Avainsanat
Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011. 430 s.
Emeritusprofessori Aarne Kinnusen (s. 1930) hauska ja oivaltava omaelämäkerta Päätoiminen elämä käsittelee värikkäästi ja mukaansatempaavasti pitkän linjan esteetikon elämää, elämäntyötä, sukulaisia ja tuttavia. Lisäksi lähes jokaisesta luvusta löytyy omakohtaisia näköalakytkentöjä yliopistomaailmaan, kirjallisuushistoriaan, suomalaisiin kulttuuri-instituutioihin jne. Selvätajuiset pelkistykset kristallisoivat iäkkään tiedemiehen vuosikymmeniä kestäneitä ajatuskulkuja ja prosesseja.
Aarne Kinnunen oli opettajana Helsingin yliopistossa 31 vuotta jääden eläkkeelle täyspalvelleena 1994. Kirjoittaja toteaa akateemisen maailman olleen hänelle se ainoa oikea työelämän tyyssija. Yliopistotyön hermopaineiden vuoksi Kinnunen kärsi lähes joka viikonloppuna migreenistä.
– Pidin suuresti työpaikastani, vaikka en sitoutunut. Tosin ei myöskään Helsingin yliopisto sitoutunut minuun. Sieltä voi lähteä eläkkeellekin kenenkään huomaamatta ja valittamatta katkerasti, hän tilittää.
Kinnunen sanoo kärsineensä ujoudesta lapsesta lähtien. Silmiinpistävä ujous näyttää olleen kuin sääntö kuin poikkeus kirjallisuuden ja estetiikan yliopisto-opettajien joukossa. Kirjallisuuden yliopisto-opetuksesta 1950-luvulla Kinnusella ei ole kovin myönteistä sanottavaa. Professorit saattoivat lukea luentonsa kirjasta istualtaan. Opiskelijoiden kanssa ei keskusteltu oppitunneilla eikä niiden ulkopuolella.
Meininki muuttui täysin, kun Kinnunen kirjautui psykologian opiskelijaksi Jyväskylään. Psykologit olivat opettajina sävähdyttävän eloisia. Käsiään koko luennon ajan pesevä Niilo Mäki oli nuorelle Kinnuselle paras opettaja kaikista.
Aarne Kinnunen muistelee tapaamiaan henkilöitä kohtuullisen mustavalkoisesti, joko hyvällä tai pahalla. Hän nostaa tapaamistaan yliopisto-opettajista ylös Irma Rautavaaran ja Maija Lehtosen ja painaa alas Rafael Koskimiehen, Pekka Tarkan ja Annamari Sarajaksen. Kaunokirjailijoista ylistämisen arvoisiksi osoittautuvat Lauri Viita, Juha Mannerkorpi ja ennen muuta Pentti Haanpää. Kielteisemmin Kinnunen muistaa muun muassa Väinö Linnan ja Paavo Haavikon.
Kinnusen kertomukset pääteostensa synnystä ovat kiintoisia. Estetiikka-teosta hän suunnitteli tietoisesti 40 vuotta. Ensimmäinen väitöskirjaprojekti kaunokirjallisen teoksen psykologisesta rakenteesta vuonna 1956 epäonnistui surkeasti. Kinnusen mielestä pääsyyllinen katastrofiin oli estetiikan silloinen professori Rafael Koskimies, jolla ei ollut ryhtiä antaa kunnon ohjausta 24-vuotiaalle keltanokalle.
Lievähkö kostohenkisyys synkistää muutenkin Kinnusen teosta. Kiviä lentää säästelemättä niitä kohti, joiden suhteen katkeruudella ei ole määrää. Kirjoittaja saattaa ylistää oppilaitaan paremmiksi muiden professorien oppilaita luetellen vuolaasti muun muassa sen, kuinka monesta hänen oppilaastaan on tullut professoreita. Tieteellisiä tutkimuksia suomitaan teorian tai metodin puutteesta, oli kyseessä kuinka huomattu tutkimus tahansa. Erityisen kitkerään sävyyn Kinnunen ruotii yliopistojen poliittisia virkanimityksiä, joita Koskimies ja muut ns. poliittiset professorit pitivät itsestään selvyyksinä.
Huumoria paljon tutkineelle Kinnuselle ironia on ollut tärkeä asia läpi elämän. Tämä näkyy myös tässä teoksena monin tavoin, jopa itseironiana. Jo alussa Kinnunen kyseenalaistaa muistelijoiden muistia ja käsityksiä historiallisista ”faktoista” ja muistoista, jotka saattoivat oikeasti olla aivan toisin päin tai nurin kurin. Kinnusenkaan sanoja ei siis kannata niin vakavasti ottaa kuin kirjaimellisesti voisi.
Ironiset kommentit itsestä, tutuista, kirjailijoista, näiden teoksista sekä monista yliopistoelämän ristiriitaisuuksista osoittanevat rauhoittavan tasapainon löytymistä. Kinnunen näyttää hyväksyneen painolastinsa, muun muassa mongoloidi-poika Petterin syntymän ja sen, ettei hänestä koskaan tullut kaunokirjailijaa. Ironian kautta Kinnunen määrittelee ystävyydenkin:
– Suhteessa ystävään ironia on ainoastaan hetkellistä, ei pysyväisluonteista.
Kinnunen kuvaa ironian tärkeimpiin tehokeinoihin vaikenemista, joka tekee ihmisiin yllättävän ja usein nappiin osuvan vaikutuksen. Tätä vasten elämäkerran äärellä tulee väistämättä mieleen kysymys, mitkä ovat ne asiat tai sattumukset, joista elämäkerturi on itse vaiennut. Kinnunen neuvoo lukijaansa olemaan pysähtymättä vastoinkäymisten äärelle, vaikka lyöntejä olisi tullut miten paljon tahansa. Kielteiset asiat täytyy märehtiä aikanaan loppuun asti.
Kirjoittaminen kuulemma jouduttaa lopun lähestymistä. Monipuolisesta elämäkertateoksesta kumpuaa melkoinen kirjoittamisen into ja paatos. Pitkän päivätyön tehneelle tiedemiehelle elämä on ollut (ja antanut) paljon muutakin kuin lukemista ja kirjoittamista.
Julkaistu Hiidenkivessä 2/2012.
VETUS Et NOVA 