Janne Saarikivi metsästää maailmankatsomuksen etymologiaa

Avainsanat

author interview, book review, Janne Saarikivi, suomen kieli, Virke

Janne Saarikivi. Kuva: Esko Jämsä.

Janne Saarikivi: Rakkaat sanat. Teos 2022. 274 s.

Helsinkiläinen Janne Saarikivi (s. 1973) julkaisi lokakuussa 2022 uusimman teoksensa Rakkaat sanat (Teos).

– Ehdotin kustantajalle, että kirjan nimi olisi Sanakirja, mutta kustantajan mielestä heillä on liikaa kirja-kirjoja. Rakkaat sanat on tietokirjana maailmankatsomuksen etymologia. Tutkin sanojen alkuperää ja niiden merkityksen muutoksia ja niitä erilaisia kulttuurikontakteja, joita ne heijastavat.

Teoksesi siis koostuu sana-artikkeleista?

– Kyllä vain. Käsittelen useita hyvin yleisiä ja tärkeinä pidettyjä käsitteitä kuten rakkaus, vapaus, työ, raha ja jumala sekä itselleni tärkeitä sanoja.

Onko Rakkaat sanat populaari tietoteos?

– Eipä oikeastaan. En halua tehdä vakavamielistä ”setä tässä istuu ja kertoo miten asiat ovat”-tyylistä teosta. Tämän teoksen popularisointi tapahtuu persoonani kautta. Kerron omakohtaisesta näkökulmasta kielitietoa.

Kerro kirjasi syntyhistoriasta.

– Minulla on pitkään ollut tuommoinen kirja mielessä. Ajattelen pakkomielteisesti koko ajan kaikkien sanojen historiaa, jolla on aina suuri maailmankatsomuksellinen merkitys. Ihmettelen, miksei näistä asioista koskaan puhuta maailmankatsomuksen kannalta. Puhutaan aina vain perinteisen ja tylsän popularisoinnin kannalta.

Mitä tarkoitat?

-Haluaisin perinteisten lainamääritelmien sijasta puhua maailmankatsomuksesta, jossa ihmiset elää käsitteiden maailmassa. Siitä seuraten käsitteet ja kieli hallitsevat meitä, ei päinvastoin.

Kerro esimerkki pliis.

– Jos vaikka kysyisi kadulla ihmisiltä, mikä on elämässä tärkeää, he vastaisivat melkoisella todennäköisyydellä ”rakkaus”, ”oma vapaus” tai ”terveys”. Kielen historian äärellä ymmärtää, ettei sellaisia käsitteitä ole varsinaisesti ollut olemassa kovin kauan. Monet muotisanamme ovat tulleet kieleemme verraten myöhään, ja niillä saattaa olla tosi kummalliset taustat.

– Toinen asia, mikä tulee vastaan sanan historiasta, on globalisaatio. Hyvä esimerkki on kahvi-sana, joka on globaalisti täydellinen: sama sana tarkoittaa kaikkialla maailmassa samaa asiaa. Kahvin mukana koko maailmaan on levinnyt nykyisin varsin voimakas kahvinjuontikulttuuri.

Tällaisia globaaleja sanoja on paljonkin?

– On kyllä. Useat kauppatavaroiden nimistä ovat peräisin maya-kielistä, kuten tupakka, potaatti, tomaatti, kaakao, chili jne.

Haluatko pöllyttää kliseitä?

– Siinä mielessä joo, että haluan kurkistaa sanojen vanhoihin merkityskerroksiin. Esimerkiksi sana rakas on kansanrunoudessa ollut yksiselitteisesti merkitykseltään ahne, kiivas tai friikki. Raamatullinen rakkaus (agape) tarkoittaa esimerkiksi Paavalilla eräänlaista ”hippikommuunifiilistä” eli sitä, että jaatte kaiken keskenänne ettekä pidä mitään itsellänne.

– Nykymuodossaan rakkauden käsite on hirveä kaatoluokka, johon on tungettu hyvin erilaisia asioita. Toinen vastaava sana on luonto. Entisaikaan sillä viitattiin suomen murteissa pelkästään ihmisen luonteeseen, mutta myöhemmin merkitys laajeni kirjakielessä koskemaan kasvien ja eläinten ekologista kokonaisuutta.

Oletko kirjoittanut kirjaasi jotain äidinkielen opettajia varten?

– Olen, paljonkin! Kuten jo sanoin, sanojen historia on vahvasti maailmankatsomuksellinen asia. Etymologiaa pidetään hyvin marginaalisena osana kieltä, mutta siinä mennään pahasti harhaan. Etymologian kautta päästään aitoon kosketukseen ihmiskunnan historian ja kulttuurin kanssa.

– Äidinkielen opettajien pitäisi pystyä välittämään oppilailleen, että siinä, miten asia sanotaan, piilee iso valta. Se kantaa mukanaan historiaa ja on sosiaalisten suhteiden tulkki. Normaalisti ihminen suhtautuu kieleen pragmaattisesti, kielitietoinen ihminen taas ei.

Näin ollen ei ole sama, sanotaanko asia englanniksi tai suomeksi?

– Ei tosiaan ole!

Kielitiedon runsaudensarvi

Rakkaat sanat käy läpi isoja, pieniä, hauskoja ja kuolemanvakavia sanoja. Samalla kirja kertoo seikkaperäisesti, mistä sanat tulevat. Joskus kirjoittaja määrittelee jopa sen, mihin sanat ovat menossa.

Saarikivi on toiminut Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen professorina. Hän on ollut myös ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, joka on monelle TV:stä tuttu. Saarikiven edellinen teos, esseekokoelma Suomen kieli ja mieli, ilmestyi 2018.

Kirjassaan Saarikivi sanoo ajattelevansa koko ajan sanoja. Kyseessä on sekä pakkomielle että ammatti. Hän muistaa olleensa jo varhain kiinnostunut sanoista enemmän kuin siitä, mitä puhuja sanoo. Kirjoittaja on saattanut jäädä miettimään jonkin sanan äänneasua, merkitystä ja olemusta niin paljon, että on unohtanut miettiä sanan tarkoitusta.

Saarikiven lukemisharrastuksen aikoinaan pelastivat sanakirjat, joissa sanat olivat aakkosjärjestyksessä ilman keksittyjä tarinakehyksiä. Sanakirjojen myötä hänestä tuli itsestäänkin sanaston tutkija, joka ymmärsi, että sanat itsessään olivat niin syviä tarinoita, ettei niiden ympärille muuta tarvittu.

Janne Saarikivi ei ole halunnut tehdä uutuudestaan ”tavallista” populaaritieteellistä teosta. Sitä vastoin hän on kirjoittanut sanaston tutkimuksesta maailmankatsomuksena. Samalla hän kirjoittaa paljon itsestään, jutuistaan, perhe-elämästään, sukulaisistaan ja ystävistään. Silloin kun puhuu sanojen alkuperästä, hän pohjaa tekstinsä tutkimuskirjallisuuteen. Muuten teksti etenee rönsystä toiseen journalistisella tyylillä.

