Silvia Hosseinin uran taitekohta

Avainsanat

author interview, esseet, Silvia Hosseini, Virke

Silvia Hosseini. Kuva: Lassi Majava.

SILVIA HOSSEINI (s. 1982) on itähelsinkiläinen äidinkielenopettaja, joka on tullut tunnetuksi myös mukaansatempaavana kirjoittajana. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas), ilmestyi vuonna 2018.

– Essee tuntuu ainakin toistaiseksi omimmalta kirjallisuudenlajilta. Tykkään kirjoittajana työskennellä tiedon ja ajatusten parissa, ja essee sopii siihen hyvin.

Kirja-arviot esikoisteoksesta olivat todella myönteisiä. Muutenkin hän on saanut teksteistään pääasiassa innostuneita kommentteja.

– On tietysti niitäkin, jotka eivät ole ajatuksistani tai tyylistäni pitäneet, mutta niin kuuluukin olla.

Olen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

SILVIA EI haaveillut nuorena kirjoittajan urasta, ei ainakaan vakavissaan.

– Olen kyllä aina kirjoitellut pöytälaatikkoon ja lähettänyt aikaisemmin pari käsikirjoitusta kustantamoihin, mutta vasta Pölyn ylistyksen kanssa tiesin, mitä olin tekemässä.

Kirjoittajana Silvia ei pyri kulkemaan kenenkään jalanjäljissä.

– Tietysti on kirjailijoita, joita suuresti ihailen ja rakastan, esimerkiksi Susan Sontag, Rachel Cusk, Virginia Woolf (esseistinä, ei niinkään romaanikirjailijana) ja George Saunders. Rakastan myös monia Jack Kerouacin kirjoja, vaikka hän onkin monen feministin painajainen.

Silvia palaa toistuvasti Roberto Bolañon taianomaisen kielen ja tyylin pariin palaan.

– Ylipäänsä olen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävä. Kotimaisesta kirjallisuudesta pidän eniten esseistä ja runoista. Luen pääasiassa nykykirjallisuutta.

KIRJOITTAMISEEN KUULUU Silvian mukaan aina tuskallisia ja mahdottomalta tuntuvia vaiheita. Pölyn tekemiseen liittyi kuitenkin paljon intoa, kepeyttä ja varmuutta oman äänen ja tyylin löytämisestä.

– Kirjoittaminen itsessään kävi nopeasti, mutta useimpia kokoelman esseitä hauduttelin ennen kirjoittamista pitkään.

Oletko opettaja, joka kirjoittaa kirjoja ja muita tekstejä sivutyönään vai päinvastoin?

– Kun hain yliopistoon, ajattelin opiskella kirjallisuutta pääaineena ja samalla opettajaksi. Opintojen aikana ajatus opettajuudesta alkoi tuntua omalta. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että olen vähitellen siirtymässä kirjoittavasta opettajasta opettavaksi kirjoittajaksi.

Painovoima kiskoo minut sohvalle katsomaan turhia Netflix-sarjoja.

KIRJOITTAMINEN EI OLE Silvialle niinkään yritystä ymmärtää itseään kuin ympäröivää maailmaa.

– Kirjoittaminen on sitä, että saa ottaa asioista selvää. Ensin on jokin havainto maailmasta, jokin kysymys, joka kaipaa vastausta. Sitten haalin ja luen paljon siihen liittyvää kirjallisuutta, katson dokumentteja, elokuvia, näyttelyitä jne.

Samalla Silvia kirjoittaa muistiinpanoja ja alustavia näkökulmia ja saattaa myös hahmotella tekstin rakennetta. Sitten hän jättää homman kesken useiksi päiviksi.

– Painovoima kiskoo minut sohvalle tuskailemaan, katsomaan turhia Netflix-sarjoja ja soimaamaan itseäni saamattomuudesta.

Kun hän viimein ryhtyy kirjoittamaan, tulee oivallus, että saamattomuuskoomailun aikana alitajunta onkin koko ajan työskennellyt.

– Tämän jälkeen tekstiä syntyy parhaimmillaan kuin itsestään.

Työn alla on väitöskirja Leonard Cohenin laululyriikasta.

SILVIA KIRJOITTAA pariin lehteen kirja-arvioita ja lukee niitä varten 4–5 kirjaa kuukaudessa.

– Niiden päälle saatan vielä lukea 1–2 teosta, yleensä sellaisia, jotka liittyvät senhetkiseen kirjoitusprosessiini.

Silvia on työskennellyt opettajana kymmenisen vuotta, joista enimmän osan Sibelius-lukiossa Helsingissä.

– Siinä sivussa olen tehnyt töitä muun muassa kriitikkona, kirjallisuuslehden päätoimittajana ja erilaisten kirjallisuustapahtumien juontajana. Lisäksi teen väitöskirjaa Helsingin yliopistoon Leonard Cohenin laululyriikasta.

Kypsyttelen paria romaani-ideaa ja kirjoittelen esseitä.

SEURAAVA KIRJA on jo tekeillä.

– Se on myös esseekokoelma, mutta sisältö pysyköön toistaiseksi salaisuutena. Teos ilmestyy vuonna 2020. En haaveile fiktion kirjoittamisesta, mutta pari romaani-ideaa on kypsymässä. Katsotaan, miten niiden käy.

Silvia Hosseini suosittelee seuraavia viime aikoina luettuja ja erinomaisiksi havaittuja kirjoja:

• David Grossman: Hevonen meni baariin
• Hassan Blasim: Allah99
• Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

 

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 3/2019.

 

Kirjoittamisen taustatyö nappaa huomion

Avainsanat

author interview, Katja Kaukonen, Pori, Virke

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio.

