbyssä. Haasjoen maailmanvalloitus on kirjaimellisesti jatkunut.

– – – – – – – – – – – – – – – –

PAULIINA MAARIT HAASJOKI

• 1976 Ulvilassa
• asuu nykyisin Helsingissä
• kirjallisuustieteen tohtori
• Koneen Säätiön Vuoden Kynä -palkinto (2010) tieteellisestä artikkelista
• Einari Vuorela -runopalkinto 2014 teoksesta Hiukset (Otava 2013)
• Kääntäjäkarhu teoksen Auringonvihreä suomennoksesta, yhdessä Peter Mickwitzin kanssa (2015)
• Nihil Interit –runouspalkinto teoksesta Planeetta (2016)

Runoteokset:

• Ikkunassa on huone (Nihil Interit 1999)
• Ukkosen odottajat (Tammi 2002)
• Epäilyttävät puut (Tammi 2005)
• Pääskynen ja lepakko (Otava 2009)
• Aallonmurtaja (Otava 2011)
• Hiukset (Otava 2013)
• Planeetta (Otava 2016)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa kesällä 2017.