Rakkaiden sanojen sana-artikkelien mitat vaihtelevat muutamasta sivusta noin kymmeneen sivuun. Saarikivi on mitä ilmeisimmin valinnut mukaan itseään eniten sykähdyttäneitä sanoja. Mukana on muun muassa neekeri, Hitler, natsi, urheilu, viina, rakkaus sekä kosolti suomalaisia paikannimiä ja pejoratiivisia ilmaisuja.

Esitellessään sanojen rikasta etymologiaa Saarikivi kuvaa vuolaasti sitä, missä yhteydessä hän kyseiseen sanaan törmännyt. Samalla selviävät kielentutkijan elämänvaiheet opiskelijana, yliopistotutkijana ja uusioperheen perustajana. Saarikivi laukoo pää- ja sivulauseissa monenlaisia mielipiteitä poliittisista asioista ja maailmantapahtumista koronasta lähtien. 

Yksi läpikantava ajatus on maailman nopea modernisaatio ja siihen liittyvä elämäntavan ja käsitteiden muutos. Merkit aikaisemmista elämäntavoista ja entisajan ihmisistä tulevat näkyviin kielessä, jos osaa lukea sanoista niiden historiaa. Muuten arvokkaat tiedot uhkaavat kadota historian hämäriin.

Kaiken kaikkiaan Rakkaat sanat on todellinen kielitiedon runsauden sarvi., jota voi lämmöllä suositella kaikille äidinkielenopettajille. Saarikiven valitsemat näkökulmat ovat ravistelevia, ja arvokasta kielitietoa satelee lukijan syliin joka sivulla. Teos soveltuu myös nuoremmalle lukijalle sen yksinkertaisen kielen vuoksi.

Haastattelu ja arvostelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä.

Tutkija Olli Löytty: – Onko kirjallisuutemme väri valkoinen?

Avainsanat

author interview, esseet, kaanon, Olli Löytty, tietokirjallisuus, Virke

Olli Löytty. Kuva: TEOS.

KIRJALLISUUDENTUTKIJA Olli Löytty lähestyi teoksessaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos 2021) Suomen kirjallisuutta erikoisesta ja omaperäisestä näkökulmasta. Mistä olikaan kyse ja mitä halusit kirjallasi sanoa?

– Kirjani otsikko on kieltämättä vähän provosoiva, tai oikeammin kuvittelin sen olevan kaikessa yliampuvuudessaan ennen muuta vitsikäs. Itse asiassa siinä ei jätetä jäähyväisiä minkään maalaiselle kirjallisuudelle – päinvastoin, kirjanihan on rakkaudenosoitus kirjallisuutta ja lukemista kohtaan – vaan käsityksille ”kirjallisuuden kotimaisuudesta”.

– Minua on aina kiinnostanut Suomen kirjallisuudessa kaikki se, mikä ei ole leimallisen suomalaista tai ”kotimaista”: vähemmistöjen ja rajanylitysten kuvaukset, monikielisyys, ”toisten” äänet, muukalaisuuden ja ulkopuolisuuden teemat. Yhtenäisyyttä korostava tapa kertoa suomalaisuuden tarinaa on ollut historiallisista syistä niin vahva ja yksituumainen, että siinä ei aina näy ja kuulu kulttuurimme tosiasiallinen moninaisuus.

– Siksi on tärkeää nostaa esiin vaikkapa klassikkojen sisältämiä vähemmistöjen kuvauksia, kuten Homsantuun roolia Minna Canthin Työmiehen vaimossa. Lyhyesti sanoen: kirjallisuudessa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta käsityksemme siitä ovat rajoittuneita.

Sama koskee Löytyn mielestä nykyään koko kirjallisuuden kenttää. Suomessa kirjoitetaan kirjoja ei vain kahdella vaan useilla kielillä.

– Hyvä esimerkki on arabiaksi kirjoittava kontulalainen Hassan Blasim, jonka tänä syksynä ilmestyvä kirja ilmestyy ensimmäiseksi Suomessa ja suomeksi Sampsa Peltosen kääntämänä.

Kirjoitat, että kirjallisuuskäsityksemme olisi avarruttava pois ”kotimaisesta kirjallisuudesta” yleismaailmalliseen suuntaan. Millä perustelet tämän ajatuksen?

– On selvää, ettei Suomessa ole koskaan kirjoitettu missään kulttuurisessa umpiossa. Kirjallisuus on täälläkin aina ollut monella tapaa kansainvälistä ja ylirajaista: Aleksis Kivi oli eurooppalaiset klassikkonsa lukenut ja niin edelleen.

YLIRAJAISUUS on Löytyn mukaan uudehko sana, joka viittaa arkiseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen yli kansallisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen.

– Ylirajaisuuden merkitys käy ilmi, kun sen kuvaamaa ilmiötä verrataan kansainvälisyyteen, joka yleensä on luonteeltaan virallisempaa ja suunnitellumpaa. Kun Suomessa kirjoitettua ja julkaistua kirjallisuutta katsotaan ylirajaisesta näkökulmasta, se ei enää näyttäydy yksinomaan kotoperäisenä vaan yhtenä silmukkana maapalloa ympäröivässä kirjallisuuden verkossa.

Onko suomalaisessa kirjallisuudessa nähtävissä omaperäisiä, juuri sille tyypillisiä piirteitä? 

– Heh, minun tekisi otsikkoni rehvakkaassa hengessä mieleni vastata tähän kysymykseen yksinkertaisesti ”ei”: samassa mielessä kuin ihmiset ovat kaikkialla maailmassa pohjimmiltaan samanlaisia myös ihmisten kertomat tarinat muistuttavat kaikkialla toisiaan. Mutta tällainen vastaus ei tekisi oikeutta kirjallisuuden mahdollisuuksille tuottaa ja välittää kulttuurin jatkuvasti muuttuvia kaleidoskooppikuvioita.

Vaikka Löytty ei usko puhtaisiin, toisistaan erillisiin kulttuureihin (kuten suomalainen kulttuuri, botswanalainen kulttuuri), hän uskoo kuitenkin kulttuurin paikallisesti muuttuviin ilmenemismuotoihin.

– Ajatus on kieltämättä hieman paradoksaalinen, mikä ilmentää hyvin ilmiön monimutkaisuutta. Suomen (ja ruotsin) kieli erottaa Suomen kirjallisuuden muualla kirjoitetusta kirjallisuudesta, mutta kieletkään eivät ole toisistaan täysin erillisiä olioita.

– Tässä mielessä olisi kiinnostavaa lukea sellaistakin kirjallisuutta, jossa kuuluisi se sekakieli, jota esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuoret käyttävät. Tai sellaisten perheiden kielet, joissa puhutaan useampaa kuin yhtä kieltä!

OTIT esseissäsi useasti kantaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien haasteeseen tuoda kirjallista kaanonia esille yhä monimuotoisemmaksi muuttuneessa opiskelijajoukossaan. Mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa?

– Kirjaa kirjoittaessani yritin miettiä, miltä väitteeni ja tulkintani kirjallisuudesta kuulostavat sellaisessa koululuokassa, jonka oppilaiden juuret johtavat maan rajojen yli. Kun puhun meistä suomalaista, keihin tuo me-pronomini tarkasti ottaen viittaa? Onko kirjallisuuden kaanonin väri aina ja väistämättä valkoinen? Käytännössä tämä tarkoittaa oppilaisen taustojen huomioimista.