Katja Kaukonen (s. 1968) on tamperelainen äidinkielen opettaja, joka on ollut jo vuosia päätoiminen kirjailija. Katjan perheeseen kuuluvat aviomies, kaksi poikaa ja tytär sekä koira.

Opettajaurallaan hän työskenteli äidinkielen opettajan sijaisena ja tuntiopettajana yläkouluissa Noormarkussa, Klassillisessa koulussa Tampereella, Hauholla, Porin Lyseossa ja Hakkarin koulussa Lempäälässä.

– Viimeksi mainitussa koulussa eräs kollega luki murrosikäisille tunnin alussa tai lopussa kirjaa ääneen. Se oli minusta hienoa: oivallinen rauhoittumishetki ja siirtymä sekä välittämistä.

Katja Kaukonen on julkaissut tähän mennessä neljä kaunokirjaa: novellikokoelman Vihkivedet (WSOY 2012) sekä romaanit Odelma (WSOY 2011), Kohina (WSOY 2014) ja Lumikadun kertoja (WSOY 2017).

Koen ja hahmotan maailman tarinoina.

KATJA asui lapsuus- ja nuoruusvuotensa Porissa ja Noormarkussa.

– Yliopisto-opinnot toivat minut Tampereelle, jossa olen asunut vuodesta 1988.

Kirjoittaminen on ollut Katjalle aina se luontevin ilmaisumuoto.

– Koen ja hahmotan maailman tarinoina. Kirjoittamalla ottaa osaa universaaliin tarinankerrontaan.

Katja alkoi haaveilla kirjailijan ammatista lukioiässä. Itsenäinen työ kiehtoi.

– Ajattelin, että kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen opinnot voisivat tukea haavettani. Opintojen myötä teksteihin ja kieleen oppi suhtautumaan analyyttisesti, mistä on ollut hyötyä kirjoittaessa.

Elämänkokemus ja eri kirjoituskilpailuissa menestyminen ovat olleet Katjan kirjoituskouluja.

– Etenin pienin askelin. Myös takapakkeja tuli. Sinnikkyys ja kärsivällisyys auttoivat. Jonkinlainen läpimurto oli Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009.

Mainittu kilpailu on itse asiassa ollut ponnahduslautana useille kirjailijoille.

Katja Kaukonen arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan tehneitä konkareita.

– URANI alkutaipaleista voin kertoa, että ensimmäinen julkinen tekstini, talviaiheinen riimiruno, julkaistiin Luoteis-Satakunta–lehdessä, kun olin alakoulussa. Sain runosta 10 markan palkkion!

Katja kirjoitti viimeksi ilmestynyttä romaaniaan Lumikadun kertoja viitisen vuotta.

– Prosessi täytti aika lailla koko elämän. Taustatöitä kertyi runsaasti. Tein muun muassa kaksi matkaa Puolaan.

Lumikadun kertojassa Katja halusi tarkastella toisen maailmansodan mielettömyyttä muuten kuin juutalaisvainojen kautta.

– Valitsin kuvauskohteeksi tavalliset, köyhät, marginaalissa elävät puolalaiset, joista ei ole juurikaan kerrottu. Loin romaaniini yhteisön, jossa asuu irtolaisia, romaniverisiä, hylättyjä ja laitapuolen kulkijoita, jotka pitävät huolta toisistaan ja kiinni toivosta.

KATJA KAUKONEN arvostaa esikuvinaan etenkin työtä kauan ja tinkimättömästi tehneitä konkareita.

– Haen vahvistusta heidän tuotannostaan, päiväkirjoistaan, kirjeistään, ilmaisustaan, kokemuksistaan, ajatuksistaan ja elämästään. Tällaisia ovat muun muassa Eeva-Liisa Manner, Solveig von Schoultz, Aino Kallas, Helena Anhava, Eeva Kilpi, Tove Jansson, Bo Carpelan ja Göran Tunström.

Katja on työskennellyt reilut kaksi vuotta romaanikäsikirjoituksen parissa, jonka hän toivoo ilmestyvän kirjana keväällä 2020.

– Tiiviin taustatyörupeaman aikana en pysty keskittymään muuhun kuin taustatyökirjallisuuteen, johon kuuluu usein myös fiktiota. Silloin ravitsen itseäni visuaalisuudella: elokuvilla, dokumenteilla, kuvataiteella, valokuvilla, maisemilla ja unilla.

Toivon, että voitte keskittyä olennaiseen.

ERIKOISTERVEISET äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Toivon, että saatte kaikista uudistuksista huolimatta keskittyä olennaiseen. Toivottavasti teillä on työrauha ja koulullanne on varaa monipuolisiin kirjallisuushankintoihin ja mahdollisuuksia kirjastokäynteihin.

Katja suosittelee seuraavia teoksia luettavaksi:

1. Silene Lehdon runokokoelma Kuplapoika, kultapoika (WSOY 2019)
2. Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016)
3. Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani (Suom. Petri Stenman, Like 2015)

– – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä 2/2019.

”Sain asua ihanassa hämmennyksessä”

Avainsanat

author interview, kirjailijahaastattelu, Minna Canth, Minna Maijala, Minna Rytisalo, Uno Cygnaeus, Virke

Minna Rytisalo. Kuva: Gummerus.

KUUSAMOLAINEN äidinkielenopettaja ja kirjailija Minna Rytisalo (s. 1974) julkaisi syksyllä 2018 toisen romaaninsa Rouva C. (Gummerus). Seuraavassa Minna kertoo kirjoitusprosessistaan:

”Olen aina ihmetellyt, miksi kukaan ei ole kirjoittanut Minna Canthista taiteilijaromaania. Kummallista! Toisaalta pohdin, onko hänestä yleensä esitetty kuva tomerana rautarouvana ja kivijalkamaisena kirjallisuushahmona ja naisasialiikkeen ikonina ainoa oikea. Niinpä päätin tehdä romaanin, joka kyseenalaistaa näitä lukkiutumia.

Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en tiedä.

KIRJOITUSPROSESSIN aikana sain asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä.

Olin ensin kiinni faktoissa, luin elämäkertoja ja poimin tarvitsemiani asioita. Sitten tuli ihmeellinen hetki, jossa saatoin päästää faktoista irti ja mielikuvitus sai vallan.

Se nosti minut leijumaan historiankirjojen yläpuolelle. Unen ja illuusion hohteesta alkoi tarkentua fiktiivinen henkilö.

Rouva C. on kunnianosoitus henkilölle, jota olen aina arvostanut. Minun Minnastani tuli tällainen, todellisesta Minna Canthista en enää tiedä.

Päätin romaanissani keskittyä Minna Johnsonin ja Ferdinand Canthin rakkaustarinaan, mistä seurasi vahva romanttinen pohjavire. Rakastavaisten seurustelua oli vaikea sitoa todistusaineistoihin, koska juuri mitään kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole jäljellä.

Otin monessa kohtaa kirjailijan vapauksia. Fiktiivistä Minnaa se ei haitannut. Hän raivasi tekstiini oman tilansa.

Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

ROMAANINI on itse asiassa opettajalukijalle herkullista luettavaa sikäli, että se kertoo kansakoululaitoksen ensi askelista Suomessa. Tein romaanihenkilön Uno Cygnaeuksesta, Suomen kansakoululaitoksen isästä ja Jyväskylän opettajaseminaarin johtajasta, joka toimii Ferdinandin esimiehenä.

Kun Ferdinand rakastui oppilaaseensa, siinä olivat skandaalin ainekset kuin tarjottimella. Tilanne johti myös Minnan kovien päätösten eteen.

Minna Canth, alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, ja Johan Ferdinand Canth kihlajaiskuvassa vuonna 1865.

MINUSTA Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina täytyi ehdottomasti tallentaa jälkipolville.

Monilla nykysuomalaisilla on täysin väärä käsitys Ferdinandista. Häntä pidetään autoritaarisena ja jopa mustasukkaisena aviomiehenä.

Tutkittuani asiaa tulin vakuuttuneeksi siitä, että tämä ei pitänyt paikkaansa. Ferdinand ja Minna olivat keskenään samanarvoiset. Mies ei todellakaan asettunut Minnan kirjoitusharrastuksia vastaan. He jopa kirjoittivat yhdessä ja toimittivat lehtiä.

Rouva C. on rakkausromaani, jossa halusin kuvata onnellista, pitkäikäistä avioliittoa. Tarinan intohimoinen juonne johtuu todellisuudesta: Minna ja Ferdinand tekivät lapsia parin vuoden välein.

Olen tulkinnassani Canthien avioliitosta velkaa kirjallisuudentutkija Minna Maijalalle, joka tekee teoksessaan Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014) saman päätelmän pariskunnan väleistä.

Kumpikaan meistä ei ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

MINNA Canth on ollut minulle tärkeä henkilö monesta syystä.

Olen ensinnäkin saanut oikeasti etunimeni häneltä, isoäitini ehdotuksesta. Minnan tavoin opiskelin itsekin aikoinaan Jyväskylässä.

Meille on yhteistä sekin, ettei kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Sattumalta oma luokkahuoneeni Kuusamon lukiossa on nimetty Canthiksi!”

* * * * *

Haastattelu on julkaistu Virkkeessä 1/2019.

Hyvän gospelin resepti ja muita tarinoita

Avainsanat

Afrikka, author interview, gospel, Pekka Simojoki, Sana-lehti

Pekka Simojoki.

Suomalaisen gospelin grand old man Pekka Simojoki (s. 1958) julkaisi keväällä 2018 yli 300-sivuisen keikkamiehen hartauskirjan Mullan makua, taivaan tuoksua (Päivä), johon kokosi sata tositarinaa pitkän uransa varrelta. Seuraavassa hän kertoo kirjan syntyprosessista:

”Teokseni sai alkunsa oikeastaan jo vuonna 2007, jolloin kirjoitin Exitin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi vauhdikkaan teoksen Apostolin kyytiä. Sen saama palaute antoi minulle rohkaisua tarttua kynään uudelleen.

Kun Kalle Vaismaa löytyi kirjoittajakaveriksi pari vuotta myöhemmin, sai syntynsä Seitsemän silmäniskua -elämänkertateos. Se oli ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2012.

Vaimon mielestä tarinoin konserteissa välillä liikaakin.

KERRON konserteissa paljon tarinoita lauluistani ja niiden taustoista. Se on muodostunut ikään kuin tavaramerkikseni. Vaimo tosin sanoo, että välillä innostun tarinoimaan liikaakin.

Pari kertaa tapahtui kuitenkin, että keikan jälkeen joku yleisöstä tuli kertomaan tulevansa konsertteihin nimenomaan noiden tarinoiden takia, ja että minun kannattaisi kirjoittaa niistä kirja.

Asia jäi muhimaan takaraivoon, ja aloin koota tarinoita ja ideoita tietokoneen kansioon ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai aikataulua. Pikkuhiljaa tekstien määrä kasvoi.

Lyhyissä kertomuksissa vien lukijan monille keikkamatkoilleni, joilla on riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monet matkoista on tehty ulkomaille, esimerkiksi Afrikkaan tai Aasiaan.