– Löytyisikö kirjoja, joista mahdollisimman monet oppilaat löytäisivät samastumispintaa? Olisiko kaanonin valkoisuudesta syytä keskustella luokassa? Mihin perustuu se, että joillakin kirjoilla on klassikon status? Millaisia ovat ne kirjat, joita ei arvosteta? Myös kielestä on syytä keskustella sen kannalta, kenen kieltä pidetään normina missäkin tilanteessa.

Millaisia muita terveisiä haluat lähettää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille?

– Äidinkielen yo-sensorina olen erittäin tietoinen siitä, miten lukemisharrastuksen väheneminen näkyy oppilaiden kyvyssä ilmaista itseään kirjoittamalla. Haluan ennen muuta rohkaista opettajia: työnne on äärimmäisen tärkeää. Kunpa oppilaat ymmärtäisivät, miten mukavaa ja antoisaa kaunokirjallisuuden lukeminen voi olla.

– Harvalla niin suurta mielihyvää tuottavalla toiminnalla on niin järisyttäviä käytännön hyötyjä, kuten nyt vaikka se, että kielellisen rekisterin vahvistumisen myötä myös kirjoitustaito kohenee. Onhan niin, että nimenomaan kaunokirjallisuuden avulla välittyy hyvän ja ilmaisuvoimaisen kielenkäytön perinne. Kaunokirjallisuuden keinoille altistunut kirjoittaja kykenee sanallistamaan ajatuksensa ymmärrettävällä ja tarpeen tullen myös vakuuttavalla tavalla.

– Tämä on se viesti, mikä pitäisi saada iskostettua oppilaiden ajatteluun: sen lisäksi, että lukeminen ja kirjoittaminen voivat tuottaa mielihyvää, niistä on myös monenlaista käytännön iloa ja hyötyä. En tunne opetuksen arkea ja käytäntöä, joten en rohkene antaa tämän konkreettisempia neuvoja, mutta yleisen elämänkokemukseni perusteella ehdotan, että kirjallisuuden ilosanomaa kannattaa varmaankin kaupata nuorille nimenomaan tuo mielihyväpuoli edellä.

Lea Pennasen uskalias elämänmuutos

Avainsanat

author interview, ÄOL, haastattelu, Kustannus Z, Virke

Kustantaja Lea Pennanen. Kuva: Kustannus Z.

ÄIDINKIELEN OPETTAJANA vuodesta 2008 toiminut vantaalainen Lea Pennanen (s. 1979) vaihtoi kuluneena lukuvuonna alaa ja alkoi kustantajaksi. Uusi, pelkästään lasten ja nuorten kirjoittamia ja kuvittamia kirjoja julkaiseva Kustannus Z sai alkunsa.

– Viime syksyn olin opintovapaalla ja mietin, mitä tekisin isona. Jo opiskeluaikoina syntyi ajatus pienkustantamon perustamisesta. Lähdin työstämään sitä, ja sillä tiellä nyt ollaan.
Mistä syntyi idea alkaa kustantaa juuri lasten ja nuorten kirjoittamia kirjoja?

– Aika moni kustantaja tekee lasten ja nuorten kirjoja, mutta sellaisia kustantajia, jotka julkaisisivat juuri heidän tekemiään tekstejä, on vähän. Niin päätin luoda kustantamon, joka vastaisi tähän tarpeeseen.

Lea on ehtinyt kiertää puoli Suomea. Kesälahdella syntynyt nainen kävi yläasteen syntymäkonnuillaan, lukion Kuopiossa ja yliopiston Jyväskylässä. Työvuodet ovat menneet Helsingin seudulla. Kesällä 2021 hän muutti Pohjois-Karjalaan synnyinseudulleen.

– Valmistuin 2007 kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Graduni aiheena oli sadutusmenetelmä, jota käytin lapsille suunnatuilla sanataidekursseilla.

Kustannusala vaatii aikaa

Valmistuttuaan Lea teki joitakin äidinkielen opettajan sijaisuuksia. Vuonna 2010 hän sai vakipaikan Töölön yhteiskoulussa Helsingissä yläasteen ja lukion äidinkielen opettajana. Sieltä hän siirtyi 2019 Helsingin Uuteen yhteiskouluun.

Lean perheessä on puoliso ja kaksi tytärtä, Mimmi 20 v ja Saimi 6 v.

Lasten ja nuorten kirjoittaminen on kiinnostanut Leaa aina. Sitä on ollut koulussa hyvä mahdollisuus seurata.

Mimmi-tytär ideoi kustantamoideaa yhdessä. Pienkustantamoja on paljon, ja selvä muista erottuva profiili oli löydyttävä.

Lea huomasi, että kustannustyöhön täytyisi heittäytyä kokoaikaisesti. Hän halusi fokusoida ajankäyttöään ja päätti irtisanoutua.

– Olen aika hidas lukija ja keskityn työhön pitkäjänteisesti. Opintovapaa auttoi irtautumisessa. Uskallus on osa luonnettani.

Kirjoituskilpailu

Kustannus Z ei ollut vielä julkaissut yhtään kirjaa kesään 2021 mennessä.

– Tämän vuoden loppuun mennessä toivon mukaan saamme ensimmäiset kirjat ulos. Verkkokirjakauppa alkaa toimia syksyllä myös oheistavaroita varten.

Lea järjesti helmikuussa 2021 kirjoituskilpailun uusien käsikirjoitusten löytämistä varten. Siinä oli kolme ikäsarjaa, jotka käsittivät 7–21-vuotiaat.

– Pelkäsin, ettei kilpailu tavoita nuoria kirjoittajia. Toisin kävi. Tekstejä tuli valtavan paljon, yli 500 kappaletta. Pisin oli 590-sivuinen fantasiaromaanin käsikirjoitus.

Lea on tutustunut kirja-alan ihmisiin ja huomannut kustannusalan raadollisuuden. Millaiset tulevaisuuden suunnitelmat sinulla on?

– Haluaisin laajentaa bisnestä niin, että olisi mahdollisuus palkata toinen ihminen jossakin vaiheessa työhön mukaan. Ensi vuonna julkaisen mahdollisesti jopa runoteoksia, joita tänä vuonna ei ole tulossa.

Tuleeko ensi vuonnakin kirjoituskilpailu?

– Ei välttämättä tule. Jatkossa haen kirjoja ”normaalilla” tavalla vastaanottamalla käsikirjoituksia, joista päätän sitten julkaistavat teokset.

Kaipaatko takaisin opettajan työhön?

– Yksinäinen työ kotona on kyllä hyvin erilaista opettajan työn sosiaaliseen puoleen nähden. Koulujen kevätjuhlapäivä oli haikea menettää.

Oletko huolestunut nuorten lukemisesta?

– Hieman huolipuhe kyllästyttää, mieluummin pitäisi esitellä nuoria kiinnostavia kirjoja ja tuoda niitä nuorten lähelle.