Olimme kerran EtCetera-kuoron kanssa Namibiassa. Kävimme lähetysasemalla, jossa olin itse asunut vanhempieni kanssa lapsuudessani.

Yövyimme ränsistyneellä asemalla, mikä herätti paikallisten rosvojen kiinnostuksen. Poliisi jopa varoitti meitä olemaan varuillamme rosvojen todennäköisen hyökkäyksen vuoksi. mutta mitään ei tapahtunut.

Aamulla kuulimme paikallisen pastorin rukoilleen koko yön puolestamme. Uskon enkelien vartioineen meitä sinä yönä!

Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä kahden kuukauden verran.

VUODEN 2017 marraskuussa vihjaisin Päivän toimitusjohtajalle Merja Pitkäselle, että olen suunnitellut tarinakokoelman julkaisemista joskus tulevaisuudessa, ja että minulla on jo kasassa yli 90 tarinaa. Suuni loksahti auki, kun hän lupasi siltä istumalta kustantaa teoksen.

Olin täyttämässä tammikuussa pyöreitä vuosia, ja sovimme Merjan kanssa, että yritän vääntää kirjan valmiiksi kahdessa kuukaudessa, jotta julkaisisimme sen synttäreideni kunniaksi.

Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä olin lähdössä perheeni kanssa Afrikkaan viettämään joulua ja uutta vuotta. Kirjoitusrupeama merkitsi valvottuja öitä marraskuussa ja joulukuussa.

Melkoinen ruljanssi oli myös perusteellinen tarkistussoittokierros kaikille niille ihmisille, jotka olivat merkittävissä rooleissa tarinoissa. Heidän joukossaan oli hyviä työtovereita, ystäviä ja kuulijoitani, joiden rinnalla olen saanut kulkea.

Yllättävän paljon aikaa vei sekin, kun halusin etsiä lauluistaan runonpätkän jokaiseen hartaustekstiin.

Kirjoitin kaiken ensin itse, ja sen jälkeen kustantajan oikolukija kävi tekstit läpi.

Jouduin kirjoittaessani pohtimaan paljon sitä, miten tällainen pieni tarina kannattaa kirjoittaa. Miten se pitää aloittaa, että lukija tarttuu tarinaan ja miten pidetään jännite yllä niin, että hän lukee tekstin loppuun.

Ainoa saamani haukku on liittynyt kirjan nimeen.

KIRJAN julkaisemisen jälkeen palaute on ollut enimmäkseen myönteistä ja erityisesti miehet ovat tykänneet:

”Näiden tarinoiden voima on siinä, että ne ovat elettyjä ja koettuja juttuja!” ”On se ihmeellistä, miten Jumala tekee tänäkin päivänä!”

Muutama mies on tullut keikan jälkeen silmät märkänä sanomaan, että nämä tekstit ovat todella kolahtaneet.

Ainoa haukku on liittynyt kirjan nimeen. Eräs lukija pettyi, ettei tämä ollutkaan hartauskirja, mutta sanoi, ettei tekstiä malttanut lukea vain yhden pätkän päivässä.”

Pekka Simojoki Exitin konsertissa 2015. Kuva: Artturi Kivineva.

Kirjoitus on julkaistu Sana-lehdessä.

 

Merja Mäki – kutsumusammattina sekä spefi-kirjailijan että opettajan työ

Avainsanat

author interview, dystopia, Merja Mäki, spefi, Virke

 

MERJA MÄKI (s. 1983) työskentelee Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Sivutyönään hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota. Tuorein teos on dystopiaromaani Kaksi vettä (Nordbooks 2017).

– Olen kirjoittanut yhden aikuisille suunnatun dystopian, kaksi varhaisnuorten fantasiaromaania ja yhden lastenromaanin. Lisäksi olen ollut mukana kolmessa usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa, kahdessa novellikokoelmassa sekä kirjallisuusaiheisessa antologiassa.

Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa.

– Esikoisromaanini Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012) julkaistiin, kun olin 28-vuotias. Kirjoitin käsikirjoitusta alun perin syntymäpäivälahjaksi sukulaislapselle, enkä kirjoittaessani ajatellut teoksen julkaisua.

Jälkeenpäin ajateltuna Merja on huomannut kouluttautuneensa kirjailijaksi lapsesta asti. Kirjailijaidentiteetti on muotoutunut hitaasti yhä uusien julkaisujen myötä ja kirjoittaminen kasvanut luonnolliseksi tavaksi olla.

– Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa ympärilläni.

KOSKA KIELI kiinnosti Merjaa myös opetettavana aiheena, hän päätyi aikoinaan opiskelemaan suomen kieltä. Opetusharjoittelussa ala alkoi tuntua juuri oikealta.

– Sekä kirjailijan että opettajan työ on mielestäni kutsumusammatti.

Merja sai puolivuotisen apurahan Kaksi vettä -romaanin kirjoittamiseen. Alkuperäinen novelli kasvoi romaaniksi.

– Kaksi vettä sai alkunsa, kun luin uutisia massoittain kirkosta eroavista ihmisistä ja Isossa-Britanniassa kehitellystä keinohedelmöitystekniikasta, joka mahdollistaa lapselle kolme geneettistä vanhempaa. Nämä uutiset herättivät minussa kysymyksiä yksilöllisyydestä ja yksilönvapaudesta.

Milloin opettaja kirjoittaa?

– Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kirjoitan silloin, kun aikaa on: usein aikaisin aamulla.

Entä ehtiikö kolmen lapsen äiti lainkaan lukea kaunokirjallisuutta?

– Luen paljon. Lukeminen kuitenkin on tällä hetkellä hyvin harvoin ”huvilukemista”. Uusien tarinoiden sepittäminen vaatii monenlaista ja laajaa lähdemateriaaliin tutustumista.

Eräs tyttö luki esikoisromaanini moneen kertaan, vaikka hänellä oli luki-häiriö.

– Aika harvoin ehdin tarttua romaaniin, jonka lukemiseen ei liittyisi jonkinlaista tutkimista tai muistiinpanojen tekemistä. Lisäksi opettajan työ vaatii määrättyjen romaanien lukemista.

ENNEN VIRKAA Härmän lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Merja Mäki on työskennellyt muutamassa lukiossa Etelä-Pohjanmaalla. Hän on Suomen Kirjailijaliiton sekä Suomen Nuorisokirjailijoiden jäsen. Merja on vastikään valittu Usva-akatemiaan, Koneen säätiön rahoittamaan kaksivuotiseen hankkeeseen kirjailijoiden taiteellisen ilmaisun kehittämiseksi.

Keväällä 2018 hän on mukana usean kirjailijan yhteisessä satukokoelmassa Satumaiset salaisuudet  (Lector Kustannus). Toisinaan palaute yllättää kirjailijan:

– Esimerkiksi Venesataman Tillinka ja meriseikkailu -romaanista olen saanut palautetta äidiltä, jonka tytär oli lukenut sen useita kertoja siitä huolimatta, että hänellä on lukihäiriö.

Erikoisterveiset äidinkielen opettajina työskenteleville kollegoille:

– Koitetaan arkisen kiireen keskellä nauttia koulun tunnelmasta, nuortemme onnistumisista sekä kevään tunnusta!

Minua ihastuttaa erityisesti kirjailijan rikas kieli.

Merja Mäen kaunokirjalliset esikuvat Suomessa ja ulkomailla:

– Monien joukosta mainitsen Väinö Linnan, Johanna Sinisalon, Siiri Enorannan ja Anne Leinosen. Jos jonkun kirjailijan kieli on poikkeuksellisen rikasta, palaan hänen virkkeisiinsä yhä uudelleen.

– Tällä hetkellä suosittelisin luettavaksi ÄOL:n talvipäivilläkin esiintyneen Ville Kivimäen kirjoittamaa ja Anssi Männistön kuvittamaa tietoteosta Sodan särkemä arki (WSOY, 2016), Aura Nurmen runoteoksen Villieläimiä (Kolera, 2016) sekä Siiri Enorannan fantastista dystopiaromaania Nokkosvallankumous (WSOY, 2013).

– – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-jäsenlehdessä.

Ulvilan Seudun pakinoitsijasta kirjailijaksi

Avainsanat

author interview, Olavi Peltonen, pakinat, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kokemäellä nykyisin asuva Olavi Peltonen (s. 1953) on entinen sähköjakokeskusasentaja ja lehtipakinoitsija ja nykyinen kirjailija. Peltonen kirjoitti aikoinaan Ulvilan Seutuun 850 pakinaa.

– Asuin Ulvilassa vuodet 1973–1996. Muutin sinne Siikaisista, kun Urho Tuominen Oy ilmoitti lehdessä, että Ulvilassa tarvittaisiin jakokeskusasentajia. Se oli sopiva työ ammattikoulun sähkölinjan käyneelle.

– Ulvila ei suoranaisesti esiinny kirjoissani, mutta jos on kerros- tai rivitalossa tapahtuvasta asiasta kyse, niin ne ovat kyllä aina Ulvilasta mielikuviteltu. Tämä näkyy esimerkiksi tarinakokoelmassani Kojoottiklubi. Kirpputori Suomi – romaanissa käydään hakemassa Anoppi-Eevan muuttotavaroita Harjunpäästä.

Olavi Peltonen on syntyjään Siikaisista. Hän asui siellä melkein parikymppiseksi asti, käytyään Kankaanpäässä ammattikoulun sähkölinjalla.

– Ulvilassa asuin ensin Hakatiellä, Laineen Fiinan yläkerrassa, sitten Västäräkinpolun kerrostaloissa kahdessakin paikassa. Myöhemmin muutin Torpparintielle ja viimeksi Kyllikinkujalle.

Nykyiseen kotiinsa Kokemäen Kauvatsalle Olavi Peltonen muutti lähes 22 vuotta sitten.

– Minulla on vaimo ja kissa. Lapsia ei ole siunaantunut.

Olavi Peltonen kokee olevansa kirjallisuuden sekatyömies.

– Kirpputori Suomi on pääteokseni tähän mennessä. Se ilmestyi 2017 elokuussa ja on ensimmäinen oikean kustantajan kustantama kirja. Muut kirjani ovat omakustanteita.

Humoristinen kertomus on Peltosen läheisin tyylilaji. Esimerkiksi Kirpputori Suomi on veijariromaani, Kojoottiklubi on veijareista kertova tarinakokoelma ja Torpan tehosekoitus Ulvilan Seudun pakinoista koottu kokoelma.

– Myös runous on minulle kiinnostava ja kiehtova alue. Siinä olen menestynyt eri kilpailuissa ja teen runoja joihinkin lehtiin ja eri yhteyksiin tilattuna.

Nuorempana Peltonen haaveili usein kaunokirjailijan työstä. Mutta ajatus pysyi taka-alalla pitkään.

– Kirjat ovat merkinneet minulle aina hyvin paljon. Ne ovat antaneet viihdettä, mielenterveyttä, elämyksiä, uusia ajatuksia, ihmisten ymmärrystä.