Nuorison ääripäät

Saatekirjeitä lueskellessaan Lea Pennanen huomasi nuorten lukevan todella paljon. Kirjasomessa, joka käsittää Instagramin lisäksi myös esimerkiksi YouTuben kirja-aiheiset videot, näkyy se sama paljon lukeva ja kirjoista kiinnostunut porukka kuin Kustannus Z:n kirjoituskilpailussa.

– Koulumaailmassa puolestaan näkyy myös se toinen ääripää eli ne nuoret, jotka eivät lue tai kirjoita, ja nekin nuoret, jotka eivät intoile kirjoista mutta eivät niitä myöskään karta.

– Todella monet nuoret ovat maininneet oman äidinkielen opettajan merkityksen kirjoittamisen tukijana, kannustajana ja ensimmäisenä lukijana. ’En tiennyt, että osaan kirjoittaa näin hyvin, ennen kuin oma opettajani kertoi sen minulle.’ Omalla opettajalla on kyllä iso merkitys tässäkin asiassa, Lea Pennanen sanoo.

Julkaistu Virkkeessä 3/2021.

Raimo Seppälälle faktateksti on ollut leipälaji

Avainsanat

Aamulehti, author interview, elämäkerrat, Lalli, Raimo Seppälä, Tampere, tietokirjallisuus, Ulvila, Ulvilan Seutu

Raimo Seppälä.

Raimo Seppälä (s. 1934) on Tampereella asuva päätoimittaja, professori ja tietokirjailija. Seppälä on kirjoittanut lukuisia elämäkertoja sekä yritys- ja järjestöhistoriikkeja. Ulvilalaistaustaisista kirjoittajista hän on tuotteliaimmasta päästä, ellei kaikkein tuotteliain.

Seppälän viimeisin teos Tulenheimot – Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia ilmestyi 2011 (Otava). Vuonna 2000 hän sai Suomen tietokirjailijat ry:n Warelius-palkinnon.

– Vaikka synnyin kirkonkirjojen mukaan Ulvilassa, tarkasti sanottuna synnyin enoni hautajaisissa Kullaalla. Vanhempani ostivat syksyllä 1932 huoneen ja keittiön mökin Ravanista. Kolme vuotta myöhemmin he hankkivat kyläkaupan Laviasta ja muutimme sinne, Raimo Seppälä kertoo.

Neljäkymmentä vuotta Aamulehteä ja satakunta itse tehtyä kirjaa.

VUONNA 1950 perhe muutti Poriin. Raimo kävi siellä kauppaopiston ja aloitti toimittajanuransa, ensin Kokemäellä Lallin toimittajana ja vuonna 1955 Tampereella Aamulehdessä.

Keväällä 1955 hän avioitui Eeva-Liisan kanssa.

– Palasimme muutamaksi vuodeksi Kokemäelle, missä toimin Aamulehden aluetoimittajana. Noihin aikoihin syntyivät lapsemme Jari ja Tupu.

Seppälä jäi eläkkeelle Aamulehden vastaavana päätoimittajana 1995. Hänen hyllyssään on satakunta itse kirjoitettua kirjaa: tietokirjoja ja joitakin Seppälän tekstittämiä valokuvateoksia.

Raimo Seppälä: Sylvi. Kuvaelmia erään näyttelijättären elämästä. Weilin + Göös 1981.

– USEIMMAT KIRJANI ovat historiikkeja. Niiden ohessa olen tehnyt kymmenkunta elämäkertateosta.

Kenties hauskinta oli tehdä Sylvi Salosen elämäkertaa.

– Muita mieluisia tehtäviä ovat olleet myös Lauri ”Tahko” Pihkalan, Tampereen kaupunginjohtaja Erkki ”Napoleon” Lindforsin sekä kenraalien Rudolf Waldenin ja Hjalmar Siilasvuon elämäkerrat. Historiikeista ovat työläimpiä ja samalla antoisimpia olleet Sotainvalidien Veljesliiton ja Pirkanmaan maakunnan historiat.

Nuorena Raimo Seppälä haaveili kaunokirjailijan urasta. Yhdessä Arto-veljensä kanssa hän suunnitteli koulupoikaiässä novellikokoelmia ja seikkailukirjoja.

– Lehtimiehenä olen kuitenkin ollut niin sidoksissa faktoihin, että mielikuvitukseni ei ole pystynyt fiktiiviseen tarinaan.

Seppälän mielestä faktatekstinkään ei tarvitse olla kuivaa litaniaa. Tietokirjakin voi olla luovasti kirjoitettu, ja myös elämäkerroissa voi tyylitellä.

Seppälä oppi lukemaan viisivuotiaana.

RAIMO SEPPÄLÄ oppi lukemaan noin viisivuotiaana. Kun poika makaili isän kanssa päivälevolla, isän lukemasta Satakunnan Kansasta osui pojan silmiin päätoimittaja Antero Lammisen pakinapalsta.

– Siitä alkoi lukemiseni. Luin kansakoulun pienen kirjaston kirjoja, sitten Lavian kunnankirjaston ja niin edelleen. Äiti vallankin kannusti ja osti meille lapsille poikien seikkailukirjoja ja Tarzaneita.

Kiven Seitsemän veljestä aukeni Seppälälle oppikoulussa.

– Muita minulle tärkeitä kirjoja ovat olleet erityisesti Waltarin Sinuhe, Cervantesin Don Quijote sekä Jaan Krossin romaanit. Ja sitten tietysti F.E. Sillanpää, jonka vaiheista tehdyn oopperan kävimme juuri kokemassa Hämeenkyrön kesäteatterissa.

– – – – – – – – – – – – –

RAIMO SEPPÄLÄ

• Syntynyt 27.3.1934 Ulvilassa.
• Puoliso vuodesta 1955 Eeva-Liisa o.s. Suominen.
• Lapset Jari (1956) ja Tupu (1959).
• Merkonomi 1952.
• Sanomalehti Lallin toimittaja ja toimitussihteeri 1953–1955.
• Aamulehden toimittajana vuodesta 1955.
• Vastaava päätoimittaja 1991–1995.
• Valtion journalistipalkinto 1995.
• Professorin arvonimi 2001.
• Kirjoittanut kymmeniä elämäkertoja, historiateoksia ja kuvateoksia.
• Matti Wacklin kirjoittama elämäkerta ”Jutuntekijä, Raimo Seppälän uutismatka” (Tampere-seura 2017)

 

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa.

 

Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni -romaani onnistui menemään ihon alle

Avainsanat

author interview, fantasiakirjallisuus, fantasy novel, high fantasy, Katri Alatalo, spekulatiivinen fiktio, Virke

Katri Alatalo.

Jyväskyläläinen äidinkielenopettaja Katri Alatalo (s. 1985) julkaisi keväällä 2019 kuudennen romaaninsa Ikuisesti, siskoni (Gummerus). Seuraavassa on kirjailijahaastattelu, jonka tein seuraavana syksynä.

Katri opettaa tällä hetkellä kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopistossa, eli samassa paikassa, jossa hän on aikoinaan opiskellut äidinkielen opettajaksi.