Nuorena kirjat innostivat Peltosta eräretkeilyyn ja muuhun reippailuun. Aikuisena oli mukava sukeltaa tarinan maailmaan, huumorin kiemuroihin tai muuten vaan ihailemaan hyvin kirjoitettua.

– Koululaisena luin mieluiten erämaaseikkailukirjoja, esimerkiksi James Fenimoore Cooperia. Myös suomalaiset erämaaseikkailut kiinnostivat ja sotakirjoista erityisesti kaukopartiokirjat.

Peltosen mielikirjailijoita ovat Alpo Ruuth, Ilkka Pitkänen, Lassi Sinkkonen, Väinö Linna, Joni Skiftesvik ja Antti Tuuri.

– Mielikirjojani ovat Alpo Ruuthin Kämppä, Ilkka Pitkäsen Syysmuutto ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu.

Päivätyönsä Peltonen teki UTU:lla jakokeskusasentajana, josta jäi sairaseläkkeelle. Kirjoittamisesta tuli harrastus ajankuluksi.

– Tein pieniä, humoristisia kertomuksia. Erästä niistä, Autokuume-nimistä pakinaa, poikkesin tarjoamaan Ulvilan Seutuun. Silloinen päätoimittaja Pekka Tauriainen kysyi, tulisiko näitä lisääkin.

Totta kai, vastasin. Niitä tuli yhteensä 850.

– Eläkepäivät kuluvat niin, että aamupäivisin kirjoitan ja iltapäivisin teen omakotitalon töitä.

– Ulvila on yhtä kuin nuoruuteni ja varhaiskeski-ikäisyyteni. Kiitos siitä kauniista ajasta kuuluu Ulvilan Seudun toimitukselle, UTU:lle, Ulvilan kaupungille, Ulvilan Pesä-Veikoille, Töpölän tiikereille, Lauttarannan shakaaleille, Nahkurinkujan kojooteille ja kaikille hyville ystäville.

– – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa huhtikuussa 2018.

Arto Seppälän kirjailijankyvyt tulivat esiin jo lapsena

Avainsanat

Arto Seppälä, author interview, suomalainen kaunokirjallisuus, Ulvilan Seutu

Kuva: Terhi Rannela

Ulvilalaissyntyinen Arto Seppälä (s. 1936) on näytelmä- ja romaanikirjailija, aforistikko ja esseisti, joka asuu nykyisin Tampereella ja Helsingissä. Hän on kirjoittanut myös nuortenromaaneja, lastennäytelmiä ja kuunnelmia.

– Tulevat vanhempani, Elli Kallio ja Toivo Seppälä, vihittiin avioliittoon Kullaan kirkon pappilassa heinäkuussa 1932. Vastavihityt muuttivat Poriin Lattomerelle. Vähät tavarat tulivat hevoskyydissä. Sitten tuli muutto pieneen taloon Ulvilan Ravaniin. Pihassa oli sauna, liiteri ja käymälä. Ja kun töitä ei ollut, nuoret päättivät perustaa huoneen nurkkaan kaupan!

Seppälöiden esikoistyttö syntyi 1932 ja menehtyi aivokalvontulehdukseen Ravanissa seuraavana vuonna. Arto-poika syntyi perheen kolmantena 1936 Vanhallakoivistolla, joka oli siihen aikaan Ulvilan osa.

Arto Seppälän varhaisin lapsuus kului Lavian Saarijärven kylässä, johon hänen vanhempansa perustivat kaupan 1937. Isä-Seppälä myi kaupan ohessa Satakunnan Kansan tilauksia ja palovakuutuksia. Äiti ompeli työvaatteita kylän miehille.

– Kun talvisota syttyi, katselin jäähileisten ikkunaruutujen läpi maantielle, jolla alkoi valua loputtomalta tuntuva valkoiseksi maalattujen autojen virta, matkalla sotatehtäviin.

Seppälän kansakouluaika oli alituista sairastelua: kolme keuhkokuumetta, saman verran rokkoja, keltatauti ja viimein kurkkumätä. Tämä kaikki hidasti oppimista koulussa.

– Isäni tivasi, mitä aion tehdä, jos en osaa lukea. Uhmakkaasti olin vastannut, että ryhdyn kirjailijaksi tai metsätyömieheksi kylän miesten joukkoon!

Kirjailijankyvyt tulivat esiin jo varhain. Markus-sedän Lasten maailma julkaisi pojan ensimmäisen runon nimeltä Varis. Sen perässä luki Arto 10 v.

– Keväällä 1950 Cygnaeuksen koulusta saamani todistuksen sanallinen arviointi päättyi toteamukseen YLEISLAHJAKAS.

Arto Seppälä toimi lähes 30 vuotta uutis- ja kulttuuritoimittajana, kunnes jäi vapaaksi kirjailijaksi 1987. Esikoisromaani oli humoristinen kansankuvaus Kukkopojat (1961).

Seppälän esitetyin näytelmä on Viisi naista kappelissa (kantaesitys 1979). Kymmenelle kielelle käännetty näytelmä oli ensimmäinen ammattilaisten esittämä suomalainen näytelmä Off Broadwaylla New Yorkissa.

Seppälä toimi Hämeen läänin ohjaavana läänintaiteilijana 1987. Hän on opettanut myös Kriittisessä korkeakoulussa, Oriveden opistossa ja Tampereen yliopiston draamastudiossa. Seppälä sai aforistiikastaan Samuli Paronen -palkinnon 2010.

– Mielikirjojani ovat olleet Martti Jukolan Urheilun Pikku Jättiläinen (1945), Pentti Haanpään Jutut (1946), Veikko Huovisen Puukansan tarina (1984) sekä kaikenlaiset sanakirjat.

ARTO OLAVI SEPPÄLÄ

• synt. 5.11.1936 Ulvilassa
• asuu Tampereella ja Helsingissä
• perheessä vaimo, yksi poika, neljä lapsenlasta, kaksi lapsenlapsenlasta
• uutistoimittaja 1959-1967
• kulttuuritoimittaja 1967-1987
• Tampereen teatterin tiedottaja 1977-1978
• Hämeen läänin ohjaava läänintaiteilija 1987
• toiminut Suomen näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtajana 1987-1996
• Porin kaupungin kirjallisuuspalkinto 1962
• Valtion kirjallisuuspalkinto 1979
• Valtion taiteilijaeläke 1997
• Samuli Paronen -palkinto 2010

Teoksia:

• Kukkopojat, romaani (1961)
• Minä ja Koistinen, nuortenromaani (1969)
• Pohjantähti on aina pohjoisessa, pienoisromaani (1974)
• Kättä päälle, Vasco da Gama, nuortenromaani (1978), kuunnelmana (1986)
• Viisi naista kappelissa, lyhytproosaa (1981)
• Selkeemmille vesille, novellikokoelma (1995)
• Essee- ja aforismikokoelmia, näytelmiä, dramatisointeja, TV-käsikirjoituksia, kuunnelmia, tietokirjoja.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa.

 

 

Ulvilalaisrunoilijan maailmanvalloitus

Avainsanat

author interview, Pauliina Haasjoki, runot, suomalainen runous, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kuva: Tommi Tuomi

Pauliina Haasjoki (s. 1976) on tällä hetkellä kuuluisimpia ulvilalaissyntyisiä runoilijoita Suomessa ja maailmalla. Häneltä on ilmestynyt seitsemän runoteosta, joista viimeisin Planeetta vuonna 2016.

Esikoisrunokokoelma Ikkunassa on huone ilmestyi vuonna 1999 Haasjoen ollessa Turussa kirjallisuuden perusopiskelijana. Hän on kirjoittanut myös esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä.

Haasjoen voima runoilijana perustuu hänen metafyysisiin eli olemassaoloa pohtiviin näkökulmiinsa. Tässä mielessä häntä on mainittu jopa sukupolvensa parhaaksi runoilijaksi Suomessa.

Lisäksi Haasjoen runoissa on mukana uudenlaisia tekniikoita luonnon kuvaamiseen sekä ekokriittisiä näkökulmia. Hän kirjoittaa toisinaan runosäkeitä, toisinaan proosarunoa.

Pauliina Haasjoki valmistui ylioppilaaksi Ulvilan lukiosta vuonna 1995 ja siirtyi sen jälkeen kirjallisuuden opiskelijaksi Turkuun.

– Asuin Vanhankylän puolella siihen asti, kun täytin 19, ensimmäiset vuodet Vanhankylän koulun siipirakennuksessa ja sen jälkeen omakotitalossa Mukulamäessä, runoilija kertoo lapsuudestaan Ulvilassa.

Haasjoki valmistui filosofian maisteriksi 2002 ja lisensiaatiksi 2004. Tohtorinväitös kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta seurasi vuonna 2012.

Esiintyykö Ulvila miljöönä jossakin Haasjoen runokokoelmassa?

– Itse asiassa Ulvila esiintyy paljonkin ensimmäisessä kokoelmassani Ikkunassa on huone. Olin hädin tuskin muuttanut pois lapsuudenkodistani, kun kirjoitin sen runoja. En ole silti varma, miten tunnistettavia paikat ovat.

– Myös toisessa ja kolmannessa kirjassa on vielä samoja miljöitä. Esimerkiksi Epäilyttävien puiden runosarjassa ”Kuuset” ollaan Pappilanlammella.

Haasjoen runotuotannossa lapsuudenmiljöö katoaa neljännestä kirjasta lähtien. Runoilijan kuvaamat maisemat muuttuvat merkityksiltään aiempaa yleisemmiksi ja kirjoitus irtoaa omaelämäkerrallisuudesta.

– Planeetan kohdalla minusta tuntui, kuin jokin sanottava olisi tullut sanotuksi.

Miksi Haasjoesta tuli juuri runoilija eikä esimerkiksi prosaisti?

– En ole toistaiseksi löytänyt sellaista tapaa kirjoittaa proosaa, joka kannattelisi jatkuvuutta eli jatkuisi kyllin pitkään. Runous on minulle muutenkin luontaisempaa kuin esimerkiksi vuoropuhelu. Tämän vuoksi en ole tuntenut vetoa esitettävän tekstin luokse.

Haasjoen runoja on ilmestynyt ulkomaisissa antologioissa ja lehdissä kymmenellä eri kielellä. Hän on esiintynyt runoilijana useissa Euroopan maissa sekä Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa.

Haasjoen viimeisin kokoelma Planeetta (2016) tiivistää kirjailijan vuosia kestäneen mission tarkentamalla kerronnan kohteen maapallon olevaiseen. Runoilija kirjoitti Planeettaa Mietoisissa, Amerikan Iowassa, Uudessa-Seelannissa ja Gotlannin Visbyssä. Haasjoen maailmanvalloitus on kirjaimellisesti jatkunut.