Alatalon teokset ovat tyylilajiltaan ns. korkeafantasiaa (high fantasy), joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ikuisesti, siskoni edustaa myös tätä genreä.

Katri on kirjoittanut myös enemmän kauhuun, scifiin tai maagiseen realismiin luokiteltavia tekstejä.

– Nautin siitä, jos onnistun hieman vaihtelemaan tyyliä ja tekstin ääntä erilaisissa tarinoissa: joskus suoraviivaisempaa seikkailua, joskus runollisempaa kielellä leikittelyä, joskus synkintä mahdollista kauhutunnelmaa ja joskus jopa huumoria! Kyllästyn helposti, joten vaihtelu on tärkeää.

Ikuisesti, siskoni on luokiteltavissa kelttifantasiaksi.

IKUISESTI, SISKONI ei liity millään tavoin Katrin muihin teoksiin.

Kirjailijan ensimmäiset kolme kirjaa muodostivat Mustien ruusujen maa -trilogian. Tämän jälkeen Katri julkaisi vielä novellikokoelman Älä riko pintaa, joka sijoittuu trilogian kanssa samaan fantasiamaailmaan.

Seuraava romaani Käärmeiden kaupunki sijoittuu aavikkomaailmaan, ja Ikuisesti, siskoni taas on luokiteltavissa kelttifantasiaksi. Teoksessa on vaikutteita Skotlannin historiasta ja maisemista.

– Kun saa teoksen valmiiksi, tekee monesti mieli kirjoittaa seuraavaksi jotain ihan muuta. Siitä kumpua tarve sijoittaa tarinoita jopa erilaisiin fantasiamaailmoihin. Toisaalta teksteissä on paljon yhteisiäkin asioita, esimerkiksi teemoissa.

– Joskus tuntuu, että kirjailijana yrittää aina vain pohtia vastauksia samoihin kysymyksiin eri sanoilla. Esimerkiksi kasvuun ja perhesuhteisiin liittyviä teemoja on toistunut minulla usein.

Katri haaveili kaunokirjailijan urasta jo seitsemänvuotiaana. Koulussa hänellä oli aina tosi kannustavia äikän opettajia, oikeastaan jokaisella kouluasteella.

– Lukioikäisenä ja parikymppisenä suorastaan häpeilin ja salailin kirjoitusharrastustani. Se tuntui nololta ja järjettömältä, enkä pitkään aikaan kehdannut sanoa ääneen edes silloiselle poikaystävälle, että haaveilin kirjan julkaisemisesta.

Katri on itse kirjafani eikä fanita varsinaisesti kirjailijoita. Useimmiten hän lukee kirjat vain kerran.

– Yritän tietoisesti välttää, ettei tulisi liian vahvasti vaikutteita yhdeltä suunnalta. Minulle tärkeitä ovat olleet kuitenkin ainakin Ursula K. Le Guinin, Robin Hobbin ja Patricia A. McKillipin fantasiakirjat, myös kielellisesti ja tyylillisesti.

Kotimaisista tekijöistä Katriin ovat vaikuttaneet muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Ilkka Auer ja Helena Waris.

Onko fantasialla tulevaisuutta?

IKUISESTI, SISKONI oli Katrille kaikkein raskaimman prosessin takana.

– Halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta ja panostaa kieleen niin paljon kuin ikinä osaisin. Se vaatikin paljon hiomista. Yritin myös päästä syvälle teemoihin kuolemattomuudesta, syyllisyydestä ja yksinäisyydestä.

– Kävi niin, että samalla kun laitoin päähenkilöni koville ja laitoin hänet kokemaan suuria tunteita laidasta laitaan, jouduin itsekin aika syviin vesiin! Taakkaa lisäsi se, että romaani vaati monta muokkaus- ja uudelleenkirjoituskierrosta.

Katri kirjoitti vuonna 2014 artikkelin ”Onko fantasialla tulevaisuutta?”, joka julkaistiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisemassa Kummallisen kirjoittajat -oppaassa. Hän tallensi tekstiin silloiset ajatukset fantasiagenrestä ja ehkä omasta urastaankin.

– Siihen juttuun voi olla hauska palata vuosien päästä ja katsoa, ovat teesit edelleen voimassa.

Katri on kirjailija, joka opettaa sivutyökseen. Hän opiskeli aikoinaan Jyväskylän yliopistossa suomen kielen opinnot opettajalinjalla. Hän on koukussa kirjoittamiseen, koska se on niin tehokas tapa päästä flow-tilaan ja hetkeksi täysin irti omasta mielestä, huolista jne.

– Kun kirjoittaa, pystyy todella unohtamaan itsensä hetkeksi! Muuten tulisin aika kiukkuiseksi.

Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10-20 liuskaa viikossa.

KIRJOITUSPROSESSIT OVAT VAIHDELLEET eri teosten kohdalla.

– Kirjailijana olen suunnittelija: tykkään suunnitella ensin ja kirjoittaa sitten. Yritän oppia koko ajan lisää. On tosi tärkeää että kirjoitusprosessi on joustava ja että työkalupakissa on erilaisia keinoja testata eri tekstien kanssa.

Usein jonkinlainen alkukuva saa kirjoitusprosessin käyntiin ja lentoon. Ikuisesti, siskoni -romaanin kirjoittaminen käynnistyi, kun Katri näki mielessään yhtäkkisen kuvan punatukkaisesta naisesta lumimyrskyssä, selässään kaksi miekkaa ristikkäin.

– Pyörittelen helposti alkukuvaa mielessäni jopa pari vuonna, ideoin ja teen taustatyötä. Suunnitelmavaiheessa suunnittelen draaman kaarta. Jaan tarinan ensin kolmeen näytökseen, ja sitten saatan kirjoittaa synopsiksen tai tehdä lukulistan.

Kun prosessi lähtee liikkeelle, Katri kirjoittaa parhaimmillaan 10–20 liuskaa viikossa aamupäivisin. Iltapäivisin hän suunnittelee ja luonnostelee seuraavan päivän tekstiä.

– Minulla lukee aina kalenterissa kirjoitusajat ja mitä lukua tai kohtausta kirjoitan sinä päivänä. Merkkaan ne siis kalenteriin ihan kuin mitkä tahansa työtehtävät. On ihanaa nähdä, kun tekstiä alkaa syntyä.

Ikuisesti, siskoni -teoksen editointi kesti puolitoista vuotta.

– Kirjoitin kässäriin melkein 50 % uutta tekstiä, tiivistin paljon, vaihdoin aikamuotoa, säädin kaikkea mahdollista. Lopuksi oikoluku ja taiton tarkistus, jolloin päästin pilkunviilaaja-persoonani esiin – ja nautin siitä tosi paljon!

Katrista tuntuu, että liikaa lukuenergiaa kuluu siihen omien tekstien muokkausvaiheeseen ja siihen, kun lukee muiden käsikirjoituksia tai opiskelijoiden tekstejä.

– Äänikirjat ovat onneksi tuoneet ikään kuin lisää lukuaikaa. Silloin kun ei jaksa enää lukea-lukea, voi kuunnella kuitenkin vielä. Tänä vuonna yritän suorittaa Helmetin haastetta. Saa nähdä onnistuuko. Ainakin vielä olen jäljessä tavoitteesta.