– – – – – – – – – – – – – – – –

PAULIINA MAARIT HAASJOKI

• 1976 Ulvilassa
• asuu nykyisin Helsingissä
• kirjallisuustieteen tohtori
• Koneen Säätiön Vuoden Kynä -palkinto (2010) tieteellisestä artikkelista
• Einari Vuorela -runopalkinto 2014 teoksesta Hiukset (Otava 2013)
• Kääntäjäkarhu teoksen Auringonvihreä suomennoksesta, yhdessä Peter Mickwitzin kanssa (2015)
• Nihil Interit –runouspalkinto teoksesta Planeetta (2016)

Runoteokset:

• Ikkunassa on huone (Nihil Interit 1999)
• Ukkosen odottajat (Tammi 2002)
• Epäilyttävät puut (Tammi 2005)
• Pääskynen ja lepakko (Otava 2009)
• Aallonmurtaja (Otava 2011)
• Hiukset (Otava 2013)
• Planeetta (Otava 2016)

– – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kirjoitus on julkaistu Ulvilan Seudussa kesällä 2017.

Simo Frangén – Vanhankylän lahja suomalaisviihteelle

Avainsanat

Alivaltiosihteeri, author interview, books, Simo Frangén, Ulvilan Seutu, Vanha-Ulvila

Kuva: Maija Saari

Tamperelainen viihteen monitoimimies Simo Frangén on kuuluisa nakkilalaisista juuristaan. Mutta moniko tietää, että mies on aikoinaan syntynyt ja asunut pääosan lapsuudestaan Ulvilassa?

– Olen syntynyt Ulvilan Vanhassakylässä. Asuin siellä 11 vuotta, minkä jälkeen perheemme muutti Nakkilaan, Frangén kertoo.

Vuonna 1990 Tampereen yliopistolla tutustuneet Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka aloittivat Radiomafialla viikoittaisen huumoriohjelmansa ”Alivaltiosihteeri – Suomen virallinen ohjelma”. Koko kansan tietoisuuteen Frangén nousi 2000 visailuohjelmalla Maailman ympäri. Ohjelma saavutti korkeat katsojaluvut ja poiki Frangénille lukuisia palkintoja, muun muassa parhaan TV-esiintyjän Venla-palkinnon.

Simo Frangén viihtyy erinomaisesti nykyisessä kotikaupungissaan Tampereella. Onko Ulvilan juurille jäänyt Frangénin sukua?

– En koskaan muista, kuka on minulle mitäkin sukua ja missä he asuvat. Äitini asuu nykyisin Merikarvialla. Hänen kauttaan kuulin, että yksi tätini ja pari serkkuani perheineen asuu Ulvilassa.

Frangénilla on mittava kirjallinen tuotanto, joka koostuu lähinnä Alivaltiosihteeri-ryhmän kanssa tehdyistä hupailukirjoista. Alivaltiosihteerin julkaisemista lähes 10 000 sketsistä on koottu 22 kirjaa.

– Jotkut vanhojen ulvilalaisten opettajieni nimet ovat voineet vilahdella joissakin hupailuissamme, Frangén heittää.

– Tärkein teokseni on kuitenkin ex-avovaimoni Rosa Meriläisen kanssa kirjoittamani teos Nollasta ykköseksi (2007), koska se käsittelee maailmani tärkeimmän ihmisen eli poikani Fransin ensimmäistä vuotta.

Onko Frangén koskaan haaveillut kaunokirjailijan työstä tai urasta?

– Kyllä on käynyt mielessä kysymys, pitäisikö tehdä romaani. En ole kuitenkaan pohtinut kovin vakavasti kaunokirjallisia ajatuksia. On kivaa tehdä hommia monenlaisissa paikoissa: radiossa, televisiossa, livenä, kirjoissa, lehdissä ja äänilevyillä.

Frangén oppi lukemaan 4-vuotiaana. Muutettuaan Nakkilaan 11-vuotiaana hän alkoi lukea valtavasti ja luki kaikki Nakkilan kirjaston kirjat. Sittemmin lukeminen on jäänyt vähemmälle muiden harrastusten vuoksi.

Miksi muuten Simo Frangénista tuli juuri humoristi eikä esimerkiksi poliittinen toimittaja?

– Lopullisen potkun humoristin uralle antoi huumorilehti Pahkasika. Luin lehteä ensimmäisen kerran 1979, ja se iski päähäni kuin puolitoistametrinen halko. Asialliset kouluaineeni muuttuivat huumoriyritelmiksi. Vuonna 1983 pääsin Pahkasian avustajaksi. Minua viehätti Pahkasiassa muun muassa heidän mottonsa: ”Kerro meille, mikä on sinulle pyhää, niin teemme siitä pilkkaa seuraavassa numerossamme.”

Palindromit ovat tällä hetkellä lähellä Frangénin sydäntä. Syyskuun alkupuolella mies julkaisi Dave Lindholmin kanssa maailman ensimmäisen palindromilevyn nimeltä ”Tana! Hitit ihanat!”. Levyn 20 kappaleesta jokaisessa sanoitus on sama etu- ja takaperin.

Erityisterveiset ulvilalaisille lukijoille:

– Sain Vanhankylän koulussa toisella luokalla hymypoikapatsaan. Hymyilkää tekin itsellenne ja toisillenne! Kun hymyilette, muu keho luulee, että nyt on mukavaa, ja kohta koko keho on hyvällä tuulella.

SIMO JUHANI FRANGÉN

• 6. syyskuuta 1963 Vanhassa-Ulvilassa
• asunut Nakkilassa ja Tampereella
• koomikko, käsikirjoittaja ja juontaja
• Alivaltiosihteeri-huumoriryhmän jäsenenä julkaissut 22 kirjaa
• maisterintutkinto sosiologiasta (Tampereen yliopisto 1990)
• parhaan tv-esiintyjän Venla-palkinto ja kaksi parhaan miespuolisen tv-esiintyjän Telvis-palkintoa

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Haastattelu on julkaistu Ulvilan Seudussa lokakuussa 2017.