Kirjan julkaisussa täytyy kaikkien tähtien olla kohdallaan.

KATRILLE SPEFI ja fantasia antavat ainakin teoriassa mahdollisuudet mihin vain. Aina on jotakin uutta, mitä voisi keksiä, sekä uusia ”entä jos”-kysymyksiä, joita pohtia.

– Voisin kirjoittaa realistisiakin tarinoita, jos löytäisin niihin sopivia ideoita. On outoa, että jos yritän kirjoittaa perhesuhteista tai muusta arkisesta, sinne aina hiipii mukaan jokin kummitusjuttu tai vastaava. Spefi-elementti antaa tarinaan jonkinlaisen lisätason, ylimääräisen ulottuvuuden, josta tykkään.

Katri haaveilee nuortenromaanisarjan kirjoittamisesta, mutta saapa nähdä, tuleeko sellaista jonain päivänä.

– Jo romaanin kasassa pitäminen on haasteellista, saati sitten laajan sarjan! Tällä hetkellä haluan kirjoittaa nykyaikaan sijoittuvaa, urbaania tarinaa, jossa on mukana vähän kepeyttä ja seikkailullisuutta. Se voisi olla vastapainoa Ikuisesti, siskoni -romaanille.

Katri on ollut hyvin tyytyväinen yhteistyöhönsä Gummeruksen kanssa. Kirjailijana hän on oppinut, että jokainen teksti alkaa aina nollasta ja sekä teoksen valmistuminen että sen julkaisu ovat aina epävarmoja.

– Tuntuu, että kirjan julkaisussa täytyy olla kaikki tähdet kohdallaan: juuri oikea hetki, oikea kässäri ja oikea kustantamo. Kaikkein tärkeintä on, että teos löytää tiensä oikeiden lukijoiden käsiin.

Ikuisesti, siskoni on onnistunut koskettamaan lukijoita.

– Siinä vaiheessa kun joku paljon lukeva ihminen kertoo, että tarina onnistui vaikkapa menemään ihon alle, se tuntuu kirjailijana ihan huikealta. Erityisesti lämmittää, kun on tullut positiivisia kommentteja kirjan kielestä ja henkilöistä.

Haastattelu on julkaistu lyhennettynä Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.

Katja Kärki kirjoitti koskettavasti Pohjois-Karjalan lestadiolaisista

Avainsanat

author interview, book review, Katja Kärki, lestadiolaisuus, Ristin Voitto, romaanit, suomalainen kaunokirjallisuus, uskonnollinen kirjallisuus, uskonto, Virke

Katja Kärki. – Kuva: Mirva Vainio.

ÄIDINKIELEN OPETTAJA Katja Kärki (s. 1985) ponnahti laajan kansan tietoisuuteen vuoden 2019 alkupuolella ilmestyneellä, osin tosipohjaisella Jumalan huone -romaanillaan (Bazar).

Kärjen kuvaama lestadiolaisyhteisö asuu Lieksassa. Martikaisen suvun matriarkka Aili on nähnyt nuorena sota-ajan. Sisarentytär Maria on syntynyt 1960-luvulla ja seuraavaan sukupolveen kuuluva Elsa 1980-luvulla. Romaanikertoja seuraa nuoren naisen, Elsan, kehittymistä pois lestadiolaisesta yhteisöstä.

Ruusunpunaiset onnen haaveet romuttuvat lestadiolaisen yhteisön rankkojen sääntöjen vuoksi. Naispäähenkilöiden ristiriitaiset miesjutut nousevat kerronnan keskiöön tämän tästä. Rakkaus on vaikeaa, ahdistuneessa mielentilassa jopa mahdotonta. Onnen kaipuu kuivuu kokoon vanhemmiten ja muuttuu kohtaloon alistumiseksi.

Tiukka uskonnollinen yhteisö korostuu eniten kiltin ja nöyrän Marian kohdalla. Hän rakastuu kielletyllä tavalla, ja irtaantuminen yhteisön otteesta vie pitkän ajan. Kirjailija tekee Mariasta suomen kielen opettajan, joka kiinnostuu myös teologiasta. Jumaluusopinnot vieraannuttavat häntä entisestään vanhasta yhteisöstä.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka.

ELSAN MURROSIÄN kapina lestadiolaisperhettä ja -sukua kohtaan on avoin ja voimakas. Hän löytää sielunkumppanin Veerasta, toisesta lestadiolaisperheen kasvatista. Raivoisa irtiotto vie Elsan ja Veeran Jyväskylään, jossa sekalaiset bileet, päihteet ja irtosuhteet korvaavat seurakuntayhteyden.

Vaikka nuoren kirjailijan kirjoitusote on erittäin tyylikäs ja kieli toimivaa, uskonnollisen todellisuuden kuvaus painottuu liian kielteiseksi. Lestadiolaissaarnaajat leimautuvat romaanihenkilöiden silmissä tekopyhiksi valehtelijoiksi, joiden elämä ei täytä sanojen mittaa.

Poikkeuksen tekee komea maallikkosaarnaaja Hannu, Marian mielitietty ja ukkomies, josta tämä haaveilee salaisesti vuosia.

Ailin elämään mahtuu monta mysteeriä, jotka selviävät Marialle ja Elsalle vasta vuosikymmenien jälkeen. Marian äiti löytyy järven rannalta surmattuna. Sitten hänelle paljastetaan, ettei Mauri olekaan hänen isänsä.

Miten äiti sitten kuoli? Entä kuka on Marian oikea isä? Aili tietää kaiken – mutta vaikenee kuin muuri.

Sauna on romaanissa synnin konkreettinen pesupaikka. Kun Mauri menee saunaan perheensä kanssa, hän heittää löylyä kuin viimeistä päivää. Se on perheelle helvetin esikartano, josta ei pääse pois.

Saunassa Mauri myös pahoinpiteli aikoinaan Vienoa, Marian oikeaa äitiä, jopa lasten nähden.

Jumalan huone on oikeastaan Elsan kehitystarina, jonka lomaan on nivottu lyhyitä katkelmia Maria-tädin ja Aili-mummun henkilöhistorioista. Elsa kaipaa vimmatusti vapauteen lestadiolaisyhteisön ikeistä. Raju vastareaktio kaduttaa jälkikäteen:

”Tekee mieli mennä kotiin, mutta mitä minä siellä tekisin, kun tyhjät seinät vain kaatuisivat päälle ja tukehtuisin, itkisin omaa yksinäisyyttäni. En jaksa kenenkään iloa. En jaksa katsella tanssivia ja ilakoivia ihmisiä, jotka ovat kauniita ja vääristyneitä. En jaksa Veeraa enkä sen sössötyksiä.” (s. 297)

Kuka osaisi käsitellä onnistunutta lestadiolaisuutta?

MILJÖÖNKUVAUS ON Jumalan huoneen parasta ainesta. Romaanissa liikutaan paljon luonnossa. Onko luonto se Jumalan todellinen huone, jonka kautta kirjailija haluaa avata lukijalle ihmisluontoa ja sielun kaipuuta vapaaksi sääntöjen ahdistamasta uskonnollisuudesta?

Kärjen esiintuomat ihmiskohtalot ovat tietyssä mielessä koskettavampia kuin Pauliina Rauhalan lestadiolaisuutta käsittelevissä bestsellereissä Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018).

Olen toivonut, että jokin lestadiolaisista piireistä nouseva kuvaus käsittelisi onnistunutta lestadiolaisuutta, sellaista jossa uskonnon keskeltä löytynyt onni säteilisi vastaan.

Onko sellainen pelkkä myytti ilman todellisuuspohjaa? Siitä ei uutisoida – eikä tehdä myyvää romaania.

 

KATJA KÄRKI on asunut nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Puolet suvusta on esikoislestadiolaisia, ja hän on pienenä ollut mukana seuroissa.

– Kaikki henkilöhahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Sukulaiset tosin ovat havainneet Ailissa samoja piirteitä kuin äidinäidissäni, vaikka mummo oli naimisissa ja kymmenen lapsen äiti. Myös jotkut fraasit ja repliikit voisivat olla sukulaisteni suusta, kirjailija toteaa Virkkeen haastattelussa.

Kirjoitusprosessin alkuvaiheessa Kärki luki muutamia sotaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka kertoivat kotirintaman naisista ja partisaanien tekemistä murhista Pielisjärvellä. Nämä teokset hätkähdyttivät ja järkyttävyydessään inspiroivat kirjoittamaan muutamia kohtauksia. Niistä kaikki eivät kuitenkaan ole päätyneet valmiiseen romaaniin.

Hyvässä kirjassa pitää olla jotain, mikä riipaisee sielua. Katja Kärki pitää monien suomalaisten naiskirjailijoiden romaaneista, jotka käsittelevät rankkoja aiheita, esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Anneli Kannon Lahtarit. Muita suosikkeja ovat Heidi Köngäksen Dora dora, Kirsi Alanivan Villa vietin linnut, virolaisen Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (jossa on mahtava lapsikertoja) ja Maja Lunden Mehiläisten historia.

Jumalan huonetta oli kuulemma sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Aihe syntyi helposti, kuin annettuna. Katja käytti kirjoittamiseen lähes kaiken vapaa-aikansa.

– Myös kirjan työstäminen valmiiksi kustannustoimittajan kanssa oli rankkaa mutta mahtavaa puuhaa.

Kirjailija naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

KIRJAILIJALLA EI OLLUT kovin kunnianhimoisia odotuksia romaanin suhteen. Jumalan huoneen saama suosio ja kehuvat kritiikit olivat täysiä yllätyksiä. Romaani huomioitiin muun muassa Helsingin Sanomissa ja Parnassossa, ja Katja Kärki sai kutsun esiintymään kirjamessuille.

Ajatus Jumalan huoneesta syntyi jo opiskeluaikoina. Kirjallisuuden aineopintoihin kuuluvalla luovan kirjoittamisen kurssilla Katja Kärki alkoi kirjoittaa ahdistuneen nuoren naisen näkökulmasta.

– Jossain vaiheessa ajatus oli, että kirjoitan lestadiolaisen pojan näkökulmasta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan. Lähtökohtana toimivat siis omat kokemukseni puoliksi lestadiolaisessa suvussa, vaikka läheskään mitään noin rankkaa en ole kokenut.

Jumalan huone sai alkunsa Oriveden opiston Proosapaja-kurssilla kesällä 2016. Kärki naputteli romaania iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla puolitoista vuotta.

– Lähetin Jumalan huoneen romaanikäsikirjoituksen saatekirjeen kera pdf-tiedostona kaikkiin aikuisten romaaneja julkaiseviin kustantamoihin.

Bazar vastasi viikon kuluttua, että se oli kiinnostunut julkaisemaan romaanin.

– Minulla kävi tuuri. Esikoiskirjailija on kustantamolle aina taloudellinen riski. Monet hyvät käsikirjoitukset jäävät julkaisematta ja sattumalla on osuutensa, kuka kustantamolla sattuu käsikirjoituksen lukemaan.

Katja Kärki on opiskellut äidinkielen, kirjallisuuden ja suomi toisena kielenä opettajaksi Jyväskylässä. Hän on tehnyt töitä pääasiassa S2-opettajana.  Seuraavan lukuvuoden hän työskentelee Rovaniemen aikuislukiossa. Hänellä ei ole tällä hetkellä vakituista työsuhdetta.

– Toisaalta se on stressaavaa, mutta toisaalta antaa tietynlaista vapautta.

Kärki on jo kirjoittamassa kahta uutta romaanikäsikirjoitusta. Hänellä on jo kustannussopimus seuraavaa romaania varten, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2021.

Porilainen lestadiolaisperhe. Kuva: Hanna Laasanen / Satakunnan Kansa

Kirjoituksen pohjana olevat tekstit on julkaistu Ristin Voitossa ja Virkkeessä.

Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

author interview, esseet, Silvia Hosseini, Virke

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

• David Grossman: Hevonen meni baariin
• Hassan Blasim: Allah99
• Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.

 

Kirjoittamisen taustatyö nappaa huomion

Avainsanat

author interview, Katja Kaukonen, Pori, Virke

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio.

Katja Kaukonen (s. 1968) on tamperelainen äidinkielen opettaja, joka on ollut jo vuosia päätoiminen kirjailija. Katjan perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi poikaa ja tytär sekä koira.

Opettajaurallaan hän työskenteli äidinkielen opettajan sijaisena ja tuntiopettajana yläkouluissa Noormarkussa, Klassillisessa koulussa Tampereella, Hauholla, Porin Lyseossa ja Hakkarin koulussa Lempäälässä.

– Viimeksi mainitussa koulussa eräs kollega luki murrosikäisille tunnin alussa tai lopussa kirjaa ääneen. Se oli minusta hienoa: oivallinen rauhoittumishetki ja siirtymä sekä välittämistä.

Katja Kaukonen on julkaissut tähän mennessä neljä kaunokirjaa: novellikokoelman Vihkivedet (WSOY 2012) sekä romaanit Odelma (WSOY 2011), Kohina (WSOY 2014) ja Lumikadun kertoja (WSOY 2017).

Koen ja hahmotan maailman tarinoina.

KATJA asui lapsuus- ja nuoruusvuotensa Porissa ja Noormarkussa.

– Yliopisto-opinnot toivat minut Tampereelle, jossa olen asunut vuodesta 1988.

Kirjoittaminen on ollut Katjalle aina se luontevin ilmaisumuoto.

– Koen ja hahmotan maailman tarinoina. Kirjoittamalla ottaa osaa universaaliin tarinankerrontaan.

Katja alkoi haaveilla kirjailijan ammatista lukioiässä. Itsenäinen työ kiehtoi.

– Ajattelin, että kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot voisivat tukea haavettani. Opintojen myötä teksteihin ja kieleen oppi suhtautumaan analyyttisesti, mistä on ollut hyötyä kirjoittaessa.

Elämänkokemus ja eri kirjoituskilpailuissa menestyminen ovat olleet Katjan kirjoituskouluja.

– Etenin pienin askelin. Myös takapakkeja tuli. Sinnikkyys ja kärsivällisyys auttoivat. Jonkinlainen läpimurto oli Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009.

Mainittu kilpailu on itse asiassa ollut ponnahduslautana useille kirjailijoille.

Katja Kaukonen arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan tehneitä konkareita.

– URANI alkutaipaleista voin kertoa, että ensimmäinen julkinen tekstini, talviaiheinen riimiruno, julkaistiin Luoteis-Satakunta–lehdessä, kun olin alakoulussa. Sain runosta 10 markan palkkion!

Katja kirjoitti viimeksi ilmestynyttä romaaniaan Lumikadun kertoja viitisen vuotta.

– Prosessi täytti aika lailla koko elämän. Taustatöitä kertyi runsaasti. Tein muun muassa kaksi matkaa Puolaan.

Lumikadun kertojassa Katja halusi tarkastella toisen maailmansodan mielettömyyttä muuten kuin juutalaisvainojen kautta.

– Valitsin kuvauskohteeksi tavalliset, köyhät, marginaalissa elävät puolalaiset, joista ei ole juurikaan kerrottu. Loin romaaniini yhteisön, jossa asuu irtolaisia, romaniverisiä, hylättyjä ja laitapuolen kulkijoita, jotka pitävät huolta toisistaan ja kiinni toivosta.

KATJA KAUKONEN arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan ja tinkimättömästi tehneitä konkareita.

– Haen vahvistusta heidän tuotannostaan, päiväkirjoistaan, kirjeistään, ilmaisustaan, kokemuksistaan, ajatuksistaan ja elämästään. Tällaisia ovat muun muassa Eeva-Liisa Manner, Solveig von Schoultz, Aino Kallas, Helena Anhava, Eeva Kilpi, Tove Jansson, Bo Carpelan ja Göran Tunström.

Katja on työskennellyt reilut kaksi vuotta romaanikäsikirjoituksen parissa, jonka hän toivoo ilmestyvän kirjana keväällä 2020.

– Tiiviin taustatyörupeaman aikana en pysty keskittymään muuhun kuin taustatyökirjallisuuteen, johon kuuluu usein myös fiktiota. Silloin ravitsen itseäni visuaalisuudella: elokuvilla, dokumenteilla, kuvataiteella, valokuvilla, maisemilla ja unilla.

Toivon, että voitte keskittyä olennaiseen.

ERIKOISTERVEISET äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Toivon, että saatte kaikista uudistuksista huolimatta keskittyä olennaiseen. Toivottavasti teillä on työrauha ja koulullanne on varaa monipuolisiin kirjallisuushankintoihin ja mahdollisuuksia kirjastokäynteihin.

Katja suosittelee seuraavia teoksia luettavaksi:

1. Silene Lehdon runokokoelma Kuplapoika, kultapoika (WSOY 2019)
2. Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016)
3. Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani (Suom. Petri Stenman, Like 2015)

– – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

”Sain asua ihanassa hämmennyksessä”

Avainsanat

author interview, kirjailijahaastattelu, Minna Canth, Minna Maijala, Minna Rytisalo, Uno Cygnaeus, Virke

Minna Rytisalo. Kuva: Gummerus.

KUUSAMOLAINEN äidinkielenopettaja ja kirjailija Minna Rytisalo (s. 1974) julkaisi syksyllä 2018 toisen romaaninsa Rouva C. (Gummerus). Seuraavassa Minna kertoo kirjoitusprosessistaan:

”Olen aina ihmetellyt, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Minna Canthista taiteilijaromaania. Kummallista! Toisaalta pohdin, onko hänestä yleensä esitetty kuva tomerana rautarouvana ja kivijalkamaisena kirjallisuushahmona ja naisasialiikkeen ikonina ainoa oikea. Niinpä päätin tehdä romaanin, joka kyseenalaistaa näitä lukkiutumia.

Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en tiedä.

KIRJOITUSPROSESSIN aikana sain asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä.

Olin ensin kiinni faktoissa, luin elämäkertoja ja poimin tarvitsemiani asioita. Sitten tuli ihmeellinen hetki, jossa saatoin päästää faktoista irti ja mielikuvitus sai vallan.

Se nosti minut leijumaan historiankirjojen yläpuolelle. Unen ja illuusion hohteesta alkoi tarkentua fiktiivinen henkilö.

Rouva C. on kunnianosoitus henkilölle, jota olen aina arvostanut. Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Päätin romaanissani keskittyä Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin rakkaustarinaan, mistä seurasi vahva romanttinen pohjavire. Rakastavaisten seurustelua oli vaikea sitoa todistusaineistoihin, koska juuri mitään kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole jäljellä.

Otin monessa kohtaa kirjailijan vapauksia. Fiktiivistä Minnaa se ei haitannut. Hän raivasi tekstiini oman tilansa.

Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

ROMAANINI on itse asiassa opettajalukijalle herkullista luettavaa sikäli, että se kertoo kansakoululaitoksen ensi askelista Suomessa. Tein romaanihenkilön Uno Cygnaeuksesta, Suomen kansakoululaitoksen isästä ja Jyväskylän opettajaseminaarin johtajasta, joka toimii Ferdinandin esimiehenä.

Kun Ferdinand rakastui oppilaaseensa, siinä olivat skandaalin ainekset kuin tarjottimella. Tilanne johti myös Minnan kovien päätösten eteen.

Minna Canth, alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, ja Johan Ferdinand Canth kihlajaiskuvassa vuonna 1865.

MINUSTA Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

Monilla nykysuomalaisilla on täysin väärä käsitys Ferdinandista. Häntä pidetään autoritaarisena ja jopa mustasukkaisena aviomiehenä.

Tutkittuani asiaa tulin vakuuttuneeksi siitä, että tämä ei pitänyt paikkaansa. Ferdinand ja Minna olivat keskenään samanarvoiset. Mies ei todellakaan asettunut Minnan kirjoitusharrastuksia vastaan. He jopa kirjoittivat yhdessä ja toimittivat lehtiä.

Rouva C. on rakkausromaani, jossa halusin kuvata onnellista, pitkäikäistä avioliittoa. Tarinan intohimoinen juonne johtuu todellisuudesta: Minna ja Ferdinand tekivät lapsia parin vuoden välein.

Olen tulkinnassani Canthien avioliitosta velkaa kirjallisuudentutkija Minna Maijalalle, joka tekee teoksessaan Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014) saman päätelmän pariskunnan väleistä.

Kumpikaan meistä ei ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

MINNA Canth on ollut minulle tärkeä henkilö monesta syystä.

Olen ensinnäkin saanut oikeasti etunimeni häneltä, isoäitini ehdotuksesta. Minnan tavoin opiskelin itsekin aikoinaan Jyväskylässä.

Meille on yhteistä sekin, ettei kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Sattumalta oma luokkahuoneeni Kuusamon lukiossa on nimetty Canthiksi!”

* * * * *

Haastattelu on julkaistu Virkkeessä 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

Afrikka, author interview, gospel, Pekka Simojoki, Sana-lehti

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.